Kohellustakorkokengissä

Kohellusta

korkokengissä

Omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä Geek Girl on englantilaisen Holly Smalen palkittu menestyssarja. Smale pestattiin 15-vuotiaana lontoolaisen huippumalli- toimiston listoille. Hän jätti sittemmin mallintyöt ja lähti opiskelemaan kirjal- lisuutta Bristolin yliopistoon. Valmistut-tuaan hän on työskennellyt mm. englannin- opettajana Japanissa sekä viestintä- toimistossa Lontoossa. Holly Smalen esikoisteoksesta Geek Girl. Matalalentoa mallitaivaalla alkunsa saanut sarja on venynyt jo kuusiosaiseksi.

Tammi

15-vuotiaan Harrietin kesä on pilalla jo ennen kuin se on ehtinyt alkaa. Unelmapoikaystävä Nick on pannut suhteen katkolle ja kadonnut Australiaan. Isä ja äitipuoli Annabel odottavat ensimmäistä yhteistä lastaan, eikä Harriet oikein tiedä mikä hänen roolinsa kasvavassa uusioperheessä on. Ja kun paras ystävä Nat lähetetään pakolla Ranskaan maa-tilalomalle, voi kesäsuunnitelmat haudata lopullisesti. Yllätyspelastus tulee työtarjouksen muodossa: Yuka Ito lennättää Harrietin Tokioon uuden mallistonsa keulaku-vaksi. Japanissa kun ollaan, Harrietia kuvataan mm. sumo-ringissä ja Fuji-vuoren edustalla. Katastrofi vaanii kuitenkin jatkuvasti nurkan takana...

Kohellusta korkokengissä on Geek Girl -kirjasarjan toinen osa. Sen viehättävän vinksahtanut tunnelma ja jalat maassa -asenne voittavat puolelleen kenet tahansa.

Harriet Manners tekee mallintöitä, mutta sisimmässään hän on silti edelleen

vahvasti nörtti!

N84.2 ISBN 978-951-31-8329-5

Suomentanut Marja Helanen

Kustannusosakeyhtiö TammiHelsinki

Kohellusta korkokengissä

5

model

1 pienoismalli, malli, esikuva, mannekiini, (taiteilijan)

malli, (valokuva)malli, mallinukke, mallikappale, kuva

2 malli-, esi-, ihannekuvallinen

3 muovailla, suunnitella, laatia, muovata, olla mallina,

työskennellä mannekiinina

malli

1 esine, kuva, kuvio, kaava

2 esikuva, esimerkki

3 tyyppi, muoto, tyyli, kuosi, tapa

4ark. tyyli, tapa, tahti, meininki

5a kuvataiteilijan aiheenaan käyttämä kohde

5b muotia yllään esittävä henkilö, mannekiini

7

1

Nimeni on Harriet Manners, ja olen malli. Tiedän sen var-

masti, koska:

1. On maanantaiaamu, ja minulla on ylläni kultainen tutu,

kultainen jakku, kultaiset ballerinat ja kultaiset korva-

korut. Kasvoni on maalattu kultaisiksi ja pääni ympäri

on kiedottu pitkä kultarihma. En minä yleensä pukeu-

du niin maanantaisin.

2. Minulla on henkivartija. Korvakorut ovat niin kalliit, että

veskissä käytyäni kaapin kokoinen mies tutkii korvaleh-

teni varmistaakseen, etten ole vahingossa vetänyt kor-

viksia pöntöstä alas.

3. En ole saanut hymyillä kahteen tuntiin.

4. Aina kun haukkaan donitsia pysyäkseni voimissani,

kaikki vetäisevät henkeä aivan kuin olisin kumartunut

lipaisemaan lattiaa.

8

5. Suuri kamera sojottaa suoraan kasvoihini, ja mies sen

takana hokee: ”Hoi, malli!” ja napsuttelee minulle sor-

miaan.

On muitakin merkkejä – minä vähän murjotan ja teen pik-

kuruisia, robottimaisia liikkeitä parin sekunnin välein – mut-

ta niistä ei välttämättä voi päätellä mitään. Isä tanssii juuri

niin, kun televisiosta tulee automainos.

No, viimeinen seikka, josta tiedän olevani malli:

6. Minusta on tullut siro, elegantti ja tyylikäs olento.

Oikeastaan voisi sanoa, että olen todellakin aikuistunut sii-

tä, kun viimeksi minut tapasit.

Kehittynyt. Puhjennut kukkaan.En kirjaimellisesti. Olen täsmälleen saman kokoinen ja

muotoinen kuin puoli vuotta sitten ja puoli vuotta sitä en-

nen. Mitä naisellisiin muotoihin tulee, puberteetti muistut-

taa aika lailla koulun verkkopallokapteenia: se valitsee mi-

nut sumeilematta vihonviimeisenä.

Ei, puhun vertauskuvallisesti. Minä vain heräsin yhte-

nä aamuna ja PAM: muoti ja minä olimme yhtä. Työskente-

limme yhdessä, autoimme toisiamme. Niin kuin krokotiili ja

pieni egyptiläinen kahlaajalintu, joka kömpii pedon suuhun

nokkimaan lihanmurut sen hampaista. Paitsi tietenkin pal-

jon hohdokkaammalla ja hygieenisemmällä tavalla.

9

Aion olla sinulle täysin vilpitön: muoti on muuttanut

minut. Nörtti on poissa, ja hänen paikallaan on joku hoh-

dokas. Suosittu. Siisti.

Tuliterä Harriet Manners.

10

2

Oli miten oli. Kun on täysin synergiassa muotimaailman

kanssa, siinä on se hienous, että kuvaukset sujuvat tosi

sutjakasti ja tehokkaasti.

”Jahas”, valokuvaaja Aiden sanoo. ”Mitä me mietim-

me, malli?”

(Huomaatko, mitä tarkoitan? Mitä me mietimme.

Muodilla ja minulla on oikeastaan yhteiset aivot.)

”Ajattelemme mystisyyttä”, vastaan kuvaajalle. ”Mie-

timme arvoituksellisuutta. Mietimme käsittämättömyyttä.”

”Miksihän me sellaista mietimme?”

”Koska parfyymilaatikon kyljessä lukee niin.”

”Aivan. Minä mietin Garboa ja Grablea, Hepburnia

ja Hayworthia, Bacallia ja Bardotia, mutta saattaisi olla pa-

rasta, jos sinä miettisit tosi-tv:n kilpailijoita ja menettelisit

päinvastoin kuin he.”

”Selvä”, minä sanon, vaihdan hieman asentoa lattial-

la ja liikutan jalkaani niin, että jalkapohja on minuun päin.

Sitten nojaudun sirosti sitä kohti. Mystinen. Tartun jakku-

11

ni kulmaan ja kohotan sitä vähän, kuin perhosen siipeä, ja

käännän kasvoni alaspäin. Arvoituksellinen. Viimein taivu-

tan selkäni kaarelle ja työnnän käsivarteni esiin niin, että

tuijotan ryppyä kyynärtaipeessani. Käsittämätön. ”Selvä.” Aiden nostaa katseensa kamerasta. ” Malli,

Yuka Ito oli oikeassa. Sinä todellakin otat hyvin outoja

asentoja, mutta se toimii. Oikein ärhäkkää. Oikein muo-

dikasta.”

Mitäs minä sanoin? Minä ja muoti: marssin sen suus-

ta sisään ja ulos, eikä se enää edes yritä syödä minua.

”Ojennahan nyt kyynärpääsi toiseen suuntaan minun

ilokseni.” Valokuvaaja kyyristyy, säätää kameran suljinta ja

nostaa taas katseensa. ”Kameraa kohti.”

Voihan sokerinekku.”Siis”, minä sanon liikahtamatta, ”arvoituksellinen,

mystinen, käsittämätön. Tautologiaa. Yuka voisi säästää

paljon printtitilaa valitsemalla vain yhden.”

”Liikuta sinä vain käsivarttasi.”

”Hmm, onko hän harkinnut sanaa ’vaihettelevainen’?

Vanha sana, sillä kuvattiin tuulta, joka sysi merimiehiä joka

suunnasta. Sopii aika hyvin parfyymille, eikö vain?”

Aiden nipistää sormilla nenänvarttaan. ”Aivan. Mitä

jos näytät minulle kengänpohjan? Meidän pitäisi yrittää

saada se kuvaan kontrastina.”

Karaisen kurkkuani, mieleni alkaa myllertää. ”Ööö…

entä Saudi-Arabia, Kiina ja Thaimaa? Niissä maissa on

12

kulttuurisesti epäkohteliasta näyttää jalkapohjaa…” Sil-

mäilen huonetta paniikin vallassa. ”Emme kai halua ottaa

sitä riskiä, että suututamme nuo maat?” Heilautan kättäni

laajasti, vakuutellen.

Ja jokin hihassani osuu Aidenin silmiin.

Voi ei. Ei, ei, ei.

”Mikä tuo on?” hän kysyy, nousee seisomaan ja tu-

lee sinne, missä minä parhaillaan yritän pyristellä ylös

lattialta, mutta jalkani ovat juuttuneet valtaisaan tutuun.

Valokuvaaja tarttuu minua käsivarresta ja nyppää pikkui-

sen kultaisen tarran jakkuni kyynärtaipeesta. ”Mikä tämä

on?”

”Hmm?” sanon nieleskellen ja yritän pyöristää silmä-

ni niin suuriksi kuin ikinä voin.

Aiden tihrustaa tarraa. ”F = ma?” hän tavaa hitaas-

ti. Sitten hän nyppii kolme muuta tarraa jakkuni vuorista.

”U = RxI? Ek = ½mv2? G = mg?”

Ennen kuin ehdin liikkua, hän tempaa kengän jalas-

tani, kääntää sen ympäri ja nyppää korosta tarran. Sitten

hän nyppää toisen tarran kyynärtaipeestani ja neljä tutu-

harson sisäkäänteistä.

Hän räpyttää tarroille pari kertaa silmiään sillä aikaa,

kun minä tuijotan lattiaa ja yritän näyttää niin pieneltä kuin

ihminen suinkin voi. ”Harriet”, Aiden sanoo hitaasti epäus-

koisella äänellä. ”Harriet Manners, pänttäätkö sinä matik-

kaa kesken minun muotikuvausteni?”

13

Ravistan päätäni ja tuijotan tyhjyyteen valokuvaajan

vasemman korvan taakse. Krokotiili ja lintu, kai muistat?

Luulenpa, että toinen meistä ahmaistaan kohta.

”En”, vastaan kaikkein pienimmällä äänelläni. Koska

a) on kyse fysiikasta ja b) olen päntännyt kaiken aikaa.

14

3

Hyvä on, olen saattanut venyttää totuutta ihan hitusen.

Tai siis – paljon.

En ole muuttunut. Oikeastaan olen entistä nörtimpi,

koska:

a) aivojeni harmaa aine kehittää edelleen päivittäin lisä-

yhteyksiä

b) tiedän enemmän faktoja kuin ennen

c) koekausi on lopuillaan, joten lyhytkestoiset kognitiiviset

kykyni käyvät ylikierroksilla.

En myöskään ole siro, elegantti enkä tyylikäs, mutta sen

olet varmaan jo itsekin hoksannut.

”Uskomatonta”, Aiden mumisee ja selaa samalla ka-

meran kuvia. Livahdan huoneen perälle verhon taakse

vaihtamaan päälleni koulupuvun.

15

”Anteeksi kauheasti”, huikkaan. ”Ei todellakaan ollut

tarkoitus osoittaa halveksuntaa teitä tai krokotii – tuota,

muotiteollisuutta kohtaan. Saitteko kelvollisia kuvia?”

”Siitä ei ole kysymys. Tiedätkö, miten moni muu mal-

li himoitsi tätä keikkaa?”

Kyllä. Kun viimeksi olin Infinity Modelsissa, kaksi mal-

lia lukitsi minut komeroon, joten minulta meni tosi iso cas-

ting-tilaisuus sivu suun. Jouduin kököttämään kopperos-

sa, kunnes siivoja tuli päästämään minut pois.

”Anteeksi, mutta minulla on tänään loppukoe”, yritän

selittää samalla kun kiskon yltäni muhkeaa tutua ja isken

kyynärpääni kipeästi seinään. ”Kello kahdelta iltapäivällä

maamme koululaitos päättää, onko minulla mitään toivoa

tulla palkituksi fyysikoksi. Koko tulevaisuuteni hahmottuu

tänään.”

Nykäisen päälleni kouluneuleen, joka tarttuu saman

tien päätäni yhä kiertävään kultarihmaan. Seuraa hiljaisuus,

kun loikin ”pukuhuoneeseen” ja sieltä pois villapaita kas-

voilla, käsivarret kuin hulluina pupunkorvina huiskien.

”Hmm”, Aiden suvaitsee sanoa ja klikkailee edelleen

kuvia. ”Olet selvästikin nero ja saat vielä joskus Nobelin

palkinnon.”

”Fysiikan loppukoe ei käsittele konkreettista avaruu-

dellista hahmotuskykyä”, puhisen, sohin sokeana päätäni ja

kolhaisen samalla polven seinään. ”Vaan käsitteellistä ava-

ruudellista hahmotuskykyä. Ne ovat kaksi täysin eri asiaa.”

16

Onneksi, koska päätäni kiristävä rihma tuntuu takertuneen

kaikkeen kahden metrin säteellä. Minulla on olkalaukus-

sani yksityiskohtainen Ajoissa kouluun -suunnitelma, eikä

siellä missään kohtaa sanota: Irrota itsesi verhorenkaasta.

”Ei hätiä mitiä, Harriet”, sanon ja kiepahtelen avutto-

mana. ”Sinulla on vielä tunti ja yksitoista minuuttia aikaa

ehtiä junalla kouluun. Tai tunti ja kuusitoista minuuttia tak-

silla. Aikaa on vaikka kuinka.”

”Tuota… kai tiedät, että peräseinän kello jätättää?”

Lakkaan äkkiä kieppumasta.

Voi taivas. VOI TAIVAS. Tiesin, ettei meitä turhaan

pantu opiskelemaan karmaa uskontotunneilla.

”Eikä”, vinkaisen ja riuhtaisen itseni eroon rihmasta.

Hiuksia repeää irti, poskeen tulee naarmu, verhorengas ti-

pahtaa ja puolet koulupuvusta ratkeaa. ”Paljonko?”

”Ihan liikaa”, Aiden vastaa.

Ja – hupskeikkaa – Ajoissa kouluun -suunnitelma-

ni sekä koko tuleva elämänkaareni lentävät suoraan ikku-

nasta ulos.

17

4

Uskomattoman tyypillistä.

Sen ainoan kerran, kun isä ei häily kuvausten taustal-

la ”elävöittämässä” meininkiä vohkimalla mallinuken osasia

ja heiluttelemalla sitten kolmea kättään ja neljää jalkaansa,

juuri silloin todella tarvitsisin häntä.

Mutta isä on työhaastattelussa, ja minulla on enää

vajaa tunti aikaa ehtiä runsaan tunnin matkan päässä ole-

vaan määränpäähän.

Taksikuski tähdentääkin hilpeästi, kun kapuan auton

perälle ja pyydän häntä pitämään kiirettä: ”Voin ajaa vain

muun liikenteen nopeutta, Kultakutri. Meikähän on osa sii-

tä, vai mitä?”

Pitäisin sitä varmaan jonkinmoisena nasevana yleis-

maailmallisena totuutena, ellen olisi keskittynyt tekeyty-

mään mahdollisimman kevyeksi siinä toivossa, että pie-

nempi paino siivittäisi auton kovempaan vauhtiin.

Korjaan myös mielessäni kuskin kielioppia.

18

Mitään muuta en voi tehdä. Fysiikan lakien – ja iro-

nian – ansiosta minun loppukokeeseen ehtimiseeni vai-

kuttaviin tekijöihin ei ilmeisesti kuulu a) itku, b) hyperven-

tilointi eikä c) ”voihan sokerinekun” hokeminen niin kauan,

että taksikuski sulkee väli-ikkunan ja vääntää vipua, joka

estää häntä kuulemasta minua.

Voin siis käyttää jäljellä olevan ajan rakentavasti ja

kerrata, mitä minulle on kuluneen puolen vuoden aikana

tapahtunut.

Lyhyt yleiskatsaus:

1. Minusta on tullut entistäkin epäsuositumpi. Nörtti +

malli = ihan uudenlaista graffitia kimpsuihin ja kamp-

suihin.

2. Yritän pillittää mokoman asian takia vähemmän. Jokai-

nen meistä heruttaa elinaikanaan kyyneliä keskimäärin

121 litraa, eikä minulla ole varaa ehtyä ennen kuin pää-

sen edes lukioon.

3. Isä on edelleen työtön, ja Annabel toimii yhä juristina.

Se kannattaa mainita, koska äitipuoleni on nyt kahdek-

sannella kuulla raskaana, isä ei todellakaan.

4. Keskivertoihminen ilmeisesti syö ruokaa tonnin vuodes-

sa: lähes täysikasvuisen norsun verran. Annabel yrittää

19

parhaansa mukaan haastaa kyseisen tilaston. Hän on

valtava.

5. Paras ystäväni Nat on täyttänyt kuusitoista, minä en. Se

tarkoittaa, että Nat voi nyt ihan laillisesti pelata flipperiä

USA:n Georgiassa iltayhdentoista jälkeen ja ohjata yk-

sin lentokonetta Englannissa, mutta minä en.

6. Olen ollut kaksi kertaa Bayleen mallina, käynyt parissa

castingissa (milloin en ole viettänyt aikaani hyödyllises-

ti siivouskomeroon lukittuna), siinä se.

7. Olen viimeinkin tullut siihen tuskalliseen tulokseen, että

hiukseni eivät olekaan punervan vaaleat.

8. Ne ovat punaruskeat.

Ja se siitä. Kaikki muu on pysynyt aivan ennallaan.

Stalkkerini Toby kiertää minua edelleen kuin vähän

räkäinen kuu, ja nemesikseni Alexa vihaa minua yhä, kä-

sittämätöntä kyllä.

Agenttini Wilbur keksii vieläkin sanoja aina kun hän-

tä huvittaa, ja muotisuunnittelija Yuka Ito on yhä huisin hir-

vittävä.

Koirani Hugo tykkää edelleen maistella kaikkea tah-

maista, mitä se jalkakäytävältä äkkää, ja minä pidän yhä

20

kaikki koulukirjani aakkosten, värin ja aiheen mukaises-

sa järjestyksessä.

Sillä sellaista tosielämä on: ihmiset, elämäntilanteet

ja koirat eivät muutu järin usein, vaikka olisi laatinut hyvin

tarkkoja suunnitelmia ja yrittänyt vääntää ne väkisin toimi-

maan.

Jos voisin jättää listani tuohon jamaan, tekisin niin.

Sehän on kiva lista, eikö? Ihastuttava, myönteinen lista,

joka ennustaa koko kesää Natin seurassa, tuliterää, entis-

tä vähemmän graffitin peittämää laukkua ensi lukukautena

ja – tuota pikaa – laillista lupaa lentää lentokonetta omin

nokkineni, kun siltä tuntuu.

En kuitenkaan voi päättää listaani tuohon, koska sattui vie-

lä yksi juttu. Ja se jätti varjoonsa – ainakin joksikin aikaa –

kaikki listan muut kohdat:

9. Leijonapoika jätti minut.

21

5

Syitä olla ajattelematta Nickiä1. Hän kielsi.

Ole huoleti. Eivät asiat ole niin huonosti kuin miltä kuu-

lostaa.

Tai siis tavallaan ne ovat juuri niin huonosti kuin miltä

kuulostaa. Neljä kuukautta ensisuudelmamme jälkeen Nick

ilmoitti, ettei meidän pitäisi enää tapailla, ja katosi sitten yht-

äkkiä elämästäni. En ole nähnyt häntä sen koommin enkä

kuullut hänestä. Ei ainuttakaan tekstaria. Ei yhtäkään puhe-

lua eikä viestiä. Ei liioin meiliä. Ei twiittausta eikä Facebook-

viestiä. Ei edes faksia (vaikken tiedä, kuka enää faksaa,

mutta se vaihtoehto on vielä jotenkin olemassa, vai mitä?).

Mutta ei siinä mitään. Kun viettää lähes kuusitoista

vuotta lukemalla rakkausromaaneja, tutkimalla rakkausru-

noja, kuuntelemalla rakkauslauluja ja katselemalla romant-

tisia leffoja, saa aika hyvän käsityksen siitä, miten rakkaus-

jutut menevät.

22

Jokainen tietää, että dramaattiset ylä- ja alamäet erot-

tavat aidon romanssin – sellaiset joista tehdään filmejä – tyl-

sästä romanssista, josta kukaan ei viitsi kirjoittaa eikä laulaa.

Olisiko Ylpeys ja ennakkoluulo suosittu, jos Darcy ja

Lizzy lyöttäytyisivät yhteen ensimmäisissä tanssiaisissa?

Olisiko Humiseva harju klassikko, jos Cathy valitsi-

si Heathcliffin?

Luettaisiinko Romeota ja Juliaa koulussa, jos he deit-

tailisivat pari vuotta ja menisivät sitten naimisiin ja muuttai-

sivat Mantovan lähiöihin?

Juuri niin.

Joten vaikka romanssissa joku jättäisikin ja muuttaisi

takaisin Australiaan, niin kuten Shakespeare sanoi: pitää

vain kieltäytyä ”näkemästä esteitä”, ja toinen palaa kyllä.

Kaikkihan sen tietävät.

Ja kyllä, aikaa on kulunut runsaat kaksi kuukautta, jo-

ten Nickiltä kestää hieman kauemmin kuin ehkä kuuluisi,

mutta hän on varmasti tulossa.

Minun pitää vain odottaa.

Sillä välin yritän olla ajattelematta häntä. En ajattele

hänen kahvinväristä ihoaan enkä hänen suurta mustaa lei-

jonanharjaansa, en hänen vihreää tuoksuaan enkä hänen

silmiään, jotka menevät nurkista vinoon. En ajattele hänen

nenänsä kaarta enkä hänen leveää hymyään enkä sitä, mi-

ten hänellä oli tapana hieroa peukalollaan minun rystystäni,

kun pitelimme toisiamme kädestä, ja naputtaa nenänpäätäni,

23

kun olin aivastanut (tosi epähygieenistä, mutta jostain kar-

seasta ja tavattoman hämmentävästä syystä tykkäsin siitä).

En ajattele, miten hän saa minut tuntemaan itseni tu-

likärpäseksi: aivan kuin puolet minusta olisi tulessa ja toi-

nen puoli osaisi lentää.

En ajattele, miten olisin kaiken aikaa hänen kanssaan,

jos suinkin voisin.

Enkä missään nimessä ajattele sitä, etten todellakaan

nauti romanssini tästä vaiheesta ja että olisin tykännyt pal-

jon enemmän siitä tylsäilystä, jossa Nick olisi jäänyt luok-

seni ja kaikki olisi jatkunut vanhaan malliin.

Vaikka se sitten olisikin romuttanut kaikki romans-

sin säännöt.

Taksikuski rykäisee.

”Onko Kultakutri rakastunut?” Hän iskee minulle sil-

mää peruutuspeilistä ja heilauttaa kättään minuun päin.

”Se selittää paljon.”

Katson yllättyneenä anatomisesti oikean näköistä sy-

däntä, jota olen luonnostellut ikkunaan, punastun ja pyy-

hin sen pois. Pientä rajaa, Harriet. ”En”, vastaan niin huolettomasti kuin pystyn. ”Minä

vain… harjoittelen ensi vuoden biologian moduulia.”

”Niinpä tietenkin.” Kuski virnistää. ”Eikös sulla ollut

kiirus. Jotkut kokeet, vai?” Hän nyökkää. ”Aikaa on nel-

jä minuuttia.”

24

Räpyttelen silmiäni. Auto on pysähtynyt aivan kouluni

eteen. En ollut edes hoksannut, että emme enää liikkuneet.

”Mutta…” sanon ja pengon laukusta kukkaroa. ”Mi-

ten se on fysiikan lakien mukaan edes mahdollista?”

Kuski kohauttaa hartioitaan. ”Meikä tekee taikoja,

eikö?” hän ilmoittaa muina miehinä. ”Niin kuin se paksu-

kainen ’Arry Potterissa.”Vilkaisen. Mies tosiaan näyttää… yliluonnolliselta.

Efemeraaliselta. Karvoitusta on siunaantunut hieman liikaa.

”Ajoin myös reilusti ylinopeutta”, hän heläyttää. ”Te-

kee kahdeksankymppiä, muru. Magia on nykyään tyyris-

tä. Alahan laputtaa, sinulla on enää kolme minuuttia aikaa.”

Kohellustakorkokengissä

Kohellusta

korkokengissä

Omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä Geek Girl on englantilaisen Holly Smalen palkittu menestyssarja. Smale pestattiin 15-vuotiaana lontoolaisen huippumalli- toimiston listoille. Hän jätti sittemmin mallintyöt ja lähti opiskelemaan kirjal- lisuutta Bristolin yliopistoon. Valmistut-tuaan hän on työskennellyt mm. englannin- opettajana Japanissa sekä viestintä- toimistossa Lontoossa. Holly Smalen esikoisteoksesta Geek Girl. Matalalentoa mallitaivaalla alkunsa saanut sarja on venynyt jo kuusiosaiseksi.

Tammi

15-vuotiaan Harrietin kesä on pilalla jo ennen kuin se on ehtinyt alkaa. Unelmapoikaystävä Nick on pannut suhteen katkolle ja kadonnut Australiaan. Isä ja äitipuoli Annabel odottavat ensimmäistä yhteistä lastaan, eikä Harriet oikein tiedä mikä hänen roolinsa kasvavassa uusioperheessä on. Ja kun paras ystävä Nat lähetetään pakolla Ranskaan maa-tilalomalle, voi kesäsuunnitelmat haudata lopullisesti. Yllätyspelastus tulee työtarjouksen muodossa: Yuka Ito lennättää Harrietin Tokioon uuden mallistonsa keulaku-vaksi. Japanissa kun ollaan, Harrietia kuvataan mm. sumo-ringissä ja Fuji-vuoren edustalla. Katastrofi vaanii kuitenkin jatkuvasti nurkan takana...

Kohellusta korkokengissä on Geek Girl -kirjasarjan toinen osa. Sen viehättävän vinksahtanut tunnelma ja jalat maassa -asenne voittavat puolelleen kenet tahansa.

Harriet Manners tekee mallintöitä, mutta sisimmässään hän on silti edelleen

vahvasti nörtti!

9 789513 183295N84.2 ISBN 978-951-31-8329-5