Ortodoksisen kirkon tehtävä tämän päivän maailmassa

Hyväksytty Suuressa ja Pyhässä Synodissa Kreetalla 18.–27. kesäkuuta 2016, käännös Jyrki Härkönen.

Ortodoksisen kirkon panos työssä rauhan, oikeudenmukaisuuden, vapauden, veljeyden, ihmisten välisen rakkauden edistämisessä sekä rotusorron ja muun syrjinnän vastustamisessa.

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän”(Joh. 3:16). Kristuksen kirkko ”elää maailmassa” mutta ”ei kuulu tähän maailmaan”(Joh. 17:11, 14–15). 

Kirkko Jumalan inkarnoituneen Logoksen, Kristuksen ruumiina (Johannes Krysostomos: Saarna ennen maanpakoa 2, Patrologia Graeca 52, 429) on yhtä aikaa ennusmerkki ja elävä kuva Jumalan valtakunnasta historiassa, sillä se julistaa siitä, mikä on ”uusi luomus” (2. Kor. 5:17), ”uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus vallitsee” (2. Piet. 3:13) ja maailmasta, jossa Jumala ”pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa” (Ilm. 21:4–5).

Tämä todellisuus koetaan ja siitä nautitaan kirkossa aina silloin, kun se toimittaa pyhän eukaristian ja”kokoaa yhdessä” (1. Kor. 11:17) hajaantuneet Jumalan lapset (Joh. 11:52) yhteen ruumiiseen, jossa ei ole sijaa erottelulle rodun, sukupuolen, iän, taustan tai minkään muunkaan perusteella. Tuossa sovinnon, rauhan ja rakkauden maailmassa ”ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, miestä eikä naista” (Gal. 3:28, Kol. 3:11).

Kirkko elää tuota ”uuden – kirkastuneen – maailman” todellisuutta muuttamalla tätä maailmaa pyhiensä kautta, jotka ovat askeesilla ja hyveellisellä elämällään tulleet jo tässä ajassa esimerkeiksi Jumalan Valtakunnan asukkaista. He ovat osoittaneet ja antaneet meille varmistuksen siitä, että rauhan, oikeudenmukaisuuden ja rakkauden maailman odotus ei ole utopia, vaan”sen todellisuutta, mitä toivotaan” (Hep. 11:1) ja mikä on mahdollista Jumalan armon ja ihmisen hengellisen taistelun kautta. 

Kirkko maistaa Jumalan valtakunnan todellisuuta, elää sen odotuksessa, mutta ei ole välinpitämätön eri aikakausien ihmisten ongelmia kohtaan, vaan osallistuu niihin jakamalla – kuten kirkon Herra – ne kivut ja haavat, jotka maailmassa vaikuttava paha on aikaansaanut. Kirkko toimii kuten laupias samarialainen vuodattaen öljyä ja viiniä (Luuk. 10:34), antamalla pyhien kirjoitusten välityksellä ”kestävyyttä, lohtua ja toivoa” (Room. 15:4, Hep. 13:22) ja osoittamalla aktiivista rakkautta. Kirkon puhe maailmalle ei ole vastuun pakoilua tai tuomion julistamista (Joh. 3:17, 12, 47) vaan Jumalan Valtakunnan evankeliumin sanoman perille toimittamista siinä varmuudessa, että pahalla ei missään muodossa ole viimeistä sanaa historiassa, eikä sille myös saa antaa mahdollisuutta sitä ohjata.

Kirkon historiallinen tehtävä on viedä eteenpäin Kristuksen viimeistä käskyä: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa” (Matt. 28:19). Kirkko ei toteuta tehtäväänsä – kastamista ja opettamista – aggressiivisti tai käännyttämällä vaan rakkaudella, nöyryydellä ja jokaisen ihmisen ja eri kansojen kulttuuri-identieteettejä kunnioittaen. Koko ortodoksisen kirkon on osallistuttava tähän ponnistukseen.

Kirkko jakaa tässäkin ajassa ihmisen huolet ja murheet tukeutuen kokemukseensa ja patristiseen, liturgiseen ja askeettiseen traditioonsa. Kirkko haluaa vaikuttaa ongelmien ratkaisuun ja tarjota maailmalle sitä Jumalan rauhaa, sovitusta ja rakkautta, ”joka ylittää kaiken ymmärryksen” (Fil. 4:7). 

A. Ihmispersoonan arvo 

1. Ihmispersoonan pyhyys perustuu Jumalan kuvaksi ja kaltaisuudeksi luomiseen. Tämä oli ortodoksisen kirkon isille jumalallisen taloudenhoidon (oikonomia) salaisuuden lähde. Pyhä Gregorios Teologi korostaa, että Luoja “asetti ihmisen maan päälle toisen mailman edustajaksi, isoksi harmoniaksi (makrokosmos) pienempään maailmaan (mikrokosmos), ensimmäisen maailman Enkeliksi ja kunnioittajaksi toisessa, Hänen näkyvän luomakuntansa vartijaksi ja asiantuntijaksi hallitakseen maailman eläviä (…), eläväksi olennoksi tähän maailmaan hengittämään toisen maailman todellisuudesta ja lähentymään jumaloitumisesssa (teosis) Jumalan salaisuutta” (Oratio In Sanctum Pascha 45:7. Patrologia Graeca 36, 632 AB). Jumalan Sanan (Logos) inkarnaatio ja ihmisen jumalallistuminen ovat yhtä aikaa maailman luomisen perusta ja sen lopputulos. Kristus uudisti itsessään vanhan Aadamin (Ef. 2:15), ”pyhittäen ihmisen kokonaan ja aloitti näin toivomme toteutumisen täyttymyksen” (Eusebius Kesarealainen: Praeparatio Evangelica 4:14. Patrologia Graeca 22, 289 A). Vanha ihminen oli vanhan Aadamin tartuttama ja uusi ihminen on yhtä uudessa Aadamissa: ”Yksi Ainokainen tuli ihmiseksi kootakseen yhteen kaikki ja palauttaakseen langenneen ihmisenkunnan alkuperäiseen tilaansa” (Kyrillos Aleksandrialainen: Kommentaari Johanneksen evankeliumiin, Patrologia Graeca 74, 273D–275A). Ihmisen arvon ja suuruuden puolustamisessa kaiken lähde on tämä kirkon opetus. 

2. Edellä mainitulta perustalta lähdettäessä on kaiken kristittyjen välisen yhteistyön välttämätöntä keskittyä ihmisarvon ainutkertaisuuden korostamiseen. Näin myös kaikkien kristittyjen yhteinen rauhantyö saa enemmän voimaa.

3. Ihmispersoonan ainutkertaisen arvon tunnustaminen on voi merkitä mahdollisuuksia laajaan yhteistyöhön. Ortodoksisia kirkkoja kutsutaan keskittymään uskontojen väliseen yhteistyöhön ja kaiken fanatismin poistamiseen. Näin tekemällä kirkot avaavat tien eri rotuja ja uskontoja edustavien ihmisten väliseen sovintoon, jonka tunnusmerkkeinä ovat maailmassa vapaus ja rauha. On selvää, että tähän pohjautuvassa yhteistyössä ei ole sijaa minkäänlaiselle uskonnolliselle synkretismille. 

4. Olemme vakuttuneita, että ”Jumalan työtovereina” (1. Kor. 3:9) voimme saada aikaa edistystä tässä yhteisessä tehtävässä muiden ihmisten kanssa, jos kohdistamme hyvän tahtomme ihmiskunta-yhteisön todellisen rauhanrakentamiseen paikallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Tämä palvelutyö on Jumalan käsky (Matt. 5:9).

B. Vapaus ja vastuu

1. Yksi Jumalan suurimmista ihmiselle antamista lahjoista on vapauden lahja.”Jumala loi ihmisen kokonaan vapaaksi ja antoi hänelle oikeuden itse määritellä ja tulkita Hänen käskyjänsä” (Gergorios Teologi: Oratio XIV, 25. Patrologia Graeca 35, 892A). Vapaus antaa ihmiselle mahdollisuuden kehittyä rajoittamattomasti kohti hengellistä täydellisyyyttä, mutta samaan aikaan vapaudessa on myös ne tottelemattomuuden, Jumalaa vastaan kapinoinnin ja lankeemuksen vaarat, joista tässä maailmassa vallitseva pahuus on todistus. 

2. Tällaisen pahan seurauksia ovat aikamme sellaiset vääristymät kuten sekularisaatio, väkivalta, tapojen rappio, huumeiden ja muut addiktoivien aineiden käyttö nuorison parissa, rasismi, asevarustelu ja kaikista näistä johtuvat sosiaaliset vahingot. Lisäksi on mainittava eri väestöryhmiin, uskonnollisiin yhteisöihin tai ihmisryhmiin kohdistuva sorto, sosiaalinen epätasa-arvo, omantunnonvapauden – erityisesti uskonnonvapauden ihmisoikeuden polkeminen, disinformaatio, mielipiteiden manipulointi, taloudellinen kurjuus, peruselintarvikkeiden epätasa-arvoinen jakaantuminen tai niiden totaalinen puute, tuhansien ihmisten nälänhätä, väestöjen pakkosiirrot ja ihmiskauppa, pakolaisuus, elinympäristön tuhoutuminen, bioteknologian ja lääkkeiden hallitsematon käyttö ihmiselämän alkamisen ja loppumisen säätelyyn. Nämä kaikki muodostavat päättymättömän listan ihmiskunnalle ahdistusta aiheuttavia kysymyksiä

3. Kaikki tämä ihmispersoonan arvoa murentava asettaa ortodoksiselle kirkolle tehtävän todistaa vapaudesta Kristuksessa julistuksensa, teologiansa ja pastoraalisen aktiivisuutensa välityksellä. "Kaikki on luvallista" -- mutta kaikki ei ole hyödyksi. "Kaikki on luvallista" -- mutta kaikki ei ole rakentavaa. Kenenkään ei pidä etsiä omaa etuaan vaan toisen parasta. En tarkoita teidän omaatuntoanne vaan tuon toisen. Miksi antaisin toisen ihmisen omantunnon määrätä omaa vapauttani?” (1. Kor. 10, 23–24, 29). Vapaus ilman vastuuta ja rakkautta vie lopulta vapauden kadottamiseen.

C. Rauhasta ja oikeudenmukaisuudesta 

1. Ortodoksinen kirkko tunnustaa ja alleviivaa sekä rauhan että oikeudenmukaisuuden keskeistä merkitystä kautta ihmiskunnan historian. ”Rauhan evankeliumi” (Ef. 6:15) on avain itse Kristuksen ymmärtämiseen, sillä Jumala näki hyväksi ”hänen välityksellään tehdä sovinnon ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa” (Kol. 1:20) ja, ”Hän tuli julistamaan rauhaa teille, jotka olitte kaukana, ja rauhaa niille, jotka olivat lähellä” (Ef. 2:17). Hänestä tuli ”meidän rauhamme” (Ef. 2:14). Tuo ”Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen” (Fil. 4:7) on paljon suurempi ja tärkeämpi kuin se, mitä maailmaa lupaa, aivan kuten Kristus sanoi opetuslapsilleen ennen kärsimyksiään: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, ensellaistajonka maailma antaa” (Joh 14:27). Kristuksen rauhassa on toteutuneena kaikessa kypsyydessään Jumalan kaiken yhteen kokoavan sovinnon suunnitelma (anakephalaiosis). Se on Jumalan kuvaksi tehdyn ihmisarvon suuruuden kuva, ihmiskunnan ja Kristuksen yhteyden todistus, Kristuksen ruumiin koko maailmalle tuovaa rauhaa, vapautta, ja oikeudenmukaisuutta ja myös osoitus kristillisen rakkauden ihmisille ja kansoille tuovasta hedelmällisyydestä. Todellisen rauhan hedelmä on kristillisten ideaalien voitto maan päällä. Rauha korkeudesta on se, mitä kirkko anoo päivittäisissä rukouksissa Jumalalta, joka kaiken voi ja kuulee niiden rukoukset, jotka Hänen puoleensa uskolla kääntyvät. 

2. Edellä kerrottu osoittaa selvästi, miksi kirkko, ”Kristuksen ruumis” (1. Kor. 12:27) aina rukoilee maailman rauhan puolesta, mikä on Kleemens Aleksandrialaisen mukaan synonyymi oikeudenmukaisuudelle (Sromates 4:25. Patrologia Graeca 8, 1369 B–72 A). Basileios Suuri lisää: ”En pysty todistamaan itselleni, että olen kelvollinen kutsuttaman Jeesuksen Kristuksen palvelijaksi, jollen voi rakastaa ja elää sovussa – kaikilla niillä keinoilla mitkä minusta riippuvat – koko maailman kanssa” (Epistola 203:1. Patrologia Graeca 32, 737 B). Tuo merkitsee sitä, että mikään ei ole pyhän Basileioksen mukaan luonnollisempaa ja ”tunnusomaisempaa kristitylle kuin se, että työt rauhan hyväksi”(Epistola 114. Patrologia Graeca 32, 528 B). Kristuksen rauha on mystinen voima, joka lähtee Jumalan yhteen kokoavasta sovinnosta (anakephalaiosis) Taivaallisen Isän ja ihmisen kanssa, ”siinä Jeesuksen kaitselmuksen armossa, joka toimii kaikkena kaikessa, rakentaa aikojen alusta sanoinkuvaamatonta rauhaa, tekee sovinnon itsensä ja Isän kanssa" (Dionysios Arepagita: De nom. div. 11:5. Patrologia Graeca 3, 953 AB). 

3. Meidän on kuitenkin korostettava samaan aikaan sitä, että hengen lahjat rauhaa varten riippuvat meidän ihmisten synergiasta. Pyhä Henki jakaa hengen lahjoja silloin, kun ihminen niitä etsii katumuksesta, rauhasta ja Jumalan oikeudenmukaisuudesta. Nuo rauhan ja oikeudenmukaisuuden lahjat toteutuvat siellä, missä kristityt näkevät vaivaa uskon, rakkauden ja Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme vuoksi (1.Tess. 1:3). 

4. Synti on hengellinen sairaus, jonka näkyviä oireita ovat konfliktit, epäsopu, rikokset ja sodat traagisine seurauksineen. Kirkko yrittää sekä poistaa sairauden näkyvät oireet että parantaa myös itse synnin.

5. Kirkko uskoo lisäksi, että on sen tehtävä rohkaista kaikkia todelliseen rauhantyöhön (Room. 14:19). Näin kirkko avaa ihmiskunnan lapsille ja kaikille yhden ihmisyyden perheen jäsenille tien ainoan taivaallisen Isän oikeudenmukaisuuteen, veljeyteen, todelliseen vapauteen ja ihmisten väliseen rakkauteen. Kirkko osallistuu kaikkien niiden maailman eri puolilla asuvien ihmisten huoliin, jotka eivät saa nauttia rauhasta ja oikeudenmukaisuudesta.

D. Rauha ja sodanvastainen toiminta

1. Kristuksen kirkko yleisesti ottaen tuomitsee sodan, koska se on pahan ja synnin seurausta maailmassa: ”Mistä teidän keskinäiset kiistanne ja taistelunne syntyvät? Mistäpä muusta kuin haluistanne, jotka käyvät taistelua teidän ruumiissanne” (Jaak. 4:1). Jokainen sota luo tuhon uhkan sekä luomakunnalle että sen elämälle.  

Sota massiivisilla joukkotuhoaseilla luo kauhistuttavan skenaarion, ei ainoastaan suuren ihmisuhrimäärän vuoksi, vaan myös siksi, että eloonjääneiden elinolosuhteet muuttuvat sietämättömiksi. Tällainen sota jättäisi jälkeensä parantumattomia sairauksia, loisi odottamattomia geneettisiä mutaatioita, ja muita kirouksia tulevien sukupolvien elämään.  

Vaarallisten ydinaseiden lisäksi uhkana ovat kemialliset ja biologiset sodankäynnin välineet, jotka luovat lisäksi illuusion voimasta hallita maailmaa ja luontoa. Tällaiset aseet luovat pelon ja epäluottamuksen ilmapiirin, joka ruokkii edelleen asevarustelua.

2. Kristuksen kirkko pitää sotaa pahan ja synnin seurauksena maailmassa. Kirkko rohkaisee kaikkiin sellaisiin aloitteisiin, jotka dialogin keinoin estävät ja ennaltaehkäisevät sotaa. Niissä tapauksissa, joissa sota on väistämätön, kirkko jatkaa rukoilemista, lapsiensa hengellistä huolenpitoa ja heidän vapautensa puolustamista niin, että rauhan tilaa saataisiin palautettua mahdollisimman pian. 

3. Ortodoksinen kirkko tuomitsee jyrkästi kaikki uskonnollisen fanatismiin nimissä aiheutetut konfliktit ja sodat. Koko ajan kasvava kristittyjen muiden uskonyhteisöjen painostus ja vaino Lähi-idässä ja muualla kristillisyyden vanhoilla historiallisilla alueilla on äärimmäisen huolestuttavaa. Ne horjuttavat uskontojen ja etnisten ryhmien välisiä suhteita ja monet kristityt joutuvat pakenemaan synnyinseuduiltaan. Ortodoksit eri puolilla maailmaa tuntevat myötätuntoa tuolla alueella olevia kristiveljiään ja kaikkia muita vainottuja kohtaan ja kutsuvat etsimään tasapainoista ja pysyvää ratkaisua alueen ongelmiin. 

Ortodoksinen kirkko tuomitsee myös muut, kansallismielisyyden nimissä ja etnisiin puhdistuksiin tähtäävät, sodat, valtion rajojen siirrot ja miehitykset. 

E. Ortodoksinen kirkko ja sorto

1. Herra, oikeuden Kuningas (Hep. 7:2–3), paheksuu väkivaltaa ja oikeudettomuutta (Ps. 10:5) ja tuomitsee lähimmäisen epäinhimillisen kohtelun (Mark. 25:41–46, Jaak. 2:15–16). Hänen valtakunnassaan – jonka kuva ja todellisuus maailmassa kirkko on – ei ole sijaa minkäänlaiselle kansojen väliselle vihalle ja suvaitsemattomuudelle (Ef. 11:6, Room. 12:10). 

2. Kirkon kanta asiaan on selkeä: Ortodoksinen kirkko uskoo, että ”yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä” (Ap.t. 17:26) ja että ”yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi” (Gal. 3:28). Kysymykseen ”Kuka on minun lähimmäinen” Kristus vastasi vertauksella laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25–37). Tällä vertauksella Hän opetti meitä hylkäämään kaikki vihamielisyys ja ennakkoluulot. Ortodoksinen kirkko tunnustaa, että jokainen ihmisolento – riippumatta hänen ihonväristään, uskonnostaan, rodustaan, sukupuolestaan, kansallisuudestaan tai kielitaustastaan – on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaisuudeksi ja on näin osa kaikkien ihmisten muodostamaa yhtä suurta perhettä. Kirkko hylkää uskoonsa perustuen kaiken edellä lueteltuihin syihin perustuvan ihmisten välisen syrjinnän. 

3. Kirkko kunnioittaa ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa toteuttamalla niitä sakramenttien, perheiden tukemisen sekä kirkon miesten miesten ja naisten rooleista opettamien arvojen pohjalta. Kirkko pitää itsellään oikeuden esittää julkisuudessa oppinsa ja todistuksensa näihin kysymyksiin. 

F. Ortodoksisen kirkon tehtävä rakkauden diakonian todistamisessa 

1. Ortodoksinen kirkko toteuttaa pelastustehtäväänsä maailmassa ottamalla aktiivisesti osaa kaikkien apua tarvitsevien, nälkäisten, sairaiden, vammaisten, vanhusten, vainottujen, vankeudessa olevien, kodittomien, katastrofien sekä sotien ja modernin orjuuden, ihmiskaupan, uhrien apuna. Kirkon ponnistukset äärimmäisen hädän ja epäaoikeudenmukaisuuden voittamiseksi lähtevät uskontunnustuksesta ja Herran itsensä antamasta esimerkistä: ”kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40). Kirkko voi diakoniassaan tehdä yhteistyötä kaikkien muiden yhteisöjen kanssa. 

2. Maailmaa hallitseva vastakkainasettelu ja vihamielisyys luovat epäoikeudenmukaisuutta ja epätasa-arvoa kansojen ja ihmisten kesken, joiden tulisi nauttia Jumalan luomakunnan hyvyydestä. Miljoonat ihmiset ajautuvat elämän perusedellytysten puuttuessa köyhyyteen. Se synnyttää puolestaan pakolaisuutta, mikä uhkaa yhteiskuntarauhaa pakolaisuuden ohessa mahdollisesti tulevien etnisten ja uskonollisten konfliktien kautta.

3. Kirkko ei voi katsoa sivusta niitä talouden prosesseja, jotka luovat negatiivisia vaikutuksia luomakuntaan. Kirkko korostaa, että talouden ei tule vain rakentua moraalille, vaan sen tulee apostoli Paavalin mukaan ”huolehtia vähäosaisista muistaen Herran Jeesuksen omat sanat: 'Autuaampi on antaa kuin ottaa.'"(Ap. t. 20:35). Pyhä Basileios Suuri kirjoittaa:”työn merkitys jokaisella tulee olla se, että työ auttaa puutteenalaisia, eikä täytä vain omia henkilökohtaisia tarpeitamme” (Suuri luostarisääntö 42. Patrologia Graeca 31, 1025 A).

4. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa dramaattisesti. Syynä on varallisuuden keskittyminen yhä harvempien käsiin ja heidän finanssipelinsä, jota ei ohjaa pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ihmiskunnassa vaan voitontavoittelu. Kestävä taloudenhoito on tehokkuutta oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden toteutumiseksi.

5. Kirkolla on maailman nälän ja kurjuuden traagisissa olosuhteissa valtava vastuu. Globaali talous on luonut globaalin identiteettikriisin. Nälkä vaarantaa ihmisarvon jumalallisen lahjan merkityksen ja näin myös Jumalan arvon. Tästä syystä, jos meidän jokapäiväinen leipämme on aineellinen arvo, on lähimmäisemme ruoka hengellinen kysymys (Jaak. 2: 14–18). Kaikkien ortodoksisten kirkkojen tehtävänä on osoittaa solidaarisuutta ja organisoida tehokkaasti apuatarvitseville.

6. Kristuksen pyhän kirkon täyteys (katholike) edistää ihmisten välistä solidaarisuutta ja haluaa kaikkien kansojen ja valtioiden etsivän näihin ongelmiin rauhan ratkaisua. 

7. Konsumerismiin perustuvan ja kristillisen moraalin hylkäävän elämäntavan leviäminen on vakava huolenaihe kirkolle. Kulutus materialismin arvoilla ja globalisaatio muodostavat ihmisille uhan kadottaa hengelliset juurensa, historiallisen muistinsa ja perinteensä. 

8. Media joutuu usein kulutusta ja kuolemattomuutta edistävän globaalin ja liberaalin ideologian vietäväksi. Tässä kontekstissa uskonnollisten arvojen polkeminen ja pilkkaaminen ovat erityinen huolenaihe. Kirkko varoittaa uskoviaan median tuottamasta omantuntonnon manipulaation vaarasta. 

9. Kirkko joutuu kohtaamaan koko ajan enemmän vastakkainasettelua, jossa sekularistinen ideologia haastaa kirkon pelastustehtävän ihmiskunnassa. Kristuksen kirkko on kutsuttu todistamaan ja viemään eteenpäin laumansa yhdessä pitämiseksi profeetallista ja uskonsa ilmaisemaa sanomaa ”Taivasten Valtakunnasta”. Kirkon näky on tässä työssä avara, koska sen pirstaloituneelle maailmalle julistaman yhteisöllisen (ekklesiologike) opetuksen perusta on eukaristisen kaltainen yhteys ja ykseys. 

10. Usko jatkuvaan kehitykseen, hyvinvoinnin kasvuun ja hillittömän kulutuksen halu johtavat väistämättä luonnonvarojen vastuuttomaan käyttöön ja niiden hiipumiseen. Jumala, joka antoi luomansa maailman ihmisen viljeltäväksi ja varjeltavaksi (1. Moos 2:15) joutuu kestämään ihmisen synnin seuraukset: ”Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan hänen, joka sen on alistanut. Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa” (Room. 8: 20–22). 

Nykyinen ekologinen kriisi, on yhteydessä ilmastonmuutokseen ja maapallon lämpenemiseen. Tämä luo kirkolle välttämättömyyden käyttää hengellisiä lahjojaan Jumalan luomistyön suojelemiseen ihmisen ahneudelta, jonka synnyttämä materian tarve köyhdyttää hengellisesti ihmisen ja tuhoaa ympäristön. On syytä olla unohtamatta sitä, että luonnonvarat eivät ole ihmisen vaan Luojan omaisuutta: ”Herran on maa ja kaikki mitä siinä on, maanpiiri ja ne jotka siinä asuvat” (Ps. 24:1, LXX 23:1). Ortodoksinen kirkko alleviivaa Jumalan luoman ympäristön suojelua ja luonnon vastuullista käyttöä. Ympäristö on Jumalan lahja, jonka arvo sen on yksinkertaisessa ja kohtuullisessa käytössä. Me emme voi unohtaa sitä, että Luojan antamat luonnonrikkaudet ei ole tarkoitettu vain meille, vaan myös tuleville sukupolville.

11. Maapallon tieteellinen tutkiminen on myös Jumalan lahja. Samalla kirkko kuitenkin korostaa vaaroista, jota tieteen edistys kätkee sisäänsä. Kirkon mielestä tiede on vapaa tutkimuksessaan, mutta samalla sen tulisi pystyä pysähtymään, silloin kuin ne rikkovat kristillisiä ja humaaneja periaatteita. Apostoli Paavali sanoo:"Kaikki on minulle luvallista" -- mutta kaikki ei ole hyödyksi” (1. Kor. 6:12) ja Gregorios Teologi: ”Hyvä ei ole hyvää, jos keinot ovat huonoja” (Oratio I:4. Patrologia Graeca 36, 16 C). Kirkon näkökulmasta on ilmeistä, että tiede tarvitsee sellaisia mittareita, joilla sen vapaus, erityisesti biologiassa, saadaan tuottamaan enemmän toivottuja tuloksia kuin uusia uhkia. Korostamme kuitenkin samalla sitä, että ihmisen elämän on syntymästä kuolemaan luovuttamattomasti pyhä. 

12. Biotieteiden ja –teknologian häikäisevän nopea kehitys on tuottanut viime vuosina paljon ihmistä hyödyntäviä keksintöjä, mutta myös joitakin sellaisia, jotka synnyttävät moraalisia pulmia tai ne täytyy hylätä. Ortodoksinen kirkko uskoo, että ihminen ei ole vain joukko soluja, kudoksia ja elimiä. Ihmisyys ei määrity vain biologisten tekijöiden summana. Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi (1. Moos 1:27) ja ihmistä on näin ollen myös kohdeltava tästä lähtökohdasta. Tämän perustan tunnustaminen johtaa siihen lopputulokseen, että tieteellisen tutkimuksen kautta saadut uudet löydöt ja metodit on asetettava palvelemaan ihmisen peruuttamatonta oikeutta kunnioitukseen ja Jumalan luomisessa ilmaisseen tahdon toteutumiseen koko hänen elämänsä aikana. Tutkimuksen on otettava huomioon myös moraaliset ja hengelliset periaatteet sekä kristilliset tavat. On myös tärkeää, että tiede kunnioittaa ihmistä tutkiessaan myös koko Jumalan luomakuntaa seuraten niitä käskyjä, jotka Jumala on ihmiselle antanut (1. Moos. 2:15). 

13. Tänä maallistumisen ja hengellisen kriisin aikana on erityisen tärkeää korostaa elämän pyhyyttä. Vapauden ja irstauden välin hämärtyminen on johtanyt rikollisuuteen, pyhien paikkojen häpäisemiseen sekä lähimmäisen vapauden ja elämän pyhyyden kunnioituksen katoamiseen. Ortodoksinen perinne on kristittyjen elettyä totuuden kokemusta ja kantaa itsessään sitä hengellistä ja askeettista moraalia, jota erityisesti tänä päivänä on julistettava.

14. Kirkon jatkuvan pastoraalisen huolenpidon ja kasvatuksen erityisenä kohteena ovat Kristuksen nuoret ja lapset. Pastoraalinen kirkon vastuu nuorista jatkuu avioliiton sakramentin jälkeen heidän perheittensä pyhissä liitoissa, joissa mies ja nainen kuvaavat Kristuksen ja hänen kirkkonsa liittoa (Ef. 5:32). Tämä on erityisen ajankohtaista nyt, jolloin joissakin maissa eräät kristilliset ryhmät yrittävät teologisesti perustella ja edistää sellaisten yhteiselämän muotojen laillistamista, jotka ovat vastoin kristillistä oppia ja traditiota. Kirkko uskoo kaiken kokoavaan sovintoon (anakephalaiosis) Kristuksen Ruumiissa. Se muistuttaa jokaista maailmaan tulevaa ihmistä siitä, että Kristus palaa takaisin toisessa tulemisessaan ”tuomitsemaan elävät ja kuolleet” (1. Piet. 4:5) ja ”hänen kuninkuudellaan ei ole loppua” (Luuk.1:33).

15. Nykyaikana, kuten kaikkina aikoina, kirkon profeetallinen ja pastoraalinen ääni kohdistetaan ihmisten sydämiin ja tuo ääni kehottaa apostoli Paavalin sanoin pitämään kunniassa ”kaikkea oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen” (Fil. 4:6). Ristiinnaulitun Herran uhrautuva rakkaus on ainoa tie rauhan, oikeudenmukaisuuden, vapauden sekä ihmisten ja kansojen väliseen maailmaan. Sen edestä Herra antoi itsensä uhriksi maailman elämän edestä, että Hänen, Kolmiyhteisen rakkauden Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimi olisi ylistetty nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen.

† Konstantinopolin Bartolomeos, puheenjohtaja

† Aleksandrian Teodoros

† Jerusalemin Teofilos

† Serbian Irinej

† Romanian Daniel

† Kyproksen Krysostomos

† Ateenan ja koko Kreikan Hieronymos

† Varsovan ja koko Puolan Sawa

† Tiranan, Durresin ja koko Albanian Anastasios 

† Prešovin ja koko Tšekinmaan ja Slovakian Rastislav

Ekumeenisen patriarkaatin delegaation piispat: Karjalan ja koko Suomen Leo, Tallinnan ja koko Viron Stefanos, Pergamonin Johannes, Amerikan Demetrios, Saksan Augustinos, Kreetan Eireneos, Denverin Jesaias, Atlantan Aleksios, Prinssisaarten Jakovos, Prokonneson Josef, Filadelfian Meliton, Ranskan Emmanuel, Dardannellien Niketas, San Franciscon Gerasimos, Kissamoksen ja Selinoksen Amfilokios, Korean Ambrosios, Selyvrian Maksimos, Adrianopoliksen Amfilokios, Diokleian Kallistos, Hierapoliksen Antoni, Telmesoksen Job, Khariopoliksen Jean, Nyssan piispa Grigori

Aleksandrian patriarkaatin delegaation piispat: Leontopoliksen Gabriel, Nairobin Makarios, Kampalan Jonah, Zimbabwen ja Angola Serafim, Nigerian Alexandros, Tripolin Teophylaktos, Hyväntoivonniemen Sergios, Kyreneiden Atanasios, Kartagon Aleksios, Mwanzan Hieronymos, Guinean Georgios, Hermopoliksen Nikolaos, Irinopoliksen Demetrios, Johannesburgin ja Pretorian Damaskinos, Akkran Narkissos,Ptolemaidoksen Emmanuel, Kamerunin Gregorios, Mephisin Nikodemos, Katangan Meletios, Brazzavillen ja Gabonin Panteleimon, Burundin ja Rwandan Innokentios, Mosambikin Krysostomos, Nyerin ja Kenianvuoren Neofytos 

Jerusalemin patriarkaatin delegaation piispat: Filadelfian Benedictus, Konstantinoksen Aristarkos, Jordanin Teofylaktos, Antidonin Nektarios, Pellan Filoumenos 

Serbian patriarkaatin delegaation piispat: Ohridin Ioann, Montenegron Amfilohije,Zagrebin ja Ljubljanan Porfyri, Sremin Basile, Budapestin Lukian, Uuden Gračanizan ja Keski-Amerikan Longin, Bačkan Ireneos, Zvornikin ja Tuzlan Krysostom, Žičan Justin, Vranjen Pakomie, Kumadian Ioann, Braničevon Ignati, Dalmatian Foti, Bihaćin ja Petrovacin Atanase, Budimljen ja Nikšićin Ioannise, Zahumljen ja Herzegovinan Grigorie, Valjevon Milutin, Länsi-Amerikan Maksim, Australian ja Uuden-Seelannin Ireneos, Kruševacin David, Slavonian Ioann, Itävallan ja Unkarin Andre, Frankfurtin ja koko Saksan Sergei, Timokin Ilarion

Romanian patriarkaatin delegaation piispat: Iasin, Moldavian ja Bukovinan Teofanos, Sibiun ja Ardealin Laurenti, Vadin, Feleacin, Clujn, Maramuresin ja Sălajn Andre, Craiovan ja Oltenian Ireneos, Timisoaran ja Banatin Joan, Keski- ja Länsi-Euroopan Josef, Saksan, Itävallan ja Luxenburgin Serafim, Târgovişten Nifon, Alba Iulian Ireneos, Râmnicun Varsonofi, Roman ja Bacăun Joakim, Ala-Tonavan Kassian, Aradn Timoteo, Amerikkojen Nikolas, Oradean Sofroni, Severinin ja Strehaian Nikodemos, Tulcean Bessarion, Sălajn Petronios, Unkarin Siluani, Italian Siluani, Espanjan ja Portugalin Timoteo, Pohjois-Euroopan Makari, Ploieştin ja Loviestean Varlaam, Râmnicun Emilian

Kyproksen kirkon delegaation piispat: Pafoksen Georgios, Kitionin Krysostomos, Kyrenian Krysostomos, Limassolin Atanasios, Morfoun Neofytos, Konstantian ja Ammohostoksen Vasileios, Kykkoksen ja Tillyrian Nikeforos, Tamassoksen ja Oreinin Jesaias, Tremitousan ja Lefkarean Barnabas, Karpasionin Kristoforos, Arsinoen Nektarios, Atathusin Nikolaos, Ledran Epifanios, Kytronon Leontios, Neapoliksen Porfyrios, Mesaorian Gregorios 

Kreikan kirkon delegaation piispat: Fililippin, Neapoliksen ja Thassoksen Prokopios, Peristerionin Krysostomos, Eleian Germanos, Mantineian ja Kynourian Aleksandros, Artan Ignatios, Didymoteixonin, Orestiasin ja Souflin Damaskinos, Nikaian Aleksios, Nafpaktoksen ja Agios Vlasioksen Hieroteos, Samoksen ja Ikarian Eusebios, Kastorian Serafim, Demetriaksen ja Almyroksen Ignatios, Kassandrian Nikodemos, Hydran, Spetseksen and Eginan Efraim, Serresin ja Nigritan Teologos, SidirokastroninMakarios, Alexandropoliksen Antimos, Neapoliksen ja Stavropoliksen Barnabas, Messenian Krysostomos, Ilionin, Aharnonin jaPetropoliksen Atenagoras, Lagkadan, Litiksen and Rentiniksen Ioannis, Uuden Joonian ja Filadelfian Gabriel, Nikopoliksen ja Prevezan Krysostomos, Ierissoksen, Athosvuoren ja Ardanmeren Teoklitos

Puolan kirkon delegaation piispat: Łódźin ja Poznańin Simon, Lublinin ja Chełmin Abel, Białystokin ja Gdanskin Jaakob, Siemiatyczen Georgi, Gorlicen Paisjusz

Albanian kirkon delegaation piispat: Koritsan Joan, Argyrokastronin Demetrios, Apollonian ja Fierin Nikolla, Elbasan Andon, Amantian Nathaniel, Byliksen Asti

Tšekinmaan ja Slovakian kirkon delegaation piispat: Prahan Michal, Sumperkin Isaia

Sveitsin Jeremias, Pyhän ja Suuren Synodin panortodoksisen sihteeristön puheenjohtaja