N:ro 2 (071) joulukuu 2009 Konttori: C.-Петербург, ул. Проф. Попова, д. 4а, корп. 22, оф. 303 2009

Suomeksi Inkeristä on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Suomessa Inkerinmaa tunnetaan, joskin suomensuomalaisilla on oma käsityksensä inke-rinsuomalaisista. Suomalaiset ja sen läheiset su-kukansat tunnustavat Inkerinmaan olemassaolon. Entä Venäjä ja venäläiset?

Inkerinmaa on joillekin oikeaa Inkeriä, val-taosalle sen nykyasukkaista se on vain osa Le-ningradin aluetta. Jos sitäkään. On ilmeistä, että merkittävä osa Inkerin ja Pietarin asukkaista ei tiedä Inkerinmaasta juuri mitään. Monet heistä elleivät suoranaisesti vastusta paikallista suo-malaisuutta, niin ovat ainakin välinpitämättömiä sitä kohtaan. Voidaankin olettaa, että Inkerinmaa elää pääasiallisesti suomalaisten mielissä.

Kenelle Inkerinmaa kuuluu? Hallinnollisesti se kuuluu Venäjälle, mutta Venäjä ei ole tunnus-tanut Inkerin olemassaoloa. Oikeastaan Venäjällä on ahkeroitu, ettei Inkerinmaata olisi tänään tä-mänkään vertaa. Näin oli ennen meitä. Näin on myös tällä hetkellä, koska muisto Inkeristä ja sen suomalaiskansoista on itse asiassa hävitetty. Mikä sitten kuulu Venäjälle? Tietenkin maa, mut-ta ei Inkerin suomalaisuus.

Onko Inkeri enää menneisyyttä ja myyttiä? Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan Inkeri kuuluu enemmän menneisyyteen, kuin nykyai-kaan. Viime sodan aikana on syntynyt käsite hä-vinneestä Inkeristä. Silloin se ei ollut kokonaan hävinnyt. Suomalaiset viettivät Inkerissä 1960- ja 1970-luvulla hiljaiseloa. Se oli vielä suomalaista läsnäoloa siellä. Inkeri on hävinnyt viimeisen 20 vuoden kuluessa. Me olemme olleet todistamas-sa tapahtunutta. ”Hävinneekö Inkeri Suomeen muuton takia?” kysyi suomalainen lehti 1990-lu-

vulla. Maa ei katoa, mutta suomalaisuus varmas-ti, eikä ainoastaan Suomen vaikutuksesta.

Inkerinmaa on muuttuu alinomaa, ja juuri suo-malaisten ja suomalaisuuden katoamisen suuntaan. Pietarissa on yhä melkoinen määrä ihmisiä, joilla on suomalaisia sukunimiä, silti missä on heidän suomalaisuutensa? Olen tavannut monia heistä. Olen pannut merkille heidän lukeneisuutensa, sivis-tyksensä ja jopa mielenkiintoa omaa alkuperäänsä kohtaan. Suomalaisten jälkeläisille on ihmeellistä kaikki, mikä kuuluu suomalaisuuteen. Heidän suo-men kielen opiskelunsa alkaa sanoilla ”asun kau-pungissa”. Tarkoittaako tämä sitä, että heille suo-malainen Inkeri on jäänyt vain idean tasolle?

Kun olen liikkunut Inkerissä, olen nähnyt tut-tuja taloja, mutta harvoin tuttuja ihmisiä. Onko tämä paljon kärsinyt maa Inkeriä? Siellä asuu vierasta väkeä, joka ei kuulu Inkerinmaahan. Kuuluvatko Inkerinmaahan siitä venäjäksi kes-kustelevat? – Tuskin. Entä ne, jotka ovat muut-taneet täältä Suomeen, jäävätkö he ”Inkerin kansalaisiksi”? Monet varmasti. Ilmeisesti Inke-rinmaahan kuuluvat ne, jotka eivät ole menettä-neet yhteyttä omiin juuriinsa.

Inkerinmaata on hävitetty, mutta se ei kui-tenkaan ole virtuaalinen. Suomessa ja Venäjällä Inkeri elää ajatuksena, harrastuksena, kiinnos-tuksena, mutta vain maaseudulla se on jäänyt maaksi, seuduksi, jossa voi käydä, jota pääsee kulkemaan, kokemaan, aistimaan. Ja tietenkin siellä voi asua.

Kiinnostus omiin juuriinsa ei synny ilman tu-tustumista kylämaisemaan. Käynti maalla antaa kuitenkin vähän ilman tietoa suomalaisesta ta-vasta. Tieto ei toimi ilman tunnetta, jonka tarjoaa

suomen kielen taito. Se ei toimi ilman suomen kielen käyttöä. Suomen kielen taito ei kuitenkaan yksin synnytä suomalaista henkeä. Henki ei ke-hity ilman sitä työtä, jota esivanhempamme ovat tehneet Inkerin kylissä. Sen tarjoaa asuminen In-kerissä. Siellä pitäisi viettää aikaa.

A. Krjukov

Molotovin-Ribbentropin sopimus allekirjoitettiin 23. elokuuta 1939. Muutaman päivän kuluttua Saksa hyökkäsi Puolaan ja aloitti tällä II maailmansodan. Näiden tapahtumien yhteenkuuluvuus on ilmeinen. Sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan mukaan Suomi jätettiin Neuvos-toliiton etupiiriin. Neuvostoliiton hyökkäyksellä Suomea vastaan alkoi ns. Suomen sota. Neuvostoliiton hyökkäys on ilmeisessä yhteydessä sen Saksan kanssa solmittuun sopimukseen. Selitykset Suomen so-dan alkamissyyksi, kuten ”Leningradin turvallisuuden takaaminen” ja ”Suomen hallituksen joustamattomuus” tuskin ketään voivat har-hauttaa tänään. Lähempänä totuutta on toinen tunnettu tämän sodan syttymisen selitys. Kyseessä oli ”tarve siirtää raja kauemmas Lening-radista”. Toisin sanoen sodan tarkoituksena oli aluelaajennus Suomen kustannuksella.

Venäjän pääministeri Vladimir Putin tuomitsi Molotovin-Ribben-tropin-sopimuksen puolalaisessa Gazeta Wyborcza-lehdessä 15.9.2009 julkaistussa kirjoituksessaan (www.premier.gov.ru). Pääministeri Pu-tinin kirjoituksesta selviää, että hän kieltäytyy jyrkästi tunnustamasta Neuvostoliittoa syylliseksi II:n maailmansodan puhkeamiseen. Syylli-siksi asetetaan Saksa, Englanti, Ranska ja jopa Puola. Mitähän Venäjän johtohenkilöt ilmoittavat Suomen sodan 70-vuotispäivän yhteydessä?

Venäjän presidentti Dmitri Medvedev allekirjoitti 20. toukokuuta 2009 asetuksen, jolla perustettiin komissio, jonka tehtäväksi on mää-rätty vastustaa pyrkimyksiä väärentää historiaa Venäjän etujen vastai-sesti. Jo komission nimestä ilmenee, että historian väärentämisessä, jossa Venäjän edut otetaan huomioon, ei ole moitteen sijaa.

Toimituskunta

Kenelle Inkerinmaa kuuluu?

Talvisodasta 70 vuotta

Специальный выпуск к фестивалю ”День води”в Кингисеппском районе Ленинградской области

joulukuu 2009, n:ro 2 (071)

TIeTojA

Kaskenpoltto ja kaskiviljelyAho, huuhta, kaski ja rasi.

Siinä entisen elämän sanoja. Mitä ne oikeastaan tarkoittavat? Kuin-ka moni pystyy selittämään nii-den olemusta tänään? Elämäm-me on muuttunut perin pohjin ja vienyt entisen käsitteet men-nessään. Mikä on kaskenpoltto ja mikä on kaskiviljely? Näistä käsitteistä ovat monet kuulleet, mitta tuskin voivat kertoa, mikä ne pitävät sisällään. Sanakirjasta löytyy käännös, mutta ei selitys-tä. No, etsivä kyllä löytyy. Voi-daan tietenkin kysyä, mihin tätä tietoa tarvitaan tänään? Voidaan vastata seuraavasti: niin kasken-poltto kuin kaskiviljelykin ovat kuuluneet esi-isiemme elämään Inkerissä.

KAsKIvIljelyMetsän raivauspolttoa ja kas-

keamista on harjoitettu esihistori-allisesta ajasta lähtien. Kaskiviljely oli Lounais-Suomessa peltoviljelyn kehittymisen myötä menettänyt merkityksensä 1600-luvun lopulle tultaessa, mutta Hämeessä kasket-tiin vielä 1600-luvulla ja Ylä-Sa-takunnassa 1700-luvulla. Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla ei kaskeami-nen enää 1600- ja 1700-luvulla ol-lut laajaa, mutta kylläkin Pohjois-Pohjanmaalla ja etenkin Kainuussa. Itä-Suomessa ja osissa Keski-Suo-meakin kaskiviljely sitä vastoin oli elinkeinoelämän perustana 1700-lu-

vulla ja vielä 1800-luvun alku-puoliskollakin. Taantuminen alkoi 1800-luvun toisella neljänneksellä, mutta vielä 1890-luvulla korjattiin joissakin Pohjois-Karjalan rajapi-täjissä 60 % sadosta kaskimailta. Vuoden 1910 tilaston mukaan oli koko maassa n. 7 500 ha kaskimai-ta, pääosa näistä Kuopion, Mikkelin ja Viipurin läänissä.

Kaskiviljelyä harjoitettiin kol-messa päämuodossa, joista vanhim-mat olivat koko maassa tunnetut lehti- ja sekametsäkasket (kaski, vrt. viron kask ’koivu’). Metsä kaa-dettiin ja se sai kuivua seuraavaan kesään, jolloin se poltettiin ja alue kylvettiin. Sato (aikaisemmin ohra, sittemmin syysruis) voitiin korja-ta kolmantena vuonna. Seuraavina vuosina voitiin samalla kaskimaal-la viljellä ohraa, kauraa, naurista, tattaria tai pellavaa, mutta neljää satoa enempää oli harvoin mah-dollista saada. Kesannolle jätettyä ahoa käytettiin laitumena, heinä- ja lehdesmaana. Uudestaan se voitiin polttaa 20 – 40 vuoden kuluttua.

Toinen kaskityyppi, ns. ries-kamaa, oli myös lehti- ja seka-metsäkaski. Se kaadettiin nuoreen metsään aikaisin alkukesällä ja poltettiin, kylvettiin sekä korjattiin vielä samana vuonna, koska siinä viljeltiin ohraa, tattaria, pellavaa ja naurista. Rieskamaa hylättiin taval-lisesti kahden sadon jälkeen, mutta se oli mahdollista polttaa uudelleen 14 – 17 vuoden kuluttua. Kumpikin mainituista menetelmistä johti vä-

hitellen eräänlaisen kaskivuorovil-jelyyn.

Kolmas kaskeamistapa, havu-metsäkaski eli huuhta (vrt. viron uht) oli erityisesti itäsuomalainen. Todennäköisesti juuri se teki savo-laisen kolonisaation mahdolliseksi ja levisi savolaisten uudisasuk-kaiden mukaan myös esim. Itä- ja Pohjois-Hämeeseen. Tavallisesti siihen kuului valmistelevana toi-menpiteenä ns. pyältäminen. Puut kuorittiin useita vuosia aikaisem-min, ja ne saivat kuivua pystyyn polttamista odottaessaan. Huhtavil-jelijällä oli useita näin valmisteltu-ja huhtia odottamassa, sillä havu-metsäkaskesta sai tavallisesti vain yhden, enintään kaksi ruissatoa. Havumetsän kaskeaminen voitiin suorittaa kolmella eri menetelmällä, joista vanhin oli ainakin keskiaikai-nen ellei vanhempikin. Metsä, joka saattoi olla pyälletty useita vuosia aikaisemmin, kaadettiin ja sen an-nettiin sen jälkeen rasina kuivua 1 – 2 vuotta. Toisena tai kolmantena kesänä se poltettiin ja kylvettiin, minkä jälkeen ainoa ruissato voitiin korjata kolmantena tai neljäntenä vuonna. Tässä vanhemmassa muo-dossaan, tosin ilman edelläkäypää pyältämistä, tunnettiin havumet-säkaskenpoltto esim. Hämeessä 1500-luvulla. Viimeistään 1600-lu-vun lopulla tunnettiin toinenkin me-netelmä. Huhtaa ei kylvetty ensim-mäisen polton jälkeen, vaan se sai olla sellaisenaan seuraavaan kesään saakka, jolloin se raivattiin, poltet-tiin uudelleen ja kylvettiin. Ainoa sato korjattiin neljäntenä kesänä. Luultavasti 1600 – 1700-luvulla Karjalassa kehittyi näistä vielä kol-

mas kaskeamistapa; korjattiin kaksi satoa, yksi ensimmäisen, toinen toi-sen polton jälkeen. Ensimmäinen ja kolmas vaihtoehto olivat edullisia siitä syystä, että ne antoivat suurim-man sadon. Havumetsäkasket an-toivat paremman sadon (20 jyvää, joskus jopa 30 – 40 yhtä kylvettyä kohti) kuin lehtimetsäkasket (taval-lisesti 12 – 13 jyvää) ja näitä voitiin kuitenkin vuosikausia käyttää muu-hunkin kuin rukin viljelyyn. Luul-tavasti itäistä alkuperää ollut kaski-ruis ei sopinut pellolla viljeltäväksi.

Kaskeamistyökalut olivat yk-sinkertaiset: kaskihara, risukarhi ja huhtakoukku sekä myös hankoaura. Viimeksi mainittua ei käytetty ai-emmin yleisesti, vaan lähinnä leh-ti- ja sekametsäkaskilla toisena ja seuraavina viljelysvuosina. Kaski-en kyntäminen näyttää yleistyneen Itä-Suomessa 1700 – 1800-luvulla. Korjattu vilja koottiin kaskimaal-la suuriin aumoihin ja säilytettiin niissä talveen saakka, jolloin lyh-teet ajettiin kotiin. Hukkaprosentti oli usein suuri, tavallisesti n. 10 %. Kaukaisille kaskimaille pystytettiin riihiä, joissa lyhteet kuivatettiin, puitiin ja vilja säilytettiin talven re-kikeliin saakka.

Kaskiviljely jatkui maan itäosis-sa monestakin syystä aina 1800-lu-vulle saakka. Kokonaisuutena ei kaskiviljelyn sato ollut peltoviljelyn tuottoa huonompi, jos ei perempi-kaan. Suurimman riskin muodostivat sääolot, sillä sade polttamisaikana tai kuivuus heti kylvön jälkeen saat-toivat merkitä katoa. Sateisia kesiä seurasivat 1700-luvun Savossa ja Karjalassa yleensä nälkätalvet. Toi-saalta kaskeaminen antoi kuitenkin nopean tuloksen, eikä Itä-Suomen talonpojilla ollut sen enempää va-raa kuin keinojakaan kivisten mai-den polloiksi raivaamiseen. Näiltä seuduilta ei liioin kannattanut viedä muita metsäntuotteita, tervaa, hir-siä, lankkuja, myytäväksi kaukaisiin rannikkokaupunkeihin. Viljaa sitä-vastoin kannatti kuljettaa ja se kävi kaupaksi. Myös maattomille kaskea-minen oli tärkein elinkeino niin kau-an kuin metsät olivat jakamatta. Iso-jako teki maattomien kaskeamisesta Länsi-Suomessa lopun 1700-luvun toisella puoliskolla, ja sama tapah-tui idässä 1800-luvulla. Kaskeami-nen vähentyi myös siitä syystä, että kaskimaiden sato huononi peltojen satoon vetrrattuna. Tämä puolestaan johtui ryöstöviljelyksi riistäytynees-tä liikakaskeamisesta. Metsien ar-

2

1

2

3

декабрь 2009, № 2 (071)

TIeTojA3

vonnousu 1860 – 70-lopulla lopetti yleensä kaskenpolton ja metsänhak-kuut alkoivat.

lähde: Ilmar Talve. suomen kansankulttuuri. 1980. S. 51-53.

KAsKeN TeKemINeN»Kaskea ei koskaan raivata ul-

kometsiin, vaai niityille ja hakoi-hin, joissa pieni metsä alkaa saada ylivallan». Niissä ei ollut tarpeeksi puuta, joten niihin piti muualta tuo-da lisäpuita, seunoja, joiden hank-kimisesta oli usein suurin työ. Jä-reämpi metsä oli etääntynyt kauaksi kylistä, joten seunat saatiin vedättää peninkulmien päästä.

Sisä- ja Itä-Suomessa poltettiin tuolloin vielä yhä järeään havumet-sään raivattuja, usein monivuotisi-na viljeltyjä huhtia, pykälikköjä. Myöhäisimpänä kaskeamisen kehi-tysmuotona viertäminen oli edellis-ten rinnalla tullut yleiseksi tavaksi myös Itä-Suomessa. Kruununvouti Walleniuksen tiedonannon mukaan (v.1772) olivat silloisen Suomen Karjalan talonpoikain tärkeimmät syystyöt »sadonkorjuu, hongikko-jen pyällys vastaista kaskeamista varten ja viertopuiden hankkiminen seuraavaksi vuodeksi».

Pykälikkö sekä edellä mainit-tu »pyällys», pyältäminen vaativat muutaman sanan selityksekseen,

koska niihin liittyy yksi suurimmis-ta viljelysmaan raivauskeksinöistä.

Pyältäminen on ollut välttämä-töntä vain neitseellisissä metsissä ja sen tarkoituksena on ollut maaperän valmistaminen polttokuntoiseksi. Neitseellisissä havumetsissä mine-raakimaan näet peittää sammalten, neulasten, marjanvarsien ja risujen muodostama paksu kuntta eli raa-kahumuskerros, joka on erittäin vai-keasti poltettavissa tai muutenkaan läpäistävissä, koska se on tuore ja tiivis. Mutta hiljalleen pystyyn kui-vuessaan kolottu puu imee ensin juurensa kuiviin ja tappaa ne joten juuret ja huovisto, jotka kulkevat etupäässä mineraalimaan ja raaka-humuskerroksen välissä, alkavat no-peammin lahoa kuin tuoreen kannon alla. Kanto ei kuivaa juuria kuten kuihtuva kolottu puu, joka haihtu-mishukkansa imee maasta. Juurten ja huoiviston kuivuessa ja lahoessa muodostuu raakahumuskerroksen alaosaan olma-aukkoja ja kuivia kohtia, joten niistä tulee luonnollisia paloaineksia muuten huonosti sytty-vään kunttakerrokseen, ja tuli siten pääsee tuhoamaan mineraalimaata peittävät ainekset, jotka samalla luo-vuttavat arvokkaita ravintoaineita maan kamaraan. Tämä on pyältä-misen selitys. Ilman raakahumus-kerroksen tuhoamista siemenkään ei olisi päässyt koskettamaan kasvu-maata. Neitsellisen metsän kaskissa tarvittiin kaadettua puustoa vain sen verran, mikä oli välttämätöntä raa-kahumuksen polttamiseen. Siihen ei suinkaan tarvittu koko puustoa, jo-ten suurimmat saivat jäädä pystyyn keloina huojumaan.

Kun pykälikkö näin oli valmis ja maaperä »kypsä», saapui kym-menen, parikymmenen vuoden ku-luttua miesjoukko uudelleen paikal-

le ja alkoi kaataa puustoa maahan, mutta vain tarpeellisen määrän. Suurimmat eli eniten työtä vaati-vat ikihongat saivat jäädä pystyyn. Sen sijaan kaikki nuoremmat ha-kattiin tarkoin ja kaadettiin samaan suuntaan. Näilläkin alue peittyi jo valtavan puukerroksen alle. Seu-raavan kesän aurinko kuivasi ry-teikköä, ja tulevan talven lumi pai-noi sitä lähemmäs maankamaraa. Kevät ja kesä kuivasivat raatteen, talven lumi painoi puustoa lähem-mäs maata. Toista vuoden kuluttua sopivat tuulen vallitessa saavuttiin taas uudelleen kaskelle. Nyt pantiin kaski paloksi, ja pian ankara roihu nieli ryteikköä. Tuli ryöstäytyi lä-himetsäänkin mutta pysähtyi pian tuoreeseen paikkaan. Ei pelätty metsäpaloja.

KAsKeNpolTToKun puiden on kaaduttava tarkalleen

yhdensuuntaisiksi, hakataan lastuus vain yhdelle puolelle puuta. Lastuus ei ole korkea, vaan syvä ja jyrkkä, mikä osoit-taa kirveen olevan terävän ja hakkaajan taitavan ja tottuneen (kuvassa 1).

Kaskea karsitaan (kuvassa 2). Edellisenä kesänä kaadettu vuosi-kaski karsitaan heti lumen sulattua. Lumi on painanut puut liki maata, joten tälläisissa kaskessa kamara paremmin palaa kuin ns. rieska- eli tuorekaskessa, joka hakataan ja pol-tetaan samana kesänä.

Roviolla viertäminen (kuvassa 3) tapahtuu siten, että tuulen ylä-puolelle kootaan kasa palopuita ja pannaan alle telat, joita sitten jatke-taan poltettavalle alueelle päin. Kun tälläinen »rintarovio» saadaan hy-vin palamaan, pistetään kanki rovi-on alle ja heitetään sillä tulisia ran-koja eteen päin. – Työtä antaa myös tulen varjeleminen ryöstäytymästä vahingon tekoon. Siinä käytetään aseena kuusentuppurasta tai tihe-ästä lehtipuusta kaktaistua hosaa, jolla lyöden ryöstäytynyt tuli sam-

mutetaan. Voidaanpa palolle tuoda vesiastiakin, joissa köryämään syt-tynyttä hosaa kastellaan.

Tulta levitetään myös viertämäl-lä (kuvassa 4). Tällöin on työasee-na vanko. Sen muodostaa pienehkö rautainen koukku, joka on kiinnitetty pitkähkön puuvarren nenään. Kun kuiva, paksu tukki on saatu hyvin palamaan, ryhtyy polttaja sitä vahin-gollaan vierittämään pitkin poltetta-vaa maa-alaa. Vierittäminen tapah-tuu vetäen, joten viertäjä saa käydä polttamattomalla raatteella eikä juuri syttyneellä kamaralla kuten kangella rovioitaessa, jolloin jalkineen ja sää-rien verhot ovat alituisessa vaarassa syttyä palamaan.– Tulen mentyä yli jää palolle, joksi kaskea silloin sano-taan, melkoinen määrä palamatonta puuta, ellei kesä ole ollut aivan eri-tyisen kuiva, jolloin tekee puhtam-paa jälkeä. Näillä jäännöksillä polte-taan uudelleen huonommin palaneet karvapaikat; niistä myös saadaan aita kaskialueen ympärille.

Kun tuli on tehnyt tehtävänsä, suoritetaan palon siivuu eli rovitse-minen (kuvassa 5). Mustuneet palo-rantteet eli rangat kannetaan sivulle ja pienet kalikat heitetään kasoihin. Ro-vitseminen on mitä nokisinta työtä.

Palokuokka eli kaskihara (ku-vassa 6) on alkeellisin maanvilje-lysväline, mitä saattaa ajatella. Sen muodostaa pelkkä kuusen näreen tyvipää, johon on jätetty pari juu-rihaaran tynkää koukuksi. Taval-lisimmin kaskihaaraa ovat käyttä-neet naiset miesten samaaa aikaan kyntäessä aatralla kasken väljempiä paikkoja.

Kaskeen kylvö (kuvassa 7) oli ennen siitä erikoista, että samaan tulenmaahan voitiin samalla kertaa kylvää touko- ja syysvilja. Sieme-niksi sekoitettiin esimerkiksi viisi tai kuusi kappaa kauroja tai ohraa ja seitsemäs pienijyväistä, mutta hyvin pensovaa juureis- eli korpi-ruista. Toukoviljan asemessa saattoi myös olla nauris, joka oli siitä edul-linen, että se voitiin kylvää paljon myöhemmin kuin toukoviljat eli vielä heinäkuun alussa. Syksyllä ke-sän sato korjattiin leikaten pitkälle sängelle. Maahan jäänyt juureisruis jatkoi seuraavana kesänä kasvuaan antaen silloin moninkertaisen sa-don, väitetään saadun usein kahdek-sankymmentäkin jyvää.

lähde: Kustaa vilkuna & Eino Mäkinen. Isien työ. 1994. S. 181-198.

Toimittanut A. Krjukov5

4

6

joulukuu 2009, n:ro 2 (071)

muIsTelmIA

muistoja vuosien takaa – karkotuksesta toiseen

4

Olen Elsa Karkkonen, synty-nyt Rääpyvällä, Pohjois-Inkerissä v.1927. Muutin Suomeen heinä-kuussa 1991. En ole pakolainen eikä minua uhannut nälkä, sillä olen oppinut tulemaan toimeen kai-kenlaisissa olosuhteissa. Meitä on muuttanut neljä viiden lapsen sisa-rusparvesta, ja toi meidät tänne suo-malaisuus. En osaa sanoa jokaisesta paluumuuttajasta, sillä osa meistä inkerinsuomalaisista on Stalinin-kauden vainojen uhreina venäläis-tynyt.

Mutta meidän perheessämme oli vuosikymmeniä vaalittu suomalai-suutta ja kytenyt salainen toive: voi kunpa pääsisi esi-isiemme maahan, joka on ollut meille kuten juuta-laisille ”luvattu maa”, josta esi-isämme ovat Ruotsin vallan aikana muuttaneet Inkerinmaalle. Olemme nyt kiitollisia ja onnellisia, että tämä salainen toive toteutui.

Kiitos Suomen hallitukselle ja Mauno Koivistolle tästä mahdolli-suudesta.

Mutta ennen kaikkea kiitos Ju-malalle kaikesta.

KoToNA INKerINmAAllAOlen kotoisin Pohjois-Inkerin

Rääpyvän seurakunnasta, Huvan kylästä. Maaliskuussa v. 1931 per-heemme karkotettiin Hiipinään, Kuolan niemimaalle, kulakkeina; se oli kansanvihollisen leima, jon-ka saivat varakkaimmat talonpojat. Olin silloin 4-vuotias. Karkoituk-seen joutuivat perheemme jäsenet: isoisä Simo Jaakonpoika Karkko-nen, isä Antti Simonpoika Karkko-nen, äiti Anni Simontytär Karkko-nen o.s. Kiuru, syntynyt Kässylän kylässä, ja lapset: Elsa (minä) ja Aino 1,5 vuotias.

Muistiini on jäänyt jokunen kuva kotioloista. Meillä oli iso puu-tarha, jossa oli omenapuita, marja-pensaita ja mansikkapenkkejä sekä muutama mehiläispatsas. Muistan kerran, kun söin mansikoita ja mi-nua pisti mehiläinen tai ampiainen. Muistan vielä isän äitiä, mummoa, vaikka olin vain 3 vuotias kun hän kuoli. Muistan hänen hautajaisiaan. Minäkin olin heittämässä multaa hänen arkulleen. Kaikkein varhai-sin muistoistani on syksyltä 1929. Muistan, kun saunan porstuassa oli kana poikineen. Kana oli salaa hau-tonut poikansa. Kun kerroin äidille, hän muisti, että se oli lokakuussa v. 1929, jolloin Aino-siskoni syntyi.

Isoisäni (äijä, niin kuin meillä

sanottiin) Simo Karkkonen oli hy-vin etevä talonpoika. Lypsylehmiä oli navetassa 6-7, kaikki rotukarjaa. Oli myös sonni ja hevonen. Maata oli vähän, vain 7 tesettiä (noin 7 ha). Oliko se tesetti suurempi vai pie-nempi kuin hehtaari, sitä en muis-ta. Äijä kertoi usein, mistä ja miten hän kävi ostamassa lehmiä, jopa Viipuristakin. Hän kertoi minulle, asiasta innostuneelle tytölle hyvän lypsylehmän tuntomerkit: nahka ohut, kylkiluiden välit leveät, jalat mitä lyhyemmät, maitosuonet suu-ret, maitokaivo syvä. Utareet piti olla maito- ei lihautareet. Hän luet-teli myös eri rotujen (lajien) nimi-tykset. Heinät hän kävi ostamassa Novgorodin tai Pihkovan alueelta. Hän vuokrasi tavaravaunun, jossa toi heinät paaleissa kotiin ja myös naapureille, jos niin oli sovittu. Ennen vallankumousta Rääpyvällä oli pidetty maatalousnäyttely, jossa olisi parhaitten tulosten saavutuk-sista palkittu meidän isoisän lehmä. Tulosten perusteella se olisi saanut mitalin, mutta se annettiin hovin herran lehmälle.

eNsImmäINeN KArKoTusVaikka olemme olleet monessa

karkotuksessa, olemme kokeneet ihmeellistä Jumalan suojaa ja joh-datusta. Ensimmäisiä ihmeitä on jo se, kun eräänä maaliskuun lopun yönä v. 1931 meitä tulivat karkot-tamaan, niin yksi miliiseistä sanoi vanhemmilleni nähdessään meidät, minut 4-vuotiaan ja Aino-siskoni, puolitoistavuotiaan nukkuvan vie-rekkäin, että jos on sukulaisia ky-lässä, niin jättäkää lapset tänne, sillä siellä minne teidät viedään, ei ole lasten hyvä olla. Niin meidät jätet-tiin nukkumaan ja Matti-setälään onnistuttiin lähettämään viesti täs-tä. Hiipinässä, Kuolan niemimaal-la menehtyi moni vanhus ja lapsi joutuessaan kurjiin oloihin. Maalis-huhtikuussahan siellä oli vielä täysi talvi. Perheeseen kuului vielä isän sisko Anna Karkkonen, synt. 1906 ja isoisän veljentytär Elina, synt. 1917. He eivät olleet kotona sinä karkotusyönä. Elinan isä Nikolai oli kaatunut kansalaissodassa, hän oli tsaarin vallan aikana upseerina armeijassa. Äiti oli toisessa avio-liitossa ja Elina jäi meidän perhee-seemme. Elina menikin sitten äitin-sä luo Rumpalin kylään. Anni-täti oli piileskellyt jonkin aikaa ja meni sitten Pietariin, ensin kotiapulaisek-si ja myöhemmin lastentarhaan töi-

hin. Hilda-täti, isän sisko oli mennyt maaliskuussa naimisiin samaan ky-lään, ja siksi ei joutunut karkotuk-seen.

Huvan kylästä Hiipinään joutui meidän perhe ja vielä toinen perhe, Utkoset, talon nimi oli Yrnälä. En tiedä, oliko Utkosten, tai Yrnälän perhe kovin varakas, sillä heillä ei ollut kuin äiti lapsineen, isä heiltä kai oli kuollut. Mutta talo oli heillä hyvä, ja se tarvittiin kyläneuvoston käyttöön ja perhe oli karkotettava. Meidän talostamme tehtiin kolhoo-sin konttori, siis sekin kuumaan tar-peeseen, ja uudet navetat tai liävät, kolhoosin karjan käyttöön. Karko-tuksen seurauksena kyläläiset nöy-rästi liittyivät kolhoosiin, vastustaa ei uskaltanut kukaan.

Minä ja Aino-sisko siis jäimme sukulaisten luo. Ensiksi olimme Matti-setälässä. Elinakin oli jon-kin aikaa heillä, kun tuli Pietarista Anni-tädin kanssa ja perhe oli jo karkotettu. Matti-setälässä oli vii-si lasta: Toivo, Heino, Aleksanteri, Veikko, Lyydia ja Lempi. Aino oli vasta puolitoistavuotias ja oli ollut joka naisen helmoissa kiinni ja itke-nyt: Äiti, äiti. Myöhemmin meidät oli viety Kässylään mummolaan äi-dinäidin luo.

Isän sisko Hilda, joka oli silloin jo naimisissa, lähti kesällä 1931 mi-nun kanssani Hiipinään vanhempie-ni luo. Tärkein matkamme tarkoitus oli viedä Anni-tädin passi äidille, he kun molemmat olivat Anna Karkko-sia. Sen passin kanssa äiti pääsi sit-ten myöhemmin meitä hakemaan. Ilman passia hän ei olisi saanut matkalippua. Eihän karkotetuilla ol-lut passeja eikä oikeutta matkustaa mihinkään.

Muistan sen matkan, vaikka olin vasta 4-vuotias, sillä samassa vau-nussa sattui matkustamaan mies, joka koko matkan syötti minulle mesimelonia ja soijakarkkeja. Söin tietenkin niin paljon, etten moneen vuoteen voinut edes katsoakaan molempia. Se mies sattui olemaan sama miliisi, joka ehdotti jättää meidät kotiin.

Hän oli kysellyt Hilda-tädiltä mistä ja mihin matkustamme ja sa-noi kuka oli. Kertoi myös, että hän erosi miliisin virasta, sillä ei voinut olla karkottamassa ihmisiä. Ehkä hän matkusti myös sukulaistensa luo, jotka oli karkotettu. Hilda-täti, kun oli ujo ja harvapuheinen, ei udellut mieheltä sen enempää. Kun palasin Hilda-tädin kanssa Hiipinäs-

tä, olin innoissani kertonut kaikille, minkälaisissa taloissa siellä eletään: että minä vaan nostin seinää, ja pää-sin sisään ja ulos. Sellaisethan ne teltat olivat.

Äiti pääsi meitä hakemaan mummolasta vasta, kun pääsivät parakkiin talveksi. Isä oli raken-nustyömaalla työssä ja siksi saikin parakista huoneen talveksi. Mutta teltoissa asui perheitä niin pitkään kun parakkeja rakennettiin riittä-västi. Teltat oli niin tupaten täynnä asukkaita, että jos joku poistui yöl-lä tarpeilleen, ei enää muuten kuin voimalla mahtunut makuusijalle. Parakissa oli pitkä käytävä ja mo-lemmin puolin huoneita, 10 huo-netta yhdellä puolella ja 9 toisella sekä yhteinen keittiö. Keittiössä oli iso puuhella, jossa kaikki 19 per-hettä valmisti ruokansa. Jokainen vei omat polttopuut. Sitä ei tiedä, mistä he saivat polttopuunsa, en muistanut aikanaan kysyä vanhem-miltani. Eiväthän ne kaikki olleet rakennusalan työmiehiä, sillä sen muistan jo isompana ollessani, että isä sai työmaalta laudan ja lankun tähteitä polttopuiksi. Huoneessa oli yksi pystyuuni naapurin kanssa yh-teinen. Huoneet olivat pieniä, meil-läkin oli 12 neliömetriä ja meitä oli 5 henkeä. Huonekaluja ei tietenkään ollut muita kuin pöytä, sekin luulta-vasti omatekoinen ja muutama jak-kara. Sänkyinä oli pukkisängyt ja myöhemmin omatekoiset puusän-gyt. Äitini muisteli jälkeenpäin sitä yhteistä parakin keittiötä, kuinka siellä ei ollut suurempia riitojakaan, vaikka samaan aikaan oli useampi-kin emäntä. Ehkäpä he yrittivät jon-kinlaista vuoroa pitää, mutta eihän

Isä, Antti Simonpoika Karkkonen. Kuva v:sta 1942.

декабрь 2009, № 2 (071)

muIsTelmIA5

se aina onnistunut. Nykyäänhän siellä olisi jo tapeltukin. Mutta sil-loin riitti malttia ja kärsivällisyyt-tä, vaikka oli eri kansallisuuksia ja kaikenikäisiä ihmisiä. Niin kuin jo mainitsin, isämme oli rakennuslai-toksella työssä ja pian sai kymme-niekan viran. En osaa tarkalleen sanoa, mitä hänen tehtäviinsä kuu-lui, mutta luultavasti se oli jon-kinlainen työnjohtaja, alimmasta päästä tietenkin. Isä oli käynyt melko paljon koulua, sillä hän oli opiskellut Pietarin suomalaises-sa lyseossa ja päättänyt Pohjois-Inkerin kansanopiston Toksovas-sa v. 1920. Olisi hän varmaankin pystynyt parempaankin virkaan, mutta kun oli vailla ihmisoikeuk-sia, kulakin poika, niin johan sekin oli hyvä. Äiti oli työssä hotellissa siivoojana ja myöhemmin kaupan siivoojana.

Vuodet 1932-33 olivat nälkä-vuosia. Kaikki ruoka oli kortilla. Hiipinässä ja muualla Venäjällä oli nälkävuosina avattu kauppoja, joista sai ruokatavaraa vaihtamal-la kultaan. Vanhempanikin veivät sinne vihkisormuksensa. Maail-man Punaisen Ristin järjestö oli niinä vuosina auttanut Venäjän nälkäänäkeviä. Meidän perheem-mekin sai kaksi nimettyä pakettia Suomen Punaiselta ristiltä. Paket-teja sai moni muukin perhe. Se oli suuri ihme, yksi monista Jumalan ihmeistä, joita saimme kokea. Isä ja äiti ihmettelivät, että kukahan olisi voinut antaa meidän osoitteemme, ja tulivat siihen johtopäätökseen, että se oli Inkerin viimeinen pas-tori, koko Inkerin kansan rakas-tama rovasti Jalmari Laurikkala. Se oli ihme, että ne paketit tulivat perille eivätkä joutuneet toisille, sillä olihan niitä ”suita sorjem-piakin”, niin kuin inkeriläisessä sananparressa sanotaan. Olin ehkä 5-6-vuotias, kun laskimme mäkeä isolla kelkalla. Istuin edessä ja kun kelkka törmäsi pylvääseen, niin minä menin tajuttomaksi ja otsassa oli iso kuhmu. Olin tajuttomana 2 viikkoa. Äiti kertoi, että kun aloin toipua, oli lääkäri sytyttänyt tu-litikun ja heiluttanut sitä silmieni edessä. Puhalsin ja sammutin sen. Se oli vanhemmilleni suuri ilo, kun tajusin tehdä niin.

Vuosina 1935-36 alkoi uusi karkotuskausi. Paljon inkeriläisiä oli karkotettu Keski- Aasiaan, Ka-zakstaniin. Sinne joutui myös pal-jon sukulaisiamme. Monet lähtivät kodeistaan jo ennen karkotusta, kun omaisuus oli otettu pois. He lähtivät Karjalaan tai Hiipinään,

jos siellä oli tuttavia tai sukulaisia jo ennen karkotettuja. Niinä vuosi-na meillä oli aina vieraita siinä 12 neliön huoneessa, jossa meitä oli jo ennestään 5. Moni perhe asui meil-lä niin kauan kun sai jonkinlaisen oman huoneen ja tietenkin ensiksi työn. Äiti muisteli, että kun aa-mulla heräsi, niin piti hyvin varo-vasti astua lattialle, ettei tallannut jonkun päälle, sillä lattialla saattoi nukkua 4-5 henkeä. En muista, että vanhempani olisivat kieltäneet jol-takin yösijan tai muun avun. Isäni luona kävi aina ihmisiä, joille hän kirjoitti kaikenlaisia anomuksia ja valituksia. Ei hän ottanut mi-tään maksua, ei semmoinen tullut kysymykseenkään. Se oli vain lä-himmäisen auttamista. Vanhem-pani olivat hartaita uskovaisia, etenkin isoisämme. Hän luki aina sunnuntaisin isosta saarnakirjasta, se taisi olla Postilla. Meillä aina laulettiin virsiä ja hengellisiä lau-luja. Meille lapsille opetettiin Isä Meidän -rukous ja Herran Siunaus sekä Tule luokseni Herra Jeesus. Äiti aina hyräili jotain virttä tai hengellistä laulua. Hänen lempi-laulujaan olivat: ”Joka aamu on armo uus”, ”Kellot kaikuu, kellot temppelin”, joita hän lauloi pyhä-aamuna, kun me lapset heräsimme. Etenkin rakkaita olivat meille kai-kille joululaulut ja -virret: ”Enkeli taivaan...”, ”Jouluyö, Juhlayö” ja monta muuta. Ja tietenkin meil-le lapsille oli rakkaita: ”Joulupuu on rakennettu” ja ”No onkos tullut kesä”. Joulu oli meille lapsille suu-ri ilo, vaikka se oli kielletty, sitä vietettiin salaa joka vuosi. Muistan kun kerran syttyi tuleen kynttilästä pumpuli, jota oli levitetty kuusen oksille. Onneksi se saatiin sammu-maan, naapuritkaan eivät ehtineet huomata. Muutenhan siitä olisi saanut jopa vankilatuomion, jos joku olisi kannellut viranomaisille.

Vuodesta 1936 julistettiin en-simmäinen Stalinin perustuslaki. Kouluissa jo vietettiin uuden vuo-den kuusijuhlaa, siis otettiin vas-taan vuosi 1937. Sen perustuslain yhden pykälän mukaan lapset eivät vastanneet isiensä pahoista teois-ta. Käytännössä se merkitsi mm, sitä, että muutamille karkotettujen perheenjäsenille palautettiin kan-salaisoikeudet siihen pykälään ve-doten ja tietenkin tunnollisen työn ansiosta. Yksi niistä oli meidän isä sillä ”pahantekijä – kulakki” oli tietenkin hänen isänsä eikä isä vastannut hänen teoistaan. Siis isä ja äiti saivat kansalaisoikeudet ja passit, mutta isoisä-äijä jäi ilman.

Me pääsimme vapaasti matkus-tamaan ja jo seuraavana kesänä menimme kesälomalle mummo-laan Rääpyvälle, Kässylään äidin kotikylään. Mummo oli kotoisin Kähyn kylästä. Mummo oli kaunis kasvoiltaan ja vartaloltaan ja nuo-rena häntä kutsuttiinkin sorjaksi Susannaksi. Meille lapsille se oli unohtumatonta aikaa, kun sai olla mummolassa, leikkiä kylän lasten kanssa, uida vaikka joka päivä Pu-keron järvessä, joka oli noin kilo-metrin, puolentoista päässä tai sit-ten keinotekoisessa järvessä, joka oli Rääpyvän hovin herran kai-vauttama. Tekojärvi oli vähän lä-hempänä. Mummolla oli myös iso puutarha, jossa oli marjapensaita ja omenapuita. Pihassa oli suuri vaahtera, johon kerran kapusin, mutta pois en uskaltanutkaan las-keutua. Juho-eno tuli pelastamaan tikapuiden kanssa. Oman lehmän maitoa sai juoda joka päivä. Mutta Aino-siskolle muuttui jonkin ajan kuluttua maidon juonti ongelmak-si, kun hän näki, mistä maito tulee. Hän sattui näet näkemään, miten lehmää lypsetään. Maidon juomi-nen loppui siihen; se oli inhottavaa hänestä, lehmän sisästä se tulee, hyi! Alussa jonkin aikaa petettiin häntä antamalla maitoa kaupan as-tiasta, mutta eihän se pitkään on-nistunut. Ei hän vieläkään juo kuin keitettyä maitoa. Muistan Ainon ilmeen , kun hän näki ensi kerran vasikan. ”Voi kuin suuri koira”.

Vanhemmillani oli tarkoitus jäädä Inkerinmaalle asumaan, jos löytäisivät sopivan työn ja asunnon. Isä löysikin työn jos-tain tehtaasta ja pääsi asuntolaan asumaan. Mutta me äidin kanssa asuimme mummolassa. Isä kävi kotona vapaapäivinä. Neuvosto-liitossa ja vielä nytkin Venäjällä jokaisen aikuisen täytyy olla Si-säänkirjoitettu, josta on passissa oltava merkintä. Siksi äitikin yritti anoa sisäänkirjoitusta mummo-laan, mutta se hylättiin. Käytännön mukaan hänen olisi pitänyt liittyä kolhoosin jäseneksi.

Minä aloitin koulunkäymiseen Rumpalin koulussa, noin 1,5 km Kässylästä, entisessä Laurikkalan pappilassa. Se oli suomenkielinen alkeiskoulu. Yhtenä syysyönä äiti vangittiin, syytettynä laittomasta asumisesta, siis ilman sisäänkirjoi-tusta. Hänet vietiin Vsevlozskiin putkaan, josta tuomion jälkeen hä-net olisi siirretty vankilaan muu-tamaksi vuodeksi. Mutta onneksi äidin onnistui karata. Äiti sai mi-liisin vartijalta luvan mennä ves-

saan, joka oli ulkona muutaman metrin päässä. Äiti juoksi metsä-polkuja kierrellen kylään. Jonkin aikaa hän piileksi. Nukuimme kaikki naapurin Junnilan saunas-sa, ennen kuin isä tuli hakemaan ja matkustimme Hiipinään takai-sin. Tähän mennessä meille oli ostettu jo lehmäkin Huvan kylästä. Lehmän ostoon saimme lisärahaa, kun myimme huonekaluja, jotka oli viety naapuriin ennen Hiipinän karkotusta, kun vanhemmat jo pel-käsivät karkotusta. Mutta emme ehtineet pitää sitä lehmää kuin vähän aikaa, kun se vietiin kol-hoosin karjaan. Se takavarikoitiin isoisän vanhoista veloista. Vaikka koko omaisuus oli v. 1931 takava-rikoitu; 6 lehmää, hevonen, koko kiinteistö ja omaisuus, mutta se ei riittänyt. Eihän karkotetuilla ollut lupa ottaa kuin vähän vaatteita ja evästä mukaan. Olisi se ollut 15-20 kg henkeä kohti. Sitä en tiedä, mutta rajattu määrä se oli. Mutta isäpä muisti perustuslain pykälän, jonka perusteella hänelle oli pa-lautettu kansalaisoikeudet (lapset eivät vastaa isien pahoista teoista). Niinpä hän kirjoitti Moskovaan valituksen tästä. Olimme jo Hiipi-nässä, Kiirovskissa (kaupunki oli jo saanut uuden nimen), kun isälle tuli vastaus Moskovasta, että leh-mä on palautettava. Isä kävi itse ottamassa pois kolhoosista leh-mänsä, vuokrasi härkävaunun ja toi lehmän Hiipinään. Oli meillä siellä muutama kanakin navetassa.

Muutimme vuonna 1938 toi-seen parakkiin asumaan, jossa oli isompi huone ja kahden perheen yhteinen keittiö. Keittiö oli jok-seenkin iso, sinne mahtui isoisän sänkykin. Toisessa huoneessa asui puolalainen mies poikineen. Suku-nimeltään Rodovitsh. Pojat olivat jo aikuisia. Naapurien kanssa ei ollut erimielisyyksiä. Uuden asun-non luo piti rakentaa taas navetta, ja jo kesällä 1940 meillä oli siellä lehmä ja kanoja ja kaksi possua. Heinää ja muitakin rehuja sai ostaa kaupasta. Mutta äidin kesä meni heinän tekoon. Se piti niittää sir-pillä ja käsin nyhtämällä. Heinät tuotiin tuoreena isän työpaikan hevosella ja kuivatettiin navetan katolla. Oli se työlästä hommaa, mutta lehmä oli tärkeä tulonlähde, enempi osa maidosta myytiin. Äiti ei enää käynyt töissä, sillä 1938 meille syntyi Irja- sisko ja maa-liskuussa 1940 Inkeri-sisko. Siis meitä oli jo neljä sisarusta.

jatkuu s. 6

joulukuu 2009, n:ro 2 (071)

muIsTelmIA

6

Lehmiä ei ollut kuin 2-3 koko kaupungissa. Muutaman kymme-nen kilometrin päässä oli sovhoosi. Imatran järven rannalla varmaankin, kun se oli sen niminen. Siellä oli lehmiä ja toinen sovhoosi oli Apa-titti-niminen. Se oli Muurmannin radan varrella. Molemmista tuotiin kaupunkiin maitoa, vihanneksia ja juureksia. Lapsille annettiin myös lastenneuvolasta maitoa. Mutta kun kansa oli entisiä talonpoikia (kulak-keja), niin useat hankkivat kilejä. Hyviä vuohia ne olivatkin, lypsivät 4-5 litraa päivässä. He jopa myivät-kin maitoa muille.

Inkerinsuomalaisia oli Hiipinään karkotettu niin paljon, että sinne oli avattu seitsenluokkainen suomen-kielinen koulu, jossa minäkin ker-kesin opiskella kaksi ja puoli vuotta (1935-37), ja Aino- sisko vain puoli vuotta. Vuonna 1937 suomenkieli-nen koulu suljettiin kesken oppivuot-ta. Suomenkieliset opettajat olivat melkein kaikki inkerinsuomalaisia, samoja karkotettuja. Rehtori Pälve, etunimi taisi olla Aarne (en ole var-ma) ja hänen vaimonsa Signe olivat Muurmannin suomalaisia. Signe oli minun ensimmäinen opettajani. Ai-non opettajan nimi oli Inki, sukuni-meä en muista. Kaksi koulun opetta-jista Juho Haakana ja Olga Kemppi olivat venäjänkielentaitoisia ja saivat myös virat venäjänkielisessä kou-lussa, johon me Ainon kanssa jou-duttiin. Kun alkoi vangitsemisvyöry 1937-1938 vuosina, kuulin että enti-sen suomalaisen koulun opettajista muutama oli myös vangittu. Niinä vuosina viattomien vangitsemiset pitivät kauhun vallassa koko kansan, sillä yksikään ei voinut olla varma, ettei häntä jonakin yönä vangittaisi. Syyttömiähän olivat nekin, jotka jo oli vangittu. Sinne kelpasivat kaikki iästä ja kansallisuudesta huolimatta. Niinä vuosina oli ympäri Venäjää

vangittu syyttömästi kymmeniä mil-joonia ihmisiä. Vain harva perhe voi sanoa, ettei ketään heidän perhees-tään tai sukulaisistaan ole vangittu tai karkotettu. Meidän isä ja isoisä säästyivät vangitsemiselta, mutta isän setiä ja enoja oli monta vangit-tu sekä äidin kaksi veljeä Jaakko ja Juho, jotka vangittiin ja menehtyivät. Saimme tietää vasta v. 1983, miten Juho-eno oli kuollut. Hän oli sodan aikana yrittänyt karata Arkangelin alueelta, ehkä siinä toivossa, että pääsisi Suomeen. Mutta hänet oli koirien kanssa saatu kiinni ja niiden raatelemana tuotu vankien katsot-tavaksi, toisille opiksi. Sen jälkeen häntä ei nähty. Tämän kertoi Inke-riläinen naisvanki, joka oli ollut pai-kalla. Sukulaisten ja tuttavien kesken oli sovittu, että jos joku tulisi myö-hään illalla tai yöllä käymään, niin ei saa koputtaa, sillä sen nosti hiu-kakarvat pystyyn kauhusta. Pelättiin vangitsijoita.

Oli vuosi 1939 alkutalvi. Siellä-hän alkoi talvi jo lokakuussa, koko kaupunki oli täynnä sotilaita. Heidät oli siirretty Länsi-Venäjältä sen jäl-keen kun Neuvostoliitto oli valloitta-nut Baltian maat. Sotilaita siirrettiin pitkin Suomen rajaa, jopa Kuolan-niemimaalle saakka. Me lapset saim-me sotilailta puolalaisia kolikoita, zloteja.

Ei sitä kauan sotilaita kaupungis-sa pidetty, kun alkoi talvisota. Se oli suuren surun ja pelon aikaa meille. Suru ja pelko Suomen kohtalosta ja myös pelko siitä, että tästä voi seu-rata uusi vaino ja vangitsemiskausi. Huokailtiin ja rukoiltiin apua Tai-vaan Isältä. Ei me lapset, mutta van-hemmat tietenkin. Mutta tiesimme että piti olla vaiti.

Muutamia vuosina 1937-1938 vangittuja, joilla oli onnea jäädä eloon, pääsi 10 vuoden perästä va-pauteen, yksi oli äidin kotikylästä

Matti-niminen, sukunimi taisi olla Huhka, ja myös äidin serkku Simo Kiuru, jonka perhe asui myös jo Siperian jälkeen Sortavalassa. Va-pauduttuaan miehet olivat käyneet kotiseudullaan ja saivatkin tietää, että Sortavalassa asuu Simo Kiurun perhe ja muita tuttuja. Oltuaan muu-taman ajan Sortavalassa miehet van-gittiin taas ja saivat vielä tuomion karkotukseen Siperiaan 5 vuodeksi.

KArKoTuKsesTA ToIseeNOli kesä 1940. Suomi oli menet-

tänyt Karjalankannaksen ja Raja-Karjalan. Vangitsemisia ei tapahtu-nut, elämä jatkui ennallaan. Isä vei meidät Ainon kanssa mummolaan Inkeriin kesälomallaan. Mutta muu-taman päivän kuluttua saimme kir-jeen, että oli kiireesti palattava, sil-lä sieltä tuli pakkosiirto Karjalaan kesäkuussa 1940. Karjalaan vietiin kaikki inkerinsuomalaiset sekä Muurmannin suomalaiset ja myös virolaiset, liettualaiset, latvialaiset, saksalaiset ja puolalaiset, joita oli jonkin verran Hiipinässä. Lehmä täy-tyi myydä. Meillä oli kaksi porsas-ta. Näistä saimme evästä matkalle. Meitä ei viety Suomelta vallatuille alueille vaan Äänisenjärven rannoil-le, kolhooseihin ja metsätyömaille. Jouduimme järven itäiselle puolelle, Shala- nimiseen kylään, Puutozin piirin metsänuittolaitokseen. Muis-tan sen matkan, kun Hiipinästä saa-vuimme junalla Karhunmäelle, sieltä proomulla jatkettiin kohti tuntema-tonta tulevaisuutta. Ei tälläkään ker-taa kukaan selittänyt mihin ja miksi meitä taas karkotettiin. Jälkeenpäin arvailtiin, että syy oli se, kun pe-rustettiin Otto Ville Kuusisen Kar-jalaissuomalainen tasavalta niin oli saatava tasavaltaan lisää suomalai-sia. Suomelta valloitetuille alueille siirrettiin kansaa muualta Venäjältä ja Valkovenäjältä houkuttelemal-la hyvillä oloilla ja taloilla. Emme olleet kauaa Äänisenjärven takana. Isällähän oli passi ja kansalaisoike-udet ja hän saikin Petroskoista lu-van muuttaa Kurkijoelle. Asuimme Levonpellolla suuressa punaisessa maalaistalossa, joka sijaitsi tien var-rella pari kilometriä Kurkijoelta Hii-tolaan päin. Talossa oli iso navetta ja autotalli, ehkä talossa oli ollut trakto-rikin, koska talli oli hyvin iso. Mutta nyt ei ole mitään jäljellä, lienevätkö palaneet kaikki rakennukset.

Isoisä oli myös mukana vaikka hänellä ei ollut passia. Kurkijoella tutustuimme kahteen suomalaisper-heeseen, jotka olivat jääneet sinne talvisodan jälkeen. Yksi oli Hokka-sen perhe; Vilho ja Hilma. Heillä oli

noin 6-8 -vuotias poika ja he asuivat Kurkijoella. Toinen perhe oli Asi-kaisen isä ja poika. Isän nimi taisi olla Eino, pojan Einari, noin 16-17 -vuotias. Molempien perheiden isät vangittiin, vaikka olivatkin jääneet Venäjän puolelle vapaaehtoisesti. Hokkasen Hilma sanoi miehen-sä vangitsemisen jälkeen: ”No nyt meidän Vilho saa laulaa ”Vapaata Venäjää” niin paljon kun kehtaa”. Saimme kuulla yhdestä suomalais-perheestä, joka asui lähellä Käkisal-mea, Viljarannoista. Heillä oli muu-tama lehmä ja vanhempani toivoivat saavansa heiltä yhden. Niinpä isoisä ja minä lähdimme ostamaan lehmää. Matka tehtiin jalan kahdessa päiväs-sä, yövyimme jossain tienviereisessä talossa. Minä 13- vuotias tyttö, olin isoisän henkivartijana, sillä isoisällä ei ollut passia, ja kukapa olisi sitä kysynyt häneltä tytön kanssa kul-kiessa. Saimmekin ostettua Vilja-rannoilta Palmu-nimisen lehmän ja taas lähdettiin matkaa, nyt kolmisin. Lehmä oli vanhaa suomalaista rotua, mullipää (nuti), vaaleanruskea, selkä ja vatsa valkeat. Paluumatka tehtiin myös kahdessa päivässä noin 80 km, välillä leväten ja syötellen lehmää.

Talon vintillä, jossa asuimme, oli paljon suomalaisia kirjoja ja ai-kakausilehtiä, joita minä ahkerasti luin siellä. Äiti tiesikin, mistä mi-nut löytää, jos tarvitsi apuani koti-töihin.

Oli 22. pv kesäkuuta v. 1941 kun me lähdimme äidin kanssa, Aino, minä ja Irja Hiitolan asemalta ju-nalla Pietariin ja siis mummolaan. Inkeri jäi kotiin Kurkijoelle. Hänet piti vierottaa rinnasta, siksi äiti lähti meidän kanssa ja isä jäi likaksi. Irja kuitenkin palasi isän kanssa asemalta kotiin. Vasta junassa kuulimme, että alkoi sota. Olimme muutaman päi-vän mummolassa ja lähdimme takai-sin. Mutta lippuja ei enää myytykään ilman erikoislupaa, eikä äidillä ollut edes passia mukana. Onneksi olivat matkaliput säilyneet ja niiden kanssa piti mennä sotilaskomendantin pu-heille ja se antoi erikoisluvan. Pää-simme kotiin ja pianhan meidän piti lähteä evakkoon. Voi miten teki mie-li jäädä. Jos olisimme uskaltaneet piiloutua johonkin metsäkorpeen tai kallion koloon. Mutta... Sehän olisi merkinnyt vanhemmilleni ja isoi-sällemme heti kuolemantuomiota, jos olisivat huomanneet. Me lapset olisimme joutuneet lastenkoteihin ja kukaties minä 14- vuotias olisin joutunut myös vankilaan. Olihan silloin lapsiakin vankilassa.

Jatkuu seuraavassa numerossa

Elsa Karkkonen poikineen (1960-luvulla)

декабрь 2009, № 2 (071)

omA mAA

”No, taas ne kylänotsat tul-loot” – näin sanottiin Toksovassa kun siellä kävivät suomalaiset varsinaisesta Inkeristä. Heitä tunnetiin avainsanoista, joista tunnetuin oli kylän otsa. ”Kuule, mikä on kylänotsa?” – kysyi tok-sovainen pilkallisesti. – ”Sama ko kylänpiä”, vastattiin hänel-le. Toksovaisten oli näet haus-ka kuulla kylänotsasta, koska Pohjois-Inkerin hajanaiset kylät olivat toisenlaisia kuin Keski-In-kerin kylät. No, kun kylänpää on ollut toksovaisille aivan vieras, niin kylänotsa tarkoitti heidän mielestään jotain aivan venä-läistä tai täysin venäläistynyttä. Kyllä oikeat inkerinsuomalaiset eli ”Pietarin takkoiset” olivat toksovaisille väkinäisesti puoli-suomalaisia. Sääli toksovaisia, jotka olivat niin ylpeitä suoma-laisuudestaan, etteivät tajunneet kylän pään ja kylän otsan tärkeä-tä tarkoitusta.

Itämerensuomalainen maatiedel-linen terminologia suuressa määriin perustuu somaattiseen sanastoon. Suomalaisessa somaattisessa frase-ologiassa laajasti käytetään sanoja, joilla on maantiedellinen sisältö – korva, käsi, pää, varsi ym. Inkerin-maan suomenkielisessä nimistössä somaattista alkuperää olevista deter-minatiivista ovat merkillisimpiä otsa ja pää.

Länsi-Inkerissä ja osaksi Keski-Inkerissä otsa esiintyy maantiedelli-senä terminä merkityksessä ”osa ky-lästä” (yksi kahdesta kylän ”päästä” tai yleensä kylän reuna). Usein kylän ”päillä” oli omia nimiä: suur otsa ja pien otsa (Kattila); suomen otsa ja vennäin otsa (Paaritsa), Kirkon otsa ja sepän otsa (Kupanitsan Korkka). Tavallista oli otsa-termin käyttö yleisnimillisesä merkitykses-sä (täs otsas ”kylän tässä päässä”).Kun talossa on kaksi tupaa, jotka ovat suunniteltu kahteen suuntaan, niin ne ovat talon otsat (toises otsas ”toisessa tuvassa”, siis toisessa talon puolessa oleva). Kylän reunatalo Länsi-Inke-rissa on otsimmaine talo (talonnime-nä on Otsala tavallinen).

Otsa-sanan kayttö tässä merkityk-sessä ei ole ihan tyyppillistä suomen kielelle. Vaikuttaa siltä, että koko suomen kielen käytön alueella otsa tässä sanan merkityksessä tavataan vaan Länsi- ja Keski-Inkerissä (1). Tämän ohella sama sana merki-

tyksessä ”reuna, kärki” on tunnettu inkeroismurteissa (otsa) ja vatjan kielessä (õttsa), jotka olivat käytös-sä nimenomaan Länsi-Inkerissä. On luonnollista olettaa että Länsi-Inke-rin suomalaismurre on syntynyt pai-kallisten inkeroisten ja vatjalaisten murteiden vaikutuksessa.

Mitä koskee Keski-Inkerin suo-malaismurteita, niin on syytä aja-tella että ne säilyttävät jonkinlaisia piirteitä aikaisemmin siellä olleista inkeroismurteista. Tästä antaa mah-dollisuuden puhua se seikka, että 1800-luvulla ja 1900-luvun alus-sa Keski-Inkerin inkerikot asuivat hajallaan, usein samoissa kylissä suomalaisten kanssa eivätkä ero-neet niistä kielellisesti, kun taas Keski-Inkerin puhtaasti inkeroisten asuttaman kylät olivat viimeistään 1800-luvun lopussa kokonaan ve-näläistyneet (2). Kaikki yllä sanottu johtaa tietynlaiseen johtopäätök-seen: otsa ”kylän pää” -merkityk-sessä esintyy inkerinsuomalaisissa muurteissa substraattina, jälkinä hävinneistä täällä aluella inkerois-murteista. Otsa-sanan esiintyminen ”pää”-merkityksessä Inkerin suo-malaismurteissa merkitsee tänne tulleen suomalaisten ja paikallisen väestön vuorovaikutusta ja mahdol-lisesti sitä, että suomalaiset assimi-loivat paikalliset asukkaat (vatjalai-set ja inkeroiset).

Jos kääntyä otsa-sanan puolelle sukukielissä ja -murteissa, niin saam-me seuravan kuvan. Vienen Karjalan murteissa talon otča on ”talon etu-, tai julkisivu”, otča piha on ”alue ikku-nan alla”. Tämän ohella ”kylän pää” on kylän piä (3). Aunuksen Karja-lassa otča on usein talojen tai kylän edessä olevien peltojen nimissä (4). Vepsäläisillä on tiedään kylännimet tyyppiä Jogenoč (< *Jogenots) ”suu, joen latva” ja Mägoč (< *Mägots) ”mäen huippu” (5). Viron kielessä ots – ”pääty, reuna”, samalla ”otsa” on otsmik.

Viron paikannimistössä on use-at nimet tyyppiä Idaotsa ”itäinen pää” jä järveotsa ”järven pää”. Vi-ron puhekielessä laajasti käytetään sellaiset konstruktiot kuin teises ot-sas ”toisessa päässä”. Viron nimistö on täynnä sukunimiä ja talonnimiä, joissa esiintyy determinatiivi otsa (esim. Aruotsa, Külaotsa, mäeot-sa, saareotsa, vainuotsa), joissa on esillää tavalla tai toisella käsite ”reuna” (6). Tämän ohella ots/otsa Virossa on tunnettu niemien (eo-naots, Kolgaots) ja peltojen (Aan-

diotsa, Haavikuotsa, Kaileotsa) nimissä. Tässä tapauksessa ots/otsa voi todennäköisesti tarkoittaa vaan suuntaa (7). Determinatiivina esiin-tyy otsa Länsi-Inkerissä peltojen nimityksissä Korpiotsa, liivaot-sa, rompinotsa Kosemkinassa (8). Näissä paikannimissä otsa muuttuu topoformanttiin, joka merkitsee vain paikkaa (edellisen varmasti edeltävän suunnan tilalle). Näin ol-leen näemme, että otsa-sanan käyttö ”pään” tai ”reunan” merkityksessä oli käytössä monissa itämerensuo-malaisissa kielissä (9). Tässä mer-kityksessä käytännössä täydellisen yhteensattuman ots/õttsa/otsa -ter-min käytössä me havaitaan viron kielessä, sekä vatjan ja inkeroisten murteissa ja myöskin Länsi-Inkerin ja osaksi Keski-Inkerin suoma-laismurteissa (Hietamäki, Kaprio, Kattila, Koprina, Kosemkina, Ku-panitsa, Moloskovitsa, Novasolk-ka, Serepetta, Skuoritsa, Soikkola, Spankkova, Ropsu, Tyrö). Kaikesta päättäen on kysessä kieli- ja kult-tuurijatkuvuus, joka aikoinaan yh-disti Viron, Länsi-Inkerin ja Keski-Inkerin.

Pää maantiedellisenä termi-nä esintyy Inkerissä kylännimissä (Kangaspää, Kylänpää, musta-pää, pärspää, suonpää), niemik-keiden ja niemien nimissa (Kol-kanpää, Tammispää) ja valtavassa

määrässä ”pikkunimissä” (pääasi-assa kylien osien, ”päiden” nimissä tyyppiä Alapää/Yläpää).

Pää -elementin merkitys paikan-nimissä ei ole aivan selvä. Kiin-nostavin on kylännimi pärspää Länsi-Inkerissa. Tässä pää tarkoit-taa todennäköisesti vain paikkaa tai suuntaa (vrt. merelle päin). Saman-tapaisia kylännimiä löytyy Virossa-kin (Kasispea ja pärispea Purikari-neemellä).

Pää -termin levinneisyysalue merkityksessä ”kärki, nenä” (jär-ven, saaren, metsän, kylän pää) kattaa koko suomen kielen levin-neisyysaluen (10). Pää-termin yleinen maantiedellinen merkitys johtuu luonnollisesti siitä, että pää on luonnnollinen ihmisruumin osa – ”kärki”.

Pää/pea merkityksessä ”niemi” on esintynyt kaikkiala itämeren-suomalaisten levinneisyysaluella (letipea Virossa, ylläppää Kan-naksella, Kolkanpää Inkerissä). Pää merkityksessä ”korkea paikka, mäen huippu” on luonteenomaista suomalaiselle somaattiselle frase-ologialle (mäen pääl, kirjaimelli-sesti ”mäen huipulla”). Kiinnitetään huomiota termiin mäkipää merki-tyksessä ”kylän pääosa” (Lempaa-lan Ristola). Semantisesti selkeiden kylännimien kuin mustapää moti-vaatio on epäselvä (11).

jatkuu s. 8

7

Kylänotsa ja kylänpää Inkerissä

joulukuu 2009, n:ro 2 (071)

omA mAA

8

Käsite kylänpää ”yksi kylän päistä” on hyvin hyväksytty suoma-laisessa kirjakielessä. Mikä koskee kylänрää -termin käyttöä samassa merkityksessä kansan kiellessä, niin tässä kannattaa myöntää, ettei se ol-lut kaikkialla. Osaksi se johtuu siitä ettei kaikissa Inkerin seurakunnissa ollut rivikyliä. Niin Lempaala–Tok-sova–Vuoleen alueella kylät muo-dostuivat ryhmistä eli mäkikunnista; monet kylät jakaantuivat kahdeksi osaksi (Ylämäki ja Alamäki, tai Yläkylä ja Alakylä). Kaikki nämä paikkanimet voidaan liittää ”tilanne-nimistöihin” (12). Reliktinä tavataan Alakylä ja Yläkylä myös Keltossa (Kolpina, Orava, Tokkari), joka kuu-luu kylänpään alueelle.

Näyttää siltä, että menneisyy-dessä kylänрää -termin käyttö mer-kityksesä ”yksi kylän päistä” oli ominaista vaan muutamalle itäme-rensuomlaiselle kansalle. Kylänpiä merkityksessä ”yksi kylän päistä” esintyy karjalaismurteissa Pohjois-Karjalassa (13). Inkeristä voidaan pi-tää että kylänрää (paikallismurteissa kylänpiä) merkityksessä ”yksi kylän päistä” oli tavaanomaista savakko-jen murteelle. Kylänosan nimenä tavataan Alapiä ja Yläpiä Valkeasaa-ressa, Lahdessa, Rääpyvällä, Kel-tossa, Markkovalla, Järvisaaressa, Liissilässä, Inkereellä, Venjoella ja Tuutarissa – siis siellä, missä väestön pää- tai valtaosana 1800-luvulla oli-vat savakot (poikkeuksena oli Liis-silä, jonka västö on ollut puhtaasti äyrämöinen). Inkeren, Tuutarin ja Liissilän äyrämöisestä väestöstä voi-daan sanoa, että nämä äyrämöiset olivat saaneet savakkojen kulttuurin ja kielen vaikutuksen siinä määräs-sä, että 1800-luvulla niiden kieli ei paljon enää erottunut paikallisten sa-vakkojen kielestä.

On selvä, että kylänрiä Itä-In-kerissä, osittain Keski- ja Pohjois-Inkerissä tarkoittaa aivan samaa kun kylänotsa Länsi-Inkerissä ja osittain keski-Inkerissä. Tästä tu-lee, että Kolppana-Spankkovan, Koprinan, Kupanitsan, Skuoritsan savakko-kylissä kylänpään sijalla on kylänotsa, aivan samoin kun Hietamäen ja Tyrön äyrämöisillä. Ilmeisesti kysessä on toisenlainen ilmiö kun erot kahden entisen inke-rinsuomalaisten kansallisryhmien välillä.

Kylänotsa ja kylänpiä merki-tyksessä ”kylän osa” muodostivat kaksi eri aluetta. Niitä jakava raja kulkee linjassa Ligovo – Krasnoje Selo – Hatsina, itäisemalla Inke-renjoen ja Suijanjoen vedenjakajan kautta, ja siitä etelään, Oredezin ja

Tosnajoen vedenjakajan kautta. On pantava merkille että kylänotsan ja kylänpiän alueiden raja sattuu yhteen entisen Kaprion ja Pähki-nanlinnan kihlakuntien rajan kanssa (ruotsin kaudessa Kaprion ja Nö-teborgin läänit). Tiedenkin tästä ei seuraa, että läänien rajassa heijastuu jonkinlainen etninen raja. Kylänot-sa- ja kylänpiä- alueiden olemassa-olo kuvastaa luultavasti jonkinlaisia Ruotsin kauden olosuhteita, kuin sodat, paikallisen väen tuho, siitä johtuvat siirrot ja suomalaisten tu-lomuutto Inkeriin.

On syytä ajatella että kylänotsan ja kylänpiän alueiden raja vuosi-satojen ajassa on siirtynyt idästä länteen. Tämän rajan vähitellen tapahtuvasta muutoksesta kertoo se tosiasia, että Тuutarin seurakun-nassa, joka on melkein kokonaan kylänpiän alueella, on saareke kah-desta kylästä (Pajula ja Peräkylä), joissa ”kylänpäät” olivat kylänot-sat. Tuutarin seurakunnan länti-simmät kylät (Raskela ja Saksala) ovat jo kylänotsan aluella, samalla kun Villasissa ja Kavilahdessa on Alapiä ja yläpiä. Todennäköises-ti kylänotsa tarkoittaa inkeroisten substratin olemassaoloa inkerin-suomalaisten kielessä ja kylänpiä – kyseisen substratin häviämistä.

Kylänрää merkityksessä ”kylän pääosa” löytyy Kelton Vanhassa-kylässä, Pietarin maalaiskunnan Uudessakylässä ja Tyrön Papinkon-nussa. On merkillistä, että Tyrön Kylänpään kylässä (Papinkonnulla) ”kylän päät” ovat kylänotsat. Kylän nimi Kylänpää selittyy sillä, että se oli Papinkontu-nimisen kyläryhmän kantaosa eli sen pää.

Kylänpää-termin merkitykset kahdessa esiin tuotussa tapauksessa (”yksi kylän päistä” ja ”kylän pää-osa”) ovat aivan erilaiset; viimeinen vaihtoehto (”kylän pääosa”) näyttää olevana hyvin arkaistinen.

loppusanatInkerinmaa on ollut kansainvä-

listen kontaktien alueena ainakin kahden vuosituhannen aikana. Kan-sainväliset kontaktit ovat heijastu-neet kieltein vuorovaikutuksessa (mm. lähisukulaiset). Esimerkiksi kylänotsa Inkerinmaan suoma-laismurteissa merkityksessa ”yksi kylän päistä” ja ”yksi talon kah-desta päästä” voidaan pitää maan alkuperäisen väestön (vatjalaiset ja inkeroiset) perintönä. Kylänpää merkityksessa ”yksi kylän päistä” näyttää olevana uudena ilmiönä, joka liittyy suomalaisten muuttoon

Inkerinmaalle 1600-luvulla. Kylän-pää merkityksessa ”kylän pääosa”– on todennäkoisesti reliktiilmiö.

Inkerin suomalaiset, inkeroiset ja vatjalaiset murteet ovat hyvin lähellä toisiaan ja osaksi ymmär-rettävät keskenään. Somaattinen sanasto on näissä murteissa suu-relta osalta yhteinen. Sattuu yh-teen myös tämän sanaston käyttö maantiedellisinä terminä. Erot оtsa ja pää -sanojen käytössä maantiedellisina terminä nyky-aikana merkitsevat enemmän alu-eellisia eroja kun etnisiä. Nämä erot kaikesta päätäen kuvastavat ne etniset prosessit, jotka tapah-tuivat Inkerinmaalla myöhäiskes-kiaikana (1400 – 1600-luvuilla).

lähteet:1) Suomen sanojen alkuperä. 2001.2) Tekjän kenttätiedot (tekjällä).3) Tieto karjalaisilta Vienan Kar-jalasta.4) Мамонтова Н.Н., Муллонен И.И. Прибалтийско-финская геграфическая лексика Карелии. Петрозаводск, 1991. С. 67.

5) Муллонен И.И. Очерки вепской топонимии. СПб, 1994. С. 111.6) Pall, Valdek. Põhja-Tartumaa kohanimed. I. Tallinn, 1969.7) Kallasmaa, Marja. Saaremaa kohanimed. I. Tallinn, 1996.8) Nimiarkisto (Helsinki).9) Nirvi, R.E. Inkeroismurteiden sanakirja. 1971. Myös: Posti, Lauri. Vatjan kielen Kukkosin murteen sanakirja. 1980; Tsvetkov, Dmitri. vatjan kielen Joenperän murteen sanasto. 1995.10) Suomalainen paikannimikirja. 2007.11) Kepsu, Saulo. Hikipäästä Ayrä-päähän. Kalevalaseuran vuosikirja n:o 52, 1972. S.122.12) Муллонен И.И. Очерки вепсской топонимии. Санкт-Петербург, 1994. C. 109.13) Мамонтова Н.Н. О структурных типах карельской ойконимии. (Прибалтийско-финское языкознание. Петрозаводск 1991). C. 49.

A. KrjukovKiitän Aleksander Saksaa

avusta käännöksessä

декабрь 2009, № 2 (071)

omAs KIeles

9

Sajannen lopul ižorid olivõd hä-vvimisen rajal. Hävijä heien kieli, kultuuri, tavad. Se männö meien sil-min iess, tuntu, vaikko ei koko aik sitä ikäyksi saa arvo, kel olla ižorin juu-red. Emm saa arvo, i öksyes jo lapsu-vestõssa totalitarnon riikin hyvyksist, myö unohõmm omma rahvõst, hä-vitõmm oman rahvan itsearvamisen. No piikissõtty i säretty kaikkist ken va tahto, meien rahvõz hoisi omad toisellaised tavad.

Kaikke vaažnob neist – se ono kieli, olles hengellisen elämõn ta-vaz meien rahval, se ei painu milli-selõkki logiceskol näytmisel mikä tiitõmõttõ teit tehti tuhansin vuosin aikoin i mikä vihasin pravitelin puo-lest häviteti viimisil kymmenvuoti-sil. Tänäpäivõn tiitäd senen kielen vaa kylän vanemmõd ihmised, no sekajad oman ižorin kotikielen ven-nän sanoika, i moned entuziastõd ked oppijad ižorin kielt työst vapal ajal. Ne, jo ei nuored naised i olla viimised tiitõjõd esivanempin kielt. Heien lapsed eivõd läkkä, i heien lapsin lapsed eiväd saa arvo i eivõd läkkä ižorin kielt. I asse ei uo siin, et vanemmõd i heien lapsed olla yksi-kaikkised. Selitä heien yksikaikisust oman kielen kohtas, oman syntymi-sen kohta voib vaa senekä, ko tiied ne tragedin suuruksed mid lankisi-vad kaikkil ingrinsuomlaisin pääl bolševikkoin vlastin aikoin. Siiz täst pittä pääss peril, miksi emäd ei tah-tonned opetta omil lapsil ižorin kielt, a itset sanovõd venalaisiksi. Niku tiiemm, yksi kaikke vaažnob näyttö rahvan olemõssolost ono se kui pal-lju heit ono. Katsomm, kui pallju oli ižoroi enn i peräst 1917 vuott. Lopul-lisest ižorid allutõti vennän vlastin all pääl senen ko Petr Pervo voitti In-germanlandin itsel. Ninta kutsuvõd meien mait ruotsilaised. Petr Pervo jätti senen nimen alles, i kaikil viit-tä näytti omma hyvvä tahtomist neil ihmisil ketä oli tuotu ruotsin ajal toisist maist Vennäs, a kaikke roh-keb suomlaisi i sakslaisi. Se oli nii saottu ostzeiskon kysymyksen lahen-tõmine, senekä kovenivad Vennän i Europõn suhted, tarkõd välizmaalai-sed ottivõd ossa Sankt-Peterburgõn ehitmisest, kiitoz heil, linn sai yksi lustimpist maailmõs. Se oli omma viisi avatuin uksin politik, takajäreks oli se et Pohjõ Amerikan Yhtynned Štatõd entisest koloonist, kuhu ennõ-pi saatõtti rozbonikkoi i suvvittui, sai

suureksi riikiksi. Loppu XIX sajannet mokomõksi noisi saama i Vennämaa, kuhu Afrikõst tullen niegrin järkiläi-sest sai suuri vennän runonkirjuttaja, i kaikke vihasempil riikin juhtil ei tullud ette duum ajja gubernin pää-linnõst vällä ketäni hänen rahvusen peräst. Kuningain aikoin, ihmisil ked elivõd gubernis, aborigenoil – a ižorid ollaki se alkurahvõz, ei ollud paha ellä, näyttä rahvan juurekazvo; 15.000 – 1719 v., 26.137 – 1926 v. Rahvan juurekazvo 11.137 ihmist ei antõnned ei maailmõnsota, ei sisäl-lissota, ei bolševikkoin tirania. Neil vuosil ižorin rahvan luku kovast vä-heni. Ympõrä 8200 ingrin suomlaist, a keskel heit oli i ižoroi, juoksivõd bolševikkoin iest Suome, heist 4000 pääl Tartun rauhõn allkirjutõmist jäi-võd sinn – palljud kuolivõd jauhoki-vin välis niil verisil aikoil. No viel rohkeb pahha tehti stalinõn aikoin ižoroil pääl senen ko kai oli niku jo rauhotunnud, i kettä ei huolid pölät vaikko vlasti oli yksis käsis. Suured repressid alkovõd kaikkin ingerläisin pääl ko alko niisaottu kollektivizat-sija i kesti yhel vai toisel viisi 1990 vuosillõssa, i tulti sihe, et koko Ven-nänmaal jäi vaa 30000 ižore, a 1917 v. heit oli 200000 ihmist. Ižoroi 1989 vuoen rahvanlukemisel oli kaikketa 820.

Mokoma „hyväntekevyst“ tehti loppu omma pravlenia komunistõd otsuksis, niku hyö suvasivõd läät „rahvuzkysymyksest“ niien ihmisin kohta ked aikoin ajoist elivõd ny-kyses viel „Leningradin“ oblõstis. Ninta kui bolševikad voimõka ot-tõnned (ninta läkäzi Lenin) Vennän-maal lahennõti rahvuzkysymyz, ono yhellain ikä puoles maailmõs tunnõt-tu Hitlerin lahennukseka Europõn kysymyst erinevõd vaa yksikasseis i loppuasse mitä tahotti tehä oli yksi – hävittä piened rahvad fiziceski, a pääl senen viel moralno, psihologi-ceski presse pääl – olti yhellaised. Fiziceski hävitõtti kaikke ennõpi intelligentsi – rahvan omantunnon esivetäji, hänen henkist elämä, mikä kyl keski 30-si vuosi oli jo kaikkine „sotsialisticesko“: kiitti eeskäytõin tarkust, partte, tuki klassinvälist voitlust, sytytti vihha kulakkoi vass i maailmõn buržuit vass, i vähä mi-nekä oli toiselain, vaa senekä, et oli suomen sukko, oli toiselain „ihmisin henkisist inženeroist“ toisist rah-vaist, i ninta ko kaig ihmised tjurm-

nikkoin mentaliteetõka, tulled vlasti väkivaltselt.

Genotsidin suurusest ingerlaisin kohta voib nähä siit kui pallju heit ono ammutu. Yhes vaa Leningra-din linnõs heit oli yli 13 tuhannen, a koko riikis 20 tuhatt. I ne olivõd ihmised ked ei tehned mittä pahha (Gildi L.A. Ampumised, välläsaat-mised, ihmisin kannõtmised. Petteri 1996, l. 258). Senen peräst väärõd jutud, et ižorid ono sekahussed toi-sin rahvaika promõšlennostin juu-rekazvon ajal meien mail, i rahvan juuretulemiseka ikäpuolest kaukalt Vennänmaalt, ižorid saivõd toisin rahvaika niku yheksi „sovetin ihmi-siksi“ oli valhe, peitipolitikka sen rahvan hävitmiseksi.

Neien pahantekoin pricin ono politilised, ekonomiceskod i mo-ralnod aluksed. Its komunistõd, i ingerlaisin seast, sanovõd, et vällä saatõtti ei kaikki suomlaisi, a vaa suomlaised kulakõd, et kui riikin pääl tulla soaka, hyö ollisivad olled ensimäised apimiehed kaikkillaisil valkekaartilaisil Leningradin vas-tupann linnel. Ninta kirjutti Lemetti I.M. brošurõs „Sovetin Ingerman-land“ M-L, 1931, l. 55. Viel 1931 v. oli se sana käytõvõl propagandõn literatuurõs. Loppu 30-si vuosi Sta-linõn kirven all sattuvõd kai: i ku-lakõd, i komunistõd, i keskimäised,

i köyhõd. Hävisivõd i tämän työn avtorõn jäled, kus oli pallju kallist fakticeskot materiala ingerlaisin kohta. Senen peräst niisaottu klas-sovo likitulemine vähä mitä anta, et saavv arvo senen ajan asseist. Nyd muitõski meil ono selke, et totali-tarno vlasti ei voi ellä ilm terrora koko väen vasta. Senen peräst, et ei uo valimisi, kus vlastis olevõd ih-mised vaihtuisivad, tekkö senen, et yhestpuole tullod vlastin vasta voit-levad voimõd, a toisest puole pra-viteled pölkõjäd itsen peräst, kutsu esil repressivnon aparatin, ken i siiz ko rahvõz ono kuulelikaz vlastill, ykskai etsi i löytä väärmiehed, et viie heit altril, pravitelein ette, ked ono muutuned idõloiksi.

Ekonomiceskod assed puututtad jo rohkepiõ kihtiõ väkke, niisaottu „vaidoleva suurepa ossa“, neit ked olla matalõmmõl trappul yhiskon-nõs, no olla temmõttu kera ajan ku-luka yhes. Repressirovannod suom-laised, ižorid jäivõd ilm maat, maa otetti vällä, huoned, mid mänivõd rii-kin kätte, a kohalikku vlasti anto ne naapuril, suureb osa neil ked olivõd tulled kustle sihe elämä. Hyö tulivõd Leningradin oblõsti värvämisen kaut, värvämizplaanid tehti Moskovõs, se-nen peräst, et olliz rohkeb venalaisi Suomen piirin ääres. Se rahvan yhest kohast saatmine toise käi jo enn sot-

Inkerikot itsestäänSeuraava kirjoitus on esitetty Ala-Laukaan inkeroismurteella. Sen kirjoitti Vladimir Mirenkov Narusista v. 1999, ja Nikolai Põder Vanakylästä on korjan-

nut sitä niin, että saamme lukea luotettavan murrenäytteen. Artikkelin alkuperäinen nimi oli Ižorid XX sajanne lopul. Arvattavasti teksti on suomalaistenkin helposti ymmärrettävää, eikä vaadi tarvitse sanojen selityksiä. Mikäli murreteksti tuntuu oudolta, suosittelemme sen lukemista ääneen. Silloin voimme huo-mata , kuinka lähellä suomen kieltä on Ala-Laukaan inkeroismurre ja se soi lisätä kielen ilmaisumahdollisuuksia. Joka tapauksessa tämä on inkeroisten oma ääni. Lukekaa ja kuunnelkaa.

Merenranta lähellä Saarveen kylää

joulukuu 2009, n:ro 2 (071)

omAs KIeles

10

ta, ninta i pääl soan. Sitä vart värvõtti i mustlaisi ked elivõd liki Pietre, et ei anta suomlaisil, jo Hrušovõn „suo-jõnemisen“ ajan tull omil mail. Ne maad tempõsivõd toisist kohtist väk-ke tänn, täss oli pareb ellä ko toisis kohtis SSSR-õs. Eskimoi bolševikad kuhhu ei saattõned, jättivõd heied vahtima revontuliõ i saama toisiõ hyvyksi omil mail, a ved siel piiri oli oiki liki. Just ekonomiceskod olod, et oll maan peremmiez, vlastid eivõd taho anta maat ingerlaisil Sankt-Pe-terburgõn ympril. Siiz, ko maa sota-poligonist vapautu, annõta sotaväest vapautuneil. Sotaväen ylikäymist Vennänmaal meien päälinnõn kohta eritte, ono tiitä ammuist ajoist.

I se ono, voib sanno moralno-psi-hologicesko alku kaikkiõ venalaisi vasta, a ižorid kuulud heiekä yhte. Se ono niist sotaajatteluist, kus näh-hä vaa ikäpuoles riikinvastaisi ylöz-nousmisi, toisen rahvan tavad nähhä, kui hyö ono toisellaised toisin rah-vain omist, oteta vasta vastamieli-sest. I tarviz pann merkil, et mokom vastmieliyz, suurin rahvain viha pie-ni rahvai vass, ono tullud XX sajan-nel, tähässa mokoma asset ei ollud, et vlastid vass ottivõd yksiõ rahvai toisi vass. Enn vlastin omma kätte saamist bolševikkoin partti voittõli mustsatasika, nosti lozungin rahvan veljydest, internatsionalizmõst. No ono tiitä, et ennrevoljutsionnod par-tinmiehed, eritte juhid, olivõd hä-vitõtty 30-nen vuoen lopul Stalinõn puolt, a heien asemel tulivõd ihmi-sed mustsatasin moralika. Kaikillain uusi asse aika myö männö itsekä vastaollu. Ei päässyd mokoma „ym-põrikääntmist“ i komunistoin part-ti, kuhu kokohusivõd ihmised ked tahtovõd saavv vlastin omma kätte, ei pitänned traditsionnost moralist, valmed hävittä i pann okkaztraatin takka niipallju väkke, kuipallju ono tarviz, et vaa pittä vlasti omas käes. Sitä hyö i tekivõd oman pravlenjõn loppussa. Ko Jurjevõs (Tartu) 1920 vuot kirjutõtti all rauhõnsopimuksel Suomeka, Vennän delegatsi lupasi, et suomenkielisel väel Pietrin gubernis

oppimine lienö omas kieles, kohalik-ku vlasti i korkeb vlasti, suutimine i toised oikuksed niisamma, i sitä lienö kyl suomen rahvan etezelämi-seksi. Ensimmäin vuosikymmen pääl rauhõnsopimuksen allkirjuttõmist, ko vlasti oli viel niien komunistoin käes, ked senen allkirjuttivõd, In-germanlandis tehti 64 selsovetta kus eli korenno suomen väki, kaksi rajone Aleksandrovski i Kuivozovs-ki. Käivõd suomen kieles kazetid i žurnalõd, suomen-viron opettain teh-nikumis valmissõtti opettajoi ižorin škoului vart. Senen tehnikumin opettaja V. I. Junus vuosi enn surma NKVD tjurmõs oli präntõty ižorin kielen grammatik, škoulud, tehni-kumid, lukemistuvad, bibliotekõd, klubid, kultuurimajad, teatteri, nevvostoparttiškoulu, työlisfakultee-tid, korkemmõd oppiškoulud – kai-kiõ niit rahoitti ei Suomi vai piirinta-kused spetsslužbõd, ei Rahvanväline rahafondi kelt praikused moskovõn vlastid kyssyd rahha, a SSSR-õn valitsuksen narkomatõd. Nyd Ven-nänmaa sano, et hää ono SSSR-in järkeläin, hää totesi senenaikõsen valitsuksen esimiehed väärmiehiksi ingerin suomlaisi vasta, siiz olliz jo aik tuletta miele nytt ne lupauksed Tartun rauhõnsopimuksest, mist oli jutto ylemmõl. Paraika ei uo yhtõki škoulo, kazette ehki teattre suomlai-si, ižoroi, vadjalaisi vart mitä pietäiz riikin kulul. Korked cinovnikad ei-võd taho täyttä 1993 vuoen Vennän Federatsin Ylemmõn Nevvoston ase-tust „Vennän suomlaisin reabilitat-sist“. Ko lued heien vastuksi Inkerin Liiton kysymyksil, kysymyksed ono kirjutettu ylläl mainittu Leonid Gil-din kirjõs „Ampumised, välläsaatmi-sed, ihmisin kannõtmised“ siiz tullo mokom arvamine, et ne ked vastõjad kysymyksil, ennõpi pitivõd nevvo neien ihmisikä, ked antovõd käskyi jälittä kaitsemõttõ väkke. Kui henge-töd olla ne vastuksed, ei uo millistki kaastunnet neien kohta ked kannõti-vad stalinskoist repressist.

Senen peräst, kui pallju elä läk-kä rahvan veljydest, internatsiona-

lizmõst, elo näyttä, et vastuz, api voib saavv vaa niilt vlastin pitäilt, kel itsel olla suomlaisin juured, vai yli elivõd repressid. Narvusin kalmoil ono pantu patsõz repressi-rovannoin sukunimikä. Vaivõlt et hää olliz ollud siin ko täkäläisen sovetõn predsedatelen olliz ollud ihmin niku oli entin oblõstin guber-naatori, vai Sankt-Peterburgõn mer, ked ei ottõnned vasta „Inkerin Lii-ton“ esimiehi. Täss täkäläin vlasti, kenen vanemmõd olivõd ižorid, yht-päät pittäd muistopäivi, syytömõtt kannatanneil tullo vasta repressiro-vannoin palveil. Senen kylän biblio-tekari Pilli Valentina Aleksandrovna korjõja vanoi assei ižorin elämõst, heien historist, tekkö fotonäyttöi. Läät ižorilaisin taazsynnyst, tarviz enn kaikke duumõt rahvan hyvä-olost, hänen elovoimõst. Täss tarviz pann tähel sitä, et ižorid vähä olla toisellaised toisist rahvaist. Naised kylis eivõd juo viina, eivõd polt tu-bakka, miehin keskel i linnõn naisil ne tavad ono saaned vahvõn kohan. Linnois ono noissud esil uusi pahe – narkootikõd. Ko suuril rahvail viin, nikotin i narkootikõd olla kera opasnod assed, no siiski kai ihmi-sed eivõd tarvi neit ainei, siiz pienil rahvail niku ižoroil, ko hyö noisod neit ainei tarpima, tähentä genofon-dõn hävitõmist, rahvan kuolema. Ne vihollised olla pallju opasnommõd ko stalinõn repressid. Näellisest hyö tekköd ihmisen onnekaksi, aka hyö hävitäd ihmist i kaikke paheb, heien järkiläisi. Yksi toisen jäless kuolod tuttõvõd miehed 45 – 50 vuoen iäss. Ei mää kuutki, et kyläs ken ni ei kuole.

Sovetin vlastin aikoin oli terve industria juotta väkke SSSR-õs vas mitä pruovõz voitõl M.S. Gorba-cov, no ilm tulemust. Ei uo hänen vääryz, et siit mittä hyvvä ei tullud. Se asse oli männyd jo nii sykävõl ihmisin sisse, i oli männyd nii vä-kevõksi vastaseksi, ko kai meien piirintakused vihollised yhes otta. Naucnotehniceskon progressan mä-tänemisen protsess ihmisen fizices-

kol arenemisel ono silmnähtäv, hä rohkeb i rohkeb noiso ajun lisäksi promõšlennostin monstrõl. Senen peräst, ko ei uo viel myöhä, tarviz yhtistä yhiskonnõn terved voimõd. Muistlemm histore. Niku aimõsivad tuleva kehno aika Vennän eestve-täjõd ihmised koko toisen puolen XIX sajannest läkäsiväd kuivõst zakonõst. Alkovõd tull obšestvõd viinõn juomisen vasta, sitä tuli i in-geriläisin keskel. No vihan batsillõd, klassinväline viha, zavist, löi läpi väen omantunnost, oli väkevõb. Ne loppuen lopuksi i synnytiväd cuman, minen päässed vlasti avantyristõd nimetiväd „revoljutsiksi“. Oli tarviz vaihtu mont polve, enn ko käi sel-võksi oike kuva mitä oli ollud. Selki-nemine tuli kallen hinnõka i ižoroil.

Katsomõttõ senen pääl, et olliz ei oike sanno, et ižorid ono hävviv rah-võz. Kiirepi vastapäi, kaikke rohkeb ono mokom arvamine, et meien rah-võz männö uute satavuotise kazvõn-nen uhkukseka oman väen sisemisest tunnustuksest, yhtymisest, saanud arvo omast historist, omast kohast päivykkäisen all praikuses maail-mõs. Näyte sill ono kyll. Huvi mitä näyttäd päälsotaaiksed polved ižoroi oman kantin histore vass. Yhentä ih-misi valmed anta omma aika ižorin kielen oppimiseksi, laului, miltsi lau-lovõd meien esivanemmõd – kai se anta pontta kultuurin yllälnoismiseksi mikä ono ollud satamiõ vuosi i siiski kui eestvetävõd ihmised eivõd pie siit vare. Päämäär – et ei toistusi stalinõn aikone genotsid...

Vladimir Mirenkov, Nikolai põder

selityksiä:b – vastaa virolaiseen b-ääneen

(”soinniton b”)c = č eli tšd – vastaa suomalaiseen ja virolai-

seen d-ääneen (”soinniton d”)õ – vastaa virolaiseen õ-ääneen

Toim. A. Krjukov, m. muslimovNikolai PõderVladimir Mirenkov

декабрь 2009, № 2 (071)

omAs KIeles

11

Suur harma jänis hyppäs metsätropan vällä. Hänen hampais oli mitäle... oli mitäle söötävä. – Mikä ono jäniksen hampais? – kysy pikkarain Matik-ko. – Hän sai mitäle söötäväks, vastasin. – A mitä jäniksed sööväd? – Miä tiijen, saoi Matikko. – Jäniksed syöväd kapusta ja porkkana. – Jaa, mut jänis saab näite peltoilt. A mitä jäniksed söiväd ennevvanha, ku ei ollu inimäisi? Vet oli aika, ku tääl poolel ei ollu inimäisi, a zveerije oli jo. – Senen miä tiijen, saoi Matikko – Jäniksed itse kazvattivad kapusta ja porkkana ja mitä muutaki. Ne jäniksed itse tekiväd kaik tööt. Höö olti taitavi zveeri. Tehti peltoi ja siz panti kazvama kaik makked juured. Jäniksed hyväst eliväd. No sit tulivad inimäised. Höö saati nähhe jäniksin peltoi ja koht oppisivad kazvatamma hyväd juured. Siz inimäised ajetti jäniksi vällä ja saati jäniksin pellod itsell. No jäniksed hypätti metsä. Ja nyt höö käyväd omill peltoill ja ottad sielt mitä vaa. – A mitä jäniksed eväd tee uusi peltoi, kysysin. – No, höö oppisiväd, jot eijoo tolkku tehhä peltotöitä, ko yhenlain tullod inimäis-ed ja ottad kaik vällä. Kerkiäp on kävve peltoill ja otta mitä ono. Nyt höö eväd kehta, unohtivad taito.

Hyvä tarina, huomasin. Myökii elämm niku kaikell valmill, niku ne jä-niksed, vaa emm varassõ. No, toised varastad tai röövväjäd. Ko muuta eeväd jaksa. Unohetti taito!

olli Kryger

Karuselli, se on iso kauppa. Käynti karusellissa tuli minulla tapaan vain vii-me vuonna. Lähden karuselliin myöhään illalla, klo 21 jälkeen, aina yksin. Päi-vän kiiret ovat perässä, ajatukseni häipyvät, omaiset ovat kotona. Saan vähäsen levätä. Matka karuselliin on laillinen oikeukseni.

Kerran kuussa otan postilaatikosta bukletti tietoineen alennuksista. Otan ja katselen sitä kirjasta vaikka missä: ruuhkassa matkalla töihin, metrossa, keitti-össä illalla. Tavallinen asia – nainen lukee kuukausilehteä.

Myöhään illalla karusellissa on pehmeä valo, hiljasti soi musiikki. Ihmisiä on vähän. Olen tässä kuin museossa, vaan saan ottaa kaikki, mitä näen. Tunnen itseäni eurooppalaisena ja vähän lapsena. Ei ole syytä kiirehtiä. Voin kiertää karusellissa pitkää aikaa. Olen autuaassa olossa.

Työnnän edessäni suurta ”vakkaa”. Oikeastaan se on käsikärryt, vaan sa-notaan vakaksi. Ajan kuluttua vakka täyttyy. Kaalinkerä, kurpitsa, riisiryynit... maitoa, rahkaa, hapankermaa... banaaneja, viinirypäleitä, persikkaa...

Kassan luona huomaan vakassani kaksi pakettia mehua. ”Otin kai yhden... enpä tä-nään ottanut yhtäkää”. Katson edelleen tarkasti. Pesujauhe... Sukkahousut... Piru, se on vieras vakka! Miten se joutui minulle? Kai silloin kun punnitsin tomaatteja. Käännyn takaisin. Se oli siellä... ei, tuolla... kai tuon käänteen takana... Äkkiä näen vakkani. Sen vie-ressä ei ole ketään. Vilkaistua ympärille, jätän vieraan vakan sivuun, otan vakkani ja ajan sen kassalle. Jännitys laskee. Vähitellen tulen itseeni. Nyt pitää vielä viedä ostokset kotiin.

Kertonut N. N.

Harmaalla lokakuun aamulla minun kännykkä soi. ”Olen dokumenttielo-kuvaottaja”, – kuului vaatelias naisääni. –”Elokuvassa käsitellään inkerinsuo-malaisten historia 1600-luvulta lähtien. Haluaisimme kuvata elokuvaan useita kasvokuvia. Etsimme nyt tällaisia paikkoja sekä juttuja, – hän alkoi luetella – ”henkilö joka vielä pitäisi lehmää ja lypsäisi sen; vihanneksiaan myyvä hen-kilö, tien varressa tai torilla; kolhoosin rauniot; purettava inkerinsuomalainen talo”. Joku tuttava näet lähetti hänet puoleeni, tuumailen. Minulla ei ollut halua järjestää vieraat asiaat. Tahtoisin kuitenkin olla kohtelias. Vastasin varovasti että tehtävät ovat suuret. Hän oli samaa mieltä, mutta ei luopunut aikomuk-sestaan. – ”Vieläkö voi lypsää lehmän ulkona?”. Tässä oivalsin: Slava pitää lehmää. Lähetän tämän Slavalle.

Lupasin järjestää asiaa ja soitan Slavalle. ”Hei kuule, tässä on suomalainen ki-nosniekka. Hänen on tarvis ottaa tavalliset kuvat, no niinkuin lypsätään lehmä, kuin vanha talo puretaan, ja vielä kolhoosin rauniot.” Tässä paikassa Slava alkoi huutaa: ”Mitä ne ulkolaiset kaipaavat meidän raunioita! Maa nousee polvilta! Vanhat talot on purettava! Meillä Taaitsassa juuri puretaan vanha talo. No ulkolaisille siihen ei ole mitään asiaa!” – ”Kenen talo puretaan?” – ”Eräs juoppo möi talonsa ja lähti Suomeen. Nyt talo puretaan ja sen paikalle rakennetaan uusi.” – ”Tiedät sinä, kuka rakentaa?” – ”Laulaja, nimeltä Jelena.” – ”Mikä sukunimi?” – ”Vajenga” – ”Onko se hyvä?” – ”No, kun suomalaiset eivät kykene, niin rakentakoot venäläiset”.

”Pidätkö vielä lehmää?” – ”Ei, lehmä on myöty. No, tulkoot kinosniekat, mei-dän kylässä on vielä yksi lehmä”.

A. K.

Metsän sisäs ol’ Hiirelän kylä. Siel elliit hiiret. Tehtii hiirityötä ja elettii hiir-lajin mukkaa. Hiirelän kylä ol’ puhas ja hyvin hoijettu. Hiiret olliit hiljaisii ja tavallisii ihmisii. Ja hyö olliit ylpeet siint jot ne osasiit kaik työt. Hiirelän vout’ ol’ Pikku Harmaa Hiir.

Toisel puolel metsää ol’ Rottalan kylä. Siin elliit rotat. Rottalan väk ol’ viisas ja liukas. Ja viel rotat olliit kovvii taiturloi. Hyö kävviit teatteris, mutt eivät su-vanneet tehhä työtä. Rottalan väk pelasi korttii, yhtaikaa pellot kasvoit umpee. Rottalas ol’ likaista, ko rottoil ol’ roitto tarvis. Rotta-työläist varastiit, ja rotta-maalaist ryöstiit. Suuret rotta-isännät möivät Rottalan metsät. Rottalan vout’ ol’ Suur Ruskee Rotta. Ja se hallitsi rottalajin mukkaa.

Hiiret ja rotat eivät suvanneet toist toisii. Hyö syyttiivät toist toisii kaikist synnist – varkauvest, tuhotoiminnast ja petoksest. Toistaiseks hiiret ja rotat sot-tiit. Kylliin raja ol’ kii.

Rottalas el’ vanhastaa mikälie määrä hiirlöi. Hyö tehtii tavallista työtä. Rotta-lan hiirlöin ol’ pakko ellää rottalajin mukkaa. No, nää hiiret tunnustiit rottalajin ja tahtoit ollaa hyvvii Rottalan kansalaisii. Ne halveksiit hiiren kieltä ja kohta unehuttiit senen kokonaa. ”Rottalas elämmö” – ne sannoit – ”rottoin olemmo”. Ja just silloi ku heist tuli oikeet rotat, pantii rajat auk. Siis ne taas tahtoit olla hiirlöi, mut eivät jaksaneet. Mut ne riensiit Hiirelähen, niku oikeet rotat.

Näin Hiirelähen joutu ryhmä rottoi. Ensin nää suvaitsiit hiirlajin ja tahtoit ellää niku hiiret. Ja ne pahastuit ku hiiret sannoit ne rottoiks. ”Olemmo hiirlöi” – ne sannoit – ”katsokaa mein paperit”. Mut ne olliit iha toisenlaisii ko hiiret.

Kohta muutkii rotat löysiit jot paremp on ellää muuvval ku koton. Ja näin Rottalan rotat alkoit surra hiirlöin kohtalost. ”Turhaa hiiret hävitettii” – sannoit rotat – ”hiiret meit syöttiit”. Ne huusivat nii kovast, jot heitä tunnustettii hiir-löiks. Ja ne saivat laatii Rottalan hiirlöin puolest, ja vielkii saivat palkkaa siint.

Saman aikan Hiirelähen muutta-neet rotat löysiit jot ne ovat siiskii rot-toi, ja ne alkoit humissa näin tavoin: ”Olemmo rotan rottuu. Laa tuhmat hiiret oppiit rotan kieltä”. Ja ne alkoit ellää rottalajin mukkaa. Hiirelän hiir-löil tuli pakko pajeta pois Hiireläst, ko siin ol’ jo paljo rottoi haisua. Ennen-vanhaa rotat elliit Rottalas, ja nyt ne ovat kaikkiall.

Kertonut mikko Hirvonen

jäniksin peltoi(kaasku Ala-Laukaan murteella)

Karusellissa (naisen kertoma)

”Maa nousee polvilta”

Hiirelä ja rottala(kaasku Moloskovitsan murteella)

KANsA NAurAA

joulukuu 2009, n:ro 2 (071)

чеЛовеК из нароДа

12

Мне посчастливилось жить на этой землеТамару Никонову я встретил

на праздничном открытии ново-го зала в Кингисепском музее в июне этого года. Весь новый зал – бывший когда-то учебный класс – отныне посвящён коренным (точнее, прибалтийско-финским) народам Кингисепского района. В создании экспозиции первые роли были предоставлены кра-еведам – представителям и ак-тивистам этих самых малых на-родов. Естественно, активисты лично присутствовали на «пре-зентации». Тамара Никонова представляла свою часть экспо-зиции, посвящённой своей семье – жителям Югантова, Сидоров-ки и Слободки. Впоследствии, при содействии Тамары, мне уда-лось исполнить давнее намере-ние – узнать, что думают настоя-щие ижорские активисты об ижо-рах, ижорском языке, их настоя-щем и будущем, а также о неко-торых других вещах.

Моя родная деревня – Юган-тово. Мои родители, их родите-ли – все родились и жили на Сой-кинском полуострове. Папа, Васи-лий Сергеевич Климов, 1919 года рождения, был родом из Югантова (Šaarvee). Мама, Валентина Ники-тична Прокофьева, была 1924 года рождения, её родители жили в Сло-бодке (Säätenä).

Наш папа был из обычной се-мьи, его родители не считались за-житочные – хотя они были судовла-дельцы. Их суда – баржи для пере-возки камня – были впоследствии проданы. Эта сделка была ещё до советской власти. Деньги были спрятаны – и никогда не были ис-пользованы.

Родителей отца звали Сергей и Фёкла. Бабушку мы застали. Она была скупа на слова. Говорила по-ижорски. Папа учился в школе не-сколько лет. Учёба давалась ему лег-ко. Ещё до войны отец был призван на службу, которая перешла в служ-бу на войне. Был на фронте, руково-дил артразведкой – направлял огонь артиллерии. После войны ему пред-лагали разные места службы и рабо-ты. Но он стремился на родину.

У нас отец был коммунист. Это сыграло роль в нашей судьбе. Бла-годаря отцу семьи наших родствен-ников возвратились из ссылки после Финляндии домой, на прежнее ме-сто жительства – в Югантово. Так что семья отца – его родители и сё-стры – вернулись в Югантово сра-зу после войны. Родные сёстры отца – Антонина и Настя – жили до по-следнего в Югантове.

Наш папа был один из первых капитанов колхоза Балтика. Он в числе первых и основывал колхоз Балтика. Он был один из самых уважаемых людей в колхозе.

Родителей нашей мамы зва-ли Никита и Дуня. Они жили в со-седней деревне Слободка (Säätenä). Дед, Никита Фёдорович, был ре-прессирован. Бабушка осталась вдо-вой в 26 лет, с двумя детьми – Лиди-ей и Валентиной. Бабушка, Евдокия Екимовна, была родом из Сидоров-ки (её дед, Тимофей Сидоров, и был основателем Сидоровки). Во время войны бабушка с детьми ушла жить в лес. Жили в землянке. Мама была в трудовом лагере в Нарве, оттуда ей удалось бежать. Семья нашей мамы не была в Финляндии. При отсту-плении немцев они остались в зем-лянке.

Сейчас у нас самая старшая – се-стра Нина, 1950 года рождения.

При мне все вокруг говорили по-ижорски – и в деревне, и дома. В нашей семье с детьми говори-ли по-русски (могу только догады-ваться, с какой целью). А в доме на-против – у Егоровых – говорили и с детьми по-ижорски. Конечно, мы понимали всё, о чём при нас гово-рилось. При случае мы могли что-то сказать по-ижорски, чему роди-тели удивлялись. В нашем поколе-нии уже не было принято говорить по-ижорски.

Мы назывались šoikulaiset. В других местах, даже недалеко – я обращала внимание, что всё сильно отличается – и язык, и нравы. Даже если говорили на похожем (или по-нятном) языке. Я могу говорить только о сойкинских ижорах, дру-гих мало знаю. Могу сказать, что всюду было иначе, чем у нас.

С детства мы видели такую кра-соту. Красота была везде – как на картинке: дома, поле и море. При этом было ощущение единого це-лого. Справа и слева – всё было ухожено, чисто и аккуратно. Это было (повторялось) в каждой де-ревне. Мне посчастливилось жить на этой земле.

И мамина, и папина семья – все работали с детства, с десяти-одиннадцати лет. Все вели пра-вильный образ жизни. С утра до ночи в работе. Все были долгожи-тели. Никто не пил и не курил.

Жизнь и быт ижор требовали уметь всё. Наш отец был капита-ном. При этом он сам шил и печ-ки ложил. Для него не было тако-го, чтобы – вот мужское дело, а вот женское. Прадед Еким делал кожа-ную обувь. Это было натуральное хозяйство от А до Я.

В домах были ткацкие станки. Мы сами ткали на них. Все быва-ли и в море и в поле, и все умели делать всякую работу. На судах, конечно, ни женщин, ни детей не было. Женщины на берегу чистили сети от тины, чинили сети, вязали новые. В амбарах на берегу были сетевязалки – это раньше, когда были маленькие колхозы – а потом уже сетевязальный цех в Вистине.

Слово лень было незнакомо. Са-мое понятное слово – надо. Надо обновить печь – в отсутствии отца под руководством мамы разбира-ем печь. Надо переделать крыль-цо – то же самое (строил, конечно, отец – когда возвращался с моря). Мама говорит надо – мы шли и де-лали. Был инстинкт – внести свою частичку в общее дело.

Было стремление благоустро-ить. С утра у всех был список – что нужно сделать: прополоть, полить, перевернуть сено – а ведь мы были дети (косили, конечно, взрослые). Основная задача была – запасти.

В центре всего была забота о се-мье. Мы всегда были сыты: рыба была всегда – и минога, и сырть, и сиг, и окунь. Красная рыба на сто-ле не была редкостью. Были кули-нарные изыски – больше всего из рыбы: её и коптили, и солили, и жа-рили. С каждого улова привозили нам рыбу: останавливается маши-на, нам сгружают ящики с рыбой. С зарплаты ехали в магазин с теле-гой – мешок крупы, мешок муки, мешок сахарного песка. Этим зани-мался всегда отец.

В отношении к детям не было места понукательству. Всё проис-ходило естественным путём. Было правильное соотношение необхо-димого и приятного. Именно про это состояние говорят – впитано с молоком матери. Это было есте-ственное вхождение во взрослую жизнь. К моменту выхода из родно-го дома мы уже всё умели.

Вначале я училась в слободской школе – 4 класса. Потом, с пято-го по восьмой класс – в Вистино. С девятого класса перешла в Кра-кольскую школу, жила два года в интернате. У меня были нормаль-ные отношения с учителями. Я была старательной. В этом не было никакого напряжения. У нас в се-мье поощрялось старание.

После школы поступила в ин-ститут текстильной и лёгкой про-мышленности (ЛИТЛП имени Ки-рова). Училась одновременно в ин-ституте и в Гатчинском профтеху-чилище № 31, по специальности за-кройное и швейное дело. Профте-хучилище давало хорошую базу,

т.е. практику. Мне это было нуж-но для того, чтобы быть хорошим инженером-технологом. Препода-ватели удивлялись, говорили – «за-претить не можем». Пока училась в институте, родился сын – не пропу-стила ни одной сессии.

После института работала не-много в ателье – а потом, почти 30 лет в школе № 1 города Кингисеп-па, учителем труда. Мне это было близко, потому что знаю ремёсла. В школу пришла – думала, времен-но, на год – и осталась почти на 30 лет. Училась на курсах усовершен-ствования. Где только не училась. Были учёбы и конкурсы. Было же-лание всё узнавать и делать само-стоятельно.

Параллельно работала в туриз-ме. Ещё до работы в школе дела-ла экскурсии по Кингисеппу. По-том уже разработала и проводила экскурсии в Ивангородскую кре-пость, Копорскую крепость, Тар-ту, Таллин, Псков, Новгород, Ле-нинград, Петродворец. Потом со-провождала группы в Киев, Гру-зию, Молдавию – и всюду была как у себя дома. Самостоятельно раз-рабатывала экскурсии – по две-три в год. Выписывала литературу че-рез читальный зал, покупала кни-ги, фотоаппаратуру. Не было ксе-роксов – всё приходилось писать от руки. Копировала материалы фото-аппаратом. Для меня это было как вода, как хлеб.

Много лет экскурсионная рабо-та не пересекалась со школой – это была работа со взрослыми. Потом уже стала делать методички для учителей – программы экскурси-онной работы. Несколько лет про-водила работу с детьми – экскур-сии, лекции – если не удавалось выехать. Всё это перешло в творче-скую работу со школьниками – ши-тьё, вязание, вышивка, изготовле-ние сувениров.

декабрь 2009, № 2 (071)

чеЛовеК из нароДа

13

Программы по финно-угорской тематике и краеведению были вос-требованы в школе. Экскурсии и рукоделие – программы были сде-ланы, учителям достаточно было выбрать. А все экскурсии и занятия проводила я сама – в одном лице.

Сама делала программы, а это сколько надо было прочитать и по-нять. Вот программа «Воссоздание традиционной игрушки по матери-алам Музея Этнографии в Санкт-Петербурге». Программу одобрили, потом я сама по ней и работала. В школе я вела кружок финского языка – на уровне кружка, я сама его тогда только изучала (хотелось бы ижор-ский, но как его преподавать – учеб-ников ведь нет). Всё надо было осва-ивать в комплексе – не так, чтобы от-дельно язык, отдельно игрушки.

В 1994 году участвовала в про-екте «изучение системы образова-ния в Финляндии». В нашей груп-пе было три преподавателя финско-го языка. В то время я была един-ственный преподаватель финского языка в Кингисеппе (среди школ). Это ещё громко сказано – препода-ватель. Больше сидела с книгами, чем преподавала.

Понемногу моя самодеятель-ность приобрела более определён-ные очертания. Сделала методиче-ские рекомендации по краеведче-скому направлению «Малые наро-ды Ленинградской области», потом – целевую программу по этнокрае-ведческому направлению – «Сохра-нение и возрождение наследия ма-лых народов Ленинградской обла-сти». В те годы из-за каждого угла можно было ждать кирпича – ни-когда не знаешь, как воспримут с таким направлением. Разработала программу возрождения малых на-родов Ленинградской области. Та-кой программы я ни у кого не ви-дела. Была федеральная програм-ма «Дети и молодёжь группы риска РФ», я в ней участвовала со своей программой-практикум (работу по этой программе проводила сама – у себя в школе). Участвовала всюду, куда приглашали. «Соучаствова-ла» в написании учебника по крае-ведению (книга для чтения для 3-4 класса). В 2003 году была участни-ком научно-практического семина-ра «Сохраним и возродим культур-ное наследие малых народов Ле-нинградской области» (аналогич-ные конференции были и в следу-ющие годы). Весной 2006 года уча-ствовала в конкурсе «Финляндия далёкая – близкая». Это был какой-то порыв, к этому тянуло. В 2006 году участвовала в летней сессии открытого финно-угорского уни-верситета – на базе нашей школы.

Сейчас я – свободная птаха. У меня есть всё – и выслуга, и пен-сия. Рассталась со школой по бо-лезни. Пришло время подумать, как жить дальше, что делать.

о финском языкеМне было около 30 лет, ког-

да стала интересоваться финским языком. Интерес к Финляндии и к финскому языку был с детства. О Финляндии говорили в связи с мо-рем, с войной. Были воспомина-ния о связях с жителями островов Финского залива. Мысль изучать финский язык пришла постепен-но. Были какие-то финские журна-лы. Понимала на уровне инстин-кта, что финский язык – это близко. У нас ведь нет единого ижорско-го языка – есть разные группы, и у них разный ижорский язык.

Пошла на курсы финского языка при Инкерин Лийтто 15 лет назад. Сайма Хирвонен из Выбья препо-давала финский язык детям из на-шей школы. Я тоже туда ходила – сидела рядом с детьми. А потом са-мостоятельно – книги, книги…

Инкерин Лийтто начали вести курсы в нашей школе (школа № 1 города Кингисеппа). Были курсы для детей (их вела Сайма Хирво-нен) и для взрослых (их вёл Алек-сандр Руотси). Вначале у общества ничего не было – только подвал.

Стала ходить в церковь на Во-ровского – ради проповеди на фин-ском языке. Проповедники хоро-шо говорят – если только хороший проповедник, как Юкка. Сейчас место общения финнов – это храм.

Последние три года уже сама преподавала на курсах – первое время замещала других преподава-телей, потом уже постоянно. Про-шла тестирование у Владимира Кокко. С 2006 года уже сама ор-ганизовывала курсы – составляла группы, подавала в газету объявле-ния. Сама составляла программы по финскому языку. Каждый урок был разработан отдельно, к каждо-му уроку был «раздаточный мате-риал» на каждого человека. Урок – не просто учебный час. Это и под-готовка, и заполнение журнала. Хо-телось, чтобы каждая минута чело-века, пришедшего на курсы, была наполнена.

Сейчас у нас один год курсы есть, другой год нет. Наши курсы – для начинающих, рассчитаны на 6 месяцев (раньше были и вовсе на 3 месяца). У нас только первая сту-пень – ознакомительная. Сейчас – учу, читаю – между химиями.

о ФинляндииКогда первый раз пересекла гра-

ницу Финляндии, испытала шок – оттого что в Финляндии – гармония человека с природой – как дома, на Сойкинском полуострове. За что бы ни взялись финны – делают не абы как, а досконально, с полной отдачей. В Финляндии можно ви-деть единство человека с природой. Сказочная страна – и сказка сдела-на руками людей. Несмотря на то, что им достались камни, люди тво-

рят такое, что и не снилось обла-дателям чернозёма. Это вызыва-ет у меня восхищение. Финляндия – пример правильного отношения людей к земле. У нас этому надо учить.

об ижорском языкеИжорский язык, šoikulan keel –

язык детства, часть моей родины. Когда я была маленькая, то не вос-принимала это как что-то особенное.

Язык без народа – ничто. И на-род без своего языка – тоже ни-что. Ижорский язык – часть приро-ды Сойкинского полуострова. Он неотделим от обычаев, от работы, от ремёсел. Язык – это часть ком-плекса: люди – постройки – рабо-та – природа. Когда что-то одно из-ымается, то единство нарушается.

Мы слышали этот язык, видели, как с ним работают – ткут, шьют, красят шерсть, делают поплавки из бересты. Это было позитивное и естественное единство. «Не навре-ди тому, что уже есть» – и в словах, и в действиях. Этого не надо было объяснять, потому что так делали все вокруг.

Родители говорили с нами по-русски, но мы слышали ижорскую речь постоянно, и конечно всё по-нимали. Иногда к нам приезжали с Усть-Луги. Они тоже говорили по-ижорски, но мы – дети – их плохо по-нимали. О води мы не имели поня-тия – для нас они были такие же ижо-ры, только речь у них была другая. А у нас, вплоть до Горок (Mättysiissaa), всё было абсолютно понятно.

об ижорахЧто такое ижорский ментали-

тет? Что в ижорском характере главное?

Чувство ответственности, при-надлежности к единому целому, стремление быть всегда на высо-те. Наш отец был в колхозе одним из лучших капитанов. Он выполнял план всегда больше чем на 100%. Он всегда каким-то чутьём знал, где рыба.

Невероятная работоспособность как способ жизни. Даже если нет работы – всегда найдут что делать. Это воспринималось как необхо-димость. Старики, дети – у каждо-го было, что делать. Это было как инстинкт – не могли сидеть сложа руки.

Ижоры – активные, сплочён-ные, организованные. Чёткая орга-низация труда и досуга. Собирают-ся – поют. Плохая погода – не идут в море, работают по хозяйству. На-завтра хорошая погода – в море. У всех была своя ниша в хозяйстве.

Была складчина. Все праздни-ки были вскладчину. Вот оконча-ние стогования – как готов послед-ний стог. Идут усталые – все знают, кому что нести. И сейчас помню, с какого дома что несли. Разрознен-

ности не было. Складчина была, и когда свадьба, и когда человек по-пал в беду.

Ижоры – общительные и тактич-ные. На свадьбы приходили из дру-гих деревень, со своим угощением. Было не принято приходить с пу-стыми руками.

Была сдержанность в общении. Избегали говорить о других с осуж-дением – и вообще обсуждать дру-гих. Не было принято говорить в глаза одно, а «за глаза» другое.

Ижоры – разносторонние, разви-тые, любознательные. Много езди-ли, любили путешествовать. Успе-вали читать, в домах были книги.

Ижоры – люди со вкусом. Оде-вались добротно и качественно. Люди были с достатком – телевизо-ры, холодильники, стиральные ма-шины были с конца 60-х годов.

Жизнь не текла плавно – мы жили в постоянном ожидании со-бытий. Всё проходило в спорах. Спорили постоянно. В результа-те находили приемлемое решение. Каждый имел право голоса. Это дало отличную закалку – стержень, основу, которая не пропадает.

о центрах и обществахГород, это центр – а люди си-

дят по квартирам. В деревне ижо-ры шли на сход. В городе у финнов и ижор никакой общественной жиз-ни нет. Кроме храма, финский язык нигде не услышишь. Церковь берёт на себя то, что должны делать об-щество и музеи.

Музеи должны быть для людей. Общество должно быть для лю-дей. Общество – это значит: встре-чи, совещания, просто общение на родном языке. Хотя бы просто услышать родной язык. Общество – это ощущение нужности челове-ка. Вместо этого есть другое ощу-щение – оторванность от большого финно-угорского мира.

Сегодняшний день ижорВ потенциал своего народа я

очень верю. В Вистино ижоры об-щаются и между собой, и с админи-страцией. Там есть активисты, ко-торые варятся в этом котле. Соби-рают сведения, делают объявления, занимаются местными проблемами по мере сил. А сейчас какие про-блемы: дороги, состояние приро-ды, порт – как минное поле. Я сей-час городской человек, но стараюсь быть в курсе дела. Сестра прочи-тала объявление, ездила на собра-ние в Вистино – от неё знаю, что там было. Кого знаю – с теми под-держиваем связь, перезваниваемся. Когда бывают мероприятия – или меня позовут, или сама узнаю. Бы-вает, что узнаю задним числом. Стараюсь участвовать во всём, что касается ижор.

Беседовал а. Крюков

joulukuu 2009, n:ro 2 (071)

водский кладСоБытие

14

22 сентября 2009 г. на терри-тории Кингисеппского района, в деревне N., был найден клад. По словам владельца клада, на-шёл он его случайно при прове-дении мелиоративных работ на своем участке. Лопата стукнула о железо. Выкопав яму, Влади-мир Николаевич Кригер (так зо-вут владельца клада), увидел ко-тел с ручкой (фото 1). Стряхнул землю, перевернул котел и уви-дел большое количество рако-вин каури, монет, бисера (фото 2). Две недели, Владимир Нико-лаевич пытался понять, что же он нашёл и представляет ли его находка какую-либо ценность. В итоге, решил принести клад в Краеведческий музей города Кингисеппа. Все обращают вни-мание на мистическое совпаде-ние чисел. 13 октября 2008 года водь признана коренным наро-дом Ленинградской области. 13 октября 2009 года клад поступа-ет в фонды Краеведческого му-зея. 13 ноября 2009 г. состоялась конференция, на которой клад был представлен на всеобщее обозрение. В бронзовый котёл были сложены наиболее значи-мые детали водского народного костюма: передник, каттериды, шапочка девушки-невесты, пояс, подвески-кисточки и височные кольца, нагрудные украшения.

Клад был заранее осмотрен группой специалистов, среди которых были археологи: Н.В. Хвощинская, О.И. Конькова, эт-нограф Л.В. Королькова, архео-лог Шмелёв. И на конференции они представили свои выводы о ценности и значимости найден-ных вещей. Н.В. Хвощинская не смогла принять участие в конфе-ренции и прислала свое письмен-ное заключение.

вывод 1. Сохранившиеся де-тали водского костюма относят-ся к XVII веку. Время определи-ли по шведским жетонам, подве-шенным к бисерным полоскам на каттеридах и переднике. До сих пор мы знали водский ко-стюм конца XVIII века (по опи-санию Ф.Туманского). Таким об-разом, время изготовления ко-стюма удревнилось по меньшей мере на 100 лет. Следует доба-вить, что височные кольца мо-гут датироваться концом XIII века (фото 3). Бубенчики (один, фото 4), подобные представлен-ному в кладе изготовлялись, со-гласно новгородской датировке с XIII-го века, мелкие прорезные – не датируются, зелёные бусы –изготовлялись с XII столетия до XVII-XVIII века, оловянные бляшки – с XI до XIV века, мно-годырчатые свинцовые наклад-ки – не известны по новгород-ским раскопкам, раковины каури (по раскопкам ижорского плато) массово распространялись уже в XIV-XV столетии. Сам брон-зовый котёл отнесен к XVI-XVII столетию (фото 5). Один экзем-пляр такого котла находится в г. Турку в Финляндии. Отмечено так же высокое качество выткан-ного полотна, причем использу-ется, как две нитченки, так и че-тыре. Синее сукно – валяное. В окраске тканей используются, как покупные краски, так и при-родные (например, кора ольхи). При плетении поясов использу-ются разные техники (плетение на дощечках и на вилке). Обра-тите внимание, как оригиналь-но оформлены концы пояса (vüö) (фото 6). Более точные и кон-кретные выводы будут опублико-ваны специалистами позднее.

вывод 2. Мы получили все де-тали костюма, о которых до сих пор не было четкого представле-ния.

вывод 3. Аналогов водского передника из клада Кригера нет ни в одном музее мира.

О. И. Конькова сделала вывод о том, что это костюм женщины старшего возраста, родившей ре-бёнка. Был представлен анало-гичный костюм конца XVIII-го века, изготовленный группой мастериц под её руководством (фото 8). И было приятным сюр-призом на конференции, когда молодой парень Никита Дьячков,

имеющий корни в дер. Краколье вышел и сильным красивым го-лосом запел водскую древнюю руну о сотворении мира. Мы по-нимали всё до последнего сло-ва, и так, кстати, была эта пре-красная водская песня! Повеяло какой-то первозданной чистотой, красотой нарождающегося мира, который мы так любим и кото-рый сегодня не узнаём.

Действительно, у води суще-ствовало чёткое разделение ко-стюмов по возрастам: костюм девушки-невесты (tütto), ко-стюм молодки (noorikko), кото-рый она носит два года после свадьбы, костюм третьего воз-раста (naizikko), который носит женщина в течении 10-15 лет и костюм старухи (vana baba) на весь последующий период до смерти. Достаточно точно ко-стюм описан в книге Э. Ёпик «О води и ижорах в конце XVIII века» (издательство «Валгус», Таллинн, 1970). В основе книги лежит рукопись с этнографиче-скими и лингвистическими ма-териалами Петербургской гу-бернии писателя и историка Фё-дора Туманского с приложением карт и комментариями. Впервые в послешведский период, Туман-ский правильно записал самона-

звание води, указал территорию проживания води в конце XVIII века, описал некоторые обычаи, верования, и т.д. Рассказывая о костюме, мы неоднократно бу-дем обращаться к этому бесцен-ному труду.

«Различая себя от прочих на-родов именуются вадделазит, т.е. старожилы и ещё ныне стари-ки их утверждают (так они мне необинуясь говорили), что земля от Финского залива до Чудского озера была собственностью их предков».

Лучше всего сохранился пе-редник – põlvilinna (фото 9), в буквальном переводе на русский язык – наколенник. Вот как его описывает Ф. Туманский: «Под низом чессараттита или под пе-редником от пояса висит поел-вилинна или суконной же синий широкий передник, ушитой че-тырью рядами бисеров с монета-ми и два ряда, вышитые медны-ми кольцами маленькими напо-добие снурков. Один ряд с вер-шок шириною и под оным тоже монеты; а другой ряд с колоколь-чиками большими; низ же верш-ка на три ширины убран разны-ми взорами и медными кольца». Такой передник носила ноорик-

1

2

4

3

5

67

декабрь 2009, № 2 (071)

СоБытие

15

ко два года после свадьбы. Осо-бенно охранялось вынашивание первого ребёнка. По поводу тре-тьего возраста Туманский гово-рит довольно решительно: «име-ет так же и поелвилинна простой суконный синий, но не смеет на оном иметь ни бисеров, ни коло-кольчиков, ни камней». Костюм 3-го возраста в целом проще по убранству, например, отсутству-ют богатые отделки у кистей рук и на плечах: ihassud ja ihapirad.

Что касается кусочка шапочки (фото 10), то, возможно это дей-ствительно pääste – старинный праздничный головной убор, ко-торый женщина одевала через два года после свадьбы т.е. 3-его возраста. Его отличие от paikas 2-го возраста, которая «вышитая и выстроченныя на холсте самом чистом белом» состоит в том, что пяястэ шьётся из красного сукна и полностью покрывается жёл-тым бисером. На пайкас же толь-ко «на самой верхушке шапки на-подобие цветка пришиты бисеры и змеиные гловы».

К сожалению, каттериды (karu katterid) или «медвежьи покры-вала» сохранились недостаточ-но хорошо, но все детали узнава-емы (фото 12). Это набедренные подвески, украшенные рядами бисерных полосок с жетонами-аналогами денег. Туманский по этому поводу писал: «катриды… ткутся нарочно из красной шер-сти с разноцветными полосками; на оной пять рядов…; первой унизан бисерами и обведён бе-лыми кораллами, второй из жёл-тых бисеров вниз с выемками или гирляндами и унизаны: ниж-ний край разною монетою, таков же точно третий, четвёртый и пя-тый ряды, шестой или последний

край, т.е. обруб, в вершок шири-ною состоит из медных, самых мелких колец разным взором сло-женных, наподобие снурков, а за-тее, висящие по желанию и вку-су монеты, делают заключение». Этнографически, они хорошо ис-следованы и описаны эстонски-ми учёными. Жаль, что на рус-ском языке, кроме рукописи Ту-манского, опубликованных работ нет. Про монеты Туманский пи-шет: «вовместо золотой и сере-бряной монеты беднейшия упо-требляют пуговицы и фенинги» и добавляет: «Вся таковая одеж-да девки стоит недёшево, смотря по драгоценности камней и бисе-ров и колличеству золота и сере-бра».

Костюм явно не самой богатой водской семьи и всё же... Время шведских войн. И в опасную ми-нуту, как самое ценное, кто-то из семьи бережно прячет его в зем-лю. Был задан вопрос: «Поче-му?». Ответ правильный: «Вы же бережёте то, что достаётся Вам в наследство от родителей, от бабушек, дедушек, потому что это память. Материальная цен-ность. Семейная. Магическая». Присоединяюсь к мнению Оль-ги Игоревны и хочу добавить. Костюм несёт информацию. Это как письмо, полученное из про-шлого. Надо ли говорить, какой подарок получили ваддя! Прочи-тать его не трудно, несмотря на «затёртость» некоторых мест. А сопоставив с другими «рукопи-сями», оставшимися знаниями и с применением сохранённого водского языка открывается не-повторимая действительно ве-ликая культура древнего народа.

В зале сидели представители этого народа, скромно, достой-

но. Как объяснить всем нам рус-ским, что дело совсем не в том, сколько представителей данно-го народа сегодня осталось; один или миллионы. Дело в том, хо-тим ли мы, как преемники му-дрости и величия коренных наро-дов знать об их истории и культу-ре, а значит и своей собственной. Напомню слова графа Бобрин-ского, сказанного в Археологи-ческом обществе в 1892 году.

«Если бы меня спросили, что происходило в Новгородских пя-тинах, как вообще жили люди вне городов, я начертал бы мрачную картину нищего племени, полу-дикарей, укутанных в звериные шкуры и укрывавшихся в лесу. Ель, сосна, да мох седой. Сегодня на тот же вопрос я дам иной ответ. Я знаю оседлое племя, обитаю-щее в многочисленных деревнях, знакомое с удобствами жизни. Я опишу мужчин, вооружённых от-лично коваными, иногда изящны-ми орудиями: мечами, секирами, кинжалами. Женщины одевают-ся богато, изукрашаются серебря-ными и медными безделушками, серьгами, ожерельями. В руках их обращаются различные орудия домашнего быта, очевидные при-знаки культуры. Многочисленные монеты, которыми блещут их оже-релья, свидетельствуют о торго-вых сношениях с далёкими госу-дарствами Европы. К числу архе-ологов, истративших много лич-ного труда на дело разъяснения

первых страниц истории север-ной России, принадлежит почив-ший сочлен наш Лев Константи-нович Ивановский». Прошло бо-лее 100 лет, но мало что измени-лось в сознании общества, отно-сительно коренных народов Севе-ра. У русского человека сформи-ровался какой-то отстранённый менталитет, будто он пришёл с неведомой планеты с суперциви-лизацией и на протяжении исто-рии, выполнял роль благодетеля, неся знания и прогресс всем ди-ким и отсталым племенам, на-селяющим некогда пространства будущей Руси. И так далеко мы зашли в изучении истории, что не различаем понятия «русский» и «славянин» и не можем объяс-нить, почему мы единственный народ в мире, который называется именем прилагательным? Вопро-сов много. Давайте искать ответы. Тем более, что сама Земля нам в этом помогает.

татьяна ефимова, д. Лужицы

Кингисеппского района8

11

9

10

12

joulukuu 2009, n:ro 2 (071)16ПроБЛеМы

что с водским музеем?Этот вопрос задают часто, и притом са-

мые разные люди – те, кто бывал в Лужицах на летнем празднике, исследователи из Эсто-нии. О водском музее спрашивают в Финлян-дии и Санкт-Петербурге. Молчат только сами лужицкие.

История водского музея драматична. Соз-данный супругами Татьяной и Сергеем Ефимо-выми в собственном доме музей сгорел (вместе с домом) в сентябре 2001 года. Наличие злого умысла (поджога) не вызывает сомнений. Це-ной напряжения всех сил погорельцы (две се-мьи) построили новые дома. Был восстановлен и водский музей, воссозданный, по замыслу Т. Ефимовой, в старом деревенском доме (поло-вину дома пожертвовал для музея бывший лу-жицкий житель В. Филиппов). Многие пом-нят праздничные мероприятия в Лужицах ле-том 2006 года. В сентябре 2006 года восстанов-ленный Ефимовыми музей погиб в результате пожара.

Надо сказать, что эти пожары были в Лу-жицах не единственные в промежутке между 2001 и 2006 годом. Вообще пожары случают-ся в наших краях часто. Гибнут дома, имуще-ство, люди. Сколько красивых, уютных домов, в которых мне приходилось бывать, уже сго-рело. Нередко это были лучшие дома во всей деревне. Сам собой задаётся вопрос – это слу-чайность? Или закономерность?

Строительство порта в Усть-Луге нанесёт, очевидно, мощный удар по деревням и приро-де всего региона. Конечно, жизнь не стоит на месте; за удобства в виде электричества и мо-бильной связи приходится платить. Рыболов-ный промысел сойкинских ижор уже принесён в жертву новым амбициям; рыбзавод в Усть-Луге встал – похоже, навсегда. Вместо рыбо-ловства, деревень, леса и моря здесь обещают построить новый город. Цель? Торговля при-родными ресурсами России.

Строительство порта (а затем и города) в Усть-Луге – масштабный проект, в котором на-шлось место и комитету по культуре Ленин-градской области. В частности, в будущем (на месте Краколья) городе запроектирован музейно-научный центр. В мае 2008 года в Об-ществе водской культуры и в Инкерин Лийтто прошла информация о том, что в Лужицах бу-дет создан музей на базе крестьянского дома. В Лужицах стало известно, что место будущего музея определено и на его сооружение уже вы-делены средства. При этом непонятно, кто бу-дет создавать этот музей; неясно также, будут ли участвовать в этом проекте местные активи-сты. Между тем планы, похоже, меняются. На «круглом столе», проходившем 10 июня 2009 года в Кингисеппском музее, говорилось о соз-дании музейного информационно-культурного центра на базе кингисеппского краеведческого музея – и ни слова о водском музее, ни звука о музейно-научном центре в Краколье. Все эти противоречивые сведения побудили обратить-ся к первоисточникам.

На вопросы газеты «Инкери» отвечает главный специалист комитета по культуре Ленинградской области Михаил Григорьевич Сметанин.

В прошлом, 2008 году, на базе Кингисеппско-го краеведческого музея был создан музейно-информационный и культурный центр корен-ных народов Кингисеппского района. Это было сделано для того, чтобы скоординировать рабо-ту всех, кто занимается исследованиями корен-ных малочисленных народов Кингисеппского района, упорядочить её, выработать основные направления дальнейшей работы Цель – созда-ние государственного учреждения, которое бы располагало возможностями. Инициатива ис-ходила от комитета по культуре Ленинградской области, от администрации Кингисеппского района, от Музейного Агентства.

В связи со строительством порта в Усть-Луге возник вопрос о создании там информационно-культурного центра в Краколье. Скоро в Кра-колье будет построен посёлок (впоследствии – город) численностью до 20 тысяч человек. Там проектируется информационно-культурный центр. Это было оговорено со строителями Усть-Лужского порта. В Краколье будет по-строено большое современное здание, где бу-дет проводиться большая культурологическая работа: фольклорная часть, декоративно-прикладная часть, музейная часть. За обра-зец (или как одну из моделей) можно принять вепсский центр фольклора в пос. Винницы.

Задачи музейно-культурных цетров в Кин-гисеппе и Краколье разные. Центр в Кинги-сеппе – это музейный центр всех народов Кингисеппского района. Информационно-культурный центр в Краколье – локальный. Речь не идёт о дублировании функций, это раз-ные уровни и разные задачи. Основная под-

готовительная работа по созданию музейного центра в Краколье будет осуществляться через Кингисеппский информационный центр.

В связи с началом экономического кри-зиса строительство посёлка приостановле-но, в связи с этим приостановлено и создание информационно-культурного центра в Кра-колье. В настоящий момент разговора о стро-ительстве города даже не ведется, мало того – компания ОАО «Портжилстрой» прекрати-ла свое существование.

В отношении музея водской культуры. Было предусмотрено создания музея в местах тради-ционного проживания води (конкретно, в Лу-жицах и Песках). Музей-усадьба в Лужицах бу-дет предназначена показать традиционное хо-зяйство и быт води. Была проведена предва-рительная работа по постройке такой усадьбы. Мы считаем, что речь должна быть о воссозда-нии усадьбы по типу традиционных построек начала ХХ века, характерных именно для это-го места. Заключён договор между Музейным Агентством и Музеем Этнографии. Речь идёт о том, чтобы была государственная програм-ма, куда входили бы специалисты – этногра-фы, археологи, филологи. Это первый систем-ный шаг, который мы предприняли. Место му-зея определено, идёт согласование с админи-страцией Усть-Лужского сельского поселения и Кингисеппского района. Теперь должны прой-ти согласование научная проработка и эскизно-художественный проект музея.

В дальнейшем мы проведём опрос жителей деревни Лужицы, чтобы выяснить, чего они ждут от музея, узнать их пожелания. Планиру-ется также комплексное научное обследование деревни Лужицы.

В настоящее время администрация Больше-кузёмкинского сельского поселения также ре-

Второй водский музей (сгорел в 2006 году)

декабрь 2009, № 2 (071) 17ПроБЛеМы

читаем и думаем сами

шает вопрос о создании музея на территории сельского поселения. Мы готовы оказать все-мерную методическую, научную и финансо-вую помощь. Это вопрос обсуждался на кру-глом столе в Кингисеппе в июне 2009 года.

от редакции: как видно, у комитета по культуре серьёзные планы. Правда, смущают громадьё планов, высота полёта мысли, и ска-жем так, некоторая оторванность системных работников от местных проблем. Впрочем, в активе у М. Г. Сметанина – реализованный Ижорский музей в Вистино.

А вот информация о водском музее от лу-жицких активистов m.m. и N.N.

В Лужицах давно было стремление к соз-данию водского музея, независимо от сооб-ражений престижа или моды. Мнение о том, что водский музей должен быть восстанов-лен, было высказано на общественных слу-шаниях, инициированных ОАО Сибур Порт Энерго (6 июня 2008 г.). Сход состоялся с це-лью информирования жителей деревни о бу-дущем строительстве. Всего в километре к юго-востоку от деревни Лужицы (Sarainiityl)

будет построен комплекс по перевалке сжа-тых углеводродных газов (СУГ). Все пони-мают, что протестовать бессмысленно. По-нятно и то, что лучше компромисс, чем бес-полезное и опасное противостояние. На схо-де жители деревни Лужицы выставили ряд требований, среди которых было восстанов-ление водского музея. ОАО «Сибур Порт Энерго» приняла эти требования и перечис-лила администрации Усть-Лужской волости 1 млн 400 тысяч рублей, из которых 1 млн. 200 тс. предназначены для строительства музея, а 200 тс. на подсыпку внутридеревен-ских дорог и проездов. На сегодня из этих средств осталось 1 млн рублей. Этих денег для строительства недостаточно. Есть и дру-гие трудности. В Лужицах практически нет свободной земли. Единственный вариант, ко-торый нам предлагается – это участок в 20 га (сейчас там футбольное поле). Мы пред-ставляем себе водский музей в виде деревен-ской усадьбы – с крытым двором, сараями и баней. 20 га для этого мало – нужно 50 га. Поиск другого варианта пока не дал удовлет-ворительного результата.

Проект музея готов. Тендер на выбор про-ектировщика, если и проводился, то условно.

Предполагаем, что его сделала главный архи-тектор Кингисеппского района Е. К. Ковтун. Вся подготовительная работа делается на об-щественных началах, а также в рамках дого-вора между компанией «Сибурнефть» и адми-нистрацией Усть-Лужской волости, и не имеет отношения ни к правительству Ленинградской области, ни к музейным учреждениям.

Кому нужен водский музей? На обществен-ных слушаниях присутствовала жители дерев-ни, которые единогласно выразили желание – музею быть! В идеале он может быть водским научным центром. Что касается «исследования пожеланий местных жителей» – главное жела-ние лужицких состоит в том, чтобы сохранить деревню и хоть какую-то окрестность.

Понятно, что в нше время заведование музеем требует и профессиональных зна-ний, и специальной подготовки. Мы со-гласны с тем, что управлять музеем долж-ны подготовленные для этого специалисты. Никто не возражает против того, чтобы вод-ский музей был государственным музейным учреждением.

Материал подготовил а. Крюков

Среди обилия и публикаций о Финляндии и Ингерманландии неча-сто встречаются действительно стоящие книги. Финскую тему нынче склоняют все кому не лень – от невежественных чиновников до псевдо-учёных. Приходится просматривать кучу макулатуры – ради того, что-бы не пропустить настоящие открытия или книги, выход которых мож-но считать событием. Остановлюсь на некоторых из них.

Марк Солонин. 25 июля. Глупость или агрессия? М. 2008. 640 стр.Книга из серии «Великая Отечественная: Неизвестная война». Исто-

рическое исследование, реконструкция событий, предшествовавших бомбардировкам Финляндии 25 июня 1941 года и последовавших собы-тий. Методично и обстоятельно автор выявляет предысторию и подоплё-ку советско-финской войны 1941 – 1944 годов, а далее – фактическую историю этой войны в контексте Второй Мировой. На множестве при-меров автор освещает работу советской пропагандистской машины, не-устанно наводящей тень на плетень, искажающей и передёргивающей факты, выдающей измышления за исследования. Автор не даёт прямого ответа на поставленный в заглавии вопрос – но читатель, закрыв книгу, и сам поймёт, что вопрос-то риторический. Актуальность этой книги осо-бенно возросла в связи с кампанией по противодействию фальсифика-ции истории (2009).

Галина Семенова. Царское Село: знакомое и незнакомое. М – СПб, 2009. 640 стр.

Исследование истории Царского Села и Павловска с позиций сегод-няшнего дня, продолжающий и критически дополняющий посвящён-

ные той же теме труды И. Ф. Яковкина (1829) и С.Н. Вильчковского (1911). Капитальный труд Г. В. Семеновой содержит огромное количе-ство фактических материалов о десятках и сотнях архитектурных объ-ектов, в т.ч. бульварах, парках и водоводах. Библиография и список ис-точников вызывают восхощение. Структура книги проста – автор рас-сматривает исторические объекты по историческим улицам – благодаря чему книгу удобно использовать в качестве путеводителя. Исследование Г.В. Семеновой имеет выраженную архитектурно-искусствоведческую специфику. Вероятно, в связи с этой спецификой события Гражданской и Великой Отечественной войны никак не освещены. Для читателя-ингерманландца книга Г. В. Семеновой несомненно интересна, несмо-тря на досадные упущения – например, в главе, посвящённой Тярлеву и Глазову, о финском населении этих деревень не упоминается ни единым словом; ингерманландских финнов автор называет маймистами (анах-ронизм). Похоже, что история и жизнь ингерманландских финнов оста-ются terra incognita даже для знающих людей. А может быть, дело не в авторе, а просто кто-то очень озабочен тем, чтобы уничтожить самую память о нашем народе. В таком случае мы имеем дело с самой настоя-щей фальсификацией истории.

ирья Хиива. из дома. издательство нестор-история. Санкт-Петербург, 2008. 280 стр.

По мере уменьшения числа читающих по-фински в России всё больше ощущалась потребность в литературе об ингерманландских финнах на рус-ском языке. Постепенно кое-какая литература о наших финнах по-русски стала появляться. Знаком последнего времени стало появление художествен-ной ингерманландско-финской литературы на русском языке. Собственно, попытки создания таких произведений были и в 1990-х годах, но в целом эти попытки были малоудачными. И вот мы дожили до появления настоящей, зрелой художественной ингерманландско-финской прозы на русском языке.

Автобиографическая повесть Ирьи Хиива написана хорошим, лёг-ким языком. Это честный и достоверный рассказ о пережитом. И ещё это – свидетельство, где все названы своими именами. В этой книге есть «финский» дух – присущая автору финская деликатность, точность в деталях, сдержанность в оценках. Автор – мастер диалога и напряжён-ного эпизода. Она сохранила для истории (и для нас) язык, дух и ощу-щения людей своего времени – середины ХХ века.

а. Крюков

новаЯ КниГа

joulukuu 2009, n:ro 2 (071)18

70 лет – ни тени раскаянияНе успели утихнуть торжества

по поводу 200-летия финляндской государственности, как неотврати-мо подошла – а там и прошла – ещё одна чёрная дата. 30 ноября 1939 года Советский Союз начал втор-жение в Финляндию. Началу вой-ны предшествовала серия совет-ских «выгодных предложений», по-хожих на ультиматумы. Да, финны были слабыми политиками и ди-пломатами. Воевать они не умели и не хотели. Но быстро научились.

В Финляндии знают своих сол-дат поименно. В каждой волости есть список sankarivainajat – «ге-ройски погибших». Они – герои. Они сражались за родину. В Совет-ском Союзе правдивых сведений о потерях не было никогда.

В оценке Финской войны всё за-висит от заранее взятой позиции. Вот автор пишет о Финской вой-не. Поначалу нормальный текст. Но вот пошло – «разумные пред-ложения Сталина», «финны от-казывались принимать советские условия», «пробелы в организации управления и снабжения войск», «плохая подготовленность команд-ного состава», вот 13-я армия, 7-я армия и Балтийский флот, а вот – «финские войска». Максимум вни-мания успехам и Красной Армии, ноль внимания героизму финских солдат. Это – «русская википедия».

Но есть позиция другой сторо-ны. Есть восточная граница и не-дружественный восточный со-сед. Он выставляет наглые требо-вания, нарушает воздушное про-

странство, совершает провокации, нападает с полумиллионной арми-ей, создаёт «Териокское правитель-ство». И дальше в том же духе. Как относиться к такому соседу?

Две стороны говорят и думают на разных языках. Они могут ува-жать, презирать, ненавидеть друг друга, но понять… вряд ли. Вот установка Сталина: есть Ленин-град и есть граница, которую надо «отодвинуть». Для финнов в этом «предложении» – одна угроза: Ле-нинград их не интересовал, но по-сягательства на финские терри-тории были очевидны. Уместится ли в башке сталиниста мысль, что ценность Карелии сопоставима с ценностью Ленинграда?

Какого, скажите, нападения на Ленинград боялись кремлёвские мудрецы? Неужели финской ар-мии? Её-то как раз совсем не при-нимали в расчёт. Всё проще – 23 ав-густа 1939 года Финляндию «сда-ли» Советскому Союзу. Через неде-лю после сговора захватчики при-ступили к реализации своих пла-нов. Раздел Польши прошёл «на ура». Прошло 70 лет – «нашим» не стыдно. Следующей в очере-ди была Финляндия. Вот тут дело не задалось. Полной неожидан-ностью оказалось сопротивление финской армии. Сперва – органи-зованное отступление и эвакуация населения, а потом и эффективная оборона. Царский генерал показал советским генералам, как воевать меньшими силами. А что показали наши ? Умение воевать, не считаясь

с потерями. Варварские бомбарди-ровки жилых кварталов Хельсин-ки – 30 ноября 1939 года, Выбор-га – 18 февраля 1940 года. Прошло 70 лет – ни тени раскаяния.

70 лет назад была война. Для одних – «решающий этап проры-ва Линии Маннергейма». Для дру-гих – контрнаступления, рейды в тылы врага. У одних – полное пре-обладание в танках, артиллерии и авиации. У других – «Молотов-коктейль», умение действовать ма-лыми группами и поодиночке. О чём думали солдаты, стреляя друг в друга? Финнам было проще – они знали, за что воюют. А за что вое-вали наши? За время боёв в Фин-ляндии 412 советских солдат были удостоены звания Героя Советского Союза. Как это принимать? Навер-ное, буквально – они были именно Герои Советского Союза.

Что получил Советский Союз? Граница «отодвинута» от Ленин-града. Для безопасности города это ничего не дало – достаточно вспом-нить немецкое наступление 1941 года от более удалённых рубежей. Ещё завоевали Выборгскую губер-нию – пустые города, брошенные дома и поля. «Приобрели военный опыт». Это стоило жизней солдат? А дальше – ложь на ложь: «пору-бежная русская земля… старин-ный русский город Выбор… фин-ские переселенцы…» И так все 70 лет. Что изменилось? «Напоминаю, что дума осудила пакт Молотова-Риббентропа…» Кто не понял – все свободны. Пока что.

Ужасен Выборг при свете дня, особенно в центральной части. Ар-хеологи говорят: «старый город умирает». Особенно жутко сравни-вать нынешний вид Карелии с тем, что было ещё 15-20 лет назад. Чу-жая земля, даром не нужная нор-мальным советским людям, со вре-менем пригодилась «элите», а там и паразитам от экономики расходно-го типа. А что – «эта земля оплаче-на кровью советских солдат» (со-временный слоган).

Нападение на Финляндию в 1939 году было агрессией в чистом виде. Прошло 70 лет – и что? У нас военных преступников нет, потому что у нас их не может быть никог-да. Нас нельзя осуждать за развязы-вание второй мировой, потому что мы стремились к миру и безопасно-сти. В любом случае виноваты все, кроме нас. На том стоим.

Да, а что праздновали в Финлян-дии в октябре 2009 года? Может быть, 200 лет вхождения Финлян-дии в состав России? Не заблуж-дайтесь. Праздновали 200 лет соз-дания автономного Великого Кня-жества Финляндского, с сеймом и конституцией. Это счастье не при-шло к финнам само – оно было ре-зультатом борьбы и работы. И был результат – немыслимый для тог-дашней России.

Финнам есть, что праздновать и о чём скорбеть. Ну а нам остаётся слушать «факты» с фабрики фаль-сификации истории.

александр иванов

Сохраняя свои традицииМолодежный фольклорный фестиваль «Нойжема кайгия шувамма»

(«будем любить всех») традиционно проходил в центре «Россонь» Кин-гисеппского района с 18 по 20 сентября. Яркими, незабываемыми по оби-лию красок и впечатлений получились все фестивальные дни. В сегод-няшний день вписались гости прошлых веков: водь, ижоры, вепсы, каре-лы, коми. Хозяева фестиваля, фольклорные коллективы Кингисеппского района, принимали гостей из других районов Ленинградской области, Ка-релии в стиле традиций ижорской и водской культуры.

Как перед любым малым этносом, перед местными финно-угорскими народностями стоит проблема сохранения своей этнической идентичности, своей культуры, родного языка. Сохранить материальную, духовную и пе-сенную культуру возможно только путем изучения и передачи её молодежи.

О необходимости и значимости проведения мероприятий такого рода го-ворилось в каждом из выступлений почетных гостей фестиваля. На празд-нике присутствовали Глава администрации МО «Кингисеппский район» Е. Г. Антонова, специалист областного комитета по культуре М. Г. Сметанин, заместитель председателя коми землячества Санкт-Петербурга Е. Иванова.

Оригинальным и интересным образом проходили фестивальные вы-ступления участников и гостей фестиваля. О том, что все они приглаше-ны на посиделки по случаю именин бабки М., все узнали из выступления руководителя ижорского ансамбля «Рыбачка» Елены Костровой из Висти-на и режиссера Кингисеппского Дома творчества Марины Зверевой.

Богатая фольклорная культура была представлена во всем своем вели-чии. Все десять коллективов, принявших участие в фестивале, показали

яркие выступления, раскрывающие зрителям самобытность и неповтори-мость своего языка, своей песенной культуры. Это – ижорские коллекти-вы «Рыбачка» из Вистина и «Сойкинские напевы» из деревни Горки, вод-ский фольклорный ансамбль «Линнут» из Кракольской средней школы, вепсский детский коллектив и вепсский народный хор из деревни Шелто-зеро (республика Карелия), вепсский фольклорный ансамбль из Боксито-горского района, коллективы «Зарань» коми землячества «Неватес» и вод-ская фолк-группа «Бестиарий» из Санкт-Петербурга.

Программа второго дня включала в себя: творческие выступления в Вистинском сельском поселении, посещение ижорского музея, мастер-классы, обмен опытом, выставку- продажу аудио-видео-фото- и полигра-фических презентационных материалов, изделий народного прикладно-го искусства, катание на катере по реке Россонь. А закончился день на костровой площадке тематической программой «Живой огонь предков» – песенными посиделками – перепевками.

Ответственным и напряженным оказался последний день фестиваля. Фи-нальное выступление всех коллективов – участников в Российском Этногра-фическом музее в Санкт-Петербурге, экскурсия по залам музея, награждение дипломами. Подарком для петербуржцев и гостей города стало выступление всех фольклорных коллективов на палубах прогулочных катеров по рекам и каналам города. Улыбки, приветствия, благодарность за доставленный празд-ник сопровождали участников фестиваля по всему маршруту.

Степанова Л. Г., Усть-Лужская сельская библиотека

наМ Пишут

декабрь 2009, № 2 (071) 19

Педагогический колледж имени Ушинского в Гатчине (Гатчинское педу-чилище) – потомок и преемник славных традиций Колпанской семинарии, впоследствии – Гатчинского педтехникума. Преподавание финского язы-ка в Гатчинском педучилище было возобновлено, после более чем 50-лет-него перерыва, в 1993 году. Училище готовит учителей начального обра-зования с правом преподавания языка. Инициатива создания курса фин-ского языка в Гатчинском педучилище принадлежала финляндской сторо-не в лице Леены Нумминен из Западно-Финляндского народного учили-ща (Länsi-Suomen Kansanopisto). Она же осуществляла поддержку курса и организовала стажировку будущих педагогов в Финляндии. Курс финско-го языка был построен следующим образом: набирали группу в 15 человек, из которых заканчивали обучени обычно около 12 человек. Новую группу набирали после выпуска предыдущей. Первая группа обучалась 4 года, две следующие по 5 лет. Последняя группа (пятая по счёту) закончит обучение в этом учебном году. Новую группу набирать не будут. Причины – прекра-щение поддержки курса из Финляндии, незаинтересованность начальства, отсутствие кадров. В настоящее время в Гатчинском педучилище работают два преподавателя финского языка. По их мнению, спрос на обучение фин-скому языку в Гатчине остаётся традиционно высоким. в. П.

В Петербурге появились листовки провокационного содержания, при-влекающие внимание национальным флагом ингерманландских финнов (в чёрно-белом исполнении). Внизу листовки – отсылка к некому сайту. Со-держание сайта составляют публикации, заимствованные из других источ-ников, а также лозунги типа «Москва – враг России». В атрибутике сай-та используется национальный флаг ингерманландских финнов. При этом ингерманландско-финская тематика на сайте отсутствует – похоже, она чуж-да его создателям. Сведений об организаторах и администраторах сайта най-ти не удалось. О том, что это за люди, можно только догадываться.

Заявляем, что деятельность общества «Инкерин Лиитто» и газета «Инке-ри» никак не связаны с упомянутыми сайтом и листовками. Мы не разделяем их настроений, а их лозунги и призывы считаем вредной демаго-гией. Кроме того, мы считаем неприемлемым ис-пользование национальной символики ингерман-ландских финнов лицами, не имеющими отно-шения к ингерманландским финнам и их обще-ственным организациям.

редакция газеты «инкери»

Прекращается преподавание финского осторожно – провокация

13-го и 14-го октября 2009 года в Музее Религии, что на улице По-чтамтской дом 14 в городе Санкт-Петербурге, проходила междуна-родная научно-практическая конфе-ренция «Россия и Финляндия: взаи-модействие культур в прошлом и на-стоящем», приуроченная к 200-лет-нему юбилею вхождения Финлян-дии в состав Российской империи. К участию в конференции пригла-шались «историки, политологи, ре-лигиоведы, культурологи, социоло-ги, этнографы, антропологи, искус-ствоведы, краеведы, преподаватели и молодые исследователи» (это из пресс-релиза конференции).

Среди заявленных тем конферен-ции была и такая: «Финно-угорские народы России: история и совре-менность». Данной теме было по-священо несколько сообщений.

Всего в конференции участвова-ло около 40 докладчиков. Археолог Александр Сакса (Институт исто-рии материальной культуры Акаде-мии Наук) подготовил сообщение «Вклад финских археологов в изу-чение древностей финно-угорских народов России во время автоном-ного Великого Княжества Финлянд-ского». Петербургский исследова-тель Вячеслав Мизин, автор кни-ги «Культовые камни и сакраль-ные места Ленинградской области», сделал сообщение «Каменные ла-биринты на берегах Балтики». Та-ким образом, на конференции было озвучено поразительное открытие – каменные лабиринты это не только где-то далеко на севере, они только что открыты на островах Финско-го Залива. Автор этих строк, музей-ный научный сотрудник, художник-дизайнер Владимир Зернов, создав-ший в 1994-99 гг. новую экспозицию историко-этнографического музея «Ялкала», посвященную коренному

населению Карельского перешей-ка, рассказал (и показал через про-ектор на экране) о talonmerkki – до-мовых знаках собственности у фин-нов, ижор и води – как системе сим-волов.

Наиболее ярким было выступле-ние со сцены зала заседаний ансам-бля «Бестиарий» под руководством Екатерины Кузнецовой, редактора водской газеты Maaväci («люди зем-ли»), директора Общества водской культуры. Музыканты исполнили на реконструированных националь-ных музыкальных инструментах народную музыку на финском, вод-ском, ижорском языках. После вы-ступления ансамбля Екатерина рас-сказала о современном положении води. Произошёл интересный кон-структивный диалог с сочувствен-но настроенной частью аудитории.

Виктор Цоффка, старший на-учный сотрудник Государственно-го историко-литературного музея-заповедника «Вязёмы» (Одинцовский р-н Московской области) предста-вил интересное сообщение «Конская дуга как изобретение финно-угорских народов». Подытоживая, можно от-метить, что в научных учреждени-ях Санкт-Петербурга есть интерес к истории и культуре коренных финно-угорских народов региона Восточной Балтики. Но, к сожалению, специали-стов интересуют не столько Ингер-манландия, Вепсия и Выборгская Ка-релия, в представлениях о которых го-сподствуют невежество и предрассуд-ки, а всё больше Финляндия. Эта стра-на, которую 70 лет назад не удалось захватить и присоединить к советской империи («она была НАША»), сегод-ня очень привлекает специалистов по привлечению казённых денег под со-мнительные проекты.

владимир зернов

Уходящий 2009 год – юбилей-ный для Инкери-Сеура и ряда других отделений Инкерин Лиит-то. Пора оглянуться на пройден-ное и поразмыслить о будущем. В прошлом, 2008 году, газета «Ин-кери» приводила оценки пройден-ного пути руководителями и вете-ранами нашего движения. Поэто-му мне больше хочется сказать несколько слов о предстоящей де-ятельности. Менее 4 лет осталось до 150-летия Колпанской семина-рии, выпускником, а потом и пре-подавателем которой был когда-то Моозес Путро. Создание Колпан-ской семинарии в 1863 году было явлением, значение которого трудно переоценить для финнов-ингерманландцев. Поэтому нам уже сейчас пора подумать, с чем мы встретим этот юбилей. При-зываю мыслить практически. По-ставим вопрос так: что мы можем сделать, готовясь встретить эту юбилейную дату? Пора, не откла-дывая на потом, подумать о про-грамме юбилея, выяснить, какие коллективы и из каких стран хоте-ли бы принять участие в праздно-вании. Я думаю, что если мы смо-жем провести празднование юби-лея Колпанской семинарии на до-стойном уровне, то мы получим хорошие бонусы для того, чтобы вывести наше движение на более высокий уровень и повысить ав-торитет Инкерин Лиитто. Опы-том в этом деле мог бы поделить-ся В.И. Хюренен, который орга-низовал празднование 130-й го-довщины этого события.

Призываю читателей газеты «Инкери» активно участвовать в этой работе. Полагаю, что мно-гим могут быть интересны пу-бликации о жизненном пути или событиях в жизни наших роди-телей и родственников. Мно-го интересных и возможно, важ-ных для истории фактов хранит-ся у нас в памяти, в старых фо-

тографиях, или даже в написан-ных воспоминаниях. Конечно, это – личное или семейное до-стояние, но что-то самое важное, подумав, можно приоткрыть и сохранить для истории и нашего ингерманландского или финско-го единства. Считаю, что личное участие читателей способству-ет поддержанию, а может быть, и развитию такого единства. В пла-не подготовки к юбилею Колпан-ской семинарии предлагаю пу-бликовать материалы, касающие-ся учебной и преподавательской работы, под рубрикой «Навстре-чу юбилея».

Работа в этом направлении должна повысить роль и значение учителя в обществе – как в Инкери-Сеура, так и в обществе в целом – недаром следующий год объявлен Президентом Российской Федера-ции годом учителя. Ведь именно учителей для сельских школ гото-вила Колпанская семинария.

В последнее время наметились серьёзные проблемы с препода-ванием финского языка в школах Петербурга и Ленинградской об-ласти. Представляется, что у нас есть шанс наполнить реальным содержанием политические заяв-ления руководителя нашего Пра-вительства В. В.Путина о сотруд-ничестве между Россией и Фин-ляндией, в том числе в области образования и культуры, сказан-ные им на праздновании 200-ле-тия вхождения Финляндии в со-став России. Наша задача – до-биться придания финскому язы-ку статуса регионального и полу-чить финансирование преподава-ния финского языка в школах Ле-нинградской области. В решении этой задачи желаю всем нам успе-ха и удачи.

в. Яковлев, председатель инкери-Сеура

(Гатчина)

Конференция в Музее религии

навстречу юбилеюнаМ Пишут

joulukuu 2009, n:ro 2 (071)

Päätoimittaja Aleksanteri Kirjanen. Varatoimittajat Antti pyykkönen, Aleksei Krjukov. Suomenkielisten tekstien oikolukijat Toivo Flink, Nina sultsi. Murretekstien oikolikija mehmet musli-mov. Kuvat vladimir Zernov, Herluf Bidstrup. Taitto Kustannustalo Inkeri oy. Puh./faksi +7 812 234 86 54. Postiosoite: Venäjä 198215, Pietari, 4a-22-303, Professora Popova. Painettu kirjapainossa Inkeri kustannustalo oy, Pietari, Karpovka 5, rak. 22, h.401. Painosmäärä 550.

Газета зарегистрирована Северо-западным окружным территориальным управлением Министерства РФ по делам печати, телерадиовещания и средств массовых коммуникаций, свид. ПИ № 2-6048 от 9 июля 2002 года. Учредители: А. И. Кирьянен, В. И. Койванен, А. Ю. Пюккенен, А. А. Сыров. Главный редактор А. И. Кирьянен; заместители главного редактора А. Ю. Пюккенен, А. В. Крюков. Дизайн, верстка и печать ООО ”Издательский дом ”Инкери” (генеральный директор А. А. Сыров). Телефон/факс: (812) 234-86-54. Web: www.inkeriprint.ru. Адрес редакции: 197376, СПб, ул. Проф. Попова, 4а, корп. 22, офис 303. Тираж: 550 экз. Заказ № 87. Цена договорная. Подписано в печать 11.12.2009 г., по графику - в 10.30, фактически — в 14.30.

30 июля прошла презентация ху-дожественных мастерских Церкви Ингрии. Официальное открытие ма-стерских состоялось 4 ноября.

Художественные мастерские Церкви Ингрии – это совместный проект Церкви Ингрии, прихода Св. Марии и Сампо-центра. Только что, в июле 2009 года, художественные ма-стерским предоставлено помещение в здании канцелярии Церкви Ингрии на Большой Конюшенной улице, 4.

Художественные мастерские воз-рождают старые виды традиционных искусств – в первую очередь известные ингерманландским финнам, в какой-то части петербургские.

Что производят художественные мастерские? Изделия из льна – су-мочки для телефонов, дамские су-мочки. Вышивка орнаментов на со-временных изделиях – на одежде, полотенцах, сумочках для телефона. Ткачество в разных вариантах (шар-фы, пояса). Украшения для жилья, напр. панно с живыми цветами. Из-делия из войлока (брошки, бусы – в виде цветов, птичек, животных). Из-делия из бересты (солонки, сахар-ницы, короба для хлеба и для мел-ких изделий, бусы). Изделия из дран-ки (короба). Костюмы для музеев и частных лиц, в том числе, националь-ные костюмы на заказ. Современные платья с древними мотивами (дизайн, сампо-украшения). Вышивка – рели-

гиозные картины, вышитые иконы, библейские тексты. Изделия из де-рева – «летящие птицы», ложки, со-лонки, резные табуретки. Изделия из глины (чашки, держатели для салфе-ток, пуговицы, свистульки, колоколь-чики). Вязание (ангелы, снежинки, рукавицы). Сампо-украшения дела-ют ювелиры Сампо-центра.

О работе художественных мастер-ских рассказывает инициатор проек-та, директор Сампо-центра татьяна Быкова.

Бывает, что мы видим вещи, ко-торые нас восхищают. Так быва-ет в Финляндии, в Ингерманландии, в петербургских квартирах. Вот, на-пример, «летящая птица» – неспеш-но взмахивающая крыльями птица под потолком. Возникает желание научиться делать такие вещи самим. Идеи витают в воздухе, потом начи-нают осуществляться.

Наша методика проста – мы нахо-дим самого лучшего мастера и при-глашаем работать у нас. Вот и пример – наталья Цветкова, преподаватель училища Штиглица, дизайнер по тка-ни, кандидат наук, искусствовед (в мо-мент нашего разговора Наталья Цвет-кова слушает нас, не прерывая рабо-ты). Менеджер проекта наталья Ки-риллова одновременно является и ма-стером росписи по тканям.

В Сампо-центре есть художествен-ный совет. В нём участвуют все веду-щие мастера – 10 человек. Каждая идея обсуждается и (чаще всего) принима-ется. Мы вырабатываем единый стиль. Общие принципы – использование природных материалов, эстетическая выразительность, следование финно-угорской изобразительной традиции.

Мы открываем не кружки, а осно-вываем систему обучения (в Финлян-дии это называется kansalaisopisto и kansanopisto). Во время кризиса люди с большим энтузиазмом начинают учиться чему-то новому. В Финлян-дии взрослые люди всё время имеют возможность учиться в этих «народ-ных университетах». Формы обучения – от одноразовых мастер-классов – до курсов, рассчитанных на два-три учеб-ных года. Наши художественные ма-стерские открыты для всех желающих. Основная задача наших художествен-ных мастерских – это обучение прак-тическим навыкам работы руками.

С новосельем у нас улучшились возможности для работы. В новом по-мещении (в прошлом это проходная канцелярии Церкви Ингрии) у нас рас-полагаются и экспозиция, и учебное помещение, и места для работы масте-ров (впрочем, ювелиры и гончары ра-ботают в других местах). Место для нас исключительно удобное: центр го-рода, духовная связь с финским прихо-дом, покровительство Церкви Ингрии.

Координаты для связи – для записи на обучение.

Телефон 920-33-11e-mail sampokeskus@gmail.com

Подробности на сайте www.sampodialogi.ru

A. K.

Сампо-центр: работают художественные мастерские

20

Идея детского сада, где с детьми говорят на финском языке, была одной из самых популярных и обсуждаемых в период становления Инкерин Ли-итто. В 1991 году эта идея приобрела реальные очертания. Первоначально «Тайми» (что означа-ет «росток, саженец») – совместный проект петер-бургского Инкерин Лиитто и РОНО (отдел образо-вания) Фрунзенского района Санкт-Петербурга. В осуществлении проекта большую роль сыграл Эро Пеллинен – тогдашний председатель петербургско-го Инкерин Лиитто. Вначале «Тайми» был детский сад, все сотрудники которого были из Инкерин Ли-

итто. С 1995 года «Тайми» – прогимназия, то есть соединение в одном образовательном учреждении детского сада и начальных классов школы (с 1-го по 4-й класс).

Первым директором «Тайми» была Людми-ла Борисовна Золина – энергичный руководи-тель, очень много сделавшая для «Тайми». В кон-це 1990-х годов в «Тайми» появились трудности. В силу различных субъективных и объективных при-чин из «Тайми» ушли многие сотрудники. Пришло время, когда о национальном финском детском са-дике пришлось забыть. Само учреждение, однако, сохранилось.

Примерно два года тому назад наступило благо-приятное для «Тайми» время. На должность дирек-тора «Тайми» пришла Елена Евгеньевна Лысенко-ва со своей командой. В результате в «Тайми» хо-роший коллектив, есть заинтересованность в фин-ском языке и культуре. Возобновилось сотрудниче-ство с Инкерин Лиитто.

Сегодня «Тайми» – это преемственность обра-зования (детский сад – школа), экскурсии «фин-ский Петербург», языковый лагерь в Финляндии в каникулярное время.

Языковый лагерь – не наше изобретение, но наша практика. Это недельные поездки (на время каникул) для ребят из начальной школы. Главная цель таких поездок – погружение в языковую сре-

ду. Результат – искреннее и самостоятельное жела-ние детей слышать и понимать финскую речь. Ре-бята посещают финские школы, присутствуют на уроках, на службе в церкви. Наш языковый лагерь находится в Юванкоски, недалеко от города Сало.

С 1 по 8 ноября 2009 года группа детей из «Тай-ми» посетила русско-финскую школу в Турку и сельскую школу в местечке Инкере (недалеко от города Сало), центр научно-технического творче-ства «Эврика» в Вантаа, замок в Турку с посвя-щением в рыцари. Языковый лагерь – это не толь-ко развлечения, но и уроки финского каждый день (учитель финского Ирина Модок) и ежедневный ручной труд (в нашей поездке это была «Рожде-ственская мастерская»).

В «Тайми» рады видеть работников Инкерин Лиитто, говорящих по-фински, знающих финскую историю и культуру. У нас реальные планы. 4 де-кабря дети и учителя из «Тайми» примут активное участие в празднике Пикку-Йоулу в доме нацио-нальностей на Моховой, 15. Со 2-го по 8-е января планируем поездку в Пункахарью.

ирина остонен

На фото: дети из «Тайми» в Юванкоски под Турку,

на осенних каникулах.

«тайми» действует

Хорошие новоСти