Väki1/2012

VÄKI•1/2012

3 pääkirjoitus 4 hallitusterveisiä 5 mana matkailee 7 intimations of an finnish trained african anthropologist 8 harena ny madagascar 11 kuinka kehystää intia - tommi niemisen haastattelu 14 monien maailmojen meksiko 17 kulttuurishokki - vierailu helvetin esikartanoon 19 pena is here 21 urbaani antropologi 22 manan ja väen messissä 23 antrosarjis 24 loppu

2Väki

Julkaisija Mana ryPainos 100 kplPainopaikka Picaset oyVäki on saanut HYY:njärjestölehtitukea vuodelle 2012

Väkipäätoimittaja Anna Tervahartiala ja Soila Laivotaitto Anna Tervahartialatämän numeron tekijät Perpetual Crentsil, Aura Heinonen, Soila Laivo, Juha Reinikainen Johanna Saviniemi, Saija Sarell, Anna Tervahartiala ja Oskari Wäänänen

”Kuunnelkaa jazzia!”

-Soila Laivo

PÄÄKIRJOITUSVÄKI•1/2012

3Väki

Mikä saa kirjoittamaan?Mikä saa kuvaamaan?

Onko se keino voittaa lisää aikaa? Pysäyttää maailman rattaat, jos vaikka vain hetkeksi. Onko kyseessä yritys ymmärtää mistä tässä kaikessa on kyse?

Vuoden ensimmäinen Väki on täynnä kertomuksia maailmalta. Vierailemme Virossa, Madagaskarilla, Meksikossa ja Intiassa. Uusissa paikoissa näyttäytyy todellisuus toisella tavalla. Samat elämän peruskysymykset tuntuvat kuitenkin tulevan vastaa niin lähellä kuin kaukana. Yliopiston vesiklosetit puhukoon pu-olestaan.

Väen uutena päätoimittajana voin myöntää olevani hie-man pyörällä päästäni. Onneksi en ole tämän pestin kanssa yksin, vaan saan jakaa sen Soila Laivon kanssa. Soila kirjoittaa seuraavan numeron pääkirjoituksen. Parhaat ideat ovatkin tul-leet yhdessä pohtiessä. Yhdessä haastavia reittejä kiivetessä.

Lehden tekeminen on ollut jännittävää. Parasta on ollut palaut-teen saaminen; kuinka suhtautua siihen kun toinen ei näe asioi-ta samalla tavalla kuin minä. Minulle selkeä sanajärjestys on toiselle kryptinen kikka. Oma taiteellinen lisä tyylitön kämmi. Kyse on kehyksistä ja kulmista, siitä kuinka ne eivät aina istu yhteen odottamallamme tavalla.

Ymmärrys ei ole samanlaisuutta. Dialogi ei ole samalla kiele-llä puhumista. Kuvilla ei voi selittää sanoja, eikä sanoilla luoda kuvia. Mutta havainnoimalla ja osallistumalla, kyselemällä, katsomalla ja kuuntelemalla voimme ehkä löytää kulmiemme kohtauspaikat ja luoda kehyksillämme yhteisen kokonaiskuvan.

Paljon onnea ja rohkeutta uuden vuoden kohtaamiseen!

Toivottaa,Anna Tervahartialaanna.tervahartiala@helsinki.fivaki-toimitus@helsinki.fi

Soila LaivoHallitusterveisiä

Palstalla hallitus esittäytyy ja kertoo ajankohtaisista aiheista ja Manan toiminnasta.

Miksi lähdit mukaan hallitukseen ja miten päädyit tehtävääsi?Hallitustoimintaan lähdin alunperin, koska olin aivan järjettömän innostunut opiskelujen aloittami-sesta ja halusin kai kokea opiskeluelämän kaikki ulottuvuudet. Lisäksi halusin tutustua ihmisiin ja tehdä asioita, joita en aikaisemmin ollut tehnyt. En osaa itsekään ihan sanoa, miten päädyin puheen-johtajaksi. Olin kai fuksivuoden pikkujouluissa niin vakuuttava tirehtööri, että Paula, viime vuoden puheenjohtaja, päätti tehdä minusta seuraajansa. Mikä on lempi asiasi tai tehtäväsi hallitustoiminnassa, mikä on kivointa?Kivointa on levottomat kokoukset, joissa nauretaan tyhmille vitseille ja juodaan teetä.

Hallitusvuosi on vasta lähtenyt käyntiin.Millaisia odotuksia sinulla on vuoden varalle?Odotan muuttuvani taianomaisesti todella hyväksi organisaattoriksi ja tehokkaaksi ajankäyttäjäksi. Odotan innostavia keskusteluja ja tapahtumia sekä toukokuista Istanbulin matkaa. Mitä hallituksessa tällä hetkellä suunnitellaan, mistä puhutaan ja mitkä teemat ovat pinnalla? Puhutaan uusista nettisivuista ja kansainvälisen toiminnan lisäämisestä. Tavoitteena olisi myös saada enemmän vanhempia opiskelijoita mukaan ainejärjestön tapahtumiin ja kenties myös laitoksen henkilökuntaa. Onko sinulla tavoitteita tai suunnitelmia, joita pyrit toteuttamaan hallituksessa vuonna 2012? Pyrin saamaan antropologit eräilemään luonnonhel-maan. Mikä on mielestäsi ainejärjestön merkitys antropologian opiskelijoille?Vaikea sanoa. Itselleni ne ovat erottamattomia ja koen, että Mana on juuri se kanava, jonka kautta antropologian opiskelijat tutustuvat toisiinsa sekä kehittävät yhteistä ns. antropologin identiteettiä erilaisten keskustelujen ja aktiviteettien kautta. En osaa edes kuvitella, kuinka erilaista ainakin oma opiskelijaelämäni olisi ilman Manaa. Mitä terveisiä haluaisit lähettää kaikille antro-pologian opiskelijoille Helsingin yliopistossa?Tuntuu kauhean vulgaarilta sanoa tämä ääneen, mutta tämä on oikeasti aika kaunis juttu ja tarkoitan tämän kaikella rakkaudella ja kunnioituksella: Ime-kää Manaa.

4Väki

5Väki

Juho Reinikainen

edellisenä iltana edes vietetty lähtöbileitä. Tällä ker-taa edes taksi ei auta. Onneksi parin tunnin päästä lähtevä Tallinkin tarjousristeily pelastaa päivän, eikä viikonloppu jää välistä keneltäkään.

Menomatkalla aika ei tullut pitkäksi, siitä piti huo-len kenttätyökurssin havainnointitehtävä. Viikon-lopun aikana toiset kurssilaiset saivat tehtäväksi havainnoida ravintolapäivän ruokapaikkoja. Meille taas lankesi sama tehtävä lautan ravintoloissa, jot-ka tunnetaan monipuolisuudestaan. Päätin suunna-ta mielenkiintoisen kulttuurisen ilmiön ja miljöön perässä karaokebaari Kompassiin, jossa juontajatäti jo lämmitteli yleisöä Elviksen parhailla. Suurin osa asiakkaista näytti nauttivan aamiaistaan nestemäi-sessä muodossa. Totesin ajankohdan olevan liian aikainen osallistuvaan havainnointiin ja tyydyin Malinowskilaiseen havainnointiin.

4.2.2012 Viisi manalaista suuntasi nokkansa tuulta kohti viettääkseen viikonlopun Tallinnan antropologian opiskelijoiden järjestämässä talvikoulussa.

06.00 ja kello soi. Ei ole todellista. Yliopisto-opis-kelun rytmiin tottunut ruumiini taistelee raastavaa herätyskellon ääntä vastaan, pyrkien pitämään kiin-ni karkaavan unen päästä. Lopulta tietoisuus saa-vuttaa väsyneet aivoni. Väsyttää ja räkäinen yskä kumpuaa jostain syvältä henkitorven ja keuhkojen liitoskohdasta. Seuraavaksi kuitenkin tajuan minkä vuoksi olen asettanut kellon herättämään näin epä-inhimillisen aikaisin, lautta lahden toiselle puolelle lähtee parin tunnin kuluttua. Luvassa on jo viikkoja odotettu vastavierailu Tallinnan antropologian opis-kelijoiden järjestämään talvikouluun, Lahemaan kansallispuistoon. Toisen kahvikupillisen kohdalla lähtö tuntuu jo täysin mahdolliselta.

Painelen lumisateen läpi odottelemaan raitiovau-nua, joka onneksi saapuu ajallaan. Hietaniemen hautausmaan kohdalla reissufiilis lopulta saapuu. Katselen kolmen vaatekerroksensa suojissa työpai-koilleen vaeltavaa kansaa ja nautin ajatuksesta, että olen etelänmatkalla. Länsisataman ylä-aulassa jono Eckerö-Linen tiskille yltää puoleen väliin terminaa-lia. Viidestä osallistujastamme vain kaksi on paikal-la ja alamme soitella lähtijöitä läpi, ikävä kyllä onni loppuu heti ensimmäiseen soittoon: ”Moi! Missä sä oot?” ... ”V---U! Pitäiskö mun olla jo siellä?”

Tavallinen Manan matkapäivä, ajattelen. Surkuhu-paisan tilanteesta tekee vain se, että aikatauluista erehtynyt on ryhmämme tarkin ja tunnollisin, eikä

MANALAISETMATKAILEVAT

VÄKI6

Perillä satamassa meitä odotti aurinkoisesti hymyi-levä Lee, yksi Tallinn Ülikoolin ensimmäisen vuo-den opiskelijoista. Leen johdolla heitimme tavarat yliopistolle odottamaan linja-autoa ja jatkoimme lounaalle tien toiselle puolelle. Ravintola Kompo-tille onkin pakko uhrata pari riviä kirjoituksesta. Paikka oli varsinkin opiskelijoiden suosiossa oleva, värikäs, valoisa ja viihtyisä lounasravintola, jonka sisustuksessa oli yhdistelty kekseliäästi vanhaa ret-roa ja maatilatorin tunnelmaa. Ruoat kalalautases-ta keittolounaisiin olivat maukkaita ja raaka-aineet lähialueen tiloilla tuotettuja. Vielä kun tarjoilijatkin olivat kauniita nuoria naisia, en voinut välttää pientä kateuden pistosta ajatellessani UniCafén soijabolog-naisea.

Lounaan jälkeen nousimme bussiin ja tunnin ajo-matkan jälkeen auto kurvasi pienelle metsätielle, joka johti vanhalle, valkoiselle maalaistalolle. Tal-linnan antropologit olivat vuokranneet tilan viikon-lopun mökkeilyä ja konferenssia varten. Osallistu-jia oli yli neljäkymmentä, pääasiassa tallinnalaisia. Meidän lisäksemme tapahtumaan osallistui autol-linen tartulaisia opiskelijoita sekä tuntiopettajia Italiasta, Puerto Ricosta ja Amerikasta. Perjantaina ohjelmassa oli maisterivaiheen opiskelijoiden, vi-suaalisen antropologian kurssilla kuvaamien doku-

menttien katsomista ja keskusteluja niiden pohjalta. Dokumentit olivat yllättävän laadukkaita ja aiheet todella vaihtelevia, yksi ryhmä oli kuvannut kotona synnyttäviä äitejä ja toinen ambulanssiryhmää uu-denvuoden yönä.

Lauantai täyttyi opiskeljoiden omista tutkimusker-tomuksista, jotka dokumenttien tapaan liittyivät täy-sin eri aihepiireihin, perinteisestä hylkeenpyynnistä pyhiinvaeltajatutkimukseen. Päivät olivat yllättävän pitkiä ja intensiivisiä, mutta tutustumisleikit ja kah-vitauot pitivät tahdin miellyttävänä. Aurinko helli talvikoululaisia eikä edes parinkymmenen asteen pakkanen estänyt kävelyretkiä lähimetsiin.Lauantai-illan mieleenpainuvimmat muistot liitty-vät 15 hengen saunaporukan yhteispyörintään tuo-reessa puuterilumessa sekä keittiössä järjestettyyn myöhäisillan suomi-viro-laulukilpailuun, jossa kaikki olivat voittajia, ainakin omasta mielestään. Kestävimmillä sankareilla maailmanparantaminen jatkui aina aamuseitsemään asti.

Sunnuntain lähtö koitti liian nopeasti ja uusien tutta-vuuksien kanssa olisi viihtynyt pidempäänkin. On-neksi matka lahden toiselle puolelle ei kuitenkaan ole kovin pitkä. Näitä luotuja suhteita kannattaa yl-läpitää tulevaisuudessakin.

6Väki

As an African, my training in Finland to become an anthro-pologist has given me a rare opportunity for a deeper view of myself and my background as well as a broader outlook on other societies and the world. I like anthropology because it is

about human condition, practices and behaviour. For me personally it has opened the window to learn the similarities and differences about human society. I originally come from Ghana and I belong to the matrilineal Akan ethnic group (in southern Ghana), which includes the Asante, Fanti, and Kwahu. I came to Finland in late 1990s and studied for both the master’s degree and the doctorate at the Social and Cultural Anthropology, University of Helsinki.

I took anthropology courses and learned many new things I found fascinating. The study module covered examples from different parts of the world—Africa, South America, Oceania, etc.

Evans-Pritchards’ (1937) well-known classic, Witchcraft, Oracles, and Magic among the Azande was one of the first books I read which fascinated me for its insightfulness and rich ethnographic de-scriptions, and also because the Zande witchcraft explanations for misfortunes and illnesses were so similar to Akan notions.

In early 2003, I left for Ghana to conduct a year-long fieldwork in my doctoral research on HIV/AIDS among the Akan. Five months into my fieldwork one of my supervisors, Professor Karen Armstrong, paid a working visit to my field site. As an outsider, she asked questions that soon made me realize that there are many things that many Akan people, including me, take for granted because they are a familiar part of our everyday lives. I also went with Professor Armstrong to visit a 28-year-old AIDS patient who was taken care by an 80-year-old woman, the sister of the patient’s grandmother. The old woman wasassigned the caregiver role by her sister’s son—the patient’s maternal uncle (wofa). Professor Armstrong was touched by the old woman’s role as caregiver. This also opened my eyes for a deeper

analysis of kinship relations and how HIV/AIDS can disrupt structural operations in a family or community. From then on, I began to pay particular attention to social relations in e.g. decision making and roles. This eventually evolved into an approach in my PhD. dissertation (2007) on how kinship was intricately linked to HIV affliction, suffering and care to AIDS patients. In the end, my research took me to diverse issues such as kinship, witchcraft, political authority roles, AIDS deaths, funeral practices, faith healing, therapy and HIV preventive initiatives in Ghana.

How has all this framed my ethnographic agenda for the future? In recent years, I have turned my attention to a study of mobile technology in HIV/AIDS and healthcare delivery services. I have also been researching African diaspora engagements concerning remittances as well as gambling among African and Asian immigrants in Finland. The focus has been on details of people’s lives, individual discourses and narratives expressed within cultural categories and values such as identity, gender, ethnicity, and social change. The approach has been ‘grounded’, in that I have sought answers to big issues through detailed information on people’s everyday lives. I hope to pursue these in other areas of study in future. Kinship obviously is still significant. As Armstrong (2003) has pointed out, with globalization and a perceived post-modern fragmentation of the social world the concept of kinship seems to have become old-fashioned and stodgy. But, as she argues, kinship is still central in understanding the contemporary world. For example, in Africa even an individual’s decision to migrate may be the result of relatives’ encouragement or the sale of family property todefray travel costs.

I am proud to have been part of a professional community of professors, lecturers, fellow researchers, and postgraduate students at the Social and Cultural Anthropology, University of Helsinki-Finland. Their invaluable interactions with me have always given me a good sense of both my deficiencies and capabilities.

Initimations of an Finnish Trained African Anthorpologist

Perpetual Crentsil

7Väki

Lokakuussa 2011 koitti vihdoin antropologian opiskelijan unelma (tai painajainen,) kenttätyön toteutus. Olin ollut vaihto-opiskelijana Indone-siasta, jonne kandintyönikin sijoittui. Tein kandini Indonesian metsähakkuiden vaikutuksesta paikal-liseen luontosuhteeseen ja päätin jatkaa graduani luontosuhde -linjoilla siirtäen kenttääni Aasia-sta Afrikkaan. Ajatuksenani oli lähteä tutkimaan ympäristösuojelujärjestöjen vaikutuksia paikalli-seen luontosuhteeseen Kaakkois-Madagaskarille Manombon erityissuojelualueen lähikyliin. Jotta tuntemattomassa maassa ei olisi jo tarpeeksi haas-tetta, en myöskään puhunut sanaakaan ranskaa, joka on malagassin ohella toinen Madagaskarin viral-lisista kielistä. Kunnianhimoisena, mutta motivoi-tuneena, ilmoittauduin ranskan alkeiskurssille ja lainasin kirjastosta kaikki Madagaskaria käsittelevät opukset.

Vaikka lentokoneesta katsottuna itä-rannikko näyt-tää vehreältä, on todellisuus täysin toinen. Madagas-kar on maailman neljänneksi suurin saari ja erityisen

sijaintinsa ansiosta ainutlaatuinen eläimistöltään ja kasvillisuudeltaan. Madagaskar kuuluu maail-man ”hotspot” alueisiin, jonka biodiversiteetti on erittäin uhattu metsäkadon takia. On arvioitu, että jopa 90% Madgaskarin metsistä on tuhoutu-nut. Tämä on johtanut monien eläin- ja kasvilajien uhanalaisuuteen tai sukupuuttoon sekä maaperän eroosioon (Gezon 2006, 34-35.) Ainutlaatuisen lu-onnon ja ympäristöongelmien vuoksi Madagaskar on ympäristöjärjestöiden keidas. Tutkimusaineiston löytäminen olikin helppoa.

Suomalaisella ympäristöjärjestö Dodo ry:llä, on Tany Maitso niminen hanke Madagaskarilla, joka muun muassa auttaa paikallisia vaihtoehtoisten elinkeinojen kehittämisessä. Muutaman sähköpos-tin, tapaamisen ja onnistuneen gradusuunnitelman jälkeen pääsin tekemään yhteistyötä heidän kans-saan. Heidän avullaan sain jalansijan maahan, josta en entuudestaan tiennyt mitään. Tuleva kotikaupun-kini oli kaakkoisrannikolla sijaitseva Farafanganan. Ensimmäinen kontaktihenkilöni Madagaskarilta oli ihana Maryse, joka osoittautui todelliseksi hengen-pelastajaksi. Hänen kauttansa lähdönhetken viime metreillä löytyi minulle paikallinen tulkki ja assis-tentti, 18-vuotias Rodriguez.

Vazaha vieraalla maallaEnsireaktioni Madagaskarista pääkapunki, Anta-nanarivossa, oli varsinainen kultturishokki. (Kuka nyt ottaa tosissaan ulkoministeriön matkustustiedot-teita?!)

Takana on lähes 15 tuntia lentokoneessa ja vä-lilaskut Lontoossa ja Mauritiuksella. Vihdoin ikkunasta häämöttää Madagaskarin saari. Näky on henkeäsalpaava; itärannikon valkoiset hiek-karannat siintävät edessäni loputtomana nauha-na, takaa avautuu vehreää metsää ja punaisena hehkuvaa maa. Olo on kuin unessa.

Harena ny MadagascarMadagaskarin onni

Teksti ja kuvat: Aura Heinonen

8Väki

Madagaskar kuuluu yksiin maailman köyhimpiin maihin. Vuonna 2010 Suomen BKT oli 44,512 USD ja Madagaskarin 421 USD. Madagaskarilla asuu noin 22 miljoonaa ihmistä ja väestönkasvu on er-ittäin nopeaa. Pääkaupunki on varsin sokkeloinen, saasteinen, köyhä ja vaarallinen. Ulkona ei saanut liikkua pimeän tultua, eikä mitään arvokasta saanut kantaa mukanaan.

Yhdessä Rodriguezin kanssa matkasimme Antanan-arivosta paikallisella minibussilla, taxi broussella Farafanganan maaseudulle. Kyseessä oli yöbussi ja matka kesti lopulta normaalin 18 tunnin sijasta 28 tuntia useista kommelluksista johtuen. Renkaita puhkesi neljä. Keskellä yötä kuskimme ajautui rii-taan apukuskinsa kanssa, bussi pysäytettiin keskelle tietä miesten rynnätessä tappelemaan kadulle muut miesmatkustajat vanavedessään. Yllä avautui upea tähitaivas ja radiosta raikasi ysäripoppi Cascadasta Ronan Keatingiin. Tilanne oli niin absurdi, että pelolle ei ollut tilaa.

Farafangana on pieni kauppa- ja kalastajakaupunki jonka yksi päätie muutamine kyläkauppoineen ja ravintoloineen halkaisee. Asuin assistenttini Rodri-guezin tädin, tohtori Simaelyn luona. Riisipeltojen keskellä sijaitseva talo oli paikallisessa mittakaavas-sa varsin iso, vaikkakin juoksevaa vettä ei ollut ja vessana toimi viereinen pelto. Iltaisin nukahdin heinäsirkkojen siritykseen ja sammakoiden kurnu-tukseen ja toisinaan rankkasateeseen ja ukkoseen. Olin Farassa varsinainen kävelevä sirkus, eikä pai-kallisten into ja ällistys hälvennyt koko kenttätyön aikana. Paikallisille lapsille suurinta viihdettä oli huudella: ”Akoriaby vazaha?” ”Mitä kuuluu valkoi-hoinen?” Huutaessani takaisin takeltelevalla mala-gassillani ”Tsara be, akoriaby zaza!” ”Hyvää kuuluu lapsi!”, ei naurun remakasta ollut tulla loppua.

Farassa asui minun lisäksi kaksi muuta vazahaa, amerikkalaiset Peace Corps -vapaaehtoistyönteki-jät, Maria ja James. Heistä ja heidän ystävistään tuli minulle henki ja turva.

Kunniavieraana kuninkaan luonaTein Farafanganasta päiväretkiä 35 kilometrin päässä sijaitseviin Manombon ja Sahamahit-syn kyliin. Minut otettiin Manombossa avosy-lin vastaan ja pääsin heti kylän kuninkaan Taboban puheille. Kunniakseni järjestettiin kyläkokous, jossa

tehtävänäni oli tarjota paikallista sokeriruokoviinaa ja limua kertoessani tutkimuksestani. Sahamahitsy oli huomattavasti pienempi kylä, jonka lapset jou-tuivat kävelemään vaikea maastoisen reitin ylit-täen satunnaisesti tulvivan joen käydäkseen koulua Manombossa.

Terveydenhuollon puuttuminen köyhyyden rinnalla oli selkeästi yksi alueen suurimmista ongelmista. Manomboon oli rakennettu sairaala, mutta lääkärin puuttuessa eläkkeelle jäänyt sairaanhoitaja oli teh-nyt siitä kodin itselleen. Lähin sairaala sijaitsi Fara-fanganassa ja sinne matkustaminen oli kallista. Useimmat vakavasti sairaat kuolivat jo matkalla.Suojelualueeksi rajatusta metsästä ei saanut kerätä perinteisiä lääkekasveja, eikä länsimaalaisiin lääk-keisiin ollut juuri kenelläkään varaa. Suojelualueen perustamisen jälkeen riisinviljely ja puiden keruu lähialueilta oli kielletty, joten manombolaiset jou-tuivat kulkemaan hedelmällisemmille viljelysmaille useiden kilometrien päähän.

Sekä Manombo, että Sahamahitsy olivat joutuneet luopumaan paikallisen karjan, zebujen, kasvatuk-sesta Kaakkois-Madagaskaria piinanneiden karja-varkaiden takia. Zebuvarkaat kuulemma tappoivat jokaisen silminnäkijän. Kyläläisten saadessa zebu-varkaan kiinni, tappoivat he tämän perinteisten di-na-lakien nojalla. Muutamia kanoja lukuun ottamat-ta puuttui paikallisilta proteiinin lähde lähes täysin. Aluetta riivasi myös nälkäkausi riisin sadonkorjuua-jan ollessa vielä kaukana. Kylässä ja kauemmilla pelloilla viljeltiin cassavaa eli maniokkia, bataattia, papuja ja ananasta. Tutkimukseni aikana paikalli-set tuntuivat elävän lähes yksinomaan jackfruitin ja leipäpuun hedelmillä.

Harena ny Madagascar

9Väki

Hajonnut taxibrousse.

Manombossa asuva amerikkalainen Peace Corps -va-paaehtoistyöntekijä, Paul, auttoi paikallisia luomaan erilaisia elinkeinoja kasvattamalla esimerkiksi kane-ja ravinnoksi. Durrel Wildlife Conservation Trustin ja Tany Maitson projektit toimivat myös aktiivisesti suojelualueen reunakylissä. Alueen metsänsuojelua hallinnoi MNP, Madagascar National Parks, joka yhdessä armeijan kanssa huolehti, ettei suojelualu-etta vahingoiteta. Kyläläisten ja MNP:n välit olivat tulehtuneet tiukkojen aluerajausten tähden, vaikka paikalliset olivat hyvin valistuneita ympäristönsuojelun tärkeydestä. Yh-teistyö MNP:n ja armeijan välillä aiheutti hank-aluuksia ja useita paikallisia oli vangittu alueen lu-vattomasta läpikulusta tai metsän käytöstä.

Paikallisten ympäristötietoisuus ja suojeluinto oli-vat kuitenkin kattavia. Tosin muutaman haastatte-lun jälkeen huomasin heidän toistavan ilmeisesti järjestöjen opettamia oppikirjamaisia vastauksia, si-itä kuinka luonto ja eläimet ovat ”Harena ny Mada-gascar”, Madagaskarin onni.

Kaatosateesta ”Sunny beachille”Haastattelujen ja itse kenttätyön teko sujui lopulta varsin jouhevasti, vaikkakin assistenttini Rodri-guez puhui yhtä hyvin englantia kuin minä ranskaa. Madagaskarin ”vaarallisuuteenkin” tottui nopeasti. Maalaisjärjellä pääsi pitkälle. Jaloistani kaivamat muutamat parasiitit tuntuivat järkyttävän enemmän Suomessa hermoilevia vanhempiani kuin minua. Riisi tuli ulos korvista ja nenistä, syödessä sitä pai-kalliseen tapaan aamupalasta illalliseen.

Erään kerran palatessamme Manombosta, emme mahtuneet ohi ajaviin taxi brousseihin, joten päätimme lähteä kävelemään Farafanganaan päin

päätietä pitkin yrittäen saada taxibrousse kyyti matkan varrelta. Ohi ajoi varmaan 15 taxi brous-sea, mutta kaikki olivat täynnä. Itsepäisesti vannoin pystyväni kävelemään koko matkan 35 kilometriä Farafanganaan. Ensimmäisen 10 kilometrin jälkeen alkoi sataa kaatamalla,ja ukkostaa. Lopulta koitti myös pimeys. Itkua pidätellen lampsin eteenpäin zebuvarkaat mie-lessä ja huusin ”Je déteste Madagascar, je détes-te taxi brousses” (vihaan Madagaskaria, vihaan taxi brousseja) Rodriguezin nauraessa vieressä. Olin kuitenkin järjettömän kiitollinen Rodri-guezin seurasta, jopa hänen kännykästä soitta-

mastaan Justin Bieberistä. Viimeisen 5 kilometrin kohdalla saimme kyydin paikalliselta mieheltä ja istuimme hänen avolava-auton kyydissä lautakasan päällä. Lämpimän nuudelikeiton ja THB oluen äärellä neljän tunnin kävelymatka kaatosateessa unohtui nopeasti, vaikka jouduin vakuuttelemaan Rodriguezille vielä useiden päivien ajan, että en minä oikeasti vihaa Madagaskaria.

Amerikkalaisista vapaaehtoistyöntekijöistä tuli läheisiä ystäviäni ja korvaamattomia informant-teja, joiden kanssa vietin ikimuistoista kiitospäivää läheisessä Manakaran kaupungissa. Paikallisen Rihannan, Tence Menan, konsertti Farassa oli varsinainen spektaakkeli koko kaupungin täyttyessä juhlivista nuorista ja lapsista. Kenttätyöni aikana isäntäperheeni opetteli jopa muutaman sanan suo-mea. Viimeisenä iltana valmistin heille valtavan il-lallisen, johon osallistuivat kaikki mahdolliset lähi-tienoon sukulaiset.

Loppuajasta matkustelin yksinäni Koillis-Madagas-karin Andasiben kansallispuistoon ja Sainte Marien trooppiselle saarelle. Parasta koko kokemuksessa olivat madagaskarilaiset. Minut otettiin kaikki-alle avosylin vastaan, vaikka yhteistä kieltä ei vält-tämättä ollut. Paikalliset ihmiset ovatkin todellinen Harena ny Madagascar, joiden vuoksi haluan palata Madagaskarille mahdollisimman pian.

Lähteet: - http://data.worldbank.org/indicator/NY.GDP.PCAP.CD. Luettu 10.2.2011.- Gezon, Lisa 2006. Global Visions, Local Landscapes. A Political Ecology of Conservation, Conflict, and Control in Northern Madagascar. Lanham: AltaMira Press.

10Väki

Kyläläisiä Manombossa

VÄKI 11

KU

INK

A K

EH

YS

TÄ

Ä IN

TIA

T

om

mi N

iemisen

haastattelu

Teksti ja kuvat: Anna Tervahartiala

12Väki

Vuoden aikana ehtii nähdä ja kokea paljon. Niemi-nen liikkui kolmessatoista osavaltiossa paikallisen kuvaajan kanssa. Toimittaja kertoo hyödyntäneen-sä taiteilijan vapautta suunnitellessaan artikkeleita ja aiheita. Haastattelutilanteissa pyrki hän kuiten-kin antamaan pallon haastateltavalle. Päästäen irti toimittajan lokeroista ja intentioista saivat Intian kastittomat, keskiluokka sekä vallan kahleissa kuin kahvoissakin olevat kertoa omalla äänellään, mitä Intia on.

Tavallisessa kahvilassa arkipäivänä istuskellen, ta-vallista kahvia juoden, kertoo Nieminen pyrkineen-sä arkisuuteen Intiassakin. Kuvaamaan esimerkiksi sitä miltä Intialaisen kaupungissa asuvan keskiluo-kan elämä näyttää. Artikkeleissa sukelletaan naa-puripojan tulevaisuuden näkymiin ja unelmiin (HS Ulkomaat 16.10.11), Punjabin heroiinikauppaan ja intialaisen heroinistin elämään (HS 5.1.11), kas-tittomien rumaan maailmaan (HS 9.2.11), tamili-elokuvien ja politiikan suhteeseen (HS 24.1.11), Kashmirin vaiennettuihin kohtaloihin (HS 8.1.11) ja Delhiläisen vankilan hyödyntämään halpatyövoi-maan (17.9.11). Nieminen ei kaihda arkaluontoisia aiheita, vaan antaa ihmisten itse kertoa miksi maail-ma ei aina ole sitä, miksi sen kuvittelemme.

Intia on vastakohtien ja tarinoiden maa. Samassa maassa supermodernin IT-ajan pelit ja vehkeet koh-taavat maaseudun pysähtyneen ajan, joka pahim-millaan muistuttaa keskiajalle jämähtänyttä yhteis-kuntaa. Rinnakkaisten todellisuuksien kohtaamiset sävyttävät Intian jokaista päivää. Vallan ja vaurau-den epätasainen jakautuminen varjostaa valtiota, jonka eräs suurimmista puutteista on edelleen hälyt-tävän korkea lukutaidottomuus ja aliravitsemus.

”Lukutaidottomuus on kauheimpia vitsauksia, mitä maailmassa on,” Nieminen kirjoittaa kivitystuomio-ta käsittelevässä artikkelissaan (HS 22.5.11).

Valtava maa, valtava kansa ja valtava kaaos.

Näin se meille kerrotaan. Näin se meille kuvitetaan. Näin me sen kuvittelemme.

Intian on pitkään ollut suomalaisessa mediassa lä-hes näkymätön. Niinä harvoina kertoina, kun Intia on uutiskynnysten yli kavunnut, ovat kuulemamme tarinat lähes poikkeuksetta toistaneet itseään. Intia-uutisoinnissa on kaksi trendiä: ensimmäinen kuvaa Intiaa köyhyyden ja korruption kuristamana kaaok-sen keitaana, toinen IT-ajan tiikerinousijana. Ste-reotypiat ovat keino ymmärtää ja hahmottaa jotain vierasta ja voimakasta, kenties jopa pelottavaa. Intia on vangittu länsimaiden luomiin mielikuviin. Mys-tifioitu käsite, joka elää oman kellonsa, logiikkansa ja arvomaailmansa mukaan.

Intia kasvaessa ja Intia muuttuessa, samoin tulisi ja toivoisi kuvamme ja käsityksemme kaukomaasta. Lokakuussa 2010 Helsingin Sanomat valitsi Tommi Niemisen ensimmäiseksi liikkuvaksi kirjeenvaih-tajakseen. Hänen asemapaikkansa oli noin vuoden ajan Intian pääkaupunki Delhi. Nieminen matkusti Intiassa avaten niemimaata omien silmiensä ja ko-kemustensa kautta suomalaisille lukijoille. Niemi-sen kirjoitusten kautta Intia pääsi parrasvaloihin viikoittain. Hän kuvasi sitä Intiaa, joka oli pitkään ollut hiljaa; arkista ihmisten Intiaa.

Tavatessani toimittajan tammikuisena talvipäivänä on Intian aika jo takana, mutta mielikuvien, koke-musten ja kertomusten maalaaminen jatkuu edel-leen.

”Tahdoin tarkastella Intiaa kuin vaikkapa Sveitsiä tai mitä tahansa muuta järjestäytynyttä yhteiskun-taa,” toimittaja toteaa hahmotelleen käden liikkeellä Intian eteemme. ”Kaikelle löytyy järkevä rationaali-nen selitys, myös Intiassa.”

Tommi Nieminen vietti noin vuoden Intiassa Helsingin Sanomien liikkuvana ulkomaankirjeenvaihtajana. Väki tapasi toimittajan kysyäkseen kuinka kertoa Intiasta.

13Väki

”Se pitää ihmiset alistettuina, tietämättöminä ja johdateltavissa joukkotyhmyyksiin. Ei kivityksiin löydy vapaaehtoisia siellä missä väestö osaa lu-kea.” Tämä todellisuus elää lähinnä Pohjois-Intian maaseuduilla kylissä, joissa kastilaitos ja perinteet elävät vahvoina ja osittain jopa muuttumattomina. Syrjintä kastin perusteella kriminalisoitiin jo vuon-na 1950, mutta itse kastilaitos on edelleen vahvasti elossa.

Vaikka traditiot pitävät lujasti kiinni kansan selkä-rangasta, ei uusi sukupolvi enää taivu tutulla tavalla historian malleihin ja muotoihin. Uusi Intia riisuu yltään mystiikan kaavut ja perinteitä ylläpitävät roo-lit. Uusi urbaani keskiluokkainen Intia on ”uhoava, ironinen, individualistinen ja julkisesti paheellinen” ( 16.10.11). Nieminen kertoo ihailevansa gandhilais-ta väkivallattomuuden, harmonia ja yksinkertaisuu-den filosofiaa, mutta toteaa gandhilaisen ideologian kuuluvan valitettavasti jo historiaan. Nykypäivän intialaista ajatusmaailmaa ohjaa pelottavassa määrin raha. Korruptio ohjaa vallanjakoa aina politiikkojen virkahuoneista tavallisen kansalaisen päivittäiseen kanssakäymiseen. ”Lahjuksia maksetaan läpi elä-män” (HS 18.8.11).

Intian noustessa Kiinan rinnalla taloudelliseksi ja poliittiseksi mahdiksi, on meidänkin luovuttava mystifioidusta Intia kuvastamme. Intia ei ole pelk-kää köyhyyttä, kurjuutta ja korruptiota. Intia on globaalisti merkittävä valtakeskus, joka Niemisen mielestä tulee vaikuttamaan yhä huomattavammin maailmantalouden ja -politiikan kentillä. Geopoliit-tinen valta maailmassa on siirtymässä tai osin siir-tynyt jo Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta Aasiaan.

Mitä enemmän maailma muuttuu ”sitä tärkeäm-pää on pitää ikkunat auki,” Nieminen toteaa. Päät on nostettava pensaasta kansallisen piiloutumisen sijaan. Ulkomaantoimittajan tehtävä on pitää huoli ajatusten liikkuvuudesta. Toimittajan työ ei Niemi-sen mukaan ole rakettitiedettä. Käytännön oppii te-kemällä, mutta helpoksi työtä ei kuitenkaan ole kut-suminen. Toimittajalla on suuri valta todellisuuden muokkaamisessa. Hänen luomansa kehykset ovat raamit, joiden läpi lukijat Intiaa jatkossa tarkastele-vat. Uutiskehykset ovat perinteisesti länsimaalais-ten standardien mukaan mitoitettuja, joiden avulla

ylläpidetään vallitsevaa ymmärrystä maailmasta. Toimittajan poimiessa kuulemansa lauseen muisti-vihkoonsa, muotoillessaan kokemansa uudestaan ja rajatessaan kamerallaan näkemäänsä luo hän kuvia ja käsityksiä todellisuudesta.

”Totuus, se on se ongelma, josta koko työssä on ky-symys.”

Vaikka toimittajan on tunnistettava vastuunsa to-dellisuuden kehystäjänä, kuuluu työhön myös to-dellisuuden rajojen häilyvyyden huomioiminen. Ihmiset eivät elä tietoon perustuvassa todellisuu-dessa. Todellisuus on kokemuksia, kertomuksia ja kohtaloita. Luku- ja kirjoitustaidottomalle virallinen historiankirjoitus ei välttämättä kerro koko totuutta, jos totuutta ollenkaan. Tarkastelemalla eri tahoja on mahdollista nivoa vallitsevasta tilanteesta kokonais-valtainen kuva. Täydellisten faktojen selvittäminen on kuitenkin mahdotonta.

Tommi Nieminen kertoo käyttävänsä sosiologian opintojaan työkaluina yhteiskunnan analysoinnis-sa, järjestämisessä ja ymmärtämisessä. Nieminen näkee Suomen aidon kansainvälisyyden välttä-mättömyytenä, jos toivomme pysyvämme pinnalla globaalissa kilpailussa. Intialaisten kurkottaessaan käsiään maailmalle, ei länsimaiden sulkeutuminen itseensä säilytä valtaa täällä vaan kääntää meidät ensin muita ja lopulta itseämme vastaan.

Keskustelumme jälkeen mielessä risteilevät aja-tukset muutoksesta. Löydämmekö tulevaisuudes-sa itsemme tilanteesta, jossa intialaiset uusrikkaat puhuvat Euroopasta mystifioituna, perinteikkäänä maankolkkana. Onko Euroopasta tulossa hauskojen turistien ulkoilmamuseo.

Pelkäämällä ja piiloutumalla muuttuvalta maail-malta ajamme itsemme ahdinkoon. Kahlitessamme toisen mielikuviin sidomme ketjuja omiin nilkkoi-himme. Pitäessä ikkunat kiinni huomaamme pian itse olevamme vankeja. Ilman käy suljetussa tilas-sa ahtaaksi. Globaalius ja kansainvälisyys vaativat ymmärryksen vahvistamista antamalla ääni oikeasti niille, joista puhutaan. Dialogi on monologia vah-vempaa. Intiasta on turha puhua kolmannessa per-soonassa, se on tullut jäädäkseen.

Päivä valkenee harmaana, kosteana ja kylmänä. En minä tähän suostunut. Siksi jätin takkini lentoken-tälle. Sää pakottaa minut ostamaan villaisen huppa-rin. Samanlaisia näkee joka toisella miespuolisella turistilla. No on se ainakin lämmin ja violetti. Kat-son masentuneena mm. pyöräkorjaamonana toimi-van hostellimme ikkunasta.

Täällä on yhtä kylmä kuin Suomessa. Saimme juuri viestin, että Suomessa oli ennätyslämmin joulukuu. Ehkä kylmän ilman täytyy sitten vain olla jossain. Nyt näyttää siltä, että se on täällä Etelä-Meksikossa San Cristóbal de las Casasissa, 1940 metrin korke-udessa. Lämpötilaa on alle kymmenen plus astetta. Believe me, täällä se on jäätävää. Mutta on täällä kaunista. Espanjalaisten rakentaman 250 000 asuk-kaan kaupunkia ympäröi pienet alkuperäisasukasky-lät. Jos olet joskus kuullut zapatistoista, niin he ovat täältäpäin.

Miksi täällä?Mana ry päätti 2010 syksyllä järjestää matkapro-jektin Väli-Amerikkaan. Projektin rahallisen tuen hakemuksessa painotettiin Meksikon ja Guatemalan Maya-kulttuuriin tutustumista. Tuki saatiin. Mat-kasta tuli totta ja lähtijöitä ilmoittautui kolme; minä, Rosa ja Tommi. Pieni ryhmä ei haitannut. Meillä oli missio – tutustua salaperäisiin mayoihin ja käydä Meksikossa ja Guatemalassa. Lentokone nousi Ta-paninpäivänä Helsinki-Vantaalta. Noin kahdenkym-

menen tunnin kuluttua olimme Meksiko Cityssä, jossa vietimme muutaman yön. Kaupungin antropo-loginen museo oli suuren suuri. Kolme tuntia kului siiv. illä tutustuessamme viidennekseen museon tar-jonnasta. Meksiko Citystä suuntasimme uudenvuo-den viettoon Oaxacaan, josta jatkoimme tänne San Cristóbal de las Casasiin. Matka jatkuu myöhemmin rajan yli Guatemalaan ja (hengissä selvitessämme) lopuksi Hondurasiin.

San Cristóbal de las CasasOlimme kuullet tästä kiehtovasta kaupungista paljon hyvää ja täällä pääsisimme myös toteuttamaan mat-kamme tavoitteita - maya-kulttuuriin tutustumista. San Cristobal sijaitsee Chiapasin osavaltiossa, jossa on toisiksi eniten alkuperäisväestöön kuuluvia asuk-kaita koko Meksikossa. Suurin osa alkuperäisväes-tön asukkaista ovat köyhiä maanviljelijöitä. Espan-jalaisista valloittajista huolimatta, maya-kulttuuri on säilynyt näkyvänä osana heidän elämää. San Cristóbalia ympäröivissä kylissä asuu Tzotzil- ja Tzeltal-intiaaneja, joiden harjoittama synkreettinen maya-katolismi ja värikkäät vaatteet ja kankaat ovat erityisen kiehtovia. Katolisella kirkolla on vahva asema alkuperäisväestön keskuudessa ja monet piis-pat ovatkin nousseet alkuperäisväestön oikeuksien puolustajaksi espanjalaisia valloittajia ja Meksikon valtiota vastaan. Yksi heistä on kolonisaation ajalla vaikuttanut Bartolomé de las Casas, jonka mukaan San Cristóbal de las Casas on saanut nykyisen ni-mensä.

Yhdessä päivässäPäätän hyytävästä säästä huolimatta ryhdistäytyä ja lähdemme mukavan australialaisen huonekave-rimme kanssa kävelemään kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle Museo de la Medicina Maya:a, joka on

Monien MaailMojen MeksikoTeksti ja kuvat: Soila Laivo

Antropologien matkaprojekti vei kolme manalaista mukanaan Etelä-Amerikkaan, jossa asiat eivät olleetkaan niin kuin olemme oppineet olettamaan. Soila Laivo kertoo päivästään Meksikossa

14Väki

San Cristóbal de las Casas

VÄKI 15

San Juan Chamula

koska huomioni kiinnittyy kylän keskellä seisovaan kirkkoon. Kirkon valkoinen pinta heijastaa auringon valoa. Kirkko on koristeltu sinisillä ja vihreillä yk-sityiskohdilla ja sen edessä seisoo puinen risti. Olen onnellinen, ettemme tulleet tänne vilkkaana ja vä-rikkäänä markkinapäivänä, jolloin turistit olisivat juosseet kilpaa kanssamme kirkolle.

San Juan Chamula on kuuluisa kylässä edelleen harjoitettavista traditioista. Kirkossa ei ole kiellet-tyä harjoittaa mayojen perinteisiä palvontamenoja. Huomaan sen jokaisella aistilla. Astuessani sisään tuntui kuin olisin vaihtanut maailmaa. Hämärässä kirkossa ei ole lainkaan penkkejä. Lattiaa peittää, näin suomalaisittain katsoen, valtavan kokoiset tuoreuttaan tuoksuvat havunneulaset. Havunneu-lasten tuoksu sekoittuu ilmassa paksulti leijuvaan suitsukkeiden tuoksuun. Korkeasta katosta roikkuu värikkäitä kankaita ja seiniä reunustaa kymmenien pyhimysten näköispatsaat, jotka tuijottavat tuimina vitriineistään. Tuhannet kynttilät tuikkivat eripuolil-la kirkkoa.

Perheet ovat asettuneet istumaan lattialle. Heillä on mukana ohuita erivärisiä kynttilöitä, joita he asette-levat eteensä rivi kerrallaan. Eri värit edustavat elä-män eri osa-alueita. Ne saattavat edustaa esimerkik-si onnellisuutta, iloa, surua, turvallisuutta ja rahaa. Kynttilät ovat rukouksia ja ruokaa pyhimyksille ja hengille. Perheillä on mukana limsaa, joita he uh-raavat rukouksien yhteydessä, juoden ja sylkien sitä kynttilöiden päälle. Ainoat äänet, joita kuulen, ovat tzotzilinkielisiä rukouksia. Vanha nainen kävelee ympäri kirkkoa heilutellen suitsuketta edes takaisin pyhimysten edessä ja rukoilee. Vanha mies seuraa perässä. Uskaltaudun lähemmäs valtavilla kukka-asetelmilla ja jouluvaloilla koristeltua alttaria. Joka askeleella pelkään, että kaadan kynttilöitä ja sytytän havunneulasen tuleen. Saapuessani alttarille, kuulen hiljaisen joululaulun. Aivan kuin joku soittaisi kän-nykällään joulusoittoääniä. Huvittavaa.

mayojen perinteisen lääketieteen museo. Museosta löytyy myös lääkkeitä myyvä apteekki, puutarha ja parantajan vastaanotto. Matka museolle taittuu mu-taista tien reunustaa pitkin, läpi kaupungin kuhise-van kauppahallin ja torikompleksin ja ohi kummal-lisen jätekasan. Matkalla kurkimme sisään pienen pieniin kasinoihin. Ihastelen innoissani paikallisten puusepänverstaiden tarjontaa. (Ikea ei monopolisoi täällä!)

Museo on punainen puutalo isolla vehreällä pihalla ja paikallisen NGO:n ylläpitämä. Museo esittelee parantajien, kätilöiden, yrttispesialistien ja rukoili-joiden toimintaa ja tapoja. Katson haltijoissani vi-deota, jossa maya-kätilö pyörittelee elävää kanaa synnyttävän naisen vatsan päällä onnistuneen syn-nytyksen takaamiseksi. Luen yrttien ja kasvien pa-rantavista vaikutuksista ja toivon saavani flunssan, jotta voisin kokeilla kasveja käytännössä. Katselen, kun parantaja rukoilee ja laulaa tyttärelle ja äidille. Palan halusta tietää lisää.

Suuntaamme retkelle San Juan Chamulaan, lähei-seen tzotzil-kylään. Luemme oppaasta minibussien lähtevän torin laidalta. On iltapäivä ja tuntuu kuin kaupungin joka ikinen asukas olisi ulkona. Lopul-ta löydämme oikean kulkuneuvon. Oikeastaan au-ton kuljettaja löytää meidät vaeltamasta väkijoukon keskellä ja kysyy olemmeko matkalla San Juan Chamulaan. Totta kai olemme, niin kuin luultavasti jokainen muukin turisti täälläpäin.

Ruuhkassa kaksi metriä minuutissa etenevä täyteen ahdettu minibussi pysähtyy ja kyytiin nousee mies cowboy-bootseissa, farkuissa, massiivisessa hihat-tomassa polviin asti ulottuvassa mustasta pitkästä villasta tehdyssä liivissä, cowboy-hatussa ja silmä-laseissa. Pidättelen naurua. Kukaan muu bussissa ei kuitenkaan reagoi mitenkään.

260 m nousu saa lämpötilan tippumaan huomatta-vasti. En kuitenkaan ehdi ajatella asiaa,

VÄKI16

Paikalliset eivät palvo Jeesusta, vaan alttarin keskel-lä ylimpänä on San Juan Bautista. Tutun näköinen Jeesus-nukke makaa sivummalla vaatimattomassa seimi-asetelmassa. Katsoessani alttarilta ovea koh-ti, mietin mitä teen täällä. Minua nolottaa heiluvi-en ja rukoilevien ihmisten tuijottelu. Tuntuu, kuin tunkeutuisin johonkin todella yksityiseen. Siirryn kirkon takaosaan. En silti malta lähteä. Haluan imeä itseeni kaiken mitä koen. Yritän painaa mieleeni kaiken mitä näen.

Kun vihdoin uskaltaudun takaisin ulkoilmaan, au-ringon valo satuttaa silmiäni. Saadessani silmäni auki, huomaan noin kahdenkymmenen miehen kä-velevän kirkon ohi.

Heillä kaikilla on samanlaiset asusteet ja liivit.Ymmärrän, että mies, joka istui minibussissa, oli tosissaan. Täällä joka ikinen mies pukeutuu talvel-la mustaan villakarvaliiviin ja cowboy-hattuun ja -bootseihin. Kuulemma kesäisin heillä on valkoiset villakarvaliivit. Naisilla on aina mustat villaiset kar-vahameet.

Huomaan kuinka vähän tiedän heistä. Minua har-mittaa, etten puhu espanjaa. Ärsyttää, että olen täällä vaan katselemassa, seisomassa kuin tyhmä turisti. Sehän minä olen. Haluan nopeasti pois. Ehkä myöhemmin opettelen espanjankielen, tulen takai-sin, pysyn pidempään ja opin ymmärtämään.Siihen asti muistelen tätä uskomatonta kokemusta.

Mitä tapahtuu, kun turvallisesti Euroopan rajojen sisäpuolella reissannut noviisimatkailija kuvitte-lee lähtevänsä kevyelle lukukausilomalle Pohjois-Intiaan? Kulttuurishokki yllättää pahemmin kuin ensilumi helsinkiläiset autoilijat. Kun perehtymätön lähtee etsimään Aladdinia Intian Delhistä, voi to-dellisuus purra lujemmin kuin delhiläinen katukoira saaliiksi saamaansa chapatia. Mitä kulttuurishokki sitten oikeastaan on?

Kanadalainen suomalaissyntyinen antropologi Ka-lervo Oberg kehitti kulttuurishokki-termin nelita-soisen teorian vuonna 1954, joka julkaistiin vuonna 1960. Kyseessä on tilapäinen vaiva, jolle on syy, oi-reet ja parannus. Kulttuurishokissa on kyse tiedosta-mattomuudesta. Olemme kasvaneet lukuisien merk-kien keskelle, joiden avulla tiedämme miten toimia eri tilanteissa. Matkatessamme täysin vieraaseen

kulttuurin olemme kuin kaloja kuivalla maalla tut-tujen tienviittojen loistaessa poissaolollaan (Oberg 1960, 177).

Kulttuurishokin tasoja ovat mm. innostus vieraas-ta ympäristöstä, joka vaihtuu ahdistukseksi ja vi-hamielisyydeksi ympäristöä kohtaan. Toipumisen merkkejä ovat huumori, uuden ympäristön hyväk-syminen ja vähitellen sen ominaispiirteistä nautti-minen. (Oberg 1960, 177–178). Oberg tarkastelee asiaa lähinnä kenttätyön perspektiivistä. Eri vaiheet voivat kestää viikoista kuukausiin.

Näin ainakin jossain määrin tapahtui, kun kokema-ton päätti lähteä soitellen sotaan; ensimmäistä ker-taa kliinisen lännen ulkopuolelle suoraan Delhiin kaaokseen.

Saavuttuani Intian hektiseen pääkaupunkiin näin keskellä moottoritietä lounastavat aasit, huivit sui-den peittona maleksivat paikalliset, kaoottisen lii-kenteen, roskat kujilla ja katujen varsilla sekä kym-meniä ja yhä kymmeniä silmäpareja tarkkailemassa meitä, vieraita länsimaalaisia.

KulttuurishoKKi

Teksti ja kuvat: Johanna Saviniemi

Kulttuurishokki aiheutuu äkillisestä syventymisestä vieraaseen ryhmään. Et tunne enää sääntöjä, et tiedä miten tulkita liikkeitä ja ääniä, jotka ympä-röivät sinua, etkä tiedä mitä sinulta odotetaan. Pe-rustukset, joille olemuksesi on rakentunut tuntuvat rapistuvan. – Michael Agar (Wollcott 1995, 94).

17Väki

- vierailu helvetin esiKartanossa?

Ensimmäisenä kirosin itseni ja perspektiivin puut-teeni. Seuraavaksi kirosin Finnairin lennon kotiin, joka olisi puolentoista viikon päästä. Aika, joka usealle Intian reissaajalle on pelkkä silmänräpäys. Rottafobiaani vedoten sain matkaseuranikin puser-tamaan kylmää hikeä.

Mielessäni vilisivät rabiespelko, ryöstetyksi tulemi-sen pelko, raiskatuksi tulemisen pelko ja kuoleman-pelko. Saapumista seuraavien tuntien aikana astelin katuja varpaisillani jäykistyen aina katukoiran kul-kiessa ohitseni. Moinen varovaisuus osoittautui kui-tenkin liioitteluksi, delhiläisten kulkukoirien paljas-tuessa lähes ghandilaisiksi rauhan ruumiillistumiksi. Selvisimme naarmuitta kotiin saakka

Antropologi Hortense Powdermaker oli ensimmäi-nen naisetnografi, joka teki kenttätyötä Melanesias-sa. Hän kuvailee ensimmäisen illan tuntemuksiaan, saavuttuaan kenttätyökohteeseensa Lesuun: ”Mitä teen täällä maailman reunalla aivan yksin?” Paikka tuntui uhkaavalta ja työ yhdentekevältä. Kysymyk-seen oli vain yksi vastaus: ”Olin varmaan hullu”. (Powdermaker 1966, 51). Ensimmäisten tuntien aikana Delhissä tunsin soveltavani Powdermakerin diagnoosia itseeni, vaikka en ollutkaan maailman reunalla, saatikka yksin. Olin kaupungissa, seurassa ja turvassa. Tuolloin loogisesta järkeilystä tuskin oli apua, sillä jokainen askel tuntui huteralta, vieraalta ja uudelta. Kulttuurien ristitulessa oleva ihminen voi vaikuttaa vihamieliseltä tai naurettavalta. On hyvä muistaa, että hänelle vaikeudet ovat kuitenkin todel-lisia.

Ahdistuksen myötä törmätään usein valintaan: joko jään tai lähden. Jos päätetään jäädä, voidaan omak-sua erilaisia asenteita, jotka helpottavat oloa. Jäämi-seen voidaan suhtautua ristinä, joka on kannettava. Yleensä turvaudutaan myös huumoriin, jonka koh-teena saattavat olla paikalliset ihmiset tai jopa omat vaikeudet. Tämä on merkki siitä, että vihdoin ol-laan matkalla kohti uuden kulttuurin hyväksymistä sellaisena kuin se on. Kenties kotiin palatessa jopa aidosti ikävöidään sen edustajia ja antimia (Oberg 1960, 178). Miniatyyrikulttuurishokkini, jollaiseksi sitä kuvailisin, oli kuin äkillinen ristiriitainen tunne-kuohu. Pahin kuitenkin oli kuitenkin nopeasti ohi, tästä suuri kiitos matkaseuralleni.

Mikäli vertaistukea ei kuitenkaan ole saatavilla, voi tietysti etsiä lähimmän länkkärikohteen, jossa parhaimmillaan on tarjolla kylmää kaljaa ja sympa-tiaa. Tehokkain lääke kulttuurishokkiin lienee kui-tenkin paikallisiin ihmisiin tutustuminen. Juuri sitä Obergkin tarjoaa: keskusteluilla avaat samalla uusia maailmoja, parhaassa tapauksessa opit ymmärtämää paikallisia tapoja ja merkityksiä (Oberg 1960, 182). Sosiaalinen kanssakäyminen sai myös Powderma-kerin jäämään kentälleen ja selättämään hulluuden-tunteen (Powdermaker 1966, 58).

Lähteet:- Oberg, Kalervo 1960. Cultural Shock: Adjustment to New Cultural Environments. Practical Anthropology 7: 177–182.- Powdermaker, Hortense 1966. First Night Alone. Teoksessa Stranger and friend. The way of an Anthro-pologist. New York: W. W. Norton & Company- Wollcott, Harry F. 1995. Chapter five. Fieldwork: the Basic Arts. Teoksessa Art of Fieldwork. Walnut Creek: AltaMira Press.

18Väki

19VÄKI

Pena is here

yhdistyvät nuolilla toisiinsa muodostaen monimutkaisia viestiketjuja, joiden ajallisesta järjestyksestä on mahdotonta saada selkoa. Toisten viestejä kommentoidaan, sensuroidaan ja korjaillaan. ”Homous on synti””-kkapoppia!”(M)” Kielipoliisit ja muut tarkkanäköiset huomauttavat heti, jos kirjoitusvirheitä löytyy tai argumentaatio ei ole oikeiden oppien mukaista. ”Oletus on, että vain humanistit nussii pilkkua (N).”

Seinille kirjoittaminen on yksi vanhimpia sosiaalisen kirjoittamisen muotoja. Facebookin ja Twitterin kaltaisten palveluiden myötä tämä kirjoittelun perinne on saanut uusia ulottuvuuksia. Sosiaalisten medioiden valtavasta suosiosta voisi päätellä, että vessojen seinille kirjoittelu olisi jo unholaan painunut tapa tuoda ääntään kuuluviin. Keskustakampuksen saniteettitiloja käyttäneenä voi kutienkin todeta oletuksen vääräksi. Mikä siis saa monet yliopisto-opiskelijat, maamme tulevan ”akateemisen eliitin” tussaamaan rivouksia seinille vessakoppeihin lukkiutuneina?

Mistä löytyy yliopiston kuumin keskustelufoorumi, rasistisimmat läpät ja vastaus siihen, mitä tehdä, kun on itse vannoutunut vihreä ja rakastunut persuun? Mustan huumorin ystävien ja parisuhdeongelmiin vastauksia etsivien kannattaa suunnata jatkossa netin keskustelupalstojen sijaan yliopistomme käymälöihin.

Keskustakampuksen vessoja koristavat toinen toistaan mielenkiintoisemmat keskustelut niin politiikasta, parisuhteista kuin pakkoruotsista. Tässä hieman esimakua: ”Täällä sinäkin seisot lihanpala kädessä vaikka kehitysmaiden lapset näkevät nälkää” (M) ”Mitä tehdä kun panettaa huomattavasti useammin kun poikaystävää, olenko outo nainen?”–”Masturboi!!!” – ”Olette luonnonoikkuja, naista ei kuulu panettaa” (N).

Naistenhuoneissa kirjoitukset pohdiskelevat muun muassa parisuhdetta, onnellisuutta tai seksuaalisuutta. Toisinaan viesti on avunhuuto väsyneen opiskelijan ahdingosta. Miestenvessoissa kieli on rivompaa ja herkkien kysymysten sijaan seiniä koristavat graafiset tagit. Kirjoitukset

Teksti ja kuvat: Saija Sarell

VÄKI20

”Kuollut ryssä on hyvä ryssä!” ”Lisää hyviä ryssiä! (M)”

Voisiko syynä olla vessakirjoitusten anonyymius? Siinä missä Facebookiin kirjoittelijoita varoitellaan, että vuosien päästä kavereiden seinille postatut törkyviestit saattaakin lukea mahdollinen tuleva työnantaja, ei vessakirjoituksia raapustavan tarvitse pelätä paljastumista. Anonymiteetin lisäksi ominaista vessakirjoituksille on niiden katoavaisuus. Aika ajoin vessojen seiniin ”ikuistetut” mielipiteet, kärkevät kommentit ja irvailut valuvat siivoojien kloorilitkujen mukana viemäreihin. Ehkä anonymiteetti, joka näissä julkisten tilojen intiimeimmissä kammioissa on taattu, on ratkaiseva tekijä, joka saa vessassa kävijän luovuuden kukkimaan ja ujommankin opiskelijan avautumaan henkilökohtaisista ongelmistaan?

Oli syy kirjoitteluun mikä tahansa, mielenkiintoista on etenkin se, mistä vessoissa kirjoitellaan. Kaikki vessakirjoittelut eivät toki ole vain törkyä tai rivouksia, vaan huomattavan suuri osa on myös analyyttistä ja kyseenalaistavaa, pohdiskelua elämän suuriin kysymyksiin. Kysymys-vastausketjut luovat illuusion tiiviistä kuvitteellisesta yhteisöstä, jossa opiskelijatoverit tukevat ja neuvovat toisiaan. Ero naisten ja miesten vessojen kirjoitusten välillä on kuitenkin yllättävän räikeä. Naistenvessoissa etsittäessä neuvoa henkilökohtaisiin ongelmiin, syrjitään miesten vessoissa vähemmistöjä ja kehuskellaan edellisyön saavutuksilla. Niin naisten kuin miesten käymälöissä otetaan kantaa ahkerasti politiikkaan. ”Hyvä Suomi, Hyvä Ottawan sopimus! (M)” Vaikka kirjoittelut saattavat ahdistaa ja suututtaa, voi ne myös nähdä julkista tilaa hyödyntävänä sosiaalisen kommunikaation muotona, joka parhaimmillaan piristää, naurattaa tai saa kävijän pohtimaan tärkeitäkin aiheita. Vessan ovesta löytyneestä mielipidemittauksesta päätellen vessakirjoittelu on monien mielestä tärkeä asia: ”vessakirjoitukset kulttuurihistoriallisesti merkittäviä? (N)” ”Kyllä” -vastauksen perään on kertynyt huikeat 19 ruksia. ”Ei”-vastauksen kohdalla on yksi.

Ensi kerran vessahädän yllättäessä varaa siis helpotuksen hetkeen aikaa tutustuaksesi rauhassa kiivaimpiin puheenaiheisiin. ”Älä anna akateemisen Wc-debatin kuolla! (N)”

PS. Kirjoittaja ei ota vastuuta mahdollisista vessakirjoittelun aiheuttamista seuraamuksista.

Mistä löytyy Pena, rauhankyyhky ja delfiini? Pidä silmät auki vessassa käydessä ja tsekkaa vastaukset Väen facebooksivuilta: www.facebook.com/vakilehti.

VÄKI 21

Aamuinen Helsinki on yön jälkeen sininen. Kylmä puree sukkakerrosten läpi.

Jotain uutta on ilmassa. Ihmiset valitsevat puolia. Jakautuvat kahteen ja asettuvat toisiaan vastaan. Yksilöihin viitataan nume-roin. 2:sta ja 6:sta on tullut käsite.

Karkaan kylmää maan alle. Astun syvälle kaupungin kellari-kerrokseen. Suuren kompassin päällä on kansankokous. Ihmiset odottavat ja katsovat kelloa. Tunnelma on sähköinen. He jaka-vat salaisuuden. Tämä ei ole normaalia. Tämä ei ole tavallinen perjantaiaamu.

Liikehdintä yltyy. Ilmassa on urheilujuhlan tuntua. Kuin yhteisen tietoisuuden ohjaamina kaivavat ihmiset esille hymyi-levää mieshenkilöä esittävän naamarin. (Sattumaa?) ”Terve Pekka!” ”Onnea Pekka!” Ihmiset kättelevät ja nauravat. Kokous huipentuu raikuviin aplodeihin, jonka jälkeen jokainen palauttaa omat kasvonsa kaulansa jatkeeksi. Kukin katoaa omille teilleen. Saamieni tietojen mukaan sama riitti toistui ympäri kaupunkia, maata ja maailmaa.

Seuraavana aamuna.

Suuren rautatieaseman edessä on sirkus: valkoinen ja vih-reä teltta koristavat kivistä aukiota. Valkoisen katoksen suojista kantautuu naisen ääni.

”Nyt kuvaan Saulin kanssa!” Hän kantaa kainalossaan pah-vihahmoa miehestä. Miehellä on vino hymy ja kädet hieman ojossa. Pahvihahmolla on harmaa puku päällä. Hahmo ei ole suuri ja hänen nenänsä jää leukani kohdalle. Nainen asettaa Sau-liksi kutsumansa pahvin viereeni. Minut kuvataan Pahvi-Saulin kanssa. Nainen ei tahdo kuvaan kanssani vaan tarjoaa kahvia. Sauli hymyilee. Aivan kuin hän tietäisi jotain, mitä minä en tie-dä.

Puemme Pekan kasvot omillemme ja sujautamme Saulin kainaloon. Ihmiset numeroiden takana ovat yhtäkkiä lähelläm-me. Hiljaisina paperi- ja käsitekatsojina. Annamme Pekalle päämme pantiksi. Kannamme pahvista Saulia mukanamme. Pu-keudumme ja puhumme numeroin. Yritän ymmärtää.

Kuvan palvontaa? Kuvallista kommunikaatiota numeerisilla symboleilla sävytettynä? Ketkä ovat henkilöt näiden kaksiulot-teisten kopioiden takana? Onko kyse kultista ja käännyttämises-tä? Identiteettipakoa? Ehdottomasti kannanotto, mutta mitä sit-ten, kun numerot ovat jälleen pelkkiä numeroita? Paperi paperia ja pahvi pahvia. Mitä silloin palvotaan?

Etsimällä vastauksia löytää kysymyksiä. Suuria analyyttisiä läpimurtoja odotellessa on aikaa tarkastella töhryisten kenttä-muistiinpanojen taiteellista arvoa. Plusmiinusnolla.

Urbaani antropologi kotikentälläAnonyymi Antropologi

21Väki

Manassa tapahtuu:

04.03 Kulttuuri -excu lääkiksen speksiin

Näytös klo 17, Aleksanterin teatteri (Bulevardi 23–27, 00180 HKI)

Ilmoittautuminen päättynyt, mutta lippuja saa vielä

06.04. Synttärisitsit

Manan juhlii 21-vuotis syntymäpäiviään sitsien muodossa

Viikolla 21 Manan opintomatka Istanbuliin

Mana ja Väki suosittelevat:

2.–15.4. Aave-festivaali

Japanilaisia elokuvaherkkuja, uutta suomalaista mediataidetta, neu-

vostoliittolaisia animaatioita sekä uusia Lähi-Itää ja Afrikkaa käsitteleviä

elokuvia.

www.malmitalo.fi

10.2.- 29.4.2012 Carl Larsson Ateneumissa

Hyvän elämän jäljillä -näyttely

Luonnontieteellinen museo

Nättely Afrikan ihmeistä

Kiasma ilmainen joka kuun viimeisenä perjantaina!

Thank You for The Music -näyttely

Varaa aikaa myös Kehon ja Peducan järjestämään dokumentti-iltaan

huhtikuussa! (Yhteistyö Manan kanssa mahdollista?)

Luvassa dokumentteja Länsi-Saharasta ja keskustelua dokumenttiohjaa,

Jose M. Sanchezin, kanssa.

22Väki

Oskari Wäänänen

23Väki