lainvalinta rooma ii asetuksen perusteella ...kiikeri.typepad.com/tutkielma lehtovuori rooma ii...

LAINVALINTA ROOMA II ASETUKSEN PERUSTEELLA

HENKILÖVAHINGONKORVAUSVASTUUN PERUSTAVAN

TAPAHTUMAN JOHDOSTA

Lapin yliopisto

Pro gradu

Jukka Lehtovuori

Eurooppaoikeus

Syyslukukausi 2010

Lapin yliopisto, oikeustieteiden tiedekunta

Työn nimi: Lainvalinta Rooma II asetuksen perusteella

henkilövahingonkorvausvastuun perustavan tapahtuman johdosta

Tekijä: Jukka Lehtovuori

Oppiaine: Eurooppaoikeus

Työn laji: Maisteritutkielma X Lisensiaatintutkimus__

Sivumäärä: XI + 91

Vuosi: 2010

Tiivistelmä:

Käsillä olevassa tutkimuksessa tarkastellaan Rooma II asetuksen mukaisen

lainvalinnan sääntelyä kansainvälisiä liityntöjä sisältäviin tapahtumiin liittyen.

Asetusta sovelletaan Euroopan unioinin jäsenvaltioissa 11.1.2009 alkaen.

Rooma II asetuksen sääntelyä lähestytään henkilövahingonkorvausvastuusta

käsin.

Lainvalita kuuluu perinteisesti kansainvälisen yksityisoikeuden oikeudenalaan

ja kansallisen sääntelyn piiriin. EU:ssa sisämarkkinoiden moitteeton toiminta

kuitenkin edellyttää jäsenvaltioissa yhtenäistä lainvalinnan sääntelyä. Tämän

vuoksi tässä tutkimuksessa perehdytään Euroopan unionin oikeusjärjestykseen

sekä kansainvälisen yksityisoikeuden periaatteisiin.

Tämän tutkimuksen perusteella henkilövahinko näyttäytyy Euroopan unionin

oikeusjärjestyksessä moniuloitteisena käsitteenä. Henkilövahinko muodostaa

unionin oikeusjärjestyksessä erityisen ja hankalasti lähestyttävän vahinkolajin.

Henkilövahingon käsitettä pyritään hahmottamaan EU-oikeusjärjestyksestä

käsin Rooma II asetuksen sääntelyn yhteydessä.

Avainsanat:

lainvalinta, Rooma II asetus, henkilövahinko, lex loci damni

Muita tietoja:

Suostun tutkielman luovuttamiseen Rovaniemen hovioikeuden käyttöön__

Suostun tutkielman luovuttamiseen kirjastossa käytettäväksi X

Suostun tutkielman luovuttamiseen Lapin maakuntakirjastossa käytettäväksi__

(vain Lappia koskevat)

I

SISÄLLYS

LÄHTEET ..........................................................................................................III

LYHENTEET......................................................................................................XI

1. Johdanto..........................................................................................................1

1.1 Tutkimuksen tarkoitus.................................................................................1

1.2 Tutkimuksen lähtökohdat ja aiheen rajaus.................................................3

2. Lainvalinta.......................................................................................................8

2.1 Lainvalinnan tarkoitus ja määrittely............................................................8

2.1.1 Lainvalinnan tarkoitus.........................................................................8

2.1.2 Liittymä.............................................................................................10

2.1.3 Kvalifikaatio.......................................................................................11

2.1.4 Lex fori ja lex causae....................................................................….11

2.1.5 Renvoi...............................................................................................12

2.1.6 Ordre public ja overriding mandatory rules.......................................13

2.1.7 Dépeçage..........................................................................................14

2.2 Lainvalinnan kehittyminen........................................................................15

2.2.1 Varhainen kehitys..............................................................................15

2.2.2 Kehitys 1800-,1900- ja 2000- luvun Euroopassa..............................18

2.2.3 Kehitys Yhdysvalloissa......................................................................21

2.2.4 Suomalainen sääntely.......................................................................24

3. Rooma II asetus............................................................................................26

3.1 Rooma II asetuksen sääntelyn tavoitteet.................................................26

3.2 Rooma II asetuksen oikeusperusta..........................................................32

3.3 Rooma II asetuksen soveltamisala...........................................................35

3.3.1 Asetuksen rakenne............................................................................35

3.3.2 Materiaalinen sääntely......................................................................37

3.3.2.1 Liittymä useaan eri valtioon.......................................................37

3.3.2.2 Sopimukseen perustumaton velvoite.........................................38

3.3.2.3 Siviili- ja kauppaoikeuden ala....................................................44

II

4. Henkilövahinko tapahtumasta johtuvana seurauksena...........................48

4.1 Taustaa tulkinnalle...................................................................................48

4.2 Perussopimusten mukainen tulkinta........................................................52

4.3 Sekundäärioikeuden mukainen tulkinta...................................................55

4.4 Oikeuskäytännön mukainen tulkinta........................................................56

4.5 Yhteenveto...............................................................................................57

5. Lainvalinta Rooma II asetuksen mukaanhenkilövahinkotapahtumassa.....................................................................59

5.1 Lex loci damni...........................................................................................59

5.2 Sovellettavan lain soveltamisala..............................................................68

5.3 Dépeçage ja mosaiikkiperiaate................................................................75

5.4 Ympäristövahinkotapahtuma....................................................................79

5.5 Renvoi-kielto.............................................................................................82

5.6 Ordre public ja overriding mandatory rules..............................................82

5.7 Tieliikenneonnettomuustapahtuma...........................................................84

6. Lopuksi..........................................................................................................88

III

LÄHTEET

Oikeuskirjallisuus

Beig, Daphne: Grenze und Zusammenspiel zwischen Vertrag und Delikt s. 37-

54 teoksessa Beig, Daphne – Graf-Schimek, Caroline – Grubinger, Andrea –

Schaherreiter, Judith: Rom II-VO, Neues Kollisionsrecht für außervertragliche

Schuldverhältnisse. Wien, 2009.

Biehler, Gernot: The Limits of Rome II, s. 277-288 teoksessa The Rome II

Regulation on The Law Applicable to Non-Contractual Obligations A New

International Litigation Regime. Edited by Ahern, John – Binchy, William,

Leiden – Boston, 2009.

van Boom, Willem H: European Tort Law – An Integrated or Compartmentalized

Approach? Erasmus University Rotterdam (EUR) – Erasmus School of Law

2009. (http://ssrn.com/abstract=1152788, 13.7.2010)

Carruthers, Janeen: Has the Forum Lost Its Grip? s. 25-46 teoksessa The

Rome II Regulation on The Law Applicable to Non-Contractual Obligations. A

New International Litigation Regime. Edited by Ahern, John – Binchy, William,


Dworkin, Ronald: Taking Rights Seriously. Great Britain 1987.

Eskuri, Seppo: Eräitä ongelmakysymyksiä uusittavista henkilövahinkojen

korvaamista koskevista säännöksistä, s. 38-54 teoksessa Juhlakirja Esko

Hoppu 1935 – 15/1 – 2005, Helsinki 2005.

Fentiman, Richard: The Significance of Close Connection, s. 85-112 teoksessa

The Rome II Regulation on The Law Applicable to Non-Contractual Obligations

A New International Litigation Regime. Edited by Ahern, John – Binchy, William,


IV

Graf-Schimek, Caroline: Die Rom II-VO und die internationale Zuständigkeit

nach Art 5 Nr 3 EuGVVO, s. 17-36 teoksessa Beig, Daphne – Graf-Schimek,

Caroline – Grubinger, Andrea – Schaherreiter, Judith: Rom II-VO Neues

Kollisionsrecht für außervertragliche Schuldverhältnisse. Wien 2008.

Hannikainen, Lauri: Kansainvälinen oikeus, s. 308-368 teoksessa

Oikeusjärjestys osa II. Toimittanut Maarit Niskanen, Lapin yliopiston

oikeustieteellisiä julkaisuja, sarja C 54, Rovaniemi 2010.

von Hein, Jan: Article 4 and Traffic Accidents s. 153-175 teoksessa The Rome II

Regulation on The Law Applicable to Non-Contractual Obligations, A New

International Litigation Regime. Edited by Ahern, John – Binchy, William,


Hemmo, Mika: Sopimus ja delikti. Helsinki 1998.

Hohfeld, Wesley Newcomb: 16 Some fundamental conceptions as applied in

judicial reasoning. Yale Law Journal, November 1913 (23 Yale L.J. 16).

Husa, Jaakko – Mutanen, Anu – Pohjalainen Teuvo: Kirjoitetaan juridiikkaa.

Ohjeita oikeustieteellisen kirjallisten töiden laatijoille. Helsinki 2005.

Infantino, Marta: Making European Tort Law: The Game and its Players.

University of Trieste School of Law 2009. (http://ssrn.com/abstract=1452804,

13.7.2010)

Joutsamo, Kari: Euroopan integraatiosta, s. 1-16 teoksessa Joutsamo, Kari –

Aalto, Pekka – Kaila, Heidi – Maunu, Antti: Eurooppaoikeus. Helsinki 2000.

Joutsamo, Kari: Eurooppaoikeuden rakenne, s. 17-54 teoksessa Joutsamo, Kari

– Aalto, Pekka – Kaila, Heidi – Maunu, Antti: Eurooppaoikeus. Helsinki 2000.

V

Joutsamo, Kari: Tuomioistuimen tulkintamenetelmistä, s. 297-309 teoksessa

Joutsamo, Kari – Aalto, Pekka – Kaila, Heidi – Maunu, Antti: Eurooppaoikeus.

Helsinki 2000.

Juenger, Friedrich K: Choice of Law and Multistate Justice. Special Edition.

Ardsley, NY 10502, 2005.

Juenger, Friedrich, K: The Problem with Private International Law, s. 289-310

teoksessa Private Law in the International Arena From National Conflict Rules

Towards Harmonization and Unification ¤ Liber Amicorum Kurt Siehr ¤. Edited:

Basedow, Jürgen – Meier, Isaak – Schnyder, Anton, K – Einhorn, Talia –

Girsberger, Daniel, The Hague, The Netherlands, 2000.

Jääskinen, Niilo: Euroopan unioni. Oikeudelliset perusteet. Helsinki 2007.

Kiikeri, Markku: Euroopan unionin ja Euroopan yhteisön oikeusjärjestelmästä, s.

231-272 teoksessa Oikeusjärjestys osa III. Toimittanut Maarit Niskanen, Lapin

yliopiston oikeustieteellisiä julkaisuja, sarja C 55, Rovaniemi 2010.

Kramer, Xandra, E: The Rome II Regulation on the Law Applicable to Non-

Contractual Obligations: The European private international law tradition

continued, 2008. (http://ssrm.com/abstract=1314749 19.5.2010)

Makkonen, Kaarle: Luentoja yleisestä oikeustieteestä. Helsinki 1998.

Maunu, Antti: Oikeuslähteiden mukainen systematisointi s. 55-103 teoksessa

Joutsamo, Kari – Aalto, Pekka – Kaila, Heidi – Maunu, Antti: Eurooppaoikeus.

Helsinki 2000.

Meeusen, Johan: Rome II: A True Piece of Community Law, s. 9-24 teoksessa

The Rome II Regulation on The Law Applicable to Non-Contractual Obligations



VI

Mills, Alex: The Application of Multiple Laws Under the Rome II Regulation, s.

133-152 teoksessa The Rome II Regulation on The Law Applicable to Non-

Contractual Obligations. A New International Litigation Regime. Edited by

Ahern, John – Binchy, William, Leiden – Boston, 2009.

Raitio, Juha: Eurooppaoikeus ja sisämarkkinat. Helsinki 2006.

Rauscher, Thomas: Internationales Privatrecht. Mit internationalem und

europäischem Verfahrensrecht. Heidelberg, 2009.

Routamo, Eero – Ståhlberg, Pauli – Karhu, Juha: Suomen

vahiongonkorvausoikeus. Helsinki 2006.

Rühl, Giesela: Methods and Approaches in Choice of Law: An Economic

Perspective. Berkeley Journal of International Law, Vol. 24, 2006.

(http://ssrn.com/abstract=920999, 13.6.2010)

Rushworth, Adam: Remedies and the Rome II Regulation, s. 199-218

teoksessa The Rome II Regulation on The Law Applicable to Non-Contractual

Obligations. A New International Litigation Regime. Edited by Ahern, John –

Binchy, William, Leiden – Boston, 2009.

von Savigny, Friedrich Karl: System des heutigen Römischen Rechts. Achter

Band. Drittes Buch. Herrschaft der Rechtsregeln über die Rechtsverhalt

-hältnisse. Berlin 1849. (http://books.google.com)

Schacherreiter, Judith: Rom II im Überblick, s. 1-15 teoksessa Beig, Daphne –

Graf-Schimek, Caroline – Grubinger, Andrea – Schaherreiter, Judith: Rom II-VO

Neues Kollisionsrecht für außervertragliche Schuldverhältnisse. Wien 2008.

Scott, Andrew: The Scope of `Non-Contractual Obligations, s. s. 57-84

teoksessa The Rome II Regulation on The Law Applicable to Non-Contractual

Obligations. A New International Litigation Regime. Edited by Ahern, John –

Binchy, William, Leiden – Boston, 2009.

VII

Searle, John R: The Construction of Social Reality. Harmondsworth, Middlesex,

England, 1996.

Symeonides, Symeon C: Rome II and Tort Conflicts: A Missed Opportunity. 56

American Journal of Comparative Law 2008a.

(http//:ssrn.com/abstract=1031803, 10.6.2010)

Symeonides, Symeon C: The American Revolution and the European Evolution

in Choice of Law: Reciprocal Lessons. Tulane Law Review, Vol. 82, No. 5,

2008b. (http://ssrn.com/abstract=1104284 10.6.2010)

Tridimas, Takis: The General Principles of EU Law. Second Edition. Oxford,

2006.

Tuori, Kaarlo: Kriittinen oikeuspositivismi. Vantaa 2000.

Tuori, Kaarlo: Oikeuden ratio ja voluntas. Vantaa 2007.

Virolainen, Jyrki: Prosessioikeuden oikeuslähteet, normit ja peruskäsitteet s. 81-

112 teoksessa Lappalainen, Juha – Frände, Dan – Havansi, Erkki – Koulu,

Risto – Niemi-Kiesiläinen, Johanna – Nylund, Anna – Rautio, Jaakko – Sihto,

Juha – Virolainen, Jyrki: Prosessioikeus. Juva 2008.

Virolainen, Jyrki: Peiaatteet prosessioikeudessa s. 113-210 teoksessa

Lappalainen, Juha – Frände, Dan – Havansi, Erkki – Koulu, Risto – Niemi-

Kiesiläinen, Johanna – Nylund, Anna – Rautio, Jaakko – Sihto, Juha –

Virolainen, Jyrki: Prosessioikeus. Juva 2008.

Wallis, Diana: Introduction Rome II – A Parliamentary Tale, s. s. 1-8 teoksessa

The Rome II Regulation on The Law Applicable to Non-Contractual Obligations.



VIII

Weintraub, Russell J: Rome II: Will it Prevent Forum Shopping and Take

Account of the Consequences of Choice of Law? s. s. 47-56 teoksessa The

Rome II Regulation on The Law Applicable to Non-Contractual Obligations. A

New International Litigation Regime. Edited by Ahern, John – Binchy, William,


Euroopan unionin virallislähteet

Ehdotus: Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus sopimuksenulkoisiin

velvoitteisiin sovellettavasta laista (”Rooma II”). Bryssel 22.7.2003 KOM(2003)

427 lopullinen, 2003/0168 (COD).

(http://eur-lex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=CELEX:52003PC0427:

FI:HTML)

Kirjallinen kysymys E-2770/03 Robert Evans (PSE) komissiolle, EUVL C 78 E,

27.3.2004, s. 164.

Euroopan parlamentin kanta, vahvistettu toisessa käsittelyssä 18. tammikuuta

2007 P6_TC2-COD(2003)0168.

(http://www.europarl.europa.eu/sides/getDoc.do?pubRef=-//EP//TEXT+TA+P6-

TA-2007-0006+0+DOC+XML+V0//FI)

Euroopan parlamentin, neuvoston ja komission yhteisen käytännön opas

yhteisöjen toimielimissä säädöstekstien laatimiseen osallistuville, Luxemburg

2003. (http://eur-lex.europa.eu/fi/techleg/pdf/fi.pdf)

Euroopan talous- ja sosiaalikomittea: Euroopan talous- ja sosiaalikomitean

lausunto aiheesta ”Ehdotus: Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus

sopimuksenulkoisiin velvoitteisiin sovellettavasta laista (’Rooma II’)”

(KOM(2003) 427 lopullinen – 2003/0168 COD). EUVL C 241, 28.9.2004, s. 1.

IX

European Parliament legislative resolution on the proposal for a regulation on

the European Parliament and of the Council on the law applicable to non-

contractual obligations (“Rome II”) (COM(2003)0427 – C5-0338/2003 –

2003/0168(COD)), P6_TA(2005)0284, OJEU C 157 E, 6.7.2006, s. 370.

Valtiosopimukset

Wienissä 23 päivänä toukokuuta 1969 tehty valtiosopimusoikeutta koskeva yleissopimus (Wienin yleissopimus).

Hague Convention on the Law Applicable to Traffic Accidents of May 4, 1971. (http://www.hcch.net/index_en.php?act=conventions.text&cid=81, 8.7.2010).

Oikeuskäytäntö

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin

CASE OF X AND Y v. THE NETHERLANDS, (Application no. 8978/80)

JUDGMENT STRASBOURG 26 March 1985.

(http://cmiskp.echr.coe.int/tkp197/view.asp?item=1&portal=hbkm&action=html&

highlight=8978/80&sessionid=59733594&skin=hudoc-en)

CASE OF COSTELLO-ROBERTS v. THE UNITED KINGDOM (Application no.

13134/87) JUDGMENT STRASBOURG g 25 March 1993.

(http://cmiskp.echr.coe.int/tkp197/view.asp?item=1&portal=hbkm&action=html&

highlight=13134/87&sessionid=59733337&skin=hudoc-en)

X

Euroopan unionin julkisasiamiehen ratkaisuehdotus

asia C-377/98 Alankomaiden kuningaskunta, julkisasiamiehen ratkaisuehdotus Jacobs 14.6.2001, Kok. 2001, s. I-7079.

Asia C-36/02 Omega Spielhallen, julkisasiamiehen ratkaisuehdotus Stix-Hackl 18.11.2004, Kok. 2004, s. I-9609.

Asia C-303/06 S. Coleman, julkisasiamiehen ratkaisuehdotus M. PoiaresMaduro, 31.1.2008, Kok. 2008, s. I-5603.

Euroopan unioinin tuomioistuin

Asia 26/62 NV Algemene Transport- en Expeditie Onderneming van Gend en Loos, tuomio 5.2.1963, Kok. 1963, s. 1.Suomenkielinen erityispainos I 1954-1971, 1994, s. 161.

Asia 6/64 Flaminio Costa, tuomio 15.7.1964, Kok. 1964, s. 585.Suomenkielinen erityispainos I 1954-1971, 1994, s. 211.

Asia 21/76 Handelskwekerij G. J. Bier BV, tuomio 30.11.1976, Kok. 1976, s. 1735.

Asia 29/76 LTU, tuomio 14.10.1976, Kok. 1976, s. 1541.

Asia 34/82 Martin Peters Bauunternehmung GmbH, tuomio 22.3.1983, Kok. 1983, s. 987.

Asia 14/83 Sabine Von Colson, tuomio 10.4.1984, Kok. 1984, s. 1891.

Asia 314/85 Foto-Frost, tuomio 22.10.1987, Kok. 1987, s. 4199.

Asia 26/91 Jakob Handte & Co. GmbH, tuomio 17.6.1992, Kok. 1992, s. I-3967.

Asia C-188/92. TWD, tuomio 9.3.1994, Kok. 1994, s. I-833.

Asia C-68/93 Fiona Shevill, tuomio 7.3.1995, Kok. 1995, s. I-415.

Asia C-364/93 Antonio Marinari, tuomio 19.9.1995, Kok. 1995, s. I-2719.

Asia C-369/96 Rikosoikeudenkäynti Arblade, tuomio 23.11.1999, yhdistetyt asiat C-369/96 ja C-376/96, Kok. 1999, s. I-8453.

XI

Asia C-203/99 Henning Veedfald, tuomio 10.5.2001, Kok. 2001, s. I-3569.

Asia C-168/00 Simone Leitner, tuomio 12.3.2002, Kok. 2002, s. I-2631.

Asia C-334/00 Fonderie Officine Meccaniche Tacconi SpA, tuomio 17.9.2002, Kok. 2002, s. I-7357.

Asia C-27/02 Engler, tuomio 20.1.2005, Kok. 2005, s. I-481.

Asia C-281/02 Andrew Owusu, tuomio 1.3.2005, Kok. 2005, s. I-1383.

Asia C-537/03 Katja Candolin, tuomio 30.6.2005, Kok. 2005, s. I-5745.

Asia C-356/05 Elaine Farrell, tuomio 19.4.2007, Kok. 2007, s. I-3067.

Asia F-50/09 Yhteisöjen tuomioistuin, kanne 12 päivänä toukokuuta .2009, Missir Mamachi di Lusignano v. Komissio, EUVL nro C 167 , 18/07/2009 s. 27–28.

Suomalainen oikeuskäytäatö

Turun HO 13.10.2005/2381. (http://www.finlex.fi/fi/oikeus/ho/2005/tho20052381)

LYHENTEET

EU Euroopan unioni

EUPOK Euroopan unionin perusoikeuskirja

EUTI Euroopan unionin tuomioistuin

SEU Sopimus Euroopan unionista

SEUT Sopimus Euroopan unionin toiminnasta

1

1. Johdanto

1.1 Tutkimuksen tarkoitus

Käsillä oleva tutkimus on Lapin yliopiston oikeustieteen maisterin tutkintoon

kuuluva opinnäytetyö, jossa tarkastellaan Euroopan parlamentin ja neuvoston

asetusta (EY) N:o 864/2007, 11.7.2007, sopimukseen perustumattomiin

velvoitteisiin sovellettavasta laista eli Rooma II asetusta. Euroopan unionin

oikeusjärjestykseen lukeutuva Rooma II asetus tulee sovellettavaksi

määrättäessä sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavaa lakia

siviili- ja kauppaoikeuden alalla tapahtumassa, jolla on liityntä useampaan kuin

vain yhteen maahan. Tähän aihepiiriin kuuluvan oikeudellisen kysymyksen

sääntely on perinteisesti sijoittunut kansainvälisen yksityisoikeuden alaan.1

Nimestään huolimatta kansainvälinen yksityisoikeus on kansalliseen

lainsäädäntöön perustuvaa oikeutta ja näin ollen osa kansallista

oikeusjärjestystä.2 Euroopan unionin jäsenvaltioissa Tanskaa lukuunottamatta

sovelletaan nykyisin rajatylittävään sopimukseen perustumattomaan

velvoitteeseen 11 päivänä tammikuuta 2009 alkaen Rooma II asetuksen

lainvalintasäännöksiä.

Tuomioistuin soveltaa lähtökohtaisesti vain omaa, tuomioistuimen maan lakia.3

Sopimukseen perustumattomalla velvoitteella, joka johtuu

vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta saattaa kuitenkin olla

liityntä useaan eri maahan. Tällaisessa tapahtumassa toimivaltainen

tuomioistuin joutuu ratkaisemaan minkä maan lakia kaikista mahdollisista

tapahtumaan soveltuvista laeista tapahtuman ratkaisemiseksi tulee soveltaa.4

Sikäli kuin tällainen tapahtuma tulee harkittavaksi unionin jäsenvaltion,

esimerkiksi suomalaisessa tuomioistuimessa, on tuomioistuimen velvollisuus

soveltaa tapahtumaan Rooma II asetusta (1 artikla 1 kappaleen 1 lause). Sen

mukaan määrätään tapahtuman tosiseikaston perusteella sovellettava laki, eli

1 Klami-Kuisma 2000, s. 15.2 Rauscher 2009, s. 3.3 Klami-Kuisma 2000, s. 16.4 Rauscher 2009, s. 1.

2

kansallisen oikeusjärjestyksen tapahtumaan sovellettavat materiaalisen

oikeuden säännökset.5 Nämä määrittävät tapahtuman ratkaisevat

oikeustosiseikat, jotka tuomioistuin asettaa ratkaisunsa perusteeksi.6 Näin ollen

kansallisen tuomioistuimen tulee soveltaa tapahtumasta riippuen, ei vain oman

oikeusjärjestyksensä, vaan myös sille vieraan, ulkomaisen oikeusjärjestyksen

säännöksiä.

Tässä tutkimuksessa Rooma II asetuksen lainvalintaa tarkasteltaessa

päähuomio on henkilövahingonkorvausvastuun perustavaan tapahtumaan

liittyvässä lainvalinnan sääntelyssä. Lainvalinnan sääntelyn tarkasteluun

erityisesti henkilövahinkoon liittyen on päädytty siksi, että henkilövahinko

näyttäytyy Rooma II asetuksen sääntelyssä erityisenä, jossain määrin koko EU-

oikeuden soveltamisalalla vaikeasti hallittavana vahinkolajina. Nimenomaisesti

henkilövahinkoon kuitenkin viitataan asetuksen johdannon kappaleissa useaan

otteeseen. Tutkimus pyrkii täyttämään lainopillisen tutkimuksen kriteerit. Se

sijoittuu eurooppaoikeuden oikeudenalalle. Eurooppaoikeus käsittää tällöin

etenkin Euroopan unionin oikeusjärjestykseen kuuluvien oikeuslähteiden

tutkimuksen.7

Makkosen mukaan tiettyjen säädännäisen oikeuden alojen järjestelmällistä

tutkimista kutsutaan lainopiksi eli positiivisoikeudelliseksi tutkimukseksi.

Lainoppi on tietyssä yhteisössä määrättynä ajankohtana voimassa olevan

oikeuden systemaattista tutkimista ja esittämistä.8 Lainopin tehtävänä on ottaa

kantaa voimassaolevaan oikeuteen, sen pätevyyteen sekä sisältöön. Tehtävä

voidaan ymmärtää tällaisiin kannanottoihin perustuvan järjestelmän luomiseksi.

Kannanotto perustuu aina normatiiviseen näkökulmaan oikeusnormin

merkityssisällöstä. Tällöin ei kysytä, onko normi faktisesti pätevä, vaan normia

arvioidaan oikeusjärjestyksen sisältä käsin. Toisin sanoen, lainopillisen

tutkimuksen kohteena on positiivisen oikeuden normin normatiivinen pätevyys

ja merkityssisältö, joita tarkastellaan yhdessä oikeuskäytännössä esiintyvien

5 Rauscher 2009, s. 1.6 Virolainen 2008, s. 108.7 Joutsamo 2000, s. 17; Raitio 2006, s. 1, 11. 8 Makkonen 1998, s. 2; ks. myös Husa – Mutanen – Pohjalainen, 2005, s. 13-14.

3

tuomioistuimen ratkaisukäytäntöön sisältyvien maksiimien kanssa.9 Voimassa

olevan lainsäädännön tulkinnalliset ja systematisoivat argumentit kiinnittyvät

lähtökohtaisesti aina vain tiettyyn oikeusjärjestykseen, jonka puitteissa mielekäs

argumentointi ylipäänsä on mahdollista ja josta argumenttien mielekkyys

ammennetaan – oikeusjärjestys määrää tulkinnan ja systematisoinnin

kontekstin.10

1.2 Tutkimuksen lähtökohdat ja aiheen rajaus

Käsillä olevassa tutkimuksessa tarkastellaan henkilövahingonkorvausvastuun

perustavaan tapahtumaan sovellettavan lain valintaa Euroopan unionin

oikeusjärjestyksen säännöksiin nojautuen. EU-oikeusjärjestyksen kehittyminen

on perustunut joidenkin tahojen mielestä EU-tuomioistuimen jopa yllättävän

aktiiviseen toimintaan.11 Alkusysäyksenä kehitykselle pidetään EU-

tuomioistuimen tuomiota asiassa Van Gend en Loos, jossa tuomioistuin lausuu

muun muassa:

”Euroopan talousyhteisö muodostaa kansainvälisessä oikeudessa uuden

oikeusjärjestyksen, jonka hyväksi jäsenvaltiot ovat rajoittaneet suvereeneja

oikeuksiaan, vaikka rajatuilla aloilla; tämän oikeusjärjestyksen oikeussubjekteja

ovat sekä jäsenvaltiot että niiden kansalaiset.

Jäsenvaltioiden lainsäädännöstä riippumattomalla yhteisön oikeudella

yksityisille perustetaan velvoitteiden lisäksi oikeuksia, joista tulee osa heidän

oikeudellista asemaansa.”12

Sen ohella, että EU-tuomioistuin otti kantaa uudenlaisen oikeusjärjestyksen

puolesta, katsoi se myös olevansa toimivaltainen tulkitsemaan

perustamissopimusta.13 EU-tuomioistuimen kanta sai vahvistusta sen

9 Canaris 1995, s. 15, 17-18.10 Canaris 1995, s. 15.11 Raitio 2006, s. 94.12 Asia 26/62 Van Gend en Loos, tuomio 5.2.1963, Kok. 1963, s. 1, tiivistelmä, 3 kohta; Suomenkielinen erityispainos I 1954-1971, 1994, s. 161, tiivistelmä, 3 kohta.13 Asia 26/62 Van Gend en Loos, tuomio 5.2.1963, Kok. 1963, s. 1, tiivistelmä, 1 kohta; Suomenkielinen erityispainos I 1954-1971, 1994, s. 161, tiivistelmä, 1 kohta.

4

oikeuskäytännössä muutama vuosi myöhemmin annetussa tuomiossa Flaminio

Costa, jossa tuomioistuin toteaa:

”Toisin kuin tavanomaisilla kansainvälisillä sopimuksilla, ETY:n

perustamissopimuksella on perustettu oma oikeusjärjestys, joka on sisällytetty

perustamissopimuksen voimaantullessa jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksiin ja

jota jäsenvaltioiden tuomioistuinten on sovellettava.

Perustamalla rajoittamattomaksi ajaksi yhteisön, jolla on omat toimielimet,

oikeushenkilöllisyys, oikeuskelpoisuus, kelpoisuus edustaa itseään

kansainvälisissä yhteyksissä ja todellista toimivaltaa, joka perustuu

jäsenvaltioiden toimivallan rajoittamiseen tai siirtämiseen yhteisölle, jäsenvaltiot

ovat rajoittaneet suvereeneja oikeuksiaan ja luoneet säännöstön, jota

sovelletaan niiden kansalaisiin sekä jäsenvaltioihin itseensä.

Jäsenvaltioiden toteuttama perustamissopimuksen määräysten mukaisten

oikeuksien ja velvoitteiden siirto kansallisesta oikeusjärjestyksestä yhteisön

oikeusjärjestykseen rajoittaa pysyvästi jäsenvaltioiden suvereeneja oikeuksia.”

14

Tavanomaisia valtiosopimuksia sääntelee Wienin yleissopimus, jonka 26

artiklan pacta sund servanda –periaate velvoittaa sopimusosapuolia täyttämään

sopimusvelvoitteensa vilpittömässä mielessä.15 EU-perussopimuksissa

vastaava periaate on ilmaistu Sopimuksessa Euroopan unionista (SEU 4

artiklan 3 kohdassa). Toisin kuin EU-perussopimukset, Wienin yleissopimuksen

31-33 artikloissa kirjatun tulkintasääntöjen mukaan valtiosopimuksen tulkinta

kuuluu lähtökohtaisesti sopimusosapuolen kansallisen tuomioistuimen

toimivaltaan. Sen sijaan EU-oikeuden tulkinnasta vastaavat EU:n toimivaltaiset

toimielimet ja niistä viime kädessä EU-tuomioistuin; nämä määrittelevät EU-

oikeuden lopullisen tulkinnan (SEU 17 ja 19 artiklat) ja tämä tulkinta sitoo

jäsenvaltioiden tuomioistuimia sekä viranomaisia (Sopimus Euroopan unionin

toiminnasta, SEUT 267 artikla). Lisäksi tulkinta tapahtuu EU-oikeusjärjestyksen

14 Asia 6/64, Flaminio Costa, tuomio 15.7.1964, Kok. 1964, s. 585, tiivistelmä, 3 kohta; Suomenkielinen erityispainos I 1954-1971, 1994, s. 211, tiivistelmä, 3 kohta.15 Wienissä 23 päivänä toukokuuta 1969 tehty valtiosopimusoikeutta koskeva yleissopimus (Wienin yleisopimus).

5

valossa.16 Voidaan sanoa, että EU-oikeusjärjestyksen sisällyttäminen

kansallisiin oikeusjärjestyksiin rajoittaa kansallisia suvereeneja oikeuksia

rajatulla alueella (SEU 1 artikla 1 kappale) ennen kaikkea siten, että EU-

oikeuden tulkinta ei ole kansallisten tuomioistuinten vaan EU-tuomioistuimen

toimivallassa.

EU-oikeusjärjestys on historiallisesti moderni oikeusjärjestys,

normikokonaisuuden muodostama järjestelmä.17 Se on säädettyä, positiivista

oikeutta, joka perustuu lopulta kansalliseen tahtoon (SEU 1 ja 50 artiklat).18

Wienin yleissopimuksen 6 artiklan mukaisesti jokainen valtio on kelvollinen

solmimaan sitä velvoittavan valtiosopimuksen.

EU-oikeusjärjestys määrittää nykyisin 27:n jäsenvaltion muodostaman

Euroopan unionin oikeusyhteisön voimassa olevan säädännäisen oikeuden.

Positiivisena oikeutena EU-oikeus on muutettavissa ja käytännössä se onkin

nopeasti kehittyvää ja dynaamista.19 EU-oikeusjärjestys rakentuu

perussopimusten artikloissa esitetyille ja turvatuille tavoitteille (SEU 2-4 artiklat).

Nämä täsmentyvät mainittuja artikloita seuraavissa myöhemmissä

perussopimusten artikloissa sekä sekundäärioikeuden säännöksissä. EU-

oikeusjärjestyksen toiminta taataan kansallisten (SEU 12 artikla) sekä EU:n

omien ylikansallisten toimielinten kuten Eurooppa-neuvoston (SEU 15 artikla),

komission (SEU 17 artikla), EU-parlamentin (SEU 14 artikla), EU-neuvoston

(SEU 16 artikla) sekä EU-tuomioistuimen (SEU 19 artikla) oikeudellisissa

käytännöissä, jotka uusintavat EU-oikeutta normatiivisena ilmiönä. Näissä

16 Joutsamo 2000, s. 305, 308, jossa viitataan muun muassa yhteisön tuomioistuimen presidentin Kutscherin lausumaan.17 Tuori 2000, s. 227 sekä s. 5, 19 jonka mukaan moderni oikeus on positiivista, tietoisiin inhimillisiin päätöksiin perustuvaa oikeutta; Tuori 2007, 47-48, jonka mukaan oikeuden historiallisuus avaa modernin oikeuden lineaarisen aikakäsityksen. Sen mukaan voidaan erottaa menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden aikahorisontit, joiden mukaan inhimillinen toiminta suuntautuu. Oikeus on muuttuva ja muutettavissa oleva.18 Tuori 2007, s. 279, jonka mukaan oikeusjärjestyksen synty ja kehittyminen on perinteisesti yhdistetty valtion syntyyn ja valtiolliseen kehittymiseen – sitä on leimannut kansallisen lainsäätäjän tahto. Oikeusjärjestys on ollut kansallista yksinomaisuutta. Sisäisen suvereenisuutensa nojalla kansallisvaltiot ovat määränneet oikeusjärjestyksestään sekä sen soveltamisesta.19 Tuori 2000, s. 5, 212, jonka mukaan moderni oikeus on jatkuvasti muuttuvaa ja muutettavissa olevaa oikeutta; Joutsamo 2000, s. 1.

6

toimielinten käytännöissä yhdistyvät vahvasti sekä oikeudelliset että poliittiset

tavoiterationaaliset käytännöt.

EU-oikeusjärjestys on rakenteeltaan kerrostunut jo perussopimusten tasolla.

Kerrostunut rakenne mahdollistaa EU-oikeuden refleksiivisyyden.20 SEU 1-4

artiklat tarkentuvat perussopimusten seuraavissa artikloissa ja EU:n johdettu

oikeus saavuttaa legitiimin aseman silloin, kun se perustuu perussopimusten

määräykseen (SEUT 288 artikla).21

Oikeuskirjallisuudessa esitetyn kannan mukaan EU-oikeusjärjestystä ei voida

kuitenkaan pitää kypsänä modernina oikeutena. EU-oikeuden pintatasoa

tukevat syvemmät kerrostumat, erityisesti oikeuskulttuurin taso nähdään olevan

vielä kehitystilassa ja kypsymätön.22 Kansalliset, EU-oikeutta soveltavat

tuomioistuimet ovat taipuvaisia lähestymään EU-oikeutta oman

oikeuskulttuurinsa kautta. Tämän nähdään johtuvan siitä, että EU-

oikeusjärjestystä systematisoiva käsitteistö puuttuu eikä tuomioistuin näin ollen

voi oikeuden soveltamisessa tukeutua vakiintuneisiin sisällöllisiin

oikeusperiaatteisiin.23 Tähän voitanee kuitenkin lisätä ainakin suomalaisen

oikeuskulttuurin tason osalta, että nykyisyyden aikahorisontissa viimeisen

vuosikymmenen aikana koulutettu suomalainen lakimieskunta on syventynyt

koulutuksensa aikana EU-oikeusjärjestyksen tavoitteelliseen ja dynaamiseen

sääntelyyn ja yleisiin oikeusperiaatteisiin ja osa jopa luodannut EU-oikeutta

hiukan pakollisia aineopintoja syvemmältä, tämän kirjoittaja mukaan lukien.

20 Tuori 2000, s. 163, jonka mukaan oikeus on monitasoinen normatiivinen ilmiö. Kerrostuneessa oikeusjärjestyksessä voidaan erottaa kolme tasoa: 1. oikeuden myrskyisä pintataso, 2 oikeuskulttuurin taso sekä 3 oikeuden syvätaso. Rakenteeltaan kerrostunutta oikeusjärjestystä voidaan kutsua kypsäksi moderniksi oikeudeksi. Siinä voidaan erottaa pinnan alaisia syvempiä kerrostumia, jotka määrittävät pintatason rakennetta; Tuori 2007, s. 17: positiivinen oikeus mahdollistaa oikeuden refleksiivisyyden; se kykenee arvioimaan itseään.21 Kiikeri 2010, s 235; Tridimas 2006, s. 50.22 Tuori 2000, s. 227-228; myös s. 184-185, jossa oikeuskulttuurin tason ainesosiksi mainitaan muun muassa eri oikeudenalojen yleiset opit, vallitseva oikeuslähdeoppi, käsitys normiristiriitojen ratkaisemisesta, oikeusnormin tulkintaa ohjaavat standardit ja oikeuskulttuurin oikeuskäsitteet; Tuori 2007, s. 41, jonka mukaan oikeuskulttuurin tasoa määrittävät suljetun oikeusyhteisön erityiskoulutuksen saaneet lakimiehet ja heidän asiantuntijakulttuurinsa praktisen tiedon välittäjänä.23 Tuori 2000, s 226.

7

Vaikka tuomioistuinten EU-oikeudellinen asiantuntemus ehkä asetettaisiinkin

kyseenalaiseksi, on tuomioistuin kuitenkin vain yksi oikeuskulttuurin tason

toimijoista, tosin toimijoista ehkä merkittävin. Tuomioistuimen osalta

oikeuskulttuurin uudistuminen - EU-oikeuden tuntemuksen tason kohottamiseen

liittyen - on lisäksi tuomarin riippumattomuus periaatteesta johtuen hidas

prosessi.24 On toisaalta hyvinkin mahdollista, että EU-oikeuden tuntemus

tuomioistuinlaitoksen ulkopuolella toimivassa lakimieskunnassa on kattavampi

ja tiedon taso oikeuskulttuurisesti kypsempää. Voitanee joka tapauksessa

olettaa, että tulevaisuuden aikahorisontissa nykyinen 15 vuoden aikana hankittu

kokemus EU-jäsenvaltiona sekä jäsenyyteen olennaisesti liittyvä EU-

oikeusjärjestyksen tuntemus tulevat syvenemään entisestään uusien

lakimiessukupolvien oikeustieteen opinnoissa sekä käytännön työssä

hankkiman EU-oikeuden tuntemuksen kautta.

On vielä muistettava, että EU-oikeuden lopullinen tulkinta on EU-

tuomioistuimen, ei kansallisen tuomioistuimen toimivallassa. Kansallinen

tuomioistuin on SEU 267 artiklan mukaan viime kädessä velvollinen pyytämään

sen käsiteltävänä olevassa asiassa EU-tuomioistuimelta ennakkoratkaisun EU-

oikeuden tulkinnasta. Tällä tavoin EU-tuomioistuin on ottanut paikkansa

kansallisten tuomioistuinten rinnalla EU-oikeuden pintatasoa tukevalla

oikeuskulttuurin tasolla kehittäen ja rakentaen sitä kypsäksi EU-

oikeusjärjestyksen osaksi. EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä onkin

kehittynyt yleisiä oikeusperiaatteita, kuten ennakoitavuus, oikeusvarmuus ja

suhteellisuusperiaate EU-oikeuden tulkinnan ja systematisoinnin tueksi.25

EU-perussopimusten uudistamisen ja voimaantulon myötä 1 päivänä joulukuuta

2009, voitanee katsoa EU-oikeuden syvärakenteen kehkeytyneen, kun

demokratia ja ihmisoikeusperiaatteet ovat tulleet kirjatuksi perussopimuksiin

yhtenevästi jäsenvaltioiden valtiosääntöperinteen mukaisesti.26

24 Virolainen 2008, s. 195, jonka mukaan suomalaisen tuomarin riippumattomuus perustuu Euroopan neuvoston ministerikomitean vuonna 1994 hyväksymään suositukseen R (94)12, YK:n yleiskokouksen vuonna 1985 hyväksymään julistukseen (päätöslauselmat 40/32 ja 40/146), sekä Suomen perustuslain 103 pykälän määräykseen tuomarien erottamattomuudesta.25 Tridimas 2006, s. 139, 242, 265; Tuori 2000, s. 197-198, jossa oikeusperiaatteista; Maunu 2000, s. 87, jonka mukaan EU-tuomioistuin voi tulkita sekä unionin primäärin että johdetun oikeuden säännöksiä ilmauksina yleisistä oikeusperiaatteista.26 Tuori 2000, 228; ks. myös s. 221, jonka mukaan modernin oikeuden syvimmän kerrostuman

8

Tässä tutkimuksessa EU-oikeus nähdään itsenäiseksi ja kerrostuneeksi

historialliseksi oikeusjärjestykseksi. EU-oikeutta arvioidaan lähtökohtaisesti

nykyisyyden aikahorisontista, joka perussopimusten tasolla ymmärretään

perussopimusten uudistamisen jälkeiseksi ajaksi.27 Johdetun oikeuden sekä

EU-tuomioistuimen oikeuskäytännön osalta tarkastellaan voimassa olevia

säännöksiä ja niihin perustuvaa oikeuskäytäntöä. EU-oikeuden systematisointi

ja tulkinta perustuu EU-oikeuden kerrostuneeseen rakenteeseen, jossa pinnan

alaiset syvemmät kerrostumat määrittävät pintatason rakennetta.28

Koska Rooma II asetusta sovelletaan EU-jäsenvaltioissa kansainvälisen

yksityisoikeuden alalla lainvalinnassa, on asetuksen sääntelyn ymmärtämiseksi

luotava katsaus kansainvälisen yksityisoikeuden terminologiaan ja kehitykseen.

Tämän jälkeen Rooma II asetuksen sääntelyn tavoitteiden sekä sääntelyn alan

esittelyn jälkeen tässä tutkimuksessa tarkastellaan henkilövahingon käsitettä ja

lainvalintaa henkilövahinkotapahtumaan perustuen. Mainitaan vielä, että

tutkimuksessa ei tehdä periaatteellista eroa käsitteiden Euroopan yhteisöt ja

Euroopan unioni välillä.

2. Lainvalinta

2.1 Lainvalinnan tarkoitus ja määrittely

2.1.1 Lainvalinnan tarkoitus

Euroopan Unionin kansalaisilleen sekä muille yksityisille oikeudellisille toimijoille

perustavanlaatuisina oikeuksina takaamat perusvapaudet - työvoiman,

palvelujen, ihmisten sekä pääomien rajatylittävä vapaa liikkuvuus - aiheuttavat

vääjäämättä taloudellisluonteisia oikeussuhteita, joilla on kansainvälisiä

yhteyksiä.29 Näiden yhteyksien juridista merkitystä on tutkittu perinteisesti

ainesta ovat esimerkiksi ihmisoikeusperiaatteet.27 Perussopimukset on muutettu viimeksi 1.12.2009 voimaan tulleella Lissabonin sopimuksella.28 Tuori 2000, s. 163.29 Meeusen 2009, s. 11.

9

kansainvälisen yksityisoikeuden oikeudenalalla. Vaikka oikeuden alan nimenä

on kansainvälinen yksityisoikeus, ollaan silti tekemisissä kansallisen oikeuden

säännösten kanssa, jotka ovat osa kansallista oikeusjärjestystä.

Kansainvälisyyttä kansainvälisen yksityisoikeuden alalle tuottaa osaltaan

vieraskielinen termistö, joka on syntynyt kansainvälisen tiedeyhteisön piirissä ja

on samalla oikeudenalaa yhdistävä tekijä.30

Kun oikeussuhteella on liityntöjä useaan eri valtioon, aktualisoituu kysymys

siitä, millä perusteella oikeussuhteeseen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet

määräytyvät. Toisin sanoen, joudutaan suorittamaan harkintaa usean

oikeussuhteeseen mahdollisesti sovellettavan lain suhteen. Tässä harkinnassa

on kyse lainvalinnasta.31 Lainvalinnasta (choice of law, Kollisionsrecht)

kansainvälisen yksityisoikeuden alueella puhutaan silloin, kun joudutaan

ratkaisemaan, mikä lukemattomista maailmassa voimassa olevista

oikeusjärjestyksistä sääntelee kulloinkin käsillä olevaa, konkreettisesti

ratkaistavaa yksityisoikeudellista oikeussuhdetta.32 Lainvalinnassa ei ole

kysymys oikeussuhteen varsinaisesta materiaalisesta ratkaisemisesta. Itse

asiassa lainvalintakysymyksissä eurooppalainen kansainvälinen yksityisoikeus

on ollut pikemminkin sokea oikeussuhteen materiaalisen ratkaisun, kuten myös

sovellettavan lain sisällön suhteen.33

Kansainvälinen yksityisoikeus sääntelee kansainvälisiä liityntöjä omaavia

konkreettisia oikeussuhteita. Tällaisissa oikieussuhteissa kohtaavat useiden

kansallisten oikeusjärjestysten sääntelyt. Kansainvälisen yksityisoikeuden

tehtävänä on määrittää näiden oikeussuhteiden ratkaisemiseksi mahdollisesti

kyseeseen tulevista oikeusjärjestyksistä se, jonka materiaalisia säännöksiä

ratkaisussa tulee soveltaa.34 Toisin sanoen, tavoitteena on yksittäisen

30 Mikkola 2009, s. 7, 22.31 Mikkola, 2009, s. 7-8.32 Rauscher, 2009, s.1; lainvalinta voidaan kansainvälisen yksityisoikeuden ohella ymmärtää myös 1. interlokaalina, 2. interpersonaalisena sekä 3. intertemporaalisena lainvalintakysymyksinä (ks. ed. s.4-6, 37) – nämä kysymykset eivät kuulu kuitenkaan tämän tutkimuksen problematiikkaan.33 Mills 2009, s. 138.34 Rauscher, 2009, s.1; Mikkola 2009, s. 8 vertaa kansainvälisen oikeuden (IPR) säännöksiä liikennemerkeiksi, ”... jotka ohjaavat autoilijaa valitsemaan oikean tien. Oikealle tielle päässyt autoilija päättää tämä jälkeen valitulla tiellä noudatettavien määräysten puitteissa, minne hän päättää ajaa”.

10

tapauksen materiaalisiin kysymyksiin sovellettavan lain valinta.35 Tällöin

puhutaan kansainvälisestä yksityisoikeudesta suppeassa merkityksessä.

Laajassa merkityksessä kansainvälinen yksityisoikeus käsittää

lainvalintasäännösten ohella kansainvälisen prosessioikeuden säännökset,

jotka sääntelevät tuomioistuimen toimivaltaa sekä annettujen tuomioiden ja

viranomaisen päätösten tunnustamista ja täytäntöönpanoa.36 Rooma II

asetuksen päämäärä on eurooppalaisten lainvalintaa koskevien kansallisten

säännösten yhtenäistäminen suoraan sovellettavalla asetuksella (johdanto 6

kappale). Asetukseen ei sisälly prosessuaalisia säännöksiä tuomioiden

tunnustamisen tai täytäntöönpanon osalta.37

2.1.2 Liittymä

Lainvalintakysymys aktualisoituu tapauksissa, joissa kulloinkin käsillä olevaan

tapaukseen liittyvällä oikeussuhteella on yhteyksiä useampaan kuin vain yhteen

valtioon. Kansainvälisessä yksityisoikeudessa tällaisia yhteyksiä nimitetään

liittymiksi.38 Liittymä viittaa niihin oikeussuhteen sisältämiin erilaisiin

tosiseikkoihin eli oikeussuhteen tunnusmerkkeihin, jotka vaikuttavat yhtäältä

sovellettavan lain valintaan ja toisaalta aineellisten normien soveltamiseen.

Liittymäsääntö on puolestaan kansainvälisen yksityisoikeuden normi. Se

osoittaa sovellettavan lain tietyssä konkreettisessa tapauksessa, jolla on

liittymä useampaan kuin vain yhteen valtioon. Kansainvälisen yksityisoikeuden

normit määräävät, mitkä liittymät ratkaisevat lainvalinnan. Liittymäsäännössä on

oikeuskirjallisuudessa erotettu viittausosa ja liittymäosa eli seuraamusosa.

Viittausosa määrittää, mihin oikeudellisiin kysymyksiin liittymäsääntö soveltuu.

Liittymäosa määrittää sen, minkä valtion lakia oikeussuhteeseen sovelletaan.39

Näin ollen tarkasteltaessa esimerkiksi Rooma II asetuksen artiklaa 4, voidaan

todeta sen 1 kohdan säännön: ”... sopimukseen perustumattomaan

35 Klami – Kuisma, 2002, s.18: ”jutun laki”.36 Mikkola, 2009, s.7; Klami – Kuisma, 2000, s. 15-19.37 Rooma II asetus kuuluu sen sijaan EU:n toimenpiteisiin, joilla helpotetaan tuomioiden vastavuoroista tunnustamista (Rooma II asetuksen johdanto(3) ja (4) kappaleet).38 Klami-Kuisma 2000, s. 16, jossa käytetään sekä liittymä että liityntä käsitteitä.39 Mikkola, 2009, s. 22-23.

11

velvoitteeseen, joka johtuu vahingonkorvausvastuun perustavasta

tapahtumasta ...” määrittävän oikeudelliset kysymykset, joihin liittymäsääntö

soveltuu ja siten kyseessä on liittymäsäännön viittausosa. Asetuksen 4 artiklan

1 kohdan liittymäosa eli seuraamusosa puolestaan kuuluu: ”... sovelletaan sen

valtion lakia, jossa vahinko aiheutuu.”

2.1.3 Kvalifikaatio

Liittymään ja liittymäsääntöön liittyy läheisesti kvalifikaation käsite.40

Kansainvälisessä yksityisoikeudessa kvalifikaatiolla tarkoitetaan oikeussuhteen

juridista luonnehdintaa. Tavoitteena on oikeussuhteen tosiseikaston juridisen

luonteen arvioiminen kulloinkin käsillä olevasta liittymäsäännön viittausosasta

käsin. Tarkoituksena on selvittää, onko tapauksen tosiseikasto liitettävissä

viittausosan sääntelyalueen piiriin. Tarkasteltaessa Rooma II asetuksen 4

artiklan 1 kohdan määrittelemää viittausosan sääntelyaluetta, todetaan sen

kattavan tosiseikaston, jossa on kysymys sopimukseen perustumattomasta

velvoitteesta, joka johtuu vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta.

Mikäli kulloinkin käsillä olevan tapauksen tosiseikasto kvalifioituu 4 artiklan 1

kohdan mukaisesti ja kvalifikaation lopputulema osoittaa liittymäsäännön

viittausosan validiksi tapauksen suhteen, sovelletaan tapaukseen

liittymäsäännön liittymäosaa. Kvalifikaatio on asiaa pohtivan tuomioistuimen

tehtävä.

2.1.4 Lex fori ja lex causae

Kvalifikaatio kuuluu asiaa pohtivalle tuomioistuimelle, joka nojaa kvalifikaatiota

suorittaessaan kirjallisuudessa esitetyn vallitsevan kannan mukaan forumvaltion

oman oikeusjärjestyksen säännöksiin, lex foriin.41 Käytäntö voidaan johtaa

kansainvälisessä yksityisoikeudessa vallitsevasta käsityksestä. Sen mukaan on

pidettävä erillään kansallisten instrumenttien, instituutioiden ja käsitteiden kautta

40 Kvalifikaation käsitteestä ks. Juenger, 2005, s.71.41 Mikkola, 2009, s. 23-24; Rauscher, 2009, s.104, jonka mukaan on mahdollista soveltaa kvalifikaatioon myös lex causaen sääntelyä, tosin: ”Dagegen wird Qualifikation nach der lex causae selten vertreten“.

12

tarkasteltavat, ja toisaalta kysymykset, jotka ratkaistaan vieraan oikeuden

mukaisesti. Edellisiin kuuluvat kansainvälisen prosessioikeuden, jälkimmäisiin

kansainvälisen yksityisoikeuden kysymykset.42 Lex forilla tarkoitetaan

tuomioistuimen lakia. Kyseessä on sen maan laki, oikeusjärjestys, jonka

mukaan tuomioistuin asian käsittelee. Kyseessä on oikeusjärjestys, jonka

kansainvälisen yksityisoikeuden lainvalintasäännöt määräävät sovellettavan lain

ja jonka prosessioikeuden normeja ratkaisuun sovelletaan. Lex causaella

tarkoitetaan tapaukseen sovellettavaa oikeusjärjestystä, jonka materiaalisia

säännöksiä tuomioistuin soveltaa ratkaisua tehdessään. Lex causae käsittää

oikeusjärjestyksen aineelliset säännökset, ei sen sijaan oikeusjärjestyksen

prosessuaalisia normeja.43

Tehdessään ratkaisua lex causaen suhteen tuomioistuin soveltaa siis oman

maansa oikeusjärjestystä eli lex foria. Tuomioistuin soveltaa tällöin nimen oman

oikeusjärjestyksensä kansainvälisen yksityisoikeuden lainvalintaa koskevia

säännöksiä. Lex forin kansainvälisen yksityisoikeuden säännökset saattavat

tällöin edellyttää sovellettavaksi tuomioistuimen oman oikeusjärjestyksen

materiaalisia säännöksiä, jolloin lex fori on yhtenevä lex causaen kanssa.

Toisaalta sovellettavaksi saattaa osoittautua myös tuomioistuimelle vieraan

oikeusjärjestyksen materiaaliset säännökset eli tuomioistuin joutuu soveltamaan

ulkomaan lakia. Soveltaessaan vieraan oikeusjärjestyksen sääntöjä,

tuomioistuin tukeutuu kuitenkin lex forin prosessuaalisiin säännöksiin.44

2.1.5 Renvoi

Forumvaltion oman oikeusjärjestyksen lainvalintasäännöt osoittavat

lähtökohtaisesti aina käsillä olevaan tapaukseen sovellettavan lain. Toisin

sanoen, tuomioistuinvaltion lex forin lainvalintasäännökset viittaavat lex

causaeen, eli oikeusjärjestykseen, jonka materiaalisia säännöksiä tuomioistuin

soveltaa tehdessään ratkaisua kansainvälisiä liityntöjä sisältävässä asiassa.

Viittaaminen kohdistuu tällöin kyseessä olevan oikeusjärjestyksen

42 Mikkola, 2009, s. 24, Rauscher, 2009, s. 2.43 Mikkola, 2009, s.24-25; Klami – Kuisma, 2000, s. 18-19, 48-49.44 Klami – Kuisma, 2000, s. 18-19.

13

materiaalisten säännösten ohella myös sen kansainvälistä yksityisoikeutta

koskeviin säännöksiin. Näin ollen onkin mahdollista, että lex forin viittaaman

oikeusjärjestyksen, lex causaen, kansainvälis-yksityisoikeudelliset säännökset

sisältävät viittauksen, joka johtaa edelleen kolmanteen oikeusjärjestykseen ja

tämä puolestaan edelleen neljänteen ja niin edelleen. Ilmiötä nimitetään

kansainvälisessä yksityisoikeudessa käsitteellä renvoi.45 Erilaisina

viittausmuotoina kirjallisuudessa erotetaan ensinkin edelleen viittaaminen, joka

tarkoittaa edellä esitettyä tilannetta, missä lex causae viittaa edelleen

kolmanteen oikeusjärjestykseen (ja tämä mahdollisesti edelleen neljänteen

jne.). Tällöin muodostuu viittausketju, joka päättyy lopulliseen lex causaeen.

Mahdollinen on myös takaisin viittaaaminen. Tällaisessa tilanteessa lex causae

tai sen edelleen viittaama oikeusjärjestys sisältää viittauksen takaisin lex foriin,

jolloin lex fori on sama kuin lex causae. Nyt kuljetaan kehässä, joka tulee

jossain vaiheessa murtaa oikeuskysymyksen ratkaisemiseksi.46 Edelleen ja

takaisin viittaamisesta johtuvan epävarmuuden torjumiseksi renvoi on

nimenomaisesti torjuttu EU-oikeudessa (Rooma II asetus 24 artikla)

2.1.6 Ordre public ja overriding mandatory rules

Silloin, kun tuomioistuimen laki lex fori eli sen kansainvälisen yksityisoikeuden

normit viittaavat ulkomaiseen oikeusjärjestykseen, on pääsääntönä

luonnollisesti se, että ulkomaista oikeusjärjestystä tulee tällöin soveltaa. Tämän

ohella tulee soveltamisen tuomioistuimessa tapahtua samoin perustein kuin

sovellettaessa oikeusjärjestystä alkuperämaassaan vastaavanlaisessa asiassa.

Vaikka lex forin lainvalintasäännökset osoittavatkin sovellettavaksi ulkomaisen

oikeusjärjestyksen, ei tuomioistuinta kuitenkaan voida velvoittaa tekemään

ratkaisua, joka lopputulemaltaan olisi vastoin tuomioistuinvaltion

oikeusjärjestyksen perusteita. Sikäli kuin ulkomaisen oikeusjärjestyksen

soveltaminen tuomioistuimessa johtaisi ratkaisuun, joka mainitulla tavalla olisi

45 Rauscher, 2009, s. 77, saksankielisessä kansainvälisessä yksityisoikeudessa (IPR: Internationales Privatrecht) renvoin yhteydessä käytetään nimitystä Gesamtverweisung viitattaessa koko oikeusjärjestykseen. Edellisen vastakohta on Sachnormverweisung, jolloin viittaus koskee vain oikeusjärjestyksen materiaalisia normeja. Toisaalta s. 83, jonka mukaan Rooma II asetuksen 24 artikla käsittää kaikki eri lajiset viittaukset.46 Klami – Kuisma, 2000, s. 74 käyttävät ilmaisuja ”looginen pelikabinetti” tai ”kansainvälinen tennispallottelu”.

14

ristiriitainen oikeusjärjestyksen perusteiden kanssa, on tuomioistuimella

mahdollisuus torjua ulkomaisen lain soveltaminen. Tällöin tuomioistuin soveltaa

ulkomaisen lain sijaan yksittäistapauksessa oikeuspaikan lakia. Kyseessä on

ordre public –periaatetta ja se on kansainvälisen oikeusjärjestyksen perusteita

koskeva poikkeus. Poikkeuksen tavoin sitä on sovellettava pidättyvästi.47

Ordre public –periaate on pidettävä erillään kansainvälisesti pakottavista

säännöistä. Näillä tarkoitetaan overriding mandatory rules -periaatetta, jonka

mukaan tuomioistuin soveltaa ilman eri toimenpiteitä oikeuspaikan lakia.

Tuomioistuin ei tällöin lainkaan sovella kansainvälisen yksityisoikeuden

säännöksiään, eikä tarkastele ulkomaisen lain eli lex causaen sisältöä.48

2.1.7 Dépeçage

Dépeçage on kansainväliseen yksityisoikeuden käsite, jolla ilmaistaan jonkin

oikeudellisen ilmiön pilkkomista pienemmiksi osakysymyksiksi tai –ongelmiksi.

Pilkkomisen jälkeen kaikkien pilkkomisen tuloksena syntyneiden osaongelmien

ja –kysymysten osalta harkitaan yksitellen, mikä on niihin (parhaiten)

sovellettavissa oleva oikeusjärjestys. Tällöin lainvalintasäännöstö ikään kuin

hajoaa usean oikeusjärjestyksen sääntelyalueelle. Ilmiö on mahdollinen

tapauksessa, jossa konkreettisen tapahtuman tosiseikaston voidaan katsoa

muodostuvan useasta itsenäisestä oikeudellisesta kysymyksestä. Näitä tulee

dépeçage -periaatteen mukaan arvioida kulloiseenkin oikeudelliseen

kysymykseen yhdistettävän liittymän perusteella.49 Esimerkkinä voidaan

ajatella tilannetta, missä Rooma II asetuksen artiklan 18 mukaan esitetty suora

kanne vastuussa olevaa vakuutuksenantajaa vastaan edellyttää argumentointia

vakuutussopimuksen voimassa olosta tai pätevyydestä.

47 Rauscher, 2009, s. 129; Mikkola, 2009, s. 13; Klami – Kuisma, 2000, s.76 kirjoittavat lex forin oikeuspoliittisista tavoitteista ja edelleen s. 81: ”on tutkittava myös ja enne muuta sitä lopputulosta, johon asian omaisia normeja sovellettaessa konkreettisessa tilanteessa jouduttaisiin.”48 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 30.49 Mikkola, 2009, s. 23; Rauscher 2009, s. 109-119 erottaa Erst-, Vor- ja Teilfrage –kysymykset Dépeçagen yhteydessä. Nämä muodostuvat tapahtuman tosiseikaston sisältämistä ”normativ auszufüllende Tatsachen”; Ks. Myös Klami – Kuisma, 2000, s.94.

15

2.2 Lainvalinnan kehittyminen

2.2.1 Varhainen kehitys

Kansainvälisen yksityisoikeuden alalla lainvalinnasta voidaan alkaa puhua

keskiajalta n. 1100-luvulta lähtien. Tällöin lainvalintaa tarkastellaan siinä

merkityksessä kuin se ymmärretään oikeustieteen piirissä tänä päivänä.

Tuolloin Italiassa ryhdyttiin pohtimaan ratkaisua sovellettavan lain valinnasta

tapauksissa, jotka liittyivät italialaisten kaupunkivaltioiden välisiin

oikeussuhteisiin.50 Tätä ennen ei varsinaisesti lainvalinnasta voida puhua

nykyaikaisessa merkityksessä.

Antiikin Kreikassa monikansallisia kysymyksiä tiedetään esiintyneen erityisesti

kaupankäynnin synnyttämänä n. 400 luvulta eKr.. Kreikan alue muodostui

pienistä kaupunkivaltioista, joilla kullakin oli oma oikeutensa, alueella vallitsi

tämän johdosta oikeuspartikularismi. Kaupunkivaltioiden ryhtyessä

keskinäiseen kaupankäyntiin, nousi kauppasuhteisiin liittyen väistämättä esiin

riitakysymyksiä, jotka koskivat asianosaisten, eri kaupunkivaltioiden asukkaiden

välisiä suhteita. Kreikassa näiden kiistojen ratkaisemiseen kehiteltiin

monenlaisia instrumentteja. Sen sijaan, että olisi keskitytty riitakysymykseen,

riitoja ratkaistiin esimerkiksi solmimalla kaupunkivaltioiden välille kauppatapoja

säänteleviä sopimuksia sekä perustamalla kaupan ja merenkulun alojen

erityistuomioistuimia. Kreikkalaiset kunnioittivat myös sopimusvapauden

periaatetta. Varsinainen lainvalintakysymys ei aktualisoitunut Kreikassa, koska

kaupunkivaltioiden lait olivat pohjimmiltaan yhteneviä ja tuomioistuimet

sovelsivat lex foria.51

Myöskään Roomalaiset eivät pohtineet lainvalintakysymyksiä. Rooma kehittyi

hallitsevaksi poliittiseksi sekä taloudelliseksi mahdiksi n. 300 eKr. ja harjoitti

kansainvälistä kauppaa sekä rajojensa sisä- että ulkopuolella. Rooman ius

civileä sovellettiin ainoastaan sen omiin kansalaisiin. Mahdollisesti

kreikkalaisten kauppaa sääntelevän erityistuomioistuimen esikuvan mukaan 50 Juenger 2005, s. 11; Rühl 2006, s. 7.51 Juenger 2005, s.6-7; Rühl 2006, s. 6; Klami - Kuisma 2000, s. 29.

16

roomalaiset kehittivät praetor peregrinus –instituution (matkapreetorin), jolla oli

toimivalta käsitellä riita-asioita, joissa osapuolet eivät olleet Rooman

kansalaisia. Praetor peregrinus –instituution toimintatavat olivat epäformaaleja.

Sen toiminta nojasi juridiseen kekseliäisyyteen, Kreikasta omaksuttuihin

juridisiin periaatteisiin sekä bona fide –periaatteeseen. Näiden juridisten

välineiden avulla praetor peregrinus –instituution puitteissa luotiin itsenäinen

normisto, ius gentium, jonka säännöksien roomalaiset katsoivat edustavan

kakien kansojen yhteistä hyvää. Se oli Rooman kansalaisiin sovellettavaa ius

civileä joustavampi ja käytännöllisempi. Aikaa myöten Rooman kansalaisuus

myönnettiin kaikille valtakunnan alueella oleskeleville. Tämä johti ius gentiumin

luonteen muuttumiseen ja voidaan puhua yhdestä ja yhtenäisestä

roomalaisesta oikeudesta. Sitä ei tosin sovellettu yhtenäisesti koko

valtakunnassa.52

Rooman valtakunnan hajottua oikeuspartikularismi jatkuu, sillä alueelle

asettuneet valloittajat toivat mukanaan oman oikeutensa. Myös roomalaista

oikeutta sovellettiin edelleen roomalaisiin. Sovellettava laki määräytyi

kansalaisuuden perusteella. Kuka tahansa saattoi vaatia, että häntä tuli

kohdella syntymänsä perusteella määräytyvän lain mukaisesti. Tällainen

vaatimus oli mahdollista esittää huolimatta siitä, mitä juridista asiaa kulloinkin

käsiteltiin. Se, minkä lain mukaan tuomioistuin asian tulisi ratkaisemaan, oli

riippuvainen erityisestä asiakirjasta, joka todisti kansalaisuuden. Asianosaisen

oli mahdollista valita sovellettava laki myös ennen tuomioistuinkäsittelyä

annetulla professio iuris –tunnustuksella. Tunnustus puolestaan takasi

käytännössä vapaan lainvalinnan. Aikaa myöten kansojen sekoittuessa

kansalaisuuden perusteella tapahtuvaa sovellettavan lain määräytymistä ei

enää pidetty asianmukaisena. Katsottiin aiheelliseksi ryhtyä soveltamaan

asuinpaikan perusteella määräytyvää lakia.53

Lainvalinnan sääntely alkaa varsinaisesti keskiajan Italiassa, jossa

oikeustieteen harrastajat ryhtyvät opettamaan Justinianuksen Corpus Iuris

Civilis -lakia. Pohjois-Italian alue oli tuolloin jakautunut kaupunkivaltioiksi, joilla

52 Juenger 2005, s. 8-9; Rauscher 2009, s. 7; Klami - Kuisma 2000, s. 29.53 Juenger 2005, s. 10; Rauscher 2009, s. 7-8.

17

kullakin oli oma oikeutensa, eli statuuttinsa.54 Kaupunkivaltioiden välisen

vaihdannan vilkastuttua alkoi vääjäämättä esiintyä ongelmia, jotka johtuivat

statuuttien erilaisista sisällöistä sekä epävarmuudesta sen suhteen, mitä

statuuttia olisi kulloinkin sovellettava ja mikä tuomioistuin olisi katsottava

toimivaltaiseksi riidan ratkaisemisessa. Oikeustieteen tehtävänä nähttiin

oikeuspartikularismin ongelman ratkaiseminen. Oikeustieteilijän ehdottomaksi

auktoriteetiksi ja tiedonlähteeksi ongelmaa ratkottaessa nostettiin Corpus Iuris

Civilis. Sen katsottiin olevan paikallisten statuuttien yläpuolella.55

Oikeustieteilijöiden keskuudessa pidettiin mahdollisena ratkaista statuuttien

välisiä ongelmia Corpus Iuris Civiliksen avulla. Glossaattori Aldricus esimerkiksi

ehdotti, että eri valtioista olevia asianosaisia sääntelevistä statuuteista olisi

valittava tapaukseen parhaiten soveltuva. Toisaalta glossaattorit edustivat myös

kantaa, jonka mukaan valtion säätämä laki velvoittaa vain valtion alamaisia.

Glossaattorrien jälkeen kommentaattorit eli postglossaattorit, kuten Bartolus de

Sassoferato ja hänen oppilaansa Baldus de Ubaldis n. vuonna 1350 esittivät

statuuttiluokittelun. Sen mukaisesti voitiin erotella statuta personalia, statuta

realia ja statuta mixta. Statuta personalia viittaa henkilön kansalaisuuteen,

mutta myös irtaimeen kohdistuvat oikeudet määrittyvät sen mukaan, kenen

henkilön katsotaan olevan omistaja. Statuta realia viittaa puhtaasti esineisiin ja

niihin kuuluvat esimerkiksi kiinteään esineeseen liittyvät oikeudet. Statuta mixta

käsittää kaikki muut normit, kuten perhe- ja velvoiteoikeudelliset.56

Ajan myötä 16. vuosisadalla kansainvälisessä yksityisoikeudessa painopiste

siirtyi Ranskaan jossa sikäläinen tutkija Charles Dumoulin jatkoi italialaisten

tutkijoiden työtä ja kehitti statuuteista hienojakoisempia sekä muokkasi

liityntäsääntöjä. Käytännössä kuitenkin valtaosin sovellettavaksi tuli lex fori.57

54 Klami - Kuisma 2000, s. 63-64: ”Kansainvälisessä yksityisoikeudessa on ollut tapaa kutsua statuutiksi ... tiettyyn laajahkoon asiaryhmään sovellettavaa lakia. Täten on puhuttu esinestatuutista, millä on tarkoitettu esineoikeudellisten oikeuskysymysten ratkaisussa käytettävää lakia, henkilöstatuutista, velvoitestatuutista jne.”; Rauscher 2009, s. 8: ”Anders als im modernen IPR (internationales Privatrecht) wurde jedoch nicht die Frage gestellt, welchen Staates Recht einen Sachverhalt beherrscht. Es wurde danach unterschieden, welche statuta eines bestimmten Staates geeignet waren, auch auf Personen Anwendung zu finden, die nicht Untertanen dieses Staates waren.”55 Klami - Kuisma 2000, s. 31; Juenger 2005, s. 11-12.56 von Savigny 1840, s. 122; Rauscher 2009, s. 8-9.57 Juenger 2005, s. 18.

18

Samaan aikaan Englannissa tuomioistuinkeskeisessä common law –

järjestelmässä kansainvälisen yksityisoikeuden alalla sovellettiin – hyvin

omaperäiseen ja fiktioon nojautuvaan lainvalintaoppiin perustuen - lex forin

säännöksiä.58 Ranskasta painopiste siityi 17. vuosisadalla edelleen Hollantiin,

missä oikeustieteen tutkija Ulrich Huber perusti vieraan valtion yksityisoikeuden

soveltamisen tuomioistuimessa comitas gentium –periaatteeseen, eli kansojen

keskinäiseen kohteliaisuuteen.59

Statuuttiin nojautuvan kansainvälisen yksityisoikeuden päätepisteeksi nähdään

saksalaisen oikeustieteilijän Carl Georg von Wächterin kirjoitukset vuodelta

1841-42. Niissä hän arvostelee voimakkaasti statuutti-oppia ja vaatii, että

tuomioistuinten ei tule arvioida, mitä lakia sen tulee soveltaa. Wächterin

mukaan tuomioistuimen tuli soveltaa lex foria, tuomioistuinmaan lakia.

Tuomioistuin on valtio-orgaani, jonka velvollisuutena on toteuttaa yksin

lainsäätäjän tahtoa.60 Käytännössä vieraan oikeuden soveltaminen

tuomioistuimissa oli jäänyt ylipäätään vaatimattomaksi statuutti-opin

sekavuuden johdosta, ja tuomioistuimissa sovellettiin lex foria.61

2.2.2 Kehitys 1800-,1900- ja 2000- luvun Euroopassa

Kansainvälinen yksityisoikeus saavutti nykyisen opillisen perustansa 19.

vuosisadalla. Perustan luojina mainitaan erityisesti amerikkalainen Joseph

Story, saksalainen Friedrich Carl von Savigny sekä italialainen Pasquale

Stanislao Mancini. Näistä Story kehitti Huberin comitas gentium -periaatetta.

Hän esitti lisäksi kattavaan oikeustapauskommentaariinsa nojautuen, ettei

tuomioistuimen tule enää ratkaista asiaa statuutti -oppiin perustuen, vaan

aiheittain. Tämä vastaa nykyistä käsitystä kansainvälisessä yksityisoikeudessa.

Varsinaisen teoreettisen ja opillisen pohjan modernille kansainväliselle

yksityisoikeudelle loi kuitenkin von Savigny, jonka nimi mainitaan Rooma II

asetuksen yhteydessä nykyistenkin tutkijoiden kirjoituksissa.6258 Juenger 2005, s. 22.59 Juenger 2005, s. 20.60 Juenger 2005, s. 32-34.61 Klami - Kuisma 2000, s. 33. 62 Muun muassa Kramer 2008, s. 12, von Hein 2009, s. 156, Symeonides 2008b, s. 40.

19

Von Savignyn mukaan kansainvälisen yksityisoikeuden kysymykset on

mahdollista ratkaista, kun on kyetty määrittelemään eli kvalifioimaan kulloinkin

käsillä olevan oikeussuhteen läheisin kasvualusta, Sitz. Tällä hän tarkoitti

elävän elämän tosiseikaston yhdistämistä tiettyyn oikeusjärjestykseen, jonka

säännöksin tosiseikaston määrittämää oikeussuhdetta voidaan hallita ja jota

soveltamalla voidaan ratkaista tosiseikaston kuvaaman oikeussuhteen

ilmentämä oikeudellinen ongelma.63 Tiettyä oikeussuhdetta tuli aina arvioida

samoin perustein huolimatta siitä, minkä maan tuomioistuin sitä arvioi. Tämä oli

oikeussuhteen luonteesta johtuva välttämättömyys. Koska kysymys

pohjimmiltaan oli siis oikeussuhteen luonteesta, johti tämä kansainvälisiä

suhteita ratkaistaessa siihen, että tuomioistuimen tuli soveltaa sille vierasta

lakia sikäli kuin se oli oikeussuhteen luonteen vaatima laki.64 Johdonmukaisesti

nämä kansainväliset oikeussuhteet edellyttivät vastavuoroisuutta sekä

kansalaisten ja vierasmaalaisten yhtäläistä kohtelua.65 Tämä johtaa

yhdenmukaisiin ratkaisuihin riippumatta siitä, minkä maan tuomioistuimessa

kansainvälistä suhdetta arvioitiin.66 Von Savignyn mielestä esimerkiksi

oikeudelliset käsitteet muodostivatkin ylikansallisen systeemin ja ne tuli

huomioida eri maiden kansallisessa lainsäädännössä.67

Von Savignyn mukaan kaikki kansainväliset yksityisoikeudelliset suhteet ovat

kvalifioitavissa suhteen luonteen perusteella tiettyihin yksityisoikeuden

oikeudenalan luokkiin. Luokat muodostuvat esimerkiksi velvoite- tai

perheoikeudellisista suhteista. Luokista on löydettävissä kaikille oikeussuhteille

läheisin ja luonteenomaisin kasvualusta.68 Jokaiselle yksityisoikeudelliselle

luokalle eli kategorialle hän puolestaan määrittelee tälle kategorialle ominaisen,

sille parhaiten soveltuva kiinteän liitynnän, kuten esimerkiksi domicili tai situs.

Näiden tuli osoittaa, minkä kansallisen oikeusjärjestyksen säännöksiä

oikeussuhteeseen sovellettaisiin.69

63 von Savigny 1840, s. 2-3, 28, 108.64 von Savigny 1840, s. 28, 32, 129.65 von Savigny 1840, s. 25-28, 128-129.66 von Savigny 1840, s. 26-27.67 von Savigny 1840, s. 114-115, 129.68 von Savigny 1840, s. 118-120.69 von Savigny 1840, s. 95, 100-101, 120-121.

20

Ratkaisematta kutenkin jäi kysymys siitä, missä on yksittäisen oikeussuhteen eli

oikeussubjektin henkilökohtaisen oikeudellisen kapasiteetin luonteenomaisin eli

läheisin kasvualusta. Von Savignyn ja Storyn mukaan henkilö- ja

perheoikeudellisissa suhteissa tämä olisi domicillii eli henkilön kotipaikka.70

Mancini esitti poikkeavassa kantanaan, että luonteenomaisin kasvualusta

perustuu henkilön kansallisuuteen. Hän katsoi, että yksityisoikeus on

pikemminkin yksilöön tai kansalaiseen kuin alueeseen perustuvaa. Mancini

esitti myös lainvalintaa koskevien kansainvälisten sopimusten solmimista koska

katsoi, ettei kansallisvaltioita voitu jättää yksin ratkaisemaan kansainvälisen

yksityisoikeuden kysymyksiä. Tämä johtaa Mancinin mukaan kansainvälisen

yksityisoikeuden pirstoutumiseen.71

Kansainvälisen yksityisoikeuden kehitys kulki Euroopassa 1900-luvulla kohti

kansallisia kodifikaatioita. Vuosisadan loppupuolella kansallisiin kodifikaatioihin

liittyen oli keskustelu kansainvälistynyt ja siirtynyt oikeusvertailevaan suuntaan.

Tuomioistuimen toiminnassa ei kuitenkaan katsota tapahtuneen suuriakaan

muutoksia oikeustieteellisestä tutkimuksesta huolimatta. Valtaosin

tuomioistuimissa sovelletaan lex foria.72

Nyt 2000-luvulla voidaan katsoa kansainvälisen yksityisoikeuden

eurooppalaistuneen.73 Euroopan unionissa on kuluvalla vuosituhannella

annettu merkittäviä kansainvälisen yksityisoikeuden säännöksiä, joilla on välitön

vaikutus sovellettavana oikeutena kaikissa unionin jäsenvaltioissa niiden

kansallisista säädöksistä riippumatta. Tällaisia unionin lainsäätäjän antamia

säädöksiä ovat muun muassa Rooma I asetus sopimukseen sovellettavan lain

valintaan liittyen sekä Rooma II asetus, joka sääntelee sopimukseen

perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavan lain valintaa. Rooma II asetuksen

sääntelyssä yleis- ja erityissääntelyyn perustuva liittymä määrittää

sovellettavaksi tulevan lain. Asetuksen katsotaankin perustuvan von Savignyn

esittämään kansainvälisen oikeuden teoriaan, jonka mukaan tuomioistuimen

70 von Savigny 1840, s. 100.71 Juenger 2005, s. 41-42; Rauscher 2009, s. 10-12.72 Juenger 2005, s. 43-44. 73 Meeusen 2009, s. 9.

21

kvalifikaation lopputuleman perusteella tapahtumaan sovelletaan kiinteän

liittymän perusteella määräytyviä kansallisen oikeusjärjestyksen säännöksiä.74

2.2.3 Kehitys Yhdysvalloissa

Yhdysvalloissa tapahtuneen kehityksen tarkasteluun on käsillä olevan

tutkielman kannalta perusteltu syy. Vaikka kansainvälinen yksityisoikeus

vuosisatojen ajan oli perustunut kansainvälisen tiedeyhteisön toimintaan ja oli

tämän johdosta yleisiltä opeiltaan ja periaatteiltaan kulkenut yhdenmukaisesti

eri valtioissa, lähti kehitys 2000 –luvulla kuitenkin Yhdysvalloissa kulkemaan eri

suuntaan kuin yllä esitetty eurooppalainen kehitys.75 Rooma II asetuksen

valmisteluprosessin aikana tehtiin tästä huolimatta laajaa kansainvälistä

yhteistyötä, johon osallistui myös amerikkalaisia tutkijoita.76

Yhdysvaltalaisessa common law –oikeusjärjestykselle on ominaista, että

tuomari ei ole tiukasti lakiin sidottu, vaan laki ennemminkin tarjoaa vain

suuntaviivat ratkaisutoiminnalle. Näin on ollut mahdollista kehittää joustavia

sääntöjä ulkomaisen yksityisoikeuden sääntöjen soveltamiselle

tuomioistuimissa. Johdonmukaisesti yhdysvaltalaisen kansainvälisen

yksityisoikeuden tutkijoiden piirissä on kohdistettu kritiikkiä civil law –maihin,

etenkin manner-eurooppalaiseen jäykäksi koettuun kodifioituun kansainväliseen

yksityisoikeuteen kiinteine liityntöineen. Vaatimuksia on esitetty sääntöjen

joustavuuden lisäämisen suuntaan.77

Kritiikkiä on arvioitava amerikkalaisessa kontekstissa, joka perustuu

yhtenäiselle common law perinnölle sekä suhteellisen yhtenäiselle

tuomarikoulutukselle. Tämän ohella yhtenäisyyttä edesauttaa merkittävästi se,

että juridisesti relevantti kirjallinen materiaali on tuomareiden saatavilla

englannin kielellä. Tilanne Euroopassa on melko lailla erilainen. Sopimukseen

perustumaton velvoite, jolla on liityntöjä useaan eri maahan, viittaa

74 Kramer 2008, s. 12; von Hein 2009, s. 160.75 Mikkola, 2009, s. 22, 59; Symeonides, 2008b, s. 3-4.76 Kramer, 2008, s.1, 11; Symeonides, 2008b, s. 6.77 Rauscher 2009, s. 12; Symeonides, 2008a, s. 8-9.

22

samanaikaisesti useaan eri kielialueeseen, kulttuuriin sekä oikeusjärjestykseen.

78 Yhteisen kielen ja common law –perintöön sisältyvien juridisten käsitteiden ja

käsitysten ohella U.S. Supreme Courtilla on merkittävä panos osavaltioiden

rajatylittävien sopimukseen perustumattomien velvoitteiden yhdenmukaisen

ratkaisemisen turvaamisessa.79

Yhdysvaltalainen tutkimus kansainvälisen yksityisoikeuden alalla kuvaa civil law

ja common law –maiden välisten erojen alkaneen kehittyä Mancinin esittämän

ja eurooppalaisten valtioiden omaksuman kansalaisuus periaatteen adoptiosta

lähtien. Yhdysvaltojen federalistisessa järjestelmässä kansalaisuuden sääntely

on federaation kansallisen lainsäätäjän, eikä itsenäisten osavaltioiden

toimivallassa. 1900-luvun alkuvuosiin saakka sekä amerikkalainen että

eurooppalainen kansainvälinen yksityisoikeus keskittyi lainvalintakysymykseen,

joita säänneltiin objektiivisin kriteerein ja joka saman aikaisesti oli sokea

materiaalisen sääntelyn sisällölle. Yhdysvalloissa syntyi kuitenkin 1900-luvulla

kaksi kansainvälisen yksityisoikeuden opillista perustaa arvioivaa ja kritisoivaa

liikettä. The First Restatement of Conflict of Law:ta seurasi 1960-luvulla The

Second Restatement of Conflict of Law, jota pidetään kansainvälisen

yksityisoikeuden yhdysvaltalaisen revoluution alkuunpanijana.80

The First Restatement liikkeen oppien ei katsota alkuaikoina vielä juurikaan

eroavan eurooppalaisesta tai savignylaisesta lainvalintakysymyksestä. Liikkeen

piirissä syntyi jäykkä viimeisen välttämättömän tapahtuman–oppi81, jota

kansainvälisen yksityisoikeuden piirissä sovellettiin erityisesti sopimukseen

perustumattomaan velvoitteeseen. Tämän opin mukaisella viimeisellä

välttämättömällä tapahtumapaikan lailla tarkoitetaan vahingon aiheutumispaikan

lakia. Oikeusoppineiden piirissä kuitenkin ryhdyttiin arvostelemaan jäykäksi

koettua lainvalintaa, ja esitettiin, että tuomioistuimen tulisi valita sovellettava laki

”merkittävimmän liittymän” perusteella. Merkittävimmän liittymän harkinnassa

tuomioistuimelle annettiin lähes vapaat kädet. Liittymä saattoi perustua muun

muassa vahingon aiheutumispaikkaan, tekopaikkaan ja osapuolten yhteiseen

78 von Hein 2009, s. 162.79 Infantino 200, s. 3-4 sekä s. 9, jossa viitataan yhteisen käsitteistön puuttumiseen.80 Juenger, 2005, s. 104-105.81 Juenger, 2005, s. 90-91: “… the last event necessary ...“.

23

asuinpaikkaan. Liikkeen kannattajien mielestä oli lisäksi otettava huomioon

sovellettavan lain materiaalisia säännöksiä. Sen sijaan, että kansainvälisessä

yksityisoikeudessa keskitytään vain oikeussuhteen allokointiin suhteessa

valtioon eli lainvalintaan, oli huomioitava ennen kaikkea kulloiseenkin

tapaukseen liittyvät valtiolliset sekä poliittiset intressit.82 Tämä Proper Law

Approach -periaate intressianalyyseineen vaikutti taustalla merkittävästi

myöhemmän The Second Restatement –uudistusliikkeen syntymiseen ja sen

oppeihin.83

Oikeustieteen piirissä alkunsa saaneet uudistusliikkeet saivat nopeasti

kannatusta ylimpien tuomioistuinten toiminnassa, mikä takasi uudistusten

menestymisen.84 1960 –luvulla syntyneen The Second Restatement –

uudistusliikkeessä korostuvat nimen omaan intressianalyysi sovellettavan lain

valinnassa. Intressianalyysiä harjoittaa tuomioistuin ja sitä harjoitetaan sekä

tapahtumaan liittyvien poliittisten intressien että tapahtumaan sovellettavan lain

tarjoaman lopputuloksen suhteen. Tarkoituksena on löytää tapahtuman

ratkaisemiseen parhaiten soveltuva laki.85 Tällöin tulee ottaa huomioon

sovellettavan lain materiaaliset säännökset.

Nykyään yhdysvaltalaisessa kansainvälisessä yksityisoikeuden tutkimuksessa

teemoina ovat edelleen tuomioistuimien suhteellisen vapaa toimivalta sekä

joustavuus sovellettavan lain valinnassa. Lainvalinnassa korostetaan tämän

ohella osapuolten autonomiaa eli oikeutta valita sovellettavaksi itselleen

edullisin laki. Tämän ohella on orientoiduttava ratkaisun lopputuloksen

materiaaliseen oikeudenmukaisuuteen.86 Tuomioistuimilta edellytetään

teleologista näkökulmaa materiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi

sekä aktiivista ja avointa roolia todellisen kansainvälisen yksityisoikeuden

luomiseksi.87 On kuitenkin katsottu, että uudistusliikkeiden esille nostamista

periaatteista huolimatta tuomioistuimet käytännössä soveltavat pääosin lex

82 Juenger, 2005, s. 95; intressianalyysistä Symeonides, 2008b, s. 19-21.83 Juenger, 2005, s. 97, 105: “ “… the most significant connection ...”84 Juenger, 2005, s. 106-107.85 Juenger, 2005, s. 129.86 Juenger 2000, s. 306; Symeonides, 2008b, s. 20.87 Juenger, 2005, s. 194-195.

24

foria, eli tuomioistuimen kotipaikan lakia. Yhtenä merkittävänä syynä

tuomioistuimien toiminnalle mainitaan lex forin suosiminen sekä lex forin

soveltamiseen liittyvät alhaiset transaktiokustannukset ja oikeudenkäynnin

kokonaiskustannukset.88 Oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että amerikkalainen

kehitys olisi viime aikoina jälleen kulkemassa lainvalintakysymyksissä kohti

kiinteiden ja selkeiden liittymien määrittelemistä. Tavoitteena nähdään olevan

samankaltainen selkeys kuin esimerkiksi Euroopan unionissa. Näin

oikeudenalan kehitys olisi hetkellisen opillisen hajaannuksen jälkeen jälleen

saavuttamassa yhteisen vaiheen.89

2.2.4 Suomalainen sääntely

Lainvalinta sääntelyn kehitys on Suomessa viimeisten vuosikymmenien ajan

ollut sidoksissa Euroopan unionin jäsenyyteen. Ennen Unionin jäsenyyttä

suomalaiset tuomioistuimet olivat lähtökohtaisesti haluttomia soveltamaan

ulkomaista lakia.90 Ulkomaisia tuomioita ei Suomessa myöskään tunnustettu

ilman nimenomaista normia. Suomi osallistui kansainväliseen yhteistyöhön

kansainvälisen yksityis- ja prosessioikeuden alalla lähinnä pohjoismaisen

yhteistyön puitteissa.91 Tämän lisäksi Suomi oli liittynyt vuonna 1962

ulkomaisten välitystuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa koskevaan

New Yorkin laajasti ratifioituun yleissopimukseen ja välitystuomiot tunnustettiin

tämän yleissopimuksen mukaisesti.92 Vuonna 1988 Suomessa säädettiin

Euroopan yhteisöjen Rooman yleissopimukseen perustuen laki

kansainvälisluontoisiin sopimuksiin sovellettavasta laista (466/1988, KvSopL).

Laki salli lakiviittauksen (KvSopL 2 luku 4 §) ja siinä legalisoitiin läheisimmän

liittymän periaate (KvSopL 2 luku 5 §) sekä välittömästi sovellettaviin normeihin

88 Rühl 2006, s. 33-34.89 Rühl 2006, s. 36-37.90 Klami – Kuisma, 2000 s. 40 esimerkki ratkaisutoiminnasta: ”Milloin on haluttu päästä Suomen oikeuden soveltamiseen, kansainvälinen yksityisoikeus on perusteluissa muistettu. Milloin on haluttu torjua ulkomainen oikeus, on vain perusteluitta sovellettu Suomen lakia”. 91 Ks. laki (588/1977) yksityisoikeudellista vaatimusta koskevien pohjoismaisten tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä asetus (938/1977).92 Laki (200/1962) ulkomaisten välitystuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa koskeva, New Yorkissa 10.6.1958 tehdyn yleissopimuksen eräiden säännösten hyväksymisestä ja sellaisten välitystuomioiden täytäntöönpanosta sekä asetus (207/1962) sopimuksen voimaansaattamisesta.

25

tukeutuminen (KvSopL 3 luku 9-10 §§; KvSopL 4 luku 11-12 §§). Suomen

saatettua samaisena vuonna voimaan Itävallan kanssa solmitun sopimuksen

tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta93, tulivat EY-maissa annetut

tuomiot tunnustettaviksi ja täytäntöönpantaviksi myös Suomessa. Tämä oli

mahdollista, koska Itävallalla oli voimassa oleva sopimus EY-maiden kanssa

tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta. Koska EY-maissa annetut

tuomiot tunnustettiin ja täytäntöönpantiin Itävallassa, olivat nämä tuomiot

tunnustettavissa ja täytäntöönpantavissa myös Suomessa. Sopimuksen

perusteella suomalaiset tuomiot tulivat vastaavasti tunnustettaviksi kaikissa EY-

maissa.94 Vuonna 1993 Suomi liittyi Luganon yleissopimukseen tuomioiden

tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta95. Koska sopimukseen liittyivät Suomen

ohella myös kaikki muutkin Pohjoismaat, tulivat sopimuksen määräykset

sovellettaviksi pohjoismaisten toimijoiden välillä yhteispohjoismaisten normien

sijaan96.

Euroopan unionin jäsenvaltioissa, Suomi mukaan luettuna sovelletaan 11

päivästä tammikuuta 2009 alkaen Rooma II asetusta sopimukseen

perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavasta laista. Asetuksen sääntelyllä on

tarkoitus yhdenmukaistaa unionin jäsenvaltioiden lainvalintasäännöstöt. Jos

vahingonkorvausvastuun perustavalla tapahtumalla on liityntä useampaan kuin

vain yhteen maahan, jäsenvaltioissa määrätään sovellettavaksi sama

kansallinen laki riippumatta siitä, minkä jäsenvaltion tuomioistuimessa kanne

nostetaan (Rooma II asetus johdanto (6) kappale).

93 Laki (342/1988) Itävallassa annettujen yksityisoikeudellista vaatimusta koskevien tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta; Asetus (343/1988) Itävallan kanssa yksityisoikeudellisissa asioissa annettujen tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta tehdyn sopimuksen voimaansaattamisesta sekä Itävallassa annettujen yksityisoikeudellista vaatimusta koskevien tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta annetun lain voimaantulosta.94 Klami – Kuisma, 2000, s. 42-43.95 Laki tuomioistuimen toimivaltaa sekä tuomioiden täytäntöönpanoa yksityisoikeuden alalla koskevan yleissopimuksen ja siihen liittyvien pöytäkirjojen eräiden määräysten hyväksymisestä 16.4.1993 (612/1993) sekä voimaanpanoasetus (613/1993).96 Klami – Kuisma, 2000, s. 43.

26

3. Rooma II asetus

3.1 Rooma II asetuksen sääntelyn tavoitteet

Rooma II asetuksen tavoitteet mainitaan johdannon (1), (6), (16) ja (38)

kappaleissa ja ne konkretisoivat perussopimuksissa ilmaistuja abstrakteja

tavoitteita.97 SEU 1, 2 ja 3 artikloissa esitetyt tavoitteet täsmentyvät näitä

seuraavissa SEU:n sekä SEUT:n artikloissa. Tällainen EU-oikeuden rakenne on

yhteisöarkkitehtuurissa olennaista ja EU-tuomioistuin tulkitseekin unionin

säännöksiä ja toimivaltaa aina tavoitteellisesti sekä viime kädessä SEU

artiklojen 1-3 pohjalta.98 Tätä unionin oikeusjärjestyksen peruspiirrettä

kutsutaan dynaamiseksi tavoitteellisuudeksi. Tämän peruspiirteen

dynaamisuutta korostaa unionin oikeusjärjestyksen jatkuvasta kehityksestä

johtuva muutostila.99 EU-oikeuden normilähteenä pidetään kirjoitettujen

normien ohella EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntöä johon EU:n kirjoitetun

oikeuden tulkinta tulee suhteuttaa.100

EU-oikeusjärjestyksen luonteen mukaisesti Rooma II asetuksen sääntelyn

tavoitteet on kirjattu asetuksen johdannon kappaleisiin.101 Toisaalta selkeästi

otsikoitua, asetuksen tavoitteet kirjaavaa johdannon kappaletta ei asetukseen

sisälly. Rooma II asetuksen johdannon (33) kappaleen mukaan:

”Tämän asetuksen tavoitetta ei voida riittävällä tavalla saavuttaa jäsenvaltioiden

toimin, vaan se voidaan asetuksen laajuuden ja vaikutusten vuoksi saavuttaa

paremmin yhteisön tasolla, joten yhteisö voi toteuttaa toimenpiteitä

perustamissopimuksen 5 artiklassa vahvistetun toissijaisuusperiaatteen

mukaisesti. Kyseisessä artiklassa vahvistetun suhteellisuusperiaatteen

97 Joutsamo 2000, s.18.98 Kiikeri 2010, s. 235.99 Joutsamo 2000, s. 29 sekä s. 305-309, jossa havainnollistetaan dynaamisuuden käsitettä ja sen liittämistä erityisesti EU-tuomioistuimen teleologiseen tulkintatoimintaan. Jääskinen 2007, s. 92 kuvaa Unionin oikeusjärjestyksen tulkintatapaa tavoite-keino-hierarkioille perustuvaksi sääntely- ja toimintamalliksi.100 Raitio 2006, s. 92.101 Kiikeri 2010, s. 235.

27

mukaisesti tässä asetuksessa ei ylitetä sitä, mikä on tämän tavoitteen

saavuttamiseksi tarpeen”.

Asetuksen säätämiselle ensisijaisesti asetettu tavoite on ao. kappaleen

mukaisesti EU:n sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavan

lainvalintasäännöstön antaminen EU-asetuksen muodossa. Tällä tavoin

pyritään turvaamaan riittävällä tavalla kaikki asetukselle asetut tavoitteet.

Komission vuoden 2003 ehdotuksen mukaan asetus on ehdotuksen kannalta

paras vaihtoehto, koska siinä annetaan yhdenmukaisia sääntöjä lainvalintaan

liittyen. Asetuksen säännöt ovat lisäksi yksityiskohtaisia, täsmällisiä ja

ehdottomia eivätkä ne edellytä jäsenvaltioiden toimenpiteitä niiden

saattamiseksi osaksi kansallista oikeusjärjestystä.102

Säädösmuotona (Rooma II) asetus on EU:n oikeusjärjestyksessä SEUT 288

artiklan 2 kohdan mukainen säädösinstrumentti, joka pätee yleisesti, velvoittaa

kaikilta osiltaan ja sovelletaan sellaisenaan (eikä siis edellytä kansallista

voimaansaattamistoimenpiteitä). Asetuksen laajuus ja vaikutukset ilmenevät

näin ollen sen välittömässä soveltamisessa sellaisenaan kaikissa EU-

jäsenvaltioissa. Asetuksen tavoitteet katsotaan saavutettavan paremmin EU-

säädöksen avulla kuin jäsenvaltioiden toimin. EU:n säädöksenantovaltaa

käytetään kuitenkin SEU 5 artiklan toissijaisuus- sekä suhteellisuusperiaatteen

mukaisesti.103

Suhteellisuusperiaate on EU-oikeuden yleinen oikeusperiaate, jonka mukaan

EU:n toimivaltaa käytettäessä on arvioitava, että toimivallan käyttö on

asianmukaista, tehokasta ja sopivaa suhteessa tavoitteeseen ja päämäärään,

jota sillä pyritään toteuttamaan. Lisäksi toimivallan käyttämisen on oltava

tarpeellista ja välttämätöntä. Tämän ohella toimivallankäyttö tulee vielä olla

oikeasuhtaista. Toisin sanoen, toimivallan käyttö ei saa mennä pidemmälle kuin

on välttämätöntä tavoitteiden saavuttamiseksi.104 Suhteellisuusperiaate toimii

yhteisön toimielinten vallankäytön yleisenä rajoittavana periaatteena.105

102 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 8.103 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 8.104 Raitio 2006, s.245; Tridimas 2006, s. 139.105 Joutsamo 2000, s. 39.

28

Komission vuoden 2003 ehdotuksessa katsotaan: ”lainvalintasääntöjen

yhdenmukaistamisen olevan täysin suhteellisuus- ja toissijaisuusperiaatteiden

mukaista, sillä se lisää oikeusvarmuutta, mutta ei edellytä kansallisen

lainsäädännön aineellisten sääntöjen yhdenmukaistamista.”106

Yleinen oikeusperiaate sisältyy oikeuskulttuurin tasolla suppean oikeusyhteisön

lakimieskoulutuksen saaneiden oikeudellisten toimijoiden praktiseen tietoon.107

Jotta voidaan puhua yleisestä oikeusperiaatteesta, tulee periaatteen operoida

abstraktilla eli oikeuden yleisellä tasolla. Se viittaa yleensä oikeusjärjestyksen

perusteisiin ja avaa tällä tavoin oikeusjärjestystä moraalin suuntaan.108

Oikeusperiaatteen tulee nauttia ainakin jossakin määrin instituutionaalista tukea

esimerkiksi tuomioistuinten lainkäytössä ja niiden keskinäinen painoarvo on

punnittavissa.109 Lisäksi yleisen oikeusperiaatteen tulee ilmaista koko

oikeusjärjestykselle keskeisiä ja yhteisiä arvoja.110 Periaate tulee

merkitykselliseksi argumentoitaessa oikeudellisessa ratkaisutilanteessa

oikeusnormeista käsin ja toisaalta harkittaessa oikeusnormin mahdollisista

tapaukseen sopivista tulkintavaihtoehdoista oikeusjärjestyksen kannalta

parasta. Se ohjaa oikeusnormin tulkintaa. Ratkaisuun saattaa samanaikaisesti

tulla sovellettavaksi useita, jopa vastakkaisiin suuntiin operoivia yleisiä

oikeusperiaatteita, joita tällöin pyritään soveltamaan mahdollisimman

täydellisesti.111 Oikeusnormia sen sijaan lähtökohtaisesti joko sovelletaan tai ei

sovelleta.112

Toissijaisuusperiaate on määritelty SEU 5 artiklan 3 kohdassa, jonka mukaan:

” ... unioni toimii aloilla, jotka eivät kuulu sen yksinomaiseen toimivaltaan,

ainoastaan jos ja siltä osin kuin jäsenvaltiot eivät voi keskushallinnon tasolla tai

alueellisella taikka paikallisessa tasolla riittävällä tavalla saavuttaa suunnitellun

106 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 8.107 Tuori 2003, s. 184.108 Tridimas 2006, s. 1; Tuori 2003, s. 200.109 Dvorkin 1987, s. 67-68.110 Tridimas 2006, s. 1. 111 Dworkin 1987, s. 26.112 Dworkin 1978, s.17-18, 24.

29

toiminnan tavoitteita, vaan ne voidaan suunnitellun toiminnan laajuuden tai

vaikutusten vuoksi saavuttaa paremmin unionin tasolla.”

EU:n toimivallan laajuus toissijaisuusperiaatteen mukaisesti kattaa siis

toiminnan, joka voidaan toteuttaa paremmin yhteisön kuin jäsenvaltioiden

toimesta.113 Komission 2003 ehdotuksen mukaan lainvalintasääntöjen

yhdenmukaistaminen on täysin toissijaisuusperiaatteen mukainen. Säädöslajina

asetus on paras vaihtoehto, sillä se varmistaa sääntöjen yhdenmukaisen

soveltamisen jäsenvaltioissa.114

Rooma II asetuksen johdannon (6) kappaleessa viitataan EU-jäsenvaltioissa

sovellettavien lainvalintasäännösten yhdenmukaistamistarpeeseen. Johdannon

(6) kappaleen mukaan:

”Sisämarkkinoiden moitteeton toiminta edellyttää riita-asioiden ratkaisun

ennakoitavuuden, oikeusvarmuuden lainvalinnassa ja tuomioiden vapaan

liikkuvuuden parantamiseksi sitä, että jäsenvaltioiden lainvalintasäännöissä

määrätään sovellettavaksi samaa kansallista lakia riippumatta siitä minkä maan

tuomioistuimessa kanne on nostettu.”

Kappaleen (6) ohella kappaleessa (16) mainitaan nimenomaisesti tavoite

yhdenmukaistaa jäsenvaltioiden lainvalintasäännöstö.

Asetuksen tavoite yhdenmukaistaa EU-jäsenvaltioissa kansallisten

oikeusjärjestysten määräysten mukaan sovelletut kansainvälisen

yksityisoikeuden lainvalintaa koskevat sääntelyt on ilmaistu selkeästi jo

komission vuoden 2003 ehdotuksessa, jonka mukaan:

”Tämän asetusehdotuksen tarkoituksena on yhdenmukaistaa

sopimuksenulkoisia velvoitteita koskevia jäsenvaltioiden lainvalintasääntöjä ...

Tällainen yhdenmukaistaminen soveltuu erityisen hyvin useampaa kuin yhtä

maata koskevien riita-asioiden yhteyteen, sillä tiettyyn velvoitteeseen

113 Raitio 2006, s.181.114 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 8.

30

sovellettavan lain osoittaminen kohtuullisen selkeästi riippumatta siitä, minkä

maan tuomioistuimessa kanne nostetaan, edistää osaltaan Euroopan

oikeusalueen muodostumista. Sen sijaan, että olisi tutkittava monen eri

jäsenvaltion hyvinkin erilaisia lainvalintasääntöjä ..., tämän ehdotuksen ansiosta

riittää, että osapuolet perehtyvät yksiin lainvalintasääntöihin. Tämä alentaa riita-

asiasta aiheutuvia kustannuksia ja vahvistaa sen ratkaisemiseen liittyvää

ennakoitavuutta ja oikeusvarmuutta.” 115

Ehdotuksen mukaan Rooma II asetuksen tavoitteena on edistää Euroopan

oikeusalueen muodostumista. Ehdotuksessa mainittu Euroopan oikeusalueen

käsite voitanee tulkita asiayhteydessään tarkoittavan EU-oikeusjärjestyksen

soveltamisalaan kuuluvia EU-jäsenvaltioita. Tällä oikeusalueella yhtenäiset

lainvalintasäännöt alentavat riita-asian transaktiokustannuksia sen vuoksi, että

rajatylittävissä tapahtumissa riittää perehtyminen yhteen säännökseen.116 Kun

tunnetaan yhtenäisesti sovellettava lainvalintasäännöstö, kyetään paremmin tai

ylipäätään ennakoimaan riita-asian ratkaisua ja lisäämään sen ratkaisemiseen

liittyvää oikeusvarmuutta. Tarkoituksena on saavuttaa asetuksen johdannon

kappaleessa (6) mainittu oikeudellinen tila, jossa, kaikissa jäsenvaltioissa

määrätään sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavaksi sama

kansallinen laki. Näin tulee tapahtua riippumatta siitä, minkä jäsenvaltion

tuomioistuin kanteen perusteella tosiseikaston kvalifikaation suorittaa.

Rooma II asetus mainitsee oikeusvarmuuden ja ennakoitavuuden periaatteet

johdannon (6) kappaleen ohella (14) ja (16) kappaleissa ja ne luetaan EU-

oikeuden kirjoittamattomiin yleisiin oikeusperiaatteisiin. Molempien käsitteiden

määrittelyt kietoutuvat toisiinsa.117 Oikeusvarmuuden periaate pitää sisällään

ajatuksen, jonka mukaan oikeussubjektien on tunnettava heitä velvoittava laki,

jotta he voivat suunnitella käyttäytymisensä niin, etteivät loukkaa lain

määräyksiä. Tämä edellyttää sitä, että säännökset ovat selkeitä sekä

ennustettavia. Oikeusvarmuuden periaatteen tavoitteena on lisätä EU-lain

115 KOM( 2003) 427 lopullinen, s. 5.116 KOM( 2003) 427 lopullinen, s. 5; Mills 2009, s. 151, jonka mukaan kustannuksiin liittyvissä perusteluissa on nähtävissä amerikkalaisen oikeustaloustieteellisen tutkimuksen vaikutus.117 Tridimas 2006, s. 242.

31

ennakoitavuutta.118 Ennakoitavuuden periaate edellyttää muun muassa

yhteisön lainsäädännöltä selkeyttä ja ennustettavuutta, yhteisön oikeuden

täysimääräistä toteuttamista, yhdenmukaisuutta ja koherenssia sekä yhteisön

oikeuden prosessuaalisten määräysten eksklusiivisuutta.119 EU:n instituutiot

vaativat yhteisessä kannanotossaan, että EU-lainsäädännössä valmisteltu

yhteisön säädös on oltava muodoltaan selkeä eli helppo ymmärtää,

yksiselitteinen ja yksinkertainen eli ytimekäs ja vailla tarpeettomia aineksia sekä

täsmällinen, jotta sanoma ei jää lukijalle epäselväksi.120

Rooma II asetuksen johdannon (16) kappaleen mukaan tavoitteena on

varmistaa kohtuullinen tasapaino vahingonkärsijän ja vahingon aiheuttajan

etujen välillä. Tasapaino saavutetaan komissioin 2003 ehdotuksen mukaan

silloin, kun vahingonkärsijää ei suosita antamalla hänelle aina mahdollisuus

valita itselleen suotuisin laki. Tällainen ratkaisu ylittäisi vahingonkärsijän

oikeutetut odotukset eikä toteuttaisi oikeusvarmuuden periaatetta ja olisi

ristiriidassa asetuksen yleistavoitteen kanssa. Tuomioistuimen tulevien

ratkaisujen ennakoitavuus eli oikeusvarmuuden vaatimus sekä tarve

oikeudenmukaisiin ratkaisuihin yksittäisissä tapauksissa osapuolten edut

tasapuolisesti huomioiden, ovat oikeusalueen olennaisia osia. Näiden

tavoitteiden saavuttaminen edellyttää johdannon (14) kappaleen mukaan

tarkoituksenmukaisimpia liittymiä.

Liittymä siihen maahan, jossa välitön vahinko on aiheutunut, lex loci damni,

saattaa kohtuulliseen tasapainoon vahinkotapahtuman osapuolten edut ja on

kompromissi kahden äärimmäisen ratkaisun välillä. Liittymä vahingon

aiheutumispaikkaan vastaa asetuksen johdannon mukaan myös nykyajan

118 Tridimas 2006, s. 242, 244.119 Tridimas 2006, s. 244-250, prosessuaalisia määräyksiä koskien asia C-188/92 TWD, tuomio 9.3.1994, Kok. 1994, s. I-833, kappaleet 17 ja 26, jossa yhteisön oikeuden asettaman määräajan kuluminen prekludoi oikeuden saada asia käsitellyksi.120 Euroopan parlamentin, neuvoston ja komission yhteisen käytännön opas yhteisöjen toimielimissä säädöstekstien laatimiseen osallistuville 2003, s. 10; sivulla 5 todetaan: ”Yhteisön lainsäädännön valmistelun laatu on keskeinen edellytys sille, että lainsäädäntöä ymmärrettäisiin paremmin ja sitä voitaisiin soveltaa moitteettomasti. Yhteisön toimielinten antamat säädökset on laadittava ymmärrettävästi ja johdonmukaisesti noudattaen yhtenäistä esitystapaa ja lainsäädäntötekniikkaa koskevia periaatteita, jotta kansalaiset ja talouden toimijat voivat olla selvillä oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan ja tuomioistuimet huolehtia niiden toteutumisesta sekä jäsenvaltiot tarvittaessa saattaa säädökset kansallisen lainsäädäntönsä osaksi asianmukaisesti ja määräaikoja noudattaen.”

32

käsityksiä siviilioikeudellisesta vastuusta, jossa tavoitteena ei enää ole

vahingontekijän rankaiseminen vaan korvauksen suorittaminen vahingon

kärsijälle ja objektiivisen vastuun kehittäminen.121

3.2 Rooma II asetuksen oikeusperusta

Euroopan unionin sekundäärioikeuden säännökset, kuten Rooma II asetus

konkretisoivat perussopimusten ilmaisemia tavoitteita.122 Rooma II asetuksen

sääntelytavoitteet perustuvat sopimukseen Euroopan unionista sekä

sopimukseen Euroopan unionin toiminnasta. Asetuksen johdannon (1)-(4)

kappaleissa todetaan:

”(1) Yhteisö on asettanut tavoitteekseen pitää yllä ja kehittää vapauteen,

turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvaa aluetta. Tällaisen alueen asteittaista

luomista varten yhteisön on määrä toteuttaa yksityisoikeudellisia asioita

koskevan oikeudellisen yhteistyön alalla toimenpiteitä, joiden vaikutukset

ulottuvat rajojen yli, siinä määrin kuin on tarpeen sisämarkkinoiden

moitteettoman toiminnan varmistamiseksi.

(2) Perustamissopimuksen 65 artiklan b alakohdan mukaisesti näihin

toimenpiteisiin on sisällyttävä lainvalintaa ja tuomioistuimen toimivallan

määräytymistä koskevien jäsenvaltioissa sovellettavien sääntöjen

yhteensopivuuden edistäminen.

(3) Tampereella 15 ja 16 päivänä lokakuuta 1999 kokoontunut Eurooppa-

neuvosto vahvisti, että tuomioiden ja oikeusviranomaisten muiden päätösten

vastavuoroisen tunnustamisen periaate on yksityisoikeuden alan oikeudellisen

yhteistyön peruskivi ja kehotti neuvostoa ja komissiota hyväksymään

toimenpideohjelman vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen

täytäntöönpanemiseksi.

(4) Neuvosto hyväksyi 30 päivänä marraskuuta 2000 komission ja neuvoston

yhteisen toimenpideohjelman tuomioiden vastavuoroisen tunnustamisen

periaatteen toteuttamisesta siviili- ja kauppaoikeuden alalla. Ohjelmassa

121 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 12.122 Tridimas 2006, s. 50-51; Kiikeri 2010, s. 235.

33

määritellään lainvalintasääntöjen yhdenmukaistamistoimet tuomioiden

vastavuoroista tunnustamista helpottavaksi toimiksi.”

Asetuksen johdannon (2) kappaleessa mainittu EY-sopimuksen 65 artiklan b

alakohta sisältyy nykyiseen SEUT 81 artiklaan, joka konkretisoi SEU 3 artiklan 2

kohdan tavoitetta.123 SEUT 81 artiklan sääntelee jäsenvaltioiden välistä

oikeudellista yhteistyötä yksityisoikeudellisissa asioissa. Säännöksen mukaan:

”1. Unioni kehittää oikeudellista yhteistyötä yksityisoikeudellisissa asioissa, joilla

on rajatylittäviä vaikutuksia; tämä yhteistyö perustuu tuomioistuinten päätösten

ja muiden päätösten vastavuoroisen tunnustamisen periaatteeseen.

Yhteistyöhön voi kuulua jäsenvaltioiden lakien ja asetusten lähentämistä

koskevien toimenpiteiden hyväksymistä.

2. Edellä 1 kohdassa tarkoitettujen tavoitteiden saavuttamiseksi Euroopan

parlamentti ja neuvosto hyväksyvät tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä

toimenpiteitä, joilla pyritään erityisesti sisämarkkinoiden moitteettoman

toiminnan sitä edellyttäessä varmistamaan: c) lainvalintaa ja tuomioistuimen

toimivaltaa koskevien jäsenvaltioiden sääntöjen yhteensopivuus.”

Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 65 artiklan b alakohdassa

yksityisoikeuden alan yhteistyötoimenpiteitä tuli toteuttaa ”siinä määrin kuin ne

ovat tarpeen”. Komission vuoden 2003 ehdotuksen mukaan unionin

lainsäätäjällä on valta määritellä käsillä olevan, nykyisen 81 artiklan tarkka

soveltamisala ja sen myötä harkita, onko jokin toimenpide tarpeen

sisämarkkinoiden moitteettoman toiminnan kannalta. Rooma II asetuksen

säätäminen on tällainen tarpeellinen toimenpide vapauteen, turvallisuuteen ja

oikeuteen perustuvan alueen toteuttamiseksi.124

Toimenpiteiden tarpeellisuuden vaatimus on kirjattu Rooma II asetuksen (1)

kappaleessa. Tarpeellisuuden periaate sisältyy SEU 5 artiklan 4 kappaleen 1

lauseen mukaisesti suhteellisuusperiaatteen noudattamiseen.

123 SEU 1 artiklan säännöksen mukaan Euroopan unioni korvaa Euroopan yhteisön, jonka seuraaja se on.124 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 7.

34

Suhteellisuusperiaatteen mukaan unionin toiminnan sisältö ja muoto eivät saa

ylittää sitä, mikä on tarpeen perussopimusten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Näin ollen unionin tavoitteet asettuvat arvioinnin keskiöön, ei vain EU-

säädösten tulkintatilanteissa vaan myös arvioitaessa säädösten

oikeusperustaa. Lainvalintasääntöjen yhdenmukaistamisen tuleekin edistää

taloudellisten toimijoiden ja unionin kansalaisten yhdenvertaista kohtelua näiden

joutuessa rajatylittävän riidan osapuoliksi. Se täydentää yhdenmukaistamista

Bryssel I asetuksen sääntelemän tuomioistuinten toimivallan ja tuomioiden

vastavuoroisen tunnustamisen alalla.125

Tavoitteeksi asetettu yhteistyö toisaalta myös rajoittuu Rooma II asetuksen

mukaisesti ainoastaan yksityisoikeudellisia asioita koskevaan oikeudelliseen

yhteistyöhön siviili- ja kauppaoikeuden alalla. Tuomioiden vastavuoroisen

tunnustamisen helpottaminen lainvalintasääntöjen yhdenmukaistamistoimin

rajoittuvat vain sisämarkkinoiden toiminnan turvaamiseksi - ja tämänkin

toiminnan turvaamiseksi siis vain siinä määrin kuin on tarpeen markkinoiden

moitteettomalle toiminnalle. Tavoitteen asettelu määrittää ja on näin ollen

yhteydessä asetuksen soveltamisalaan SEU 3 artiklan 6 kohdan mukaisesti.

Unionin toiminnalleen asettamat tavoitteet rajaavat unionin toimivallan

oikeusperustan asetuksen soveltamisalan puitteissa. Rooma II asetuksen

yhteydessä tämä tarkoittaa esimerkiksi sisämarkkinoiden moitteettoman

toiminnan turvaamista yksityisoikeuden alalla muun muassa niin, että

toimivaltaan ei sisälly julkisen vallan käyttämisestä aiheutuvia vaateita

(soveltamisohje johdannon (9) kappale).

Unionin perussopimuksessa SEU 81 artiklan 2 kohdassa viitattu tavallinen

lainsäätämisjärjestys on säännelty SEU 294 artiklassa (aiempi EY 251 artikla),

jonka mukaisessa menettelyssä on säädetty Rooma II asetus.

125 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 7.

35

3.3 Rooma II asetuksen soveltamisala

3.3.1 Asetuksen rakenne

EU-jäsenvaltioiden tuomioistuimilla on velvollisuus soveltaa viran puolesta

Rooma II asetusta määrätessään siviili- ja kauppaoikeuden alalla sopimukseen

perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavaa lakia.126 Rooma II asetus on osa

Euroopan unionin omaa lainsäädäntöä ja asetuksentasoisena se kuuluu unionin

sekundäärioikeuteen eli johdettuun EU-oikeutteen.127 Sekundäärioikeuden

asetuksen tulee olla legitimoitu EU:n primäärioikeudessa.128 Rooma II

asetuksen johdannon mukaan se on säädetty Euroopan yhteisön

perustamissopimuksen EY 251 artiklan, jota nykyään vastaa SEUT 294 artikla,

mukaisessa Euroopan parlamentin ja neuvoston yhteismenettelyssä.

Rooma II asetuksen I luku on otsikoitu: ”soveltamisala”. Asetuksen I luvun 1

artiklan 1 kappaleen 1 lauseen mukaan:

”Tätä asetusta sovelletaan määrättäessä sopimukseen perustumattomiin

velvoitteisiin sovellettavaa lakia siviili ja kauppaoikeuden alalla”

Säännöksessä ilmaistu asetuksen soveltamisala määräytyy siinä mainittujen

lainvalintaa ohjaavien kriteerien valossa. Kriteerit soveltuvat EU-oikeudessa

tapauksiin, joilla on liittymä useampaan kuin yhteen valtioon. Tarkemmin

ilmaistuna säännös sisältää liittymäsäännön viittausosan, joka määrittää sen,

mihin oikeudellisiin kysymyksiin liittymäsääntö soveltuu.129 Säännös tarkentuu

myöhemmin asetuksen 1 artiklassa sekä sitä seuraavissa artikloissa.

Tarkennus koskee sekä viittausosaa että liittymäsäännön liittymäosaa.

Rooma II asetuksen 1 artiklan viittausosassa voidaan erottaa neljä kriteeriä,

jotka ohjaavat tuomioistuimen harkintaa määrättäessä tapaukseen sovellettava

126 Meeusen 2009, s. 9-10; Kramer 2008, s. 9, joka katsoo selvittämättömäksi kysymyksen, tuleeko mahdollista vierasta lakia myös soveltaa viranpuolesta.127 Wallis 2008, s. 1; Kramer 2008, s. 414.128 Tridimas 2006, s. 50.129 Liittymä, ks. Mikkola 2009, s. 22.

36

lex causae. Ensinnäkin asetuksessa edellytetään, että sopimukseen

perustumattomalla velvoitteella on liittymä useaan eri valtioon.130 Toiseksi

tuomioistuimen kvalifikaation perusteella kyseessä tulee olla velvoite.

Kolmanneksi tällainen velvoite tulee kvalifioitua sopimukseen

perustumattomaksi. Neljänneksi sopimukseen perustumattoman velvoitteen

tulee edelleen kvalifioitua siviili- ja kauppaoikeudelliseksi.131 Jotta asetus

soveltuu, tulee kulloisenkin tapauksen osalta kaikkien kriteerien täytyä. Näiden

neljän kvalifikaatiota ohjaavan kriteerin ohella henkilövahinkotapaus

säännellään asetuksessa muihin vahinkotapauksiin nähden poikkeavasti.

Asetuksen rakenteen esittelyn jälkeen tarkastelun kohteena ovat mainitut

lainvalintakriteerit henkilövahinkotapaukseen liittyen.132

Asetus sisältää johdanto-osan sekä luvut I - VIII artikloineen, joita on 32.

Johdanto käsittää alkusanojen ohella asetuksen tulkinnan kannalta tärkeät,

asetuksen sääntelyn tavoitteet, yksittäisten artiklojen tulkintaohjeet sekä

oikeudellisten käsitteiden määrittelyt. Artikloihin sisältyvä oikeudellinen sääntely

jakautuu kahdeksaan lukuun siten, että asetuksessa säädetään:

- I luku 1-3 artiklat asetuksen soveltamisala:

1 artikla: asetuksen soveltamisala, 2 artikla: sopimukseen

perustumattoman velvoitteen määritelmä ja 3 artikla: asetuksen

universaali soveltamisala, joka käsillä olevassa tutkielmassa jää tämän

maininnan varaan.

- II luku 4-9 artiklat vahingonkorvausvastuun perustava tapahtuma:

4 artikla: asetuksen soveltamisen yleissääntö ja käsillä olevan

tutkimuksen kannalta keskeinen määräys, 5-9 artiklat sisältävät

erityissäännöt niille vahingonkorvausvastuun perustaville tapahtumille,

130 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 8 ehdotuksen mukaan: ”Lainvalintasääntöjen yhdenmukaistaminen edistää osaltaan niiden...kansalaisten yhdenvertaista kohtelua, jotka ovat joutuneet sisämarkkinoilla rajatylittävän riidan osapuoliksi.”131 Kvalifikaatiosta ks. Scott 2009, s. 57-74.132 Biehler, 2009, s. 277-278 kirjoittaa Rooma II asetuksen sisäisistä ja ulkoisista rajoista. Sisäisiä rajoja ovat 1 artiklan 1 kohdan mukaan määrättäessä sovellettava laki sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen siviili- ja kauppaoikeuden alalla sekä administratiivisten asioiden poissulkeminen ja 1 artiklan 2 kohdan luettelo asioista, joihin asetusta ei sovelleta. Spesifimpiä rajoja sisältyy III ja IV luvun säännöksiin. Ulkoiset rajat muodostuvat suhteessa EU:n ulkopuolisiin valtioihin.

37

joiden osalta osapuolten eroja ei voida saattaa kohtuulliseen tasapainoon

yleissäännön avulla (johdanto 19 kohta).

- III luku 10-13 artiklat: perusteeton etu, asiainhuolto (negotiorum gestio) ja

sopimuksentekotuottamus (culpa in contrahendo) ovat erityissääntöjä

sellaisia tapauksia varten, joissa vahinko johtuu muusta teosta kuin

oikeudenloukkauksesta (johdanto 29 kohta). 13 artikla sisältää

määräyksen 8 artiklan soveltamisesta.

- IV luku 14 artikla valinnanvapaus.

- V luku 15-22 artiklat yhteiset säännöt.

15 artikla sovellettavan lain soveltamisala, 16 artikla kansainvälisesti

pakottavien säännösten soveltaminen, 17 artikla turvallisuus- ja

menettelysäännöt, 18 artikla suora kanne vastuussa olevaa

vakuutuksenantajaa vastaan, 19 artikla saatavan siirtyminen, 20 artikla

useampi vahingonaiheuuttaja, 21 artikla muoto.

- VI luku 23-28 artiklat muut säännökset.

- VII luku 29-32 artiklat loppusäännökset.

3.3.2 Materiaalinen sääntely

3.3.2.1 Liittymä useaan eri valtioon

Rooma II artiklaa sovelletaan sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin

sovellettavan lain valintaan tilanteessa, jolla on liityntä useampaan kuin yhteen

maahan. Rooma II asetus kuuluu yksityisoikeudellisia asioita koskevan

oikeudellisen yhteistyön alan toimenpiteisiin, joiden vaikutukset ulottuvat rajojen

yli (Rooma II asetus, johdanto 1 kappale). Silloin, kun sopimukseen

perustumaton velvoitteen kaikki liittymät viittaavat yhteen ja samaan maahan,

sovellettavaksi tulee tämän maan oikeusjärjestyksen säännöt.

38

3.3.2.2 Sopimukseen perustumaton velvoite

Velvoitteen käsite on oikeuskirjallisuudessa esitetyn kannan mukaan

siviilioikeudessa laajasti kuvattu oikeussubjektien eli vähintään kahden

asianosaisen väliseksi suhteeksi. Lähtökohtaisesti siis oikeussuhteen yhdellä

puolella on asianosaisen oikeus jota vastaa suhteen toisen asianosaisen

velvollisuus.133 Rooma II asetuksen velvoitteen käsitettä ei määritellä, mutta

johdannon (11) kappaleen mukaan sopimukseen perustumaton velvoite on

asetusta sovellettaessa ymmärrettävä itsenäisenä käsitteenä. Tällä viitattaneen

komission 2003 ehdotukseen, jossa todetaan muun muassa velvoite käsitteen

lopullisen tulkintaoikeuden olevan EU-tuomioistuimella.134

Sopimusoikeudessa oikeudet ja velvollisuudet määrittyvät sopimuksen

perusteella ja sopimuksen osapuolilla saattavat realisoitua samanaikaisesti

sekä sopimusoikeudellinen oikeus että velvollisuus sopimusmääräyksistä

riippuen.135 Vastaavasti sopimukseen perustumattoman velvoitteen osalta

kahden asianosaisen välinen suhde muodostuu henkilökohtaisesta oikeudesta

vaatia ja tätä vastaavasta velvollisuudesta tehdä tietty suoritus.136

Ongelmallisiksi on oikeuskirjallisuudessa nähty jotkin varallisuusoikeuteen

liittyvät kysymykset siltä osin kuin niillä säännellään oikeussubjektin ja esineen

välisiä suhteita, jotka ovat itsenäisiä suhteessa sopimukseen perustumattomiin

velvoitteisiin.137 Nämä kysymykset eivät kuitenkaan kuulu tämän tutkimuksen

alaan, jossa tutkimuskohteena on nimenomaan oikeussubjektien välinen suhde.

133 ks. Scott 2009, s.72; Hohfeld 1913, s. 8-10: Hohfeld analysoi omistusoikeuden käsitettä esineisiin liittyvien oikeussubjektien välisten oikeussuhteiden kannalta ja esittää oikeussuhteiden olevan korrelaatio- sekä vastakohtasuhteita. Korrelaatio- ja vastakohtasuhteiden mukaisesti käsitteet sekä edellyttävät, että määrittävät toisiaan. Kiinnostava tämän tutkielman kannalta on korrelaatiosuhteen muodostuminen käsiteparin oikeus – velvollisuus kesken. Jos esimerkiksi A:lla on oikeus vaatia B:tä olemaan käyttämättä A:n kiinteistöä, korreloi tätä oikeutta B:n velvollisuus pysyä pois A:n kiinteistöltä.134 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 8; Raitio 2006, s. 145, jonka mukaan EU-tuomioistuin pyrkii varmistamaan eurooppaoikeuden yhdenmukaisen soveltamisen jäsenvaltioissa; asia 26/62 Van Gend & Loos, tuomio 5.2.1963, Kok. 1963, s. 1, Tuomion perustelut, A – yhteisöjen tuomioistuimen toimivalta, 6 kohta, jonka mukaan yhteisöjen tuomioistuimella on toimivalta antaa ennakkoratkaisu EU:n primääri- ja sekundäärioikeuden pätevyydestä sekä tulkinnasta; Jääskinen 2006, s. 357, jonka mukaan kansallisilla tuomioistuimilla ei ole toimivaltaa antaa lopullista lausuntoa EU-oikeuden tulkinnasta; ks myös asia 314/85 Foto-Frost, tuomio 22.10.1987, Kok. 1987, s. 4199, 15 ja 17 kohdat.135 Hemmo 1998, s. 253.136 Scott 2009, s. 72.137 Scott 2009, s.72-73.

39

Rooma II asetusta sovelletaan 1 artiklan 1 kohdan mukaisesti määrättäessä

sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavaa lakia. Jotta asetus

tulee sovellettavaksi, on tuomioistuimen kvalifikaation lopputulema

tapahtumassa, jonka vaikutukset ulottuvat useampaan eri maahan, osoitettava,

että kyseessä on sopimukseen perustumaton velvoite. Nämä velvoitteet on

määritelty Rooma II asetuksen 2 artiklan 1 kohdassa, joka on otsikoitu:

”Sopimukseen perustumattomat velvoitteet”. Säännöksen mukaan:

”Tässä asetuksessa vahingolla tarkoitetaan kaikkia vahingonkorvausvastuun

perustavasta tapahtumasta, perusteettomasta edusta, asiainhuollosta

(negotiorum gestio) tai sopimuksentekotuottamuksesta (culpa in contrahendo)

johtuvia seurauksia”.

Velvoite kvalifioituu Rooma II asetuksen mukaisesti sopimukseen

perustumattomaksi velvoitteeksi mainituilla neljällä eri perusteella.

Toimivaltainen tuomioistuin suorittaa kvalifikaation kansallisen oikeutensa, lex

forin perusteella.138 Tästä ei kuitenkaan automaattisesti seuraa sitä, että

kvalifikaation lopputulema olisi hyväksyttävä ja lopullinen.139 Jo yllä viitattu

asetuksen johdannon (11) kappale sisältää 2 artiklan soveltamisohjeen, jonka

mukaan:

”Sopimukseen perustumattoman velvoitteen käsite vaihtelee jäsenvaltiosta

toiseen. Siksi sopimukseen perustumaton velvoite olisi tätä asetusta

sovellettaessa ymmärrettävä itsenäisenä käsitteenä.”

Soveltamisohjeen voidaan nähdä palvelevan asetuksen lainvalintasääntöjen

yhdenmukaistamisen tavoitetta. Soveltamisohje, jonka mukaan sopimukseen

perustumaton velvoite tulee ymmärtää itsenäisenä käsitteenä viittaa

nimenomaan sopimus- ja deliktivelvoitteiden väliseen eroon, joka ei kaikissa

jäsenvaltioissa ole sama.140 Näin ollen on mahdollista, että käsitteen sisältö ei

automaattisesti tyhjenny kansallisen oikeusjärjestyksen mukaiseen tulkintaan ja

138 Mikkola, 2009, s. 24;Rauscher, 2009, s.104.139 Scott 2009, s. 58.140 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 8.

40

joka tapauksessa tulkinnassa on edettävä Rooma II asetuksen sääntelyä

noudattaen.141

EUTI:n oikeuskäytännössä Brysselin yleissopimukseen liittyen painotetaan

nimenomaisesti, että sekä sopimusta koskeva asia että sopimukseen

perustumatonta vahingonkorvausta koskeva asia on tulkittava itsenäisesti ja

tulkinnassa on tukeuduttava ensisijaisesti yleissopimuksen systematiikkaan ja

tavoitteisiin. Näitä käsitteitä ei siis voida tulkita siten, että niillä ainoastaan

viitataan jommankumman kyseessä olevan sopimusvaltion sisäiseen

lainsäädäntöön.142 Tulkinta on viime kädessä EU-tuomioistuimen toimivallassa.

Se, millaiseksi sopimuksenulkoisen velvoitteen käsitteen sisältö lopulta

muodostuu, ei johdannon kappaleesta (11) juurikaan saada selvitystä, mutta

sen sijaan täsmennystä saadaan komission vuoden 2003 ehdotuksesta, jonka

mukaan:

”Sopimuksenulkoiset velvoitteet voidaan jakaa kahteen pääryhmään,

vahingosta johtuviin ja muusta kuin vahingosta johtuviin velvoitteisiin.

Ensimmäinen ryhmä käsittää sopimukseen perustumattoman vastuun eli

deliktivastuun ja toinen ”kvasideliktiin” tai joissakin oikeusjärjestyksissä

”kvasisopimukseen” liittyvät kysymykset, joita ovat muun muassa

perusteettoman edun palautus ja asiainhuolto (negotioirum gestio). ... Sopimus

ja deliktivelvoitteiden välinen ero ei kuitenkaan ole kaikissa jäsenvaltioissa

sama, mikä saattaa aiheuttaa epävarmuutta siitä, mitä välinettä (Rooman

yleissopimusta143 vai ehdotettua asetusta) johonkin tiettyyn riita-asiaan olisi

sovellettava esimerkiksi silloin, kun kyseessä on sopimusneuvotteluihin tai

sopimusta edeltävään suhteeseen perustuva vastuu (culpa in contrahendo) tai

kanne, jolla velkoja peruuttaa velallisen toimia”.144

141 Beig 2008, s. 38-39; asia 29/76 LTU, tuomio 14.10.1976, Kok. 1976, s. 1541, 3 kohta.142 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 9, jossa viitataan asiaan 34/82 Martin Peters, tuomio 22.3.1983, Kok. 1983, s. 987, 9 kohta sekä asiaan 334/00 Fonderie Officine Meccaniche Tacconi, tuomio 17.9.2002, Kok. 2002, s, I-7357, 19 kohta; ks. myös asia 29/76 LTU, tuomio 14.10.1976, Kok. 1976, s. 1541, 3 kohta.143 Nykyään unionissa noudatetaan Tanskaa lukuun ottamatta Rooma I asetusta, Tanskan osalta Rooman yleissopimusta.144 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 8.

41

Komission vuoden 2003 ehdotuksen mukaan Rooma II asetuksen 2 artiklan 1

kohdan mukaiset seuraukset kvalifioituvat sopimukseen perustumattomiksi

velvoitteiksi kansallisen oikeusjärjestyksen sääntelystä riippumatta.

Sopimuksentekotuottamuksessa (culpa in contrahendo) tulee kuitenkin

henkilövahinkotapahtumaan liittyen ottaa huomioon asetuksen johdannon (30)

kappaleen soveltamisohje. Sen mukaan henkilövahinkoon olisi sovellettava

lähtökohtaisesti 4 artiklaa.

Esimerkkinä Suomen oikeusjärjestys, jonka mukaan erotetaan toisistaan

velvoitteen kolme syntytapaa. Nämä ovat deliktivastuu eli sopimuksenulkoinen

vahingonkorvausvelvollisuus, sopimus sekä perusteettoman edun palautus.145

Edellisen ohella katsotaan sopimusneuvotteluvastuun osalta aina jouduttavan

harkitsemaan vastuuperusteen sijoittumista tapauskohtaisesti joko

sopimusvastuun tahi sopimuksenulkoisen vastuun piiriin. Asiainhuollon

katsotaan sijoittuvan pikemminkin sopimuksenulkoisen vastuun piiriin.146

Sopimuksenulkoista vastuuta sääntelee Suomessa yleislakina

Vahingonkorvauslaki (412/1974), mutta sopimuksentekotuottamus nojautuu

oikeuden alan yleisiin oppeihin, perusteettoman edun palautus tapaoikeuteen ja

asiainhuoltoa sääntelee lähtökohtaisesti yleissääntönä Kauppakaaren 18:10

pykälä.147

Tässä tutkimuksessa sopimuksenulkoisiin velvoitteisiin sovellettavaa

lainvalintaa tarkasetellaan henkilövahingosta johtuvien velvoitteiden kannalta.

Henkilövahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta johtuvaan

velvoitteeseen tulee sovellettavaksi Rooma II asetuksen 4 artiklan säännös.

Tällainen tapahtumasta johtuva vahingollinen seuraus saattaa tuomioistuimen

kvalifikaatiossa osoittautua sopimukseen perustumattomaksi velvoitteeksi.148

145 Hemmo1998,1-3.146 Hemmo 1998, culpa in contrahendo ks. s.198-204, asiainhuolto ks. s. 247-252; Routamo – Ståhlberg – Karhu 2006, sopimusneuvotteluvastuu ks. s. 66, asiainhuolto ks. s. 99-100, 102.147 Hemmo 1998, s.203; Routamo – Ståhlberg – Karhu 2006, s. 62, 102; Turun HO 13.10.2005/2381.148 Scott 2009, s. 58.

42

Sopimukseen perustumattoman velvoitteen käsitettä määriteltäessä on

tuomioistuimen kiinnitettävä huomiota johdannon (7) kappaleen

soveltamisohjeeseen, jonka mukaan:

”Asetuksen aineellisen soveltamisalan ja säännösten olisi oltava

johdonmukaisia tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta

ja täytäntöönpanosta siviili ja kauppaoikeuden alalla 22 päivänä joulukuuta

2000 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001 (Bryssel I asetus) ja

sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevien säädösten kanssa.”149

Johdannon soveltamisohjeessa lausuttu vaatii Rooma I ja Rooma II asetusten

aineellisen soveltamisalan tulkitsemista yhdenmukaisesti Bryssel I asetuksen

soveltamisalan kanssa. Komission vuoden 2003 ehdotuksessa lausutaan

Brysselin yleissopimuksen (jota nykyään vastaa Bryssel I asetus) 5 artiklan 1 ja

3 kohdan osalta, että deliktivelvoitteet ovat luonteeltaan jäännösluokka

verrattuna sopimusvelvoitteisiin, joita on tulkittava suppeasti.150 Näin ollen

yhtäläisen soveltamisen katsotaan edellyttävän konsistenssia tulkittaessa

Rooma I ja Rooma II asetuksien mukaista velvoitteen käsitettä. Toisin sanoen,

velvoitteet tulee luokitella yhtenevästi joko sopimukseen perustuviksi tahi

sopimukseen perustumattomiksi. Velvoite ei voi kuulua sekä Rooma I

asetuksen että Rooma II asetuksen soveltamisalaan. Rooma II asetuksen

johdannon kohdassa (6) mainittujen ennakoitavuuden ja oikeusvarmuuden

tavoitteet katsotaan mahdottomaksi saavuttaa, mikäli Rooma I ja Rooma II

lainvalintasäännökset ovat konkurrenssissa keskenään.151

EUTI:n oikeuskäytännössä sopimukseen perustuvien ja sopimukseen

perustumattomien velvoitteiden määrittely on rakentunut erottelulle Brysselin

149 Rooma II asetus, johdannon kohdassa (7) viitataan Bryssel I -asetukseen sellaisena kuin se on viimeksi muutettuna asetuksella (EY) N:o 1791/2006. Todetaan lisäksi ”sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevien säädösten” sisältyvän 17. joulukuuta 2009 lähtien Rooma I asetukseen, joka korvaa 19.6.1980 solmitun Rooman yleissopimuksen EU:n jäsenvaltioissa Tanskaa lukuun ottamatta, jossa sovelletaan Rooman yleisopimusta. Rooma I asetuksen johdannon (7) kappale sisältää Rooma II asetuksen johdannon (7) kappaletta vastaavan viittauksen yhdenmukaisesta soveltamisesta Bryssel I asetuksen ja Rooma II asetuksen kanssa.150 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 8-9, jossa viitataan esimerkiksi asiaan 334/00 Fonderie Officine Meccaniche Tacconi, tuomio 17.9.2002, Kok. 2002, s. I-7357, 23 kohtaan.151 Scott, 2009, s. 59.

43

yleissopimuksen 5 artiklan 1 kohdan sopimukseen perustuvan ja 5 artiklan 3

kohdan sopimukseen perustumattoman velvoitteen sääntelyissä.152 Eroa on

arvioitu erityisesti sopimukseen perustuvan velvoitteen määrittelyn osalta.153

Asiassa 34/82 Martin Peters154 kohdassa 13 sopimukseen rinnastetaan

yhdistyksen jäsenyyssuhde ja asiassa C-27/02 Engler155 61 kohdassa

sopimukseen rinnastettava suhde katsottiin syntyneen palkintolupauksen ja

palkinnon vaatimisen perusteella. Tämän tutkielman aihepiirin kannalta

edellisiin tapauksiin nähden käyttökelpoisempi on asia C-334/00 Fonderie

Officine Meccaniche Tacconi,156 jonka kohdassa 19 määritellään Brysselin

yleissopimuksen 5 artiklan 1 ja 3 kohdan sisältöjä. Velvoite katsotaan

sopimukseen perustumattomaksi, jos sillä ei ole minkäänlaista yhteyttä

vapaaehtoiseen sitoutumiseen (myös asia C-26/91 Jakob Handte 15 kohta157).

EYTI on oikeuskäytännössään siis määritellyt sopimuksen käsitteen laajasti.

Oikeuskirjallisuudessa arvioidaan nykyisen Bryssel I asetuksen laajan

sopimuskäsitteen vakiintuvan yhtä lailla laajaksi Rooma II asetuksen

soveltamiskäytännön kannalta.158

Edellä kerrottuun viitaten Rooma I ja Rooma II asetusten soveltamisalojen

katsotaan olevan saman aikaisesti sekä toisensa poissulkevat että toisiaan

täydentävät. Velvoite on siten aina määriteltävissä joko sopimukseen

perustuvaksi tai sopimukseen perustumattomaksi. Toisin sanoen, sen ohella,

että velvoite ei voi olla saman aikaisesti sekä sopimukseen perustuva että

sopimukseen perustumaton, sen on aina kuitenkin oltava luettavissa

jompaankumpaan kategoriaan. 159

152 Brysselin yleissopimuksen on korvannut 1.3.2002 voimaan tullut Bryssel I asetus, joka sääntelyltään vastaa melko täydellisesti yleissopimuksen sääntelyä.153 Kramer 2008, s. 5.154 Asia 34/82 Martin Peters, tuomio 22.3.1983, Kok. 1983, s. 987.155 Asia C-27/02 Engler, tuomio 20.1.2005, Kok. 2005, s. I-481.156 Asia 334/00 Fonderie Officine Meccaniche Tacconi, tuomio 17.9.2002, Kok. 2002, s. I-7357.157 Asia C-26/91 Jakob Handte, tuomio 17.6.1992, Kok. 1992, s. I-3967.158 Scott, 2009, s. 67.159 Scott, 2009, s. 61; Kramer 2008, s. 5, vastuumuotojen erottelun ongelmakohdista ks. Hemmo 1998, s. 197.

44

Velvoitteet asettuvat tietyllä tavalla myös hierarkkisesti toisiinsa nähden sen

mukaan, onko kyseessä sopimukseen perustuva vai sopimukseen

perustumaton velvoite. Sopimukseen perustumattoman velvoitteen katsotaan

nimittäin kattavan sen alan velvoitteista, jotka eivät ole luettavissa sopimukseen

perustuviksi. Sopimukseen perustumaton velvoite näin ollen residuaalinen ja

sen on määriteltävissä negatiivisesti.160 Esitetyn perusteella voidaan

kokoavasti todeta, että velvoite, jota ei voida määritellä sopimukseen

perustuvaksi, on tämän jälkeen katsottava olevan aina sopimukseen

perustumaton.

3.3.2.3 Siviili- ja kauppaoikeuden ala

Rooma II asetusta sovelletaan:

”... määrättäessä sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavaa

lakia siviili- ja kauppaoikeuden alalla. Asetusta ei sovelleta erityisesti vero- eikä

tulliasioihin eikä hallinto-oikeudellisiin asioihin eikä valtion vastuuseen teoista ja

laiminlyönneistä, jotka on tehty julkista valtaa käytettäessä (acta iure imperii).”

(Rooma II asetus artikla 1 kohta 1).

Asetus tulee sovellettavaksi kvalifikaation osoittaessa sopimukseen

perustumattoman velvoitteen kuuluvan siviili- ja kauppaoikeuden alaan.

Asetuksen tekstissä ei kuitenkaan määritellä lähemmin siviili- ja

kauppaoikeuden alan sisältöä. Komission vuoden 2003 ehdotuksessa

lausutaan 1 artiklan soveltamisalasta seuraavaa:

”Tämä asetusehdotus koskee Brysselin yleissopimuksen ja Bryssel I asetuksen

tavoin siviili- ja kauppaoikeuden alaan liittyviä velvoitteita. Kyseessä on yhteisön

oikeuteen sisältyvä itsenäinen käsite, jonka tulkintaoikeus on Euroopan

yhteisöjen tuomioistuimella. Tässä yhteydessä voidaan mainita, että Bryssel I

asetus, Rooman yleissopimus ja ehdotettu asetus muodostavat

160 Scott, 2009, s. 61.

45

johdonmukaisen kokonaisuuden, joka kattaa siviili- ja kauppaoikeudellisia

velvoitteita koskevan kansainvälisen yksityisoikeuden säännökset yleensä.”161

Komission ehdotuksen määräys sisältyy Rooma II asetuksen johdannon (7)

kappaleeseen, jonka mukaan:

”Tämän asetuksen aineellisen soveltamisalan ja säännösten olisi oltava

johdonmukaisia tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta

ja täytäntöönpanosta siviili ja kauppaoikeuden alalla 22 päivänä joulukuuta

2000 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001 (Bryssel I asetus) ja

sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevien säädösten kanssa”.162

Samalla tavoin kuin yllä, asetuksen aineellisen soveltamisalan ja säännösten

olisi myös siviili- ja kauppaoikeuden alaa määriteltäessä katettava yhtäläiset

kriteerit Bryssel I, Rooma I sekä Rooma II asetuksia (sekä Tanskan osalta

Rooman yleissopimusta) sovellettaessa. Asetuksen johdannon

soveltamisohjeen mukaan on mahdotonta ajatella, että ennustettavuus ja

oikeusvarmuus on toteutettavissa yhtäläisesti, jos asetuksia sovellettaessa

siviili- ja kauppaoikeuden ala määräytyisi yhden asetuksen osalta poikkeavasti

muiden asetusten soveltamiseen nähden.163

Toinen tärkeä maininta komission ehdotuksessa koskee siviili- ja

kauppaoikeudellisen velvoitteen määrittely-ympäristön ohella itse käsitteen

sisältöä. Käsite on ymmärrettävä EU-oikeuteen sisältyvänä itsenäisenä

käsitteenä. Käsitteen sisältö määritellään unionin oikeutta sovellettaessa ja

käsitteen lopullinen tulkintaoikeus on yksin EUTI:lla. Kuten yllä, myös siviili- ja

kauppaoikeuden ala itsenäisenä käsitteenä viittaa vaaraan, joka piilee

kansallisen oikeusjärjestyksen mukaisessa käsitteen määrittelyssä ja

tulkinnassa. Nytkin on mahdollista, että siviili- ja kauppaoikeuden alan käsitteen 161 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 8.162 Sopimusvelvoitteisiin sovellettavan lainvalintaa koskeva säätely sisältyy 17. joulukuuta 2009 lähtien Rooma I asetukseen eli sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista 17 päivänä kesäkuuta 2008 annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EY) N:o 593/2008), joka korvaa 19.6.1980 solmitun Rooman yleissopimuksen EU:n jäsenvaltioissa Tanskaa lukuun ottamatta, jossa noudatetaan edelleen Rooman yleissopimusta (Rooma II asetus 1 artiklan 4 kappale).163 Scott 2009, s. 59.

46

sisältö ei tyhjenny kansallisen oikeusjärjestyksen mukaisessa tulkinnassa ja

joka tapauksessa EUTI:n tulkintaoikeus on ehdoton. EU:n oikeuskäytännössä

Bryssel I asetuksen sekä sen edeltäjän Brysselin yleissopimuksen

soveltamisalaa koskien siviili- ja kauppaoikeuden käsitettä ei voida tulkita siten,

että sillä ainoastaan viitataan jommankumman kyseessä olevan sopimusvaltion

sisäiseen lainsäädäntöön.164

Rooma II asetuksen mukaista siviili- ja kauppaoikeuden alaa tarkentaa

asetuksen 1 artiklan 2 lause. Säännöksen mukaan:

”Asetusta ei sovelleta erityisesti vero- eikä tulliasioihin eikä hallinto-oikeudellisiin

asioihin eikä valtion vastuuseen teoista ja laiminlyönneistä, jotka on tehty

julkista valtaa käytettäessä (acta iure imperii).”

Euroopan talous- ja sosiaalikomitean lausunnossa todetaan vero- ja

tulliasioiden poissulkemisen asetuksen piiristä olevan itsestään selvää, mutta

sen mainitsemista ei kuitenkaan ole haittaa.165 Asetuksessa on kuitenkin

katsottu aiheelliseksi sulkea nämä asiat nimenomaisesti soveltamisalan

ulkopuolelle.166 Artiklan 1 määräystä täydentää asetuksen johdannon (9)

kappaleen soveltamisohje, jonka mukaan:

”Julkisen vallan käyttämisestä aiheutuviin vaateisiin (acta iure imperii) olisi

sisällyttävä valtion puolesta toimivaa virkamiestä vastaan esitetyt vaateet ja

vastuu julkisten viranomaisten toimista, julkisesti nimitettyjen viranhaltijoiden

vastuu mukaan lukien. Siksi näiden asioiden ei tulisi sisältyä tämän asetuksen

soveltamisalaan.”

Mikäli soveltamisohjeen perusteella vahingonkorvausvastuun perustava

tapahtuma aiheutuu julkisen vallan käytöstä ja tapahtumasta johtuu

vahingollisia seurauksista, kuten henkilövahinko, ei Rooma II asetuksen

164 Asia 29/76 LTU, tuomio 14.10.1976, Kok. 1976, s. 1541, 3 kohta.165 Euroopan talous-ja sosiaalikomitean lausunto EVL 28.9.2004 C 241/3.166 Biehler 2009, s. 277, joka kirjoittaa: ” Exercise of state authority in particular revenue , customs and administrative matters are explicitly excluded. This would have gone without saying as civil and commercial matters must be understood as not comprising the exercise of state authority (acta uiure imperii).

47

lainvalintasäännöstö tule lainkaan sovellettavaksi. Tässä tapauksessa

sovellettavaksi tulee sen valtion laki, jonka puolesta on toimittu.

Yllä kerrotun ohella asetuksen 1 artiklan 2 kohta sisältää luettelon tilanteista,

joissa asetus ei tule sovellettavaksi, vaikka liikutaankin siviilioikeuden alueella.

Asetusta ei sovelleta sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin, jotka

johtuvat:

a) perhesuhteista tai sellaisista suhteista, joilla niihin sovellettavan lain

mukaan on vastaavia vaikutuksia, elatusvelvollisuus mukaan luettuna;

b) aviopuolisoiden varallisuussuhteista, varallisuussuhteista sellaisissa

parisuhteissa, joilla niihin sovellettavan lain mukaan on vastaavia

vaikutuksia kuin avioliitolla, taikka testamentista tai perimyksestä;

c) vekseleistä, shekeistä tai nimennäisvelkakirjoista taikka muista

juoksevista arvopapereista, siltä osin kuin kyseisiin muihin juokseviin

arvopapereihin liittyvät velvoitteet johtuvat niiden siirtokelpoisuudesta;

d) yhtiötä tai muita yhteisöjä tai yhteenliittymiä koskevasta laista, kun kyse

on esimerkiksi yhtiöiden tai muiden yhteisöjen tai yhteenliittymien

perustamisesta rekisteröimällä tai muulla tavoin, oikeuskelpoisuudesta

tai oikeustoimikelpoisuudesta, sisäisistä järjestelyistä tai

purkautumisesta, niiden toimihenkilöiden tai osakkaiden

henkilökohtaisesta vastuusta yhtiön tai muun yhteisön tai yhteenliittymän

veloista tai tilintarkastajilla lakisääteisen tilintarkastuksen suorittamisessa

yhtiöitä tai sen osakkaita kohtaan olevasta henkilökohtaisesta vastuusta;

e) vapaaehtoisesti perustetun trustin (omaisuusmassan) perustajien, trustin

hoitajan ja trustin edunsaajien välisestä suhteesta;

f) ydinvahingosta;

g) yksityisyyden tai henkilöllisyyteen liittyvien oikeuksien loukkauksesta,

esimerkiksi kunnianloukkauksesta.

Asetuksen 1 artiklan 3 kappaleen mukaan asetusta ei sovelleta todisteluun ja

oikeudenkäyntimenettelyyn, ellei 21 ja 22 artiklasta muuta johdu. Asetuksen 1

artiklan 4 kappaleen mukaan soveltamisen piirissä ovat kaikki jäsenvaltiot

Tanskaa lukuun ottamatta.

48

Asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle jätetty ydinvahinko on potentiaalisesti

jopa erittäin merkittävä henkilövahingonkorvausvastuun perustavan tapahtuman

kannalta. Ydinvahinkojen korvausvastuuta säännellään kansainvälisin

yleissopimuksin.167

4. Henkilövahinko tapahtumasta johtuvana seurauksena

4.1 Taustaa tulkinnalle

Lainvalinta henkilövahinkoon liittyen näyttäytyy Rooma II asetuksen sääntelyssä

erityisenä, jossain määrin koko EU-oikeuden soveltamisalalla vaikeasti

hallittavana kysymyksenä. Nimenomaisesti henkilövahinkoon viitataan Rooma II

asetuksen johdannon kappaleissa useaan kertaan.

Euroopan unionin oikeusjärjestyksen kielenkäytössä henkilövahingon käsite

esiintyy artiklatasolla useassa eri yhteydessä. Nimenomaisia määräyksiä

henkilövahingon korvaamisesta Rooma II asetuksen 7 artiklan ohella sisältyy

muun muassa neuvoston direktiiviin 85/374/ETY tuotevastuuta koskevien

jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä

A:25.7.1985 9 artiklan a) kohtaan168 sekä neuvoston direktiiviin 90/314/ETY

matkapaketeista, pakettilomista ja pakettikiertomatkoista A:13.6.1990 5 artiklan

2 kohdan 4 alakohtaan.169 Se, mitä esille otetuissa säännöksissä niissä

sääntelyn kohteena olevalla henkilövahingolla määritelmällisesti tarkoitetaan, ei

säännöksissä tule selvitetyksi.

167 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 10, jossa mainitaan 29 päivänä heinäkuuta tehty 1960 Pariisin yleissopimus ja sitä täydentävä 31 päivänä tammikuuta tehty 1963 Brysselin lisäyleis-sopimus, 21. toukokuuta 1963 tehty Wienin yleissopimus ja 12 syyskuuta 1997 tehty lisä-rahoitusta koskeva yleissopimus sekä 21 syyskuuta 1988 tehty Wienin ja Pariisin yleissopimusten soveltamista koskeva yhteispöytäkirja.168 Neuvoston direktiivi 85/374/ETY 9 artikla a): ”Vahingolla tarkoitetaan 1artiklassa: a) kuolemaa ja muuta henkilövahinkoa; ...” ja direktiivin 1 artikla: ”Valmistaja vastaa vahingosta joka aiheutuu hänen tuotteensa puutteellisesta turvallisuudesta.”169 Neuvoston direktiivi 90/314/ETY 5 artikla 2 kohta, 4 alakohta 2. kappale: ”Jos matkapakettiin sisältyvien palvelujen saamatta jäämisestä tai niiden virheellisestä suorittamisesta aiheutuu muuta vahinkoa kuin henkilövahinko, jäsenvaltiot voivat sallia korvausvastuun rajoittamisen sopimusehdolla.”

49

Oikeuskirjallisuudessa yhdeksi syyksi yllä kuvattuun henkilövahingon käsitteen

määrittelemättä jättämiseen nähdään EU-instituutioiden pehmeä lähestymistapa

unionin oikeudelliseen sääntelyyn. Pehmeällä lähestymistavalla viitataan sekä

oikeudellisen sääntelyn alaan että sen sisältöön. EU-oikeudessa

henkilövahinkojen sääntely toteutetaan pääosin direktiivein, joilla säännellään

ainoastaan rajatylittävien vahinkojen korvaamista. EU-lainsäätäjä on visusti

varonut puuttumasta aineellisen vahingonkorvausoikeuden perusteisiin ja

arkkitehtuuriin. On otaksuttu, että unionin toiminta perustuisi implisiittisesti

käsitykseen, että on mahdollista erottaa vahingonkorvausoikeudessa yhtäältä

yleisten sääntöjen ydin ja toisaalta erityinen osa, joka käsittää legaalit eriytyneet

vahingonkorvausoikeudelliset kategoriat. Yleinen osa ohjautuu jäsenvaltioiden

toimivaltaan ja oikeudenkäytön osaksi, kun taas erityinen osa puolestaan jää

EU-oikeuden sääntelyn vaikutusalueelle. Tällainen lähestymistapa

vahingonkorvausoikeudelliseen sääntelyyn nähdään kuitenkin ongelmalliseksi.

Erityisen osan oikeudelliset ongelmat eivät ole käsiteltävissä ottamatta

huomioon yleisten sääntöjen ydinalueen arkkitehtuuria. Edellä kerrotusta

johdetaankin vaatimus yhtenäisen eurooppalaisen vahingonkorvausoikeuden

laatimisesta ja kehittämisestä. 170

Rooma II asetuksen mukainen henkilövahingon käsite ja määritelmä on

lähtökohtaisesti löydettävissä jonkin unionin 26:n jäsenvaltion171

lainsäädännöstä ja sen sisältö riippuu kulloiseenkin vahinkotapaukseen

sovellettavasta kansallisesta oikeusjärjestyksestä. Henkilövahingon käsitteen

sisällön tunnistaminen tulee relevantiksi Rooma II asetusta sovellettaessa

vähintäänkin neljässä tilanteessa. Edellä mainitun asetuksen 7 artiklan

säännöksen ohella käsite mainitaan johdannon (17), (30) ja (33) kappaleissa.

Johdannon (17) kappale sisältää asetuksen 4 artiklan yleissäännöstä koskevan

soveltamisohjeen määrättäessä sovellettava laki henkilövahingon tapauksessa.

Johdannon (30) kappaleessa säädetään 12 artiklan säännöksen mukaisen

sopimuksentekotuottamuksen (culpa in contrahendo) soveltamisohjeesta silloin,

kun kyseessä on henkilövahinko. Ohjeen mukaisesti sovellettavaksi tulee tällöin

4 artikla. Myös 7 artiklassa, joka koskee ympäristövahinkoa, määrätään

170 Infantino 2009, 8-10.171 Tanskan osalta asetusta ei sovelleta.

50

johdannon kappaleen (30) tavoin henkilövahingon tapauksessa sovellettavaksi

4 artiklan säännös. Johdannon (33) kappaleen sääntely ohjaa tuomioistuinta

henkilövahingosta maksettavan korvauksen suuruutta määrättäessä.

Asetuksen sääntelyn tarkoituksen mukaista näyttäisi olevan henkilövahinkoon

sovellettavan lain määräytyminen 4 artiklan 1 kohdan yleissäännön mukaan.

Perusteluina voidaan esittää ensinnäkin 4 artiklan nimeäminen yleissäännöksi

sopimukseen perustumattoman velvoitteen osalta. Säännöksen mukaisesti

kaiken lajisiin velvoitteisiin tulee soveltaa vahingon ilmenemispaikan lakia.

Toiseksi ympäristövahinkoon liittyen voidaan todeta 7 artiklan erityisesti

viittaavan henkilövahingon osalta 4 artiklan säännöksen soveltamiseen.

Kolmanneksi asetuksen johdannon (17) kappale ohjaa nimenomaisesti

lainkäyttäjää soveltamaan 4 artiklan 1 kohdan mukaista säännöstä

henkilövahingon tapauksessa. Edelleen johdannon (30) kappaleen culpa in

contrahendo sääntelyssä määrätään, että jos sopimusta neuvoteltaessa

henkilölle aiheutuu henkilövahinko, olisi sovellettava 4 artiklaa tai muita sen

asiaankuuluvia säännöksiä. Lisäksi voidaan todeta, että asetuksen muussa

säännöksessä tahi johdannossa ei anneta määräystä henkilövahinkoon liittyen.

Erityissäännöissä mainituissa tapauksissa - kuten vilpillinen kilpailu (6 artikla),

teollis- ja tekijänoikeuksien loukkaus (8 artikla) ja työtaistelutoimenpiteet (9

artikla) sekä muuhun tekoon kuin oikeudenloukkaukseen perustuvissa

vahingoissa, kuten perusteeton etu (10 artikla) ja asiainhuolto (11 artikla) -

henkilövahingon kohtaaminen lienee harvinaisempaa kuin 4 artiklan 1 kohdan

sääntelemän tapahtuman yhteydessä. Lisäksi ympäristövahingon ja culpa in

contrahendon erityissääntelyssä viitataan nimenomaisesti 4 artiklan sääntelyyn.

Viimeksi mainituissa tapauksissa henkilövahingon esiintymistä voidaan jossakin

mielessä pitää yllä mainittuja tilanteita todennäköisempänä. Artikla 5 sääntelee

tuotteen aiheuttamaan vahinkoon sovellettavan lain valintaa. Näitä tapauksia

EU:ssa sääntelee tuotevastuudirektiivi (85/374/ETY), jossa vahingolla

tarkoitetaan kuolemaa ja muuta henkilövahinkoa. Rooma II asetuksen 5 artiklan

sääntelyyn ei tässä syvennytä tarkemmin.

51

Rooma II asetuksen 4 artiklassa henkilövahinkoa ei varsinaisesti mainita, vaan

tekstissä säädetään yleisesti vahingosta, joka siis kuitenkin käsittää sekä

henkilö- että omaisuusvahingot. Huolimatta asetuksen tekstin nimenomaisesta

viittauksesta henkilövahinkoon, joka mainitaan relevanttina premissinä

sovellettavan lain valinnan kannalta, ei asetus määrittele henkilövahingon

käsitteen sisältöä.

Kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa vastaavanlainen ongelmanasettelu on

nostettu esille Suomen vahingonkorvauslain henkilövahinkoja koskevan

uudistuksen yhteydessä vuonna 2005.172 Suomen vahingonkorvauslain 5:1 §:n

mukaan: ”Vahingonkorvaus käsittää hyvityksen henkilö- ja esinevahingosta ...“

Lain 5:2 §:n mukaan henkilövahingon kärsineellä on oikeus korvaukseen.

Vahingonkorvauslain ohella on useissa erityislaeissa, kuten

liikennevakuutuslaissa (279/1959), potilasvahinkolaissa (585/1986),

tuotevastuulaissa (694/1990) ja rikosvahinkolaissa (1204/2005) määräyksiä

henkilövahingon korvaamisesta. Henkilövahingon käsitettä ei kuitenkaan laissa

määritellä. Suomen oikeusjärjestyksen mukaan säädöstasolla näyttäisi

kuitenkin siltä, että koska henkilövahinko on säädösten mukaan relevantti

vahinkolaji, jonka perusteella vahingonkorvausvelvollisuus saattaa syntyä, olisi

kyettävä tunnistamaan, mikä on henkilövahinko. Kun henkilövahingon

tunnusmerkistön katsotaan täyttyneen, henkilövahingon kärsineellä on oikeus

korvaukseen kärsimänsä vahingon perusteella. Kielellisen selkeän argumentin

puuttuminen johtaa epäselvyyteen ja horjuvan käsitteen vaikea soveltaminen

herättää epäilemään, ovatko vahinkoja kärsineet keskenään samanarvoisessa

asemassa.173

Rooma II asetuksen lainvalintakontekstissa yllä kuvattu ongelma voidaan

ilmaista myös niin, että kansallisen lainkäyttöviranomaisen olisi kyettävä

arvioimaan kussakin tapauksessa tosiseikkoihin nojautuen Rooma II asetuksen

säädöksen perusteella esittämänsä normiproposition totuusarvo.174 Rooma II

asetuksen 4 artiklan 1 kohdan käskylause luo tiettyjen edellytysten täyttyessä

172 Eskuri 2005, s. 38.173 Eskuri 2005, s. 39-40.174 Ks. Makkonen 1998, s.56.

52

eli rajatylittävän henkilövahinkotapahtuman perusteella käyttäytymissäännön tai

käskyn adressaatilleen. Adressaatti eli tässä tapauksessa kansallinen

tuomioistuin on käyttäytymissäännön mukaan velvollinen soveltamaan

asetuksen säännöksiä. Tähän velvollisuuteen sisältyy implisiittisesti oletus

käskylauseen premissejä vastaavien oikeustosiseikkojen olemassaolosta ja

esiintymisestä elävässä elämässä. Nämähän ovat asioita, joihin oikeusjärjestys

tietyin edellytyksin liittää määrättyjä seuraamuksia.175 Kun myös Rooma II

asetuksen sääntely näyttää edellyttävän, että henkilövahinko on kyettävä

käsitteenä määrittelemään, on kielellisen argumentin puuttuessa haettava

johtoa muista tulkintametodeista.176

4.2 Perussopimusten mukainen tulkinta

EU-oikeusjärjestys rakentuu hierarkkisesti sitten, että alemman normin

validiteetti ja tulkinta perustuu hierarkkisesti ylemmän normin säännökseen.177

Nimenomaista henkilövahingon käsitettä ei määritellä eikä se sisälly EU:n

perussopimuksiiin. Sen sijaan SEU 2 artiklan 1 lauseessa mainitaan ihmisarvon

kunnioittaminen. Ihmisarvo kuuluu unionin perustana oleviin arvoihin ja se on

nimenomaisesti kaikille jäsenvaltioille yhteinen. Ihmisarvon käsite näyttää

liittyvän henkilön integriteetin suojaamisen kautta henkilövahingon käsitteeseen.

EU-julkisasiamies on lausunnossaan todennut, että ihmisarvo on

perusoikeutena ehkä kaikkein tärkein perusoikeuksista.178 Unioni on edelleen

SEU 3 artiklan 1 kappaleen mukaan asettanut päämääräkseen edistää omia

arvojaan ja tämä julkilausuttu päämäärä velvoittaa unionin toimimaan aktiivisesti

omien arvojen toteuttamiseksi. Unionin päämäärät tarkentuvat sopimusten

myöhemmissä määräyksissä ja artikloissa.179

175 Ks. Makkonen 1998, s.61, 102-103, 106; Dvorkin 1987, s. 18.176 EU-oikeuden tulkinnassa nojaudutaan Raition 2006, s. 24-30 tulkitsemaan Bielefeldin-ryhmän tutkimukseen.177 Tridimas 2006, s. 50-51.178 Asia C-377/98, Alankomaiden kuningaskunta, julkisasiamiehen ratkaisuehdotus Jacobs 14.6.2001, Kok. 2001, s. I-07079, 190,197 kohdat.179 Kiikeri 2010, s. 235.

53

SEU 3 artiklan 2 kappaleen mukaan unioni tarjoaa kansalaisilleen vapauden,

turvallisuuden ja oikeuden alueen, jolla ei ole sisärajoja ja jolla taataan

henkilöiden vapaa liikkuvuus. Tähän päämäärään viitataan nimenomaisesti

Rooma II asetuksen johdannon 1 kappaleessa. Vapauden oikeuden ja

turvallisuuden alueen luominen toteuttaa unionille asetettuja päämääriä ja

määrittelee osaltaan ympäristön, jossa unionin perustana olevat arvot, kuten

ihmisarvon kunnioittaminen tulee aktiivisesti toteuttaa. Ihmisarvo edustaa

lähtökohtaisesti absoluuttista oikeutta, joka perustuu ihmisenä olemisen

ominaisuuteen. Tämä oikeus on luovuttamaton.180

EU-oikeusjärjestyksen määräykset, kuten ihmisarvon kunnioittaminen

tarkentuvat perussopimusten myöhemmissä artikloissa sekä määräyksissä.

Erityisesti perussopimuksen SEU 6 artikla on tässä suhteessa merkityksellinen.

SEU 6 artiklan 1 kohdassa mainitaan Euroopan unionin perusoikeuskirja

(EUPOK), jonka mukaan unioni tunnustaa siinä mainitut oikeudet, vapaudet ja

periaatteet. Säännöksen mukaan perusoikeuskirja asettuu oikeudelliselta

statukseltaan perussopimusten tasoiseksi.

Perusoikeuskirjan 1 artiklassa säädetään ihmisarvon loukkaamattomuudesta,

kunnioittamisesta ja suojelemisen velvollisuudesta. Edelleen 1 artiklan

määräyksiä konkretisoivat 2 artikla: ”Jokaisella on oikeus elämään.”, 3 artikla:

”Jokaisella on oikeus ruumiilliseen ja henkiseen koskemattomuuteen”, 4 artikla :

”Kidutuksen ja epäinhimillisen tai halventavan rangaistuksen ja kohtelun kielto.”

sekä 6 artikla: ”Oikeus vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen.”

Unionin perusoikeuskirjan määräyksien painoarvoa lisää EUPOK 51 artiklan

määräys, jonka mukaan unionin toimielimissä ja laitoksissa sekä jäsenvaltiossa,

niiden soveltaessa unionin oikeutta, nimenomaisesti sitoudutaan näiden

yhteisten arvojen vaalimisen ja kehittämisen edistämiseen. Tämä edellyttää

180 Asia C-303/06, S. Coleman, julkisasiamiehen ratkaisuehdotus M. Poiares Maduro, 31.1.2008, Kok. 2008, s. I-05603, 9 kohta: ”Kaikkein pelkistetyimmillään ihmisarvo merkitsee saman arvon antamista jokaiselle yksilölle. Yksilön elämä on arvokas pelkästään sen tosiseikan vuoksi, että yksilö on ihminen, eikä yksikään elämä ole arvokkaampi tai vähemmän arvokas kuin toinen.”; asia C-36/02 Omega Spielhallen, tuomio 14.10.2004, Kok. 2004,s. I-9609, 16 kohta, jonka mukaan: ”Sen perustavanlaatuisen merkityksen vuoksi, joka ihmisarvolla on yhteisön oikeudessa ...”, ks. myös 34 kohta; asia C-36/02 Omega Spielhallen, julkisasiamiehen ratkaisuehdotus Stix-Hackl 18.11.2004, Kok. 2004, s. I-9609, 73-91 kohdat.

54

unionilta sekä jäsenvaltioilta aktiivisia toimia esimerkiksi tilanteessa, jossa

unionin kansalainen haluaa nauttia liikkumisvapaudestaan. Aktiivisina

toimenpiteinä unionissa konkretisoituu vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen

perustuvan alueen ylläpito ja kehittäminen oikeudellisen yhteistyön keinoin

(SEU 3 artikla 2 kappale).

SEU 6 artiklassa mainitaan lisäksi eurooppalainen yleissopimus eli Euroopan

ihmisoikeussopimuksen, jossa ”taatut ja jäsenvaltioiden yhteisestä

valtiosääntöperinteestä johtuvat perusoikeudet ovat yleisinä periaatteina osa

unionin oikeutta” (3 kohta). Tämän ohella esimerkiksi kansainvälisiin

velvoitteisiin ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehtyyn

yleissopimukseen, Euroopan ihmisoikeussopimukseen sekä Euroopan

ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön viitataan EUPOK:n johdannossa,

jonka mukaan perusoikeuskirjan oikeudet perustuvat mainittuihin

ihmisoikeuslähteisiin (johdanto-osa 5 kappale). Euroopan

ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan ihmisarvon

kunnioittaminen siten, kuin se ilmaistaan EUPOK 1 - 4 artikloissa, turvataan

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan säännöksessä.181

EU-perussopimusten sääntelyn perusteella yhteenvetona henkilövahingon

käsitteeseen liittyen voidaan todeta, että ihmisarvon kunnioittaminen

perustavanlaatuisena oikeutena konkretisoituu etenkin elämän, ruumiilliseen ja

henkiseen koskemattomuuden, kidutuksen ja epäinhimillisen tai halventavan

rangaistuksen ja kohtelun kiellon sekä vapauden ja henkilökohtaisen

turvallisuuden suojeluna. Tähän voidaan vielä lisätä, että ihmisten terveyden

suojelemiseksi SEUT sisältää useita määräyksiä, kuten 4 artiklan 2 kappaleen

k) kohta, 6 artiklan 1 kappaleen a) kohta, 9 artiklan 1 kappale, 36 artikla, ym.

sekä luonnollisesti XIV osaston määräykset kansanterveydestä. Näiden

181 Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, CASE OF X AND Y v. THE NETHERLANDS, (Application no. 8978/80) JUDGMENT STRASBOURG 26 March 1985, luku I kappale 22: “ … as to the applicability of Article 8 … “private life”, a concept which covers the physical and moral integrity of the person, …”; myös CASE OF COSTELLO-ROBERTS v. THE UNITED KINGDOM (Application no. 13134/87) JUDGMENT STRASBOURG g 25 March 1993, luku III: “ALLEGED VIOLATION OF ARTICLE 8”, 34 kappale: “That majority recalled the consistent case-law of the Convention institutions to the effect that the concept of ”private life” covered a person's physical and moral integrity.”

55

oikeuksien suojaamisen valossa tulee arvioida henkilövahingon käsitteen

sisällön ulottuvuutta.

4.3 Sekundäärioikeuden mukainen tulkinta

Kuten yllä jo mainittiin Euroopan unionin sekundäärioikeuden, direktiivien ja

asetusten säännöksissä henkilövahinko ei ole tuntematon käsite. Neuvoston

tuotevastuudirektiivi 85/374/ETY 9 artiklassa henkilövahinko määritellään

kuolemaksi tai muuksi henkilövahingoksi.182 Direktiivin 2009/103/EY183

sääntelyssä tehdään ero tieliikenteessä aiheutuvan vakavan henkilövahingon -

jossa vahingon kärsijät ovat saaneet hyvin vakavia vammoja - ja muun

henkilövahingon välillä (johdanto (12) ja (17) kappaleet). Myöhemmin direktiivin

10 artiklan 3 kohdassa käytetään termiä ”merkittävä henkilövahinko”.

Säännöksen mukaan henkilövahinko on siis klassifioitavissa vahingon

merkittävyysasteen perusteella. Saman suuntaisesti, mutta analyyttisemmin

säädetään komission direktiivissä 2009/149/EY Liitteessä I kohta 1 alakohta

1.1, joka käsittelee henkilövahinko-onnettomuuksia. Erityisesti Lisäys-osan 1

kohdan ”onnettomuuksiin liittyvät indikaattorit” alakohdissa 1.16 ja 1.17

esitetään seuraavat määritelmät, joiden mukaan:

”1.16 Kuolemantapauksella (kuolleella) tarkoitetaan henkilöä, joka on

onnettomuuden (itsemurhia lukuun ottamatta) seurauksena kuollut välittömästi

tai 30 päivän kuluessa siitä.”

”1.17 Vakavalla loukkaantumisella (vakavasti loukkaantuneella) tarkoitetaan

henkilöä, joka on onnettomuuden seurauksena loukkaantunut

(itsemurhayrityksiä lukuun ottamatta) ja saanut sairaanhoitoa yli vuorokauden

ajan.” 184

182 Samalla tapaa neuvoston direktiivi 2008/114/EY Euroopan elintärkeistä infrastruktuureista 3 artikla 2 kohta a) alakohta. ks. myös Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2009/15/EY alusten tarkastamisesta 5 artikla 2 kohta b) alakohta ii): ”vahinkoa kärsineille sellaisen henkilövahingon tai kuolemantapauksen johdosta ...”, jonka mukaan pelkkä vahingon käsite kattaa sekä henkilö- että kuolemantapauksen.183 Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2009/103/EY moottoriajoneuvojen vakuutuksesta.184 Komission direktiivi 2009/149/EY.

56

Koska direktiivi on EU:ssa oikeudellinen instrumentti, jolla pyritään

harmonisoimaan jäsenvaltioiden lainsäädäntöjä, voidaan edellä esitettyjä

määritelmiä henkilövahingon osalta tarkastella myös käsitteen harmonisointina,

vähintäänkin mainituissa yhteyksissä, mutta mahdollisesti unionin oikeuden

soveltamisalalla yleisemminkin.185

Asetuksissa henkilövahingon käsite esiintyy esimerkiksi Euroopan parlamentin

ja neuvoston asetuksissa (EY)N:o 1371/2007 sekä (EY)N:o 392/2009, jossa

henkilövahingoksi määritellään kuolema tai muu henkilövahinko ja asetetaan

nimenomainen korvausvelvollisuus tällaisesta aiheutuneesta menetyksestä.

Komission asetuksissa (EY)N:o 440/2008 ja (EY)N:o 1617/1999 säädetään

kuolemasta tai henkilövahingosta, mutta (EY)N:o 2027/1997 1 artiklassa

mainitaan onnettomuustapaus, jonka seurauksena voi olla kuolema,

loukkaantuminen tai muu henkilövahinko.

Rooma II asetuksen soveltamisen kannalta henkilövahingon käsitteen

tulkinnassa olennaista on lähtökohtaisesti vain se, milloin tällainen vahinko on

relevantilla tavalla luokiteltava välittömäksi, eikä niinkään kysymys vahingon

merkittävyydestä. Käsillä olevissa direktiiveissä ja asetuksissa kuvattu

henkilövahinko on kvalifioitavissa välittömäksi vahingoksi, jonka perusteella

sovellettavaksi tulee sen maan laki, missä vahinko aiheutui.

4.4 Oikeuskäytännön mukainen tulkinta

Henkilövahingon käsite esiintyy EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä harvoin.

Kuitenkin esimerkiksi asiassa C-281/02 Andrew Owusu henkilövahingon käsite

liittyy henkilövahingon korvaamiseen, joka perustuu viidennen kaulanikaman

murtumisesta johtuvaan neliraajahalvaukseen.186 Asiassa 168/00 Simone

Leitner henkilövahingoksi määritellään ruoan aiheuttamasta

salmonellamyrkytyksestä johtuva sairaus, jonka seuraukset ilmenivät

kuumeena, voimattomuutena, ripulina ja oksentelun aiheuttamana kipuna ja

185 Kiikeri 2010, s. 248-249, jonka mukaan yhdenmukaistaminen tapahtuu yleisesti direktiivein.186 Asia C-281/02 Andrew Owusu, tuomio 1.3.2005, Kok. 2005, s. I-1383, 2 ja 10 kohdat.

57

särkynä.187 Korkeimman oikeuden esittämässä ennakkoratkaisupyynnössä

asiassa C-537/03 Katja Candolin henkilövahingon käsite mainitaan

liikenneonnettomuuden yhteydessä, jossa yksi matkustajista sai surmansa ja

muut vakavia vammoja.188 Sen sijaan asiassa C-203/99 Henning Veedfald

henkilövahingon käsite liitetään munuaisen siirron yhteydessä tapahtuneeseen

munuaisen tuhoutumiseen. Irrottamisen jälkeen munuaisen yhden verisuonen

tukkeutumisen johdosta sitä ei voitu enää käyttää elinsiirtoon. EU-tuomioistuin

ei ota asiassa kantaa henkilövahingon käsitteeseen. Tuomion mukaan

kansallisen tuomioistuimen tulee tutkia vahingon laji tapauksessa

sovellettavaksi tulevan tuotevastuudirektiivin nojalla. Tämän tulee tapahtua

kuitenkin sillä tavoin, että kansallinen tuomioistuin ei voi evätä korvausta sillä

perusteella, että vahinko ei kuulu mihinkään korvattavista vahinkolajeista jos

saman aikaisesti kuitenkin vastuun syntymisen edellytykset muuten täyttyvät.

189 Esillä olleiden EU-tuomioistuimen asioiden nojalla henkilövahingon käsite

kattaa joka tapauksessa henkilön ruumiillisen integriteetin loukkaamisen.

4.5 Yhteenveto

Ihmisarvon kunnioittaminen unionin oikeusjärjestyksessä konkretisoituu

ruumiillisen integriteetin suojan kautta henkilövahingon käsitteeksi. Vaikka

Rooma II asetuksen 4 artikla toteuttaa osaltaan perusopimuksen ihmisarvon

kunnioittamisen sekä turvallisuuden tavoitetta ja unioni pyrkii asetuksen kautta

tavoitetta aktiivisesti turvaamaan, on asetuksen henkilövahingon käsite

perussopimusten ihmisarvon käsitettä suppeampi. Tämä on nähtävissä Rooma

II asetuksen 1 artiklan g) kohdan määräyksessä, jonka mukaan asetuksen

sääntelyn mukaisena henkilövahinkona ei pidetä yksityisyyteen tai

henkilöllisyyteen liittyviä loukkauksia, esimerkiksi kunnianloukkaamista.

Asetuksen g) kohdassa mainitut asiakokonaisuudet säänneltiin asetuksessa

vielä komission ehdotuksessa vuodelta 2003. Ehdotuksessa yksityisyyden tai

187 Asia C-168/00 Simone Leitner, tuomio 12.3.2002, Kok. 2002, s. I-2631, 8, 10 ja 18 kohdat.188 Asia C-537/03 Katja Candolin, tuomio 30.6.2005, Kok. 2005, s. I-5745, 4 ja 10 kohdat; Asia C-356/05 Elaine Farrell, tuomio 19.4.2007, Kok. 2007, s. I-3067, jossa vain mainitaan henkilövahingon käsite useissa kohdissa.189 Asia C-203/99 Henning Veedfald, tuomio 10.5.2001, Kok. 2001, s.I-3569, 10 ja 33 kohdat.

58

henkilöllisyyteen liittyvien oikeuksien loukkaaminen säänneltiin 6 artiklassa.190

Ehdotuksen valmisteluvaiheessa Euroopan talous- ja sosiaalikomitea

lausunnossaan kiinnitti huomiota 6 artiklan sääntelyyn Rooma II asetuksen

osana, mutta sääntelyä pidettiin kuitenkin lähtökohtaisesti perusteltuna

huolimatta sen mahdollisista kytköksistä 5 artiklan vilpilliseen kilpailuun ja 8

artiklan teollis- ja tekijänoikeuksien loukkaamiseen.191 Vaikka tämän ohella

Euroopan parlamentti ensin päätöslauselmassaan 5 artiklassa192 sekä

sittemmin 18. tammikuuta 2007 vahvistamassa kannassaan 7 artiklassa193

asettui puoltamaan yksityisyyden tai henkilöllisyyteen liittyvien oikeuksien

loukkausten kodifioimista Rooma II asetukseen, ei sääntely parlamentin

ehdottamalla tavalla löytänyt tietään lopullisen asetuksen tekstiin. Rooma II

asetuksessa säädetään sen sijaan nimenomaisesti, että sitä ei sovelleta

sellaisiin tapahtumasta johtuviin seurauksiin, joissa ihmisarvon loukkaaminen

perustuu yksityisyyteen tai henkilöllisyyteen liittyviin oikeuksien loukkaamiseen,

esimerkiksi kunnianloukkaamiseen (Rooma II asetus 1 artiklan 2 kappaleen g)

kohta).

Rooma II asetuksen mukaan henkilövahinkoon sovellettavaa lakia valittaessa

keskeinen säännös näyttäisi olevan 4 artikla. Tämän ohella sekä Rooman II

asetuksen 1 artiklan g) kohdan että etenkin johdannon kappaleen (33)

perusteella voitaneen päätellä asetuksen henkilövahingon viittaavan fyysisen

hyvinvoinnin heikkenemiseen ja sen johdosta ilmenevään henkilövahinkoon.

Liikenneonnettomuus johtanee valtaosassa vahinkotapahtumista uhrin osalta

fyysiseen henkilövahinkoon. Tätä näkemystä tukee asetuksen johdannon (33)

kappaleen soveltamisohje, jossa määrätään tieliikenneonnettomuuden uhrille

henkilövahingosta maksettavien vahingonkorvausten suuruutta arvioitaessa

huomioon otettavista seikoista. Tällaisina seikkoina mainitaan uhrin todelliset

olosuhteet mukaan lukien kustannukset jälkihoidosta ja sairaanhoidosta.

190 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 18.191 EUVL 28.9.2004 C 241/4.192 European Parliament legislative resolution P6_TA(2005)0284, 6.7.2005.193 Euroopan parlamentin kanta, vahvistettu toisessa käsittelyssä, P6_TC2-COD(2003)0168, 18.1.2007.

59

Rooma II asetuksen 4 artiklan 1 kohdan mukaan relevantti on vain välitön

henkilövahinko, ei sen sijaan tapahtuman välilliset seuraukset, eli välilliset

henkilövahingot.

5. Lainvalinta Rooma II asetuksen mukaan henkilövahinkotapahtumassa

5.1 Lex loci damni

Rooma II asetuksen II luku on otsikoitu: ”Vahingonkorvausvastuun perustava

tapahtuma”. Luku rakentuu 4 artiklan yleissäännöstä ja 5-9 artiklojen

erityissäännöistä, jotka asetuksen johdannon (19) kappaleen mukaan tulevat

sovellettaviksi sikäli kuin yleissäännön avulla ei voida saavuttaa kohtuullista

tasapainoa osapuolten etujen välillä. Henkilövahingon korvausvastuun

perustavaa tapahtumaa asetuksessa säännellään kuitenkin muista vahingoista

poikkeavasti. Poikkeavaa sääntelyä sisältyy asetuksen 7 artiklan

erityissäännökseen, asetuksen johdannon (30) ja (33) kappaleisiin sekä

asetuksen lopussa olevaan komission lausumaan tieliikenneonnettomuuksista.

Artiklassa 7 sekä asetuksen johdannon kappaleen (30) soveltamisohjeessa

viitataan nimenomaisesti 4 artiklan soveltamiseen. Tämän perusteella voidaan

katsoa, että henkilövahinko on tarkoitus säännellä 4 artiklan säännöksen

perusteella. Artiklan 4 mukaan:

”1. Jollei tässä asetuksessa toisin säädetä, sopimukseen perustumattomaan

velvoitteeseen, joka johtuu vahingonkorvausvastuun perustavasta

tapahtumasta, sovelletaan sen maan lakia, jossa vahinko aiheutuu, riippumatta

siitä , missä maassa tai maissa tuon tapahtuman välilliset seuraukset ilmenevät.

2. Jos vastuulliseksi väitetyllä henkilöllä ja vahingonkärsijällä on molemmilla

asuinpaikkansa samassa maassa, kun vahinko aiheutuu, sovelletaan tämän

maan lakia.

3. Jos kaikista tapaukseen liittyvistä seikoista ilmenee, että

vahingonkorvausvastuun perustava tapahtuma liittyy 1 tai 2 kohdassa

tarkoitettua maata selvästi läheisemmin johonkin toiseen maahan, sovelletaan

60

tämän toisen maan lakia. Selvästi läheisempi liittymä toiseen maahan voi

perustua erityisesti osapuolten väliseen ennestään olemassa olevaan

suhteeseen, kuten sopimukseen, joka liittyy läheisesti kyseiseen

vahingonkorvausvastuun perustavaan tapahtumaan.”

Mikäli tuomioistuimen suorittaman tapauksen luonnehdinnan eli kvalifikaation

lopputulema osoittaa kysymyksessä olevan sopimukseen perustumattoman

velvoitteen, sovellettavaksi määräytyy sen maan laki, jossa 1 kohdan mukaan

vahinko aiheutuu. Jos 2 kohdan mukaan osapuolilla on sama kotipaikka

vahingon tapahtuessa, sovelletaan tämän yhteisen kotipaikan lakia. Kohdan 3

mukaan sovellettavaksi tulee sen maan laki, johon vahingonkorvausvastuun

perustavaan tapaukseen liittyvillä seikoilla on selvästi läheisempi yhteys, kuten

esimerkiksi osapuolten välinen voimassa oleva sopimus.194 Kohtien 2 ja 3

sääntelyt muodostavat poikkeuksen 4 artiklan yleissääntöön, jota koskeva

soveltamisohje on asetuksen johdannon (18) kappaleessa. Kappaleen mukaan

asetuksen yleissäännön olisi oltava 4 artiklan 1 kohdan lex loci damni, jonka

mukaan sovellettavaksi tulee sen maan laki, jossa vahinko aiheutuu.

Systemaattisen tulkinnan kannalta 4 artiklan 1 kohdan yleissäännös voidaan

nähdä subsidiaarisena sääntönä. Se tulee sovellettavaksi niissä tapauksissa,

joissa osapuolet eivät ole valinneet tapahtumaan sovellettavaa lakia (14 artikla),

tapahtumalla ei ole muuta selvästi läheisempää liittymää, kuten osapuolten

välinen sopimus (4 artikla 3 kohta) eikä osapuolilla ole yhteistä asuinvaltioita (4

artiklan 2 kohta).195

Kiinteä liittymä vahingon aiheutumismaahan katsotaan EU:n

oikeusjärjestyksessä tärkeäksi, koska:

”Sisämarkkinoiden moitteeton toiminta edellyttää riita-asioiden ratkaisun

ennakoitavuuden, oikeusvarmuuden lainvalinnassa ja tuomioiden vapaan

194 Rooma II asetuksen 4 artiklan 3 kappaleen soveltamisen kannalta on syytä viitata asetuksen valmisteluvaiheeseen. Tuolloin Euroopan unionin parlamentti ehdotti päätöslauselmassaan, että artiklan 4 kappaleen 3 mukaan selvästi läheisempi liittymä saattoi perustua osapuolten sopimuksen ja yhteisen asuinpaikan ohella muun muassa c) täsmällisyyden, ennustettavuuden ja yhdenmukaisen päätöksen tarpeeseen d) oikeutettujen odotusten suojaan. Lainvalintaa olisi tällöin arvioitu asian lopputuloksesta käsin. Ehdotus ei päätynyt asetuksen lopulliseen tekstiin. Aiheeseen liittyen Fentiman 2009, s. 100-103.195 von Hein 2009, s. 159; ks. myös Kramer 2008, s. 12.

61

liikkuvuuden parantamiseksi sitä, että jäsenvaltioiden lainvalintasäännöissä

määrätään sovellettavaksi samaa kansallista lakia riippumatta siitä, minkä maan

tuomioistuimessa kanne on nostettu (Rooma II asetus, johdanto (6) kappale.).

Jos kyseessä on henkilövahingonkorvausvastuun perustava tapahtuma,

sovellettavaksi tulee yleissääntönä vahingon aiheutumismaan laki. Se, mitä 4

artiklassa aiheutumisella tarkoitetaan, tarkentuu artiklan 1 kohdan tekstissä,

asetuksen johdannon (17) kappaleen soveltamisohjeessa sekä komission 2003

ehdotuksessa.

Kappaleen (17) soveltamisohjeen mukaan: ”...henkilövahingon tapauksessa

maan, jossa vahinko aiheutuu, olisi oltava se maa, jossa henkilö vahingoittui.”

Ilmenemisen voidaan katsoa viittaavan paikkaan, jossa tapahtumasta johtuva

vahingoittuminen tapahtuu tai jossa ”uhrin ruumiillista integriteettiä loukattiin”.

196 Saman sisältöisesti lausutaan komission 2003 ehdotuksessa, jossa

asetuksen soveltamisohjetta konkreettisemmin liikenneonnettomuus-

tapahtumaan liittyvän vahingon aiheutumispaikaksi määritellään

yksinkertaisesti: ”... paikka, jossa törmäys on tapahtunut.”

Komission 2003 ehdotuksen mukaan aiheutumispaikka on siis lokalisoitavissa

paikkaan, jossa ”vahinko” sattui.197 Artiklan 4 kappaleen 1 perusteella

ratkaisevaa on ainoastaan itse vahingon aiheutumisen, ei aiheuttamisen paikka.

Toisin sanoen, säännös kieltää implisiittisesti sekä tekopaikan että välillisten

vahinkojen ilmenemispaikan lain soveltamisen.198

Vahingon aiheutumispaikkaa määrättäessä on henkilövahingosta 4 artiklan 1

kodan mukaan edelleen erotettava kulloisenkin vahingon välilliset seuraukset.

Eron tekeminen on välttämätöntä, sillä vain välittömän vahingon

ilmenemispaikka on lainvalinnan kannalta relevantti tekijä. Välillisten ja

196 von Hein 2009, s. 159: “victims bodily integrity was harmed“.197 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 12.198 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 12; ks. myös Mills 2009, s. 134, 144.

62

välittömien vahinkojen arvioimiseksi komission 2003 ehdotukseen sisältyy jo

yllä viitattu tulkintaohje, jonka mukaan:

”Se paikka tai ne paikat, joissa mahdolliset välilliset vahingot ovat aiheutuneet,

eivät ole sovellettavan lain määrittämisen kannalta merkityksellisiä. Kun

kyseessä on esimerkiksi liikenneonnettomuus, välittömän vahingon

aiheutumispaikka on paikka, jossa törmäys on tapahtunut, riippumatta siitä,

onko jossakin toisessa valtiossa mahdollisesti aiheutunut taloudellisia tai

aineettomia vahinkoja.”199

Myös oikeuskirjallisuudessa kysymystä erityisesti henkilövahingon kannalta on

käsitelty liikenneonnettomuustapahtumaan liittyen. Kirjallisuudessa esitetyn

esimerkin mukaan, jos onnettomuuden uhria on kohdannut henkilövahinko

onnettomuustapahtumassa valtiossa A ja hän kuolee myöhemmin

onnettomuuden seurauksena valtiossa B, on tapahtuman kvalifikaatio

perustuttava tapahtumaan valtiossa A, jotta se voidaan katsoa relevantiksi 4

artiklan sääntelyn mukaan. Tämän näkemyksen mukaan valtiossa A

kohdannutta henkilövahinkoa on pidettävä tapahtuman välittömänä vahinkona.

Jos kvalifikaatiossa päädyttäisiin pitämään henkilön onnettomuuden

seurauksena johtuvaa kuolemaa 4 artiklan mukaisena relevanttina vahinkona,

olisi tämä ratkaisun ennakoitavuuden kannalta ongelmallista ja saattaisi edistää

forum shopping -ilmiötä.200

Komissio viittaa ehdotuksessaan yhteisöjen tuomioistuimen tuomioon Marinari

v. Lloyds Bank, jossa tuomioistuin ottaa kantaa Brysselin yleissopimuksen 5

artiklan 3 kappaleen säädökseen. Kysymystä välillisistä vahingoista arvioidaan

tuomioistuimen hyvän lainkäytön ja prosessien asianmukaisen järjestämisen

kannalta.201 Tulkinnan mukaan paikkakunnalla, jossa vahinko sattui, ei

tarkoiteta paikkakuntaa, jossa vahingonkärsijä väittää kärsineensä (välillisesti)

varallisuusvahinkoa alun perin toisessa sopimusvaltiossa ilmenneen vahingon

seurauksena. Vahinko sinänsä kattaa tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan

199 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 12.200 von Hein 2009, s. 159.201 Asia C-364/93 Marinari, tuomio 19.9.1995, Kok. 1995, s. I-2719, 10 kohta.

63

sekä vahingon aiheuttaneen teon että itse vahingon (esimerkiksi

Handelskwekerij G. J. Bier BV vastaan Mines de potasse d'Alsace SA)202

Tämän perusteella osapuolet eivät kuitenkaan komission mielestä kykene

ennakoimaan kohtuullisen varmasti, mitä lakia heidän tapaukseensa tullaan

soveltamaan.203

Esimerkit välittömistä ja välillisistä vahingoista ovat valaisevia, mutta erityisesti

henkilövahingon osalta saattaa ongelmia kuitenkin syntyä määriteltäessä

vahinko välittömäksi tai välilliseksi henkilövahingoksi. Esimerkkinä voidaan

mainita yllä viitattu komission direktiivi 2009/149/EY yhteisön rautateiden

turvallisuutta koskien ja erityisesti sen sisältämä lisäys yhteisten

turvallisuusindikaattoreiden yhteiset määritelmät ja onnettomuuksien

taloudellisten vaikutusten laskentamenetelmät, jotka liittyvät vahingon

korvaamiseen. Direktiivin lisäyksen mukaan:

”1.16 Kuolemantapauksella (kuolleella) tarkoitetaan henkilöä, joka on

onnettomuuden (itsemurhia lukuun ottamatta) seurauksena kuollut välittömästi

tai 30 päivän kuluessa siitä”

”1.17 Vakavalla loukkaantumisella (vakavasti loukkaantuneella) tarkoitetaan

henkilöä, joka on onnettomuuden seurauksena loukkaantunut

(itsemurhayrityksiä lukuun ottamatta) ja saanut sairaalahoitoa yli vuorokauden

ajan.”204

202 Asia 21/76, Handelskwekerij G. J. Bier BV, tuomio 30.11.1976, Kok. 1976, s. 1735, 19 kohta.203 Asia C-364/93, Marinari v. Lloyds Bank, tuomio 19.9.1995, Kok. 1995, s. I-2719, 11,14 ja 15 kappaleet: 11 ”... kun sopimukseen perustumattoman vahingonkorvausvastuun aiheuttava seikka on tapahtunut eri paikkakunnalla kuin siellä, missä vahinko on ilmennyt ... käsitteen "sen paikkakunnan tuomioistuimessa, missä vahinko sattui" on tulkittava tarkoittavan sekä sen paikkakunnan tuomioistuinta, missä vahinko on ilmennyt, että sen paikkakunnan tuomioistuinta, missä vahinkoon syy-yhteydessä oleva tapahtuma on sattunut ...14 Vaikka näin ollen hyväksytään se, että ... käsitteellä "sen paikkakunnan tuomioistuimessa, missä vahinko sattui" voidaan tarkoittaa samalla sekä sen paikkakunnan tuomioistuinta, missä vahinko on ilmennyt, että sen paikkakunnan tuomioistuinta, missä vahinkoon syy-yhteydessä oleva tapahtuma on sattunut, tätä käsitettä ei voida kuitenkaan tulkita laajentavasti siten, että siihen sisältyisivät kaikki paikkakunnat, joissa voi ilmetä sellaisen seikan aiheuttamia vahingollisia seurauksia, joka on jo aiheuttanut toisella paikkakunnalla tosiasiassa ilmenneen vahingon. 15 Tämän vuoksi tätä käsitettä ei voida tulkita siten, että siihen sisältyisi se paikkakunta, jossa vahingonkärsijä väittää ... hänelle aiheutuneen sellaista varallisuusvahinkoa, joka on alunperin toisessa sopimusvaltiossa ilmenneen ja hänen siellä kärsimänsä vahingon seuraus.”204 Komission direktiivi 2009/149/EY Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/49/EY muuttamisesta.

64

Puuttumatta säännökseen muilta osin, nähdään kuitenkin sen vaikutus

välittömien ja välillisten henkilövahinkojen määrittämiseen vähintäänkin ajan

kulumista ajatellen. Rooma II artikla sääntelee yksinkertaisesti vahingon

ilmenemistä tekemättä eroa vakavien vahinkojen suhteen. Direktiivissä

merkittävänä tekijänä sekä vakavissa loukkaantumisissa että kuoleman

tapauksissa, jotka voivat kvalifioitua välittömäksi henkilövahingoksi, on myös

aikafaktori. Jos Rooma II asetuksen mukaisesta henkilövahingon-

korvausvastuun perustavasta tapahtumasta seurauksena on kuolema 1-30

päivän kuluessa vahinkotapahtumasta, saattaa rajatylittävässä tapahtumassa

vahingon aiheutumispaikan määrittäminen muodostua haasteelliseksi.

Lähdettäessä oletuksesta, että vahinko johtaa ensin henkilön loukkaantumiseen

ja myöhemmin 30 vuorokauden kuluessa kuoleman seuraamukseen eri maassa

kuin missä loukkaantuminen aiheutui, on otettava kantaa siihen, mitä

aiheutuneista vahingoista on pidettävä sillä tavoin välittömänä

henkilövahinkona, että tapaukseen sovellettava laki voidaan asetuksen

perusteella määrätä. Voiko tuomioistuin katsoa direktiivin 2009/149/EY nojalla

kaikki 30 päivän kuluessa vahinkotapauksesta sattuneet kuolemantapaukset

aina välittömäksi henkilövahingoksi, joilla on relevanssia Rooma II asetuksen 4

artiklan 1 kohdan perusteella? Rooma II asetuksen perusteella tämä näyttäisi

olevan mahdotonta. Entä kuinka tuomioistuimen tulisi suhtautua

loukkaantumiseen, jonka johdosta uhri on saanut sairaalahoitoa huomattavasti

yli vuorokauden pidemmältä ajalta, hoito on toteutettu useassa eri maassa ja

hoitojakson aikana uhrin tilassa tapahtuu hoidon moitteettomuudesta huolimatta

vahinkotapahtumasta johtuvia huomattaviakin muutoksia? Direktiivin tavoitteena

on nimenomaisesti yhdenmukaistaa unionin oikeusjärjestystä. Vaikka onkin

epäselvää, kuinka laajalle käsillä olevaan direktiiviin sisällytetyt määritelmät

tulevat sovellettavaksi EU-oikeusjärjestyksessä, ei kuitenkaan voida poissulkea

sellaista mahdollisuutta, että EUTI oikeuskäytännössään nojaa direktiivin

määritelmiin laajastikin.205

205 Jääskinen 2007, s. 259, jonka mukaan EY-tuomioistuin on nähnyt tehtäväkseen myös unionin oikeuden kehittämisen; Raitio 2006, s. 28.

65

Kansainvälisen yksityisoikeuden alalla lex loci damni ei ole uusi lainvalintaa

koskeva sääntö. Yhdysvalloissa kansainvälistä yksityisoikeutta uudistaneessa,

American First Restatement –liikkeen piirissä sääntöä pidettiin vain yhtenä lex

loci delicti –säännön alasääntönä tai –kategoriana (vahinkoon liittyvänä

viimeisenä tapahtumana). Jotta sääntöjä sovellettaisiin yksiselitteisesti,

katsottiin nimenomaisesti henkilövahingon tapahtuneen paikassa, missä

”haitalliset vaikutukset kohdistuvat kehoon.”206

Kuvattu tilanne vastaa myös EU:ssa koettua monikirjavuutta sääntelyn suhteen.

Rooma II asetuksen johdannon (15) kappaleen mukaan lex loci delicti commissi

–periaatetta, tekopaikan lakia sovelletaan sopimukseen perustumattomiin

velvoitteisiin perussääntönä miltei kaikissa jäsenvaltioissa. Periaatteen

soveltaminen käytännössä ei kuitenkaan ole yhtenäistä silloin, kun

vahinkotapahtuman vaikutukset ulottuvat usean valtion alueelle. Lainvalinta käy

tällaisessa tilanteessa oikeudellisesti epävarmaksi (Rooma II asetus johdanto,

15 kappale). Komission 2003 ehdotuksen mukaan lex loci delicti commissi –

sääntöä on sovellettu rajatylittävien sopimukseen perustumattomattomien

velvoitteiden yhteydessä, erityisesti monimutkaisten deliktien tapauksissa

monenkirjavasti. Sovellettavaksi on tullut joko tekopaikan tai

vahingonilmenemispaikan laki, jopa niin, että kantaja on saanut valita itselleen

edullisemman lain tai sitten valinnan on tehnyt asiaa käsittelevä tuomioistuin.

206 Symeonides 2008, s. 16: “ …the general rule on Rome II is nothing but a restatement of the traditional lex loci delicti rule, with its “last event” sub-rule.” ja “…defined the place of injury as the place where ‘the harmful force takes effect upon the body’ in personal injury cases, …”, s. 16-17; vastaavalla tavalla Mills 2009, s.151: “lex loci delicti rule … and particularly the definition in advance of the place of the tort as the place of damage.”207 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 5-6: ”Lainvalintasääntöjen oikeusvertailu osoittaa, että nykytilanne ei vastaa talouden toimijoiden toivomuksia ratkaisujen ennakoitavuuden suhteen. ... Lähes kaikissa jäsenvaltioissa sovelletaan toki nykyään etupäässä tekopaikan lakia (lex loci delicti commissi) eli sen valtion lakia, jossa velvoitteen aiheuttanut teko on sattunut. Tämän säännön soveltaminen on kuitenkin osoittautunut ongelmalliseksi ns. monimutkaisten deliktien tapauksessa eli silloin kun vastuun aiheuttanut teko ja toisaalta vahinko liittyvät useaan eri maahan. Se, miten lex loci delicti commissi konkretisoituu tapauksissa, joissa on kyse rajatylittävistä sopimuksenulkoisista velvoitteista, vaihtelee eri jäsenvaltioiden kansallisen lainsäädännön mukaan. Vaikka eräissä jäsenvaltioissa sovelletaan edelleen perinteiseen tapaan sen maan lakia, jossa vahingon aiheuttanut teko on tehty, viime aikoina on tullut yleisemmäksi soveltaa sen maan lakia, jossa vahinko on ilmennyt. Tietyn jäsenvaltion positiivisen oikeuden ymmärtämiseen ei kuitenkaan riitä pelkästään tieto siitä, pidetäänkö siellä ratkaisevana vahingon aiheuttaneen teon tekopaikkaa vai vahingon ilmenemispaikkaa. Tämän perussäännön ohella on otettava huomioon myös muita kriteereitä. Yhä useammissa jäsenvaltioissa kantaja saakin valita omalta kannaltaan edullisimman lainsäädännön. Toisissa jäsenvaltioissa taas on tuomioistuimen tehtävä määrittää maa, johon riita-asia läheisimmin liittyy, joko perussäännön nojalla tai tapauskohtaisesti, jos perusääntö ei sovellu jonkin

66

Monimutkaiseksi delikti on tällöin määritelty silloin, kun teko ja toisaalta teon

seuraus tai seuraukset liittyvät eri oikeusjärjestyksiin.208 Näissä tapauksissa

monenkirjavuuteen sisältyvä ongelma pyritään ratkaisemaan korvaamalla

jäsenvaltioiden soveltamat lainvalintasäännöstöt yhdellä, kaikille jäsenvaltioille

yhteisellä säännöstöllä, jonka yleissäännön olisi oltava 4 artiklan 1 kohdan lex

loci damni.

Asetusehdotuksen sääntelyn katsotaan noudattavan jäsenvaltioiden

lainvalintasäännösten kehitystä erityisesti niiden jäsenvaltioiden osalta, joissa

lainvalintasääntöjä oli kodifioitu – kaikissa jäsenvaltioissa kodifioituja

säännöksiä ei ole. Kodifioinneissa on noudatettu vahingon ilmenemispaikan

lakia. Jäsenvaltioiden yhteisten lainvalintasäännösten yhdenmukaisen

soveltamisen katsotaan lisäävän tuomioistuinten päätösten ennakoitavuutta. Se

antaa osapuolille mahdollisuuden määrittää tiettyyn oikeussuhteeseen

sovellettavan lain etukäteen ja kohtuullisen varmasti, koska EU-tuomioistuin

tulkitsee ehdotettuja yhdenmukaisia sääntöjä johdonmukaisesti.209

Lex loci damni –säännön avulla pyritään eri osapuolten, vahingon kärsijän ja

vastuulliseksi väitetyn henkilön etujen kohtuulliseen tasapainoon. Vahingon

kärsijää ei haluta suosia myöntämällä hänelle mahdollisuus valita itselleen

edullisin laki. Valintaoikeus ylittäisi vahingonkärsijän oikeutetut odotukset ja

haittaisi oikeusvarmuuden toteutumista. Lex loci damni –säännön soveltaminen

nähdään kompromissina kahden äärimmäisen vaihtoehdon välillä:

vahingonaiheuttajaa suosivan tekopaikan lain soveltamisen ja toisaalta

vahingonkärsijän lain valitsemisoikeuden välillä. Tämän ohella objektiivinen

kiinteä liityntä vahingon ja tapahtumaan sovellettavan lain välillä vastaa

erityistapauksen ratkaisemiseen. Useimmissa jäsenvaltioissa sovelletaan yleensä varsin monimutkaista sääntökokonaisuutta, jossa otetaan huomioon useita edellä mainittuja tekijöitä. Sen lisäksi, ... sääntöjen ymmärrettävyyttä haittaa myös se että ne on kodifioitu vain muutamassa jäsenvaltioissa; muissa jäsenvaltioissa ratkaisut hahmottuvat tapauskohtaisesti oikeuskäytännön perusteella, ...”208 Saksankielisessä oikeuskirjallisuudessa tehdään sikäläisen oikeusjärjestyksen kannalta tärkeä ero paikallis- (Plaz-) ja etädeliktien (Ditanzdelikte) välillä, esim. Schacherreiter 2008, s. 2-3: ”Bei Delikten, die sich (von der Schadensvergründende Handlung bis zur Schadensverwirklichung) nur in einem Land vollziehen, den sogenannten Platzdelikten, bereitet diese Regel keine Probleme.”, ”Viel mehr Probleme bereiten solche Delikte, bei denen Handlungs- und Erfolgsort auseinander fallen, so genannte Distanzdelikte.“; ks. myös Rauscher 2009, s. 287.209 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 6, 12.

67

oikeustieteen käsitystä siviilioikeudellisesta vastuusta. Tavoitteena ei ole

vahingontekijän rankaiseminen, vaan korvauksen suorittaminen

vahingonkärsijälle. Käsitystä edustaa myös tuottamuksesta riippumattoman

vastuun kehittyminen.210

EU-jäsenvaltioiden kansalaisten kannalta liene tärkeintä juuri henkilövahinkojen

aiheuttamien menetysten korvaaminen. Tähän liittyen Robert Evans esitti

komissiolle kirjallisen kysymyksen E-2770/03 koskien henkilövahingoista

maksettavia korvauksia. Kysymys kuului:

”Komissio on varmaankin tietoinen siitä, että henkilövahingoista maksettavissa

korvauksissa voi esiintyä merkittäviä eroja yhtäläisissä tapauksissa Euroopan

unionin eri jäsenvaltioissa. Voisiko komissio kertoa, onko sillä mahdollisesti

suunnitelmia ottaa käyttöön toimia, joilla tätä ongelmaa lievitetään?“211

António Vitorino viittasi komission puolesta antamassaan vastauksessaan

komission tekemiin aloitteisiin Euroopan oikeusalueen luomisesta, muun

muassa komission ehdotukseen neuvoston direktiiviksi valtion maksamista

korvauksista rikoksen uhreille rajatylittävissä tapauksissa sekä komission

ehdotukseen neuvoston asetukseksi sopimuksenulkoisiin velvoitteisiin

sovellettavasta laista (Rooma II asetus). Tämän ohella:

”Komissio myös tukee tämän alan hankkeita, jotka syventävät keskustelua

Euroopan tasolla tehtävistä toimenpiteistä ja joiden ansiosta juristit ja tavalliset

kansalaiset saavat helpommin tietoa kansallisista henkilövahinkoihin liittyvistä

laeista. Komissio ei aio kuitenkaan aloittaa toimenpiteitä henkilövahinkolakien

yhtenäistämiseksi yleisesti. Sellaisen aloitteen lisäarvo voidaan kyseenalaistaa,

ja on epäselvää, onko sille EY:n perustamissopimuksessa oikeusperustaa. Sitä

paitsi jäsenvaltiot näyttävät eroavan eniten siinä, kuinka tuomioistuimet arvioivat

ja korvaavat eri vahingot, etenkin kun on kyseessä muut kuin rahalliset

vahingot. Tämä ilmentää muun muassa jäsenvaltioiden sosioekonomisia eroja.

210 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 12, 33; Euroopan talous- ja sosiaalikomitean lausunto EVL 28.9.2004, C 241 s. 3.211 Kirjallinen kysymys E-2770/03, EUVL 27.3.2004, C 78 E/164.

68

Minkäänlaisten yleiseurooppalaisten tariffien luominen ei ole mahdollista näiden

erojen poistamiseksi.”212

Euroopan unionin haluttomuus henkilövahinkolakien yhtenäistämiseen ei ole

kuitenkaan lannistanut eurooppalaisten tutkijoiden aktiivista toimintaa.

Tutkimustoimintaa on harjoitettu monikansallisissa tutkijaryhmissä, joiden

tutkimukselliset tavoitteet vaihtelevat yhteisen eurooppalaisen

vahingonkorvausoikeuden laatimisesta eurooppalaiseen siviilioikeudellisen

kodifikaation laatimiseen.213

5.2 Sovellettavan lain soveltamisala

Rooma II asetuksen 4 artiklan 1 kohdan lex loci damni –sääntö tulee

sovellettavaksi ”tapahtumaan”. Artiklan määritelmän mukaisesti

henkilövahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta johtuu

sopimukseen perustumaton velvoite, johon artiklan sääntely soveltuu.

Lisäedellytyksenä on, että kyseessä on tapahtuma, jolla on liityntä useaan eri

maahan. Kun tällainen tapahtuma on tuomioistuimen kvalifikaation

lopputulemana, määrätään tapaukseen sovellettava materiaalinen laki, lex

causae sen mukaan, missä maassa henkilövahinko aiheutuu.214 Tämän

jälkeen on edelleen selvitettävä, missä laajuudessa lex causae tapahtumaan

soveltuu. Tätä pohdintaa sääntelee Rooma II asetuksen V luvun yhteiset

säännöt.

Rooma II asetuksen V luvun 15 artiklan otsikko kuuluu: ”Sovellettavan lain

soveltamisala”. Artiklan 15 sääntely voidaan nähdä EU-oikeusjärjestyksessä

siten, että sen tehtävä on vastata kansainvälisen yksityisoikeuden sääntelyn

212 Kirjallinen kysymys E-2770/03, EUVL 27.3.2004, C 78 E/165.213 Infantino 2009, s. 10 mainitaan jo 1992-2005 toimineen The European Group of Tort Law -tutkijaryhmän tuloksena syntyneet Principles of European Tort Law (PETL); sivulla 13 esitellään professori Christian von Bahrin tutkijaryhmän Principles of European Law (PEL); sivulla 23-24 mainitaan professori Mauro Bussanin ja Ugo Mattein johtama projekti The common Core for European Private Law Project; maininan arvoista myös sivulla 22, missä mainitaan The Pan European Organisation of Personal Injury Lawyers, joka on ammattia harjoittavien juristien perustama yhdistys ja jonka tarkoituksena on edistää kansainvälistä yhteistyötä henkilövahingonkorvausasioissa.214 Scott 2009, 58.

69

alalla tarpeeseen tehdä ero yhtäältä materiaalisen oikeuden eli lex causaen ja

toisaalta prosessuaalisen oikeuden eli lex forin välille. Luonnehtimalla

oikeudellisen kysymyksen joko prosessuaaliseksi tai materiaaliseksi

tuomioistuin mahdollistaa kysymyksen identifioimisen sovellettavan lain piiriin.

215 Artiklassa 15 säädetään lex causaelle laaja soveltamisala. Tämän lisäksi

jäsenvaltojen erilaisista käsityksistä siitä, mitä kysymyksiä tulisi käsitellä

aineellisina eli lex causaen alaan kuuluvana erotuksena prosessuaalisista eli

lex forin soveltamisalan kysymyksistä, säädetään 15 artiklassa yhtenäisesti.216

Sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen sovellettavan lain, lex causaen

mukaan määräytyvät erityisesti:

a) vastuun peruste ja laajuus, mukaan lukien niiden henkilöiden määrittäminen,

joiden voidaan katsoa olevan vastuussa tekemistään teoista;

b) vastuusta vapautumisen perusteet sekä vastuun rajoittaminen ja

jakautuminen;

c) vahingon tai vaaditun hyvityksen olemassaolo, luonne ja arviointi;

d) toimenpiteet, jotka tuomioistuin voi prosessioikeutensa mukaisen

toimivaltansa puitteissa toteuttaa vahingon aiheuttamisen estämiseksi tai

lopettamiseksi tai sen varmistamiseksi, että vahinko korvataan;

e) se, voidaanko oikeus vaatia vahingonkorvausta tai hyvitystä siirtää edelleen,

mukaan lukien siirtyminen perintönä;

f) henkilöt, joilla on oikeus korvaukseen henkilökohtaisesti kärsimästään

vahingosta;

g) se, miten velvoitteen vai saada lakkaamaan, sekä vanhentumista ja

määräajan menettämistä koskevat säännöt, mukaan lukien vanhentumisajan tai

määräajan alkaminen, katkaiseminen ja keskeyttäminen.

Rooma II asetuksen johdannon 12 kappaleen mukaan sovellettavan lain tulisi

kattaa myös kelpoisuus vastata vahingosta.

215 Carruthers 2009, s. 26.216 Carruthers 2009, s. 36 sekä 39, jossa todetaan: “The monetary assessment or quantification of damages, and the mode of calculation … are governed by the law of the forum … No Scottish or English case appears to have applied the principles of a foreign applicable law to the task of quantification.”; Weintraub 2009, s. 47 toteaa, että: “The major scope issue is what is “procedural” and what is “substantive” for the purposes of the conflict of laws. Any court will apply its own procedure.”

70

Komission 2003 ehdotuksessa sopimuksenulkoiseen velvoitteeseen

sovellettavan lain soveltamisalan sääntely sijoittuu 11 artiklaan. Ehdotuksen

mukaisesti oikeusvarmuutta koskevan yleistavoitteen mukaisesti sovellettavalle

laille pyritään antamaan mahdollisimman laaja soveltamisala.217 Puuttumatta

tässä kaiken kattavasti 15 artiklan sääntelyyn, tarkastellaan

henkilövahingonkorvausvastuun kannalta komission ehdotuksen joitakin

erityisesti valittuja kohtia, joita tämän tutkimuksen perusteella pidetään Rooma

II asetuksen soveltamisen kannalta ongelmallisina.

Rooma II asetuksen 2 artiklan 1 kohdan mukaan vahingolla tarkoitetaan

tapahtumasta johtuvia seurauksia. Mikäli tapahtumalla on liityntä useaan eri

valtioon, sovelletaan 4 artiklan 1 kohdan mukaan sen maan lakia, jossa vahinko

aiheutuu. Relevantin henkilövahingon arvioimisen kannalta kvalifikaatiossa

merkityksellisiä ovat 4 ja 7 artiklojen säännökset sekä johdannon (17) ja (30)

kappaleiden soveltamisohjeet. Sikäli kuin tuomioistuimen lex foriin perustuvan

tosiseikaston kvalifikaation lopputulema osoittaa velvoitteen johtuvan

henkilövahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta, tulee tällöin

soveltaa vahingon aiheutumismaan lakia. Rooma II asetuksen 15 artiklan c)

kohdan sääntelyn mukaan näyttäisi siltä, että tuomioistuimella olisi kvalifikaation

suoritettuaan velvollisuus tutkia henkilövahingon olemassaolo, luonne ja

arviointi uudelleen ja nyt lex causaen perusteella. Käsitykseni mukaan tällaista

menttelyä tukee komission 2003 ehdotuksen 11 artiklan c) kohdan sääntely,

joka Rooma II asetuksessa sisältyy 15 artiklan c) kohtaan. Komission 2003

ehdotuksessa mainitaan henkilövahingon määrittämisen kuuluvan

nimenomaisesti 11 artiklan soveltamisalaan. Rooma II asetuksessa vahingon

luonteen määrittäminen säännellään 15 artiklan c) kohdassa.

Yllä esitetty tulkinta realisoituu tapahtumissa, joissa lex causae ei ole

tuomioistuimen oman maan laki eli lex fori. Koska EU:n eri jäsenmaiden

vahingon korvaamista sääntelevät lait eivät ole olleet unionissa harmonisoinnin

kohteena218, näyttäisi olevan mahdollista, että kvalifikaation lopputulema lex

217 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 24-25.218 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 5, jonka mukaan ehdotuksessa Rooma II asetukseksi on kysymys lainvalintasääntöjen yhdenmukaistamisesta, ei aineellisen oikeuden lähentämisestä; ks. myös Kirjallinen kysymys E-2770/03.

71

forin perusteella osoittaa henkilövahingonkorvausvastuun vahingosta, jota

puolestaan lex causaen mukaan ei vahingoksi luokitella tai jota ei pidetä

välittömänä korvattavana vahinkona.

Komission vuoden 2003 ehdotuksen mukaan jäsenvaltioiden välillä esiintyy

huomattavia eroja erityisesti välittömien ja välillisten sekä kolmansille

aiheutuneiden vahinkojen korvaamisessa. Nämä vahingot saattavat kuulua

myös aineettomiin vahinkoihin.219

Näin ollen tuomioistuin saattaa todeta lex forin perusteella Rooma II asetuksen

4 artiklan 1 kohdan mukaisen relevantin tapahtuman, josta johtuu seurauksena

henkilövahinko. Tämän jälkeen sama tuomioistuin lainvalinnan johdosta

määräytyvän lex causaen perusteella hylkää kanteen perusteettomana

henkilövahingon osalta. Ainakin teoriassa näyttäisi olevan mahdollista, että

tuomioistuin kvalifioi vahingon välittömäksi, välilliseksi tai ei lainkaan

henkilövahingoksi ja tämän jälkeen lex causaen mukaan jälleen kaikki kolme

vaihtoehtoa tulevat arvioitaviksi uudelleen. Näkemykseni mukaan tällöin on

mahdollista, että tuomioistuin kvalifioi tapahtuman välittömiä vahinkoja myös

siten, että esiintyy muita kuin henkilövahinkoja, jotka vasta lex causaen mukaan

tulevat korvattaviksi välittöminä henkilövahinkoina.

Artiklan 15 kohdan f) soveltamiseen antaa johtoa komission vuoden 2003

ehdotuksen 11 artiklan g) kohta, jonka mukaan:

”Velvoitteeseen sovellettava laki määrittää myös ”ne, joilla on oikeus

korvaukseen henkilökohtaisesti kärsimästään vahingosta”: tässä tarkoitetaan

erityisesti sitä, voiko joku muu kuin ”välitön vahingonkärsijä” saada korvausta

vahingosta, joka on aiheutunut hänelle epäsuorasti vahingonkärsijän kärsimän

vahingon seurauksena. Tällainen vahinko voi olla aineeton, kuten läheisen

kuolemasta johtuva suru, tai taloudellinen, esimerkiksi vainajan lapsille tai

puolisolle aiheutunut vahinko.”

219 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 5.

72

Komission ehdotus antaa lisäviitteitä henkilövahingonkorvausvastuun

erityisasemasta unionin lainvalinnan sääntelyssä ja siitä voitanee tehdä

lähtökohtaisesti seuraavanlaisia päätelmiä. Mikäli lex foriin perustuvan

tosiseikaston kvalifikaation lopputulema osoittaa, että vahinko on 4 artiklan 1

kohdan mukaan relevantti välitön henkilövahinko, sovelletaan vahingon

aiheutumismaan lakia. Näin valitun lex causaen perusteella määräytyvät tällöin

sekä välittömien että välillisten vahinkojen korvaaminen, kuten korvaus läheisen

kuolemasta johtuvasta surusta tai vainajan lapsille tai puolisolle aiheutunut

vahinko. Voidaanko tällainen vahinko Rooma II asetuksen 15 artiklan f)

säännöksen mukaan tulkita ainoastaan välilliseksi vai myöskin tapauksen

mukaan välittömäksi henkilövahingoksi, on epäselvää.220

Jos lex causaen perusteella tällainen epäsuorasti kärsitty vahinko jää

korvattavien ulkopuolelle, ei vahinkoja korvata, vaikka ne lex causaeta

soveltavan tuomioistuimen oman lain, lex forin mukaan olisivatkin korvattavia.

Tuomioistuimen lex foriin perustuva tosiseikaston kvalifikaation lopputulema

saattaa myös osoittaa, että käsillä ei ole relevantti välitön henkilövahinko

asetuksen 4 artiklan 1 kohdan perusteella. Tällöin ei Rooma II asetus tule

lainkaan sovellettavaksi eikä myöskään epäsuorasti kärsitty vahinko

korvattavaksi. Näin lähtökohtaisesti menetellään, vaikka vahingot

aiheutumispaikassaan olisivatkin saaneet lex causaen oikeussuojaa. Sikäli kuin

yllä Rooma II asetuksen 15 artiklan c) kohdassa esitetty tulkinta katsotaan

asianmukaiseksi, on lisäksi mahdollista, että vahinkotapahtuman muuhun kuin

henkilövahinkoon sovellettava lex causae osoittaa korvattavan henkilövahingon

sekä epäsuorasti kärsityn vahingon.

Tuomioistuimella on oikeus kieltäytyä vieraan lain eli lex causaen

soveltamisesta artiklan 26 mukaisesti ordre public –periaatteeseen nojautuen.

Tämä on mahdollista ainoastaan silloin, kun lex causae ei ole tuomioistuinmaan

laki ja kun säännös on selvästi tuomioistuinvaltion oikeusjärjestyksen eli lex

forin vastainen. Ilmaisu ”selvästi” tuomioistuinvaltion oikeusjärjestyksen

220 Routamo – Ståhlberg – Karhu 2006, s. 280, missä viitataan tähän kysymykseen.

73

vastainen tarkoittaa, että oikeusjärjestyksen perusteita koskevaa poikkeusta on

mahdollista soveltaa ainoastaan poikkeuksellisesti.221

Mikäli ollaan yhtä mieltä yllä esitetty pohdinnan kanssa Rooma II asetuksen 15

artiklan soveltamiseen liittyen, korostuu toimivaltaisen tuomioistuimen

suorittamassa kvalifikaatiossa sekä lopulta vahingon korvaamisessa

nimenomaisesti vahingon, erityisesti henkilövahingon käsitteen määrittely.

Kuten yllä jo todettiin, komission vuoden 2003 ehdotuksen mukaan

jäsenvaltioiden välillä esiintyy yhteisistä periaatteista huolimatta huomattavia

eroja aineellisten sääntöjen, erityisesti vahingon käsitteen määrittämisen

suhteen.222 Kun kansallinen tuomioistuin Rooma II asetuksen perusteella on

velvollinen soveltamaan sen omalle oikeusjärjestykselle vierasta lex causaeta,

saattaa esille nousta kysymys lex causaen säännöksen soveltamatta

jättämisestä. Katsotaanko tällöin kansallisen oikeuden mukainen

henkilövahingon määritelmä riittäväksi osoittamaan lex causaen säännös

selvästi tuomioistuinvaltion oikeusjärjestyksen vastaiseksi? Kosketellaanko

tällöin tuomioistuinvaltioin oikeusjärjestyksen perusteita, on lopulta EU-

tuomioistuimen toimivaltaan kuuluva kysymys. Arvio tapahtuu EU-oikeuden

perusteella, jonka mukaisesti ordre public –periaatetta sovelletaan vain

poikkeuksellisesti.223 Arvioon vaikuttavat myös jäsenvaltioiden yhteiset

aineellisen velvoiteoikeuden periaatteet.224 Oikeuskirjallisuudessa esitetyn

kannan mukaan henkilövahingot ovat unionin jäsenvaltioiden lainsäädännöissä

joistakin eroista huolimatta melko kattavasti korvattavien vahinkojen piirissä.225

Erityisesti henkilövahinkotapahtumaan liittyen 15 artiklan sääntely on luettava

yhdessä Rooma II asetuksen johdannon (33) kappaleen kanssa, jonka mukaan:

”Tieliikenneonnettomuuden uhrille maksettavaa vahingonkorvausta koskevien

nykyisten kansallisten sääntöjen mukaan tuomioistuimen, jossa asia on vireillä,

221 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 30, jonka suomenkielisessä versiossa mahdollisesti virheellisesti käytetään ”selvästi vastoin ...” ilmaisun sijaan ilmaisua: ”ilmeisen yhteensopimaton oikeuspaikan oikeusjärjestyksen perusteiden kanssa.”222 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 5.223 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 30.224 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 5.225 van Boom 2008, s.5, 12.

74

olisi henkilövahingoista maksettavien vahingonkorvausten suuruutta

määritellessään niissä tapauksissa, joissa onnettomuus on tapahtunut muussa

valtiossa kuin uhrin asuinvaltiossa, otettava huomioon kaikki yksittäisen uhrin

todelliset asiaan liittyvät olosuhteet, mukaan lukien erityisesti todelliset

menetykset ja kustannukset jälkihoidosta ja sairaanhoidosta.”

Johdannon (33) kappaleen vaikutuksesta asetusta sovellettaessa on

keskusteltu kirjallisuudessa. On arvioitu sitä, sisältääkö kappale

lainvalintasäännön, jonka mukaan sovellettavaksi tulisi uhrin asuinpaikan laki.

Toisaalta on katsottu, että (33) kappale sisältää vain soveltamisohjeen, joka

kehottaa tuomioistuinta ottamaan päätösharkinnassaan huomioon tapaukseen

liittyvät faktat. Valmisteluasiakirjojen perusteella on katsottu kyseessä olevan

asetuksen soveltamisohjeen, joka koskee henkilövahingon korvausten määrän

vahvistamisessa huomioon otettavia faktoja.226 Ohjeen nähdään olevan

yhteydessä unionissa vallitsevaan tilaan, jossa tosiasialliset kustannukset

henkilövahinkojen korvaamisessa muodostuvat jäsenvaltioita verrattaessa eri

suuruisiksi. Kustannuseroja saadaan EU-jäsenvaltiosta riippuen, kun verrataan

esimerkiksi kahden samanlaisen henkilövahingon hoitamista kahdessa eri

jäsenvaltiossa.227

Rooma II asetuksen johdannon (33) kappaleen soveltamisen kattavuudesta

EUTI:n oikeuskäytännössä, on esitetty erilaisia arvioita. Suositeltavana on

pidetty sitä, että säännöstä sovellettaisiin laajasti kaikkiin henkilövahingon

tapahtumiin myös liikenneonnettomuus tapahtumien ulkopuolella. Perusteltuna

ei pidetä käytäntöä, jossa henkilövahingon korvaamine olisi riippuvainen

henkilövahingonkorvausvastuun perustavan tapahtuman syntytavasta.228

Kappaleen (33) säännös tulee sovellettavaksi joka tapauksessa vasta

henkilövahingon korvausmäärää arvioitaessa lex causaen perusteella. Sitä ei

ole tarkoitettu sovellettavaksi tuomioistuimen kvalifikaatioon.

226 Symeonides 2008, s. 33; Rushworth 2009, s.209.227 Rushworth 2009, s.206, 210; ks. myös Kirjallinen kysymys E-2770/03, EUVL 27.3.2004 C 78 E/ 164.228 Symeonides 2008a, s. 33-34; Rushworth 2009, s.207.

75

5.3 Dépeçage ja mosaiikkiperiaate

Oikeuskirjallisuudessa dépeçage -periaate on aiheuttanut keskustelua yhtäältä,

koska sen sisällyttäminen asetuksen tekstiin olisi joidenkin tutkijoiden mielestä

tuonut mukanaan toivottua joustavuutta eurooppalaiseen kansainvälisen

yksityisoikeuden sääntelyyn.229 Joustavuuden lisääminen nähdään

tarpeelliseksi yleisistä vahingonkorvausoikeuden tavoitteista käsin. Tällaisiksi

mainitaan sekä vahingoista aiheutuneiden menetysten hyvittäminen että

potentiaalisten vahinkojen estäminen yksilöiden käyttäytymiseen vaikuttamalla.

Tavoitteiden saavuttaminen yhden, kaikki erilaiset vahinkotapahtumat

sääntelevän jäykän liittymäsäännön määräyksin ei katsota olevan mahdollista.

Sen sijaan sääntelyltä edellytetään joustavuutta ja vahinkotapahtumien

arvioimista tapauksittain. Esimerkiksi henkilövahingonkorvausvastuun

perustavissa tapahtumissa tulisi joustavuutta lisätä välittömien ja välillisten

vahinkojen korvaamisen osalta.230 Toisaalta dépeçage -periaate on nähty

vieraana eurooppalaiselle kansainvälisen yksityisoikeuden sääntelylle.

Kyseessä on yhdysvaltalaiseen moderniin kansainväliseen yksityisoikeuteen

kuuluva periaate, joka oikeudellisena siirrännäisenä on omaksuttu jossakin

muodossa vain joihinkin eurooppalaisiin oikeusjärjestyksiin. Yhdysvalloissa

periaatteen soveltamisessa tavoitteena on mahdollistaa lainvalinnan arviointi

tapauksen lopputuloksesta käsin. Koska ajatus on vieras eurooppalaiselle

traditiolle, on katsottu tarpeelliseksi puolustaa sen hylkäämistä.231

Rooma II asetus ei sisällä säännöstä, jonka mukaan tapahtuman pilkkominen

olisi mahdollista. Dépeçage -periaate ei myöskään sisälly komission 2003

ehdotukseen. Sen sijaan asetuksen valmisteluvaiheessa Euroopan parlamentin

ensimmäisen käsittelyn päätöslauselman 4 artiklan 4 kohta sisältää tällaisen

säännöksen. Tämän voidaan nähdä olevan seurausta yhdysvaltalaisten

tutkijoiden osallistumisesta Rooma II asetuksessa. valmisteluun.

Päätöslauselman mukaan:

229 Symeonides 2008b, s.36-39; vertaa. European Parliament legislative resolution, P6_TA(2005)0284, 6.7.2005, 4 artikla 4 kappale.230 Symeonides 2008a, s. 15-20.231 Mills 2009, 138.

76

”Tuomioistuin, jossa asia on vireillä, arvioi tarvittaessa kunkin riidan kohteena

olevan asian osalta erikseen, mitä lakia on sovellettava.”232

Parlamentin esittämä säännös ei päätynyt Rooma II asetukseen. Säännöksen

hylkääminen sekä asetuksen yleissäännöksi säädetyn 4 artiklan 1 kohdan

kiinteä liittymä on katsottu perusteeksi sille, ettei asetusta sovellettaessa ole

mahdollista huomioida dépeçage -periaatetta. Tätä näkemystä katsotaan

vahvistavan 15 artiklan sääntely, joka määrittää lex causaelle laajan

soveltamisalan. Dépeçage -periaatteen soveltamiselle nähdään kuitenkin

joissakin tilanteissa olevan potentiaalisia mahdollisuuksia Rooman II asetuksen

yhteydessä.233

Henkilövahingonkorvausvastuuseen johtavassa tapahtumassa fyysisen

vahingon kärsineen henkilön menetys saattaa riippua jossakin määrin

lääketieteellisen hoidon aiheuttamista kustannuksista maassa, joka saattaa olla

eri maa kuin se maa, missä välitön henkilövahinko ilmeni. Tällaisessa

tilanteessa on katsottu, että dépeçage -periaatteen mukaisesti olisi hyödyllistä

soveltaa eri lakia sen mukaan, mihin maahan kulloinkin korvattava vahinko

sijoittuu. Näin voitaisiin saada vahinko kohtuullisesti korvattua. Tällainen

ratkaisu ei kuitenkaan ole mahdollinen Rooma II asetuksen mukaan.

Onnistuneempana ratkaisua onkin pidetty yllä mainittua menettelyä, jonka

säännelty sisältyy asetuksen johdannon (33) kappaleeseen ja joka käsittelee

tieliikenneonnettomuuden uhrille maksettavaa vahingonkorvausta. Menettelyssä

eri maissa sattuneista tapahtumasta johtuviin vahinkoihin sovelletaan

lähtökohtaisesti lex causaeta, mutta tuomioistuin ottaa huomioon uhrin todelliset

olosuhteet sekä lääketieteellisistä toimenpiteistä aiheutuneet kustannukset

asianmukaista korvausta määrätessään.234

Dépeçage -periaatteen soveltaminen katsotaan lisäksi mahdolliseksi 14 artiklan

1 kohdassa sääntelyn yhteydessä. Sen mukaan osapuolet voivat tietyin

edellytyksin sopia siitä, mitä lakia sopimukseen perustumattomaan

232 Mills 2009, s. 137-138;European Parliament legislative resolution P6_TA(2005)0284, 6.7.2005.233 Symeonides 2008a, s. 13.234 Mills 2009, s. 147-148.

77

velvoitteeseen sovelletaan. Jos sopimuspuolten yksityisautonomiaa halutaan

kunnioittaa ja sopimus täyttää 14 artiklan vaatimukset, pidetään mahdollisena,

että sopimuksessa sovitun mukaisesti velvoitteeseen liittyviin yksittäisiin

kysymyksiin sovelletaan useaa eri lakia. Koska 14 artikla ei suoranaisesti kiellä

tällaista menettelyä, sille ei näyttäisi olevan mitään rajoitusta.

Edellisen ohella on keskusteltu myös 4 artiklan 3 kohdan selvästi lähemmän

liittymän suhteesta dépeçage -periaatteeseen. Sikäli kuin osapuolet ovat

keskenään ennestään olemassa olevassa sopimussuhteessa, joka liittyy

läheisesti vahingonkorvausvastuun perustavaan tapahtumaan, saattaa

velvoitteeseen tulla sovellettavaksi samaa laki kuin sopimukseen. Rooma I

asetuksen 3 artikla takaa sopimuspuolille laajan valinnanvapauden

sopimussuhteeseen sovellettavan lain valinnan kannalta. Mikäli osapuolten

sopimuksen sisältö määräytyy useamman kuin yhden lain säännöksin ja jos

yksityisautonomiaa halutaan kunnioittaa, saattaa tämä johtaa useamman lain

soveltamiseen myös vahingonkorvausvelvoitteeseen.235

Dépeçage -periaatteessa on kysymys mahdollisuudesta soveltaa useaa eri

lakia erilaisiin materiaalisiin kysymyksiin, jotka on pilkottu

henkilövahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta eli yhden

tapahtuman muodostamasta kokonaisuudesta. On tärkeää erottaa dépeçage

-periaate kvalifikaatiosta. Siinä tuomioistuin luonnehtii tapahtuman

tunnusmerkistön perusteella, mikä liittymäsäännös koko tapahtumaan soveltuu.

Edellisistä on erotettava mosaiikkiperiaate, joka soveltuu tapahtumiin, joissa

vahingon aiheutumispaikka ja vahingon aiheuttaneen tapahtuman

sattumispaikka eivät ole yhtenevät. Periaatteen lähtökohta on se, että vahingon

aiheutumispaikan laki sääntelee vain sellaisia vahinkoja, jotka ovat aiheutuneet

tässä nimenomaisessa paikassa sattuneesta tapahtumasta johtuvista

seurauksista. Tästä seuraa, että jos tapahtumasta aiheutuu vahinkoa

useammassa kuin vain yhdessä paikassa, kaikki aiheutumispaikan lait tulevat

235 Mills 2009, s. 148-149; Symeonides 2008a, s. 14, joka näkee dépeçage -periaatteen soveltamiselle olevan laajemminkin mahdollisuuksia; toisaalta erilainen näkemys von Hein 2009, s 160, jonka mukaan 14 artiklan perusteella ei ole mahdollista sopia usean lain soveltamisesta.

78

sovellettaviksi näissä paikoissa aiheutuneiden vahinkojen osalta.

Vahingonkorvausvastuun laajuutta ei voida ratkaista tällaisessa tilanteessa

ainoastaan yhtä lakia soveltamalla, vaan sovellettavaksi tulee kulloisenkin

vahingon osalta relevantti sääntely.236 Mosaiikkiperiaate kuuluu Rooma II

asetuksen soveltamisalaan. Se sisältyy jo alun perin komission 2003

ehdotukseen, jonka mukaan:

”Jos vahinkoja ilmenee useammassa maassa, säännön mukaan sovelletaan

distributiivisesti kaikkien asiaan liittyvien maiden lakia Saksan oikeudessa

tunnetun Mosaikbetrachtung –periaatteen mukaisesti.”237

Henkilövahingonkorvausvastuun perustavan tapahtuman kannalta

mosaiikkiperiaate tarkoittaa sitä, että kunkin sovellettavan lain määräysten

perusteella tulevat arvioitaviksi ja korvattaviksi sekä välittömät että välilliset

henkilövahingot. Jos tapahtumasta aiheutuu seurauksia useassa eri maassa,

vahingon kokonaiskustannus ja vahinkojen korvattavuus selviää vasta vahingon

kaikkien seurausten arvioinnin tapahduttua.238

Mosaiikkiperiaatteen katsotaan moninkertaistavan sovellettavat lait, vahingon

kustannukset sekä niihin liittyvän arvioinnin. Kirjallisuudessa esitetyn kannan

mukaan tapauksessa, jossa tapahtumasta aiheutuu vahinkoa useassa eri

maassa ja kuitenkin katsotaan, että tällöin on kyseessä yksi teko johon

sovelletaan monen vahinkopaikan lakia, olisi tuomioistuimella mahdollisuus

soveltaa Rooman II asetuksen 4 artiklan 3 kohtaa. Tällöin tuomioistuin arvioisi,

että vahingolla on selvästi läheisempi liittymän tekopaikan lakiin kuin useaan

vahingon aiheutumispaikan lakiin. Mikäli tapahtumaa arvioidaan tämän

käsityksen mukaan, sovellettavaksi tulisi siis vain yksi laki. Jos sen sijaan

236 Mills 2009, s. 134-135; Graf-Schimek 2008, s. 29.237 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 12.238 Tässä yhteydessä on aiheellista viitata yllä 15 artiklan c) kohdan pohdintaan.

79

tapahtuma nähdään useana tekona, tulee soveltaa 4 artiklan säännöstä

mosaiikkiperiaatteen mukaisesti.239

5.4 Ympäristövahinkotapahtuma

Tapahtumia, josta johtuu seurauksia useassa eri maassa säännellään myös

Rooma II asetuksen 7 artiklan erityissäännöksessä. Ympäristövahingon

käsitettä määrittää asetuksen johdannon (24) kappale, jonka mukaan tällaisen

vahingon olisi katettava: ”...luonnonvarojen, kuten veden, maan tai ilman

haitalliset muutokset tai luonnonvaran toisen luonnonvaran tai kansalaisten

hyväksi suorittamien tehtävien huonontuminen sekä elävien organismien

vaihtelevuuden huonontuminen.”

Erityissäännöksenä se on lex specialis 4 artiklan sääntelylle ja syrjäyttää sen

normiristiriitatilanteessa.240 Rooma II asetuksen 7 artiklan mukaan:

”Sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen, joka johtuu

ympäristövahingosta tai tällaisen vahingon aiheuttamista henkilö- tai

omaisuusvahingoista, sovelletaan 4 artiklan 1 kohdan nojalla määräytyvää

lakia, jollei vahingonkorvauksen hakija perusta vaatimustaan sen maan lakiin,

jossa vahingon aiheuttanut tapahtuma sattui”

Artiklan 7 säännös toteuttaa johdannon (25) kappaleessa mainittua vahingon

kärsijän suosimisen periaatetta nimenomaisesti henkilövahingon-

korvausvastuun käsillä ollessa. Henkilövahinko tulee säännöksen mukaan

korvattavaksi, jos se on ympäristövahingon tapahtumasta aiheutunut. Näin

määriteltynä kyseessä olisi välillinen vahinko. Sovellettaessa 4 artiklan 1

kohdan säännöstä, sen sääntelyala näyttäisi kuitenkin käsittävän sekä itse

ympäristövahingon että siitä seuraavan henkilövahingon. Artiklan 7 viittaus

239 Mills 2009, s.135-136; Fentiman 2009, s. 87 mukaan: “Article 4(1) favours the lex loci damni not the lex loci delicti. The localizing factor is the place of injury not the place where the events causing that injury occurred, or the place where the injury’s consequences are sustained. Indeed is made explicit that those alternative loci are irrelevant. This is potentially of particular significance because Article 4(3) will no doubt be invoked to replace the Article 4(1) law with one or other of those alternatives.”240 Bogdan 2009, s. 226, 229.

80

tapahtumapaikan maan lakiin tulkitaan siten, että liityntäsäännön liityntäosa

määräytyy lippuperiaatteella.241

Vahingon uhrilla on Rooma II asetuksen 7 artiklan säännöksen mukaan

yksinoikeus valita velvoitteeseen sovellettavaksi joko 4 artiklan yleissäännön

lex loci damnin mukainen tai ympäristövahingon tapahtumapaikan laki.

Tällaisesta valintaoikeudesta käytetään myös nimitystä ubiquiteetti –

periaate.242 Valintaoikeus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että henkilövahingon

uhrilla olisi mahdollisuus ”poimia rusinat pullasta” valitsemalla sovellettavaksi

itselleen edullisimmat säännöt kaikista mahdollisesti sovellettavaksi tulevista

laeista dépeçage –periaatteen mukaisesti. Valinnan mukaan uhrilla on

mahdollisuus valita itselleen edullisempi laki, jota sovelletaan henkilövahinkoon

kokonaisuudessaan. Valistunut kantaja halunnee lähtökohtaisesti

tapahtumassa, jolla on kansainvälisiä liityntöjä saavuttaa itselleen

mahdollisimman edullisen aseman ja laadukkaan oikeussuojan. Tämä on

mahdollista saavuttaa kansainvälisen prosessioikeuden säädöksin, kun kantaja

huomioi Bryssel I asetuksen 5 artiklan 3 kohdan säännöksen, jonka mukaan

hänellä on mahdollisuus valita oikeuspaikaksi joko välittömän vahingon

ilmenemispaikan tai tekopaikan laki ubiquiteetti -periaatteen mukaisesti.243

Tilanteessa, jossa vahingon aiheuttanut tapahtuma on sattunut useassa eri

paikassa usean eri aiheuttajan toimesta ja tästä johtuu henkilövahinko, on

kantajalla edelleen mahdollisuus valita sovellettavaksi itselleen edullisin laki.

Sikäli kuin kantaja valitsee sovellettavaksi vahingon tekopaikan lain, tulee

tapahtumaan sovellettavaksi useita eri lakeja. Useita lakeja tulee sovellettavaksi

myös silloin, kun kantaja valitsee yhden aiheuttajan osalta sovellettavaksi

241 Bogdan 2009, s. 221, 223; lippuperiaate on kansainvälisen oikeuden terminologiaa ja sitä sovelletaan esimerkiksi aavalla merellä kulkevan laivan aiheuttaman vahingon arviointiin. Sovellettava laki määräytyy lähinnä sen mukaan, minkä suvereenin maan lipun alla laiva kulkee ks. esim. Hannikainen 2010, s. 315.242 Schacherreiter 2008, s.8; Bogdan 2009, s. 220-221. 243 Graf-Schimek 2008, 21, 28-29, jossa viitataan asiaan C-68/93 Shevill, tuomio 7.3.1995, Kok. 1995, s. I-415, päätösosaan ubiquiteetti -periaatetta sovellettaessa. Perinteisesti kantajalla on ollut mahdollisuus vedota kanteessaan koko vahinkoon sekä tekopaikan että vahingon ilmenemispaikan tuomioistuimessa. Tuomiossa, joka koski kustantajan vastuun arviointia, käytäntö muutettiin. Rooma II asetuksen 1 artiklan 2 kappaleen g) kohdan mukaan nämä kysymykset eivät kuitenkaan kuulu asetuksen sääntelyalaan.; Rauscher 2009, s. 287; Bogdan 2009, s. 222-223, 229.

81

tekopaikan lain ja toisen osalta vahingon ilmenemispaikan lain.

Oikeuskirjallisuudessa on arvioitu mahdollisuutta vain yhden lain soveltamiseen

tapahtumassa, jossa saman henkilön useassa eri paikassa aiheuttamasta

ympäristövahingosta vaaditaan hyvitystä. Vaikka yhden vahingoista

katsottaisiinkin olevan koko vahingon ilmeinen pääsyy ja kantaja perustaisi

kanteensa tämän vahingon maan lakiin, ei kuitenkaan pidetä todennäköisenä,

että tämä laki kattaisi koko vahinkovastuun.244

Mikäli välittömiä henkilövahinkoja aiheutuu useammassa kuin yhdessä maassa,

soveltuu 4 artiklan 1 kohdan määräys, joka sallii usean rinnakkaisen

oikeusjärjestyksen säännösten samanaikaisen soveltamisen tuomioistuimessa.

Tilanne noudattaa yllä mainittua mosaiikkiperiaatetta, jonka mukaan

sovellettavaksi tulee kunkin vahingon osalta sen maan laki, missä vahinko

ilmeni. Koska jäsenmaiden vahinkojen korvaamista sääntelevä lait eivät ole

olleet harmonisoinnin kohteina, vastaanottavat uhrit, jotka kärsivät

henkilövahinkoa useassa eri maassa, näin ollen todennäköisesti eritasoista

oikeussuojaa. Toisaalta uhrit voivat myös valita sovellettavaksi vahingon

sattumispaikan lain, jolloin oikeussuoja on yhtenäistä. Toisaalta, sellaisessakin

tilanteessa, jossa useat uhrit kärsivät henkilövahinkoa, joka aiheutuu vain

yhdessä maassa, saattaa oikeussuoja uhrien kannalta muodostua eritasoiseksi

sen mukaan, mitä lakia uhrit valintojensa mukaan itselleen edullisempana

haluavat kärsimäänsä henkilövahinkoon sovellettavan.245

Artiklan 7 sekä artiklan 4 kohdan 1 soveltaminen ei estä vastaajaa vetoamasta

artiklan 17 määräykseen, jonka mukaan:

”Arvioitaessa väitetysti vastuussa olevan henkilön menettelyä on

tosiasiakysymyksenä ja aina tapauksen mukaan otettava huomioon vastuun

aiheuttaneen tapahtuman sattumispaikassa ja sattumishetkellä voimassa olleet

turvallisuutta ja menettelyä koskevat säännöt.”

244 Bogdan 2009, s. 228-229.245 Rauscher 2009, s. 287; Bogdan 2009, s. 227-228.

82

Säännös tulee sovellettavaksi vastuuta arvioitaessa, eikä sitä sovelleta

vahingon tai menetyksen allokointiin. Tuomioistuimen tulee säännöksen

mukaan ottaa huomioon vieraan oikeusjärjestyksen turvallisuutta ja menettelyä

koskeva aineellinen sääntely tosiasiakysymyksenä ja tapauksen mukaan. Sen

sijaan tuomioistuimelle ei aseteta velvoitetta soveltaa vierasta lakia. Ja vaikka

vahinkoon vastuulliseksi väitetyn henkilön todettaisiin toimineen säännösten

mukaan, ei tämän kuitenkaan katsota suojelevan häntä velvollisuudelta

suorittaa hyvitystä lex causaen mukaisen vahingonkorvausvelvollisuutensa

täyttämiseksi.246

5.5 Renvoi-kielto

Takaisin- ja edelleenviittauksesta, eli renvoista säädetään Rooma II asetuksen

24 artiklassa. Kun artiklan mukaan asetus määrää sovellettavaksi tietyn maan

lain, sovelletaan tämän lain voimassa olevia oikeussääntöjä. Tällöin ei

kuitenkaan sovelleta maan kansainvälisen yksityisoikeuden sääntöjä. Tästä

johtuen takaisin- ja edelleenviittaus ovat poissuljettuja.

5.6 Ordre public ja overriding mandatory rules

Rooma II asetuksen 16 artiklan mukaan asetus ei estä tuomioistuinta

soveltamasta tuomioistuinvaltion lain, eli lex forin säännöksiä, joita tapauksessa

on ehdottomasti sovellettava. Kyseessä on overriding mandatory rules –

säännön soveltaminen, joka ei lähtökohtaisesti tarkoita lex causaen

sivuuttamista. Tuomioistuin soveltaa yksinkertaisesti suoraan kansainvälisesti

pakottavia säännöksiä. Se ei tällöin sovella lainkaan lainvalintasäännöksiään

selvittääkseen sovellettavan lain tai arvioidakseen, loukkaako lex causaen

säännös tuomioistuinvaltion arvoja.247 Sen sijaan 26 artiklassa tuomioistuimelle

246 Bogdan 2009, s. 227.247 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 26, jossa viitataan yhdistettyihin asioihin C-396/96 ja C-376/96 Arblade 30 kappaleeseen, jonka mukaan kyseessä on jäsenvaltion poliittisen sosiaalisen tai taloudellisen järjestelmän turvaamisen kannalta olennaisista kansallisista säännöksistä. Näiden noudattamista voidaan vaatia kaikilta jäsenvaltion alueella oleskelevilta.

83

on annettu nimenomaisesti mahdollisuus kieltäytyä vieraan lain soveltamisesta

ordre public –periaatteen nojalla.248 Säännöksen mukaan:

”Tämän asetuksen mukaan määräytyvän lain säännöstä voidaan kieltäytyä

soveltamasta ainoastaan, jos soveltaminen on selvästi vastoin

tuomioistuinvaltion oikeusjärjestyksen perusteita (ordre public).”

Artiklan 26 säännöstä täsmennetään asetuksen johdannon 32 kohdassa.

Tämän soveltamisohjeen mukaan yleiseen etuun liittyvien näkökohtien

perusteella jäsenvaltioiden tuomioistuimet voivat poikkeusolosuhteissa soveltaa

oikeusjärjestyksen perusteisiin eli ordre public -periaatteeseen perustuvia

poikkeuksia. Johdannon 32 Kohdassa viitataan erityisesti tilanteeseen, jossa

sovellettava lex causae esimerkiksi sallii liialliset varoittavat tai rankaisevat,

punitatiiviset vahingonkorvaukset ilman korvaavaa vaikutusta.

Oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että ordre public sekä overriding mandatory

rules –säännöt avaisivat tuomioistuimelle oven dépeçage –periaatteen

soveltamiselle Rooma II asetuksen sääntelyalueella. Toisin sanoen,

tuomioistuimella nähdään olevan toimivalta valita, ainakin jossakin määrin, lex

causaen ja lex forin soveltamisen välillä. Tämän näkemyksen mukaan

tuomioistuimella olisi mahdollisuus harkita lainvalintakysymystä

oikeudenmukaisesta lopputuloksesta käsin.249 Tähän problematiikkaan ei ole

mahdollista syvennytä tämän tutkimuksen puitteissa. On kuitenkin todettava,

että artikla 16 ei koske lainvalintaa ja artiklan 26 mukaan tuomioistuin voi

kieltäytyä soveltamasta lex causaen säännöstä ainoastaan silloin, kun säännös

on selvästi tuomioistuinvaltion oikeusjärjestyksen vastainen. Ilmaisu ”selvästi”

tuomioistuinvaltion oikeusjärjestyksen vastainen tarkoittaa, että

oikeusjärjestyksen perusteita koskevaa poikkeusta voidaan soveltaa ainoastaan

poikkeuksellisesti.250

248 Kramer 2008, s. 11.249 Symeonides 2008a, s. 13-14.250 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 30, jonka suomenkielisessä versiossa ilmeisesti painovirheen vuoksi käytetään ”selvästi vastoin ...” ilmaisun sijaan ilmaisua: ”ilmeisen yhteensopimaton oikeuspaikan oikeusjärjestyksen perusteiden kanssa.”

84

5.7 Tieliikenneonnettomuustapahtuma

Rooma II asetuksessa ei ole erityissäännöstä tieliikenneonnettomuudesta

johtuvan vahingonkorvausvastuuseen sovellettavan lain valinnasta. Asetuksen

valmisteluvaiheessa Euroopan parlamentin ehdotti lainsäädäntöpäätös-

lauselmassaan erityissäännöksen sisällyttämistä asetuksen 4 artiklan 2

kohtaan, mutta ehdotus ei päätynyt lopullisen asetuksen tekstiin.251 Toisaalta

tieliikenneonnettomuuksia ei ole myöskään rajattu erikseen asetuksen

soveltamisalan ulkopuolelle, joten ne sisältyvät näin ollen lähtökohtaisesti

Rooma II asetuksen sääntelemän sopimukseen perustumattoman velvoitteen

soveltamisalaan. On katsottu, että tieliikenneonnettomuustapahtuman

jättäminen lainvalinnassa Rooma II asetuksen yleissäännösten varaan

nimenomaisesti ilmentää tällaisen vahingon, myös henkilövahingon hyvin

tavallista jopa arkipäiväistä luonnetta, joka ei edellytä erityissääntelyä.252

Asetuksen mukaan henkilövahinkotapahtuma on tarkoitus nimenomaisesti

säännellä asetuksen yleislausekkeen perusteella.

Unionin alueella Rooma II asetus ei kuitenkaan ole ainoa relevantti säännös

tieliikenneonnettomuuksiin sovellettavan lain valinnassa. Merkittävä säännös

asetuksen rinnalla henkilövahingon kannalta on tieliikenneonnettomuuksiin

sovellettavasta laista 4 päivänä toukokuuta 1971 tehty Haagin yleissopimus,

jonka artiklat 3-7 määrittelevät kompleksisen laivalinnan. Sopimuksen

osapuolina on monia nykyisiä unionin jäsenvaltioita. Suomi ei ole liittynyt

sopimukseen.253 Syventymättä enempää yleissopimuksen sisältöön, on

kuitenkin otettava kantaa yleissopimuksen ja toisaalta asetuksen säännösten

soveltamisen keskinäiseen suhteeseen lainvalintaan liittyen.

Rooma II asetuksen 28 artiklan 1 kohdan mukaan:

”Tämä asetus ei vaikuta sellaisten kansainvälisten yleissopimusten

soveltamiseen, joiden osapuolina on tätä asetusta annettaessa yksi tai useampi

251 European Parliament legislative resolution P6_TA(2005)0284, 6.7.2005, 4 artikla 2 kappale.252 von Hein 2009, s. 154-155.253 Hague Convention on the Law Applicable to Traffic Accidents of May 4, 1971.

85

jäsenvaltio ja jolla säännellään sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin

liittyvää lainvalintaa.”

Asetuksen määräys ei näin ollen edellytä, että se asetettaisiin etusijalle Haagin

yleissopimukseen nähden. Myöskään 28 artiklan 2 kohdan perusteella ei

tällaista päätelmää voida tehdä. Säännöksen mukaan:

”Tällä asetuksella on kuitenkin jäsenvaltioiden välillä etusija yksinomaan kahden

tai useamman jäsenvaltion välillä tehtyihin yleissopimuksiin nähden siltä osin

kuin yleissopimukset koskevat tällä asetuksella säänneltyjä asioita.”

Haagin yleissopimuksen jäsenvaltiot eivät ole yksinomaan unionin

jäsenvaltioita, vaan muun muassa Sveitsi ja Marokko ovat yleissopimuksen

osapuolia. Näin ollen Rooma II asetuksen 28 artiklan 2 kohdan edellytys

ainoastaan EU-jäsenvaltioiden välisestä yleissopimuksesta ei täyty.254

Toisaalta Haagin yleissopimus ei myöskään edellytä, että sen määräykset

asetettaisiin joka tilanteessa ja ehdottomasti etusijalle. Yleissopimuksen 15

artiklan mukaan:

“This convention shall not prevail over other Conventions in special fields to

which the Contracting States are or may become Parties and which contain pro-

visions concerning civil non-contractual liability arising out of a traffic accident.”

Oikeuskirjallisuudessa esitetyn kannan mukaan mainittu Haagin

yleissopimuksen määräyksen perusteella ei voida tehdä päätelmää, että Rooma

II asetuksen lainvalintasäännöstö tulisi sovellettavaksi yleissopimuksen

määräysten sijaan. Vaikka Rooma II asetus ei sinänsä olekaan Haagin

yleissopimuksen 15 artiklan säännöksessä tarkoitettu sopimus, vaan EU:n

oikeudellinen instrumentti, voitanee tämä käsitteellinen ero kuitenkin tulkita

asianmukaisen avokätisesti ja teleologisesti tarkoittavan sisällöllisesti samaa

asiaa. Edellä mainitusta huolimatta Rooma II asetus ei kuitenkaan ole

säännöksen edellyttämä erityinen oikeudellisen alan instrumentti, vaan se on

pikemminkin yleisempi oikeudellinen instrumentti kuin Haagin yleissopimus.

254 Hague Convention on the Law Applicable t Traffic Accidents of May 4, 1971.

86

Näyttäisikin siltä, että normikollisiossa Rooma II asetuksen säännöksen olisi

väistyttävä Haagin yleissopimuksen säännöksen tieltä. Tällaisen voimassa

olevaan sääntelyyn liittyvän epäselvyyden nähdäänkin uhkaavan

kansainvälisten päätösten harmonisointia ja mahdollistavan forum shopping

-ilmiön.255 Komission vuoden 2003 ehdotuksessa forum shopping –ilmiön riski

mainitaan nimenomaan tilanteissa, joissa kantajalla on käytettävissään useampi

kuin yksi tuomioistuin.256 Tämän problematiikan käsittely jää tämän maininnan

varaan.

Tieliikenneonnettomuustapahtumaan sovelletaan lähtökohtaisesti Rooma II

asetuksen 4 artiklan 1 kohdan yleissäännöksen lex loci damni -periaatteen

mukaan sen maan lakia, jossa vahinko aiheutuu. Artiklan 4, kohdan 1

subsidiaarinen sääntely voidaan syrjäyttää sopimuksin 14 artiklan mukaisesti ja

tilanteessa, jossa 4 artiklan 3 kohdan mukaan tapahtumalla on selvästi

läheisempi liittymä johonkin toiseen maahan tai 4 artiklan 2 kohdan mukaisesti

osapuolilla on yhteinen asuinpaikka.257 Relevanttina vahinkona 4 artiklan 1

kohdan mukaan pidetään vain tapahtuman välittömiä vahinkoja. Tapahtumaan

liittyvät välilliset vahingot eivät vaikuta lainvalintaan. Komission 2003

ehdotuksen mukaan välittömän vahingon aiheutumispaikkana pidetään

tömäyksen tapahtumapaikkaa.258 Tämän kanssa yhdenmukaisesti lausutaan

myös asetuksen johdannon (17) kappaleessa, jonka mukaan:

”... henkilö- ...vahingon tapauksessa maan, jossa vahinko aiheutuu, olisi oltava

se maa, jossa henkilö ... vahingoittui.”

Tieliikenneonnettomuustapahtumiin liittyen Rooma II asetuksessa ei vahingon

uhrilla ole mahdollisuutta valita sovellettavaa lakia vahingon ilmenemispaikan ja

tekopaikan lain perusteella siten kuin 7 artiklan sääntelemässä

ympäristövahingon tapahtumassa. Tällaista yksipuolista lainvalintaoikeutta ei

tieliikenneonnettomuuksien osalta lähtökohtaisesti myöskään nähdä oleellisena

ja tärkeänä, koska tämän kaltaisissa vahingoissa vahingon ilmenemispaikka

255 von Hein 2009, 157-158.256 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 6.257 Kramer 2008, s. 12;von Hein 2009, 159.258 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 12.

87

sekä vahingon tekopaikka tavallisesti samaistuvat vahingon tapahtumispaikan

kanssa. Näin ollen tapahtumaa voidaan tehokkaasti säännellä kiinteän liitynnän

säännöin.259 Tässä yhteydessä viitataan vielä yllä Rooma II asetuksen 15

artiklan c) kappaleen yhteydessä esitettyyn pohdintaan.

Rooma II asetuksen 17 artiklan mukaan väitetyn vastuussa olevan henkilön

menettelyä arvioitaessa on tuomioistuimen ”tosiasiakysymyksenä” ja ”aina

tapauksen mukaan” otettava huomioon tapahtumapaikalla tapahtumahetkellä

voimassa olleet turvallisuutta ja menettelyä koskevat säännökset. Johdannon

(34) kappaleen soveltamisohjeen mukaan tällaisiin säännöksiin kuuluvat

esimerkiksi tieliikennesäännöt. Vastaava säännös sisältyy myös Haagin

yleissopimukseen.260 17 artiklassa mainitun säännöksen katsotaan sinänsä

tarkoittavan tapahtumapaikan valtion voimassaolevan lain säännöksiä, kuten

johdannon 34 kappaleessa lausutaan. Tuomioistuimella ei kuitenkaan ole

velvollisuutta soveltaa tapahtumapaikan lakia lex causaen rinnalla dépeçage –

periaatteen mukaisesti. Lex causaen soveltamisalan määrittelee Rooma II

asetuksen 15 artikla myös tieliikenneonnettomuustapahtumassa.

Tuomioistuimen velvollisuus on ottaa harkinnassaan huomioon

tosiasiakysymyksinä ja tapauksen mukaan tapahtumapaikan lain säännökset.

Kysymykseen tulevat esimerkiksi liikennesäännöt, jotka asettavat standardit

arvioitaessa käyttäytymistä tieliikenneonnettomuustapahtumassa. Vastaavasti

on katsottu, että loogisuuden ja yhdenvertaisen kohtelun vaatimuksen

perusteella samojen standardien mukaisesti on arvioitava myös uhrin käytös

onnettomuustilanteessa, vaikkakin 17 artiklan säännös mainitsee vain

vastuulliseksi väitetyn henkilön.261

Tieliikenneonnettomuuden uhrille maksettavan vahingonkorvauksen suuruuden

määrittely on ohjeistettu johdannon kappaleessa (33). Ohjeen mukaan

tuomioistuimen on vahingonkorvauksen suuruutta määritellessään niissä

tapauksissa, joissa onnettomuus tapahtuu muussa kuin uhrin asuinvaltiossa,

otettava huomioon kaikki uhrin todelliset olosuhteet, menetykset ja

259 von Hein 2009, 159-160.260 Kramer 2008, s. 11;von Hein 2009, 172.261 Bogdan 2009, s. 227, von Hein 2009, 172.

88

kustannukset jälki- ja sairaanhoidosta. Kappale (33) käsittää vain

vahingonkorvauksen suuruuden määräämiseen vaikuttavia ohjeita, eikä siinä

oteta kantaa lainvalintaan liittyviin kysymyksiin.

6. Lopuksi

Käsillä olevassa tutkimuksen tarkoituksena on ollut Rooma II asetuksen

mukaisen lainvalinnan tarkastelu henkilövahinkotapahtumaan liittyen.

Sovellettaessa asetusta henkilövahingonkorvausvastuun perustavaan

tapahtumaan, jolla on liityntöjä useampaan kuin vain yhteen maahan,

haasteellisuutta luo se, että Rooma II asetus ei sisällä määritelmää

henkilövahingon käsitteelle.

Tarkasteltaessa EU-oikeutta kielitekoina, jotka uusintavat EU-oikeusjärjestystä

institutionaalisena tosiasiana, on nähtävä oikeuden normatiivisen legitimaation

vaatimuksen kohdistuvan kielitekojen legitiimisyyden vaatimukseen. Rooma II

asetuksen lainvalintasäännöt institutionaalisena tosiasiana aiheuttavat

henkilövahingonkorvausvastuun perustavaan tapahtumaan sovellettaessa

epävarmuutta, koska sen käsitteellinen viitekehys ei ole normatiivisesti

täsmällinen.262 Kun henkilövahingon käsitettä ei asetuksessa määritellä ja

kansallisten oikeusjärjestysten välillä on käsitteen suhteen huomattaviakin

eroja, voidaan kysyä, toteutuvatko EU-instituutioiden yhteisen julistuksen omat

tavoitteetkaan selkeydestä, yksinkertaisuudesta ja täsmällisyydestä Rooma II

asetuksen sääntelyssä.263

Lainvalintakysymysten osalta eurooppalainen kansainvälinen yksityisoikeus on

ollut perinteisesti sokea oikeussuhteen materiaalisen ratkaisun sekä lex

causaen sisällön suhteen.264 Nykyään Rooma II asetuksen säätämisen myötä

asiantila on kiistatta muuttunut. Rooma II asetuksen lainvalintasääntelyssä

otetaan kantaa oikeussuhteeseen sen materiaalisen ratkaisun kannalta.

262 Searle 1995, s. 34, 54; Tuori 2000, s. 269.263 Euroopan parlamentin, neuvoston ja komission yhteisen käytännön opas yhteisöjen toimielimissä säädöstekstien laatimiseen osallistuville, s. 10.264 Millls 2009, s. 138.

89

Henkilövahinkotapahtuman aineelliseen ratkaisuun liittyen relevanttia ovat

ainakin johdannon (30), (33) ja (34) kappaleiden soveltamisohjeet, mutta myös

kansainväliseen yksityisoikeuteen perinteisemmin kuuluneet 16, 17 ja 26

artiklat. Lex causaen sisällön kannalta merkityksellisiä henkilövahinko-

tapahtuman osalta ovat ainakin johdannon (11) kappaleen soveltamisohje sekä

2 ja 15 artiklat. Erityisesti 15 artiklan sääntely puuttuu oikeusjärjestysten

kannalta hyvinkin perustavanlaatuisiin kysymyksiin, kuten esimerkiksi

kysymykseen aineellisen ja prosessuaalisen oikeuden rajanvedosta. Mielestäni

Rooma II asetukseen liittyen jääkin epäselväksi, onko asetuksen tarkoitus

lopulta ollut jonkinasteinen kansallisten vahingonkorvausoikeudellisten

säännösten harmonisointi. Jos näin on, onko tällöin ylitetty eurooppalaisen

perinteen mukaiset kansainvälisen yksityisoikeuden sääntelyn rajat?

On myös esitetty, että unionin intressissä ja mielekkään harmonisoinnin

kohteena on ennemminkin EU:n taloudellisille intresseille rakentuvat politiikat ja

sopimusoikeus kuin vahinkojen korvaaminen. Vahinkojen korvaamisella

suojataan lähtökohtaisesti vain intressejä, kuten henkeä, terveyttä ja

omaisuutta. Mikäli asiaa tarkastellaan tästä näkemyksestä käsin, ei

vahingonkorvausoikeuden alalla ole tilausta rationaaliselle eurooppalaiselle

harmonisaatiolle.265

Komissioin vuoden 2003 ehdotuksen mukaan Rooma II asetuksen

tarkoituksena on yhdenmukaistaa sopimuksenulkoisia velvoitteita sääntelevät

jäsenvaltioiden lainvalintasäännöt.266Saavutetaanko Rooma II asetuksen

soveltamisessa asianmukainen ja yhtenäinen käytäntö lainvalinnassa, jää

tulevan tutkimuksen varaan. Mielenkiintoinen tulee olemaan myös kysymys

siitä, kuinka kansalliset tuomioistuimet lopulta tulevat suhtautumaan Rooma II

asetuksen perusteella määräytyvän vieraan ja vieraskielisen lex causaen

soveltamiseen.

Lopuksi on syytä tarkastella EU-oikeuskäytäntöä henkilövahingon määritelmään

liittyen. Nyt esiteltävässä EU:n virkamiestuomioistuimen vireillä olevassa

265 van Boom 2008, s. 5.266 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 5.

90

asiassa F-50/09: Kanne 12.5.2009, Missir Mamachi di Lusignano v. komissio

tosiseikastossa on kyse komission virkamieheen Alessandro Missir Mamachi di

Lusignanoon sekä tämän puolisoon kohdistuneesta 18.9.2006 Rabatissa

Marokossa tapahtuneesta henkirikoksesta. Missir Mamachi di Lusignano hoiti

kyseisessä paikassa virkatehtäviään. Kanteessa 12.5.2009 (oikeudenkäyntikieli:

italia), Missir Mamachi di Lusignano v. komissio kantajana toimii uhrin isä, Livio

Missir Mamachi di Lusignano. Oikeusriita koskee henkirikoksesta johtuvia

vaatimuksia henkisen kärsimyksen ja aineellisen vahingon korvaamisesta.

Kantaja vaatii:

1. nimittävän viranomaisen 3.2.2009 tekemän sellaisen päätöksen kumoamista,

jolla hylättiin kantajan valitus nro R/406/08 asiassa, joka koskee 18.9.2006

Rabatissa Marokossa tapahtuneesta Alessandro Missir Mamachi di

Lusignanoon sekä tämän puolisoon yllä mainitusta henkirikoksesta johtuvaa

henkisen kärsimyksen ja aineellisen vahingon korvaamista sekä

2. komission velvoittamista maksamaan Alessandro Missir Mamachi di

Lusignanon perillisille ja oikeudenomistajille vahingonkorvauksena aineellisesta

vahingosta 2552837,96 euron suuruinen korvaus, joka vastaa henkirikoksen

uhriksi joutuneen virkamiehen palkkaa 26 vuoden ajalta siten, että korvaus

arvioidaan uudelleen ottaen huomioon kyseisen virkamiehen uranäkymät (sekä

automaattiset palkanlisät että oletettavat ylennykset).

3. Komissio on velvoitettava maksamaan Alessandro Missir Mamachi di

Lusignanon perillisille ja oikeudenomistajille 250000,00 euron suuruinen

korvaus vahingonkorvauksena uhrille ennen tämän kuolemaa aiheutetusta

henkisestä kärsimyksestä.

4. Komissio on velvoitettava maksamaan Alessandro Missir Mamachi di

Lusignanon perillisille ja oikeudenomistajille 1276512,00 euron suuruinen

korvaus siitä henkisestä kärsimyksestä, joka uhrin lapsille aiheutui heidän

lapsen asemansa ja sen vuoksi, että he joutuivat todistamaan hänen traagisen

surmansa.

5. Komissio on velvoitettava maksamaan Livio Missir Mamachi di Lusignanolle

212752,00 euron suuruinen korvaus viimeksi mainitulle uhrin isän

ominaisuudessa aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä.

6 Komissio on velvoitettava maksamaan tällä välin kertyvät hyvityskorot ja

viivästyskorot.

91

7 Vastaaja on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Rooma II asetuksen soveltamisala käsittää sopimukseen perustumattomat

velvoitteet siviili- ja kauppaoikeuden alalla ja sen soveltamisen ulkopuolelle on

suljettu muun muassa hallinto-oikeudelliset asiat (Rooma II asetus 1 artikla 1

kappale), joiden piiriin käsillä oleva tapaus EU:n henkilökunta-asiana kuulunee.

Henkilövahingon käsitteen kannalta suomalaisittain mielenkiintoinen on

kuitenkin kantajan vaatimusten 3. kappaleessa uhrille vaadittu korvaus ennen

tämän kuolemaa aiheutetusta henkisestä kärsimyksestä. Lyhyesti

kommentoituna tällainen vaatimus on vieras suomalaiselle oikeusjärjestykselle

samoin kuin esitetyt korvaussummat sekä niiden laskentaperusteet.267

Asian F-50/09 ilmentämät vahingonkorvausoikeudelliset periaatteet ja

henkilövahingon käsite ovat sen anti tälle tutkimukselle. Tämän yhden

esimerkkitapahtuman perusteella voidaan vain aavistella, miten yhteinen

eurooppalainen oikeuskulttuuri käsitteineen koostuu lopulta monista erilaisista

kansallisista oikeuskulttuureista, joissa tosin on myös toisilleen jotakin

periaatteellista tuttua.268 Rooma II asetuksen soveltajilla on haasteellinen

tehtävä toteuttaa asetuksessa ennakoitavuudelle ja oikeusvarmuudelle

asetettuja tavoitetta lainvalinnassa silloin, kun ratkaistavana on henkilö-

vahingonkorvausvastuun perustava tapahtuma.

267 Uhrin läheisillä on Suomessa mahdollisuus saada korvausta kuolemantapauksen aiheuttama kärsimyksen johdosta vahingonkorvauslain 5:4a pykälän mukaisesti. Korvauksen määräytymisestä henkilövahingosta ja kärsimyksestä ks. Routamo-Ståhlberg-Karhu 2006, s. 374.268 KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s. 5.

lainvalinta rooma ii asetuksen perusteella ...kiikeri.typepad.com/tutkielma lehtovuori rooma ii...

Documents