Ilmainen lukunäyte

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

SIRI KOLU

3

M inut varastettiin kesäkuun toisella viikolla. Hyvä että varastettiin. Kesä

oli menossa piloille joka tapauksessa. Piti lähteä pyörä reissulle, mutta jäätiin kotiin kun sataa ti­hutti, tosi vähän. Piti lähteä telttailemaan, mutta isälle tuli joku ylimääräinen työasia eikä lähdet­tykään. Kivaa yhteistä tekemistä koko perheel­

jossa näemme, millainen on

rosvoauto ja mikä on Hurja-Kaarlon

päähänpistoryöstö

4

le, isä sanoi aina kun suunnitteli, eikä koskaan edes kysynyt meiltä tytöiltä, mitä me olisimme halunneet tehdä. Suunnitelmat eivät toteutu­neet koskaan. En uskonut enää mihinkään kesä­lupauksiin kaikkien peruutusten takia.

Sinä helteisenä päivänä me kaikki neljä olim­me pakkautuneet isän uuteen autoon ja matkalla mummolaan. Se oli kesäloman suunnitelmista se tylsin, ainakin minun ja Vanamon mielestä. Me kaksi olimme valmiiksi huonolla tuulella ja rii­telimme autossa irtokarkkipussista. Vanamo omi aina kaikki salmiakit isosiskon oikeudella, vaikka tiesi, että halusin vain ne. Pelkästään salmiakki­autot. Mutta sen piti ärsyttää, niin kuin se aina ärsytti. Tällaista meillä oli siellä autossa juuri sillä hetkellä:

– Nyt se käninä loppuu takapenkillä, tai jompi ­ kumpi lentää ennen Kotipitsaa ulos, isä uhkasi.

Vanamo näytti minulle kieltä, jossa oli salmiak kiauto.

5

– Ihan totta, kuunnelkaa isäänne, äiti koetti puolestaan, vaikka ei sitä kukaan jaksanut kuun­nella. Äiti ei katsonut meitä, sen piti seurata tietä, tai sille tuli paha olo. – Vilja, ei saa varastaa. Se on epäkohteliasta ja rumaa.

Niin kuin aina, minä sain kaikki syyt. Vanamo oli se joka voitti joka tilanteessa.

– Varas, Vanamo sanoi perään.– Tekopyhä havukka, minä sanoin, kun ku­

kaan ei pitänyt minun puoliani. Me emme olleet hyökkäykseen yhtään varau­

tuneita. Me vietimme kesäpäivää ja riitelimme.Juuri silloin rosvoauto iski.Jälkeenpäin, kun olin seurannut sivusta mon­

ta ryöstöä, pystyin helposti kuvittelemaan, mitä samaan aikaan tapahtui rosvoautossa. Kohde­auto, meidän automme, oli kiikaritiedustelulla havaittu ja mutkan takana. Rosvoauto kiihdytet­tiin hyökkäysnopeuteen. Rosvolippu työnnettiin teleskooppivarrella katon ilmastointiräppänästä

6

ja se alkoi lätistä vauhdissa. Hilda Rosvola leik­kasi mutkan tyylikkäästi vauhtia jarruttamatta. Kaikista suruttomista ajajista Hilda oli varmasti se kaikkein törkein. Hän yleensä ajoikin autoa bikineissä tai hihattomassa topissa, kun väänsi rattia aina hartiavoimin ja siinä tuli kuuma.

Auton sisällä muut Rosvolat olivat valmiina tositoimiin. Rosvopäällikkö Hurja­Kaarlo roik­kui jo toisessa heittokahvassa, komeat rosvoletit vauhdissa viuhuen. Kulta­Pete oli kiinni toises­sa kahvassa ja harjoitteli vertahyytävää ryöstö­ irvistystä.

– Minä olen jo tarpeeksi iso ryöstelemään, ihan varmaan olen, Kalle ruinasi. – Minä teroi­tin tätä pikkupuukkoakin jo.

– Ai sinullakos se vihannesveitsi olikin, Hilda­ äiti sanoi ja piti katseen tiessä.

– Joo kuitenkin, kun olet siinä auton vieressä ja pitäisi sanoa kädet ylös, alat itkemään, totesi Hele ja lakkasi vauhdista välittämättä varpaankynsiään,

7

jokaista eri värillä. Kaksitoistavuotias Hele oli kaikessa superlahjakas ja siksi perheen vaarallisin roisto, niin vaarallinen ja hurja ettei häntä pääs­tetty ryöstökeikoille, ellei ollut tarpeellista herät­tää todellista kauhua. Hele istui varpaat ilmassa takapenkillä ja piti täydellisen tasa painon, vaikka auton perä liirasi rosvoäidin lisätessä vauhtia.

– Kuuntele isääs nyt, isäs tiätää mikä tässä on parhaaks, Kulta­Pete totesi. Kultaiset etu hampaat kiilsivät kun toisessa heittokahvassa roikkuva mies koetti hymyillä Kallen suuntaan. Vieraan silmiin se olisi näyttänyt tiikerin irvistykseltä, tii­kerin, jolla on kaksi kultahammasta. – Kun isäs sanoo, että sää olet valmis, sää olet valmis.

– No okei, Kalle sanoi. – Se on joskus sitten kun se on eläkkeellä.

Hurja­Kaarlo heilautti itsensä heittokahvalla aivan Kallen nenään kiinni.– Kuules naatti. Minä – en – to­DEL­lakaan – jää – eläk keelle. Toista se!

8

Yhdeksänvuotiasta Kallea pelotti ja nauratti samaan aikaan.

– No et to­DEL­lakaan jää eläkkeelle. Et ikinä. Okei okei.

– Minä olen virtaviivainen, pelättävä ja teräs­kunnossa!

Hilda­äiti ajoi rosvoauton tyylikkäästi mei­dän BMW:m­me näköetäisyydelle, heitti sen poikittain tielle ja alkoi laskea kontaktia sisään. Lasku oli tärkeä, että kaikki osasivat toimia yhtä aikaa.

– Parkki – nyt. Kontakti – nyt. Viisi­neljä­kolme­kaksi – kahvat valmis – kahvat!

Laskun aikana tapahtui seuraavaa: ”parkin” kohdalla kuului jarrujen kirahdus, kun vauhti leikkautui nollaan. Auto huojahti pysähtyessään. ”Kontaktilla” etuovet avattiin rämisten. Valmi­uslaskennassa Hurja­Kaarlo ja Kulta­Pete ottivat ovilla hyvän jalansijan ja keskittyivät ponnista­maan kahvoilla ison hypyn suoraan kohdeauton

9

eteen. Täydellisen samanaikaisesti, kun ”kahvat”­käsky tuli.

– Älkää jättäkö todistajia, Hele kiljaisi, kun Hurja­Kaarlo ja Kulta­Pete sinkosivat itsensä kahvojen jengojen varassa rosvoautosta parhaa­seen mahdolliseen hyökkäysasemaan. Meidän eteemme.

Se oli nopeasti ohi. Vanamo luuli sen olevan tositeeveetä, ja siinä kohti kun Hurja­Kaarlo nappasi karkkipussin ja minut takapenkiltä, hän oli hetken aikaa hyvin pettynyt.

– Hei älä Viljaa ota, mä olen tosi paljon pa­rempi kilpailija!

Minä ehdin tehdä yhden ainoan asian. Kun iso karvainen käsi lähestyi minua, tartuin siihen esineeseen, jolla oli jotain merkitystä: vaalean­punaiseen muistikirjaani, jota ilman en liikkunut missään.

Ryöstön aikana mitään vastarintaa ei tullut. Automme kähmittiin tyhjäksi salamannopeasti.

10

Isää jännitti ainoastaan, naarmuuntuiko auto. Me­nisikö bonukset. Rosvoloitten auton kaasutettua paikalta kesti pitkään, ennen kuin perheeni tajusi, etten minä enää ollutkaan kyydissä.

– No niin! Hurja­Kaarlo sanoi tyytyväisenä heilahdettuaan saaliineen takaisin autoon.

Kahvan varassa heilahdus muljautti mahaa ikävästi. En ole ikinä pitänyt mistään huvipuis­tolaitteistakaan.

– Kahvat sisään – nyt! Hilda komensi. – Ovet – nyt! Kaksi paukahdusta. – Kaasu – nyt!

Valtavasti sutien Rosvoauto poistui paikalta. Vasta kun auto lähti liikkeelle, minä tajusin että olin väistämättä väärässä autossa ja matkalla koh­ti tuntematonta.

– Salmiakkiautoja, hyvät rosvot ja kylän miähet, Kulta­Pete kailotti ja heitti pussin takapenkille. – Jollakulla on hyvä maku karkin suhteen.

– Mikä tämä on? Hele kysyi silmät palaen ja kat­soi minua.

11

Minä koetin kynsiä ja huutaa, kun minut siir­rettiin takapenkille. Kai sen, joka tulee varastetuk­si, pitää nostaa siitä nyt edes jonkinlainen meteli. Reaktiooni ei vain kiinnitetty huomiota. Jokainen näytti hypistelevän arvioiden ryöstösaalista, Vana­mon, isän, äidin ja minun tavaroitani. Saaliin jou­kossa olivat isän reisitaskushortsit ja koirankorville luettu opas Suomen marjat. Äidin lempibikinit, joita Hilda mallaili päälleen. Vanamon kimallelak­ka ja kynsikorut, jotka Hele totesi hyödyllisiksi ja työnsi omaan lokeroonsa. Äidin matka­apteekki, jossa oli kaikkea kortisonirasvasta silmänympärys­voiteeseen. Äiti parka, ilman tuota kortisonirasvaa hän saisi hyttysistä hirveät paukamat. Huomasin, ettei minulta ollut ryöstetty juuri mitään. Ainoa tuttu tavara jonka näin, oli hupullinen harmaa fleecepuseroni, joka oli otettu mukaan kylmiä iltoja varten ja joka nyt todettiin Kallelle juuri so­pivaksi.

– Hei, minä koetin saada huomiota.

12

Ainoastaan ikäiseni poika näytti tarkastelevan minua uteliaasti. Hän laski puseron syrjään kuin olisi kokenut saaliista syyllisyyttä. Minä koetin näyttää siltä, ettei sen olisi niin väliä.

– Hei kuulkaa. Ääneni oli pienenpientä pihi­nää kurkunpäässä.

Auto heittelehti enemmän, kun Hilda­äiti koetti ajaa sitä täyttä vauhtia tuijottaen taakse eikä eteen, niin kuin piti.

– Kaarlo – mikä – tuo – on? hän kysyi äänellä, joka sai auton muuttumaan jääkaappia kylmem­mäksi paikaksi.

– Ai mikä muka? Hurja­Kaarlo koetti tees­kennellä.

– Tuo lapsi. Selitys! Heti paikalla!Oli vain yksi Heleäkin hurjempi, ja se oli Hil­

da suuttuessaan. Ja nyt se oli lähellä. – Sinä sanot aina etten minä tee nopeita pää­

töksiä, Hurja­Kaarlo sanoi mököttäen. – Etten ole ketterä ratkaisuissani, että se on nykyaikaa.

13

Vaistolla vaan. No nyt olen! Kerrankin minä noudatan päähänpistoa! Toteutan päällikköyt­täni salamannopeasti! Ja sitä paitsi, Hurja­Kaarlo virnisti Kallelle salaliittolaisen elkein, – ennen sitä eläkettä, kyllä kaikilla meillä on oikeus tehdä päähänpisto­ryöstöjä.

Auto ajoi yhä käsittämättömän kovaa vauhtia. Hetken aikaa menimme vielä asvalttitietä, joka oli mummilareissuista tuttu, mutta sitten auto teki käsijarrukäännöksen ja heittäytyi hiekka­tielle, jota en tuntenut. Tiesin että tässä vaiheessa isä menettäisi rosvoauton näköpiiristään, jos oli edes koettanut seurata meitä. Olin tämän pelot­tavan porukan kanssa autossa ihan yksin.

– Hyvin tehty, Hurja­Kaarlo sanoi. Siinä vaiheessa luovuin katselemasta tietä ta­

kanamme. Katselin ympärilleni. Auton perällä oli sohvapenkit, kahdet vastatusten. Niiden välis­sä oli pieni pöytä, joka oli nyt lukittuna littanaksi seinää vasten. Auto oli täynnä piilopaikkoja, alas

14

putoavia säilytyspusseja ja penkinaluslaatikoita, paikalleen liksautettavia pöytiä ja selkänojan ta­kaa paljastuvia rullattuja patjoja. Kaikki tuntui­vat tietävän, missä mikin tavara oli.

Minut oli heitetty taaimmaiseen penkkiin, ikkunan viereen. Katselin auton ikkunoiden kummallisia koristeita, kokonaista riviä hirtetty­jä barbeja, joilla jokaisella oli tupeerattu tukka ja täydelliseksi tuunattu rosvolook. Jokainen yksi­tyiskohta autossa tuntui korostavan sitä, miten tavallinen minä olin, ja miten kummallinen ja vihamielinen maailma tämä oli, johon minut oli nyt vetäisty mukaan. En uskaltanut edes ajatella, miten suuressa vaarassa minä mahdoin olla.

– Pitäisikö kuitenkin– – , Hilda aloitti varo­vasti. – Tässä ehtisi kääntyä – –

– Ei to­DEL­lakaan pitäisi, Hurja­Kaarlo kes­keytti. – Tästä ei keskustella. Me emme käänny ympäri. Koko kevään olen saanut kuulla nitinää siitä että on niin yksinäistä. Siinä on teille ystävä.

15

– Ei ystäviä voi tolla lailla varastaa, Kalle sa­noi. – Ei se niin toimi.

Minä katselin poikaa kiitollisena. Jospa hän sai­ si päätöksen peruttua. Jos he jättäisivät minut kyy­distä, löytäisin kyllä jonkun, joka auttaisi minua.

– Juuri nyt se toimii niin, Hurja­Kaarlo sanoi. – Se on päällikön määräys.

Hämmästyksekseni kaikki nyökkäsivät, eikä asiasta keskusteltu enää. Rosvoperheessä toimi rosvojen komentoketju. Se oli ensimmäinen läk­syni Rosvoloiden arjesta, ja sen myötä luovuin viimeisestäkin toivosta.

Päivän pitkän ajon mittaan minulla oli pal­jon aikaa tutkia rosvoperhettä. Minua ei ollut sidottu lainkaan eikä silmilläni ollut liinaa niin kuin kaapatuilla elokuvissa. He eivät näyttäneet olevan lainkaan tietoisia siitä, että olivat tuoneet tarkkailijan keskuuteensa. Katselin Hurja­Kaar­lon suuria huiskivia eleitä, Hildaa joka näytti olevan miestään aina yhden ajatuksen edellä: kun

16

Hurja­ Kaarlo rojahti välipalan jälkeen tuoliin, se oli pystytetty siihen hetkeä aikaisemmin. Kulta­Pete sukkuloi kaikkien välillä kuin hän olisi lan­ka, joka sitoi kaikki yhteen, honkkeli, kultaham­painen lanka, jonka puheesta en saanut pitkään aikaan selvää. Eniten tarkkailin lapsia. Kallea, joka koetti katsella minua salaa, ja kommando­vaatteissa olevaa pari vuotta vanhempaa Heleä, joka koko perheestä ainoana tuntui huomaavan, että minä edes tarkkailin heitä.

– Katsele vaan, se on ilmaista, Hele sanoi to­teavasti, ei vihamielisesti, vaan asian pudottaen, niin kuin hänellä oli tapana, – mutta jos sinä teet muistiin panoja, minä luen ne.

Hän katseli minua tutkivasti ja pitkään, niin kuin hai tarkastelee uijia vedenpinnassa.

Myöhemmin iltapäivällä rosvoauto pysäytettiin rauhalliseen rantalepikkoon. Helelle oli tullut kuuma ja hän halusi käydä uimassa. Niin tehtiin.

17

Me todella lopetimme pakomatkan ja pysäh­dyimme uimaan, ihan niin kuin kuka tahansa. Kenellekään ei tullut mieleen sitoa minua.

– Ihan tosi, palauttakaa minut vaan, minusta saa hyvät lunnaat, sanoin varmaan kymmenettä kertaa.

– Eihän me niin voida tehdä, Hurja­Kaarlo sanoi. Hän penkoi vanhaa matkakassia ja etsi ui­mahousuja. – Nämä ovat pienentyneet viime ke­sästä, penteleet. Vyötärönauha kiristynyt niin että on pian pakko ryöstää uudet.

Muita näytti naurattavan. Hurja­Kaarlo ei ollut mikään laiha mies ja housut olivat ainakin kaksi numeroa liian pienet.

– Ryöstetään, ryöstetään, Hilda sanoi ja sai äänensä pinnistettyä ihan vakavaksi.

– Ai miksei, minä kysyin. – Miksei minua voi palauttaa?

Hele juoksi veteen ja alkoi kroolata siellä täy­dellistä, lähes äänetöntä kroolia.

18

– Se ei ole meidän ala. Ryöstäminen on meidän ala, se me osataan, Hurja­Kaarlo sanoi. Hän otti sakset ja leikkasi valtavan kokoiset pitkät kalsarit puolesta lahkeesta poikki. – No niin: uimahousut!

– Ethän sinä sitä voi to­DEL­lakaan tietää, hän sanoi minulle juhlallisella äänellä, – mutta meillä on nimeäkin. Ja maine velvoittaa.

– Se tekee kesäpäivillä kyllä hyvän säväyksen että meil on vanki, tiätävät nähneensä taas jotain uutta, Kulta­Pete sanoi ja ähkäisi tyytyväisenä ranta tuolissaan. – Se palauttaa tuntua tähän pis­nekseen ja vehkeet. Homma tehrään kaikkien tai­teen sääntöjen mukaan ja vanhan maailman tyyliin. Suuren Pärnäsen malliin, hän päätti hartaasti.

– Pärnäsen malliin, Hurja­Kaarlo kuittasi.Hän kuivasi tehokkaasti itseään, vaikka oli

käynyt kastamassa vain varpaansa vedessä ja il­moittanut sen olevan päällikkötasoisille henki­löille ihan liian kylmää.

– Se vanki on niin hirveän tylsä sana, Hilda

19

sanoi ja tarjosi minulle irtokarkkipussia. Minun ja Vanamon irtokarkkipussia. Hän kumartui äi­dillisesti puoleeni. – Vahinko että sieltä on ne salmiakkiautot viety. Näytät salmiakkitytöltä mi­nun silmiini.

– Kaapattu henkilö, Hurja­Kaarlo sanoi juh­lavasti.

Hän istahti alas ja pöyhäisi letit rinnan puo­lelle.

– Meillä on isoa etua siitä, että meidän leirissä on kaapattu henkilö.

Imeskelin haluttomana hedelmäpommia ja seurasin keskustelua tarkasti, koska halusin kerä­tä jokaisen tiedonmurun, joka voisi auttaa minut pakoon. Olin nimittäin päättänyt paeta, jos tämä rosvoisä ei suostuisi minua palauttamaan. Ai niil­lä on jotkut kesäpäivät, tallensin mieleeni. Hyvä tietää, vaikka en aikoisikaan olla auton kyydissä enää silloin. Päätin, että viimeistään siellä kesä­juhlien hälinässä olisi karattava.

20

– Ettekö te muka halua hirveitä summia ra­haa? uskalsin lopulta kysyä.

Mitähän pihi isäni suostuisi tosipaikan tullen maksamaan? Ei varmaan puoliakaan niin paljon kuin siitä autostaan. Ja olihan niillä vielä Vanamo.

– Ai mitä, Hurja­Kaarlo sanoi. Hän natkutti hampaissaan viimeistä salmiakkiautoa, ja minua jurppi.

Samalla se, etten saanut syödä niitä parhaita autoja, tuntui valtavan kotoisalta.

Kulta­Pete tyrskähti nauramaan.– Hiirenpiaruja, Kaarlo, se meinaa hiiren­

piaruja.Keskustelu oli saanut todella omituisen kään­

teen.– Ei me lapsi hyvä hiirenpieruilla mitään teh­

dä, Hurja­Kaarlo sanoi ja heilutti puoliksisyötyä autoa kädessään. Sitä Vanamo ei sentään koskaan tehnyt. – Mitä niillä nyt muka tekee?

21

– No mitä te sitten ryöstelette? minä kysyin äl­listyneenä.

– Ai mitä, haluatko jonkun listan? Hele kysyi laiskasti ja ravisti vettä korvastaan. Hän heittäytyi vapaaseen aurinkotuoliin ja selasi Vanamon kas­sista ryöstettyä bändilehteä.

– Mikä ettei, minä sanoin uhittelevaan sä­vyyn.

Hain autolta muistikirjani ja kestin sen, että Hele nauroi pilkallisesti sen pinkille kannelle ja kukkakuvioille. Kynän nappasin kojelaudalta. Heiluttelin kynää kutsuvasti paperin yllä, kunnes Rosvolat oivalsivat, että aioin kirjoittaa heidän sanelunsa mukaan.

22

ROSVOLAN PERHEEN MIELUISIMMAT RYÖSTÖ SAALIIT

Koonnut ja ylösmerkinnyt Vilja

1) irtokarkit

erityisesti vadelmaveneet (Hilda), suklaa (Kaarlo), lakritsi (Kalle), äärimmäisen tuli-nen salmiakki (Pete, Kaarlo, Hele)

2) keksit

erityisesti sellaiset, joissa päällä sokeria tai sisällä hilloa

3) liha (Kaarlon rosvopaistia varten)

4) sinappi

5) muut syömiset, erityisesti uudet perunat, herneet, mansikat ja muut marjat, itse-tehdyt leivonnaiset ja kerrosvoileivät, pitsa ja muu rasvainen valmisruoka

6) barbit (Helen kokoelmaan)

7) lukeminen, lehdet ja kirjat

8) täydelliset pelikortit (edellisistä patakasi kateissa)

23

9) kunnollinen virveli

10) pieni retkeilyteltta yöpymiseen liittyvien riitojen ratkaisemiseksi

Etsinnässä juuri nyt:

krokettipeli (Kalle), pieni matkajääkaappi (Hil-da), tarpeeksi vähän virtaa syövä vedenkeitin, hyvännäköinen poikaystävä (Hele)

– Hemmetti, Heleltä pääsi. – Pyyhi tuo viimei­nen. Kalle, olet kohta niiiin kuollut!

Kalle käkätti ja juoksi karkuun eteensä kat­somatta, kompastui männynjuureen ja heitti komean ilmalennon. En halunnut katsoa, miten sisarukset tappelivat keskenään.

Heti kun lista oli valmis, se vietiin minun kä­sistäni.

– Tämä on hyvä, Hilda sanoi. – Saadaan tämä lista tuohon vänkärin puolelle niin sitä voi katsoa juuri ennen kuin mennään asioille.

– Toosi hyvä, Kulta­Pete sanoi.

24

Aikuiset olivat täysin listan lumoissa.– Tiärettäkö, se on jo kokonainen vuas ilman

patakasia. Kamalaa. Mää en tajunnu, että sitä on jo niin pitkä aika kituutettu. Ne pelikortit pitää kyl saara.

Ajattelin että lista saisi heidät vakuuttuneeksi siitä, että minut kannattaisi palauttaa. Etten ol­lut mikään tavallinen ryöstösaalis, vaan minusta voisi saada paljon lunnaita. Mutta se ei mennyt ihan niin.

– Yksi juttu vielä, Hurja­Kaarlo sanoi. – Mitä pomo? Kulta­Pete kysyi nopeasti.– Tää on meille hyvä ja sinulle tyttö huono

uutinen, Hurja­Kaarlo sanoi ja laittoi kädet vyö­tärönauhan alle, niin kuin aina silloin, kun oli tosi tyytyväinen. – Nyt on niin, että meillä ei ole mitenkään varaa päästää sinua menemään. Sinä olet paras ryöstösaalis pitkään aikaan. Sinä olet tosi fiksu.