Oikeusturvan rajat

Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 100

MARINA VENÄLÄINEN

Oikeusturvan rajat

Julkinen oikeusapu ja sovittelu

siviilioikeudellisissa asioissa Venäjällä

Publications of the University of Eastern Finland

Dissertations in Social Sciences and Business Studies

No 100

Itä-Suomen yliopisto

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Joensuu

2015

Juvenes Print - Suomen yliopistopaino Oy

Joensuu, 2015

Vastaava toimittaja Prof. FT Kimmo Katajala

Toimittaja FM Eija Fabritius

Myynti: Itä-Suomen yliopiston kirjasto

ISBN (nid): 978-952-61-1728-7

ISSN (nid): 1798-5749

ISSN-L: 1798-5749

ISBN (PDF): 978-952-61-1729-4

ISSN (PDF): 1798-5757

Author: Venäläinen, Marina

The Limits of Legal Protection. Public Legal Aid and Mediation in Civil Matters

in Russia 150 p.

University of Eastern Finland

Faculty of Social Sciences and Business Studies, 2015

Publications of the University of Eastern Finland,

Dissertations in Social Sciences and Business Studies, no 100

ISBN (nid): 978-952-61-1728-7

ISSN (nid.): 1798-5749

ISSN-L: 1798-5749

ISBN (PDF): 978-952-61-1729-4

ISSN (PDF): 1798-5757

Dissertation

ABSTRACT

This research focuses on the development of the public legal aid and mediation

systems in civil matters in Russia. The development of the social systems, their

functions and the interaction within them has been studied from the perspective

of social policy and sociology of law.

According to the results of this research, the development of the public legal

aid and mediation systems can be considered as an important step towards

increasing access to justice, fairness and non-discrimination in Russia and the

fulfillment of Russia´s commitments under international conventions. The

development of these systems has been influenced by both external and internal

factors, in particular the Council of Europe recommendation on effective access

to the law and justice for the very poor, the Finnish legal aid system and

Russia’s national legal policy. The results of the study show that the systems

have been developed according to several different policies and programs with

no clear common vision about the goals and priorities of the development of

Russia’s society and the rule of law.

The importance of this research is in the analysis of the systems as a part of

the larger scope of the legal development in Russia. The research increases the

knowledge of the realization of the legal protection of disadvantaged citizens,

the development of legal protection in Russia as well as the applicability of these

systems to international matters. With regard to the future development of the

legal system in Russia, the study highlights the importance of the citizens’

confidence and the need to increase the co-operation between different actors,

including civil society actors.

Keywords: Russia, legal aid, mediation, legal system, civil matters

Tekijä: Venäläinen, Marina

Oikeusturvan rajat. Julkinen oikeusapu ja sovittelu siviilioikeudellisissa asioissa

Venäjällä 150 s.

Itä-Suomen yliopisto

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, 2015

Publications of the University of Eastern Finland,

Dissertations in Social Sciences and Business Studies, no 100

ISBN (nid): 978-952-61-1728-7

ISSN (nid.): 1798-5749

ISSN-L: 1798-5749

ISBN (PDF): 978-952-61-1729-4

ISSN (PDF): 1798-5757

Väitöskirja

ABSTRAKTI

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmien

kehittämistä siviilioikeudellisissa asioissa Venäjällä. Tutkimuksessa käytetään

yhteiskuntapoliittista ja oikeussosiologista lähestymistapaa sosiaalisten

järjestelmien kehitykseen, funktioihin ja vuorovaikutukseen.

Tutkimustulosten mukaan julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmien

kehittäminen on nähtävä merkittäväksi askeleeksi kohti kansalaisten oikeuden

saatavuuden, oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden lisäämistä Venäjällä

sekä Venäjää sitovien kansainvälisten yleissopimusten velvoitteiden täyttämistä.

Järjestelmien kehittämiseen ovat vaikuttaneet sekä ulkoiset että sisäiset tekijät,

eritoten Euroopan neuvoston ministerikomitean suositus köyhimpien pääsystä

oikeuteen ja oikeudesta oikeusapuun, Suomen oikeusavun järjestelmä sekä

Venäjän kansallinen oikeuspolitiikka. Tutkimuksen mukaan järjestelmien

kehittämistä ovat ohjanneet erilliset politiikat ja kehittämisohjelmat ilman

selkeää yhteistä näkemystä Venäjän yhteiskunnan ja oikeusvaltion kehittämisen

tavoitteista ja painopisteistä.

Tutkimuksen merkittävyys on järjestelmien tarkastelussa osana Venäjän

laajempaa oikeudellista kehitystä. Tutkimus lisää tietoa heikommassa asemassa

olevien kansalaisten oikeusturvan toteutumisesta ja sen kehittämisestä Venäjällä

sekä järjestelmien soveltuvuudesta eräiden kansainvälistä ulottuvuutta

omaavien asioiden hoidossa. Tutkimus tuo esille kansalaisten luottamuksen

merkityksen Venäjän oikeusjärjestelmän jatkokehittymisen kannalta sekä

yhteistyön lisäämisen tarpeen eri toimijoiden välillä, mukaan lukien

kansalaisyhteiskunnan kanssa.

Asiasanat: Venäjä, oikeusapu, sovittelu, oikeusjärjestelmä, siviilioikeudelliset

asiat

Esipuhe

Väitöskirjaprosessia verrataan milloin joukkuepeliin, milloin kiipeämiseen

korkeita tikapuita pitkin, milloin terveyttä ja elämänlaatua uhkaavaan ilmiöön.

Prosessin onnistuneesta lopputuloksesta iloitaan poikkeuksetta voittona.

Minun väitöskirjaprosessini oli osa elämääni. Se sujui työn ja perhe-elämän

rinnalla, se täytti ajatukseni ja oli myös ”omaa aikaani”. Siihen liittyi

epävarmuutta, jännitystä, epätoivoa, työtä, väsymystä, turhautumista,

yksinäisyyttä, raivoa, mutta myös toivoa ja uskoa, positiivista palautetta,

mielenkiintoisia tapaamisia, iloa, ylpeyttä, uusia ystäviä ja juhlimista.

Lopputulosta pidän minäkin ehdottomasti voittona. Haastoin itseni ja voitin.

Voittoa ei tulisi ilman asiantuntevaa ohjausta, josta lämpimästi kiitän

professori Eeva Jokista ja professori Laura Assmuthia. Heidän kannustava

otteensa ja eteenpäin vievä kritiikkinsä olivat minulle ensisijaisen tärkeitä.

Heidän avullaan erotin paremmin olennaisen epäolennaisesta. Heidän aito

kiinnostuksensa työtäni kohtaan antoi uskoa työn onnistumiseen. Professori

Ilkka Liikasen huomiot olivat erittäin keskeisiä tutkimusprosessin kannalta.

Hänen kommenttinsa auttoivat teoreettisten näkökulmien avaamisessa ja eri

metodien hyötyjen vertailussa.

Suuri kiitos työni esitarkastajina toimineille professori Soili Nystén-

Haaralalle ja emeritusprofessori Risto Alapurolle työtäni koskevista arvokkaista

huomioista.

Kiitän kyselyyn vastanneita ja haastatteluja antaneita asiantuntijoita, joiden

merkitys väitöskirjani onnistumisen kannalta oli erittäin tärkeä. Kiitos

artikkeleiden toimittajille ja käsikirjoitusten tarkastajille.

Virkamiestaustastani oli apua työn onnistumiselle. Venäjä ja sen

oikeusjärjestelmä olivat huomioni keskipisteinä koko opiskelu- ja työurani ajan.

Työssäni Venäjä-asioiden parissa koin näkeväni mitkä kysymykset vaativat

tutkimista ja miten niihin voisi saada vastauksia. En kuitenkaan yllättynyt, kun

havaitsin tutkimuksen valmistuttua uusien lukuisten kysymysten ilmaantuneen.

Lämmin kiitos OTT, kriminaalipolitiikan dosentti Matti Joutsenelle, joka

ollessaan esimiehenäni kannusti minua tutkimuksen aloittamiseen ja jonka

myöhemmät neuvot olivat minulle erittäin tärkeitä. Kiitän oikeusministeriön

hallitussihteeri Kirta Heineä mukavista kahvihetkistä. Keskustelumme

oikeusavusta auttoivat minua tutkimuksen tiellä.

Kiitoksia venäläisille kollegoilleni ja tutkijoille, jotka jakoivat näkemyksiään

minun kanssani ja auttoivat aineiston keruussa. Kiitos OTL, lehtori Natalja

Poljakovalle (Venäjän oikeusakatemian Pohjoinen filiaali) yhteistyöstä ja

ystävyydestä.

Kiitos Itä-Suomen yliopiston yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunnan

jäsenille tuesta ja hyvistä neuvoista.

Nöyrä kiitos rakkaalle miehelleni Eerolle, joka jaksoi olla kiinnostunut

työstäni, kuunnella yksinpuheluitani ja tarvittaessa vastailla myöntävästi

kaikkiin kysymyksiini. Hän huolehti perheemme ruokailuista ja arjen

sujumisesta. Toivottavasti hän käyttää uusia taitojaan myös jatkossa. Erityinen

kiitos lapsilleni Erikille ja Patrikille, jotka muistuttivat minua hauskanpidon

tärkeydestä ja muistivat myös itse ottaa kaiken ilon irti äitinsä ollessa kiireinen.

He ovat maailman parhaat lapset! Suuri kiitos sisarelleni, professori Inga

Jasinskaja-Lahdelle, joka antoi lukuisia arvokkaita neuvoja ja toimi tekstieni

säälimättömänä ensimmäisenä lukijana. Lämmin kiitos rakkaalle äidilleni

Lydialle, joka kasvatti minut sinnikkääksi ja uskoi minuun alusta alkaen.

Omistan tämän työn heille.

Sisällys

1 JOHDANTO ................................................................................................. 11 1.1 Oikeusapu ja sovittelu Neuvostoliitossa ja 2000-luvun alun Venäjällä ..... 14 1.2 Venäjän oikeusjärjestelmän muutos ................................................................ 19 1.3 Julkinen oikeusapu ja sovittelu siviilioikeudellisissa asioissa ..................... 24

2 TUTKIMUKSEN TAVOITTEET JA TUTKIMUSKYSYMYKSET ..... 33

2.1 Tutkimuksen päätavoitteet ............................................................................... 33 2.2 Tutkimuksen rajaus ........................................................................................... 34 2.3 Tutkimuskysymykset ........................................................................................ 35

3 TEOREETTINEN VIITEKEHYS ............................................................... 37

3.1 Systeemien vuorovaikutus ............................................................................... 37 3.2 Oikeusjärjestelmä ja yhteiskunta ..................................................................... 43

4 METODOLOGIA ........................................................................................ 48

4.1 Tapaustutkimus tutkimusstrategiana ............................................................. 49 4.2 Kontrastoiva tapaustutkimus ........................................................................... 51 4.3 Prosessin jäljittäminen tutkimusmetodina ..................................................... 55 4.4 Tutkimusaineisto ja analyysimenetelmät ....................................................... 58 4.5 Tutkimuksen rakenne ....................................................................................... 65

5 KOHTI OIKEUSTURVAA ........................................................................ 69

5.1 Oikeusreformi ja kansainvälinen integraatio ................................................. 70 5.2 Mahdollisuuksien tasavertaisuus .................................................................... 73

5.2.1 Oikeusapukokeilu ...................................................................................... 78 5.2.2 Naapurin hyvä neuvo vai julkinen oikeusapu? ..................................... 82

5.3 ”Mediation”, ei ”Meditation”........................................................................... 90 5.4 Venäläinen, ulkomaalainen, monikulttuurinen, kansainvälinen ................ 96

5.4.1 Jokainen, kansalainen ................................................................................ 97 5.4.2 Rajat ylittävä sovittelu ............................................................................. 103

5.5 Oikeuden saatavuuden dilemma .................................................................. 108

6 POHDINTAA ............................................................................................. 112

LÄHTEET ....................................................................................................... 121

LIITTEET........................................................................................................ 148

ARTIKKELIT ................................................................................................ 150

KUVAT

Kuva 1: Venäjän julkisen oikeusavun ja sovittelun alajärjestelmät

systeemiteoreettisesta näkökulmasta. ....................................................................... 47

Keskeiset lyhenteet

AAL = Asianajajaliitto

CDCJ = Euroopan neuvoston Oikeudellinen yhteistyökomitea (European

Committee on Legal Co-operation)

CoE = Euroopan neuvosto (Council of Europe)

EIT = Euroopan ihmisoikeustuomioistuin

EN = Euroopan neuvosto

ETYJ = Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö

EU = Euroopan unioni

EY = Euroopan yhteisö

FRS = federaatiorekisterilaitos (Venäjä) (Federalnaja registratsionnaja služba)

FZ = federaatiolaki (Venäjä) (Federalnyi zakon)

HCCH = Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssi (Hague Conference

on Private International Law)

HE = hallituksen esitys

L = laki

NL = Neuvostoliitto

OM = oikeusministeriö

OSCE = Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (Organization for Security and

Co-operation in Europe)

PACE = Euroopan neuvoston Parlamentaarinen yleiskokous (Parliamentary

Assembly of the Council of Europe)

PL = perustuslaki

PPRF = Venäjän federaation hallituksen asetus (postanovlenije Pravitelstva

Rossijskoi Federatsii)

RPRF = Venäjän federaation hallituksen määräys (rasporjaženije Pravitelstva

Rossijskoi Federatsii)

Rec = suositus

Res. = päätöslauselma

SopS = sopimussarja

UM = ulkoasiainministeriö

UP = presidentin määräys (Neuvostoliitto/Venäjä) (ukaz Prezidenta)

UPRF = Venäjän federaation presidentin määräys (ukaz Prezidenta Rossijskoi

Federatsii)

VF = Venäjän federaatio

Z = laki (Venäjä) (zakon)

1 Johdanto

Oikeudenmukaisuuden täytyy siis olla keskiväli, ja tasapuolista joidenkin

henkilöiden välillä suhteessa johonkin asiaan.

Aristoteles, Nikomakhoksen etiikka, V kirja, 3. luku, s. 88.

Kaikilla oikeusjärjestelmillä on jotain yhteistä ja jotain erilaista (Razi 1960, 776).

Oikeusjärjestelmien ominaispiirteiden tunteminen on tärkeää niiden

toimivuuden ymmärtämiseksi sekä järjestelmien edelleen kehittämiseksi. Tämän

tutkimuksen tavoitteena on lisätä ymmärrystä Venäjän kehittyvästä

oikeusjärjestelmästä tarkastelemalla julkisen oikeusavun ja sovittelun

kehittämistä siviilioikeudellisissa asioissa 2000-luvulla.

Julkisella oikeusavulla tarkoitetaan tässä tutkimuksessa yhteiskunnan

varoilla järjestettyä ammatillista oikeusapua henkilöille oikeudellisten asioiden

hoitamisessa (Ruso 1985, 12). Julkisesta oikeusavusta käytetään Venäjällä

käsitettä ”valtiollinen oikeusapu” (gosudarstvennaja juriditšeskaja pomoštš) 1 .

Sovittelulla tutkimuksessa viitataan kansainvälisen keskustelun tarkoittamaan

”vapaaehtoiseen ja epäviralliseen menettelyyn, jossa neutraali kolmas osapuoli

auttaa osapuolia saavuttamaan heitä itseään tyydyttävän ratkaisun” (Ervasti

2011, 8). Tämä sovittelun määritelmä on omaksuttu myös Venäjällä (Šamlikašvili

2014b, 10).

Julkinen oikeusapu ja sovittelu siviilioikeudellisissa asioissa ovat Venäjällä

uusia kehittyviä oikeudellisia instituutioita. Järjestelmien kehitystä analysoidaan

tutkimuksessa suhteessa Venäjän oikeusvaltiokehitykseen. Oikeusavun ja

sovittelun kehittäminen Venäjällä nähdään tutkimuksessa osana laajempaa

oikeudellista kehitystä, joka tapahtuu globalisaation ja muun muassa

eurooppalaisen oikeudellisen integraation sekä Venäjän sisäisen

yhteiskunnallisen muutoksen aikana. Venäjän oikeusvaltion periaatteen

toteutumisen tukeminen sekä näiden järjestelmien kehittäminen on viime

vuosina ollut vahvasti esillä Euroopan unionin Venäjä-suhteiden sekä Euroopan

neuvoston asialistoilla (esim. Burnham, Maggs & Danilenko (toim.) 2004, 6–7;

CoE Res. 1065 (1995); Svendsen 2009, 12–16). Järjestelmien sisältö kontrastoidaan

tutkimuksessa Suomen oikeusavun ja sovittelun järjestelmiin. Erityistä

huomiota kiinnitetään järjestelmien kehittämisen tavoitteisiin ja järjestelmien

tarkoitukseen (Artikkelit I–IV), palveluiden kohdentumiseen heikommassa

asemassa olevien kansalaisten ja ulkomaalaisten oikeusturvan näkökulmasta

(Artikkelit I–II), järjestelmien mahdollisuuksiin auttaa rajat ylittävien

1 Venäjän translitteroinnissa käytetään kansallista SFS4900 standardia.

12

perheoikeudellisten asioiden hoitamisessa (Artikkeli III) sekä järjestelmien

vuorovaikutukseen (Artikkelit III–IV).

Venäjällä 2000-luvulla käynnistyneiden oikeusapu- ja sovittelukokeilujen

aikana on valmisteltu ja säädetty julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmien

perustamista ja toimintaa koskevat uudet 2 federaatiolait 3 . Tutkimuksessa

analysoidaan tutkimuskysymysten asettamissa rajoissa julkisen oikeusavun ja

sovittelun kehittämisen vaiheita järjestelmien kokeiluista alkaen (2006–2009)

aina edellä mainitun uuden lainsäädännön voimaan tuloon (2011–2012) ja

ensimmäisiin soveltamiskokemuksiin (2013). Näin ollen tutkimuksessa voidaan

selvittää vasta järjestelmien rakentumisen alkuvaiheita ja taustatekijöitä sekä

Venäjällä kyseisenä ajanjaksona käytyä oikeuspoliittista keskustelua

oikeusjärjestelmän ja siihen liittyen oikeusavun ja sovittelun kehittämisen

strategisista tavoitteista. Tämän vuoksi tutkimuksessa keskitytään kokeilujen

sekä uuden lainsäädännön perustelujen ja sisällön selvittämiseen. Tämän

tarkoituksena on lisätä ymmärrystä Venäjän oikeusjärjestelmän kehittämisen

suuntaviivoista, lainsäätäjän tavoitteista sekä uusien järjestelmien rakenteista ja

toiminnoista (Artikkelit I–IV). Lainsäädännön vaikutukset jäävät seuraavien

tutkimusten kohteiksi.

Venäjän oikeuden länsimaisen tutkimuksen tarvetta on perusteltu sekä

teoreettisesti että pragmaattisesti (esim. Haukkala & Saari (toim.) 2009; Mau,

Mordashev & Turuntsev (toim.) 2007; Mikkola & Khazova (toim.) 2012; Smith

(toim.) 2005). On muun muassa esitetty, että Suomi ja Venäjä ovat

kansainvälisoikeudellisesti samassa lainkäyttöpiirissä, mutta Venäjän

2 Venäjän federaation Federaatiolaki vaihtoehtoisesta riidanratkaisumenettelystä sovittelijan

välityksellä (sovittelumenettelystä) (FZ 193/2010, 27.7.2010) (Federalnyi zakon ”Ob alternativnoi

protsedure uregulirovanija sporov s utšastiem posrednika (protsedure mediatsii)”), joka on tullut

voimaan 1.1.2011 (jäljempänä sovittelulaki);

Venäjän federaation Federaatiolaki Venäjän federaation eräisiin lakeihin tehtävistä muutoksista

johtuen vaihtoehtoisesta riidanratkaisumenettelystä sovittelijan välityksellä (sovittelumenettelystä)

säädetyn federaatiolain hyväksymisestä (FZ 194/2010, 27.7.2010) (Federalnyi zakon ”O vnesenii

izmeneni v otdelnyje zakonodatelnyje akty Rossijskoi Federatsii v svjazi s prinjatiem Federalnogo

zakona ”Ob alternativnoi protsedure uregulirovanija sporov s utšastiem posrednika (protsedure

mediatsii)”), joka on tullut voimaan 1.1.2011;

Venäjän federaation Federaatiolaki maksuttomasta oikeusavusta Venäjän federaatiossa (FZ 324/2011,

21.11.2011), joka on tullut voimaan 15.1.2012 (Federalnyi zakon ”O bespatnoi juriditšeskoi pomoštši

v Rossijskoi Federatsii”) (jäljempänä oikeusapulaki);

Venäjän federaation Federaatiolaki Venäjän federaation eräisiin lakeihin tehtävistä muutoksista

johtuen maksuttomasta oikeusavusta Venäjän federaatiossa säädetyn federaatiolain hyväksymisestä

(FZ 326/2011, 21.11.2011) (Fedelralnyi zakon ”O vnesenii izmeneni v otdelnyje zakonodatelnyje akty

Rossijskoi Federatsii v svjazi s prinjatiem Federalnogo zakona ”O bespatnoi juriditšeskoi pomoštši v

Rossijskoi Federatsii”), joka on tullut voimaan 15.1.2012. 3 Federaatiolaki (Federalnyi zakon) on laki, jonka on säätänyt valtiollinen duuma, hyväksynyt

liittoneuvosto ja allekirjoittanut Venäjän federaation presidentti ja joka on julkaistu tietyssä

säädetyssä järjestyksessä. Federaatiolakialoitteen voivat tehdä Venäjän federaation presidentti,

liittoneuvosto, liittoneuvoston jäsenet, valtiollisen duuman kansanedustajat, hallitus, Venäjän

federaation subjektien lainsäädäntäelimet sekä Venäjän federaation perustuslakituomioistuin,

korkein oikeus ja korkein arbitraatiotuomioistuin niiden toimivaltaan kuuluvissa asioissa.

13

oikeudellisen ajattelun perusteita ja oikeuskäytäntöä koskevaa tutkimusta on

kansainvälisesti edelleen varsin niukalti (mm. Koistinen 2012, 2–3). Venäjän

oikeusjärjestelmän kehityksen tutkimus voi tuoda lisätietoa Venäjän

oikeusvaltiokehityksen tilasta ja tavoitteista ottaen huomioon sen, että Venäjän

sitoutuminen oikeusvaltion periaatteisiin, monenväliseen kansainväliseen

yhteistyöhön sekä Venäjän oikeusreformit ovat Euroopan unionin Venäjää

koskevien keskustelujen keskiössä (Van Oudenaren & Tiersky 2010, 91).

Tutkimuksen avulla voidaan myös lisätä tietoa Venäjän transitioon vaikuttavista

kokemuksista (Salminen & Temmes 2000, 109) sekä havaita, mitä Venäjä

tarkoittaa kehittäessään oikeus- ja sosiaalivaltiota (Grudtsyna 2012, 15:1; VF OM

2013, 2).

Venäjän julkisen oikeusavun ja sovittelun kehittämisestä tai laajemmin

heikommassa asemassa olevien kansalaisten oikeusturvasta on käyty vähän

tieteellistä keskustelua niin Venäjällä kuin kansainvälisestikin. Kyseisten

järjestelmien tutkiminen voidaan nähdä tärkeäksi oikeustieteellisestä, mutta

myös oikeussosiologisesta, yhteiskuntatieteellisestä ja monitieteellisestä Venäjän

tutkimuksen näkökulmasta. Oikeussosiologisesti on tärkeää tarkastella uusia

oikeudellisia ilmiöitä ja instituutioita, jotta pystytään muun muassa selittämään

oikeudellisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden keskinäisiä suhteita

instituutioiden toiminnassa. Yhteiskuntatieteellisesti järjestelmät ovat

merkittävä tutkimusaihe niiden yhteiskunnallisen merkittävyyden ja tulevan

kehityksen ennakoimisen kannalta (Kotiranta 2009, 53). Yhteiskuntapoliittisesti

julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmät ovat olennaisia yhteiskunnan

hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden kehittymisen sekä muun muassa

hyvinvoinnin riskien selvittämiseksi. Oikeusavun ja sovittelun järjestelmien

nivoutuminen osaksi Venäjän oikeusjärjestelmää ja siten yhteiskuntaa sekä

heikommassa asemassa olevien kansalaisten uudet mahdollisuudet turvautua

näiden järjestelmien palveluihin ovat nähtävissä myös Venäjän tutkimuksen4

keskeisiksi aihepiireiksi, jotka nivoutuvat kysymyksiin neuvostojälkeisen

yhteiskunnan toimivuudesta, politiikasta, hallinnon rakenteista sekä muun

muassa rajat ylittävästä toiminnasta.

Tutkimuksen kohteena olevan Venäjän julkisen oikeusavun järjestelmän

(sistema gosudarstvennoi besplatnoi juriditšeskoi pomoštši) kehittäminen

siviilioikeudellisissa asioissa (graždanskije dela) (jäljempänä julkinen oikeusapu)

alkoi Venäjällä kokeilumuotoisesti (eksperiment) kymmenellä (10) eri

kokeilualueella vuonna 2006 (PPRF 534/2005). Kokeilun käynnistämistä edisti

Venäjän silloisen oikeusministerin Juri Tšaikan vierailu Suomessa vuonna 2004,

jonka aikana hän tutustui muun muassa Suomen oikeusapujärjestelmään

(Štšerbak 2012, 17). Artikkelit I–II valaisevat erityisesti tätä Venäjän julkisen

oikeusavun perustamisen alkuvaihetta. Yksityistä sovittelua (mediatsija)

4 Venäjän tutkimuksen näkökulmaa ja tutkijoiden intressiä silmällä pitäen tässä tutkimuksessa

mainitaan keskeisimpien venäläisten lakien nimien ja termien venäjänkieliset vastineet.

14

siviilioikeudellisissa asioissa (jäljempänä sovittelu) ryhdyttiin kokeilemaan

ensimmäistä kertaa Venäjällä vuosina 2008–2009 Uralin alueella ja Pietarin

alueella (Karpenko 2012; Konsepti 2008; Zagainova 2013, 1). Myös muutamilla

muilla Venäjän paikkakunnilla, muun muassa Moskovassa, käynnistyi

suunnilleen samaan aikaan erilaisia pieniä sovittelukokeiluja. Sovittelun

ensimmäisiä kokemuksia ja toimivuutta erityisesti kansainvälisen perheoikeutta

koskevan yhteistyön näkökulmasta analysoidaan artikkelissa III. Artikkelissa IV

taas puolestaan tarkastellaan perustettujen järjestelmien kehittämiseen

vaikuttaneita strategisia tavoitteita ja järjestelmien välisiä suhteita.

Tutkielman alussa tehdään lyhyt taustoittava katsaus neuvostoaikaisista

oikeusavun ja sovittelun tehtävistä vastanneista järjestelmistä. Taustoituksen

tarkoituksena on tutkittavien rakenteiden historiallisen kontekstin ja nykyiseen

kehittämiseen vaikuttavien oikeustraditioiden ymmärtäminen. Taustoituksessa

pitäydytään tutkimuksen kiinnostuksen rajoissa eli järjestelmien toiminnoissa

siviilioikeudellisissa asioissa. Tämän jälkeen tarkastellaan läheisemmin

muutamia tämän tutkimuksen kannalta keskeisimpiä tutkimuksia ensin Venäjän

oikeusjärjestelmän kehityksestä ja sen jälkeen julkisesta oikeusavusta ja

sovittelusta siviilioikeudellisissa asioissa painottaen yhteiskuntatieteellisiä

järjestelmien kehittämistä, kohdentumista ja vuorovaikutusta sekä venäläisten

järjestelmien kehittämistä koskevia tutkimuksia. Tehty kirjallisuuskatsaus

pohjustaa seuraavaksi esiteltävät tutkimuksen rajauksen, tavoitteet ja

tutkimuskysymykset. Teoreettisen johdannon lopussa esitellään tutkimuksen

teoreettinen tausta, johon tutkimushypoteesit nojaavat, sekä metodologinen

tausta.

1.1 OIKEUSAPU JA SOVITTELU NEUVOSTOLIITOSSA JA

2000-LUVUN ALUN VENÄJÄLLÄ

Neuvostoliitossa asianajajat eivät maaseudulla toimiville asianajajille tehtyjä

poikkeuksia lukuun ottamatta saaneet 1930-luvulta lähtien harjoittaa itsenäistä

yksityistä ammattitoimintaa, vaan heidän piti kuulua asianajajien kollektiiveihin

(Butler 1988 (1983), 82). Tällaisia kollektiiveja olivat puolustajainkollegiot ja

niiden alaiset juridiset konsultaatiot (juriditšeskije konsultatsii), joita valvottiin

oikeusviranomaisten taholta. Niiden antaman oikeusavun kustannukset

korvattiin valtion varoista. Neuvosto-oikeuden propaganda, samoin kuin

valtiollisten yritysten oikeudellisten asioiden hoito ja eräät rikosasiat tulivat

asianajajien keskeisiksi tehtäviksi yksityisten henkilöiden siviilioikeudellisten

asioiden jäädessä taka-alalle. Onkin sanottu, että Neuvostoliiton ajan

oikeusjärjestelmästä tuli samalla tavalla ”sosialisoitu” järjestelmä kuin muista

järjestelmistä (Anufrijev 2011; Brooks 2004, 39). Sinänsä edellä mainitut juridiset

konsultaatiot ovat nähtävissä sen ajan yritykseksi huolehtia kansalaisten

julkisesta oikeusavusta eräissä asioissa, mutta niissäkin järjestelmä toimi

15

käytännössä huonosti. Siihen oli syynä suuri asianajajapako alalta, sillä juristit

törmäsivät työssään sosialistisen yhteiskunnan tavoitteita palvelevien lakien ja

natural law -lakien valintatilanteeseen ja soveltamisongelmiin. (Butler 1988 (1983),

37; Tereštšenko 2007.)

Myöhemmin Neuvostoliitossa asianajajien toimintakenttä supistui

entisestään, koska esimerkiksi talouselämää koskevat oikeudelliset riita-asiat

siirrettiin pois tuomioistuimista hallintoviranomaisten ratkaistaviksi. Lisäksi

vain harvat asianajajat saivat enää hoitaa poliittisluonteisia asioita. 1950–60 -

luvulla asianajajien mahdollisuudet kuitenkin laajentuivat suhteessa

osallistumiseen rikosprosessiin puolustajina. Asianajajat saivat oikeuden

edustaa esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä alaikäisiä, invalideja ja henkilöitä,

jotka eivät ymmärtäneet prosessin kieltä.

1970–80 -luvulla Neuvostoliitossa ryhdyttiin uudistamaan

asianajajainstituutiota (NL Z 1165-X/1979) ja tuolloin oli korostetusti esillä

asianajajakollegioiden merkitys perustuslaillisina eliminä, mutta samalla niiden

riippuvuuden korostaminen oikeusministeriöstä. Edistystä tapahtui

kansalaisoikeuksien merkityksen esille nostamisessa korkeimman neuvoston

ratifioitua vuonna 1973 kaksi YK:n keskeisintä kansainvälistä yleissopimusta:

kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen (SopS

8/1976) sekä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan

yleissopimuksen (SopS 6/1976). Myös ETYJ:n päätösasiakirja eli ns. Helsinki-

sopimus vuodelta 1975 (OSCE, Final Act 1975) kiinnitti Neuvostoliiton

huomiota kansalaisoikeuksien merkitykseen ja tarpeeseen suojella kansalaisia

myös valtiota vastaan. (Butler 1988 (1983), 37; Hazard, Butler & Maggs (toim.)

1977, 85–86.) Ihmisoikeuksien näkeminen arvoina eikä osana luokkajaon

näkökulmaa tuli sittemmin julkisesti esille Gorbatševin aikana (Rosas &

Helgesen (toim.) 1990, 3).

Jo 1930-luvun Neuvostoliittoa leimasi kansalaisten laaja epäkunnioittava

suhtautuminen lakeihin ja juristeihin sekä yleinen oikeusnihilismi. Merkille

voidaan panna se, että juuri oikeusnihilismin torjunta on myös nykyisen

Venäjän valtiollisen oikeusohjelman (RPRF 517/2013; PPRF 312/2014) keskeisiä

tavoitteita. Oikeusnihilismi nähdään nyky-Venäjällä ilmenevän lakien

noudattamatta jättämisenä, laillisuuden korvaamisena pragmaattisella

tarkoituksenmukaisuudella, oikeuden arvottamisena viranomaisten toimien

kautta, epäkunnioituksena tuomioistuimia ja lainvalvontaviranomaisia kohtaan

ja pyrkimyksenä ratkaista omat konfliktit itsenäisesti, muun muassa rikollisten

välityksellä, sekä kansalaisten epäpoliittisuutena ja välinpitämättömyytenä

valtion ja yhteiskunnan asioita kohtaan (Skorobogatov 2013, 5–6).

Oikeusnihilismin onkin todettu olevan keskeinen este Venäjän yhteiskunnan ja

valtion nykyiselle kehitykselle (Burnhan, Maggs & Danilenko (toim.) 2004, 6).

Asianajajien keskityttyä Neuvostoliitossa puolustustehtäviinsä ja

kansalaisten keskuudessa vallitsevan yleisen asianajajiin liittyvän

epäluottamuksen johdosta kansalaisten siviilioikeudelliset riidat jäivät paljolti

16

ammatillisen oikeusavun ulkopuolelle ja sosiaalisissa verkostoissa hoidettaviksi.

Siviilioikeudellisten asioiden määrä oli Neuvostoliiton oikeudenhoidossa

vähäistä, ne rajoittuivat suppeisiin arkielämän alueisiin ja niiden hoitaminen oli

valtion tavoitteiden näkökulmasta toissijaista. Todettakoon, että taustalla oli

leniniläinen (Lenin (1970)) väite neuvosto-oikeudesta, jonka mukaan

Neuvostoliitossa ei tunnusteta mitään yksityistä, neuvostoliittolaisille kaikki on

julkisoikeudellista, ja että oikeudelle ei ole sijaa kommunismissa (Koistinen

2010). Maksutonta oikeudellista neuvontaa ja oikeusapua siviiliasioissa

antoivatkin kansalaisille muut kuin asianajajat, kuten monien alojen

ammattiliitot (profsojuzy) ja niiden juridiset konsultaatiot. Tällaista apua oli

tarjolla liittojen jäsenille, joita käytännössä olivat kaikki työssäkäyvät

kansalaiset. Oikeusapua tarjosivat lisäksi lukuisat muut ei-oikeusalan

organisaatiot. Yhtenä esimerkkinä tällaisista organisaatioista voidaan mainita

puolustuspoliittiset elimet (vojenno-polititšeskije organy), joiden tehtäviin kuului

viimeisimpinä lueteltujen tehtävien joukossa:

sotilashenkilöstön, muun henkilöstön ja heidän perheenjäsentensä sosiaalisen

oikeudenmukaisuuden periaatteiden toteutumisen turvaaminen,

sotilasvirkasuhteiden demokratisointi ja muun muassa oikeusavun antaminen

yhdessä sotilasoikeuden elinten kanssa5 (NL UP 1306/1991, 7).

Lisäksi työpaikalla järjestetyt kokoukset, sukulaisten ja tuttujen neuvonta ja

muu vastaava niin sanottu ei-ammatillinen oikeudellinen neuvonta olivat

tuolloin kansalaisten laajassa käytössä. (Dmitrijev (toim.) 2012, 1.)

Mielenkiintoisina voidaan pitää vuonna 2013 Venäjällä julkaistun sosiologisen

tutkimuksen (Novikova 2013, 56) tuloksia, joiden mukaan esimerkiksi Venäjän

Sverdlovin alueen asukkaat tänäkin päivänä kääntyvät juristin puoleen

konfliktiensa selvittämiseksi vain silloin, kuin konflikti on ilmeisen

ratkaisematon, ja sen seuraukset ovat heille henkilökohtaisesti erittäin

merkittävät. Useammin ihmiset luottavat oikeusavun sijaan omiin voimiinsa,

millä tarkoittavat ei ainoastaan omia taloudellisia resurssejaan, vaan myös omaa

ajankäyttöään, osaamistaan, tietojaan, kontaktejaan ja tukiverkostojaan, joita

muodostavat kollegat, ystävät ja tuttavat.

Venäjän kansalaisyhteiskuntaa koskevissa tutkimuksissa (esim. Gibson 2001,

66) onkin todettu, että venäläisten luottamuksessa instituutioihin ja ihmisiin on

suuri ero. Luottamus instituutioihin ‒ samoin kuin ylhäältä alas perustettuihin

kansalaisjärjestöihin ‒ on Venäjällä alhainen. Ihmiset luottavat enemmän

toisiinsa. Sen sijaan moderneissa länsimaisissa yhteiskunnissa luottamus

instituutioihin on vähentänyt tarvetta riippuvuuteen luottamuksesta toiseen

henkilöön. Ledenevan (2013, 2) mukaan moderni Venäjä ei voi jatkaa elämistään

näiden verkostojen eli ”systeemin” (sistema) kanssa, mutta ei ilmankaan sitä.

5 Tässä ja jäljempänä käännökset venäjän kielestä tekijän.

17

Systeemillä hän (emt. 16, 66) tarkoittaa ei ainoastaan kaiken läpäisevää

korruptiojärjestelmää, vaan kaksijakoista ja paradoksaalista epävirallista

järjestelmää kirjoittamattomine sääntöineen, epävirallisine koodeineen ja

voimaverkostoineen. Systeemi toisaalta jarruttaa pitkällä aikavälillä Venäjän

kehittymistä oikeusvaltioksi, mutta toisaalta uudistaa järjestelmiä lyhyellä

aikavälillä pidättelemällä eliittiä ja tarjoamalla kansalaisille mahdollisuuden

käyttää ”verkostopääomaa” (network capital), jolla he saavat tehokkaammin

hoidettua omia asioitaan. Ledenevan (ems.) mukaan kysymys onkin siitä, miten

tätä systeemiä voi modernisoida sisältä päin ja asteittain vähentää sen käyttöä

(verkostoista sosiaalisen pääoman muotoina ks. myös Salmenniemi 2007, 253;

Neuvostoliiton verkostoista ks. myös Bönker 2013, 234).

1990–2000 -luvun vaihteessa ammatillista oikeusapua, mukaan lukien

maksutonta oikeusapua siviilioikeudellisissa asioissa, tarjottiin Venäjällä

asianajajalaitosta koskevan Neuvostoliiton ajan lain (NL Z 1165-X/1979) nojalla.

Asianajajien juridisten konsultaatioiden määrä oli siihen mennessä merkittävästi

lisääntynyt, mikä selittyi sekä järjestelmän laajentumisella vastaamaan

kasvanutta väestön määrää että lisääntyneillä asianajajien

toimintamahdollisuuksilla (Butler 1988 (1983), 85). Kansalaisten lisääntynyt

tietoisuus omista oikeuksistaan lisäsi entisestään tarvetta asianajajien

palveluihin (emt., 89).

Samalla Venäjällä alkoi jyrkkä eriarvoistuminen ”valtion irtisanoutuessa

huolenpitovelvollisuuksistaan kansalaisiaan kohtaan” (Davydova 2009, 65).

Asianajajalaitosta koskevan vuoden 2002 lain (FZ 63/2002, 26:1) mukaan vain

laissa erikseen mainitut kansalaisryhmät olivat oikeutettuja maksuttomaan

oikeusapuun ja vain muutamissa erikseen mainituissa siviilioikeudellisissa

asioissa. Tällaisia asiakkaita olivat vähävaraiset riita-asioiden kantajat, jotka

olivat Venäjän kansalaisia ja joiden asiat koskivat elatusapua, eläkettä ja

vahingonkorvausta perheenpään työtapaturmaisen kuoleman tai

ruumiinvamman johdosta, sekä sotaveteraanit ja poliittisen vainon uhrit. Lisäksi

maksutonta oikeusapua kaikissa asioissa saivat kodittomille tarkoitetuissa

laitoksissa tai rangaistuslaitoksissa olevat alaikäiset. (Kipnis & Krasnov (toim.)

2005, 89–90.) Todettakoon, että myös aiemmin mainittu vuoden 1979

asianajajalaki oli sisältänyt säännöksiä kansalaisten eri ryhmistä, jotka olivat

oikeutettuja oikeusapuun tietyissä siviilioikeudellisissa asioissa maksutta.

Tällaisia kansalaisia olivat muun muassa olleet kolhoosien työntekijät ja

paikallisneuvostojen riitojen osapuolet. (Butler 1988 (1983), 85.) Vasta

rikosprosessilainsäädännön uudistuksen jälkeen vuonna 2007 (FZ 214/2007, 44)

asianajajakamarit saivat itsenäisesti päättää alueilla järjestettävästä

maksuttomasta oikeusavusta. Seuraavat muutokset järjestelmään on tuonut

vuoden 2011 oikeusapulaki.

Myös sovittelun kehittäminen oli Neuvostoliitossa taka-alalla. Todettakoon,

että ensimmäistä kertaa sovittelutoiminnasta Venäjällä oli säädetty jo Katariina

Suuren aikana vuonna 1775 läänien hallintoviranomaisia koskevassa

18

säädöksessä. Sen luvun XXXVI “Omantunnonoikeudesta ja sen tehtävästä”

(sovestnyi sud) 400. pykälässä “Oikeuden tehtävästä” oli säädetty

sovittelumenettelystä, jonka tarkoituksena oli käsitellä henkilöiden välisiä

siviilioikeudellisia riitoja sekä vanhempien ja lasten välisiä riitoja koskien

omaisuutta ja erilaisia velvoitteita. Tuolloin tuomioistuimen tehtävänä oli

järjestää sovittelu, jos riidan osapuolet olivat sellaisen pyynnön kanssa oikeuden

eteen tulleet. Mikäli sovittelusopimukseen ei päästy, oikeus itse jatkoi prosessia

ja pyrki siinäkin sopimukseen osapuolten välillä. Tsaarin ajan Venäjällä oli siten

sekä sovittelua tuomioistuinkäsittelylle vaihtoehtoisena menettelynä että

sovittelevaa tuomioistuinten toimintaa. (Jefremova 2008, 37; Starikova 2013;

Utšreždenija 1775.)

Sovitteleva lainkäyttö näyttäytyi Neuvostoliitossa vain arbitraatioprosessissa,

jonka tavoitteena oli riidan osapuolten pääseminen sopimukseen liike-elämää

koskevassa asiassa. Siviiliprosessissa lainsäädäntö ohjasi tuomioistuimia ennen

kaikkea ratkaisemaan riidan tekemällä asiassa päätös. Venäjä koki

perustavanlaatuisia sosioekonomisia muutoksia Neuvostoliiton hajoamisen

jälkeen, jotka liittyivät siirtymiseen kohti markkinataloutta, demokratiaa ja

oikeusvaltiota (Nystén-Haarala 2001, 1). Sovittelutoiminnasta

tuomioistuinprosessille vaihtoehtoisena riidanratkaisukeinona kiinnostuttiinkin

Venäjällä vasta näiden muutosten ja eurooppalaisen keskustelun myötä 1990-

luvulla. Venäjä ryhtyi perehtymään vaihtoehtoisten riidanratkaisukeinojen

teorioihin ja menetelmiin (alternative dispute resolution, ADR) ja muun muassa

otti 1990-luvun loppupuolella käyttöön oman vastaavan terminsä ja

käännöslyhenteensä (alternativnoje razrešenije sporov, АRS). Venäjän

kiinnostukseen aiheesta vaikutti aktiivinen kansainvälisten toimijoiden toiminta.

ADR sisältyi esimerkiksi laajaan, kansainväliseen, Venäjällä vuosina 1996–2004

toteutettuun hankkeeseen. (EuropeAid/126314/C/SER/RU.)

Ensimmäiset yritykset integroida sovittelu venäläiseen lainsäädäntöön ja

käytäntöön tapahtuivat vuonna 2002. Venäjän arbitraatioprosessilakiin 6

yritettiin tuolloin lisätä sovittelua koskevia säännöksiä, mutta ideaa sovittelun

lakisidonnaisuudesta pidettiin kuitenkin yleisesti ennenaikaisena. (Kalašnikova

2011, 235–236.) Ensimmäiset riita-asioita koskevat sovittelukokeilut

käynnistyivätkin Venäjällä vasta vuosina 2008–2009, jolloin muutamalle alueelle

perustettiin sovittelukeskuksia.

Edellä esitetyn perusteella voidaan todeta, etteivät julkisen oikeusavun ja

sovittelun järjestelmät olleet täysin vieraita Venäjälle sen alkaessa 2000-luvulla

kehittää julkista oikeusapua ja sovittelua siviilioikeudellisissa asiossa. Kuitenkin

julkinen oikeusapu ja sovittelu olivat Neuvostoliiton aikana olleet merkittävästi

erilaisia. Sovittelun osalta voidaan jopa puhua tapahtuneesta täydellisestä

oikeustradition katkoksesta. Neuvostoliitossa ja nyky-Venäjän alkuvuosien

aikana oikeus saada yhteiskunnan varoista kustannettavaa ammatillista

6 Kyseessä Venäjän valtiollisissa arbitraatiotuomioistuimissa tapahtuva asian käsittely.

19

oikeusapua siviilioikeudellisissa asioissa näyttää kuuluneen vain harvoille

erikseen määritellyille kansalaisille ja erikseen määritellyissä asioissa.

Oikeusapujärjestelmä oli kehittynyt Neuvostoliiton aikana erityisen vähän

nimenomaan siviilioikeudellisissa asioissa. Voidaan myös kiinnittää huomiota

siihen, että maksuttomaan oikeusapuun oikeutettujen kansalaisten tuli tuolloin

olla pääsääntöisesti Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän kansalaisia. Näin ollen

2000-luvulle tultaessa Venäjällä oltiin siinä tilanteessa, että järjestelmät piti

luoda käytännössä katsoen kokonaan uudestaan ja arvottaa niiden paikka

venäläisessä oikeusjärjestyksessä, mikä oli tehtävänä varmasti äärimmäisen

mielenkiintoinen ja haastava.

Kuten alla olevasta tutkimuskatsauksesta nähdään, tutkimusta Venäjän

julkisesta oikeusavusta ja sovittelusta on ryhdytty tekemään vasta viime aikoina

(mm. Kalašnikova 2011; Šabelnikov (toim.) 2013; Šamlikašvili ym. 2014d).

Ymmärrettävästi näiden tutkimuksen keskiössä ovat olleet Venäjän

oikeusjärjestelmän muutos ja kehittyvät rakenteet perinteisen normatiivisen

sisällön analyysin rinnalla. Tutkimuksen lyhyestä historiasta huolimatta sille on

kuitenkin ollut leimallista käytettyjen lähestymistapojen runsaus sekä

länsimaisen ja venäläisen tutkimuksen selitysmallien eroavaisuus.

1.2 VENÄJÄN OIKEUSJÄRJESTELMÄN MUUTOS

Muutos yhteiskunnallisessa järjestyksessä, varsinkin nopea muutos tai murros,

on aina tutkimuksellisesti kiinnostava ilmiö. Yhteiskuntien siirtymistä

autoritäärisestä demokraattiseen järjestelmään tai sosialistisesta

sosialismijälkeiseen tai kommunismijälkeiseen järjestelmään on lähestytty

muutaman vuosikymmenen ajan transitiotutkimusten kautta (mm. Bunce 1999a,

1999b; Kubicek 2000; O’Donnell, Schmitter & Whitehead (toim.) 1986; Terry

1993). Transitiotutkimusta on myöhemmin kriittisesti ruvettu nimittämään

transitologiaksi (Burawoy & Verdery 1999; Gans-Morse 2004; Gelman 2003;

Kuzio 2001). Muiden entisten sosialististen yhteiskuntien rinnalla myös

nykyvenäläisen yhteiskunnan sopeutuminen uuteen yhteiskuntajärjestykseen

on tarjonnut transitologian keskustelulle runsaasti aiheita. Todettakoon, että

Venäjä on tarjonnut myös aiemmin kiinnostavia tutkimuskohteita

transitiotutkimukselle, jossa on oltu kiinnostuneita vallankumouksen jälkeisestä

venäläisen yhteiskunnan siirtymisestä kapitalistisesta järjestelmästä

sosialistiseen ja muun muassa oikeusjärjestelmän silloisesta muutoksesta (esim.

Butler 1988 (1983); Hazard 1953; Hazard, Butler & Maggs (toim.) 1977).

Transitiotutkimuksen haasteena on muuttuvien järjestelmien erilaisuuden

sekä muutoksen edellytysten ja päämäärien havaitseminen ja ymmärtäminen.

Transitiotutkimus ei tämän vuoksi ole myöskään yksiselitteinen ja kiistaton

Venäjää koskevan tutkimusaiheen ympärille rakentuva tutkimuskehys. Venäjää

koskevien transitiotutkimusten keskiössä on pitkään ollut nyttemmin yhä

20

useammin kritisoitu siirtymän kuvaaminen ja selittäminen kohti tiedossa olevaa,

tutkijoiden arvottamaa päämäärää, useammin kohti länsimaista moderniutta

taloudessa, politiikassa ja kansalaisvaikuttamisessa (esim. Gibson 2001;

Larjavaara 2007; O’Donell, Schmitter & Whitehead (toim.) 1986; Temkina 1997).

Tällainen tutkimus on muun muassa tarkoittanut kehityksen ”lineaarisuuden”

tutkimista, toisin sanoen yhteiskunnan siirtymisen pisteestä A pisteeseen B

kuvaamista, sekä näiden pisteiden ennalta tietämisen tarpeellisuutta (Rikmann

2012, 47). Transitiotutkimuksen avulla on harvoin etsitty ennestään

tuntemattomia ratkaisuja (Salminen & Temmes 2000, 101). Jälkisosialististen

maiden ja muun muassa Venäjän osalta on myös tehty vääriä arvioita

länsimaisiin malleihin siirtymisen nopeudesta ja tasosta sekä havaittu, etteivät

maiden järjestelmät välttämättä toimi näiden mallien mukaan toteutuneiden

uudistusten jälkeen (Alapuro, Liikanen & Lonkila 2004, 11).

Transitologian kritiikissä onkin muun muassa esitetty, että muutos tulisi

ennemmin ymmärtää tavanomaiseksi muutosprosessiksi (conventional

transitology), jolla ei ole vain yhtä ennakoitavaa lopputulosta, vaan joka johtaa

innovaatioihin. Muutosprosessin aikana omaksutaan uusia sääntöjä ja

yhdistetään ne vanhoihin arvoihin ja intresseihin (mm. Burawoy & Verdery 1999,

4, 15; Cohen 2000, 23; Gelman 1999, 943). Buyandelgeriyn (2008) on esimerkiksi

esittänyt omassa etnografisessa entisen Neuvostoliiton, Itä- ja Keski-Euroopan

valtioiden ja Mongolian tutkimuksessaan, että näiden maiden tutkimukseen

soveltuu paremmin jälkitransitiotutkimus (post-post-transition), jonka huomio

keskittyy menneen perinteen ja uusien muutosten nivoutumisen tutkimiseen.

Myös Nystén-Haaralan (2001) voidaan katsoa lähestyneen Venäjän oikeuden

transition tutkimusta ilman premissiä lopullisesta päämäärästä. Hän (emt., 1) on

katsonut, että vaikka Venäjä edistyisikin hyvin nopeasti ja saavuttaisi

merkittäviä tuloksia, edessä on kuitenkin pitkä ja kivinen tie kohti transition

lopullisia päämääriä, ja tuloksena voi olla Venäjän oma versio

markkinataloudesta, demokratiasta ja oikeusvaltiosta. Eräissä tutkimuksissa on

myös nähty, että entisten neuvostovaltioiden muutosta tulee lähestyä niin

sanotun neloskehyksen (quadruple framework) kautta, jossa muutosta

tarkastellaan samanaikaisesti demokratiassa, taloudessa, valtiollisessa

toiminnassa ja kansakunnassa (Kuzio 2001). Venäjällä on lisäksi esitetty, että

neuvostojälkeinen transitio on itse asiassa jo tapahtunut, ja tämän transition

tutkimus on jo tehty. Nyt olisi aika siirtyä neuvostojälkeiseen nykypolitiikan

tutkimukseen. (Gelman 2003, 100.)

Venäjän nykyhallintoa koskevassa tutkimuksessa (Salminen & Temmes 2000,

94–95) on tultu johtopäätökseen, että vaikka Venäjän transitio on vielä

keskeneräistä monilla markkinatalouden ja poliittis-hallinnollisen järjestelmän

ydinalueilla, sen vuoden 1993 perustuslain takaamat oikeudet ovat kuitenkin jo

tuottaneet muutoksia. Merkittävimpiä ongelmia liittyy kuitenkin edelleen muun

muassa oikeudelliseen traditioon ja oikeudenkäytön todellisuuteen sekä

kansalaisyhteiskunnan toimimiseen, ihmisoikeuksiin, yhteiskunnan toleranssiin

21

erilaisuutta kohtaan ja vallan käytön kontrolliin. Tutkimuksessa (emt., 96) on

nähty, että ongelmien ratkaisu löytyy ennen kaikkia käytännön sovelluksissa ja

poliittisen toiminnan ja hallintokulttuurin kehittämisessä. Venäjän byrokratian

erityispiirteet syventävät transition ongelmia, mutta silläkin alueella on

saavutettu joitakin muutoksia lähinnä sukupolvenvaihdoksen myötä.

Tutkimuksessa (emt., 85, 103) on selvitetty rinnan myös uudistuksia Virossa,

jolloin on havaittu, että neutraalin byrokratian luominen oli myös Virossa

vaikeaa, mutta sen tarve oli siellä oivallettu. Venäjän osalta tie kohti

oikeusvaltiota, joka on yhdessä demokratian kanssa transition keskiössä, ja kohti

neutraalia byrokratiaa on vielä kuljettavana.

Venäjän järjestelmien ja muun muassa oikeusjärjestelmän muutosta on

tutkimuksellisesti lähestytty myös funktionaalisuuden näkökulmasta

(Larjavaara 2007). Siinä transitio on nähty tilaksi, jossa ”järjestelmä toimii jo

vähintään puolittain modernien instituutioiden mukaisesti” (emt., 225). Venäjän

varsin pysyvän transitiotilanteen vuoksi instituutiot ja hallintajärjestelmä eivät

ole funktionaalisesta näkökulmasta tosiasiassa koskaan modernisoituneet, mutta

ovat ottaneet vastaan helposti uusia vaikutteita. Keskeistä muun muassa

oikeuslaitoksen osalta olisi sellainen tosiasiallinen institutionaalinen prosessi,

jossa tapahtuisi järjestelmän eriytyminen muista järjestelmistä ja järjestelmän

funktionaalisuuden vahvistuminen eli vakiintuminen. (emt., 230.)

On mielenkiintoista havaita, että venäläiset tutkimukset Venäjän

oikeusjärjestelmän kehityksestä ovat tietyllä tapaa samanlaiset kuin länsimaiset

tutkimukset. Venäläisten ja länsimaisten tutkimusten yhteiseksi piirteeksi

voidaan nähdä tutkimuskysymyksiin usein kuuluvan kysymyksen venäläisen

oikeusjärjestelmän erityisyydestä verrattuna länsimaisiin järjestelmiin.

Erityisyyttä on tutkimuksissa kuitenkin lähestytty erilaisista lähtökohdista.

Länsimaisissa tutkimuksissa näkökulma erityisyyteen voidaan tiivistää

Tötön (1989, 190) esittämäksi näkemykseksi, että sosialistisissa valtioissa

on ”myöhästynyt” oikeudellinen ja poliittinen ylärakenne, jota on vasta viime

vuosina alettu modernisoimaan tuotantovoimien vaatimalle tasolle. Eli Venäjän

oikeusjärjestelmää on länsimaisissa tutkimuksissa lähestytty sen

kehittymättömyyden tai myöhästyneisyyden sekä ”länsimaisen

mannereurooppalaisen oikeuden järjestelmien kehityksestä poisjäännin”

(Burnham, Maggs & Danilenko (toim.) 2004, 4), ”kuulumisen eri

oikeusperheisiin” (Koistinen 2006, 105) ja ”mikro- ja erityisesti makrotason

integraatio- ja johtamisjärjestelmien kehittymättömyyden” (Larjavaara 2007, 244)

näkökulmasta.

Venäläisissä tutkimuksissa on taasen pureuduttu Venäjän oikeusjärjestelmän

erityisyyteen ja kehitysongelmiin järjestelmän juurettomuuden, tradition

katkonaisuuden ja itsensä uudelleen etsimisen kautta sekä epävirallisten

verkostojen olemassaolon kautta. Esimerkiksi Skorobogatov (2013, 3-5) on

todennut, että oikeusjärjestelmän ongelmien syvenemisen ovat Venäjällä

aiheuttaneet järjestelmän tradition katkeaminen, oikeusreformien pysyväksi

22

muodostunut luonne ja valtion vähäinen sosiaalivaltiorooli. Skorobogatovin

(ems.) mukaan nykyistä oikeuskulttuuria kehitetään Venäjällä tämän vuoksi

samanaikaisesti neljään erilaiseen lähestymistapaan nojaten: 1) hyödyntämällä

länsimaista valmista mallia erityisesti yksityisoikeudellisissa kysymyksissä, 2)

soveltamalla itämaisen oikeuden traditioita ja niissä kollektiivisia intressejä

painottamalla, 3) palaamalla vallankumousta edeltäneeseen oikeusdoktriiniin,

jossa oikeuden ja moraalin välisessä mahdollisessa konfliktissa etusija annetaan

moraalille, sekä 4) säilyttämällä neuvosto-oikeuskulttuurin piirteitä ja uskomalla

korkean oikeustietoisuuden tason saavuttamiseen, minkä Neuvostoliitossa

nähtiin poistavan oikeuden tarpeettomana sosiaalisena sääntelymekanismina luokkaristiriitojen puuttuessa.

Venäjän heikon oikeusvaltiollisuuden kehityksen syiden on arvioitu piilevän

lainsäädännön huonossa ennustettavuudessa, oikeuskäytännön ongelmissa,

lainsäädännön vaikuttavuudessa, eliittiin kuulumattomien henkilöiden

oikeussuojan saatavuuden ongelmissa sekä muun muassa epävirallisten

käytäntöjen suosimisessa (sosiaalisten suhteiden merkityksestä venäläisessä

yhteiskunnassa ks. esim. Lonkila 2000, 99–112; Salmenniemi & Rotkirch (toim.)

2008; Salmi 2006). On nähty, että koko julkisen vallan kehittämistä Venäjällä

rajoittaa sen sidonnaisuus lukuisten epävirallisten ja henkilökohtaisten

verkostojen kautta kaikkiin sidosryhmiin ja muihin toimijoihin, kuten liike-

elämään, hallintoon, lainvalvontaviranomaisiin, tuomioistuimiin ja lainsäätäjiin.

(Ledeneva 2013, 16; Volkov 2011, 3–4.)

Nystén-Haarala (2001) on tutkinut Venäjän oikeusjärjestelmän transitiota

talouselämän sääntelyn ja yritystoiminnan muutosten kautta. Tutkimuksen

(emt., 9–10) tarkoituksena on ollut kuvailla Venäjän transitioprosesseja kohti

oikeusvaltiota, markkinataloutta ja demokratiaa oikeudellisesta näkökulmasta

holistiseen lähestymistapaan nojaten. Nystén-Haarala (emt., 277) on osoittanut,

että Venäjän oikeus on transitiovaiheessa ja kehitys perustuu oikeuspositivismin

ideaaliin normatiivisesta vakaasta järjestelmästä. Transitiota luonnehtii

positiivisen oikeuden kehittäminen, minkä tavoitteena on luoda yhteiskunnan

toiminnoille oikeusperusteet oikeuskäytännön kautta. Tämän jälkeen

oikeusvaltio voisi alkaa toimimaan ja kehittämään omalta osaltaan demokratiaa

pitkällä aikavälillä. Tutkimus (emt., 278–280) on tuonut esille Venäjän

lainsäädännön rajoitteet ja sen, että Venäjän kaltaisissa muuttuvissa

yhteiskunnissa normatiivinen järjestelmä vastaa vain virallisesti

markkinatalouden vaatimuksia, mutta todellinen tilanne, muun muassa vallan

keskittäminen ja presidentin vahva rooli, ei vastaa niitä. Nystén-Haarala (emt., 3,

280–281) on myös nostanut esille luottamuksen tai pikemminkin maassa

vallitsevan luottamuspulan Venäjän sosioekonomisen kehittämisen

merkittäväksi ongelmaksi.

Heusala (Heusala-Pushnov 2003; Heusala 2013) on tutkinut Venäjän

hallintokulttuurin muutosta ja viranomaisyhteistyötä. Norros (2004; 2010) on

puolestaan tarkastellut oikeusviranomaisten yhteistyötä. Heusala (Heusala-

23

Pushnov 2003, 129) on esittänyt, että yleisesti ottaen lainsäädännön

normihierarkia on kehittänyt oikeusturvaa oikeaan suuntaan Venäjällä.

Alueellisia eroja on odotettavissa vähemmän ja kansalaisilla on paremmat

mahdollisuudet tutustua harmonisemmaksi tulleeseen valtakunnalliseen

lainsäädäntöön. Norroksen (2004, 205) mukaan Venäjän oikeusjärjestelmän

kehittämiseen on löydettävissä historiallisten syiden lisäksi myös

maantieteellisiä selityksiä, kuten Ivy-maiden keskeisyys strategisissa valinnoissa

sekä etelästä tulevien uhkien vaikutus poliittisiin valintoihin. Lisäksi Norroksen

(ems.) mukaan ”kansallisten järjestelmien sopeuttaminen monenkeskisten

sopimusten vaatimuksiin näyttää olevan suurvalloille vaikeampaa kuin

pienemmille valtioille”. Siviilioikeudellisen yhteistyön osalta Norros (2010,

358‒372) on nähnyt mahdolliseksi todistaa tutkimushypoteesin

paikkansapitävyyden koskien erilaisuutta yhteistyössä Venäjän kanssa

verrattuna muiden maiden kanssa tehtävään yhteistyöhön. Myös hän (ems.) on

puhunut tutkimuksessaan Venäjän ”erityislaatuisuudesta”.

Burnhamin, Maggsin ja Danilenkon ((toim.) 2004) oikeustieteellisessä

tutkimuksessa Venäjän federaation oikeudesta ja oikeusjärjestelmästä on

tavoiteltu Venäjän lainsäädännön ja oikeuskulttuurin tunnettavuuden lisäämistä

ilman, että lähtökohdaksi olisi otettu kehittyvän oikeusjärjestelmän erityisyys.

Tutkimustulosten (emt., 7) mukaan Venäjä ei ole luomassa uutta sosialismin

jälkeistä oikeusjärjestelmää tai niin sanottua ”slavistista oikeusperhettä”, vaan

palaamassa takaisin mannereurooppalaiseen oikeusperheeseen, mistä se oli alun

perin ollut lähtöisinkin. Prosessissa on ymmärrettävä oikeuden ja

oikeusjärjestelmän rajoitteet muutoksessa, joka vie aikaa ja jonka pitää tapahtua

oikeuskulttuurin kaikissa perusteissa.

Venäjän perustuslakituomioistuimen puheenjohtaja Zorkin (2007) on

tarkastellut Venäjän perustuslain takaaman yhdenvertaisuuden toteutumisen

ongelmia. Hänen (emt.) huomionsa keskipisteessä olivat erityisesti olleet

köyhyyden torjunnan tavoitteet sosiaali- ja oikeusturvan kehittämisessä.

Tutkimustulosten (emt.) mukaan yhdenvertaisuuden toteutuminen Venäjällä

voisi parantaa heikommassa asemassa olevien henkilöiden oikeuksien ja muun

muassa oikeuden oikeusturvaan toteutumista ja samalla lisätä heidän

taloudellisen aktiivisuuden mahdollisuuksiaan. Venäjän perustuslaki takaa

kaikille sosiaali- ja oikeusturvan, mutta tässä yhteydessä voidaan Zorkinin (ems.,

5) mukaan puhua ”perustuslaillisesta ideaalista”, toisin sanoen siitä, että

perustuslain mukaiset oikeudet vallitsevat Venäjällä vain paperilla. Sosiaalisten

mekanismien ”kehittymättömyys” on tutkimuksessa liitetty neuvostojälkeisen

järjestelmän jäänteisiin, valtion politiikkojen ristiriitaisuuksiin, taloudelliseen

tilaan sekä tietämättömyyteen mallista ja roolista, mitkä valtion tulisi valita.

Venäjän erityisyyden Zorkin (ems.) on nähnyt venäläisen ihmisen

neuvostomentaliteetissa, jonka mukaan valtiolla on keskeinen rooli kansalaisten

oikeuksien takaajana.

24

Nämä tutkimukset osoittavat, että Venäjän oikeusjärjestelmän kehityksen

tutkiminen yhteiskuntapoliittisesta ja oikeussosiologisesta näkökulmasta on

mielekästä sen vuoksi, että Venäjän oikeusjärjestelmän kehitystä ja toimivuutta

erityisesti heikommassa asemassa olevien kansalaisten oikeusturvan ja

oikeudenmukaisuuden näkökulmasta on tutkittu vain vähän. Aiempien

tutkimusten tulokset myös osoittavat tarvetta tarkastella Venäjän

oikeusjärjestelmän sisältöä ja kehittämisen tavoitteita kansainvälistyvän

oikeuden ja Venäjän perustuslain takaamien oikeuksien näkökulmasta.

1.3 JULKINEN OIKEUSAPU JA SOVITTELU SIVIILIOIKEUDELLISISSA ASIOISSA

Yhteiskuntatieteellisiä laadullisen tutkimuksen metodeja käyttävissä

länsimaisissa tutkimuksissa oikeusavun rakenteiden ja sisällön tarkastelu on

kytketty tiiviisti oikeuden saatavuuden näkökulmaan, oikeusavun

kehitysvaiheisiin ja vaikuttavuuteen (esim. Cappelletti (toim.) 1981; Daly &

Goebel (toim.) 1995; Genn 1987; Litmala & Alasaari 2004) sekä

oikeusapupalveluiden oikeudenmukaiseen kohdentumiseen (esim. Rissanen &

Rantala 2013). Oikeuden saatavuus on kriittinen kaikkien oikeus- ja

hyvinvointivaltioiden kehittämisen näkökulmasta. Haasteena on toisaalta

kehittää tuomioistuinten ja muiden viranomaisten palveluja laajalle joukolle

kansalaisia lisääntyneen hyvinvoinnin turvaamiseksi ja toisaalta huolehtia

kansalaisten mahdollisuuksista suoriutua muun muassa yhä kasvavista

oikeudenhoidon kustannuksista. (Cappelletti & Garth 1981, 1, 4.) Oikeuden

saatavuuden peruselementteihin kuuluu myös oikeusjärjestelmän tulosten

yksilöllinen ja yhteisöllinen oikeudenmukaisuus (Rissanen & Rantala 2013, 92).

Sovittelua on länsimaisissa oikeustieteellisissä tutkimuksissa lähestytty

useimmiten konfliktien luonteen ja sovittelun menettelyn näkökulmasta, mutta

myös asianajajien roolin näkökulmasta (esim. Ervasti 2005; Golann & Folberg

2011). Yhteiskuntatieteellisissä ja oikeussosiologisissa tutkimuksissa sovittelua

on lähestytty koetun oikeudenmukaisuuden näkökulman kautta (esim. Ervasti

2005; 2011) ja refleksiivisen oikeuden näkökulmasta (Iivari 1991). On myös

katsottu, että vaativimmillaan oikeudenmukaisuutta voidaan lähestyä niin, että

koko ”oikeudellisen järjestelmän uskottavuutta mitataan sen

oikeudenmukaisuudella” (Aarnio 2006, 47).

Venäjän julkinen oikeusapu ja sovittelu ovat sen verran uusia järjestelmiä,

että niitä koskevia tutkimuksia on vielä vähän. Tämän tutkimuksen kannalta on

tärkeää perehtyä näihin muutamiin tutkimuksiin, mutta niiden lisäksi myös

laajemmin oikeuden saatavuuden, oikeusavun ja sovittelun kehittämistä

koskeviin tutkimuksiin erityisesti koskien palvelujen kohdentumista,

oikeudenmukaisuutta sekä järjestelmien vuorovaikutusta. Seuraavaksi

tarkastellaan ensin tutkimuksia julkisesta oikeusavusta ja sovittelusta muualla

25

kuin Venäjällä ja sen jälkeen tehdään katsaus Venäjän julkista oikeusapua ja

sovittelua koskeviin tutkimuksiin.

Oikeuden saatavuuden kehitystä Yhdysvalloissa koskevassa tutkimuksessa

(Cappelletti & Garth 1981, 1, 4, 5, 22–23) on muun muassa esitetty, että

oikeusapujärjestelmä kehittyi Yhdysvalloissa kolmivaiheisesti. Näiden

vaiheiden on katsottu pätevän myös muiden maiden, esimerkiksi Saksan

kohdalla: 1) köyhimmille tarkoitetun oikeusavun kehittämisohjelmat; 2) julkisen

edun vaihe ja julkisoikeudellisten, muun muassa kuluttajasuoja- ja

ympäristökiistojen, hoitaminen säätiöiden tukemien lakifirmojen avulla ja 3)

yleinen riita-asiainprosessin ja instituutioiden kehittäminen.

Myös Suomen oikeusapujärjestelmää ruvettiin kehittämään voimakkaasti

1950-luvulta lähtien nimenomaan köyhäinavusta, varattomien ja vähävaraisten

henkiöiden oikeusturvasta. Oikeusavun osalta on Suomessa katsottu, että ”myös

taloudellisten esteiden poistaminen oikeussuojan hakemisessa on julkiselle

vallalle kuuluva tehtävä pyrittäessä kansalaisten oikeudelliseen tasa-arvoon

käytännössä”. (Ruso 1985, 12.) Nykyiseksi järjestelmäksi oikeusapu on

kehittynyt, kun siinä otettiin laajemmin huomioon kansalaisten perusoikeus

oikeusapuun, järjestelmän kokonaisuus sekä oikeudenhoidon rationaalisuus

(Litmala & Alasaari 2004, 8–9).

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen (Rosti, Niemi & Lasola 2008)

tutkimuksessa on suomalaista oikeusapua lähestytty kolmesta eri näkökulmasta.

Tutkimuksessa (emt.) on tarkasteltu oikeudellisen tiedon, oikeudellisen

neuvonnan ja oikeusavun saatavuutta. Lisäksi on tutkittu vaihtoehtoisten

riidanratkaisumenettelyjen saatavuutta. Myöhemmässä Oikeuspoliittisen

tutkimuslaitoksen (Rissanen & Rantala 2013, 90–93) tutkimuksessa on

tarkasteltu julkisen oikeusavun kohdentumista. Siinä oikeusapujärjestelmän

kehittämisen haasteeksi on nähty oikeusapujärjestelmän alkuperäisen

tarkoituksen säilyttäminen eli yhtäläisten mahdollisuuksien takaaminen

oikeudellisen avun saamiseen ja sitä kautta oikeudensaantia koskevien

perusoikeuksien toteutuminen. Näiden tavoitteiden toteuttamiseksi tarvitaan

tutkimuksen mukaan julkisten ja yksityisten palveluiden ”kumppanuutta” ja

sidosryhmien yhteistyötä asiakkaiden ohjaamiseksi oikeudellisiin palveluihin

(emt., 92). Tutkimuksessa (emt., 93) on myös todettu, että perusoikeuksien

toteutumisen ja eriarvoisuuden poistamisen kannalta oikeusavun

vaikuttavuustavoitteiden asettelussa on oltava realisti, koska oikeusavun kyky

puuttua yhteiskunnan taloudellisiin, sosiaalisiin ja poliittisiin eriarvoisuutta

tuottaviin ongelmiin on rajallinen.

Maksuttoman oikeusavun ongelmia on selvitelty Itä- ja Keski-Euroopan

maita koskeneessa oikeuden saatavuuden hankkeessa (Reznitšenko (toim.) 2002).

Hankeselvityksessä on tehty suosituksia valtioille koskien oikeusavun

kehittämistä sekä rikos- että siviiliasioissa. Selvityksessä on kiinnitetty huomiota

CDCJ:n oikeusapujärjestelmien kehittämistä koskevan toimintasuunnitelman

(CDCJ(2002)21) tavoitteisiin ja niiden toimeenpanoon eri valtioissa, muun

26

muassa liittyen tiedon levittämiseen oikeusavun saatavuudesta,

oikeusapujärjestelmien uudistamiseen ja oikeusavun saatavuuteen rajat

ylittävissä asioissa.

Blankenburgin ja Reifnerin (1981, 222) tutkimuksessa on selvitetty Saksan

oikeudellisten palveluiden infrastruktuurin muutosta sosiaalisten olosuhteiden

muutosten johdosta. Tutkimuksessa on käytetty vertailtavina maina Englantia ja

Yhdysvaltoja. Tutkimuksen mukaan muutokset oikeudellisten palveluiden

järjestelmässä aiheutuvat seuraavista syistä: 1) vastauksena sosiaalisiin

ongelmiin, jotka lisäävät oikeusavun tarvetta ja 2) palveluiden tukemisen

mahdollisuuden avautuminen, koska oikeusalan ammattilaiset ovat

kiinnostuneita lisäämään omia palveluitaan. Tutkimuksen (emt., 245–247)

tulosten mukaan Saksan heikko oikeusapujärjestelmä on selitettävissä

oikeusalan ammattilaisten pienellä lukumäärällä sekä oikeusinstituutioiden

rakenteilla. Oikeusapujärjestelmän kehittämistä voidaan kyseisen tutkimuksen

(ems.) mukaan lähestyä laajemmin eri järjestelmien tutkimusten näkökulmasta.

Esimerkiksi sovittelun kehittämiselle ei ole Saksassa nähty tarvetta vahvan

tuomioistuimen sovittelevan tehtävän vuoksi. Tutkimuksen (emt., 248) tulosten

mukaan juuri organisatoriset tarpeet, jotka liittyvät kysymyksiin, kenen intressit

vaativat oikeusapua ja kuka huolehtii näiden intressien edustamisesta, sekä

oikeusavun korvauskeinot eroavat erilaisissa oikeuspoliittisissa kulttuureissa.

Venäjällä on tehty vertaileva tutkimus Moldovan, Kazakstanin, Georgian ja

Armenian sekä muutamien muiden entisen Neuvostoliiton valtioiden

sovittelujärjestelmistä (Šamlikašvili ym. 2014c). Siinä (emt., 149) on todettu, että

kyseiset maat ovat eri vaiheissa sovittelun kehittämisessä ja että sovittelua

koskevaa lainsäädäntöä ei vielä ole kaikissa tarkastelluissa valtioissa (esim.

Ukraina, Kirgisia, Tadžikistan). Yhteistä valtioille on ollut se, että järjestelmien

kehittämistä ovat ohjanneet tuomioistuinlaitosten tarpeet, mutta myös

riidanratkaisujen tehottomuus oikeuslaitoksissa. Tutkimuksessa (emt, 194–195)

on tuotu esiin, että Ukraina ja Moldova ovat kehittämässä myös restoratiivista

oikeutta. Kirgisia ja Moldova käyttävät sovittelua muun muassa etnisten

konfliktien ennaltaehkäisemiseksi ja ratkaisemiseksi. Joissakin valtioissa

sovittelun osalta ei ole määritelty asiaryhmiä, joissa sovittelu on mahdollista,

joissakin taas on. Kazakstanissa ja Moldovassa sovittelu on mahdollinen sekä

rikos- että siviiliasioissa. Georgia poikkeaa muista tarkastelluista maista sillä,

että siellä on säädetty sekä tuomioistuinsovittelusta että tuomioistuinten

ulkopuolisesta sovittelusta (emt., 197). Tutkimuksen (emt., 199) mukaan

sovittelu on entisen Neuvostoliiton valtioissa kehityksensä alkuvaiheessa, mutta

siitä on yhä enemmän mainintoja virallisissa asiakirjoissa ja siitä tietää yhä

laajempi kansalaisten piiri.

Perhesovittelun kehityksen vaiheita eurooppalaisissa valtioissa on tutkinut

Casals (2005, 4), joka on todennut, että eurooppalaisten maiden perhesovittelun

(divorce mediation) kehitys on edennyt neljän vaiheen mukaan: 1) ensin

perhekonfliktien parissa työskentelevät ammattilaiset kiinnostuvat asiasta; 2)

27

seuraavaksi nämä ammattilaiset järjestäytyvät yhdistyksiin tavoitteena edistää ja

harjoittaa sovittelua käytännössä; 3) seuraavana askeleena ovat kansallisen

lainsäätäjän viittaukset sovitteluun hyödyllisenä eroihin liittyvien riitojen

ratkaisumekanismina ja suositeltavana verrattuna tuomioistuinratkaisuun riita-

asiassa ja 4) lopuksi perhesovittelusta säädetään lainsäädännössä

yksityiskohtaisemmin kuin mitä siviili- ja kauppaoikeudellisten asioiden

sovittelusta on yleisesti säädetty. Casals (ems.) on havainnut, että Itä-Euroopan

valtiot ovat perhesovittelun kehittämisessä vasta alkuvaiheessa.

Suomessa konfliktinratkaisumenetelmiä ja muun muassa sovittelua on

tutkinut eniten Ervasti (2005; 2011). Hänen (2005, 2) sovittelua koskevassa

tutkimuksessaan on esitelty sovittelun teoreettisia lähtökohtia, sovittelun etuja ja

haittoja sekä muun muassa sovittelun strategioita ja käytäntöjä. Tutkimuksessa

on erikseen selvitelty tuomioistuimen sovintomenettely siviiliprosessissa ja

erillinen tuomioistuinsovittelu Suomessa. Tutkimuksessa on myös käsitelty

lapsen asemaa ja oikeutta koskevien asioiden käsittelyä tuomioistuinsovittelussa.

Tutkimuksen (emt., 246) mukaan suomalaisessa konfliktinratkaisujärjestelmässä

on käynnissä seuraavat muutokset:

1) tuomioistuinten ulkopuolisten konfliktinratkaisumenetelmien merkitys lisääntyy, 2)

vaihtoehtoisten toimintatapojen – kuten sovittelun – merkitys korostuu jatkossa

tuomioistuintoiminnassa, 3) tuomarien henkilökohtainen persoona ja

ammattiosaaminen sekä heidän henkilökohtainen vastuunottonsa tekemistään

ratkaisuista korostuu ja 4) koettu proseduraalinen oikeudenmukaisuus nousee

keskiöön aikaisempaa enemmän.

Vuoden 2011 tutkimuksessa Ervasti (2011) on tarkastellut tuomioistuinsovittelua

vuosien 2006–2009 asiakirja-aineiston valossa. Ervasti (emt., 79) on lähestynyt

tuomioistuinsovittelua uutena oikeusinstituutiona suomalaisessa

oikeusjärjestelmässä. Tuomioistuinsovittelu on tutkimuksen (ems.) mukaan

ensisijaisesti fasilitatiivista eli sellaista, jossa sovittelija auttaa osapuolia

itsenäisesti löytämään ratkaisun ongelmaansa. Ervasti (ems.) on päätynyt

johtopäätökseen, että sovittelu soveltuu hyvin perhesuhteisiin liittyviin riitoihin.

Tutkimuksen (emt., 80–81) mukaan uuden instituution kehittymisen seuranta on

tärkeää ja luotettavan tiedon saamisen ongelmat on ratkaistava sekä tilastointia

kehittämällä että tutkimuksen lisäämisellä. Lisäksi tutkimuksen

johtopäätöksissä on esitetty, että sovittelukoulutusta olisi syytä järjestää myös

oikeusavustajille, koska heillä on usein keskeinen rooli pohdittaessa, pitäisikö

asiaa sovitella (emt., 81).

Rikos- ja riita-asioiden sovittelua Suomessa on tarkasteltu myös modernin

legitiimin ja validin oikeuden evoluution näkökulmasta sekä oikeuden

legitimaation ja sosiaalivaltion oikeuden eli sosiaalioikeuden (social law)

luonteen (Ewald 1986, 40) ja refleksiivisen oikeuden (Teubner 1993, 64–99)

näkökulmasta (Iivari 1991, 15–16). Iivarin (emt., 267) tutkimuksessa on

28

tarkasteltu sovittelua sen organisatorisen aseman ja virallisjärjestelmän välisten

suhteiden tarkastelun kautta. Sovittelu on nähty alasysteeminä, joka on

institutionalisoitumassa kohti yhä itsenäisempää järjestelmää. Tutkimuksessa

(ems.) on havaittu, että sovitteluprojektit Suomessa syntyivät enemmän tai

vähemmän spontaanisti ilman, että ”niiden ja virallisen järjestelmän suhdetta

olisi täsmällisemmin säännelty”. Tästä syystä järjestelmien keskinäinen suhde

hämärtyi ja sovittelusta tuli vahvemmalle viralliselle oikeusjärjestelmälle

alisteinen.

Kuulialan (2012, 1122–1123) mukaan siviiliprosessin luonteen osittainen

muuntuminen kohti sovintoratkaisun etsimistä prosessin sisällä on

mahdollisesti selittämässä tuomioistuinsovittelun hidasta laajenemista, koska

sovittelulle ominaiset menettelyt ovat tulleet osaksi riita-asiain oikeudenkäyntiä.

Asia kuitenkin vaatii lisätutkimusta. Tärkeintä ei ole kuitenkaan se, että

saataisiin aikaan mahdollisimman paljon sovintoja tuomioistuinprosessissa tai

sovittelussa, vaan löytää kullekin jutulle mahdollisimman varhaisessa vaiheessa

asianosaisten tarpeita vastaava käsittelytapa.

Golann ja Folberg (2011, 233–284, 295–296) ovat käsitelleet sovittelua

Yhdysvalloissa koskevassa teoksessa yhtenä kysymyksenä sovittelun osapuolen

avustamista sekä perheasioiden sovittelua (family mediation). Siinä on todettu,

että perhekonfliktit koskettavat ihmisten keskeisimpiä perusoikeuksia ja on

valitettavaa, että nimenomaan perheasioissa osapuolten mahdollisuudet

turvautua oikeusapuun ovat useimmiten rajallisempia kuin esimerkiksi

yritysmaailmassa. Oikeusavun puuttuminen sovittelussa voi vaikeuttaa

neuvottelujen tehokkuutta ja hankaloittaa sovittelijan tilannetta. Siitä huolimatta

sovittelu perheasioissa voittaa oikeudenkäynnin vaihtoehtoehdon sekä

oikeudenkäynnin korkeiden kustannusten että tuomioistuinprosessin luonteen

vuoksi.

Venäjän julkisesta oikeusavusta ja sovittelusta on ilmestynyt ensimmäisiä

tutkimuksia Venäjällä. Šabelnikovin (2012; (toim.) 2013) sosiologisessa

tutkimuksessa on selvitetty asiakasnäkökulma maksuttomaan oikeusapuun

muutamalla Venäjän paikkakunnalla ennen uuden oikeusapulain voimaantuloa.

Tutkimuksen (Šabelnikov 2012, 44) mukaan mikään, edes ideaalijärjestelmä, ei

mahdollista vastaamista maksuttoman oikeusavun kokonaiskysyntään ainakaan

sellaisissa valtioissa kuin Venäjä. Vaikka Venäjän uusi maksutonta oikeusapua

koskeva laki alkaisikin toimia täydellä teholla, se ei riitä mahdollistamaan

kaikille tarvitseville oikeusavun saatavuutta. Tutkimuksessa (Šabelnikov (toim.)

2013, 49–50) on ilmennyt, että Venäjällä ei ole vielä kokeilujen aikana päästy

oikeusavun laadun arviointityöhön. Asiakkaat eivät aina tiedä tai osaa valita,

minkä toimijan puoleen heidän tulee kääntyä oikeudellisen ongelman

ilmennettyä. Kansalaiset joko jättävät oikeudelliset ongelmansa hoitamatta,

koska heillä ei riitä voimia käynnistää asian hoitaminen, tai etsivät avukseen

heidän mielestään asiantuntevia tuttuja tai sukulaisia. Oikeusavun saamisen

mahdollisuus koettiin kuuluvan joillekin, muttei kaikille. Yleisesti ajateltiin, että

29

oikeudellinen neuvonta maksaa tähtitieteellisiä summia, eikä kukaan uskalla

edes mennä asianajajan luo. Useampi oli kuitenkin valmis maksamaan

palveluista sen verran, mitä oikeudellinen neuvonta maksaa todellisuudessa.

Asiakkaat, jotka olivat saaneet maksutonta oikeusapua, eivät osanneet vastata

kysymykseen, kuka oli sen maksuttoman oikeusavun antaja: asianajaja,

oikeusavustaja vai jonkin tahon juridinen klinikka. Heille oli tärkeintä saada

ongelmansa ratkaistuksi, eivätkä he edes olleet rekisteröineet mielissään, minkä

toimijan kanssa he asioivat. Tällainen yhdentekevyys edustaa tutkimuksen

mukaan jäännettä Neuvostoliiton ajan ihmisten mentaliteetista. Tutkimuksen

mukaan Venäjällä ei uskota edes laadukkaiden oikeuspalvelujen

mahdollisuuksiin ratkaista ihmisten konkreettisia ongelmia.

Šabelnikov (2012, 50) onkin nostanut esille luottamuksen merkityksen (vrt.

Nystén-Haarala 2001, 280–282) sekä edellä mainitussa suomalaisessa

tutkimuksessa (Rissanen & Rantala 2013) esillä olleen tiedon saatavuuden

kysymyksen. Ei riitä, että kehitetään juristien toimintaa ”oikeuden temppelin

vartijoina, mikä on sinänsä hyvä asia, mutta jos ihmiset eivät tähän usko, eivätkä

usko, että oikeus auttaa heitä, he eivät mene juristien luo” (Šabelnikov (2012, 50).

Ihmisten täytyy saada usko siihen, että oikeuspalvelut ovat oikeasti heidän

saatavissaan. Šabelnikov (ems.) tiivistää tutkimustuloksiin perustuvan kriittisen

arvionsa sanoihin, että Venäjällä ”kaikki jotenkuten tietävät, missä on

terveyskeskus, mutta missä on lähin paikka, missä voi saada oikeusapua, ei

tiedä kukaan”. Šabelnikov (emt., 51) on suhtautunut uuteen oikeusapulakiin

kriittisesti sekä sen kapean soveltamisalan vuoksi että sen vuoksi, että valtio on

jättäytynyt pois maksuttoman oikeusapujärjestelmän rahoittamisesta. Viimeksi

mainittu seikka saattaa kuitenkin hänen (ems.) mukaansa vielä kääntyä

positiiviseksi, jos alueet mahdollisesti käyttävät niille laissa annettuja

mahdollisuuksia ja laajentavat maksuttoman oikeusavun asia- ja asiakasryhmiä

alueillaan.

Riippumattomien sosiologisten tutkimusten keskuksen (Tsentr nezavisimyh

sociologitšeskih issledovani) tekemässä tutkimuksessa (Gutnikov 2014; Ježova &

Raiskaja 2014) on selvitetty kansalaisjärjestöjen 7 osallistuminen maksuttoman

oikeusavun palveluiden tarjoamiseen Luoteis-Venäjän alueella. Tutkimuksen

(emt.) mukaan oikeusapu kuuluu tiiviisti kansalaisjärjestöjen toimintaan.

Maksutonta oikeusapua on Luoteis-Venäjän alueella annettu ensinnäkin

järjestöjen omille jäsenille. Lisäksi esimerkiksi sosiaaliorientoituneet järjestöt

ovat antaneet maksutonta oikeusapua tietyille niiden tukemille kohderyhmille,

kuten kodittomille tai huumeriippuvaisille lapsille. Vastaavasti esimerkiksi

ihmisoikeusorientoituneet järjestöt ovat auttaneet kansalaisia

ihmisoikeusasioissa ja muun muassa laatineet valituksia Euroopan

7 Kansalaisjärjestöt kuuluvat oikeusapulain (FZ 324/2011) mukaan ei-julkisiin oikeusaputoimijoihin.

Laissa säädetään, että kansalaisjärjestöt voivat perustaa ei-valtiollisia maksuttoman oikeusavun

keskuksia ja rekisteröidä niitä oikeusministeriön alueellisissa virastoissa.

30

ihmisoikeustuomioistuimeen. Oikeusavun muotoja tutkimuksen mukaan ovat

kansalaisjärjestöissä olleet ohjaus julkiseen oikeusapuun, asianajajan korvauksen

maksaminen asiakkaan puolesta ja järjestön omin voimin annettava oikeusapu.

Tutkimustulosten (emt.) mukaan 48 % järjestöistä ei ole käyttänyt varsinaisia

oikeudellisen avun menetelmiä, vaan suurin osa on yrittänyt neuvoa asiakkaita

siinä, miten asiakkaat itse voivat auttaa itseään heidän ongelmissaan. Järjestöt

ovat myös antaneet psykologista apua ja sovitelleet asioita sekä tarjonneet niin

sanottua ”sosiaalipatronaattia” eli tukipalveluita, kuten asiakkaan kanssa

käymistä jossakin virastossa. Tutkimuksen mukaan kansalaiset tarvitsevat

kokonaisvaltaista apua, toisin sanoen ”mukana kulkemista” eikä pelkästään

oikeusapua.

Oikeusavun ja tuen tiiviistä yhdistymisestä tai dualistisesta luonteesta

venäläisten kansalaisjärjestöjen toiminnassa on myös mielenkiintoisia tuloksia

Kulmalan (2013, 291) Sortavalan aluetta koskevassa tutkimuksessa.

Tutkimuksen (ems.) mukaan kansalaisjärjestöille jo tyypillisesti kuuluva

oikeudellisen neuvonnan ja avun rooli sosiaalioikeuksien puolustamisessa ja

siinä yhteys valtioon on otettava paremmin huomioon, kun muodostetaan

käsityksiä nykyisestä venäläisestä kansalaistoiminnasta.

Gutnikovin (2014) tutkimuksen mukaan kansalaisilla on vain vähän tietoa

sekä julkisesta että ei-julkisesta oikeusavusta. Kansalaiset pitivät asianajajien

palkkioita kohtuuttomina, vaikka eivät tienneet, mitä palvelut tosiasiassa

maksavat. Tältä osin tutkimustulos on samansuuntainen edellä mainitun

Šabelnikovin (2012) tutkimustuloksen kanssa. Luottamusongelma oli myös

tämän tutkimuksen (Gutnikov 2014) mukaan keskeisimpiä ongelmia

oikeusavun kehittämisessä. Tutkimuksen (emt.) mukaan oikeusavun

kehittämiseksi jatkossa on lisättävä verkostoitumista, asiakkaiden ohjausta eri

toimijoiden kesken oikean toimijan luokse ja oikeusavun popularisointia. Lisäksi

täytyy parantaa oikeusavun saatavuutta, kehittää päivystävää puhelinpalvelua

ja oikeusavun laadun arviointia sekä miettiä osakorvauksellista oikeusapua (ks.

myös edellä Rissanen & Rantala 2013, 90–93).

Sovittelusta riita-asioissa on Venäjällä tehty monografiatutkimus

(Kalašnikova 2011). Kalašnikova (emt., 1) on syventynyt tutkimuksessaan

sovittelun käsitteelliseen analyysiin. Tutkimuksessa on tehty laaja

kansainvälinen sovittelun määritelmien vertailu ja sen jälkeen käyty läpi

Venäjälle luodun järjestelmän lainsäädännöllinen perusta ja menetelmällinen

sisältö. Tutkimuksessa (emt., 237) on päästy tulokseen siitä, että ”sovittelu on

tulossa venäläisen oikeudellisen todellisuuden itsenäiseksi ilmiöksi”. Sovittelu

voidaan nähdä kompleksiseksi hallintojen väliseksi instituutioksi. Cappellettiin

((toim.) 1981, 282–296) nojaten sovittelu nähdään tutkimuksessa (Kalašnikova

2011, 239–240) ”paremmaksi” koeksistentiaaliseksi oikeudeksi (co-existential

justice), joka on tavanomaisesta oikeudesta poiketen kaikkien saatavana.

Tutkimuksen (ems.) mukaan Venäjän sovittelua siviilioikeudellisissa asioissa

tulee kehittää jatkossa kahdella raiteella: 1) sovittelulain nojalla luodun

31

yksityisen sovittelun kehittäminen ja siihen liittyen sovittelijoiden koulutus,

sovittelun kehittäminen laajassa joukossa asioita ja 2) integraatiomallisen

sovittelun kehittäminen, jossa sovittelu tuodaan mukaan siviilioikeudellisten

asioiden parissa toimivien viranomaisten toimintaan. Erityisen kannattavana

jälkimmäisestä näkökulmasta näyttäytyvät tuomioistuin- ja notaarisovittelu.

Myöhemmin sovittelu voidaan tuoda myös muiden viranomaisten toimintaan.

Tuomioistuin- ja notaarisovittelun kehittäminen on myös tutkimuksen (emt.,

178–185) tulosten mukaan se vaihtoehto, jota tulisi suosia perhesovittelun

kehittämisessä. Vertailutukea tälle väitteelle on tutkimuksessa haettu muiden

maiden, mukaan lukien Suomen, järjestelmien tarkastelusta (emt., 83) sekä

Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksesta sovittelun kehittämiseksi

perheasioissa (CoE Rec(98)1).

Moskovan sovittelukeskuksen8 johtajan Šamlikašvilin (2011; 2012) artikke-

leissa on analysoitu uuden sovittelulain merkitystä venäläiselle

oikeusjärjestelmälle. Šamlikašvilin (2011) mukaan venäläisen uuden

lainsäädännön pohjalla on vuoden 2006 lakiesitys sovintomenettelystä, joka

perustui kaupallisten riitojen sovittelua koskevaan UNCITRAL:n9 mallilakiin.

Uudella sovittelulailla on haluttu tarkoilla menettelysäännöksillä suojella uutta

järjestelmää ei-ammatillisilta asiantuntijamarkkinoilta ja korottaa sen merkitystä

kansalaisten silmissä. Lakiesityksen valmistelussa kiinnitettiin huomiota siihen,

että kansalaiset ovat hyvin vähän tietoisia sovittelujärjestelmän erityispiirteistä

ja hyödyistä. Sovittelun vakiintuminen osaksi venäläistä oikeusjärjestelmää sekä

yhteiskuntaa vaatii johdonmukaista ja kärsivällistä järjestelmän kehittämistä ja

vastustajien kääntämistä puolestapuhujien leiriin. Vaikka tuomioistuimet aluksi

olivatkin skeptisiä, niiden suhtautuminen sovitteluun näyttää Šamlikašvilin

(2011) mukaan olevan nykyisin myönteinen.

Venäjällä on sittemmin analysoitu sovittelupalveluiden tarjontaa vuosina

2010–2013 eli sovittelulain voimassaolon aikana sekä asiantuntijoiden

näkemyksiä järjestelmän jatkokehittämisestä. Tutkimuksen (Šamlikašvili ym.

2014d, 113–114) mukaan asiantuntijat ovat yhteisesti olleet sitä mieltä, että

järjestelmä on kehittynyt heikosti. Käytännössä järjestelmä on institutionalisoitu

lailla, mutta sen käytännön toimivuus on heikkoa ja kysyntä on vähäistä. Syitä

tähän ovat kansalaisten vähäiset tiedot järjestelmästä, sovittelijoiden

riittämättömyys ja järjestelmän vähäinen yhteistyö tuomioistuinjärjestelmän

kanssa. Järjestelmä toimii aktiivisesti vain perustettujen sovittelukeskusten

paikkakunnilla Moskovassa, Pietarissa, Jekaterinburgissa ja Voronežissa.

Asiantuntijoilla on ollut vain vähän näkemyksiä järjestelmän yhtenäistämisestä

ja palveluiden kehittämisen yhteisistä suuntaviivoista. Tutkimuksen (emt., 136–

8 18.2.2013 alkaen Moskovan sovittelukeskuksen yhteyteen on perustettu Federaation

sovitteluinstituutti (Federalnyi institut mediatsii (FIM)). Venäjän opetus- ja tiedeministeriö on sopinut

tämän instituutin kanssa rajat ylittävän perhesovittelun kehittämisestä Haagin yleissopimusten

mukaisissa asioissa (Kaganov 2014). 9 United Nations Commission on International Trade Law (UNCITRAL)

32

138) mukaan jatkossa tavoitteita olisivat muun muassa valtion roolin lisääminen

sovittelun edistämiseksi ja valtion mahdollisuus osoittaa rahallista tukea

sovittelun kehittämiselle, sovittelun maksuttomuus joissakin asioissa sekä

sovittelun integroiminen osaksi tuomioistuinjärjestelmää.

Uralin sovittelukeskuksen johtajan Zagainovan (2012a) sovittelun

kehittämistä käsittelevän artikkelin mukaan sovittelu tullakseen tehokkaaksi

oikeudelliseksi instituutioksi Venäjällä tarvitsee kokonaisvaltaista

lähestymistapaa, joka kattaa sekä yksityisen että integraatiomallin kehittämisen,

ja tämän lisäksi oikeusalan ammattilaisten kouluttamisen sovittelutekniikoissa.

Kansainvälisen kokemuksen perusteella tutkija (emt.) on arvellut, että Venäjälle

tullee asteittain muodostumaan tuomioistuinkäsittelyä edeltävä pakollinen

sovittelu eräissä asioissa. Tällä hetkellä tälle kehitykselle on esteenä

tutkimustiedon vähäisyys Venäjällä sekä koulutettujen sovittelijoiden

puuttuminen.

Edellä esitetyn perusteella voidaan tehdä johtopäätös siitä, että Venäjän

julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmiä on vasta ruvettu tutkimaan.

Aiheesta on ilmestynyt ensimmäisiä venäläisiä oikeustieteellisiä ja sosiologisia

tutkimuksia. Näiden järjestelmien palveluiden kohdentumisesta,

oikeudenmukaisuudesta ja merkityksestä oikeuden saatavuuden kannalta

Venäjällä ei ole riittävästi tietoa. Järjestelmien mahdollisia eroja muihin ja muun

muassa eurooppalaisiin järjestelmiin ei ole myöskään paljon tutkittu.

Aikaisempien tutkimusten tulosten perusteella järjestelmien jatkokehittämiseksi

Venäjällä tarvitaan lisää tutkimustietoa. Tutkimuksissa on noussut esille

kysymys luottamuksesta, samoin kuin Venäjän oikeudellista kehitystä

koskevissa aiemmissa tutkimuksissa. Lisäksi kysymyksiä siitä, onko näiden

järjestelmien kehittämisen tavoitteissa otettu huomioon kansainvälisten

sopimusten velvoitteet, sekä siitä, mikä on järjestelmien soveltuvuus

kansainvälistä ulottuvuutta omaaviin asioihin, mukaan lukien perheasioihin, on

käsitelty tieteellisessä keskustelussa vain vähän. Näihin kysymyksiin

kytkeytyvät tämän tutkimuksen tavoitteet. Seuraavaksi esitellään tarkemmin

tutkimuksen päätavoitteet, tarkennetaan tutkimuskysymykset ja esitellään

tutkimusmetodi.

33

2 Tutkimuksen tavoitteet ja

tutkimuskysymykset

2.1 TUTKIMUKSEN PÄÄTAVOITTEET Tämän tutkimuksen tavoitteena on lisätä ymmärrystä Venäjän

oikeusjärjestelmästä ja sen kehityksestä tarkastelemalla julkisen oikeusavun ja

sovittelun järjestelmien kehittämistä siviilioikeudellisissa asioissa.

Tutkimuksessa keskitytään näiden järjestelmien kehittämisen tavoitteiden,

toimivuuden ja palveluiden kohdentamisen tarkasteluun sekä järjestelmien

mahdollisuuksiin tarjota apua kansainvälistä ulottuvuutta omaavien asioiden

hoidossa, erityisesti ulkomaalaisia koskevissa asioissa ja rajat ylittävissä

perheasioissa.

Oikeusavun ja sovittelun kehittämistä tarkastellaan osana oikeuden

saatavuuden kehittämistä Venäjällä. Tutkimuksessa pyritään oikeuden

saatavuuteen liittyvien oikeudellisten ilmiöiden, joita ovat julkinen oikeusapu ja

sovittelu, muutosten kautta tutkimaan laajemmin oikeusjärjestelmän ja itse

yhteiskunnan muutosta (Aarnio 2006, 100) sekä lisäämään tietoa

jälkineuvostoliittolaisista politiikoista (Gelman 2003, 100). Tutkimuksessa

tukeudutaan ajatukseen Venäjän oikeusjärjestelmän kehityksen tutkimisesta

jälkitransitiotutkimuksena kiinnittämällä huomiota muutoksen sisältöön sekä

ulkoisiin ja sisäisiin kehityksen taustatekijöihin oikeusjärjestelmien

kehittämisessä (Buyandelgeriyn 2008, 245). Työssä pyritään arvovapauteen siten,

että siinä keskitytään tutkimuskohteen nykytilan analysointiin (Gelman 2003,

100) ilman valmiita ennakko-oletuksia tutkittavien järjestelmien kehityksen

lopputuloksesta (Burawoy & Verdery 1999, 4). Tutkimuksessa myös otetaan

huomioon Venäjän laajempi muutos taloudessa, valtion asemassa ja

kansalaisten elämässä (Kuzio 2001, 174). Tutkimuksen lähtökohtana on Venäjän

oikeuden muutoksen tutkimisen tärkeys ja oikeusjärjestelmän näkeminen

tärkeäksi välineeksi itse yhteiskunnan muuttamiseksi, mutta samalla sen oman

muuttumisen havaitseminen kehittyvässä yhteiskunnassa (Nystén-Haaralan

2001, 2).

Tutkimuksessa tarkastellaan julkisen oikeusavun ja sovittelun kehittymistä

Venäjällä vuodesta 2006 alkaen, jolloin Venäjällä käynnistyi julkisen oikeusavun

kokeilu. Tutkimus nojaa prosessin jäljittämismetodiin, jolloin tavoitteena on

kehittyvien järjestelmien toimivuuden arviointi sekä laajemmin prosessin kulun

kuvaaminen ja ymmärtäminen. Tutkimuksen tutkimusympäristöä voidaan pitää

34

haasteellisena. Haasteita asettavat tutkittavien järjestelmien kehittämiseen

liittyvän dokumentoinnin vaikea saatavuus ja muun muassa tukeutuminen vain

julkiseen aineistoon, lakien esitöiden olemattomuus (ks. Norros 2004, 205),

järjestelmien kehittyminen yhtäaikaisesti tutkimuksen tekemisen kanssa sekä

aiempien tutkimuskohdetta koskevien tutkimusten vähäisyys.

2.2 TUTKIMUKSEN RAJAUS

Tutkimuksessa keskitytään Venäjän oikeusjärjestelmän kahden uuden

osajärjestelmän tarkasteluun. Julkisen siviilioikeudellisissa asioissa annettavan

oikeusavun ja yksityisen riita-asioiden sovittelun tarkastelu antaa

mahdollisuuden syventyä Venäjän strategisiin tavoitteisiin oikeusvaltion

toteutumiseksi sekä oikeusjärjestelmän kehittämiseksi kokonaisuutena.

Tutkimuksessa selvitetään julkisen oikeusavun sekä sovittelun kehittämisen

tavoitteet, funktiot, sisältö ja ensimmäiset tulokset. Järjestelmien tarkastelussa

kiinnitetään erityistä huomiota perus- ja ihmisoikeuksien toteutumiseen,

yhdenvertaisuuteen palvelujen saatavuudessa sekä kansainväliseen

ulottuvuuteen. Tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita siitä, missä määrin

molempien järjestelmien kehittämisessä on tukeuduttu ulkomaiden

kokemukseen ja Venäjää velvoittavien kansainvälisten sopimusten velvoitteisiin

ja suosituksiin sekä Venäjän omaan oikeustraditioon. Lisäksi tutkimuksessa

selvitetään, onko tarkasteltavien järjestelmien kehittämistä Venäjällä ohjannut

kokonaisvaltainen lähestymistapa oikeusjärjestelmän kehittämiseen.

Kehittämistä ohjanneiden strategioiden tarkastelun avulla tutkimuksessa

pyritään selvittämään myös tutkittavien järjestelmien keskinäistä

vuorovaikutusta sekä vuorovaikutusta muiden järjestelmien kanssa.

Järjestelmien kehittämisen tarkastelussa haetaan vertailutukea Suomen

oikeusavun ja tietyissä kysymyksissä riita- ja perhesovittelun järjestelmän

kehittämisen tavoitteista ja tuloksista, koska tutkimuksen käynnistyessä on ollut

tiedossa, että Venäjän julkista oikeusapujärjestelmää on lähdetty kehittämään

Suomen mallin pohjalta, ja että myös sovittelukokeilujen aikana on tehty

suomalais-venäläistä yhteistyötä (Artikkelit I‒III). Tätä poikkikansallista

lähestymistapaa maiden vertailuun (Mabbet & Bolderson 1999) käsitellään

jäljempänä.

Venäjän julkisen oikeusavun järjestelmä siviilioikeudellisissa asioissa on

tutkimuksen pääasiallinen kohde (Artikkelit I‒IV). Sovittelu riita-asioissa on

noussut tutkimuksen edetessä rinnakkaiseksi tutkimuskohteeksi (Artikkelit

III‒IV). Sovittelua tarkastellaan julkisen oikeusavun rinnalla etsittäessä

vastauksia niihin tutkimuskysymyksiin, jotka koskevat heikommassa asemassa

olevien henkilöiden mahdollisuutta käyttää sovittelun palveluita, julkisen

oikeusavun saamisen mahdollisuutta sovittelussa sekä oikeusavun ja sovittelun

kehittämisen kokonaistavoiteasettelua. Tutkimuksen yhtenä painopisteenä on

35

myös katsoa tutkittavien järjestelmien soveltuvuutta kansainvälistä ulottuvuutta

omaavien asioiden hoitamiseen, koska järjestelmien toimivuus rajat ylittävissä

asioissa on olennaista myös maita sitovien kansainvälisten sopimusten

täytäntöönpanon näkökulmasta sekä käytännön kansainvälisen yhteistyön

kannalta.

Oikeusapu ja sovittelu rikosasioissa, samoin kuin sovittelu kaupallisissa

riidoissa ja eräissä muissa yksityisoikeudellisissa asioissa on rajattu tutkimuksen

ulkopuolelle. Tutkimuksessa ei myöskään tarkastella ei-julkisen oikeusavun

sisältöä. Aiheen rajausta perustelee tutkimusintressi, joka on uusien

järjestelmien toimivuuden tarkastelu heikommassa asemassa olevien

kansalaisten oikeusturvan näkökulmasta siviilioikeudellisissa asioissa sekä

järjestelmien strategisten kehittämistavoitteiden kokonaisasettelun tarkastelu.

Julkista oikeusapua ja sovittelua on Venäjällä ryhdytty kehittämään melko

samanaikaisesti samassa poliittisessa, oikeudellisessa, sosiaalisessa ja

taloudellisessa ympäristössä, mikä mahdollistaa järjestelmien

kehittämistavoitteiden, luonteiden ja vuorovaikutuksen tarkastelun.

Aiheen rajausta sanelee edellä mainitun tutkimusintressin lisäksi myös

Venäjän uusi lainsäädäntö. Venäjän uusi oikeusapulaki (FZ 324/2011) säätää

yksityiskohtaisesti nimenomaan julkisesta oikeusavusta tietyille

kansalaisryhmille siviilioikeudellisissa asioissa. Rikosasioissa annettavaa

maksutonta oikeusapua koskee muu lainsäädäntö, keskeisenä lakina siinä on

Federaatiolaki asianajotoiminnasta ja asianajajalaitoksesta Venäjän federaatiossa

(FZ 63/2002). Myös uuden sovittelulain (FZ 193/2010) soveltamisala rajoittuu

yksityisten henkilöiden osalta vain riita-asioihin, jotka kuuluvat Venäjän siviili-,

perhe- ja työlainsäädännön alaan. Todettakoon, että myös kaupallisten riitojen

sovittelu (kommertšeskaja mediatsija) kuuluu sovittelulain (FZ 193/2010) piiriin ja

on myös kehityksensä alkuvaiheessa Venäjällä (Zagainova 2012b, 69). Lisäksi

Venäjällä on käynnistetty keskustelu mahdollisuudesta sovitella esimerkiksi

vähäisiä rikosasioita ja nuorten tekemiä rikoksia sekä ryhdytty kokeilemaan

tällaista sovittelua pienimuotoisesti eri alueilla ilman lainsäädäntöpohjaa.

Sovittelun kehittäminen koskien alaikäisten tekemiä rikoksia on sisällytetty

muun muassa Venäjän kansalliseen lapsiasiain toimintastrategiaan. (UPRF

761/2012; Gladkih 2012, 84.)

2.3 TUTKIMUSKYSYMYKSET

Tutkimuskysymykset jakautuvat kolmeen kokonaisuuteen. Niistä ensimmäinen

koskee järjestelmien kehittämisen taustatekijöitä ja järjestelmien sisältöjä, toinen

koskee järjestelmien soveltuvuutta kansainvälistä ulottuvuutta omaavien

asioiden hoitoon, kuten rajat ylittäviin perheasioihin tai ulkomaalaisasioihin.

Kolmas kokonaisuus liittyy järjestelmien välisiin suhteisiin ja

36

vuorovaikutukseen muiden järjestelmien kanssa. Tutkimuskysymyksiä on kuusi,

ja ne ovat:

Järjestelmien kehittämisen taustatekijät ja sisällöt:

1) Mitkä ovat olleet julkisen oikeusavun kehittämisen taustatekijät?

Mikä on julkisen oikeusavun sisältö, ja miten järjestelmä toimii

Venäjällä?

2) Mitkä tekijät ovat vaikuttaneet sovittelun kehittämiseen Venäjällä?

Miten sovittelu toimii Venäjällä, ja onko sovittelun kehittämisessä

otettu huomioon heikommassa asemassa olevat kansalaiset?

Järjestelmien soveltuvuus kansainvälistä ulottuvuutta omaavien asioiden

hoitoon:

3) Mitkä ovat ulkomaalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden

mahdollisuudet saada julkista oikeusapua siviilioikeudellisissa

asioissa Venäjällä?

4) Millaiset ovat kansalaisten mahdollisuudet turvautua julkisen

oikeusapuun ja sovitteluun rajat ylittävissä perheoikeudellisissa

asioissa?

Järjestelmien väliset suhteet ja vuorovaikutus muiden järjestelmien

kanssa:

5) Miksi julkista oikeusapua ja sovittelua on ryhdytty kehittämään

Venäjällä? Ovatko järjestelmien kehittämistä ohjanneet oikeusvaltiota

ja yhteiskunnan kehitystä koskevat kokonaisvaltaiset tavoitteet vai

erilliset strategiat? Ovatko järjestelmät vuorovaikutuksessa keskenään

ja muiden järjestelmien kanssa?

6) Mitkä haasteet ovat nousseet esille järjestelmien kehittämisessä?

Tutkimuksessa asetetaan teoreettiseen viitekehykseen nojaavia hypoteeseja, joita

esitellään seuraavassa luvussa. Nämä hypoteesit testataan osatutkimusten

aikana prosessin jäljittämisen metodin avulla.

Seuraavaksi esitellään tarkemmin tämän tutkimuksen teoreettinen viitekehys.

Luvun tarkoituksena on vastata kysymykseen, minkä teorioiden avulla Venäjän

julkisen oikeusavun ja sovittelun kehitystä voidaan tutkia ja millaisia teoreettisia

hypoteeseja niistä voidaan johtaa ja sittemmin testata tutkimukseen valitun

prosessin jäljittämisen metodin avulla.

37

3 Teoreettinen viitekehys

3.1 SYSTEEMIEN VUOROVAIKUTUS

Systeemiteoreetikko Niklas Luhmannin (1995 (1984), 107–108) mukaan

yhteiskunnan systeemiin kuuluvat laadullisesti erilaiset sosiaaliset systeemit.

Yhteiskunta on näin ollen eräänlainen supersysteemi, joka muodostuu useista

sosiaalisista alasysteemeistä. Oikeus on tällainen sosiaalinen alasysteemi.

Sosiaaliset alasysteemit jakautuvat edelleen alasysteemeihin. Sosiaaliset

alasysteemit ja niiden alasysteemit muodostavat toisilleen ympäristön (ems.).

Luhmannin (1989, 143) systeemiteorian keskeiseksi käsitteeksi on tullut

autopoiesiksen käsite, joka on ymmärrettävä systeemin ominaisuudeksi tuottaa

kaikki systeemin perusosat ja siten määritellä itse itseään. Autopoiesiksen

käsitteen avulla on pyritty kuvaamaan systeemejä samanaikaisesti suljettuina ja

avoimina. Systeemi on avoin, koska se aina kommunikoi ympäristönsä kanssa,

ja samalla se on suljettu, koska se uusii itse itsensä eli on omien

reproduktioidensa kohteena. Luhmann (ems.) on puhunut systeemien

itseorganisaatiosta. Teubner (1993, 15) on taas puhunut itseviittaavasta ja

itsetuottavasta systeemistä.

Oikeuteen liittyy tällainen autopoieettinen ominaisuus. Se kehittyy

omalakisesti sääntelemällä omaa kehitystään ja asettamalla sille rajat. Se on

kognitiivisesti avoin, mutta operatiivisesti suljettu systeemi, joka rajaa itsensä

muista systeemeistä lainmukaisuuden ja lainvastaisuuden koodin avulla

(Luhmann 1989, 143). Empiirisissä tutkimuksissa oikeuden omalakisuuden

lisäksi on korostettu sen tehtävää yhteiskunnallisten tavoitteiden

toteuttamisessa sekä oikeuden ja yhteiskunnan vahvaa molemminpuolista

toisiinsa sitoutumista (Nuotio 2007b, 158; Pohjonen 2009, 550).

Autopoieettisuutta on pidetty oikeusvaltion ja oikeusjärjestyksen koetinkivenä,

koska se määrittelee kuinka oikeusjärjestys kehittyy ja erkanee muista

sosiaalisista systeemeistä itsenäiseksi. (Nuotio 2007a, 129.)

Systeemiteoreettista lähestymistapaa oikeuteen suljettuna systeeminä on

kritisoitu. Oikeuden tutkimuksen on muun muassa haluttu olla kiinnostunut

enemmän normatiivisista odotuksista, joissa oikeuden tosiasiallinen maailma

ilmenee ja joita tuotetaan instituutioiden ja muiden sosiaalisten järjestelmien

kautta (Krawietz 1989, 131). Oikeuden ajattelemista liian eriytyneeksi

autopoieettiseksi systeemiksi on myös kritisoitu siitä syystä, että tästä

näkökulmasta tehdyt oikeuden tutkimukset eivät kerro oikeuden kehityksen

todellisesta asianlaidasta (Rottleuthner 1989, 221–231). Tällaisten tutkimusten on

katsottu harvemmin ottavan historiallista näkökulmaa oikeusjärjestelmään, eikä

38

tutkivan oikeusjärjestelmän eri ulottuvuuksia tietyssä ajassa ja paikassa.

Autopoieettisuutta korostavien tutkimusten mukaan sosiaaliset alasysteemit,

mukaan lukien oikeusjärjestelmä, eivät voi tehdä juurikaan muuta kuin

stimuloida muiden järjestelmien sisäisiä toimintoja. (ems.) Myös politiikan

sijoittamista sosiaalisen yläsysteemin sisään on problematisoitu katsomalla, että

tällainen näkökulma ”latistaa” sen ”harmittomaksi yhteisten asioiden

hoitamiseksi, jossa pelivaraa ei nähdä” (Palonen 2014, 4; ks. myös Palonen 2006).

Onkin katsottu, että autopoieettisten järjestelmien teoria (Luhmann 1995

(1984)) voi koskea vain itse yläsysteemiä eli yhteiskuntaa ja mahdollisesti vain

sen isoimpia alasysteemejä, kuten politiikkaa, oikeutta, taloutta jne.

(Rottleuthner 1989, 233). Lisäksi on yritetty pohtia, ovatko kaikki alasysteemien

autopoieettiset ominaisuudet samanlaisia, vai onko esimerkiksi

oikeusjärjestelmä ”rakenteellisesti” läpäisemässä muita järjestelmiä eikä helposti

erotettavissa esimerkiksi poliittisesta järjestelmästä (emt., 235). Tässä

tutkimuksessa näitä näkökulmia pidetään kiinnostavina.

Tässä tutkimuksessa tutkittavat järjestelmät eli julkinen oikeusapu ja

sovittelu nähdään osana yhteiskunnan kokonaisuutta ja tarkemmin osana

Venäjän oikeusjärjestelmää. Oikeusjärjestelmä nähdään sosiaalisena

alasysteeminä, jolla on dynaamisia vuorovaikutussuhteita muiden

alasysteemien kanssa. Oikeusjärjestelmän katsotaan muodostuvan

alasysteemeistä (jäljempänä järjestelmät), joihin kuuluvat muun muassa

oikeusapu ja sovittelu. Oikeusapuun ja sovitteluun taas alasysteemeinä

(jäljempänä alajärjestelmät) kuuluvat julkisen oikeusavun ja sovittelun

järjestelmät siviilioikeudellisissa asioissa. Tarkastellessa Venäjän

oikeusjärjestelmää systeemiteoreettisesta näkökulmasta sitä ei uloteta kovin

syvälle oikeusjärjestelmän alasysteemien tarkasteluun, vaan tarkastelussa

kiinnitetään enemmän huomiota julkisen oikeusavun ja sovittelun

alajärjestelmien vuorovaikutukseen sekä yhteyteen muihin alasysteemeihin,

muun muassa poliittisen alasysteemiin. Lisäksi tutkimuksessa pyritään

katsomaan, mitkä ”sosiaalisen elämän asiat” eli sosiaalisen yläsysteemin tekijät

ovat vaikuttaneet siihen, että ne ovat mahdollisesti tulleet otetuiksi huomioon

oikeusjärjestelmässä (emt., 236).

Ymmärtääkseen paremmin modernin maailman systeemien ja niiden välisten

suhteiden luonnetta on tarpeen perehtyä Niklas Luhmannin lisäksi myös

muiden klassikkoteoreetikkojen ajatuksiin, kuten Jürgen Habermasin, Max

Weberin, Zygmunt Baumanin ja Gunther Teubnerin.

Jürgen Habermasin (1987 (1981), 113–118) mukaan yhteiskunta voidaan jakaa

elämismaailmaan ja systeemiin, toisin sanoen kansalaisyhteiskuntaan ja

organisaatiotasoon. Habermas (ems.) on tarkastellut yhteiskunnan jäsentymistä

kokonaisuudeksi sosiaalisen integraation ja systeemi-integraation näkökulmasta.

Evoluution tärkeimmäksi kriteeriksi Habermas (ems.) on nostanut

elämismaailman rationalisoitumisen, joka mahdollistaa systeemi-integraation ja

siten kompleksisuuden kasvun. Tötön (1989, 123) mukaan Habermasin

39

sosiaalinen evoluutio ei ole ainoastaan tuotantovoimien edistystä, vaan hän

jaksottaa sosiaalisen evoluution ”moraalitietoisuuden” kehitysvaiheiden

mukaan, joissa tapahtuu moraali- ja oikeuskäsitysten, kulttuuriarvojen,

identiteettimuotojen, normijärjestelmien ja maailmankuvien rationaalistumista.

Elämismaailman rationalisoitumiseen liittyy tiiviisti Habermasin (2004 (1990),

320) ajatus poliittisen julkisuuden tehtävästä. Poliittisen julkisuuden pitää

toteuttaa kansalaisyhteiskunnan ja valtion välinen suhde ja siten alistaa julkinen

valta ”yksityisen sfäärin” tarpeille. Tämä voi tapahtua yksityisen sfäärin

tulemisessa ulos julkiseen sfääriin keskustelemaan yhteisistä intresseistä, minkä

jälkeen yleinen mielipide vaikuttaa, tarkkailee ja kontrolloi julkisen vallan

toimintaa. Tällä tavoin julkinen mielipide voisi olla rationaalinen. Yhdistysten ja

yhteiskunnallisten liikkeiden kansalaisyhteiskuntaa ei voi olla olemassa ilman

julkisuuden sfääriä. Tämän huomion on nähty valottavan muun muassa

Venäjällä tapahtuvan lehdistön ja televisiotoiminnan monopolisoitumisen

vaarallisuutta (Huttunen 2010, 6).

Edelleen Habermasin (2004 (1990), 320–321) mukaan julkisuuden ja

yksityispiirin välinen asetelma on nyttemmin muuttunut, mikä ilmenee muun

muassa liberaalin oikeusvaltion muutoksessa sosiaalivaltioksi, jolloin valtio

puuttuu yhä enemmän yksityiseen piiriin ja byrokratisoituminen uhkaa

elämismaailmaa (Habermas 1994, 205). Epäsuhtaa ei kuitenkaan ole tai sen voi

voittaa, mikäli nähdään, että sosiaalivaltio ei ole muuttanut liberaalivaltiota

säätämällä ”valtiollisesta perusoikeusjärjestyksestä”. On ymmärrettävä se, että

sosiaalivaltio on liberaalin oikeusvaltion jatkaja, joka osoittaa positiivisin

säädöksin ja solidaarisuuteen perustuvin tahdonmuodostuksin, kuinka valtion

asioihin puuttuminen toteuttaa oikeudenmukaisuutta (Habermas 2004 (1990),

322; 1994, 205).

Gunther Teubner (1993) on nojautunut autopoieettisen systeemin konseptiin

ja Habermasin (1987 (1981)) ajatukseen oikeudesta instituutiona. Hän (1993) on

esittänyt, että refleksiivisellä oikeudella olisi mahdollista kehittää sellaisia

sääntelyn menettelyjä ja oikeusjärjestelmiä, joita muut sosiaaliset järjestelmät

voisivat käyttää edellytyksinä omalle demokraattiselle itseorganisoitumiselle

(Iivari 1991, 38–40). Voidaan ajatella, että esimerkiksi poliittinen järjestelmä voisi

kehittyä sitä vahvemmaksi, mitä paremmin oikeusjärjestelmä suojelisi

demokratian toteutumista ja valvoisi poliittisen toiminnan laillisuutta. Politiikan

ja oikeuden välisestä suhteesta on esitetty myös toisenlaista arviota (Gusy 2013,

206). Politiikan systeemin vaikutus oikeusjärjestelmään on nähty vahvaksi ja

poliittisen prosessin kykyä määritellä itse omat oikeudelliset rajansa on

korostettu. Näkökulmaa ei voida olla ottamatta huomioon politiikan ja oikeuden

välisen kommunikaation tutkimuksessa.

Tulevaisuus kuuluu Max Weberin (Weber 1964 (1922), 340) mukaan

byrokratisoitumiselle, ja moderni aika tuo tullessaan byrokratian aikakauden

(Töttö 1989, 175). Julkista hallintoa luonnehditaan usein byrokratiaksi ja

useimmiten arkikielessä sillä tarkoitetaan hidasta, tehotonta ja papereihin

40

perustuvaa hallintoa. Byrokratia-sanan etymologinen merkitys on kuitenkin

neutraali. Ranskalainen sana verka (byre) ja kreikkalainen sana valta (kratia)

viittasivat yhdessä kangaspäällysteiseen pöytään, joka oli virkamiehen

kirjoituspöytä. Uutta sanaa byrokratia on käyttänyt tiettävästi ensimmäisenä

ranskalainen fysiokraatti Jean de Gournay vuonna 1759, ja hän on tarkoittanut

sillä kuninkaan virkamiesten kansalaisiin kohdistuvaa piittaamatonta

vallankäyttöä ja virkamiesten oman hyödyn tavoittelua. (Vartola 2006, 17.)

Weberille (1964 (1922), 337, 340) byrokratia edusti tarkkuutta, nopeutta,

kurinalaisuutta, yksiselitteisyyttä, yhdenmukaisuutta, säästävyyttä ja

laskettavuutta. Modernia byrokratisoitumista on Weberin (1995, 180) mukaan

tapahtunut myös Venäjällä vallankumousten jälkeen. Weberin byrokratian

ideaalityypin käsite on tärkeä ymmärtävän, modernia järjestystä tutkivan

tutkimuksen kannalta. Ideaalityyppi on niin kuin ajatuskuva todellisuudesta,

jolle on vaikeata antaa käsitteellistä määritelmää. Ideaalilla ei tarkoiteta

minkäänlaista evaluatiivista ulottuvuutta. Ideaalityyppi on johdettu tekemällä

abstrakteiksi luonteenomaisimpia ominaisuuksia, joita löytyy todellisesta

ilmiöstä eli tässä tapauksessa byrokratiasta (Kyntäjä 1990, 7; Vander Zanden

1979 (1965), 166.) Weber on katsonut, ettei historiallisesta tai sosiaalisesta

todellisuudesta voida löytää mitään ”aitoja” tyyppejä (Mommsen 1974, 74).

Tieteellisin metodein on mahdollista läpäistä asioita ja yksilöidä niitä

monimuotoisesta järjestelmästä, joka on vain todellisuuden heijastuma. Koska

mikään järjestelmä ei voi tuoda esille kaikkea todellisuutta, mikään tutkimus ei

voi tuoda esille tutkittavan ilmiön kaikkea monimuotoisuutta. (Freund 1968

(1966), 60.) Empiirisissä transitiotutkimuksissa (esim. Salminen & Temmes 2000,

58) on nähty, että Weberin byrokratian ideaalimallin mukainen kehityksen

tarkastelu, jolloin painotetaan byrokratian merkitystä vallankäytön kontrollina,

voi paljastaa transition ongelman syvyyden.

Weberin (Bauman 1997, 101; Weber 1954, 224) mukaan organisaatioiden

nopea lisääntyminen on merkki sosiaalisen elämän rationalisoitumisesta, joka

ilmenee myös oikeuden rationalisoitumisessa. Organisaatio tai byrokratia on

paras keino pyrkiä tavoitteeseen rationaalisella tavalla. Rationaalinen toiminta

on täydellinen, kun jokainen päätös alistetaan tehtävälle, josta organisaation

täytyy suoriutua. Kaikki muut seikat on julistettava yhdentekeviksi, ne

neutraloidaan tai jätetään huomioimatta tai parhaassa tapauksessa eliminoidaan

kokonaan. (emt., 103.) Weber on ennustanut byrokratian voittokulkua, koska

nimenomaan muodollinen rationaalisuus kasvaa sisällöllisen rationaalisuuden

kustannuksella. Moderni yhteiskunta rationaalistuu tekniseltä ja taloudelliselta

kannalta, mutta samalla vähenee sisällöllinen harkinta ja kiinnostus muita

arvoja kohtaan, esimerkiksi uskonnollisia ja eettisiä arvoja kohtaan. (Töttö 1989,

177.) Byrokratia ei voi aina ratkaista kaikkia ongelmia. Byrokratia kontribuoi

sosiaalisten järjestelmien toimintoihin, mutta se voi olla myös

dysfunktionaalinen. Byrokratia voi siis olla molempia, sekä funktionaalinen että

dysfunktionaalinen. (Vander Zanden 1979 (1965), 168, 170.) Samoin oikeus voi

41

olla dysfunktionaalinen, jos sen yhteys yhteiskuntaan on katkennut (Legrand

2003, 277).

Weberin (1964 (1922), 330–333; Vartola 2006, 20–21) mukaan täysin

kehittyneelle byrokratialle tai rationaaliselle oikeusviranomaiselle ovat

ominaisia seuraavat piirteet: pysyvät organisaatiot, joilla on sääntöihin

perustuvat viralliset funktiot; jaotellut toimivallat; virkahierarkia; oikeudelliset

normit, jotka ohjaavat kaikkea toimintaa ja edellyttävät koulutusta ja erityistä

virkamiesasemaa; organisaatiot, joiden virkamiehet eivät omista hallinnon tai

tuotannon välineitä; virat, joihin ei ole etuoikeutta; kirjallinen dokumentointi

virastoissa; sekä virkamiehiin kohdistuvat vaatimukset tai ominaisuudet, muun

muassa virka-aikana työskentely, vapaaehtoinen sopimus, kiinteä

kuukausipalkka, pätevyysvaatimukset, virka ainoana työurana, kuri ja valvonta.

Weberin (1994 (1919), 80–81) näkemys oikeuden rationalisoitumisesta, mutta

myös politiikan toiminnan vaihtoehtojen tavoittelusta ja vaatimuksesta

tavoitella ”mahdotonta, jotta paras mahdollinen voidaan saavuttaa” (Palonen

2014, 16) on kiinnostava, kun politiikan merkitystä tarkastellaan yhteiskunnan

kehittämisen haastajana. Weberin formaalisrationaalinen oikeus, jossa

materiaaliset (sosiaaliset) pyrkimykset ovat olleet tiedostettuja, mutta kuitenkin

tarkastelun taka-alalla, on tieteellisessä keskustelussa muuttunut nyt enemmän

materiaalisen oikeuden tarkasteluksi, jossa havaitaan, että moraali- ja

politiikkaperusteisen harkinnan mahdollisuudet ovat laajentuneet

lainsäädännössä, erityisasiantuntijuuden rooli lainvalmistelussa on kasvanut ja

sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksen vaatimat sääntelyt ovat

muuttaneet lainsäädännön kokonaiskuvaa (Iivari 1991, 29).

Tämän tutkimuksen keskiössä on julkinen oikeusapu sekä valtion rooli

sovittelun kehittämisessä. Tutkimuksessa kiinnitetään huomiota politiikkojen

tavoitteisiin, jotka liittyvät näiden järjestelmien kehittämiseen ja valtion oikeus-

ja sosiaalivaltioroolin lisäämiseen. Julkinen oikeusapu ja sovittelu ovat uusia

kansalaisten käytettävissä olevia oikeudellisia apuvälineitä Venäjällä.

Tutkimuksessa on mielekästä tarkastella edellä mainittujen rationaalisen

oikeusviranomaisen piirteiden ilmenemistä näissä järjestelmissä ymmärtääkseen

sitä kautta niiden luonteita ja kehittymisen asteita.

Zygmunt Baumanin (1997, 99–105) mukaan organisaation tärkein

tunnusmerkki on tarkoituksellinen ja avoimesti esille tuotu halu rajoittaa itseään.

Useimmilla organisaatioilla on tätä varten kirjoitetut ohjeet tai säännöt.

Organisaatiot erikoistuvat suorittamansa tehtävän perusteella. Paineita

organisaatiolle voivat aiheuttaa muut organisaatiot, jotka, vaikka toimisivatkin

muilla aloilla, voivat pitää joitakin hankkeita haitallisina tai vahingollisina

omalle toiminnalleen. Tämä vastustus saattaa kyseenalaistaa puhtaan

rationaalisuuden asettamisen toiminnan ensisijaiseksi lähtökohdaksi. Bauman

(emt. 105–106) on Weberistä poiketen katsonut, että rationaalisen toiminnan

ihannemalli voi poikia lukuisia esteitä rationaalisuudelle. Organisaatio saattaa

joutua itse tavoittelemansa täydellisen rationaalisuuden uhriksi, siitä voi tulla

42

jäykkä ja joustamaton, eikä se pysty sopeuttamaan ajoissa toimintojaan

muuttuviin olosuhteisiin. Ennemmin tai myöhemmin se voi muuttua

irrationaaliseksi. Toiseksi vaaraksi voi tulla tavoitteiden korvautumisen vaara,

jolloin organisaation sisäinen uusiutumistavoite voi muuttua itse ulkopuoliseksi

voimaksi. Huoli itsesäilytyksestä saattaa nopeuttaa toiminnan liiallista

laajenemista, voimavarojen kasvamista ja vaikutusvallan laajenemista uusille

alueille.

Edelleen Baumanin (1997, 140–141) mukaan rationaalisessa toiminnassa

toimijan tulee valita yksi toimintatapa lukuisten joukosta, joka on hänen

mielestään paras toiminnalle asetetun tavoitteen saavuttamisen kannalta. Tätä

kutsutaan instrumentaaliseksi rationaalisuudeksi, jossa keinot valitaan

tavoitteen mukaan. Rationaalinen toiminta voi olla myös toisenlaista. Siinä

toimijalla on useita keinoja, joita hän voi valjastaa monen eri päämäärän hyväksi.

Niistä hän valitsee yhden, joka on hänen mielestään hänelle arvokkain tai

mieluisin. Tällaista toimintaa kutsutaan arvorationaaliseksi, siinä keinojen

sopivuus ‒ todellinen tai oletettu ‒ on ratkaisevassa asemassa valintatilanteessa

tehtäessä oikeata tai väärää päätöstä. Ratkaisu on sitä rationaalisempi ja myös

nopeampi ja halvempi mitä useampia tekijöitä siinä jätetään huomioimatta (emt.,

239). Modernia tapaa tehdä päätöksiä ja olla rationaalinen kuvaa välineellinen

järki, jolloin tuloksia mitataan rahalle saatavan vastineen perusteella. Vaarana

on kuitenkin se, että kaikki kulut eivät välttämättä sisälly laskelmiin, myöskään

kaikkia seurauksia ei seurata, vaan ainoastaan niitä, joita toimijat ovat itse

määritelleet. Saattaakin olla, että rationaalisten toimintojen lopullisena

seurauksena on lisääntyvä yleinen irrationaalisuus. Bauman puhuukin tässä

yhteydessä modernin yhteiskunnan sisäisestä ristiriitaisuudesta. (emt., 240–241.)

Venäjän julkisen oikeusavun ja sovittelun kehittämiseen liittyvän päätöksenteon

tarkastelussa tämä näkökulma rationaaliseen toimintaan, päämääriin ja

keinoihin on erittäin kiinnostava.

Habermas (2004 (1990), 225) on puhunut valtion ”paosta” julkisoikeudesta ja

julkisten hallintotehtävien siirtymisestä yksityisoikeudellisille yrityksille,

laitoksille ja yhteisöille. Habermasin (ems.) mukaan tämä tuo esiin

yksityisoikeuden julkistumisen kääntöpuolen, nimittäin julkisoikeuden

yksityistymisen. ”Julkisoikeuden klassiset kriteerit alkavat rapautua etenkin

silloin, kun julkishallinto hyödyntää jako-, huolenpito- ja tukitoimissaan

yksityisoikeuden keinoja”. Myöhemmissä julkisen hallinnon sosiaalisiin

tehtäviin liittyvissä pohdinnoissaan Habermas (1992, 436) on viitannut

hyvinvointivaltion tai sosiaalivaltion patologisiin vaikutuksiin

hyvinvointivaltion byrokratisoinnin ja intrusiivisen legalismin kritiikin kautta.

Muun muassa vaihtoehtoisen konfliktinratkaisun lisääntymistä on

tutkimuksissa liitetty ajatukseen oikeuden privatisoitumisesta (Ervasti 2011, 1).

Systeemiteoreettinen lähestymistapa ja järjestelmien näkeminen

interaktiivisina ja rationaalisina toimijoina mahdollistavat järjestelmien luonteen

ja toimintojen ymmärtämisen ja selittämisen. Tutkimuksessa halutaan ymmärtää

43

Venäjän oikeusjärjestelmän kehitystä sen alajärjestelmien kehityksen tarkastelun

kautta sekä selittää tämän kehityksen kulun ja vaikutusten syitä. Tutkimuksessa

ollaan kiinnostuneita selvittämään se, kuinka näiden alajärjestelmien luomisella

on pystytty kehittämään oikeusjärjestelmän rakenteita sekä lisäämään

oikeudenmukaisuutta ja vastaamaan oikeusturvan kysyntään. Tarkastelulla

pyritään tuomaan esille sen, mikä on ollut valtion rooli järjestelmien

kehittämisessä. Edellä esitettyjen lähestymistapojen tarkastelua täytyy kuitenkin

vielä jatkaa ja syventää tutkimuksen näkökulman rakentamiseksi.

Oikeusjärjestelmän alajärjestelmien keskinäisen vuorovaikutuksen sekä

oikeusjärjestelmän ja muiden alasysteemien välisten suhteiden ymmärtämiseksi

on tarpeen perehtyä oikeussosiologiseen ja yhteiskuntapoliittiseen näkökulmaan

koskien oikeusjärjestelmän ja yhteiskunnan välistä suhdetta, yhdenvertaisuutta

sekä oikeusvaltiota.

3.2 OIKEUSJÄRJESTELMÄ JA YHTEISKUNTA

Oikeussosiologialla viitataan oikeuden yhteiskuntatieteelliseen

lähestymistapaan (Alvesalo & Ervasti 2006, 1). Oikeussosiologian ero lainopista

on siinä, ettei se tutki miten kansalaisten, viranomaisten yms. tulisi säännösten

mukaan toimia, vaan miten he tosiasiallisesti toimivat (Kiehelä & Raivola 1996,

30). Weberin (1964 (1922), 124; myös Freund 1968 (1966), 246) oikeuden

sosiologian ajattelutavan mukaan oikeuden sosiologia eroaa oikeutta tutkivasta

tieteestä sillä, että siinä ollaan kiinnostuneita ymmärtämään ryhmän jäsenten

oikeuteen liittyvän käyttäytymisen merkityksiä ja määrittelemään toimijoiden

luottamuksen luonne (Vorstellung) ja oikeuden paikkansapitävyys (Geltung).

Oikeussosiologin täytyykin olla kiinnostunut oikeudellisen lähestymistavan

kehityksestä, johon vaikuttaa formaalisen ja aineellisen oikeuden kehittymisen

lisäksi ympäröivä ympäristö ja sen arvojen kehittyminen (Freund 1968 (1966),

266).

Sosiologista oikeuden tutkimusta (law in society) voidaan Galliganin (2007, 29)

mukaan lähestyä oikeus ja yhteiskunta -lähestymistavalla (law-and-society).

Tällöin tutkimuskehyksessä ollaan kiinnostuneita kolmesta eri näkökulmasta

vuorovaikutukseen: 1) kanssakäymisestä oikeuden ja muiden sosiaalisten

järjestelmien kanssa, 2) oikeuden luonteesta ja sen interaktiosta muiden

järjestelmien kanssa sekä 3) oikeuden omasta sosiaalisesta luonteesta.

Weber (1954, 11) on Galliganin (emt., 28–29) mukaan osaltaan tuonut

oikeuden sosiologian tutkimuksen kohti juuri kyseistä oikeus ja yhteiskunta -

tutkimuskehystä ja nimenomaan oikeuden interaktiivisuutta sekä oikeuden

ajattelemista ihmisten osallisuuden kautta. Weberin teoriaa moderneille

länsimaisille yhteiskunnille ominaisesta formaalis-rationaalisesta (ks. aiemmin

luvussa 3.1 muodollisesta rationaalisuudesta) oikeudesta ja sen

materialisoitumisen suuntauksesta onkin pidetty kansainvälisen

44

oikeussosiologisen ja oikeusteoreettisen keskustelun lähtökohtana (Iivari 1991,

19; Teubner 1986, 3‒4). Habermas (McCarthy 1992, 55) on nähnyt tärkeäksi

käytännöllisen diskurssin, jossa tehdään päätös päädytäänkö siihen, että

toimintanormi täyttää yleisen intressin vaatimukset, jolloin prosessi voi edetä

juridiseen diskurssiin. Juridisessa diskurssissa pyritään varmistamaan oikeuden

yhtenäisyys ja lakien muotoon puettujen ohjelmien sisäinen ristiriidattomuus

(ems.).

Tuori (1987, 119–120) on nähnyt Weberin tavoiterationaalisuuden liittyvän

oikeuden asettamiseen, ei soveltamiseen. Tämän vuoksi hän (ems.) on katsonut,

että yhteiskuntapoliittiset tavoitteet ovat vieraita oikeuden järjestelmälle. Ne

ovat oikeuden taustalla ja syinä, mutta oikeusnormit kuitenkin pyrkivät

itsenäistymään näistä tavoitteista ja alistuvat omalle sisäiselle logiikalle (Iivari

1991, 23). Lisääntyvää yhteiskunta- ja oikeuspolitiikan tunkeutumista

normijärjestelmään on tämän vuoksi nähty oikeuden materiaalistumiseksi, joka

uhkaa oikeuden autonomiaa ja sen rationaalisuutta. Moraaliarvot ja tavoitteet

voivat tosin olla välillisesti yhteydessä moderniin oikeuteen. (ems.; Tuori 1987,

118). Aarnion (2006, 109) mukaan oikeusjärjestyksen ja oikeusjärjestelmän

muutoksen moottoreina ovat ulkoiset tekijät, esimerkiksi taloudelliset,

yhteiskuntasuhteisiin liittyvät tai kulttuuriset tekijät, taikka arvojen ja moraaliin

muutoksiin liittyvät tekijät. Aarnio (ems.) esimerkinomaisesti viittaa, että

Suomen oikeusjärjestelmän muutoksille on asettanut vaatimuksia sellainen

ulkoinen tekijä kuin Euroopan integraatio. Tästä syystä Volkov (2011, 3) ei ole

nähnyt mahdollisuutta tutkia oikeusjärjestelmää muutoin kuin osina ja ottaen

huomioon siihen liittyvät erilaiset ulkoiset sosiaalirakenteelliset vaikutukset.

Nystén-Haaralan (2001, 2) mukaan oikeus ei toimi tyhjiössä, vaan

yhteiskunnallisessa institutionaalisessa kehyksessä. Yksittäinen normi on osa

muiden lakien muodostamaa kehystä, rutiineja, kansainvälisiä sopimuksia ja

perinteitä (ems.). Yksittäinen normi tai normikokonaisuus ei voi olla irrallaan

kulttuurisesta oikeuskontekstista. Gadžijev (2013, 81) on todennut, että

yksittäinen normi on sidottu näkymättömillä loogisilla, historiallisilla ja

sosiaalisilla yhteyksillä todellisuuteen, ja on siten vain osa oikeudellista elämää

Voidaan ajatella, että tämän oikeudellisen elämän muodostavat yksittäisten

säännösten lisäksi muun muassa lainsäädäntökokonaisuus, oikeusjärjestelmä,

oikeuskäytäntö, kansainvälinen sopimusverkosto ja lisäksi kirjoittamattomat

säännöt, jotka ohjaavat ihmisten käyttäytymistä. Saari (2011a, 7) on nähnyt

lainsäädännön sekä politiikka-, tutkimus- ja kehitysohjelmat ”yhteiskunnan

virallisiksi pelisäännöiksi”. Niillä on tulevia valintoja ehdollistava vaikutus. Ne

edellyttävät uudistuksilta riittävää yhteensopivuutta nykyisten instituutioiden

kanssa. Kuitenkin myös hallintorakenteilla ja uudistusten toimeenpanoon

suunnatuilla resursseilla on vaikutus siihen, edesauttavatko ne uudistuksia vai

asettavatko niille rajoituksia. Venäjän lainsäädäntö ja oikeuspolitiikat voidaan

nähdä sellaisiksi pelisäännöiksi, joiden tavoitteena on yhteneväinen ja

hyväksyttävä oikeusjärjestelmä. Tutkimuksessa on mielenkiintoista tarkastella

45

sitä, ovatko olemassa olevat instituutiot otettu hyvin huomioon Venäjän

uudistuksissa ja onko uudistuksiin suunnattu riittävästi resursseja.

Yhteiskunnan jäsenten näkökulmasta oikeuden saatavuus on yhtä

merkityksellinen asia kuin oikeuden yhteneväisyys ja hyväksyttävyys.

Oikeuden saatavuus (access to justice) on laaja käsite. Konkreettinen ja

tasavertainen mahdollisuus saada oikeutta ja käyttää muita

konfliktinratkaisukeinoja yhteiskunnassa on oikeuden saatavuuden keskeisintä

olemusta. Se tarkoittaa ennen kaikkea oikeutta oikeudenmukaiseen

oikeudenkäyntiin, minkä esteinä voivat olla oikeudenkäynnin korkeat

kustannukset, vaikeaselkoinen lainsäädäntö, tehoton oikeudenhoito taikka

korruptio.

Oikeuden saatavuus liittyy tiiviisti tuomioistuinten riippumattomuuteen,

mutta myös oikeussuojakeinojen saatavuuteen, oikeudelliseen osaamiseen ja

tiedon saatavuuteen. Mahdollisuus käyttää pätevän avustajan palveluita

oikeuksien suojelemiseksi on ratkaisevan tärkeä oikeuden saatavuuden

elementti. (Genn 2009.) Oikeuden saatavuuden kehittämisen näkökulmasta on

kiinnitetty yhä enemmän huomiota myös vaihtoehtoisten

konfliktinratkaisukeinojen, kuten sovittelun, käytön mahdollisuuteen (Tala ym.

2000). Tiedon saatavuus ja oikeudellisen neuvonnan saatavuus ovat oikeuden

saatavuuden merkittäviä nykyisiä haasteita sekä kehittyvissä valtioissa että

edelleen myös kehittyneissä valtioissa (Letto-Vanamo 2005, 21, 31–32).

Kuten aiempien julkisen oikeusavun ja sovittelun tutkimusten tarkastelun

yhteydessä on jo todettu, kysymys oikeusavun ja sovittelun saatavuudesta on

myös oikeudenmukaisuutta ja yhdenvertaisuutta koskeva kysymys.

Järjestelmien kehittämisessä on ratkaistava peruskysymys siitä, miten nämä

palvelut ulotetaan koskemaan kansalaisia siten, että he saisivat niistä nauttia,

vaikka ovat eri tulotasoissa, eri tilanteissa ja eri tarpeissa. Mikkolan (2010, 9)

mukaan sosiaalisten etujen kohdentamiseen liittyvää oikeudenmukaisuutta voi

lähestyä kolmella tavalla: ottamalla huomioon henkilön tulotaso (isommat tulot

johtavat suurempiin etuihin, esim. vanhuuseläke); kohtelemalla

yhdenvertaisesti riippumatta henkilön tilanteesta (esim. lapsilisät) ja jakamalla

etuja tarpeiden mukaan (esim. hoitotarve).

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjällä koettiin tarpeelliseksi miettiä

uutta lähestymistapaa oikeus- ja sosiaaliturvan kehittämiseen, muun muassa

oikeudellisten palveluiden oikeudenmukaiseen kohdentamiseen. Tämän

tutkimuksen kannalta on tärkeää pohtia sosiaalisen oikeudenmukaisuuden

vaatimusta, joka kohdistuu oikeusjärjestelmään (Iivari 1991, 23–24), ja sen

toteutumista Venäjällä. Venäjän julkisen oikeusavun ja sovittelun tapauksessa

olemme kiinnostuneita näiden järjestelmien paikasta oikeusjärjestelmässä sekä

merkityksestä oikeuden saatavuuden ja oikeudenmukaisuuden kehittämisen

näkökulmasta.

Yllä esitetyn perusteella tutkimuskohteena olevia järjestelmiä lähestytään

tutkimuksessa Luhmannin (1995 (1984), 107–108) oikeuden systeemiluonnetta

46

koskevaan ajatteluun nojautuen. Tämä lähestymistapa antaa mahdollisuuden

tarkastella Venäjän julkista oikeusapua ja sovittelua alajärjestelminä, jotka

muodostavat toisilleen ympäristön ja jotka kommunikoivat keskenään ja

muiden alasysteemien kanssa. Tutkimuksen tavoitteena on Weberiin (1964

(1922), 88) tukeutuen tarkastella näitä alajärjestelmiä rationaalisina toimijoina ja

ymmärtää sosiaalista toimintaa tulkitsevasti. Tutkimuksessa pyritään

Habermasin (1992, 452–455) ajatukseen tukeutuen tehdä havaintoja poliittisen

julkisen sfäärin merkityksestä tutkittavien alajärjestelmien kehittämisessä.

Oikeusjärjestelmän luonnetta lähestytään yhteiskuntatieteellisesti oikeuden

saatavuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksen näkökulmasta (Iivari 1991,

23–24). Oikeusjärjestelmän tarkasteluun sovelletaan myös oikeussosiologista

lähestymistapaa lähestymällä oikeuden tutkimusta instituutiona (Alvesalo &

Ervasti 2006, 1) ja olemalla kiinnostunut sekä oikeusjärjestelmän luonteesta että

sen vuorovaikutuksesta (Galligan 2007, 29).

Teoreettisen viitekehyksen ja aiemman tutkimuksen perusteella on

tutkimuksessa voitu asettaa seuraavat hypoteesit:

1) Venäjän julkinen oikeusapu ja sovittelu siviilioikeudellisissa asioissa

ovat Venäjän oikeusjärjestelmän alajärjestelmiä, joiden kehittämisessä

on tapahtunut byrokratian kehittymistä ja siten oikeusjärjestelmän

kompleksisuuden ja rationaalisuuden kasvamista.

2) Alajärjestelmien kehittämisen taustalla ovat olleet sekä ulkoiset että

sisäiset vaikutustekijät. Pääpaino on ollut ulkoisilla tekijöillä.

3) Alajärjestelmät ovat vuorovaikutuksessa keskenään laajempien

oikeuden ja yhteiskunnan keskinäiseen suhteeseen liittyvien

tavoitteiden kautta. Nämä tavoitteet liittyvät perus- ja

ihmisoikeuksien toteutumiseen sekä oikeuden saatavuuden

kehittämiseen ja oikeudenmukaisuuden parantamiseen.

Alajärjestelmät ovat vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, muun

muassa oikeusjärjestelmän, kansainvälisen sopimusympäristön ja

politiikan alasysteemien kanssa.

Venäjän julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmien tarkastelu

systeemiteoreettisesti alajärjestelminä on terminologisesti hieman raskasta.

Seuraava kuva (Kuva 1) on laadittu havainnollistamaan julkisen oikeusavun ja

sovittelun alajärjestelmien sijoittumista oikeusjärjestelmän alasysteemiin (Kuva

1):

47

Ensimmäisen hypoteesin testaamisella pyritään etsimään vastauksia

järjestelmien sisältöä ja toimivuutta, mukaan lukien toimivuutta

kansainvälisissä asioissa, koskeviin tutkimuskysymyksiin (Kys. 1‒4). Toisen

hypoteesin testaamisen avulla voidaan tarkastella kysymyksiä siitä, mitkä ovat

olleet näiden järjestelmien kehittämisen taustatekijät, mitkä strategiat ovat

ohjanneet järjestelmien kehittämistä (Kys. 1, 2, 5). Kolmas hypoteesi auttaa

järjestelmien vuorovaikutuksen luonnetta ja yhteiskunnallista kehityskontekstia

sekä järjestelmien kehittämisen haasteita koskevien tutkimuskysymysten

selvittämisessä (Kys. 5, 6).

48

4 Metodologia

Tämä tutkimus on laadullinen empiriinen tapaustutkimus, joka nojaa edellä

esitettyihin teoreettiseen viitekehykseen ja aikaisempaan tutkimukseen ja jossa

käytetään laadullisia aineistonkeruu- ja analyysimenetelmiä (Eskola & Suoranta

1999 (1998), 15). Tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita enemmän “yleisestä”,

kuten järjestelmien kehityksestä, kuin “erityisestä”, kuten konkreettisten

oikeusasioiden hoidosta (Miller, Dingwall & Murphy 2004, 338). Laadullista

yhteiskuntatieteellistä tutkimusta on pidetty hyödyllisenä, joskin alikäytettynä,

välineenä lähestyä järjestelmien ongelmia. Sen on katsottu voivan tuoda

lisätietoa ja selventää sosiaalisia, kulttuurisia ja rakenteellisia konteksteja, jotka

liittyvät näihin ongelmiin. Tällä tavoin se voi auttaa toimijoita näkemään uusia

strategioita ja mahdollisuuksia päämäärien tavoittamiseksi. (emt., 325‒337.)

Laadullista tutkimusta ei viime aikoina ole enää luokiteltu puhtaasti

“laadullinen” ja “määrällinen” tai “syvällinen” ja “pinnallinen” ‒ haitallisenakin

pidetyllä asteikolla (Eskola & Suoranta 1999 (1998), 14; Töttö 2004, 12, 17).

Esimerkiksi Töttö (ems.) on aiemman näkemyksensä (Töttö 2000)

jatkokehittelynä esittänyt, että “sen paremmin laadullista kuin määrällistä

tutkimusta ei ole olemassa”, vaan “on vain tutkimusta, joka käyttää erilaisia

aineistoja ja kysyy erilaisia kysymyksiä”. Tutkimusongelma vaikuttaa ei

ainoastaan tämän tutkimuksen tutkimustyypin, vaan myös tutkimusstrategian

ja -metodin valintaan. Tutkimusongelman ratkaisemisen kannalta on

tutkimuksessa mielekästä asettaa teoriaan ja aikaisempiin tutkimuksiin nojaavia

hypoteesejä, joita voi testata sopivalla tutkimusmetodilla.

Induktiivisesta eli aineistolähtöisestä menetelmästä poiketen hypoteettis-

deduktiivinen eli teorialähtöinen menetelmä edellyttää jonkin hypoteesin

asettamista ja sen testaamista suhteessa esitettyyn tutkimusongelmaan

(Haaparanta & Niiniluoto 1991, 61‒62). Eskolan (2001, 136‒137) mukaan

voidaan lisäksi ajatella, että teoria- ja aineistolähtöisen tutkimuksen

välimaastossa olisi teoriasidonnainen tutkimus, jossa aineiston analyysi ei olisi

suoraan teorialähtöinen, mutta aineiston ja teorian väliset kytkennät olisivat

havaittavissa. Tällaista lähestymistapaa aineistoon, jossa nähdään, että

teorianmuodostus on mahdollista silloin, kun havaintojen tekoon liittyy

johtoajatus, kutsutaan myös abduktiiviseksi päättelyksi (Alasuutari 2001, 36;

Tuomi & Sarajärvi 2003, 97). Alasuutari (2001, 38‒39) on tähän liittyen puhunut

todisteista havaintojen yleistämisessä. ”Salapoliisityyppisessä” abduktiivisessa

päättelyssä tapauksesta havaittavia yksityiskohtia tarkastellaan siten, että

pyritään näkemään merkkejä laajemmasta kokonaisuudesta, johon seikat

voisivat liittyä. Samalla myös kerätään uusia havaintoja, punnitaan niitä

49

alkuhypoteesin näkökulmasta ja katsotaan sopivatko ne ratkaisumallin

todisteiksi.

Todettakoon, että laadullisen tutkimuksen yhtenä tunnusmerkkinä on

pidetty muun muassa hypoteesittomuutta (Eskola & Suoranta 1999 (1998),

15‒19). Tällä on tarkoitettu sitä, ettei tutkijalla ole valmiita ennakko-

olettamuksia tutkimuksen kohteesta tai tuloksista. On nähty, että laadullisessa

tutkimuksessa voidaan enintään puhua aineistolähtöisistä työhypoteeseista.

Myöhemmin on kuitenkin ruvettu puhumaan myös teoreettisesta analyysistä

laadullisessa tutkimuksessa sekä teorian ja sen toimivuuden koettelemisesta

(Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006, 13‒14; Töttö 2000, 105‒106; 2004,

9‒15). On myös tuotu esille, että vaikka tutkimus nojaisikin hypoteesiin,

aineiston hankkimisen ja analyysin tarkoitus ei kuitenkaan laadullisessa

tutkimuksessa ole hypoteesin todistaminen, vaan hypoteesien keksiminen

(Eskola & Suoranta 1999 (1998), 20; Saaranen-Kauppinen & Puusniekkka 2006,

14).

Tässä tutkimuksessa sovelletaan abduktiivista lähestymistapaa siten, että

tutkimuksen alussa asetetaan teoreettisia hypoteeseja ja tutkimuksen edetessä

aineiston keruu- ja analyysivaiheiden aikana tehdään uusia havaintoja ja

asetetaan lisäksi aineistolähtöisiä työhypoteeseja. Tutkimuksessa yhdistetään eri

tutkimusmetodeja, kuten seuraavassa esitellyt kontrastoivan tapaustutkimuksen

tutkimusstrategia ja prosessin jäljittämisen tutkimusmetodi.

4.1 TAPAUSTUTKIMUS TUTKIMUSSTRATEGIANA

Merkittävin osa siitä, mitä me tiedämme sosiaalisesta ja poliittisesta maailmasta,

tulee tapaustutkimuksen tutkimusperinteestä (Vennesson 2007, 223).

Tapauksella (case) voidaan tarkoittaa tapahtumien joukkoon tai luokkaan (class

of events) kuuluvaa ilmentymää (instance). Tapahtumien luokalla viitataan

tieteellisen intressin kohteena olevaan ilmiöön (phenomenon), kuten esimerkiksi

vallankumoukseen, eri valtiojärjestyksiin, talousjärjestelmiin tai

persoonallisuustyyppeihin, joita tutkija valitsee tutkittavakseen ja kehittääkseen

teoriaa tai lisätäkseen tietoutta koskien tähän luokkaan kuuluvien eri

tapahtumien samanlaisuuden ja erilaisuuden syitä (George & Bennett 2005, 17).

Tapaustutkimuksessa tutkitaan yleensä yhtä tapahtumaa, prosessia, henkilöä,

henkilöryhmää, esinettä tai joukkoa tapauksia (Routio 2007). Tarkastelussa

kiinnostuksen kohteena ovat usein prosessit. Olennaista on, että tapaus

muodostaa jonkinlaisen kokonaisuuden. (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka

2006, 43.)

Tapaustutkimuksen tavoitteena on lisätä ymmärrystä tutkittavasta ilmiöstä

huomioiden siihen liittyvä konteksti pyrkimättä kuitenkaan yleistettävään

tietoon (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006, 43–44). Tapaustutkimuksen

osalta on kuitenkin esitetty kysymys siitä, saadaanko tapaustutkimuksella

50

edistettyä tieteiden yleistä päämäärää eli yleispätevän tietouden esiin saamista

(Routio 2007). Lisäksi on mietitty sitä, milloin tapaustutkimus voisi olla

perusteltu valinta tutkimusstrategiaksi (Yin 1994, 4‒9). Tällaisia tilanteita

voisivat olla seuraavat: tapaus on ainoa laatuaan ja sen vuoksi tärkeä

tutkittavaksi (päämääränä dokumentoiminen); tapaus on monimutkainen

(päämääränä perinpohjainen selvittäminen); tapaus kuuluu identtisten

tapausten joukkoon (päämääränä yleistykset yhdestä tapauksesta käsin) ja

tapaus on sellainen, että muutkin tapaukset ovat kiinnostavia, mutta vain se on

yksin tutkittavissa (päämääränä tutkia säilynyt tapaus). Näihin tilanteisiin

liittyen on nähty, että vain kolmas ja neljäs tapaus voisivat tuottaa yleispätevää

tietoa, muissa tapauksissa tiedonintressi olisi erilainen. (Routio 2007). Saarela-

Kinnunen ja Eskola (2001, 163) ovat nähneet tapaustutkimuksen intressiksi myös

ennen tutkimattoman ilmiön kuvaamisen.

Tämä tutkimus on tapaustutkimus, jonka tiedonintressi liittyy Venäjän

julkisen oikeusavun ja sovittelun kehityksen sekä toimintojen merkityksen

kuvaamiseen ja selittämiseen. Julkinen oikeusapu siviilioikeudellisissa asioissa

Venäjällä on valittu tämän tutkimuksen niin sanotuksi päätapaukseksi ja

toiseksi rinnakkain tarkasteltavaksi tapaukseksi on valittu sovittelu riita-asioissa

Venäjällä, erityisesti sovittelu rajat ylittävissä perheasioissa.

Tapaustutkimuksessa voidaan tutkia useampia tapauksia ja myös alayksiköitä

(Saarela-Kinnunen & Eskola 2001, 161). Se, että tapaustutkimuksen kohteena on

ollut kaksi tapausta, on jopa auttanut tutkimustulosten merkitysten pohdintaa.

Pelkästään yhden oikeusalan alajärjestelmän tutkimiseen keskittyneessä

tutkimuksessa vaikutustekijöiden selvittäminen ja yhteyksien näkeminen

muihin järjestelmiin voisi jäädä ohuemmaksi.

Tutkimuksessa tapauksia on lähestytty siten, että ne on nähty Venäjän

oikeusavun ja sovittelun laajempien järjestelmien (tapahtumien joukko) osiksi,

joiden kehitys viittaa Venäjän oikeusjärjestelmän kehitykseen (ilmiö).

Tutkittavat järjestelmät ovat tapauksia ja tapahtumien joukon osia sen vuoksi,

että ne liittyvät selvästi havaittaviin kokonaisuuksiin, joita on Venäjällä ryhdytty

kehittämään laajemman oikeudellisen infrastruktuurin kehittämisen puitteissa.

Tapaukset ovat kuitenkin riittävän yksilöllisiä, ne kuuluvat oikeusjärjestelmän

eri aloihin, edustavat julkista ja yksityistä oikeudellista kenttää, ja ne ovat

monimutkaisia, jolloin ne eivät ole alayksiköitä. Tapaukset on haluttu selvittää

mahdollisimman perinpohjaisesti ja tuottaa tutkimuskysymyksiin liittyen

yksityiskohtaista tietoa siitä, mitkä ovat nämä Venäjän uudet

oikeussuojajärjestelmät, ja miksi ne ovat muotoutuneet sellaisiksi kuin ne nyt

ovat. Tapaukset eivät liity identtisten tapausten joukkoon siten, että niistä voisi

tehdä yleistyksiä muihin samankaltaisiin tapauksiin. Tutkimuksessa ei ole tehty

oletuksia siitä, että selvittämällä julkisen oikeusavun kehittämisen tavoitteita

siviilioikeudellisissa asioissa voitaisiin esimerkiksi päätellä, mitkä ovat julkisen

oikeusavun kehittämisen tavoitteet rikosoikeudellisissa asioissa Venäjällä, tai

51

miten julkinen oikeusapu kehittyy jossakin muussa entisen Neuvostoliiton

valtiossa.

4.2 KONTRASTOIVA TAPAUSTUTKIMUS

Tapaustutkimuksessa käytetään erilaisia analyysimenetelmiä (Yin 1994, 13;

Saarela-Kinnunen & Eskola 2001, 159). Vaikka tapaustutkimuksessa voidaan

käyttää niin määrällisiä kuin laadullisia menetelmiä, painottuvat

tapaustutkimuksessa yleensä laadullisen tutkimuksen arviointitavat (Saaranen-

Kauppinen & Puusniekka 2009, myös George & Bennett 2005).

Tapaustutkimuksen tavoitteita ovat yleensä tapauksen kuvailu, tapauksen

selittäminen, tutkittavan kohteen todennäköisen tulevaisuuden ennustaminen ja

kohteen tilan parantamiseen tai kehittämiseen tähtääminen. Jos tutkija pyrkii

kohteen kuvaamisen lisäksi eri tapauksille yhteisten piirteiden syiden

selittämiseen, mikä voi auttaa näkemään kohdetta sen oikeassa asiayhteydessä

ja historiallisessa perspektiivissä, tapaustutkimusta on pidettävä selittävänä.

Weber (1964 (1922), 88) on pohtinut kausaalisuuden tutkimisen

problematiikkaa ja väärinymmärryksiä tieteellisessä tutkimuksessa (Freund

1968 (1966), 48–59). Kausaalisuuden tutkimus on Weberin (ems.) mukaan sitä,

kun tutkija yksinkertaisesti kysyy kysymyksen ”Miksi?” silloin, kun hän on

kiinnostunut jostakin ilmiöstä. Weber (1995, 90–95) on tuonut keskusteluun

käsitteen arvosuuntautuneisuus, jolla hän korostetusti ei tarkoita selvitettävien

arvojen tuomitsemista tai arviointia eikä arvohierarkkisia merkityksiä, vaan

arvoja muuttujina, kun valitaan tutkimusobjekteja, erotellaan olennainen

epäolennaisesta tutkimusprosessin aikana, selvitetään elementtien välisiä

suhteita, annetaan niille merkityksiä, löydetään kausaalisia suhteita ja poistetaan

tutkijan henkilökohtaisen kokemuksen vaikutus tutkimukseen.

Laadullisen ja muun muassa tapaustutkimuksen selityskyvystä on käyty

keskustelua. On muun muassa esitetty, että ”laadullinen tutkimus ei kykene

selittämään tai vastaamaan kausaalisiin miksi-kysymyksiin”, tai tarkemmin,

että ”laadullinen tutkimuskin pystyy keksimään ja esittämään kausaalisia

selityksiä, mutta joutuu niiden perusteluissa vetoamaan oletuksiin, joiden

testaaminen on mahdollista vain määrällisin keinoin” (Töttö 2000, 128).

Myöhemmin on kuitenkin todettu, että ”kausaalista selittämistä ei voida torjua

metodologisilla argumenteilla millään alueella”, ja että myös sosiaalitieteissä

pitäisi nähdä miten-kysymysten lisäksi kiinnostavina miksi-kysymyksiä (Töttö

(2004, 91). Yinin (1994, 9) mukaan tapaustutkimuksessa pyritään tutkimaan

tutkijasta riippumattomia tapauksia miten ja miksi -kysymysten avulla.

Ilmiön syitä voi Roution (2007) mukaan selittävässä tutkimuksessa hakea: 1)

kontekstista, jolloin selittyy selitettävän toiminnan funktio eli toiminnan

tarpeellisuus tai hyödyllisyys koko systeemin toiminnassa; 2) menneisyydestä,

jolloin selitystä haetaan aiemmista tapahtumista tai 3) tulevaisuudesta, jolloin

52

selitystä haetaan myöhemmistä tapahtumista. Selitysten etsiminen kontekstista

ja menneisyydestä on vaikuttanut mielekkäältä tavalta tämän tutkimuksen

kannalta. Kontekstin julkiselle oikeusavulle ja myös sovittelulle muodostavat

Venäjän uusi lainsäädäntö sekä erilaiset ohjelmalliset asiakirjat. Menneisyys

ilmenee näiden järjestelmien kokeilumuotoisessa toiminnassa ja aiemmassa

oikeustraditiossa.

Tässä tutkimuksessa on tulkittu ja selitetty tutkittavien järjestelmien

merkityksiä ymmärryksen lisäämiseksi siitä, miten nämä järjestelmät toimivat

Venäjällä, koska vasta sen jälkeen voidaan tietää, miten järjestelmiä voidaan

muuttaa (Nystén-Haarala 2001, 7). Tutkittavia tapauksia on tarkasteltu

suhteuttamalla niitä suomalaisiin oikeusavun ja sovittelun järjestelmiin, silloin

kun se on tutkimuskohteen ymmärtämisen kannalta ollut olennaista ja aineisto

on antanut myöten. Vertailtavaa otetta on sovellettu myös kansainvälisen

sopimusympäristön vaikutusten selvittämisessä.

Vertailustrategioiden valinnassa on syytä pohtia oikeutta koskevien

vertailututkimusten tunnistettuja ongelmia. Nämä ongelmat liittyvät muun

muassa kansainvälisten vaikutusten tarkasteluun normistoon, muuttuvien

oikeusjärjestelmien tutkimiseen sekä eri oikeusjärjestelmien yhteiskunnallisen

kontekstin huomioimiseen. Oikeusvertailun tutkimuksessa kansainvälisiä

vaikutteita kansalliseen oikeuteen on tutkittu muun muassa oikeudellisina

siirrännäisinä, oikeudellisena lainautumisena ja muun muassa mutatoitumisena

(Husa 2014, 926). Tällöin on oltu kiinnostuneita tarkastelemaan, miten ja

millaisena muualla käytössä oleva oikeudellinen normi tai ajatus siirtyy osaksi

toista lainsäädäntöjärjestelmää. Tällaisen tutkimuksen kritiikissä sekä

muutoksen sosiologisen historian ja oikeushistorian tutkimuksessa on korostettu

eri maiden järjestelmien, mukaan lukien oikeusjärjestelmien, tutkimisen

merkitystä laajemmassa tilassa ja ajassa kuin vertailuhetkellä, sosio- ja

kulttuurisen kontekstin huomioon ottamista sekä itse muutosten tutkimisen

merkitystä. Tietämyksen tutkimusympäristöstä ennen tutkimuksen aloittamista

on nähty parantavan vertailevan tutkimuksen selityskykyä. (Kahn-Freund 1974,

1‒27; Kekkonen 1999, 89; Kocka 2010, 1‒18; Kocka & Haupt 2009, 21; Legrand

2003, 248‒249.)

On kuitenkin katsottu, että nämä ongelmat tiedostaen vertailevan otteen

avulla voidaan tutkimuksessa havaita erinäisiä vaikutuksia oikeusjärjestelmiin

sekä laajemmin sosiaalisen elämän ja oikeudellisen kokemuksen eri elementtien

välisiä vuorovaikutussuhteita, vaikka oikeusjärjestelmän autopoieettisen

luonteen vuoksi se on usein hankalaa (Cotterrell 2003, 153). Tällaisen

tutkimuksen on nähty vaativan yhteistyön kehittämistä sosiologien ja

oikeustieteilijöiden välillä, jotta oikeudellisten lainojen (legal transfers and

reflections) tutkimuksessa otettaisiin paremmin huomioon oikeuden, talouden ja

politiikan yhteisvaikutus sekä oikeusjärjestelmän omat reunaehdot.

Oikeudellisten ajatusten ”vientiin” ja globalisaatioon tutkimuskohteena on

kuitenkin suhtauduttu erityisen varovaisesti, koska vaarana on osittaisiin

53

havaintoihin perustuva tulkinta. (Nelken 2003, 438, 461.) Lisäksi Örücü (2003,

468–471) on puhunut ekstraordinaarisista tiloista (extraordinary places), joita ovat

muun muassa transitiovaltiot, ja niiden oikeus- ja sosiokulttuurien välisen

vuorovaikutuksen tutkimuksesta, jossa voi tarkastella transposition merkitystä.

Transpositiolla hän (ems.) on tarkoittanut vastaanottajan tarpeisiin soveltuvin

osin siirtyvää oikeudellista ajatusta. Mattei (1994) on taasen esittänyt ajatuksen

oikeuskulttuurisesta johtajuudesta. Voidaan katsoa, että tällaisen johtajuuden

roolin ovat nykyään saaneet muun muassa kansainvälisten yleissopimusten

määräykset, jotka vaikuttavat eri maiden oikeuspolitiikkoihin.

Vertailevassa oikeusjärjestelmiä koskevassa tutkimuksessa on vaarana

intoutua tutkimaan liiallista erilaisuutta suhteessa johonkin, usein

määrittelemättömään yleiseen tai yhteneväiseen ja näkemään representaatioita

(representation) tästä yleisestä (Legrand 2003, 240–311). Sen sijasta, että puhutaan

siitä, miten hyvin jokin järjestelmä on pystynyt ilmentämään tai jäljentämään

toista järjestelmää, voisi Legrandin (ems.) mukaan ennemmin puhua uusista

esitysmuodoista (re-presentation) korostaakseen erilaisten oikeusjärjestelmien

uusia ja omalaatuisia piirteitä, jotka eivät ole suoria vaikutusten ilmentymiä tai

kuvaelmia (ks. luvussa 1.2 muutoksen tutkimisesta ilman ennakko-oletuksia

muutoksen lopputuloksesta). Tästä näkökulmasta katsottuna yhtä tärkeää on

tutkia erilaisuutta samanlaisuudessa ja kompleksisuutta, jolloin vertailevan

tutkijan huomio kiinnittyy viime kädessä oikeudellisen monimuotoisuuden

todellisuuden tutkimiseen (reality of legal diversity) (ems). Jotkut järjestelmät

saattavat näyttää samanlaisilta, mutta niiden tarkempi tarkastelu voi osoittaa

tärkeitä eroavaisuuksia ja selittää mahdollisia eroja järjestelmien toimivuudessa.

Yllä esitetyn perusteella vertailevaa näkökulmaa on pidetty mielekkäänä

venäläisten alajärjestelmien muutoksen ja sisällön tarkastelussa. On ilmeistä,

että kansainvälistyvässä maailmassa tapahtuu eriasteista juridista dynamiikkaa

niin säännösten kuin järjestelmienkin muotoutumisessa (Glenn 2003, 97–99).

Venäjä on useiden muiden maiden tavoin kehittämässä oikeusjärjestelmäänsä

laajemmassa globaalissa ja muun muassa eurooppalaisessa oikeudellisessa

kontekstissa sekä kahdenvälisessä kanssakäymisessä muiden valtioiden kanssa.

Järjestelmän kehittäminen tapahtuu lisäksi muiden sosiaalisten alasysteemien

muutoksen aikana Venäjällä, kuten talouden ja politiikan. Vaikka oikeusavun ja

sovittelun järjestämisen konkreettisista tavoista ja muodoista ei ole määräyksiä

kansainvälisissä yleissopimuksissa, niistä sopimusvaltioille, mukaan lukien

Venäjä, seuraa yleisempiä velvoitteita huolehtia oikeuden saatavuudesta ja

yhdenvertaisuudesta. Tutkimuksessa on pyritty näiden kansainvälisten eli

ulkoisten ja kansallisten eli sisäisten vaikutustekijöiden selvittämiseen.

Tutkittavia alajärjestelmiä ei ole tutkimuksessa kuitenkaan haluttu verrata

ulkomaisiin järjestelmiin eikä selvittää vieraiden ajatusten ilmentymiä tai

transpositioita venäläisessä lainsäädännössä. Tutkittavia järjestelmiä on

suhteutettu suomalaisiin vastaaviin järjestelmiin käyttämällä vertailevaa

poikkikansallista (cross-national) kontrastoivaa (contrastive analysis)

54

lähestymistapaa (Mabbet & Bolderson 1999, 34–56). Kontrastoinnin avulla

voidaan sekä havaita järjestelmän maantieteellis-historiallista omaperäisyyttä

että identifioida yhteneväisyyksiä, mikä taas mahdollistaa analyysin

abstraktiotason nostamisen (Dogan & Pelassy 1982, 146–148). Lähestymistavan

avulla on tutkimuksessa pystytty keskittymään vain Venäjän oikeusjärjestelmän

ominaispiirteiden ja osittain sen rajat ylittävän toimivuuden selvittämiseen,

tekemättä laajempaa ja yksityiskohtaisempaa vertailua länsimaiden järjestelmien

kanssa.

Kontrastoinnin riskinä voi joskus olla se, että vertailuun valitut asiat

edustavat enemmänkin ääripäitä kuin normaaliutta (emt., 149). Kontrastoinnin

osalta onkin tärkeätä miettiä, onko mielekästä selvittää kontrastien

maksimaalisuutta täysin erilaisten järjestelmien välillä (esim. demokratia-

totalitarismi), vai vertailla toisen maan järjestelmän kehitystä suhteessa toisen

maan järjestelmän vastaaviin kehitysvaiheisiin tai ”ketjuun” (emt., 152) ja sitä

kautta havaita eroja kehityksessä. Venäläisiä tutkittavia alajärjestelmiä

(tapauksia) on tutkimuksessa kontrastoitu nimenomaan suomalaisiin vastaaviin

järjestelmiin, koska, kuten aiemmin on jo todettu, Venäjän julkinen

oikeusapujärjestelmä sai alkunsa suomalaisen oikeusavun mallista ja myös

sovittelukokeilujen käynnistämisen yhteydessä tehtiin suomalais-venäläistä

yhteistyötä, eli järjestelmät eivät voi olla ääripäitä. Tämän vuoksi on voitu

katsoa, että järjestelmien vertailu toisiinsa on mielekästä, koska kontrastoinnin

avulla voidaan havaita paremmin, missä asioissa Venäjä on päättänyt kehittää

järjestelmiä omalla tavalla tai muuhun kuin suomalaiseen kokemukseen nojaten.

Toisaalta on voitu katsoa, että vaikka maiden oikeusjärjestelmät eivät ole

ääripäitä, ne ovat sen verran erilaisia, että kontrastointi voisi tuoda

tutkimukseen myös Venäjän oikeusjärjestelmän erityispiirteitä tai ”hiljaisuuksia

ja painopisteitä” (Isola 2013, 40). Laajempi kansainvälinen vertailu, joka vaatisi

eri oikeustraditioiden, eri maiden järjestelmien sisältöjen, sosiokulttuuristen

ympäristöjen sekä muun muassa Venäjän laajan kansainvälisen kanssakäymisen

tutkimista, olisi myös voinut olla tutkimuksellisesti kiinnostavaa. Siinä

kuitenkin olisi saattanut törmätä muun muassa tutkimusaineiston ongelmiin.

Venäjän kahdenvälisten yhteyksien tulokset ja niiden vaikutukset tiettyihin

oikeuspoliittisten ajatusten omaksumiseen Venäjällä eivät välttämättä ole

dokumentoitu riittävästi tai dokumentit eivät ole saatavana. Valtiot ovat

yleisestikin harvoin halukkaita myöntämään vieraan oikeuden tai

oikeusajattelun vaikutuksen omaansa (Husa 2014, 923).

55

4.3 PROSESSIN JÄLJITTÄMINEN TUTKIMUSMETODINA

Prosessin jäljittämisen 10 metodi (process tracing) (Bennett & George 1997) on

nähty laadullisen tapaustutkimuksen (case analysis) olennaiseksi tai keskeiseksi

tutkimusmetodiksi (Collier 2011, 823). Metodin nimi on peräisin

amerikkalaisesta kognitiivisen psykologian tutkimuksesta 1960–1970 –lukujen

vaihteesta. Prosessin jäljittämisen termin avulla on kuvattu tapaustutkimuksesta

saatujen todisteiden käyttöä historiallisten prosessien selitysten johtamisessa.

Metodia on pitkään käytetty yksilötason päätöksenteon analyysiin, mutta

nykyisin nähdään, että se soveltuu myös historian strukturaalisten tai

makrotason selitysten johtamiseen (Bennett & Checkel 2012, 7), ja että sen avulla

voidaan jäljittää linkkejä mahdollisten syiden ja havaittujen tulosten välillä (emt.,

8; George & Bennett 2005, 6). Metodin avulla voi tavoittaa poliittisen ja

sosiaalisen ilmiön kuvausta sekä arvioida kausaalisia väittämiä (causal claims)

(George ja Bennett (2005, 13–15).

Prosessin jäljittämisen metodin avulla voidaan tutkia systemaattisesti esiin

tulleita tai niin sanotusti diagnosoituja todisteita (evidence), jotka valitaan ja

analysoidaan tutkijan asettamien tutkimuskysymysten ja hypoteesien valossa

(Collier 2011, 823). Todistekappaleiden (piece of evidence) diagnosointi perustuu

konseptuaalisen eli teoreettisen viitekehyksen avulla tai empiirisen tutkimuksen

avulla vastakkaisten väitteiden tutkimiseen liittyen ilmiön luonteeseen. Tämän

jälkeen etsitään yhteyksiä väittämien ja tutkittavan ilmiön kanssa, jotka voivat

olla sekä kuvaavia että kausaalisia. (emt., 824.) Metodi ei kuitenkaan ole

kausaalisten prosessien selvitysmetodi (causal-process observations), joka tutkii

syy-seuraus -suhteita staattisesti kuvailematta tutkittavaa ilmiötä vaiheittain.

(emt., 823) (vrt. kausaalinen selittäminen (Töttö 2004, 91)). Prosessin jäljittämisen

metodilla voi olla myös heuristinen funktio tuottamalla uusia muuttujia tai

hypoteeseja, jotka perustuvat tapaustutkimuksessa induktiivisesti tarkasteltujen

ilmiöiden sekvenssiin (George & Bennett 2005, 7) (vrt. työhypoteesit (Eskola &

Suoranta 1999 (1998)).

Vennesson (2007, 224) on pyrkinyt laajentamaan prosessin jäljittämisen

metodin alkuperäistä ideaa ja käyttöä sosiaalitieteiden empiirisissä

tutkimuksissa. Hänen (emt., 234) mukaansa prosessin jäljittäminen, joka

perustuu intensiiviselle, avoimeksi jätetylle haastattelulle, osallistuvalle

havainnoinnille ja dokumenttianalyysille, auttaa ymmärtämään luotujen

säännönmukaisuuksien merkitystä ja roolia sekä paljastamaan aikaisemmin

tuntemattomia suhteita asioiden (factors) välillä. Prosessin jäljittämisessä ei ole

kyse olemassa olevista tapaustutkimusmetodeista ja vertailevasta tutkimuksesta,

vaan kyse on erillisestä metodista, jossa tutkitaan samanaikaisesti tapauksen

sisäistä olemusta (within-case analysis) ja vertaillaan sitä pieneen määrään muita

tapauksia (cross-case comparisons) (George & Bennett 2005, 18–19; Collier 2011,

10 Suomennos (Ruonavaara (ei päiv.)).

56

823). Tässä tutkimuksessa julkisen oikeusavun kehityksen rinnalla on tarkasteltu

sovittelun kehitystä ja käytetty lisäksi kontrastoivaa poikkikansallista vertailua

(Mabbet & Bolderson 1999, 34–56) sekä vertailevaa otetta kansainvälisen

sopimusympäristön vaikutusten tarkasteluun.

Prosessin jäljittämisen metodissa on keskeistä tutkia tapahtumia tai tilanteita

ajassa (over time) siten, että ilmiö tulee hyvin kuvatuksi tarkasteluajan eri aikoina

(at one point of time). Tarkastelu voi olla pistokoetyyppistä ja kohdistua tiettyihin

ilmiössä tapahtuviin muutoksiin. Prosessin kuvaamisessa pyritään kuvaamaan

sen keskeiset vaiheet ja selittämään tosiasioita keskenään ristiriitaisten

hypoteesien kautta (Collier 2011, 824). Tämän jälkeen, mikäli tavoitellaan

kausaalisten syiden selvittämistä, hypoteeseja testataan empiirisesti kausaalisten

yhteyksien testin avulla, jossa siirrytään vähemmän uskottavista hypoteeseista

vahvasti todistaviin ja lopuksi varmasti selittäviin (emt., 825).

Todettakoon, että hallinto- ja politiikkauudistuksia tutkivissa tutkimuksissa

(esim. Niemelä & Saari (toim.) 2011; Salminen & Temmes 2000, 49) on

muutoksia tarkasteltu myös prosesseihin liittyvästä näkökulmasta eli niin

sanotusta prosessinäkökulmasta tai prosessikeskeisellä tutkimusotteella

(Mahoney 2000). Prosessin jäljittämisen ja prosessinäkökulman termien

samankaltaisuudesta huolimatta prosessinäkökulman voidaan katsoa eroavan

prosessin jäljittämisen metodista siten, että siinä lähestytään uudistuksia,

poliittista prosessia tai päätöksentekoprosessia korostaen muutoksen

jatkuvuutta, politiikkaprosessien polkuja ja dynamiikkaa, muutoksen hallintaa,

muutoksen rakenneistumista ja politiikan rajoitteita (esim. Kuivalainen 2011, 181;

Tirronen 2011, 28). Prosessin jäljittämisen metodi puolestaan keskittyy itse

muutoksen sisältöön tai ilmenemismuotoon, sen eri vaiheiden lopputuloksiin ja

niihin vaikuttaneiden tekijöiden selvittämiseen ja sitä kautta tapahtuman

ymmärtämiseen. Yhteistä metodeille on huomion kiinnittäminen nimenomaan

prosessiin, siihen liittyvän politiikan suunnitteluun ja toteutukseen.

Tässä tutkimuksessa on etsitty siis vastauksia ei ainoastaan kuvaileviin ja

selittäviin kysymyksiin: Mikä?, Mitä?, Kuka?, Voiko? Miten?, vaan myös

mahdollisuuksien mukaan kausaalisuhteeseen liittyvään kysymykseen Miksi?

(Töttö 2000, 68–100, 118). Tutkimuksessa on samalla katsottu, että vaikka

kuvailevilla tutkimuksilla näyttäisi olevan matala arvostus yhteiskuntatieteissä

(Dey 1993, 31), myös kuvaileva tutkimus on tärkeä. Kuvaileva tutkimus voi olla

merkittävä, jos sitä lähestyy laajemmin ja kuvailuun sisältää faktojen kuvailun

lisäksi tiedon toimintojen kontekstista, toimintaa ohjaavista tavoitteista ja

merkityksistä sekä tulevasta kehityksestä (ems.; Denzin 1978). Tämän vuoksi

tutkimuksessa on oltu varovaisia tutkimustulosten tulkinnassa kausaalisten

suhteiden osoittamiseksi ja kuvailevien tutkimustulosten problematisoinnissa.

Pikemminkin on haluttu yhtyä Hirsjärven ja Hurmeen (2000, 145) ajatukseen,

että kuvailu sisältyy tieteellisiin teorioihin ja ilman sitä teorioilla ei olisi

merkitystä eikä sovellusarvoa. Kuvailussa on tutkimuksessa pidetty tärkeänä

pyrkiä laajempaan tai ns. ”paksuun” (Dey 1993, 31) kuvaukseen

57

tutkimuskohteesta ja kuvailun ulottamiseen itse prosessiin ja tutkimuskohteen

muuttumiseen ajassa (emt., 38).

Yllä esitetyn perusteella prosessin jäljittämisen metodi on nähty sopivaksi

tämän tutkimuksen tutkimusongelman ratkaisemiseen. Metodin käyttö

mahdollistaa abduktiivisen lähestymistavan soveltamisen teoreettisten ja

aineistolähtöisten hypoteesien asettamiseksi ja testaamiseksi sekä empiirisen

laadullisen analyysin suorittamiseksi, mutta myös aikaisemmin tuntemattomien

suhteiden etsimiseksi. Lisäksi metodi mahdollistaa ajallisen ulottuvuuden sekä

vertailevan kontrastoivan näkökulman huomioimisen järjestelmien kehityksen

tutkimisessa.

Prosessin jäljittämisen metodia on tutkimusprosessissa käytetty siten, että

ensin on rekonstruoitu keskeisimmän tutkittavan tapauksen eli julkisen

oikeusavun kehittämisen ajallinen ulottuvuus: Venäjän julkisen oikeusavun

kehittämisen vaiheet oikeusapukokeilusta uuteen lainsäädäntöön ja sen

soveltamisen aloittamiseen. Tarkasteluun on valittu selkeät merkittävät

kehityksen vaiheet, kuten kokeilun aloittaminen, uuden lainsäädännön

valmistelu ja sen sisältö. On todettava, että ajallinen ulottuvuus on tässä ollut

rajallinen, se ei ole kattanut aiempia vaiheita eli järjestelmän tsaarin Venäjän tai

Neuvostoliiton aikaista kehitystä. Tämä on kuitenkin ollut tutkijan tietoinen

valinta, johon on vaikuttanut Venäjän oikeusjärjestelmän juurien katkeamisesta

johtunut julkisen oikeusavun ja myös sovittelun järjestelmien lähestulkoon

katoaminen neuvostoliittolaisesta järjestelmästä ja käytännössä järjestelmän

syntyminen uudestaan vasta tarkasteluajankohtana. Sen jälkeen aikaisemman

tutkimuksen sekä kansainvälisistä oikeusapua ja sovittelua koskevista

sopimuksista ja suosituksista (aineisto) nousseen näkökulman avulla on

hahmoteltu Venäjän oikeusavun järjestelmän kehityskaari ja on asetettu

hypoteeseja teoreettisen viitekehyksen avulla.

Tutkimusta on toisaalta laajennettu ja toisaalta rajattu lisää tutkimuksen

edetessä. Oikeusavun kehittämisprosessin selvittämisessä on havaittu, että

Venäjällä on samanaikaisesti ryhdytty kehittämään toista oikeudellista

järjestelmää eli sovittelua, jolloin sen ottaminen mukaan tarkasteluun toiseksi

tyyppitapaukseksi on nähty kiinnostavaksi ja tutkimuksen tavoitetta tukevaksi.

Itse prosessin jäljittämisen metodi ei rajaa tutkittavien tapausten määrää.

Kuitenkin järjestelmien laajuuden vuoksi ja hypoteesien fokuksen pitämiseksi

tutkimuksessa on nähty tarpeelliseksi keskittyä tutkittavien järjestelmien

yhteisessä tarkastelussa vain niiden tiettyjen ilmenemismuotojen kohdalla eli

palvelujen tuottamisessa heikommassa asemassa oleville kansalaisille,

siviilioikeudellisissa asioissa sekä kansainvälisessä näkökulmassa ja siinä

ulkomaalaisten oikeuksissa sekä rajat ylittävissä perheasioissa. Venäläisten

järjestelmien kontrastoinnin avulla suomalaisiin vastaaviin järjestelmiin on

järjestelmien kehittämisen ajallisen ulottuvuuden tarkastelun lisäksi pystytty

selvittämään tutkittavien järjestelmien ominaispiirteet ja suhteet. Järjestelmien ja

sopimusympäristön vertaileva tarkastelu on mahdollistanut järjestelmien ja

58

kansainvälisten suositusten vastaavuuden havaitsemisen. Lopuksi tulosten

avulla on pyritty tekemään teoreettisia johtopäätöksiä ja esittämään

käytännönläheisiä suosituksia.

Tutkimustulosten relevanssia pohdittaessa on huomioitava, että

tutkimusmenetelmäksi valittu prosessin jäljittämisen metodi on antanut

mahdollisuuden tutkia Venäjän julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmiä

siviilioikeudellisissa asioissa kehitysvaiheittain, mutta keskittyen vain

kehityksen alkuvaiheiden tarkasteluun. Tutkimuksen pidempi aikaperspektiivi

mahdollistaisi prosessin jäljittämisen menetelmän täydellisemmän soveltamisen.

Seuraavaksi tarkastellaan tutkimusaineistoa ja sen analyysimenetelmiä.

4.4 TUTKIMUSAINEISTO JA ANALYYSIMENETELMÄT Tutkimusaineistona on tässä tutkimuksessa käytetty sekä kerättävää (primaari)

että valmista (sekundaari) tekstiaineistoa (Uusitalo 1991, 89‒98). Valmiina

aineistona, joka kuitenkin edellyttää paljon tutkimusongelman kannalta

relevantin tiedon keruuta ja luokittelua (Alvesalo & Ervasti 2006, 30), on

käytetty dokumenttiaineistoa. Tutkimuksen edetessä on nähty tarpeelliseksi

lisätä aineistoa kerättävällä aineistolla syventyäkseen tiettyihin

tutkimuskysymyksiin, joihin vastaamiseksi valmista aineistoa ei ole ollut

riittävästi. Näin kolmannessa osatutkimuksessa (Artikkeli III) on käytetty

dokumenttiaineiston lisäksi myös kysely- ja haastatteluaineistoa. Taasen

neljännessä osatutkimuksessa (Artikkeli IV) on lisätty vielä valmista

dokumenttiaineistoa, joka on koostunut viimeisimmistä strategisista

kehittämisasiakirjoista tai politiikoista, minkä tavoitteena on ollut järjestelmien

kokonaisvaltaisen kehittämisen tarkastelu.

Dokumenttiaineisto on ollut pääosin lainsäädäntöä ja virallisen politiikan

asiakirjoja. Toisin sanoen tutkimuksen dokumenttiaineiston ovat muodostaneet

pääasiassa erilaiset “oikeudelliset tekstit” ja “organisaatioiden tuottamat

dokumentit” (Alvesalo & Ervasti 2006, 31), jotka ovat sisältäneet sekä lakeja että

niiden tulkintoja, lainvalmisteluasiakirjoja, viranomaisten lausuntoja, tilastollisia

tietoja ja niin edelleen. Dokumentit ovat “sosiaalisia tosiasioita”, koska niitä

tuotetaan, jaetaan ja käytetään sosiaalisesti järjestettyjä väyliä pitkin, ja niille on

ominaista oma kieli (Atkinson & Coffey 2004, 59). Tässä tutkimuksessa

dokumenttien omana kielenä on laki- ja viranomaiskieli (Hiidenmaa 2000, 35).

On muistettava, etteivät dokumentit kuitenkaan ole suoranaisia prosessien ja

päätöksenteon kuvaelmia eli representaatioita, eikä niistä voi suoraan oppia tai

nähdä kuinka esimerkiksi tietty organisaatio toimii tai mikä on sen todellinen

tila. Dokumenttien todellisuus ei siis ole sama kuin sosiaalisen ympäristön

todellisuus, mutta dokumenttien avulla voidaan oppia, mitä varten ne on

tuotettu ja mitä niillä halutaan tavoittaa. (Atkinson & Coffey 2004, 58, 69, 73.)

59

Pääasiassa dokumenttiaineisto on koostunut Venäjän lainsäädännöstä, sen

esitöistä ja kommentaareista sekä julkista oikeusapua ja sovittelua koskevista

muista valtionhallinnon asiakirjoista vuosilta 2002‒2013. Venäläisen

dokumenttiaineiston ajallista ulottuvuutta on määritellyt järjestelmien elinkaari

keskustelujen käynnistymisestä ja kokeiluista uuden lainsäädännön luomiseen

ja soveltamisen alkamiseen. Oikeusapu- ja sovittelulakien kommentaarit ovat

olleet tämän tutkimuksen dokumenttiaineistossa erittäin merkittävässä roolissa.

Tässä on todettava, että Venäjällä oikeuskäytäntöä ei vielä virallisesti pidetä

oikeuslähteenä, vaikka sen merkitys on kasvanut merkittävästi (Koistinen 2006,

105). Lisäksi on mainittava, ettei lain esitöitä Suomen hallituksen esitysten

merkityksessä ole Venäjällä juurikaan olemassa. Lain esitöinä toimivat yleensä

lain valmistelleen ministeriön muistiot ja muiden viranomaisten lausunnot.

Dokumenttien määrä ja sisällöllinen laajuus vaihtelevat sen vuoksi merkittävästi.

Keskeisen lain säätämisen ja voimaantulon jälkeen oikeusoppineet kirjoittavat

siitä kommentaarin. On kuitenkin huomioitava, että kommentaarit ovat

subjektiivisia lain säätämisen jälkeen tehtyjä tulkintoja lainsäätäjän

tarkoituksesta, jotka voivat muuttua sittemmin oikeuskäytännön myötä.

Suomalaista dokumenttiaineistoa on käytetty tutkimuksessa venäläisen

dokumentti- ja muun tekstiaineiston täydentämiseksi tarkoituksena syventää

tutkittavien ilmiöiden analyysiä muun muassa kontrastoimalla venäläisiä

järjestelmiä suomalaisiin vastaaviin. Suomalainen dokumenttiaineisto on

muodostunut Suomen lainsäädännöstä ja sitä koskevista virallisista asiakirjoista

sekä suomalais-venäläisen lähialueyhteistyön Suomen osapuolen eli

oikeusministeriön raporteista vuosilta 2005‒2012. Oikeusministeriö toteutti

hankemaista lähialueyhteistyötä Venäjän kanssa vuodesta 1999 vuoteen 2012

saakka, jolloin yhtenä hankkeena oli Venäjän oikeudellisen infrastruktuurin ja

muun muassa julkisen oikeusavun kehittäminen (OM 29.4.2013).

Vähäisemmässä määrin tehtiin myös sovitteluun liittyvää yhteistyötä. Koska

tutkimuksen kohteena on ollut Venäjän julkinen oikeusapujärjestelmä ja

rajoitetummin sovittelujärjestelmä, joiden tarkastelussa on tehty vain

paikoitellen kontrastoivia vertailuja suomalaisiin järjestelmiin, niin venäläisen

dokumenttiaineiston osuus on tutkimuksessa ollut huomattavasti suurempi

kuin suomalaisen tai kansainvälisen aineiston osuus, joka on taasen koostunut

kansainvälisistä sopimuksista ja suosituksista.

Venäjän oikeusapu- ja sovittelujärjestelmän kehittämisen ajallisen

ulottuvuuden (over time) näkökulmasta venäläinen dokumenttiaineisto sekä

haastattelu- ja kyselyaineisto on esitettävissä seuraaviin keskeisiin uudistuksiin

(one point in time) liittyvänä aineistona:

2002 tuomioistuinlaitoksen kehittämisohjelma 2002‒2006 (Federalnaja

tselevaja programma “Razvitije sudebnoi sistemy Rossii na 2002‒2006”) (PPRF

805/2001)

60

2005‒2006 oikeusapukokeilun alkamista koskevat dokumentit

(eksperiment po sozdaniju gosudarstvennoi sistemy okazanija besplatnoi

juriditšeskoi pomoštši maloimuštšemu naseleniju) (mm. PPRF 534/2005; PPRF

676/2006)

2006 tuomioistuinlaitoksen kehittämisohjelma 2007‒2012 (Federalnaja

tselevaja programma “Razvitije sudebnoi sistemy Rossii na 2007‒2012”) (PPRF

583/2006)

2007‒2011 oikeusapukokeilua koskeva dokumenttiaineisto

2008‒2010 sovittelukokeiluja koskeva dokumenttiaineisto

2010 sovittelulaki, voimaan 2011 (Federalnyi zakon “Ob alternativnoi

protsedure uregulirovanija sporov s utšastijem posrednika (protsedure mediatsii)”

(FZ 193/2010) sekä lain kommentaarit

2011 oikeusapulaki, voimaan 2012 (Federalnyi zakon “O besplatnoi

juriditšeskoi pomoštši v Rossijskoi Federatsii”) (FZ 324/2011) sekä lain

kommentaari; oikeustietoisuutta koskeva valtionpolitiikka (Osnovy

gosudarstvennoi politiki Rossijskoi Federatsii v sfere razvitija pravovoi

gramotnosti i pravosoznanija graždan) (VF PR 1168/2011)

2012 valtiollinen oikeusohjelma 2013‒2020 (Gosudarstvennaja programma

“Justitsija”) (RPRF 517/2013)11

2013 haastattelu- ja kyselyaineisto koskien rajat ylittävää perhesovittelua.

Kuten aiemmin on jo todettu, dokumenttiaineiston ovat muodostaneet myös

kansainväliset yleissopimukset ja kansainvälisten järjestöjen suositukset koskien

julkisen oikeusavun ja sovittelun kehittämistä siviilioikeudellisissa asioissa.

Kansainvälisten yleissopimusten tarkastelua ei tutkimuksessa ole kokonaan

rajattu koskemaan vain niitä sopimuksia, joissa Venäjä on osapuolena, vaan

myös sellaisia Yhdistyneiden kansakuntien, Euroopan neuvoston ja Haagin

kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin sopimuksia, joihin Venäjä ei ole

vielä liittynyt. Tutkimuksessa on nähty, että laajemman keskeisen

sopimuskehyksen ottaminen tarkasteluun on tarpeen, koska kyseisten järjestöjen

sopimusverkosto on se yhteistyön kehys, johon järjestöjen jäsenet ovat

sitoutuneet ja haluavat kehittää. Pääpaino tarkastelussa on kuitenkin ollut

Venäjän osalta voimassa olevissa kansainvälisissä yleissopimuksissa.

Kansainvälisten sopimusten tarkastelun tavoitteena on ollut selvittää

järjestelmien kehittämisen taustatekijöitä. Lisäksi tavoitteena on ollut analysoida

sitä, kuinka venäläisten järjestelmien kehittämisessä ja uudessa lainsäädännössä

on otettu huomioon kansainväliset velvoitteet ja suositukset, jotka on annettu

jäsenvaltioille.

11 Huom. oikeusohjelman uudistettu versio (PPRF 312/2014) on hyväksytty vuonna 2014. Siinä on

täsmennetty oikeusohjelman tavoitteet ja tulosmittarit ja muun muassa ilmaistu tavoite

yhtenäistetyn asianajajakunnan luomisesta.

61

Dokumenttiaineistoa on käytetty kaikissa neljässä osatutkimuksessa

(Artikkelit I‒IV). Haastattelu- ja kyselyaineistoa on käytetty kolmannessa

osatutkimuksessa (Artikkeli III). Kyselyaineisto käsitti venäläisten ja

suomalaisten sovittelijoiden (9) näkemyksiä perhesovittelusta ja rajat ylittävästä

sovittelusta perheasioissa Suomessa Follo-projektin 12 paikkakunnilla,

Helsingissä ja Pohjois-Karjalassa, sekä Venäjän sovittelukokeilujen

paikkakunnilla, Pietarissa, Jekaterinburgissa ja Sverdlovin alueella.

Kyselyaineiston tavoitteena on ollut selvittää rajat ylittävän sovittelun

kehittämisen suuntia ja vaiheita sekä konkreettisia mahdollisia kokemuksia rajat

ylittävästä sovittelusta. Kyselyn kysymykset olivat avoimia: onko teillä ollut ja

millaisia kokemuksia rajat ylittävästä sovittelusta perheasioissa, jos on, niin

paljonko niitä on ollut viimeisen vuoden tai puolen vuoden aikana, ja mitkä

asiat askarruttavat kansainväliseen perhesovitteluun toteuttamiseen liittyen.

Haastatteluaineistoa on käytetty kolmannessa osatutkimuksessa (Artikkeli

III). Tutkimuksessa haastateltiin avoimen tai strukturoimattoman haastattelun

avulla (Hirsjärvi & Hurme 2000, 45–46) suomalaisia ja venäläisiä julkisen

oikeusavun sekä Haagin lastensuojelu- ja lapsikaappaussopimuksen mukaisen

keskusviranomaistoiminnan kehittämisestä vastaavia henkilöitä sekä

oikeusavustajia ja sovittelijoita, minkä tarkoituksena oli täydentää

kyselyaineistoa. Haastatteluissa käytettiin avoimia kysymyksiä. Haastattelujen

tehtävänä oli saada haastateltavilta selventäviä ja syventäviä vastauksia vähän

kartoitettuun alueeseen liittyen (Hirsjärvi, Remes, Sajavaara 1997, 201).

Haastattelut tehtiin haastattelemalla erikoistuneita henkilöitä eli asiantuntijoita

(informantteja) kasvotusten sekä puhelimitse vuosina 2011–2013.

Asiantuntijoiden haastattelut (11) kerättiin Karjalan tasavallan

sovittelukeskuksesta, Pietarin sovittelukeskuksesta, Helsingin

oikeusaputoimistosta, Fasper-projektin 13 puitteissa, rajat ylittävän sovittelun

koulutuksen puitteissa, Suomen ja Venäjän oikeusministeriöstä sekä Venäjän

opetus- ja tiedeministeriöstä, joka on Venäjän Haagin lastensuojelu- ja

lapsikaappaussopimuksen mukainen keskusviranomainen.

Dokumenttiaineistoa on analysoitu sekä sisällön että ”tilanteiden ja ehtojen”

eli olosuhteiden, joissa tietty dokumentti oli tuotettu, osalta.

Analyysimenetelmänä on käytetty sisällön erittelyä (Eskola ja Suoranta 1999

(1998), 187). Dokumenttiaineisto on ensin tematisoitu (emt., 175). Sitten on

tarkasteltu dokumenttien hierarkiaa ja ”semiautonomiaa” eli heijastumia ja

12 Follo-projektista ks. esim. Follo-kokeilu huoltoriitojen ratkaisumallina. Tutkielmat ja muut

opiskelijakirjoitukset 18.2.2013 (Hohenthal 2013). 13 Fasper-projekti on Suomen Sovittelufoorumin tutkimus- ja kehittämishanke, jota rahoittaa Raha-

automaattiyhdistys. Hankkeessa tutkitaan fasilitatiivisen perhesovittelun mahdollisuuksia

perheriitojen käsittelyssä sekä kehitetään sovittelukoulutuksen malleja ja uusia toimintatapoja

perheiden riita- ja erotilanteisiin sekä lasten asioita koskevien sopimusten tekemiseen. Projektin

kesto on 3,5 vuotta ja se käynnistyi vuoden 2009 syyskuussa. Lähde:

<http://sovittelu.com/sovittelu/sovittelu-perheasioiden-sovittelu.php>.

62

viittauksia toisiin dokumentteihin (Atkinson & Coffey 2004, 58, 67–69, 73).

Teemoittelun vaiheessa aineistosta on poimittu teoreettiseen viitekehykseen

nojaavat ja tutkimuskysymyksiin liittyvät aiheet sekä eroteltu niistä

tutkimusongelman kannalta olennaiset, jolloin on saatu esille ”kokoelma

erilaisia vastauksia tai tuloksia esitettyihin kysymyksiin” (emt., 176, 180).

Teemoittelun pohjana on käytetty sekä julkista oikeusapua ja sovittelua

koskevia tekstiaineiston sisältämiä aiheita että kansainvälisten sopimusten

kehikkoa. Aineistosta on systemaattisesti etsitty sitä, esiintyykö perusteluissa

mainintoja ja viittauksia tutkittaviin järjestelmiin sekä keskeisiin oikeusturvaa ja

oikeussuojaa ja erityisesti oikeusapua ja sovittelua koskeviin keskeisiin

seuraaviin kansainvälisiin sopimuksiin, jotka ovat olleet tutkimuksen aikana

Venäjän osalta velvoittavia, sekä kansainvälisten järjestöjen suosituksiin

jäsenvaltioille:

1. YK:n valtiottomien henkilöiden oikeusasemaa koskeva yleissopimus

(SopS 80/1968)

2. YK:n taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva

kansainvälinen yleissopimus (SopS 6/1976)

3. YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen

yleissopimus (SopS 8/1976)

4. YK:n pakolaisten oikeusasemaa koskeva yleissopimus (SDK 77/1968)

5. Euroopan ihmisoikeussopimus (SopS 18–19/1990)

6. Uudistettu Euroopan sosiaalinen peruskirja (SopS 78‒80/2002)

7. Haagin kansainvälisestä lapsikaappauksesta tehty yksityisoikeudenalaa

koskeva yleissopimus (SopS 57/1994)

8. Haagin toimivallasta, sovellettavasta laista, toimenpiteiden

tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä

vanhempainvastuuseen ja lastensuojeluun liittyvissä asioissa tehty

yleissopimus (SopS 8/2011)

9. EN:n ministerikomitean suositus köyhimpien pääsystä oikeuteen ja

oikeudesta oikeusapuun (CoE Rec R(93)1E)

10. EN:n ministerineuvoston suositus sovittelusta perheasioissa

(CoE Rec(98)1)

11. EN:n ministerineuvoston suositus sovittelusta siviiliasioissa

(CoE Rec(2002)10E).

Kvalitatiivisessa tutkimushaastattelussa taas on oltu kiinnostuneita Alasuutarin

(2001, 148) sanoin toiminnan merkityksen lisäksi tutkittavien kokemasta

todellisuudesta ja heidän suhteestaan tähän todellisuuteen. Kvalitatiivinen

tutkimushaastattelu pyrkii merkitysten selvittämisen lisäksi olemaan

kiinnostunut faktoista (Kvale 2009, 150–151). Tutkijan on tällöin kuunneltava

sekä tutkittavan sanomaa että mitä sanotaan rivien välissä. Faktanäkökulman

avulla voi haastattelu- ja kyselyaineistoon pureutua siten, että ollaan

63

kiinnostuneita tutkittavien mielipiteistä ja siitä mitä on tapahtunut (Alasuutari

1999, 90–91). Haastatteluissa aineiston validiutta yritetään lisätä avoimuuden ja

informanttien luottamuksen voittamisen metodilla (Alasuutari 2001, 149). Yksi

validointitapa liittyy myös lähteiden luotettavuuden osoittamiseen (Dey 1993,

260; Hirsjärvi & Hurme 2000, 189).

Tässä tutkimuksessa tutkimusongelman ratkaiseminen ei ole vaatinut

tutkittavien henkilökohtaisten kokemusten selvittämistä. Tutkimuksessa on oltu

kiinnostuneita tutkittavien ammatillisesta näkemyksestä asioihin ja niiden

olemassaoloon tai puuttumiseen eli faktoista. Informanttien luottamusta on

lisännyt tutkijan kokeminen kollegaksi. Haastatteluilla ja kyselyillä saatu

aineisto on kerätty alan ammattilaisilta ja siten sen luotettavuutta on voitu pitää

korkeana. Haastateltavilta henkilöiltä on pyydetty etukäteen suostumusta,

samalla kun on kerrottu tutkimuksen tarkoituksesta. Haastatteluja ei ole

nauhoitettu, vaan niistä on tehty muistiinpanoja. Muistiinpanovaiheen jälkeen

haastateltavilta on tarkistettu tutkijan kirjaamia haastateltujen näkemyksiä.

(Eskola & Suoranta 1999 (1998), 180, 186, 189–203). Kyselyvastaukset pyydettiin

ja saatiin sähköpostitse. Haastattelu- ja kyselyaineisto teemoitettiin

sopimusaiheittain.

Koko tekstiaineisto eli myös dokumenttiaineiston tapaan teemoitettu muu

tekstiaineisto on analysoitu sisällön erittelyn metodin avulla. Sisällön erittelyssä

on kiinnitetty huomiota sekä samankaltaisuuksien hakemiseen että ”tyypillisistä

poikkeavien tapausten systemaattiseen etsintään”. Samankaltaisuuksia voi

nähdä esimerkiksi eri strategisten tavoitteiden yhdenmukaisuudessa, toistoissa

ja niiden näkymisessä lainsäädännössä. Poikkeavia tapauksia voivat esimerkiksi

olla samoihin tosiasioihin eri asiakirjoissa liitettävät poikkeavat tavoitteet tai

poikkeavat näkemykset asiantuntijoiden vastauksissa. (Eskola ja Suoranta 1999

(1998), 187.) Kuten aiemmin on todettu tätä metodia Vennesson (2007, 234) on

suositellut prosessin jäljittämismetodin avulla etenevän tutkimuksen aineiston

analyysitavaksi. Teemoittelu ja sisällön erittely metodeina ovat tuoneet

aineistosta esille kirjoitettuja toimijoiden tarkoituksia, mutta toimijoiden ei-

kirjoitetut tarkoitukset ovat jääneet tutkijalta piiloon. Haastattelut ja kysely ovat

kuitenkin lisänneet tutkimuksen luotettavuutta tarjoten käytännön toimijoiden

näkemyksiä järjestelmien toimivuudesta.

Tutkimuksen tuloksia analysoitaessa on ollut tärkeää pohtia, onko

tutkimuksella etsitty vastauksia kaikkialta vai sieltä, mistä niitä eniten löytyi. Se

tosiasia, että tässä tutkimuksessa on käytetty vain julkisia asiakirjoja, ja että

tutkittavien järjestelmien kehittämistä mahdollisesti ohjanneet sisäiset asiakirjat

ja keskustelut ovat jääneet tutkimusaineiston ulkopuolelle, puhuu sen puolesta,

ettei tutkimuksella voida tavoitella tyhjentävää taustatekijöiden analyysiä ja syy-

seuraus -suhteisiin viittaavien havaintojen todistamista. Aineiston riittävyyden

näkökulmasta venäläinen dokumenttiaineisto on kuitenkin koettu riittäväksi

aiheen ja asetetun tutkimusongelman kannalta. Tutkimusaineisto on käsittänyt

julkisten strategisten asiakirjojen laajan kokonaisuuden, minkä vuoksi tehtyjen

64

havaintojen validiutta on pidettävä suhteellisen korkeana. Tutkimuksessa on

käyty ensin läpi jokseenkin kaikki saatavana oleva virallinen julkinen aineisto,

joka voisi liittyä tutkittavien järjestelmien kehittämiseen tarkasteluajankohtana

(2002–2013) ja joka on julkaistu Venäjän säädöskokoelmissa, valtionhallinnon eri

julkaisuissa ja esimerkiksi viranomaisten internet-sivuilla virallisasiakirjoina.

Sen jälkeen aineistoa on supistettu asiakirjoihin, joissa tutkittavien järjestelmien

osalta on konkreettisia mainintoja.

Venäjän federaation subjektien eli liittovaltion alueellisten hallinnollisten

yksiköiden 14 (jäljempänä hallintoalueet) lainsäädäntöä on tuotu esille

osatutkimuksissa vain tuomaan tarpeellista konkretisointia järjestelmien

valtakunnallisen toimivuuden analysoinnin yhteydessä. Tutkimuksessa

aluelainsäädännön poisjättämisen ensisijaisena syynä on ollut sen

keskeneräisyys tutkimuksen aikana. Lisäksi päätökseen on vaikuttanut se, että

aluelainsäädännön merkitykseksi sen kehittyessä tulee vain

federaatiolainsäädäntöä täydentävää lainsäädäntöä. Tällaisen aineiston

käyttäminen tutkimuksessa, jossa tutkitaan valtakunnallisia ilmiöitä, olisi myös

voinut vääristää aineiston edustavuutta ja aiheuttaa tutkimuksen tulosten

yleistämisongelman (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2009). Tutkimuksessa

käytetään joitakin alueellisia esimerkkejä havainnollistamaan järjestelmien

toimivuuden yksityiskohtia aluetasolla. Tilastotietoja sisältävää

dokumenttiaineistoa on käytetty tutkimuksessa laadullisesti vain kuvailemaan

ja selittämään selitettävää ilmiötä myös numeroiden avulla.

Lisäksi tutkimuksen aikana on ollut aihetta pohtia sitä, tapahtuuko

tutkimuksessa suunnittelematonta piilo- ja/tai osallistuvaa havainnointia.

Tutkijan virkatehtävät ovat tutkimuksen aikana liittyneet tutkimuksen kohteita

koskevaan suomalais-venäläiseen yhteistyöhön ja niihin on kuulunut

osallistumista muun muassa julkista oikeusapua ja sovittelua koskeviin

projekteihin. Tutkija on päättänyt olla hyvin tietoinen virka- ja

tutkimustehtävien päällekkäisyydestä ja pyrkinyt tarkoin erottamaan virkamies-

minän tutkija-minästä. Ottaen huomioon sen, että piilohavainnoinnissa tutkija

havainnoi tapahtumia osallistumalla tutkittavien elämään ilman, että tutkittavat

ovat tietoisia siitä, ja että taas osallistuvassa havainnoinnissa tutkija osallistuu

tutkittavien toimintaan heidän ehtojaan noudattaen, mutta pyrkimättä

vaikuttamaan tapahtumien kulkuun (Eskola & Suoranta 1999 (1998), 99–102;

Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 1997, 213), tutkija on päätynyt johtopäätökseen,

ettei tässä tutkimuksessa ole tapahtunut edellä mainittuja havainnointeja.

Osallistuva havainnointi, jos siihen olisi ollut mahdollisuus, olisi voinut tarjota

lisää tutkimuksen kannalta merkittävää aineistoa.

14 Hallintoalueiden roolia ja tehtäviä Venäjällä on problematisoinut muun muassa Oversloot (2009,

119–135). Hänen (ems.) mukaansa Venäjän liittovaltion luonne on muuttumassa kohti unitaarisen

valtion luonnetta.

65

Seuraavaksi selvennetään tutkimuksen rakenne ja tarkastellaan sitä, miten

osatutkimuksilla on testattu edellä esitettyjä hypoteeseja.

4.5 TUTKIMUKSEN RAKENNE

Ensimmäinen osajulkaisu “Russia Adapts the Model of the Finnish Legal Aid

System” 15 (Artikkeli I) tarkastelee Venäjän julkisen oikeusavun järjestelmän

kokeilun lähtökohtia, perusperiaatteita sekä kokeilutoiminnan ensimmäisiä

tuloksia ja siinä ilmenneitä haasteita. Venäjän oikeusapukokeilun vuosien 2006–

2007 tuloksia analysoidaan sekä valtakunnallisten että tarkempien Karjalan

tasavallan kokeilualueen tietojen valossa. Osajulkaisussa pyritään vastaamaan

tutkimuskysymykseen (Kys. 1) siitä, mitkä ovat olleet julkisen oikeusavun

järjestelmän luomisen taustatekijät ja vaiheet, miten järjestelmä on alkanut

toimia käytännössä siviilioikeudellisissa asioissa Venäjällä ja ketkä kansalaiset

ovat saaneet oikeudellista apua tämän järjestelmän avulla.

Osajulkaisussa esitetään, että Venäjä on tehnyt merkittävän askeleen

kansalaisten oikeusturvan parantamisessa päätettyään kokeilla maksuttoman

oikeusavun järjestelmää vähävaraisille Venäjän kansalaisille

siviilioikeudellisissa asioissa. Järjestelmän luomisen idea on perustunut Suomen

kokemukseen, mutta voidaan myös todeta, että Venäjä heti alusta alkaen on

lähtenyt kehittämään omaa malliaan, joka perustuu sekä Venäjän omaan

oikeusaputoiminnan traditioon ja järjestelmään että muun muassa Suomen

kokemukseen. Osatutkimuksen mukaan järjestelmän jatkokehittämisen

haasteiksi kokeiluvaiheessa ovat nousseet oikeusapulainsäädännön

puuttuminen, järjestelmän valtakunnallistamisen haaste, yhteistyön

kehittäminen asianajajalaitoksen kanssa, palvelun laadusta huolehtiminen,

valtion budjetin riittävyys sekä julkisen oikeusavun kohdentamisesta

päättäminen.

Artikkelissa asetetaan jatkotutkimuskysymyksiä liittyen julkisen oikeusavun

kohdentamiseen, oikeusapua koskevien kansainvälisten velvoitteiden ja Venäjän

perustuslain täysimääräiseen toteutumiseen sekä muun muassa ulkomaalaisten

oikeuteen saada julkista oikeusapua Venäjällä.

Toisessa osajulkaisussa16 ”Nationality and Legal Aid. Russian and Finnish

Approaches” 17 (Artikkeli II) tarkastellaan Venäjän julkisen oikeusavun

kehittämistä syventymällä kansalaisuuden merkitykseen julkisen oikeusavun

15 Käännös ”Venäjä soveltaa Suomen oikeusapujärjestelmän mallia”. 16 Kyseessä yhteisartikkelin käsikirjoitus, ks. kohta Artikkelit. Venäläinen on vastannut

käsikirjoituksen sisällön suunnittelusta, tutkimuskysymyksen asettamisesta, teoria- ja

tutkimuskatsauksen tekemisestä, suomalaista osatutkimusta varten kerättävän aineiston keruusta ja

sen analyysistä sekä tutkimuksen tulosten raportoinnista. Poljakova on vastannut venäläisen

osatutkimuksen aineiston keruusta, analyysistä sekä lainsäädäntömuutosten tarkistamisesta. 17 Käännös ”Kansalaisuus ja oikeusapu. Venäjän ja Suomen näkökulmat”.

66

saatavuuden kannalta Venäjällä. Oikeutta saada tarvittaessa julkista oikeusapua

siviilioikeudellisissa asioissa lähestytään osatutkimuksessa keinona toteuttaa

oikeutta oikeusturvaan ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, joka on

keskeisimpiä ihmis- ja perusoikeuksia, sekä huolehtia yhdenvertaisuuden

toteutumisesta.

Osajulkaisussa vastataan kysymykseen (Kys. 3) siitä, mitkä ovat

ulkomaalaisten ja kansalaisuudettomien eli valtiottomien henkilöiden

mahdollisuudet saada julkisia oikeusapupalveluja siviilioikeudellisissa asioissa

Venäjällä.

Artikkelissa tarkastellaan Venäjän julkista oikeusapua muun muassa

vertailemalla Venäjällä kokeilussa olleen järjestelmän asiakasmäärittelyä

Suomen oikeusavun asiakasmäärittelyyn, josta Venäjän järjestelmä on ottanut

mallia. Artikkelissa myös tarkastellaan kansainvälisten yleissopimusten

mukaisia velvoitteita. Toisen osatutkimuksen aikana eli vuosina 2009–2011

Venäjällä on ryhdytty valmistelemaan valtakunnallista oikeusapulainsäädäntöä

(FZ 324/2011). Artikkelissa esitetään, että julkisen oikeusavun kokeilussa ja sitä

seuranneessa lainvalmistelussa on kummassakin asetettu rajoituksia

ulkomaalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden osalta saada maksutonta

oikeusapua siviilioikeudellisissa asioissa, vaikka he asuisivat jopa pysyvästi

maassa ja heidän osaltaan olisivat täyttyneet muut julkisen oikeusavun

edellytykset, kuten vähävaraisuus tai asian laatu. Osatutkimustulokset

viittaavat siihen, että Venäjällä järjestelmän kehittämisessä on nähty

mahdolliseksi turvata oikeus maksuttomaan oikeusapuun siviilioikeudellisissa

asioissa pääasiassa vain kaikkein köyhimmille Venäjän kansalaisille.

Ulkomaalaisten vähävaraisten kansalaisten mahdolliset oikeudelliset ongelmat

ja tarve saada julkista oikeusapua ovat näyttäytyneet venäläiselle lainsäätäjälle

marginaali-ilmiönä. Osatutkimuksessa myös todetaan, ettei Venäjän

oikeusapulainsäädäntö mahdollista julkisen oikeusavun saamista ulkomailla

käsiteltäviin asioihin. Artikkelissa asetetaan jatkotutkimuskysymyksiä liittyen

muun muassa julkisen oikeusavun saatavuuteen kansainvälisissä asioissa.

Kolmannessa osajulkaisussa ”Медиация и юридическая помощь в

трансграничных семейных спорах”18 (Artikkeli III) tarkastellaan rajat ylittävän

perheasioiden sovittelun kehittämistavoitteita ja niiden toteutumista Venäjällä

sekä julkisen oikeusavun saatavuutta rajat ylittävissä perheasioissa. Tarkastelun

lähtökohtana ovat Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin

yleissopimusten määräykset sekä Euroopan neuvoston suositukset

jäsenvaltioille perhesovittelun ja kansainvälisen perhesovittelun kehittämiseksi

sekä julkisen oikeusavun kehittämiseksi rajat ylittävään perhesovitteluun

liittyen. Tarkastelussa järjestelmiä kontrastoidaan Suomen vastaaviin

järjestelmiin.

18 Käännös ”Sovittelu ja oikeusapu rajat ylittävissä perheriidoissa”.

67

Osajulkaisussa vastataan tutkimuskysymykseen (Kys. 4) siitä, mitkä ovat

kansalaisten mahdollisuudet turvautua julkisen oikeusavun ja sovittelun

palveluihin rajat ylittävissä kansainvälisissä perheasioissa. Tämä

tutkimuskysymys on noussut esille tutkimuksen edetessä, kun on tullut ilmi,

ettei Venäjän uusi oikeusapulainsäädäntö mahdollista julkista oikeusapua

Venäjän kansalaisille ulkomailla hoidettaviin asioihin liittyen. Tällöin on nähty

kiinnostavaksi ottaa tarkastelun kohteeksi toinen Venäjällä kehittyvä järjestelmä

eli sovittelu sekä siihen liittyvät kehittämistavoitteet erityisesti koskien

sovittelun toimivuutta rajat ylittävissä asioissa ja julkisen oikeusavun

saatavuutta sovittelussa. Osajulkaisussa vastataan myös osittain

tutkimuskysymykseen (Kys. 2) siitä, miten sovittelu toimii Venäjällä.

Osajulkaisussa esitetään, että rajat ylittävä perhesovittelu on nähtävä

jatkokehittämisen kohteeksi sekä Venäjällä että Suomessa. Rajat ylittävän

sovittelun kehittäminen Haagin lapsikaappaus- ja lastensuojeluyleissopimuksiin

(SopS 57/1994; SopS 8/2011) liittyen vaatii sekä koulutuksellisia ja organisatorisia

toimia että Venäjän osalta myös lainsäädännöllisiä toimia. Jatkokehittämisessä

Venäjällä on tärkeää ottaa huomioon Euroopan neuvoston ministerikomitean

suositukset (СЕ Rec(2002)10Е; СЕ Rec R(93)1E) jäsenvaltioille kehittää

nimenomaan maksutonta tai osittain maksullista sovittelua siviiliasioissa sekä

huolehtia oikeusavun saatavuudesta sovittelumenettelyissä. Osatutkimuksen

edetessä on tutkijalla herännyt kysymys julkisen oikeusavun ja sovittelun

järjestelmien kehittämisen yhteisistä tavoitteista erityisesti heikommassa

asemassa olevien kansalaisten oikeusturvan kehittämiseksi. Tähän kysymykseen

on etsitty vastauksia seuraavassa osatutkimuksessa (Artikkeli IV). Artikkelissa

(Artikkeli III) esitetään, että jatkossa on mielekästä tarkastella

sovittelujärjestelmän jatkokehitystä Venäjällä liittyen rajat ylittävien

perheriitojen ratkaisemiseen.

Neljännessä osajulkaisussa ”Oikeusapu- ja sovittelujärjestelmät Venäjällä”

(Artikkeli IV) keskitytään Venäjän julkisen oikeusavun ja sovittelun

kehittämisen kokonaistarkasteluun strategisten kehittämistavoitteiden

tarkastelun kautta. Osatutkimuksessa vastataan tutkimuskysymykseen (Kys. 5)

siitä, miksi järjestelmiä on ryhdytty kehittämään Venäjällä, ja ovatko

järjestelmien kehittämistä ohjanneet yhteiset strategiset tavoitteet vai erilliset

strategiat. Samoin selvitetään näiden järjestelmien väliset suhteet ja

vuorovaikutus muiden järjestelmien kanssa. Osatutkimuksessa vastataan myös

kysymykseen (Kys. 2) siitä, onko sovittelun kehittämisessä otettu huomioon

vähävaraiset kansalaiset, sekä kysymykseen (Kys. 6) siitä, mitkä haasteet ovat

nousseet esille järjestelmien kehittämisessä.

Artikkelissa esitetään, että julkisen oikeusavun ja sovittelun luomista

voidaan pitää osoituksena Venäjän oikeusjärjestelmän kompleksisuuden

kasvusta sekä oikeusjärjestelmän validiuden lisääntymisestä. Venäjän julkisen

oikeusavun ja sovittelun järjestelmät ovat kuitenkin vasta kehityksensä

alkuvaiheessa. Kansainvälinen ja nimenomaan eurooppalainen kokemus on

68

ollut keskeisenä ulkoisena tekijänä näiden järjestelmien kehittämisessä. Samalla

havaitaan, että järjestelmät perustuvat vahvasti myös omaan traditioon ja

Venäjän sisäisiin tarpeisiin. Järjestelmiä kehitetään eri lähtökohdista käsin, mikä

ilmenee muun muassa siinä, ettei Venäjän oikeuspolitiikoissa ole kiinnitetty

huomiota maksuttoman tai osittain maksullisen sovittelun kehittämiseen.

Tuomioistuinlaitoksen konkreettiset tarpeet ja oikeuteen pääsyn parantamista

koskeva strateginen tavoite ovat nähtävissä yhdistäviksi vaikutustekijöiksi

kummankin järjestelmän osalta. Artikkelissa myös esitetään, että julkisen

oikeusapujärjestelmän ja sovittelun kehittämistavoitteiden toteutumisen

keskeisin riski on valtion heikko mahdollisuus tukea hallintoalueita uuden

liittovaltion lainsäädännön ja aluelainsäädännön toimeenpanossa, mutta myös

kansalaisten yleinen epäluottamus oikeudellisia instituutioita kohtaan ja

oikeustietoisuuden alhainen taso.

Seuraavaksi tarkastellaan tutkimuksen keskeisimpiä tuloksia. Tulosten

esittely tapahtuu pääosin teemoittain eikä osatutkimuksittain, mikä

mahdollistaa kokonaisvaltaisen kuvan saamisen koko tutkimuksen keskeisistä

tuloksista. Viittauksia erillisiin artikkeleihin tehdään kuitenkin aina, kun jokin

keskeinen tulos liittyy selkeästi tiettyyn osatutkimukseen.

69

5 Kohti oikeusturvaa

Etsittäessä vastauksia tutkimuskysymyksiin siitä, miten Venäjän uudet

oikeusalan järjestelmät eli julkinen oikeusapu ja sovittelu siviilioikeudellisissa

asioissa toimivat, mitkä ovat olleet niiden kehittämisen tavoitteet ja mitkä voivat

olla niiden tulevat haasteet, keskeisimpänä kysymyksenä voidaan pitää Weberin

(Weber 1964 (1922), 88) kysymystä ”Miksi näin?”. Miksi Venäjällä on lähdetty

kehittämään julkista oikeusapua siviilioikeudellisissa asioissa? Miksi on nähty

tarvetta kehittää yksityistä sovittelua riita-asioissa? Miksi kansalaiset tarvitsevat

näitä järjestelmiä ja kenelle palvelut on järjestelmien puitteissa suunnattu? Miksi

järjestelmien väliseen vuorovaikutukseen on kiinnitettävä huomiota?

Tässä tutkimuksessa halutaan ymmärtää ilmiötä ja sen osia (tapauksia),

erotella olennainen epäolennaisesta, selvittää asioiden välisiä suhteita sekä antaa

niille merkityksiä. Tämä vaatii ilmiön kehityksen seuraamista ja tutkittavien

järjestelmien tarkastelua rinnakkain niiden keskeisten muutosvaiheiden

yhteydessä. Julkisen oikeusavun ja sovittelun kehitysvaiheita on tarkasteltu

tutkimuksen kaikissa neljässä osajulkaisussa, samoin kuin niiden sisältöjä ja

kehittämisen taustatekijöitä (Artikkelit I‒IV). Järjestelmien välisiä suhteita ja

Venäjän oikeusjärjestelmän laajempaan kehittämiseen tähtääviä tavoitteita on

tarkasteltu kolmannessa ja neljännessä osajulkaisussa (Artikkelit III‒IV).

Osatutkimukset on toteutettu ajallisesti peräkkäin ja paikoin myös limittäin.

Koska tutkimus on edennyt tutkittavien järjestelmien kehityksen myötä,

tutkimusaineisto on lisääntynyt tutkimuksen edetessä ja siitä on noussut esiin

myös uusia kysymyksiä ja havaintoja. Tutkimusprosessi on osoittanut

tutkimusongelman tarkan määrittelyn merkityksen kehittyvien järjestelmien

tutkimuksessa ja rajauksesta kiinnipitämisen tarpeen.

Ensimmäisessä ja toisessa osajulkaisussa (Artikkelit I‒II) on esitelty julkisen

oikeusavun kehittämisen alkuvaiheiden tulokset. Ensiksi on selvitetty

oikeusapukokeilun käynnistymisen vaiheet ja taustatekijät, sitten järjestelmän

toiminnot ja oikeusavun kohdentamisen rajat (Artikkeli I), sen jälkeen on

tarkasteltu järjestelmän mahdollisuudet tarjota julkista oikeusapua

ulkomaalaisille ja kansalaisuudettomille henkilöille sekä ulkomailla hoidettaviin

oikeusasioihin liittyen (Artikkeli II). Tämän jälkeen on keskitytty kansalaisten

mahdollisuuksiin käyttää sovittelun palveluita ja tutkittu erityisesti

mahdollisuuksia käyttää julkisen oikeusavun ja sovittelun palveluita rajat

ylittävissä perheoikeudellisissa asioissa (Artikkeli III). Viimeisessä neljännessä

osajulkaisussa (Artikkeli IV) on syvennetty näkökulmaa liittyen heikommassa

asemassa olevien henkilöiden yhdenvertaisuuteen oikeudellisten palveluiden

saamisen suhteen ja esitelty tutkimustuloksia järjestelmien kehitykseen

70

vaikuttaneista tekijöistä, vastaavuudesta kansainvälisille sopimusvelvoitteille

sekä järjestelmien keskinäisen vuorovaikutuksen luonteesta.

Seuraavaksi tarkastellaan tarkemmin osajulkaisuissa raportoituja tuloksia ja

pohditaan laajemmin niiden merkitystä reflektoimalla niitä suhteessa

teoreettiseen viitekehykseen ja aikaisempiin tutkimuksiin. Aluksi paneudutaan

lyhyesti tutkimuksen kohteena olleiden järjestelmien perustamisen aikana

Venäjällä käytyyn yhteiskunnalliseen ja oikeuspoliittiseen keskusteluun, joka on

tullut ilmi tutkimusaineiston keruuvaiheessa. Se on kiinnostava järjestelmien

kehittämisen tavoitteiden ymmärtämisen kannalta myöhemmässä

analyysivaiheessa.

5.1 OIKEUSREFORMI JA KANSAINVÄLINEN INTEGRAATIO

Kun tarkastellaan Venäjän julkisen oikeusavun ja sovittelun kehittämisen

käynnistymistä, havaitaan se, että se on sijoittunut merkittävien oikeudellisten

uudistusten aikakauteen.

Uudistusten sysäyksenä on ollut Venäjän uuden perustuslain (VF PL 1993)

hyväksyminen vuonna 1993. Perustuslain uudistustyö on osoittanut tarpeen

laajemman oikeusreformin toteuttamiselle Venäjällä ja johtanut

kokonaisvaltaista oikeusreformia koskevien perusperiaatteiden (UPRF 673/1995)

hyväksymiseen vuonna 1995. Näistä perusperiaatteista onkin seuraavina

vuosina käynnistynyt laaja oikeuspoliittinen keskustelu, joka ei ole kuitenkaan

johtanut yhteisymmärrykseen itse oikeusreformin toteuttamisesta (Mazajev 2013,

313). Niinpä vuonna 2002 on käynnistynyt taas uusi tuomioistuinlaitoksen

uudistus (PPRF 805/2001) ilman, että se olisi liittynyt oikeusreformin yhteisiin

perusperiaatteisiin.

Vuonna 2004 Venäjän perustuslakituomioistuimen puheenjohtaja Zorkin

(2013 (2004), 20) on yrittänyt muotoilla uudelleen oikeusreformin 12 teesiä.

Kokonaisvaltaisen oikeusreformin tarkoituksena olisi ollut ”järjestelmällisten

edellytysten luominen sille, että meidän Venäjämme voisi vihdoinkin ylittää

oikeusesteen, toisin sanoen toteutua kokonaisuudessaan oikeus- ja

samanaikaisesti oikeudenmukaisena sosiaalivaltiona” (ems.).

Kokonaisvaltaisella oikeusreformilla olisi päästy tavoittelemaan kolmea

päätavoitetta: 1) venäläisen yhteiskunnan oikeudellista muutosta, 2)

oikeusjärjestelmän muutosta ja vakiintumista sekä 3) oikeudenkäytön

tehokkuuden ja ennustettavuuden paranemista sekä pääsyn oikeuteen ja

oikeuksien toteutumisen takaamista (Mozolin (toim.) 2013; Zorkin 2013 (2004),

22; Zorkin 2014). Reformin olennaiseksi elementiksi on myös nähty

oikeuden ”järkevä internationalisoituminen” eli kansainvälistyminen ja siinä

nimenomaan Venäjän uudistaman lainsäädännön lähentäminen Euroopan

unionin lainsäädäntöön (Zorkin 2013 (2004), 35). Myöskään tätä oikeusreformin

elvytysversiota ei virallisesti ole käynnistetty, mitä pidetään nyky-Venäjällä sen

71

sosiaali- ja oikeusvaltioksi kehittymisen kannalta erityisen ongelmallisena

(Mozolin (toim.) 2013, 5; Zorkin 2014).

Zorkinin (2013 (2004), 20) mukaan oikeusvaltio ei voi toteutua

oikeudettomassa ja epäoikeudenmukaisessa yhteiskunnassa. Valtio on sellainen,

millainen on siinä oleva yhteiskunta, eikä ”venäläistä yhteiskuntaa voida

toistaiseksi pitää oikeuteen nojaavana” (ems.). Zorkin (emt., 21) on katsonut, että

Venäjän valtio ja venäläinen yhteiskunta liikkuvat liian hitaasti kohti

oikeudellisuutta, mikä voi vaikuttaa siihen, että kaikki muut uudistukset,

erityisesti talouselämän uudistukset, mutta myös köyhyyden vähentämiseen

tähtäävät uudistukset todennäköisesti ryhtyvät pian takkuamaan.

Kuitenkin on huomioitava, että irrallisista oikeudellisista uudistuksista on

Venäjällä koko ajan puhuttu nimenomaan ”oikeusreformi” -sanalla. Näin myös

viimeisintä Venäjän oikeusministeriön laatimaa vuoden 2013 valtiollista

oikeusohjelmaa (RPRF 517/2013) on Venäjällä hallituksen taholla pidetty uutena

pyrkimyksenä laajemman kokonaisvaltaisen oikeusreformin toteuttamiseksi

(Artikkeli IV). Kuitenkin samanaikaisesti käynnistynyttä seuraavaa

tuomioistuinlaitoksen uudistusta vuosille 2013‒2020 (RPRF 1735/2012)

voitaneen katsoa osoitukseksi siitä, etteivät kokonaisvaltaiset

uudistamispyrkimykset sittenkään vielä pysty integroimaan eri oikeusalan

toimijoiden tavoitteita yhteen. Nykyään Venäjällä puhutaankin oikeusreformin

fragmenttisuudesta ja loputtomuudesta (Skorobogatov 2013, 1‒5). Koko Venäjän

oikeusjärjestyksen linjakkuudesta ollaan huolestuneita, koska sitä on rikottu

äkkinäisillä konseptittomilla lainuudistuksilla (vrt. funktionaalisen

vahvistumisen tarve, Larjavaara 2007, 246). Uudistusten takana ensisijaisena

tarpeena näyttäytyykin pikainen asianlaidan korjaaminen jollakin yksittäisellä

sektorilla, mikä on näkynyt selvästi muun muassa maahanmuutto-,

terveydenhuolto- ja sosiaalilainsäädännön alalla (Lafitski 2013, 151).

Vuonna 1996 Venäjä on liittynyt Euroopan neuvoston jäseneksi. Tuolloin on

ollut tiedossa se, ettei Venäjä vielä täysin pystynyt vastaamaan kaikista

ihmisoikeuksia koskevista jäsenvaltioille kuuluvista velvoitteista (Burkov 2009,

30), minkä vuoksi erittäin merkittävänä askeleena on sen jälkeen eli vuonna 2008

pidetty Venäjän liittymistä Euroopan ihmisoikeussopimuksen (SopS 18–19/1990)

osapuoleksi, joka on maailman tehokkaimpia ihmisoikeussopimuksia sen

valvontajärjestelmän vuoksi (Scheinin 1998, 43). Vuonna 2001 Venäjä on liittynyt

myös Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin (HCCH) jäseneksi,

jolloin on käynnistynyt monenvälinen kansainvälinen siviilioikeudellinen

yhteistyö Venäjän kanssa. Venäjä on näihin järjestöihin liittymisen jälkeen

ratifioinut useita niiden keskeisimpiä oikeudenhoitoa, oikeusturvaa ja

yhteistyötä siviili- ja perheoikeudellisissa asioissa koskevia sopimuksia.

(Artikkelit II, III, IV.) Tämä voidaan nähdä osoitukseksi Venäjän 2000-luvun

alussa ilmaisemasta poliittisesta tahdosta kansainväliseen ja muun muassa

eurooppalaiseen oikeudelliseen integraatioon liittyen. Esimerkiksi vuoden 2002

Venäjän duuman suosituksissa (VF duuman istunnon pöytäkirja 17.12.2012)

72

koskien Euroopan sosiaalisen peruskirjan 19 ratifiointiongelmia Venäjällä on

nimenomaisesti todettu, että Euroopan sosiaalinen peruskirja:

otetaan Venäjän tulevan yhteiskuntapolitiikan ohjenuoraksi työhön, työsuojeluun,

terveyteen, sosiaalivakuutukseen, sosiaalipalveluihin ja toimeentulotukeen,

koulutukseen sekä asuntopolitiikkaan ja siirtolaispolitiikkaan liittyvissä

kysymyksissä20.

Kansainvälisiin järjestöihin liittymisen lisäksi Venäjä on osallistunut Euroopan

unionin ja Venäjän väliseen yhteistyöhön oikeusalalla. Euroopan unioni ja

Venäjä ovat vuodesta 2003 alkaen toimeenpanneet yhteisiä alueita (EU-Russia

Common Spaces) ja muun muassa yhteistä vapauden, turvallisuuden ja oikeuden

aluetta (Common Space on Freedom, Security and Justice). Yhteisen vapauden,

turvallisuuden ja oikeuden alueen tavoite on vahvistaa yhteistyön rakentamista

perustuen yhteisiin arvoihin ja oikeusvaltion periaatteeseen. Venäjän ja EU:n

yhteistä näkemystä oikeusvaltio- ja yhteiselle arvopohjalle rakentuvasta

yhteistyöstä on myös kyseenalaistettu (esim. Smith 2005, 132). On muun muassa

havaittu, että Venäjä lähestyy oikeusvaltioperiaatteen toteutumista lähinnä

terrorismin ja esimerkiksi huumerikosten torjunnan kautta, kun taas EU näkee

oikeusvaltion edellytyksenä koko yhteiskunnan kehittämiselle,

kanssakäymiselle ja taloudelle (ems.). EU:n ja Venäjän välisessä

oikeusyhteistyössä Euroopan unionin komissio on tukenut Venäjän kehitystä

hankkeilla, jotka ovat liittyneet oikeusreformiin ja muun muassa kansalaisten

pääsyyn oikeuteen (access to justice) (esim. EEAS 2011, 48).

Oikeusvaltioperiaatteet, oikeussuoja ja oikeusturva ovat myös olleet keskeisiä

elementtejä Venäjän liittymisessä Maailman kauppajärjestöön (WTO), samoin

kuin ovat nyt edellytyksiä Venäjän pyrkiessä Taloudellisen yhteistyö- ja

kehitysjärjestön (OECD) jäseneksi.

Venäjän toteuttamat oikeudelliset uudistukset ja niiden pohjalla olevat

kansainväliset ja kansalliset ratkaisut ovat olleet ja ovat edelleen kansainvälisen

yhteisön kiinnostuksen kohteena. Venäjä on osoittanut kiinnostustaan

kansainväliseen yhteistyöhön, mutta toisaalta ja erityisesti viime aikoina

korostanut myös omien valintojensa merkitystä. Julkisen oikeusavun ja

sovittelun kehittämisen tutkimuksen avulla voidaan nähdä, miten

kansainvälinen normisto, yhteistyön tavoitteet ja käytännöt on otettu huomioon

näiden järjestelmien luomisessa.

Venäjän oikeusjärjestelmän kehittämisen paineita on neuvostojälkeisen

oikeudellisen infrastruktuurin muutostarpeen ja kansainvälisen integraation

lisäksi lisännyt myös Venäjän sisällä kasvanut kansalaisten tietoisuus omista

oikeuksistaan ja myös todellinen tarve saada käyttöönsä modernit

oikeussuojakeinot kohtuullisin kustannuksin, muun muassa aiemmin todetun

19 Tekijän huom. Venäjä on ratifioinut uudistetun Euroopan sosiaalisen peruskirjan vuonna 2009. 20 Tekijän huom. Suositukset kääntänyt suomen kielelle Virge Mikkola.

73

eriarvoistumisen lisääntymisen vuoksi. Kansalaisten elämä on muutoinkin

oikeudellistunut kaikilla elämän eri osa-alueilla, mukaan lukien siviiliasiat ja

perheasiat. Nyky-yhteiskuntia, mukaan lukien Venäjää, leimaa oikeudellisen

sääntelyn lisääntyminen, joka johtuu yhteiskunnallisen kehityksen tarpeista,

kansainvälisoikeudellisesta sääntelystä, ideologisista ja poliittisista

tarkoitusperistä sekä juoksevista taloudellisista ja sosiaalisista tehtävistä

(Lafitski 2013, 149). Oikeudellisten asioiden hoitamiseksi yhä useammin

tarvitaan ammatillista oikeusapua. Viime vuosien taloudellinen taantuma

Euroopassa ja Venäjällä on taas lisännyt tarvetta pohtia oikeusturvan

toteutumista niukkenevien resurssien valossa. Tilanteessa on havaittavissa

Weberille ja Habermasille ominainen näkemys politiikan tunkeutumisesta

normijärjestelmään sekä oikeuden ja oikeuden evoluution ilmenemisestä

sosiaalisen integraation ja oikeustajunnassa tapahtuvien murrosten kautta, jotka

liittyvät muun muassa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimukseen (Iivari

1991, 24–28; Tuori 1987, 120).

Julkisen oikeusavun lähes totaalinen puuttuminen siviilioikeudellisiin

asioihin liittyen Venäjän oikeussuojatakeiden joukosta, samoin kuin suuri

vähävaraisten kansalaisten määrä, jotka voivat sitä tarvita, ovat siis tulleet

tunnustetuiksi ongelmiksi Venäjällä (Anufrijev 2011). Myös kansalaisten

kansainvälisen kanssakäymisen kasvettua venäläisten kansainvälis-

oikeudellisten asioiden määrän kasvu on tullut havaituksi (Artikkeli II), samoin

kuin oikeuslaitoksen kehittämisen tarve. Tutkimuksessa selvitetään, miten

näihin tarpeisiin ja haasteisiin on Venäjällä vastattu julkisen oikeusavun ja

sovittelun kehittämisellä.

Tarkastellaan seuraavaksi osajulkaisuissa esiin tuotuja tutkimustuloksia

ensin järjestelmien kohdentumisen ja toimivuuden näkökulmasta ja sitten

kansainvälisen ulottuvuuden näkökulmasta (Artikkelit I‒III). Lopuksi

selvitetään järjestelmien kehittämisen yleisiä suuntaviivoja ja

vuorovaikutussuhteita (Artikkeli IV).

5.2 MAHDOLLISUUKSIEN TASAVERTAISUUS

Tutkimuksen tulokset osoittavat sen, että Venäjän julkinen oikeusapu

siviilioikeudellisissa asioissa, samoin kuin sovittelu, ovat instituutioina (Töttö

1989, 10) vasta kehityksensä alkuvaiheessa. Tutkimustulosten mukaan Venäjä

on kuitenkin tehnyt näiden järjestelmien kehittämisessä merkittävän

edistysaskeleen kohti heikommassa asemassa olevien kansalaisten oikeusturvan

parantamista (Artikkelit I, II, IV). Maahan on luotu maksuton julkinen

oikeusapu vähävaraisille ja eräille muille heikommassa asemassa oleville

Venäjän kansalaisille siviilioikeudellisissa asioissa. Venäjällä on nyt myös

mahdollisuus sovitella yksityisten henkilöiden välisiä riitoja tuomioistuinten

ulkopuolisessa yksityisessä sovittelumenettelyssä. Voidaan katsoa, että nämä

74

uudet oikeussuojakeinot ovat lisänneet kansalaisten mahdollisuuksien

tasavertaisuutta (equality of opportunity), mitä on pidetty yhtenä suurimmista

modernin yhteiskunnan sosiaalisista haasteista (Miller & Rein 1967, 474, 515–516;

Rawls 2004 (2001), 50).

Todettakoon, että kansalaisten yhdenvertaisten mahdollisuuksien

parantamisen tavoite on Venäjällä liitetty pääasiassa valtion velvoitteisiin

nimenomaan sosiaalivaltiona ja vähäisemmässä määrin oikeusvaltiona (Zorkin

2014). Erityisesti köyhyysongelman ratkaiseminen ja valtion roolin

kasvattaminen yhteiskunnan hyvinvoinnin kehittämiseksi on katsottu nyky-

Venäjän keskeisimmiksi haasteiksi. Voidaan kuitenkin katsoa, että tutkimuksen

kohteena olevien oikeudellisten järjestelmien kehittämisellä on pyritty

vastaamaan oikeusvaltion kehittämistä koskeviin haasteisiin ‒ järjestelmien

ulottumiseen yhdenvertaisesti kaikille niitä tarvitseville oikeuden oikeusturvaan

toteutumiseksi sekä valtion roolin kasvattamiseen oikeusvaltion kehittämiseksi.

Ihmisoikeudet kuuluvat jokaiselle ihmiskunnan jäsenelle yhtäläisesti. Ne

ovat yleisiä eli universaaleja, luovuttamattomia ja perustavanlaatuisia (emt., 6;

Spagnoli 2007, 11, 31.) Ne turvataan yleismaailmallisissa ja alueellisissa

ihmisoikeussopimuksissa, jotka ovat oikeudellisesti velvoittavia

sopimusvaltioiden välillä (Scheinin 1998, 8). Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen

julistus (1948) sekä sitä täydentävät kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia

koskeva yleissopimus (KP-sopimus) (SopS 8/1976) ja taloudellisia, sosiaalisia ja

sivistyksellisiä oikeuksia koskeva yleissopimus (TSS) (SopS 6/1976) ovat

ihmisoikeuksien perustuslakeja (International Bill of Rights). Niissä todetut

kansalaisoikeudet kuuluvat jokaiselle henkilökohtaisina vapauksina ihmisyyden

perusteella, eivätkä ne rajoitu vain asianomaisen valtion omiin kansalaisiin tai

riipu ihmisen kuuluvuudesta johonkin luokkaan tai kulttuuriin tms. (Scheinin

1998, 8; Spagnoli 2007, 31).

Ihmisoikeussopimukset vaativat valtioilta tehokkaita kansallisia

oikeussuojakeinoja. Ihmisoikeussopimusten mukaisia oikeussuojavaatimuksia

ovat oikeuden turvaaminen oikeusturvaan eli yhtäläiseen lain suojaan ja asian

käsittelyyn riippumattomassa tuomioistuimessa sekä oikeuden turvaaminen

oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin (fair trial) niin rikosasioissa kuin

päätettäessä yksilön oikeuksista ja velvollisuuksista. Viimeksi mainittuja asioita

ovat yksityisten väliset riita-asiat sekä “yksilön ja julkisen vallan väliset

oikeusprosessit, joissa kyseiset tahot ovat selvästi toistensa vastapuolina”.

(Scheinin 1998, 43.)

Vaikka ihmisoikeusjulistus (1948) ei ole julistuksena oikeudellisesti sitova,

sillä on oikeudellista merkitystä (Scheinin 1998, 10). Ihmisoikeusjulistuksen

(1948, 7, 8, 10, 11(1))21 mukaan kaikilla on oikeus yhtäläiseen lain suojaan ja

21 “Kaikki ovat tasavertaisia lain edessä ja oikeutetut erotuksetta yhtäläiseen lain suojaan. Kaikilla on

oikeus tasavertaiseen suojaan tätä julistusta loukkaavaa syrjintää vastaan sekä kaikkea sellaiseen

syrjintään tähtäävää yllytystä vastaan (7 art.).

75

oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. KP-sopimus (SopS 8/1976, 2(1),(2),

2(3)(a)-(c), 14(1), 14(3)(d)) 22 turvaa jokaiselle ihmisoikeuksien

loukkaamattomuuden ja yhdenvertaisuuden tuomioistuimen edessä ja

velvoittaa valtiot huolehtimaan tehokkaiden oikeussuojakeinojen

käyttömahdollisuuksista. Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja

oikeusapuun sisältyy myös alueellisen ihmisoikeusinstrumentin eli Euroopan

ihmisoikeussopimuksen määräyksiin (SopS 18‒19/1990, 6(1),(3)(c)) 23 , jossa

Jokaisella on oikeus tehokkaaseen hyvitykseen asianomaisessa kansallisessa tuomioistuimessa

häneen kohdistuneista teoista, jotka loukkaavat hänelle valtiosäännöllä tai lailla turvattuja

perusoikeuksia (8 art.).

Jokaisella on täysin tasa-arvoisesti oikeus siihen, että häntä oikeudenmukaisesti ja julkisesti kuullaan

riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa hänen oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan

määrättäessä tai häntä vastaan nostettua rikossyytettä selvitettäessä (10 art.).

Jokaisen rikollisesta teosta syytteessä olevan henkilön edellytetään olevan syytön siihen asti kunnes

hänen syyllisyytensä on laillisesti todistettu julkisessa oikeudenkäynnissä, jossa hänelle turvataan

kaikki hänen puolustustaan varten tarpeelliset takeet (11(1) art.). ” 22 “Jokainen sopimusvaltio sitoutuu kunnioittamaan ja takaamaan jokaiselle alueellaan olevalle ja

oikeuspiiriinsä kuuluvalle yksilölle tässä yleissopimuksessa tunnustetut oikeudet ilman

minkäänlaista rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun

mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai

muuhun asemaan perustuvaa syrjintää. Jokainen valtio sitoutuu perustuslakiensa mukaisessa

järjestyksessä ja tämän yleissopimuksen määräysten mukaisesti ryhtymään tarpeellisiin

toimenpiteisiin toteuttaakseen lainsäädännöllä tai muulla tavalla tässä yleissopimuksessa

tunnustetut oikeudet, jotka eivät jo ole voimassa (2(1),(2) art.).

Jokainen valtio sitoutuu varmistamaan, että jokaisella henkilöllä, jonka tässä yleissopimuksessa

tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on käytettävissään tehokas oikeuskeino, vaikka

loukkauksen olisivat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt; varmistamaan, että se joka

turvautuu sellaiseen oikeuskeinoon, saa oikeutensa ratkaistuksi toimivaltaisen oikeudellisen,

hallinnollisen tai lakiasäätävän viranomaisen tai muun valtion oikeusjärjestyksen mukaan

toimivaltaisen viranomaisen toimesta, sekä kehittämään oikeuskeinojen käyttömahdollisuuksia

(2(3)(a)-(c) art.).

Kaikki henkilöt ovat yhdenvertaisia tuomioistuinten edessä. Päätettäessä rikossyytteestä henkilöä

vastaan tai hänen oikeuksistaan tai velvoituksiaan riita-asiassa jokaisella on oikeus rehelliseen ja

julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetun toimivaltaisen, riippumattoman ja puolueettoman

tuomioistuimen edessä (14(1) art.).

Jokaisella on tutkittaessa rikossyytettä häntä vastaan oikeus täysin yhdenvertaisena seuraaviin

vähimmäistakeisiin: olla läsnä oikeudenkäynnissä ja puolustautua henkilökohtaisesti tai itse

valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan välityksellä; jos hänellä ei ole oikeudenkäyntiavustajaa,

saada tietää hänellä olevan oikeus tällaiseen; sekä jokaisessa asiassa, jossa oikeudenmukaisuuden

etu sitä vaatii, saada määrätyksi itselleen oikeudenkäyntiavustaja, minkä tulee tapahtua

maksuttomasti siinä tapauksessa, että häneltä puuttuu varoja maksaa siitä (14(3)(d)”. 23 “Jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin

laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa silloin, kun

päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tai häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä.

Päätös on annettava julkisesti, mutta lehdistöltä ja yleisöltä voidaan kieltää pääsy koko

oikeudenkäyntiin tai osaan siitä demokraattisen yhteiskunnan moraalin, yleisen järjestyksen tai

kansallisen turvallisuuden vuoksi nuorten henkilöiden etujen tai osapuolten yksityiselämän

suojaamisen niin vaatiessa, tai siinä määrin kuin tuomioistuin harkitsee ehdottoman

välttämättömäksi erityisolosuhteissa, joissa julkisuus loukkaisi oikeudenmukaisuutta (6(1) art.).

Jokaisella rikoksesta syytetyllä on seuraavat vähimmäisoikeudet: oikeus puolustautua

henkilökohtaisesti tai itse valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan välityksellä, ja jos hän ei pysty itse

76

Venäjä on jäsenenä. Euroopan ihmisoikeussopimuksen kansainvälisessä

valvonnassa oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on muodostunut

useimmiten nousevaksi velvoitteeksi (Scheinin 1998, 49). Euroopan

ihmisoikeustuomioistuin on myös laajentanut ihmisoikeussopimuksen

määräystä vastaajan oikeudesta maksuttomaan oikeusapuun rikosasiassa

vastaavaksi oikeudeksi siviiliasiassa (EIT, Airey v. Ireland Appl. No 6289/73).

Sopimukset eivät kuitenkaan “myönnä” ihmisoikeuksia, eivätkä ne ole ehtoja

ihmisoikeuksien olemassaololle. Ne ainoastaan julistavat ne ja suojaavat niitä

sekä tekevät niistä käytännössä toteutettavia. Ne ovat kunnioituksen osoituksia

näille oikeuksille, ilmentävät ihmisoikeuksien “todellisuutta” (reality) (Spagnoli

2007, 31) sekä luovat oikeuksia suoraan yksilöille (Scheinin 1998, 8). Valtioiden

rooli ihmisoikeuksien tekemisessä todellisiksi on ainutlaatuinen. Vain valtiot

voivat perustuslaeilla, politiikalla, lainsäädännöllä ja tuomioistuinlaitoksilla

tehokkaasti suojella ihmisoikeuksia ja saada ne toteutumaan, koska silloin ne

tulevat universaaleista lakiperusteisiksi, samoin kuin ihmisten oikeudellinen

asema määräytyy silloin suhteessa näihin oikeuksiin. (Spagnoli 2007, 32‒33.)

Kansallisissa oikeuksissa ihmisoikeudet turvataan perustuslaeilla

perusoikeuksina. Ne turvataan kaikille ihmisille tai kaikille kyseisen valtion

kansalaisille (Scheinin 1998, 54). Tämä on nähtävissä kriittisen tärkeäksi valtion

tehtäväksi eli huolehtiminen siitä, etteivät ihmisoikeudet jää tässä prosessissa

enemmän ideoiksi kuin käytännöiksi, ja etteivät ihmiset putoa laeilla säädettyjen

oikeuksien piiristä, jolloin heille ihmisyytensä perusteella kuuluvat oikeudet

ovat suuremmassa vaarassa tulla loukatuiksi (Spagnoli 2007, 33).

Julkinen oikeusapu niille, jotka tarvitsevat apua oikeudellisissa asioissa ja

joilla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia vastata itse siihen liittyvistä

kustannuksista, on ehdottoman tärkeä kansainvälisten sopimusten tarkoittama

väline huolehtia oikeuden oikeusturvaan ja oikeudenmukaiseen

oikeudenkäyntiin toteutumisesta sekä laajemmin yhdenvertaisuudesta ja

mahdollisuuksien tasavertaisuudesta oikeuden saatavuuden suhteen.

Akateemisessa keskustelussa on jopa esitetty, että oikeutta oikeusapuun tulisi

lähestyä oikeutena tietoon, neuvoihin ja koulutukseen ja että se tulisi itsessään

nähdä ihmisoikeutena (Rice 2007). Rawls (1988, 65) on lähtenyt

oikeudenmukaisuusteoriassaan liikkeelle ihmisten kahdesta asemasta:

“yhtäläisen kansalaisuuden antamasta asemasta sekä asemasta, jonka määrää

sijoittuminen tulojen ja varallisuuden jakaumaan”. Reilun pelin periaatteen

mukaisen oikeudenmukaisuuden idea on kattaa yhteiskunta kummankin

aseman osalta. Oikaisuperiaatteen avulla voidaan oikeudenmukaisuuden

nimissä kohdistaa huomiota huonommassa asemassa oleviin. Eroperiaatteen

avulla taas voidaan kohdentaa tiettyjä voimavaroja siten, että huono-

osaisimpien pitkän aikavälin odotustaso nousee. (emt., 66‒68.) Reilun perin

maksamaan saamastaan oikeusavusta, hänen on saatava se korvauksetta oikeudenmukaisuuden

niin vaatiessa (6(3)(c) art.)”.

77

periaatteen näkökulmasta yhteiskunnan varoista järjestettävä oikeusapu niille,

joilla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia vastata itse siihen liittyvistä

kustannuksista, on nähtävä huomion kohdistamisena huonommassa asemassa

oleviin oikeudenmukaisuuden nimissä.

Kansainväliset ihmisoikeussopimukset ovat osa Venäjän sisäistä oikeutta (VF

PL 1993, 15:4), samoin kuin Suomen (Scheinin 1998, 56). Ihmisoikeudet ovatkin

kattavasti kirjattu Venäjän perustuslakiin (VF PL 1993) perusoikeuksina

(Korkeakivi 1997, 10-11). Ihmisoikeudet turvataan Venäjän perustuslain (emt.,

45:1-2) 24 mukaan ihmiselle (tšelovek) ja kansalaiselle (graždanin). Oikeus

oikeusturvaan kuuluu Venäjän perustuslain mukaan jokaiselle (každyi) (emt.,

46:1,3)25 . Lisäksi Venäjän perustuslaki (emt., 48:1)26 turvaa erikseen jokaisen

oikeuden pätevään (kvalifitsirovannaja) oikeusapuun ja tietyissä federaatiolakien

säätämissä tapauksissa maksuttomaan oikeusapuun. (Artikkelit I‒II.)

Suomen perustuslaki (11.6.1999/731, 2:21) takaa oikeusturvan ja oikeuden

oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin jokaiselle ilman erillistä mainintaa

oikeudesta julkiseen oikeusapuun. Suomen perustuslain (emt., 2:22) mukaan

julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.

Suomessa oikeusapulain uudistuksen yhteydessä (HE 82/2001 vp.) onkin

katsottu, että:

asianosaisen oikeus saada oikeudellista apua tarvittaessa julkisen vallan

kustannuksella ja valita itse oikeusavustajansa sisältyy oikeudenmukaisen

oikeudenkäynnin käsitteen piiriin, vaikka muun muassa nämä oikeussuojan osa-

alueet on itse lakitekstissä jätetty vaille erillistä mainintaa lainkäytön

oikeussuojatakeiden joukossa.

Kun Venäjän perustuslaki (VF PL 1993) turvaa jokaisen oikeuden oikeusturvaan

ja erikseen pätevään oikeusapuun, niin voidaan katsoa, että se tältä osin vastaa

hyvin KP-sopimuksen ja Euroopan ihmisoikeusopimuksen määräyksiä. Venäjä

takaa perustuslain tasolla yhtäläisen lainsuojan kaikille. Maksuttoman

oikeusavun osalta perustuslaki viittaa muuhun federaatiolainsäädäntöön.

Venäjän perustuslakiin tällä tavoin kirjattu oikeus pätevään oikeusapuun sekä

erikseen maksuttomaan oikeusapuun on aiheuttanut kiihkeitä väittelyjä

Venäjällä oikeusapulain valmistelun yhteydessä (tästä tarkemmin jäljempänä ja

Artikkeli II:ssa).

24 “Ihmisen ja kansalaisen oikeuksien ja vapauksien valtiollinen suojelu taataan Venäjän

federaatiossa. Jokaisella on oikeus puolustaa omia oikeuksiaan ja vapauksiaan kaikilla lain sallimilla

keinoilla (45:1-2 §)”. 25 ”Jokaiselle taataan hänen oikeuksiensa ja vapauksiensa oikeusturva. Jokaisella on oikeus kääntyä

valtioidenvälisten elinten puoleen suojellakseen ihmisoikeuksiaan ja vapauksiaan Venäjän

fedraation kansainvälisten sopimusten mukaisesti tapauksissa, kun on käytetty kaikki kansalliset

oikeussuojakeinot (46:1,3§)”. 26 “Jokaiselle taataan oikeus saada pätevää oikeusapua. Lakien säätämissä tapauksissa oikeusapua

annetaan maksuttomasti (48:1 §)”.

78

Tämä tutkimus on antanut mahdollisuuden selvittää sen, miten Venäjän

perustuslain mukaista yhtäläistä oikeutta oikeusapuun ja eritoten oikeutta

maksuttomaan oikeusapuun on lähdetty kehittämään siviilioikeudellisissa

asioissa Venäjällä ensin oikeusapukokeilun puitteissa, sekä mitä siitä on

sittemmin säädetty uudessa oikeusapulaissa (FZ 324/2011) ja miksi.

Tarkastelussa on kiinnostavaa kiinnittää huomiota siihen, miten järjestelmän

kehittämisessä kansallisella tasolla on kiinnitetty huomiota perus- ja

ihmisoikeuksien toteutumiseen käytännössä oikeusapulainsäädännön keinoin,

koska siihen aina vaikuttaa valtion oikeustraditio sekä poliittinen, taloudellinen

ja sosiaalinen tilanne (Van Dijk 1990, 128).

5.2.1 Oikeusapukokeilu Tutkimustulokset (Artikkelit I ja II) osoittavat, että julkisen oikeusavun kokeilua

Venäjällä voidaan pitää onnistuneena. Johtopäätöstä tukevat oikeusapukokeilun

tulosten analyysi vuodesta 2006 aina vuoteen 2011 saakka. Oikeusapukokeilun

onnistumisen puolesta puhuvat myös ne tutkimustulokset, joiden mukaan

Venäjän oikeusapukokeilu on johtanut omalta osaltaan uuteen

oikeusapulainsäädäntöön, joka on merkittävästi lisännyt Venäjän heikommassa

asemassa olevien kansalaisten oikeusturvaa sekä loppukädessä Venäjän

oikeuden validiutta (Luhmann 2004, 123; Artikkeli IV).

Tutkimustulosten mukaan oikeusapukokeilun käynnistymiseen Venäjällä

kymmenellä alueella: Karjalan tasavallassa ja Tšetšenian tasavallassa sekä

Volgogradin, Irkutskin, Magadanin, Moskovan, Samaran, Sverdlovskin,

Tomskin ja Uljanovskin alueilla vuonna 2006 vaikutti ensisijaisesti

oikeusministeri Juri Tšaikan henkilökohtainen kiinnostus Suomen järjestelmästä

(PPRF 534/2005; Štšerbak 2012, 17). Vielä vuonna 2002 venäläiset virkamiehet

olivat suomalais-venäläisissä kokouksissa korostaneet julkisen oikeusavun

kehittämisen tarvetta Venäjällä pääasiassa vain rikosasioissa, eivätkä olleet

hahmottaneet, että oikeusavun suppeus ja samanaikainen yhteiskunnallinen

muutos olivat jo synnyttäneet Venäjällä laajempaa oikeusapupalveluiden

kysyntää. Venäjän osalta kun on muun muassa todettu, että väestölle on

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kasaantunut valtava määrä ratkaisemattomia

oikeudellisia kysymyksiä ja on muodostunut oikeusapupalveluiden ns.

siirtymäkysyntä (Poljakova 2007, 67). Suomalaiset oikeusavustajat olivat jo

tuolloin omissa puheenvuoroissaan nostaneet esille muun muassa hankalia

perheoikeudellisia asioita, joissa kansalaiset tarvitsevat merkittävästi

oikeusapua Suomessa. Tutkimuksen mukaan juuri tätä pinnan alla olevaa

oikeusavun kysyntää ruvettiin Venäjän virkamieskunnassa näkemään vuosina

2004‒2005 oikeusapukokeilun valmistelun yhteydessä, joka tapahtui muun

muassa yhteistyössä Suomen kanssa.

Oikeusapukokeilu koski Venäjällä valtion järjestämää maksutonta

oikeusapua Venäjän kansalaisille eräissä siviilioikeudellisissa asioissa. Kokeilua

varten Venäjän kymmenelle alueelle perustettiin valtion oikeusaputoimistot (10)

79

(gosudarstvennyje juriditšeskije bjuro) (PPRF 534/2005). Näiden toimistojen

antamaan julkiseen oikeusapuun olivat oikeutettuja ensin vain vähävaraiset

(maloimuštšije) Venäjän kansalaiset. Vuonna 2006 Venäjän hallituksen asetuksella

(PPRF 676/2006) säädettiin kokeilun jatkamisesta samoilla pilottialueilla vuoden

2007 aikana ja samalla laajennettiin maksuttomaan oikeusapuun oikeutettujen

kansalaisten piiriä käsittämään myös II maailmansodan veteraaneja, 1. ja 2.

ryhmän invalideja sekä ei-työssäkäyviä eläkeläisiä, jotka saivat eläkettä eläkeiän

perusteella. Nämä henkilöt olivat oikeutettuja maksuttomaan oikeusapuun

tulotasostaan riippumatta, mutta vain suullisessa muodossa (neuvonta).

Myöhemmin kokeilua jatkettiin kolmella muulla hallituksen asetuksella (PPRF

135/2008; PPRF 1029/2008; PPRF 991/2009) aina vuoden 2010 loppuun saakka.

Venäjän hallituksen vuoden 2011 määräyksellä (RPRF 125/2011) sekä

oikeusministeriön määräyksellä (VF OM 180/2011) oikeusaputoimistot, jotka

olivat federatiivisia valtiollisia virastoja (federalnyje gosudarstvennyje utšreždenija),

muutettiin federaation budjettitalouteen kuuluviksi virastoiksi (federalnyje

kazennyje utšreždenija) ja niiden toiminta vakiinnutettiin kokeilualueilla ilman

säädettyä määräaikaa. Seuraavan muutoksen oikeusaputoimistojen toimintaan

on tuonut sen jälkeen säädetty uusi oikeusapulaki (FZ 324/2011), jota

tarkastellaan jäljempänä. (Artikkelit I‒II.)

Kokeilun ensimmäisen toimintavuoden aikana eli vuonna 2006 yhteensä 21

548 Venäjän kansalaista sai kokeilussa mukana olleista kymmenestä

oikeusaputoimistosta maksutonta oikeusapua siviilioikeudellisissa asioissa (FRS

2007). Näitä asioita olivat pääasiassa asumiseen, sosiaaliturvaan, omaisuuteen ja

perhe- ja perintöasioihin liittyvät asiat. Asiakkaista suurimman ryhmän

muodostivat eläkeläiset ja toiseksi suurimman invalidit (FRS 2006, 8).

Oikeusavustajat saivat vuorostaan ensimmäisiä positiivisiksi luonnehdittuja

kokemuksia uudesta työstä ja heitä ruvettiin pitämään uutena professiona

muiden oikeusapuprofessioiden (asianajajat, lakimiehet) joukossa erityisesti

päämiesten edustamistehtävien vuoksi. Esimerkiksi Karjalan tasavallassa

kyseisenä vuonna oikeusapua myönnettiin 1 174 kansalaiselle, joista 254 olivat

eläkeläisiä, 171 työttömiä ja 165 vammaisia henkilöitä. Sosiaaliasioita oli 297

asiaa, asuntoasioita 771, perheasioita 291 ja työasioita 281 asiaa (FRS 2007).

(Artikkeli I.)

Kaikkina kokeiluvuosina 2006‒2011 kymmenessä oikeusaputoimistossa,

joissa työskenteli yhteensä 123 oikeusavustajaa (spetsialist), oikeusapua sai

yhteensä 234 133 Venäjän kansalaista (Zalutskaja 2011, 6; Artikkeli II).

Oikeusaputoimistoissa annettiin muun muassa 177 605 suullista ja 8 265

kirjallista oikeudellista neuvoa, laadittiin 31 932 asiakirjaa ja osallistuttiin 7 890

siviilioikeudenkäyntiin sekä 909 asiointiin muussa viranomaisessa (VF OM 2013,

3.) Asioiden vuosittainen määrä oli tasaisen kasvava, mutta kasvupiikkinä oli

vuosi 2007, mikä selittyy edellä mainituille uusille erityisryhmille myönnetyn

suullisen neuvonnan määrän kasvulla. Eniten myönteisiä oikeusapupäätöksiä

vuosina 2006‒2011 annettiin Samaran alueen oikeusaputoimistossa (16 %

80

kaikista hakemuksista) ja vähiten Moskovan alueen oikeusaputoimistossa (3 %).

Kielteisten päätösten suurin syy oli asiakkaiden hankaluus toimittaa

oikeusaputoimistoihin vähävaraisuuttaan todistavia asiakirjoja. Tämän vuoksi

oikeudellisen suullisen neuvonnan osuus, muun muassa eläkeläisille, joiden ei

tarvinnut toimittaa tuloja todistavia asiakirjoja, oli suurin (76 % kaikista

kokeilualueiden asioista) ja vähiten oltiin edustamassa päämiehiä oikeudessa

(4 %). Eläkeläiset muodostivatkin suurimman asiakasryhmän pilotoinnin aikana

(55 % kaikista hakijoista), invalideja oli hakijoiden joukossa 16 %, työttömiä 8 %,

veteraaneja 4 % ja budjettisektorilla toimivia henkilöitä 3 %. (Zalutskaja 2011, 6-

7.)

Kokeilun alusta alkaen julkinen oikeusapujärjestelmä tarkoitti sekä

oikeusaputoimistojen että asianajajien antamaa federaation varoista korvattavaa

maksutonta oikeusapua (PPRF 534/2005). Oikeusaputoimistot saivat solmia

sopimuksia asianajajien kanssa oikeusavun antamisesta joko tietylle ajalle tai

tietyssä yksittäistapauksessa toimintamenojensa puitteissa. Asianajajien asenne

järjestelmää kohtaan oli kokeilun alkaessa hyvin negatiivinen (Štšerbak 2012, 17;

OM 2006a). II yleisvenäläisen asianajajaliiton kokouksen resoluution (VF AAL

2/2005) mukaan asianajajat tutustuttuaan Venäjän oikeusministeriön

ehdotukseen oikeusapukokeilun järjestämisestä kiinnittivät huomiota siihen,

että maksuton oikeusapu toimii jo muutenkin hyvin asianajotoimintaa ja

asianajajalaitosta koskevan lain (FZ 63/2002) mukaisesti, ja että asianajajakamarit

ovat päässeet hyviin tuloksiin yhteistyössä hallintoalueiden kanssa

asianajajapalkkioiden perusteita koskevissa asioissa. Tämän työn nähtiin nyt

valuvan kokeilun vuoksi hukkaan. Lisäksi vaadittiin kokeilun keskeyttämistä,

koska oikeusministeriö ei ollut riittävän ajoissa ryhtynyt valmistelemaan

hanketta yhteistyössä asianajajien federaatiokamarin kanssa. Oikeusapulain

kommentaarissa (Štšerbak 2012, 17) on tehty tähän liittyen johtopäätös, että

oikeusministeriö tulkitsi tuolloin tilanteen epäloogisesti, kun katsoi, että

aluetasolla olisi ongelmia asianajajien osallistumisessa maksuttomaan

oikeusapuun siviilioikeudellisissa asioissa ja että tämän vuoksi alalle

tarvittaisiin uusia valtiollisia toimijoita. Asianajajien heikko osallistuminen

näkyi oikeusministeriön mukaan siinä, ettei palkkioita asianajajille ollut

aluebudjeteista juurikaan ennen kokeilua maksettu. Syynä tähän nähtiin

asianajajien kiinnostumattomuus tällaisten palvelujen tarjoamiseen. Voidaan

ajatella, että tässä tapauksessa venäläiset päättäjät eivät ottaneet

huomioon ”ilmiöistä tavalla tai toisella ”vastuussa” olevien ihmisten

(asianajajien) toiminnan tarkoitettuja merkityksiä” (Weber 1964 (1922), 88; myös

Töttö 1989, 127‒128). Asianajajat taas näkivät ongelman syyksi valtion ja

alueviranomaisten maksuhaluttomuuden. Esimerkiksi Karjalan tasavallan

asianajajakamari näki oikeusapujärjestelmän itselleen kilpailevaksi

järjestelmäksi. Asianajajat pelkäsivät tarkastuksia toimistoihinsa valtion

toimesta sillä perusteella, että olisivat saaneet valtion budjetista maksettuja

palkkioita. Kokeilun käynnistyessa myös ilmeni, etteivät oikeusaputoimistot

81

myöskään itse olleet aina halukkaita antamaan niukoista budjeteistaan siivuja

asianajajille, vaan kokivat, että voivat saada hoidetuksi kaikki asiakkaansa itse

(OM 2006c). (Artikkelit I‒II.)

Venäjän asianajajien huoli liittyi edellä todetun lisäksi oikeusavustajien

pätevyyteen ja siihen liittyen oikeusavun laatuun. Nähtiin, etteivät kokeneet

juristit mene oikeusaputoimistoihin töihin. Lisäksi keskusteluissa tuotiin esille

yleinen epäluulo, etteivät valtion virkamiehet kykene antamaan oikeusapua ja

olemaan puolueettomia asioissa, joista suurin osa liittyy valituksiin

viranomaistoiminnassa, ja että valtio on pystyttämässä takaisin valtiollista

asianajolaitosta (Štšerbak 2012, 17; Grudtsyna 2006). Nämä huolet ovat olleet

yhtä lailla esillä myös myöhemmin oikeusapulain valmistelun aikana.

Tutkimustulosten mukaan järjestelmä alkoi kehittyä pilottialueilla nopeasti

nimenomaan ylhäältä alas tapahtuneen aloitteen ja päätöksenteon johdosta

(Artikkeli I). Maksuttoman oikeusavun pilotointiin liittyi tutkimustulosten

mukaan myös haasteita. Järjestelmän kehittämiseen ja kokeilemiseen lähdettiin

ehkä liiankin nopeasti, minkä vuoksi kehittämistyössä törmättiin ensimmäisiin

ongelmiin jo alkumetreillä. Nämä ongelmat voidaan jakaa kahteen ryhmään.

Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat käytännön ongelmat, joita olivat muun

muassa toimipaikkojen järjestämiseen liittyvät ongelmat ja kansalaisilta

vaadittavat lukuisat todistukset vähävaraisuudesta. Toiseen ryhmään kuuluvat

perustavanlaatuisemmat rakenteelliset ongelmat, kuten järjestelmän

kehittäminen vailla lainsäädäntöpohjaa ja edellä mainitut vakavat

erimielisyydet asianajajien kanssa. Kokeilun aikana oikeusaputoimistot yrittivät

ratkaista käytännön ongelmia itse aluetasolla, sillä niillä oli aiheellinen huoli,

että kansalaiset voivat kokea oikeusavun saannin niin vaikeaksi, etteivät he

lähde sitä hakemaan oikeusaputoimistoista. Oikeusaputoimistot muun muassa

ryhtyivät tekemään sopimuksia muiden alueviranomaisten kanssa

tuloselvitysprosessin helpottamiseksi. Asiakkaiden ongelmat saattaisivat

toimistojen mukaan myös heijastua väärällä tavalla tilastoihin, jolloin voisi

syntyä kuva siitä, ettei tällaisia oikeusapupalveluja tarvita alueelle kysynnän

vähäisyyden vuoksi. Venäjän julkisen oikeusavun järjestelmä

siviilioikeudellisissa asioissa kokeilun aikana 2006‒2011 eli ennen oikeusapulain

(FZ 324/2011) voimaantuloa vuonna 2012 on havainnollistettu liitteessä (Liite 1).

Maksuttomaan oikeusapuun oikeutettujen kansalaisten rajaaminen kokeilun

aikana vain muutamiin ryhmiin ja muun muassa ulkomaalaisten ja

kansalaisuudettomien henkilöiden rajaaminen pois oikeusapuasiakkaista on

nähtävä ongelmalliseksi oikeusvaltion ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin

toteutumisen kannalta. Ensimmäisessä osatutkimuksessa (Artikkeli I) onkin

katsottu, että kansalaisuusrajoitetta tulisi Venäjällä tarkastella järjestelmän

jatkokehittämisen aikana ja muun muassa tulevan lainvalmistelutyön

yhteydessä. Oikeusapujärjestelmän kokeilun tulosten tarkastelu on osoittanut,

että järjestelmän jatkokehittäminen ja menestyminen tulevaisuudessa on

muutenkin ratkaisevasti kiinni oikeusapulainsäädännön valmistelusta ja siinä

82

pilotoinnin aikana ilmenneiden ongelmien huomioimisesta. Tutkimustulosten

mukaan nämä ongelmat ovat liittyneet muun muassa yhteistyöhön asianajajien

kanssa, laadusta ja rahoituksesta huolehtimiseen, asiakasryhmien määrittelyyn,

oikeusavustajien rekrytointiin sekä kansainvälisten normien ja Venäjän

perustuslain täysimääräiseen huomioimiseen, mukaan lukien oikeusavun

ulottamiseen Venäjällä myös ei-Venäjän kansalaisiin. (Artikkeli I.)

Kokeilun taustalla on havaittavissa Venäjän perehtyminen sekä Suomen

malliin että muiden maiden järjestelmiin, mutta myös Venäjän sisäinen tavoite

toteuttaa käytännössä perustuslain (VF PL 1993, 2:48.1) turvaaman jokaisen

oikeuden pätevään oikeusapuun ja tietyissä tapauksissa maksutta. Venäjän

oikeusjärjestelmän perinteet ja erityisesti asianajajien asema (factors, Vennesson

2007, 234) voidaan nähdä vaikuttaviksi tekijöiksi (independent variables, George &

Bennett 2005, 7) (vrt. organisaatioiden yhteensopivuus ympäristön kanssa,

Lawrence & Lorsch 1967, 3) siihen, että rikosasiat rajattiin oikeusapukokeilun

ulkopuolelle ja myös oikeusavun ja asiakasryhmien laajuutta kavennettiin

esimerkiksi Suomen malliin verrattuna. Tutkimuksessa on voitu tehdä se

johtopäätös, että Venäjän kehittämä julkisen oikeusavun järjestelmä

siviilioikeudellisissa asioissa on lähtenyt aluksi kehittymään pääasiassa

ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta ja nojaten erityisesti Suomen kokemukseen,

mutta sen kehityksen jatkuessa siihen voisi tulla etenevässä määrin kansallisia

elementtejä ja loppukädessä kehittyä oma malli, joka perustuu sekä Venäjän

omaan oikeusaputraditioon että kansainväliseen kokemukseen (Artikkeli I).

Tämä havainto on johtanut uuden työhypoteesin asettamiseen Venäjän

oikeusavun kehittämisen jatkotarkastelussa.

5.2.2 Naapurin hyvä neuvo vai julkinen oikeusapu? Oikeusapukokeilun aikana Venäjällä alettiin kehittää valtakunnallista

oikeusapulainsäädäntöä. Uusi julkista oikeusapua koskeva federaatiolaki

maksuttomasta oikeusavusta Venäjän federaatiossa (FZ 324/2011) säädettiin

vuonna 2011 ja se on tullut voimaan 15.1.2012.

Oikeusapulain (emt.) sisällön analyysin perusteella nähdään, että Venäjälle

on lailla perustettu maksuttoman oikeusavun järjestelmä, joka on yhdistelmä

julkisesta (gosudarstvennaja sistema) ja ei-julkisesta (negosudarstvennaja sistema)

maksuttoman oikeusavun järjestelmistä. Voidaan katsoa, että lainsäätäjä on tällä

tavoin halunnut korostaa, että maksuttoman oikeusavun järjestelmä koostuu

nimenomaan kahdesta siihen kuuluvasta alajärjestelmästä. Oikeusapulailla on

kuitenkin säädetty yksityiskohtaisesti vain siviilioikeudellisissa asioissa

annettavasta julkisesta oikeusavusta. Rikos- ja hallintoasioiden yhteydessä on

viitattu muuhun lainsäädäntöön. Ei-julkisesta oikeusavusta on säädetty yleisellä

tasolla kiinnittäen pääasiassa huomiota vain toimijoihin, jotka voivat antaa

oikeusapua.

Lain tavoitteeksi (FZ 324/2011, 1) on kirjattu pyrkimys turvata Venäjän

kansalaisten perustuslaillinen oikeus oikeusturvaan ja muun muassa pätevään

83

maksuttomaan oikeusapuun (lain sisällöstä tarkemmin Artikkeleissa II‒IV). Laki

(emt.) on myös tuonut muutoksia maksutonta oikeusapua koskevaan

asianajajalain (FZ 63/2002) 26 pykälään (FZ 326/2011), jonka mukaan asianajajat

antavat maksutonta oikeusapua siviilioikeudellisissa asioissa uuden

oikeusapulain säätämässä järjestyksessä.

Oikeusapulain (FZ 324/2011) mukaisesta julkisesta oikeusapujärjestelmästä

siviilioikeudellisissa asioissa on tullut huomattavan monimuotoinen. Voidaan

nähdä, että järjestelmä on rakenteellisesti kehittynyt merkittävästi kokeilun

alkamisen jälkeen. Kehittäminen on liittynyt erityisesti rakenteiden,

asiakkuuden ja asioiden laajentamiseen sekä yhteyksien lisäämiseen muihin

toimijoihin. Rakenteet ovat monimutkaistuneet liittovaltion ja hallintoalueiden

uuden vastuunjaon määrittelyn vuoksi sekä toimijoiden lisääntymisen vuoksi.

Oikeusapulain mukainen julkisen oikeusavun järjestelmä on esitetty liitteessä

(Liite 2).

Uuden lainsäädännön kehittämisen taustalla ovat tutkimuksen tulosten

mukaan nähtävissä seuraavat tekijät (Artikkelit II, IV):

1) oikeustietoisuutta koskeva valtion politiikka (VF PR 1168/2011), jonka

mukaan oikeuden, pätevän oikeusavun sekä lakitiedon saatavuuden

parantaminen on Venäjän keskeisimpiä tavoitteita. Politiikalla pyritään

kansalaisten oikeustietoisuuden parantamiseen tiedonsaannin ja

oikeusavun saatavuuden parantamisen kautta, mikä johtaisi jatkossa

kansalaisten lainkuuliaisuuden ja oikeudellisten keinojen käytön

lisääntymiseen

2) Venäjän oikeusohjelma (RPRF 517/2013)27, jonka mukaan kansalaisten

oikeustietoisuuden kasvaminen johtaa markkinatalouksissa valitusten

lisääntymiseen viranomaisten toiminnasta ja tämän vuoksi kansalaisten

oikeuksien turvaamiseksi on tarpeen kehittää oikeusapujärjestelmää ja

muun muassa maksutonta oikeusapua köyhimmille. Konkreettiseksi

tavoitteeksi tässä oikeusohjelmassa on asetettu pätevien juridisten

palvelumarkkinoiden kehittäminen, mukaan lukien asianajajalaitoksen ja

notariaatin kehittäminen, sekä oikeusapupalveluiden laadun ja

saatavuuden parantaminen kaikille väestöryhmille

3) Euroopan neuvoston ministerikomitean suositus (CoE Rec R(93)1E)

köyhimpien pääsystä oikeuteen ja oikeudesta oikeusapuun

4) kansainvälinen kokemus, ml. Suomen.

Tutkimuksen mukaan julkisen oikeusavun tarvetta on Venäjän strategisissa

tavoitteissa perusteltu pääasiassa kansallisilla eli sisäisillä syillä tai tarpeilla.

Niitä ovat olleet maassa vallitsevan oikeusnihilismin torjuminen,

lainkuuliaisuuden parantaminen ja oikeusturvan kehittäminen. Gutnikovin

27 Kyseinen ohjelma oli suunniteltu, muttei vielä voimassa oikeusapulain hyväksymisen aikana.

84

(2014) mukaan Venäjällä nähdään, että edelleen ”naapurin hyvä neuvo on

ihmisten keskeisin oikeuslähde, samoin kuin tietolähde terveydenhoidollisissa

kysymyksissä”. Valtion tavoitteeksi näyttää tulleen tähän kansalaisten

mielipiteeseen ja käytäntöön vaikuttaminen. Sisäisiin tekijöihin ovat lukeutuneet

myös Venäjän perustuslain (VF PL 1993, 1:7, 2:48.1) mukainen Venäjän

määritelmä sosiaalivaltioksi sekä kansalaisten oikeus saada pätevää maksutonta

oikeusapua niissä tapauksissa, joista federaatiolaeilla on säädetty. Tosiasiallisia

yhteiskunnallisia sisäisiä taustasyitä on perusteluissa nähty kansalaisten

alhaisessa elintasossa ja suurissa tuloeroissa sekä sosiaalisessa että alueellisessa

kontekstissa (Dmitrijev (toim.) 2012; FZ 324/2011, 1:1.2.1).

Oikeusapulainsäädännön taustalla ovat tutkimuksen mukaan olleet myös

köyhyyden torjumiseen ja nimenomaan köyhimpien oikeusturvan

kehittämiseen liittyvät tavoitteet.

Köyhimpien oikeusturvan kehittämiseen liittyvät tavoitteet ovat ilmenneet

myös ulkoisten tekijöiden huomioimisessa järjestelmän kehittämisessä. Näistä

vaikuttaneista ulkoisista tekijöistä keskeisin on ollut Euroopan neuvoston

suositus köyhimpien pääsystä oikeuteen ja oikeudesta oikeusapuun (CoE Rec

R(93)1E). Lisäksi kansainvälisellä ja muun muassa suomalaisella kokemuksella

on ollut merkittävä vaikutus lainvalmisteluun, samoin kuin oikeusapukokeilun

käynnistymiseen ja sen läpiviemiseen. Todettakoon, että oikeusapujärjestelmän

puuttumiseen siviilioikeudellisissa asioissa liittyen on annettu Euroopan

ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu (EIT, Faulkner v. the UK Appl. No

30308/96), jossa vastaajavaltiota on kehotettu perustamaan puuttuva järjestelmä.

Tämän ratkaisun merkityksestä Venäjän päätöksenteossa ei ole saatu havaintoja

tutkimusaineiston analyysissä. Tutkimuksen mukaan maan sisäiset tarpeet lisätä

oikeudellisen tiedon ja avun saatavuutta kansalaisille Venäjällä ovat strategisten

asiakirjojen valossa näyttäytyneet edellä mainittuja ulkoisia tekijöitä

vahvempina vaikutustekijöinä lainvalmistelun edetessä.

Valtion tarkoitukseksi on Venäjällä nähty myös oikeusapulailla yhdistää

julkisten ja yksityisten palvelujen kenttä ja lisätä kilpailua tällä alalla (Dmitrijev

(toim.) 2012, 1:1). Suomessa keskustellaan parhaillaan haasteesta julkisen

oikeusavun kohdentamisessa yhtä aikaa tehokkaasti ja oikeudenmukaisesti

liittyen julkisten palvelujen kumppanuuteen yksityisen sektorin kanssa

(Rissanen & Rantala 2013, 90, 92). Kuten aiemmin on jo todettu, Venäjän

Asianajajaliitto on ollut kokeilun ja lainvalmistelun yhteydessä huolissaan

valtion vaikuttamisesta itsenäiseen asianajajalaitokseen, oikeusavustajien

pätevyydestä ja siihen liittyen julkisen maksuttoman oikeusavun laadusta

(Mirzojev 2006; Tsaritov 2007). Julkisen oikeusavun laadullinen kriteeri

esiintyykin ensimmäistä kertaa virallisissa asioakirjojoissa vasta Venäjän

oikeusministeriön vuoden 2011 määräyksessä (VF OM 180/2011, II:9), jossa on

todettu, että valtion oikeusaputoimiston toiminnan tavoitteena on maksuttoman

ja nimenomaan pätevän oikeusavun antaminen vähävaraisille kansalaisille sekä

eräille muille kansalaisten kategorioille. (Artikkelit I, II, V.) Venäjällä onkin

85

todettu, että julkisten ja yksityisten toimijoiden välillä Venäjällä vallitsee

enemmän kilpailuasetelma kuin kumppanuus (Grudtsyna 2012, 4).

Oikeusapulaki (FZ 324/2011) on säilyttänyt oikeusapukokeilun mukaiset

asiakasryhmät ja laajentanut entisestään maksuttoman oikeusavun

kohdentumista uusille asiakasryhmille. Oikeusapulain (FZ 324/2011, 3:20.1)

mukaan oikeus julkiseen oikeusapuun siviilioikeudellisissa asioissa on

kokeiluaikaisten asiakkaiden lisäksi seuraavilla kansalaisilla: Venäjän

federaation sankarit, Neuvostoliiton sankarit ja Sosialistisen työn sankarit;

invalidilapset, orpolapset, vailla vanhempiensa huoltajuutta jääneet lapset ja

heidän lailliset edustajansa; alaikäiset lapset, jotka ovat lastensuojelulaitoksissa

tai vankiloissa, ja heidän lailliset edustajansa; oikeustoimikelvottomat henkilöt ja

heidän lailliset edustajansa; Lain ikäihmisten ja invalidien sosiaalisista

palveluista (FZ 122/1995) nojalla julkiseen oikeusapuun oikeutetut henkilöt; Lain

psykiatrisesta avusta ja kansalaisoikeuksista (FZ 3185-I/1992) nojalla julkiseen

oikeusapuun oikeutetut henkilöt sekä muiden federaatio- tai aluelakien nojalla

julkiseen oikeusapuun oikeutetut henkilöt. (Artikkeli IV). Lisäksi lailla (FZ

324/2011, 3:20.2) on säädetty eräiden kansalaisten oikeudesta saada maksutonta

neuvontaa ja asiakirjalaadintaa sekä oikeudenkäyntiavustaja eräissä asioissa,

muun muassa kiinteistö-, asunto-, työtapaturma-, elatusapu-, työttömyys- ja

rehabilitaatioasioissa.

Tutkimuksen mukaan oikeusapujärjestelmän luomisessa kokeilun aikana ja

sittemmin oikeusapulain (FZ 324/2011) valmistelussa on Venäjällä lähdetty

liikkeelle kansalaisryhmien subjektiivisesta oikeudesta oikeusapuun.

Ensimmäiseksi asiakasryhmän valintakriteeriksi on valikoitunut tuloperuste eli

vähävaraisuus (maloimuštšije graždane). On arvioitu, että Venäjän koko väestöstä

oli vuonna 2011 yhteensä 14,6 % (n. 20 milj.) vähävaraisia28 kansalaisia (Štšerbak

2012, 17). Zorkinin (2007) mukaan melkein neljäs osa Venäjän kansalaisista elää

köyhyysrajan alapuolella, vaikka suurin osa heistä on vakituisessa työsuhteessa.

Julkisen oikeusavun tehtäväksi näyttää tässä tapauksessa tulleen taloudelliseen

asemaan liittyvän epäoikeudenmukaisuuden oikaiseminen (Rawls 1988, 66).

Huonommassa taloudellisessa asemassa olevat henkilöt, jotka täyttävät

vähävaraisuuden kriteerin, pääsevät järjestelmän avulla oikeusavun piiriin

parempiosaisten henkilöiden tavoin.

Seuraaviksi valintakriteereiksi ovat tulleet sosiaaliset kriteerit eli henkilön

kuuluminen sosiaalisesti heikossa asemassa olevaan kategoriaan, joka on

28 Vähävaraisuustaso, joka on luonteva mittari Venäjän eri sosiaalihuoltojärjestelmille, on nähty

Venäjällä lasketuksi liian alhaiseksi (Presnjakov & Vasiljev 2012, 66–67). Se määräytyy

minimitoimeentulon mukaan, joka vaihtelee alueittain ja jota tarkistetaan neljä kertaa vuodessa.

Esimerkiksi kokeilun alkaessa vuoden 2006 lopussa Karjalan tasavallassa minimitoimeentulo oli 3

500 rub/hlö/kk (n. 106 euroa/hlö/kk) keskitulojen ollessa tasavallassa 6 500 rub/kk (PPRK 10/2007).

Karjalan tasavallan asukkaista 167 700 henkeä (n. 23,4 %) oli vuonna 2006 arvioitu olleen

vähävaraisia (OM 2006b). Vuonna 2013 Moskovan alueella keskimääräisen minimitoimeentulon

arvioitiin olevan 8 319 rub/hlö/kk (n. 200 euroa/hlö/kk) (Interfax 20.3.2013).

86

erikseen määritelty, esimerkiksi invalideihin tai äiteihin (ks. jäljempänä

aluelainsäädäntöesimerkkejä), ja statuskriteeri eli henkilön kuuluminen

ansioituneisiin kansalaisiin, esimerkiksi sankareihin. Kaikki, jotka täyttävät näitä

kriteereitä, ovat oikeutettuja maksuttomaan oikeusapuun ryhmäjäsenyyden

perusteella. Voitaisiin ajatella, että julkisen oikeusavun kohdentamisessa on

tässä sovellettu myös oikeudenmukaisuuden eroperiaatetta (Rawls 1988, 67–69)

eli julkisia voimavaroja on suunnattu tiettyjen kansalaisten ryhmiin siten, että

heitä huono-osaisemmat hyötyvät pitkällä aikavälillä. Esimerkiksi tukemalla

työtapaturmauhrien pääsyä oikeuteen myös muiden työntekijöiden

työturvallisuusasiat jatkossa paranevat. Tällaiset tavoitteet eivät kuitenkaan ole

tulleet tutkimustuloksissa esille. Tutkimuksen mukaan oikeusapujärjestelmän

kehittämistyössä ei ole tutkittu eri asiakasryhmien todellista tarvetta

oikeudellisiin palveluihin, vaan myös erityisryhmien osalta on oletettu

taloudellisen heikko-osaisuuden kriteerin toteutuvan. Oikeusapulain (FZ

324/2011) sisällön voidaan edellä esitetyn perusteella kuitenkin katsoa olevan

sopusoinnussa uudistetun Euroopan sosiaalisen peruskirjan (SopS 78–80/2002,

30) velvoitteiden kanssa suojella kansalaisia köyhyyttä vastaan sekä huolehtia

erityisesti muun muassa vammaisista ja iäkkäistä henkilöistä, vaikka kyseistä

peruskirjaa ei mainitakaan lain perusteluissa.

Julkisen oikeusavun asiakaskategorioiden valintaa voidaan tarkastella myös

sosiaalisten kerrostumien näkökulmasta sekä Venäjän etuuksien tradition

näkökulmasta. Sosiaaliseksi kerrostumaksi sanotaan yhteiskuntaluokkien

tuloerojaon näkökulmasta aste-eroihin perustuvia ryhmiä. Sosiologisessa

tutkimuksessa luokkajakoa tai sosiaalista kerrostumajakoa käytetään usein

yhtenä taustamuuttujana, kun tutkitaan muun muassa ihmisten

mahdollisuuksia selviytyä elämän vaikeuksista, mutta myös asenteita ja

ihmisten asettamia tavoitteita. (Allardt 1995 (1983), 31–32, 107.) Venäjän julkisen

oikeusavun kehittämisessä on mitä ilmeisimmin katsottu, että vähävaraisten

kansalaisten mahdollisuudet selviytyä oikeudellisista ongelmistaan itsenäisesti

ovat Venäjällä rajallisemmat kuin ylemmissä tulotasoissa olevilla kansalaisilla.

Vähävaraiset kansalaiset ovatkin nähtävissä edellä mainittuna sosiaalisena

kerrostumana heikomman tulotasonsa perusteella, kun taas muut

asiakaskategorioiksi valitut ryhmät ovat nähtävissä myös jossain määrin

sosiaalisesti vajonneiksi kerrostumiksi. (emt., 114).

Tutkimuksen tulosten mukaan voidaan myös katsoa, että erityisten

asiakasryhmien valinnassa on nojauduttu jo olemassa olevaan kansalliseen

sosiaalilainsäädäntöön, joka määrittelee eri sosiaalisiin etuuksiin (sotsialnyje lgoty)

oikeutettuja asiakasryhmiä. Onkin havaittavissa, että oikeudenmukaisuuden ja

oikeusturvan parantamisen lisäksi Venäjällä on saatu aikaan julkisen

oikeusavun palvelun liittäminen osaksi olemassa olevaa sosiaaliturvan

etuusjärjestelmää. Lainsäätäjällä on tutkimuksen valossa ollut vain vähäinen

mahdollisuus tai tarkoitus kiinnittää huomiota oikeusavun todelliseen

tarpeeseen tiettyjen kansalaisryhmien osalta ja samalla vaikuttaa

87

etuusjärjestelmän purkamiseen. Johtopäätöstä tukee lain kommentaari, jonka

mukaan Venäjällä toimii sosialistiselta ajalta iskostunut traditio lähestyä erilaisia

palveluita erityisten etuuksien näkökulmasta, ja että traditiota ylläpitää tänä

päivänä alhainen elintaso (Dmitrijev (toim.) 2012, I:1; Artikkeli IV).

Etuudet on Venäjällä nähty palliatiiviseksi eli lievittäväksi ratkaisuksi

korvata esimerkiksi eläkkeiden ja palkkojen riittämättömyys. Tällöin valtio

ohjaa tulosiirtoina invalideille, lapsiperheille, eläkeläisille ja muille

heikommassa asemassa oleville kansalaisille etuja29 tai alennuksia muun muassa

asuntovastikkeisiin, julkiseen liikenteeseen, puhelinliittymämaksuihin,

hammasproteesien kustannuksiin, vauvaruokakustannuksiin, lomailuun ym.

palveluihin liittyen. Näin ollen etuuksilla on Venäjällä pääasiassa kompensoiva

funktio, sillä ne kuuluvat osaksi Venäjän sosiaaliturvajärjestelmää. Kuitenkin

etuuksilla on myös muita funktioita Venäjällä. Niitä käytetään myös

vahingonkorvauksina, esimerkiksi poliittisen vainon uhrille annettavien

etuuksien tapauksessa, sekä palkintoina tietyille kansalaisryhmille tietyistä

valtion ja yhteiskunnan hyväksi tehdyistä teoista, esimerkiksi sotaveteraaneille

annettavien etuuksien tapauksessa. Tämän lisäksi etuuksilla on eräissä

tapauksissa turvafunktio eli ne on suunnattu perustuslaillisten oikeuksien

toteutumisen turvaamiseen, esimerkiksi maksut tai alennukset lapsiperheille

esikoulutuksen turvaamiseksi. (Zorkin 2007.)

Edellä esitetyn perusteella voidaan tehdä se johtopäätös, että julkinen

oikeusapu mielletään luontevasti Venäjällä yhtä paljon sosiaalipalveluksi kuin

oikeusalan palveluksi. Näin esimerkiksi Pietarissa maksuton oikeusapu kuuluu

hallintoalueen eli Pietarin kaupungin tasolla sosiaalilainsäädännön ja -hallinnon

alaan. Pietarin vuoden 2012 oikeusapulakiuudistuksen jälkeen oikeusavun

kuuluminen sosiaalialaan on edelleen säilynyt ja sen järjestämisestä vastaavaksi

viranomaiseksi on valittu sosiaalipolitiikan lautakunta (ZSP 474‒80/2012; PPSP

95/2013). Ongelmallisen tilanteesta tekee se, että palkitsemisluontaisten

oikeusalaa koskevien etuuksien sisällyttäminen sosiaaliturvalainsäädännön

alaan johtaa ongelmiin määritellä, mitkä etuudet ovat perustuslaillisten

oikeuksien piiriin kuuluvia ja siten lainsäätäjän huomioonotettavia kaikessa

lainsäätämistoiminnassa (Zorkin 2007) ja mitkä ovat muita valtion suojelemia

etuja ja hyvinvoinnin edistämistoimia.

Sosiaaliryhmiin kuulumista voidaan tarkastella myös sellaisen jaottelun

kautta, että kokeeko henkilö kuuluvansa kyseiseen sosiaaliryhmään vai ei.

Tällöin puhutaan in-groups ja out-groups välisestä erosta. In-groups tai moral

ingroups -tapauksessa (Helkama 2009, 139) henkilö identifioi itsensä osaksi

tällaista ryhmää. Se ilmenee esimerkiksi siten, että hän puhuu ”me”-muodossa,

kun kertoo tästä ryhmästä. Out-groups -tapauksessa henkilö ei kuulu kyseiseen

29 Etuudet perustuvat pääosin Venäjän Federaatiolakiin muutoksista subjektien

toimeenpanoviranomaisten toimintaa koskevaan lainsäädäntöön etuuksista ja sosiaalitakeista (FZ

122/2004).

88

ryhmään tai ei identifioi itseään kuuluvaksi siihen. Tällöin hän luonnollisesti

puhuu ihmisistä, jotka hänen mielestään kuuluvat siihen ”he”-pronominilla.

(Vander Zanden 1979 (1965), 158.) Tutkimuksessa on noussut esille

jatkotutkimuksen kannalta mielenkiintoinen kysymys siitä, miten maksuttoman

oikeusavun asiakkaat Venäjällä mieltävät oman ”ryhmäjäsenyytensä”

vähävaraisille ja sosiaalisesti heikossa asemassa oleville tarkoitetun

maksuttoman oikeusapulain määrittelemien asiakaskategorioiden suhteen.

Myös systeemiteoreettisesta näkökulmasta asiakasvalinta-asiassa voidaan

puhua jäsenten mukaan ottamisesta ja poissulkemisesta sekä systeemin

integroitavasta funktiosta, joka on ominaista funktionaalisesti eriytyneille

järjestelmille (Luhmann 2004, 489–490). Julkinen oikeusapujärjestelmä integroi

eri sosiaalisiin kerrostumiin kuuluvat henkilöt maksuttomaan oikeusapuun

oikeutettujen kansalaisten ryhmään. Oikeusapulain avulla vähävaraiset ja tietyt

muut kansalaisryhmät ovat näin päässeet mukaan oikeuden järjestelmään, kun

taas lain ulkopuolelle jääneet kansalaiset ovat negatiivisesti integroituneet

keskenään (Artikkeli IV).

Palveluiden kohdentamisen taustalla voidaan olettaa myös olleen hyvin

pragmaattisia syitä, jotka ovat liittyneet byrokratiaan ja resurssien niukkuuteen.

Uuden järjestelmän asiakasryhmän rajausta on auttanut Venäjällä yleisesti

käytössä oleva valmis mittaristo eli tässä tapauksessa minimitoimeentuloon

sidottu vähävaraisuustaso ja sen soveltaminen muussa viranomaistoiminnassa.

Koska tulotason todistamista on pidetty kokeilun aikana erittäin hankalana sekä

asiakkaiden että oikeusaputoimistojen näkökulmasta, on asiakkaiksi lisäksi

valittu sellaisia ihmisiä, joiden tarvitsee oikeusavun saamiseksi vain todistaa

kuuluvansa lain tarkoittamaan ryhmään tai kategoriaan, esimerkiksi esittämällä

sotaveteraanitodistus (Artikkeli I). Šahovan (2014) mukaan valtion budjetin

riittämättömyys on ollut merkittävimpiä syitä, miksi Venäjä ei ole lähtenyt

kehittämään muiden kuin kaikista köyhimpien kansalaisten oikeusapua ja

rajoittui myöhemmässä asiakkaiden laajentamisessa vain erityisiä ansioita

omaaviin kansalaisiin.

Valtio on oikeusapulain säätämisen jälkeen jättäytynyt julkisen oikeusavun

rahoittamisesta ja siirtänyt rahoitusvastuun hallintoalueille (83) (FZ 324/2011,

6:29.2). Valtion oikeusaputoimistot, jotka oli perustettu jo kokeilun aikana, ovat

oikeusapulain (7:30.1,2) mukaan säilyneet federaation budjetista rahoitettavina

virastoina 31.12.2013 saakka. Hallintoalueet voivat lain (2:12.1) mukaan päättää,

järjestävätkö ne lain voimaantulon jälkeen julkisen oikeusaputoiminnan

alueillaan niin, että oikeusapua antavat sekä oikeusaputoimistot että asianajajat,

vai vain asianajajat, ja mikä on toiminnan järjestämisestä vastaava

hallintoalueviranomainen. Alueet voivat myös laajentaa oikeusavun

kategorioita. Oikeusapulain (emt.) voimaantulon jälkeen alueilla onkin

pikaisesti ryhdytty säätämään alueellisia lakeja. Esimerkiksi Karjalan tasavallan

laki maksuttomasta oikeusavusta Karjalan tasavallassa ja muutoksista eräisiin

Karjalan tasavallan lakeihin on tullut voimaan 28.12.2012 heti federaatiolain

89

hyväksymisen jälkeen (ZRK 1664/2012). Karjalan tasavallan oikeusapulaki on

laajentanut federaatiolain mukaista kansalaisten piiriä. Maksutonta oikeusapua

saavat nyt Karjalassa myös raskaana olevat naiset ja alle kolmevuotiaiden lasten

äidit työriita-asioissa ja elatusapu- ja tukiasioissa sekä ei-työssäkäyvät

vanhuuseläkettä saavat eläkeläiset, monilapsisten perheiden vanhemmat, ei-

työssäkäyvät 3. ryhmän invalidit, orpolapset ja lapset, jotka ovat jääneet vaille

vanhempiensa huoltajuutta. Myöskään Karjalassa ei ole tehty oikeusavun

tarveselvityksiä aluelainsäädännön valmistelun yhteydessä.

Oikeusministeriö (VF OM 2013, 3) on suositellut ottamaan alueilla huomioon

oikeusaputoimistojen tehokkuutta kuvaavat kokeiluaikaiset tulokset ja

perustamaan alueille, joissa ei ollut kokeilua, oikeusaputoimistoja. Vuoden 2013

alkupuolella valtion oikeusaputoimistot toimivat kaikilla aiemmilla kymmenellä

kokeilualueella sekä lisäksi niitä on perustettu kuudelle uudelle alueelle.

Hallintoalueista enemmistö eli 60 aluetta päätyi julkisen oikeusavun

tarjoamiseen vain asianajajien toimesta, 14 alueella päätettiin toimia vain

oikeusaputoimistojen voimin ja yhdeksälle alueelle perustettiin järjestelmä,

johon osallistuvat sekä asianajajat että oikeusaputoimistot (Artikkeli II).

Muutama alue ei tutkimustulosten raportoinnin aikana vielä päättänyt asiasta

tai ehtinyt säätämään siitä lailla. Tutkimus on antanut mahdollisuuden nähdä,

että oikeusaputoimistojen verkoston rakentuminen valtakunnalliseksi riippuu

jatkossa pitkälti alueellisista ratkaisuista ja toimijoista (Artikkeli III). Voidaan

myös pitää mielenkiintoisena jatkotutkimuksen kannalta kysymystä

valtakunnallisen yhdenvertaisuuden toteutumisesta Venäjällä alueiden

säätäessä oikeusavun eri järjestelmistä ja oikeusavusta erilaisille

kansalaisryhmille, koska aineellisten olosuhteiden epätasaisuus ei ilmene

yhteiskunnassa ainoastaan henkilötasolla, vaan myös alueellisesti (Allardt 1995

(1983), 33; Artikkeli IV). Venäjän eri alueet ovat keskenään hyvin erilaisessa

asemassa hyvinvointi- ja muiden palveluiden järjestämisen mahdollisuuksien

suhteen.

Tutkimuksen tulokset vahvistavat hypoteesit siitä, että Venäjän julkisen

oikeusavun kehittämisessä on tapahtunut byrokratian kehittymistä ja siten

oikeusjärjestelmän kompleksisuuden kasvamista sekä siitä, että sen

kehittämiseen ovat vaikuttaneet sekä ulkoiset että sisäiset tekijät. Ulkoisina

keskeisinä tekijöinä ovat olleet Euroopan neuvoston ministerikomitean suositus

(CoE Rec R(93)1E) köyhimpien oikeudesta oikeusapuun sekä kansainvälinen

kokemus. Sisäisinä tekijöinä ovat olleet kansalliset politiikat, muun muassa

Venäjän oikeusohjelma 2013 (RPRF 517/2013). (Artikkelit III, IV.) Julkisen

oikeusavun järjestelmän kehittäminen voidaan nähdä merkittävänä askeleena

kansainvälisten perus- ja ihmisoikeuksia, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta

koskevien velvoitteiden täyttämiseksi Venäjällä. Samalla voidaan todeta, että

järjestelmän kehittämisessä ovat vahvasti olleet esillä maan sisäiset tarpeet,

pääasiassa kansalaisten oikeustietoisuuden ja lainkuuliaisuuden parantaminen

sekä köyhyyden torjunta. (Artikkeli IV.) Tämän vuoksi toisen teoreettisen

90

hypoteesin väittämää siitä, että pääpaino taustatekijöissä on ulkoisilla tekijöillä,

ei voida katsoa vahvistuneeksi. Tutkimustulokset osoittavat, että

kansainvälisellä ja nimenomaan eurooppalaisella kokemuksella on ollut

vaikutusta oikeusapujärjestelmän ja -lainsäädännön kehittämiseen, muttei voida

katsoa, että ne dominoisivat sisäisiin tekijöihin nähden. Tutkimustulosten

mukaan Venäjä on lisännyt oikeusavun järjestelmän kehittämisen kuluessa

kansallisten tavoitteiden pääpainoa. Sen sijaan työhypoteesi siitä, että Venäjän

kehittämä julkisen oikeusavun järjestelmä siviilioikeudellisissa asioissa on

lähtenyt aluksi kehittymään pääasiassa ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta ja

vuoropuhelussa sekä nojaten erityisesti Suomen kokemukseen, mutta sen

kehityksen jatkuessa siihen tulisi etenevässä määrin kansallisia elementtejä ja

loppukädessä kehittyisi oma malli, joka perustuu sekä Venäjän omaan

oikeusaputraditioon että kansainväliseen kokemukseen, on osoittautunut

paikkansa pitäväksi. Seuraavaksi tarkastellaan sovittelun saatavuutta Venäjällä.

5.3 ”MEDIATION”, EI ”MEDITATION”

Vuonna 2008 Uralin alueella käynnistyi siviiliasioita koskeva sovittelukokeilu ja

sen jälkeen vuonna 2009 sinne perustettiin maan ensimmäinen yliopistollinen

sovittelukeskus – Uralin valtiollisen oikeusakatemian sovittelukeskus (Tsentr

mediatsii Uralskoi Gosudarstvennoi Juriditšeskoj Akademii) (Konsepti 2008).

Kyseinen kokeilu oli maan ensimmäisiä. Kokeilun läpiviemiseksi venäläiset

asiantuntijat perehtyivät usean eurooppalaisen maan kokemukseen, myös

Suomen (Borisova 2011). (Artikkeli IV.) Uralin kokeilun tavoitteita olivat

seuraavat: 1) tuomioistuinten työn kuormituksen vähentäminen ja

vapaaehtoisesti täytäntöönpantujen tuomioistuinpäätösten määrän lisääminen,

minkä seurauksena olisi odotettavissa tuomioistuinlaitoksen ja ulosottolaitoksen

säästöjä; 2) tuomioistuinlaitoksen nauttiman arvon ja luottamuksen

kohentaminen parantamalla tuomioistuinten työn laatua, muun maussa

kehittämällä tuomareiden ja avustajien sovittelevien tekniikoiden osaamista

sekä kehittämällä vaihtoehtoisia riidanratkaisukeinoja tuomioistuimessa vireillä

olevissa asioissa ja 3) riidanratkaisemisen kulttuurin kehittäminen kansalaisissa

(Konsepti 2008).

Myös Pietarissa päätettiin vuonna 2008 käynnistää ja toteuttaa oma

kokeilunsa (Artikkeli IV). Aloitteentekijänä Pietarissa oli Venäjän korkeimman

oikeuden departementin Pietarin tuomioistuinhallinto (Sudebnoje upravlenije

departamenta Verhovnogo Suda v Sankt-Peterburge). Hankkeen tavoitteena oli

muun muassa yrittää luoda yhteys sovittelijoiden työn ja rauhan- sekä

käräjätuomareiden työn välille. Myös muualla Venäjällä ryhdyttiin suunnilleen

samaan aikaan kokeilemaan pienimuotoisesti sovittelua eri järjestöjen

tarjoamana.

91

Kummassakin kokeilussa lähdettiin liikkeelle siitä periaatteesta, että sovittelu

on kokeilun aikana maksutonta (Karpenko 2012, 23). Asianajajien vastustusta ei

havaittu merkittäväksi Pietarin kokeilun yhteydessä, vaikka 25 % asianajajista

oli kokeilun alkaessa ilmaissut tyytymättömyyttään sovittelumenettelyä kohtaan

ja 7 % oli aktiivisesti vastustanut kokeilua. Sen sijaan Uralin alueella oli

havaittavissa asianajajien vahvempi näkemys sovittelusta asianajajatyölle

kilpailevana palveluna (ems., Zagainova 2013). Uralin alueella sovitteluun

otettiin vain siviilioikeudelliset asiat, kun taas Pietarissa kokeilu koski myös

asianomistajarikoksia (14,5 % kaikista sovittelussa olleista asioista).

Vuonna 2011 yhteensä kuusi eri Venäjän hallintoaluetta toteutti

sovittelukokeiluja. Näiden kokeilujen puitteissa vuosina 2008–2011 sovittelu

järjestettiin yhteensä 224 asiassa, joista 127 päättyi sovittelusopimuksiin, jotka

sittemmin saivat vahvistuksen tuomioistuimissa rauhansopimuksina.

(Karpenko 2012, 24.) Tilastojen avulla voidaan nähdä, että sovittelussa on

Venäjällä tehty vasta ensimmäisiä askeleita. Kokeilujen aikana sovittelua

päästiin kokeilemaan vain muutamalla alueella ja sovittelusta saatiin aivan

ensimmäisiä kokemuksia. Samoin kuin julkisen oikeusavun kokeilu myös

sovittelukokeilut Uralin ja Pietarin alueilla ovat tutkimuksen mukaan

käynnistyneet hyvin nopeassa aikataulussa, ilman valtakunnallista suunnittelua

ja pääasiassa ulkomaisen kokemuksen pohjalta.

Sovittelun osalta suoran lainaamisen länsimaisista järjestelmistä venäläiseen

järjestelmään on Venäjällä pelätty synnyttävän suuria ongelmia (Karpenko 2012,

25). Julkisen oikeusavun osalta on oikeusapulain kommentaarissa (Štšerbak 2012,

17) muun muassa suoraan todettu, että Suomen mallin soveltamisessa Venäjällä

on otettava huomioon se, ettei ”Venäjä ole Suomi, ja että Venäjällä täytyy ottaa

huomioon kansalaisten ja perustettavien oikeusaputoimistojen virkamiesten

kansalliset erityispiirteet ja mentaliteetti”. Myös Suomen ja Venäjän ero

korruptiotasossa, viranomaistoiminnan läpinäkyvyydessä ja virkamiesten

vastuussa on oikeusapulain tulkinnan (ems.) mukaan huomattava, minkä

vuoksi länsimaiset järjestelmät eivät suoraan sovellu Venäjälle. Todettakoon,

että viimeisimmän venäläisten ihmisoikeusasianajajien tekemän vuoden 2014

selvityksen (Rusadvocate 2014, 4) mukaan tuomioistuimet edelleen johtavat

korruptiotilastoja (28,5 % kaikista korruptiota koskevista valituksista). Tässä

yhteydessä voidaan puhua Venäjällä havaitusta oikeudellisten siirrännäisten tai

lainausten problematiikasta (ks. luku 4.2). Oikeudellisiin siirrännäisiin eli

suoriin lainoihin toisista oikeusjärjestelmistä liittyy lähtökohtaisesti suurempi

riski hylkimisreaktiosta. Toisaalta oikeudelliset siirrännäiset ovat esimerkiksi

rikosoikeudessa Palon (2010, 86–87) mukaan yleinen ja usein tehokkain tapa

muuttaa oikeutta vastaamaan uusiin sääntelytarpeisiin ja siinä hyödyntämään

muiden valtioiden ratkaisuja ja kokemuksia, jos ne liittyvät riittävän vahvasti

kansalliseen arvopohjaan ja oikeusjärjestyksen traditioon. Palon (ems.) ajatus

näyttää pohjautuvan Kahn-Freundin (1974, 1-27) esiin tuomaan oikeuden

yhteiskunnallisen kontekstin tärkeyteen.

92

Koska sovittelujärjestelmä puuttui Neuvostoliitossa, uuden järjestelmän

luomisen yhteydessä venäläisessä oikeuspoliittisessa keskustelussa kiinnitettiin

luonnollisesti enemmän huomiota kansainvälisiin käytäntöihin kuin kansallisiin

ominaispiirteisiin. Venäjä on sovittelun kehittämisessä lähtenyt liikkeelle

tutustumisesta kansainväliseen kokemukseen tilanteessa, jossa sovittelun

traditio oli jo aiemmin todetun mukaan vielä enemmän katkennut

Neuvostoliiton aikana kuin julkinen oikeusapu siviilioikeudellisissa asioissa.

Tästä syystä voidaan olettaa, että uuden järjestelmän juurtumisen edessä saattaa

olla oikeusapujärjestelmää isompia haasteita. Ulkoisten vaikutteiden osalta

järjestelmien kehittämiseen liittyen voidaan kuitenkin puhua ennemmin

oikeudellisista ärsykkeistä (Teubner 1998, 11–32) kuin oikeudellisista

siirrännäisistä. Kansainvälinen kokemus ja kansainväliset sopimukset ja

suositukset ovat Venäjän tapauksessa toimineet sellaisina ärsykkeinä tai

vuoropuhelun osapuolina (Pirjatanniemi 2014, 954). Tutkimuksen mukaan nämä

ärsykkeet ovat tulleet havaituiksi Venäjällä ja ne on sijoitettu kontekstiin. Tämän

prosessin aikana on mietitty muun muassa sitä, minkä ehdoin uutta järjestelmää

tullaan luomaan ja miten perustelemaan sen tarvetta.

Kokeilujen jälkeen sovittelulainsäädännön kehittämisen perusteluina ja

taustatekijöinä ovat tutkimustulosten mukaan olleet Venäjän

tuomioistuinlaitoksen tarpeet, jotka ovat vuoden 2006 jälkeen ilmenneet esiin

tulleessa haasteessa parantaa tuomioistuinlaitoksen tehokkuutta (PPRF

583/2006). Tavoitteen toteutumisen keinoksi on tuomioistuinjärjestelmän

kehittämisohjelmassa vuosille 2007–2012 (emt.) esitetty muun muassa

tuomioistuinten ulkopuolisten ja oikeuskäsittelyä edeltävien vaihtoehtoisten

riidanratkaisukeinojen kehittämistä, mikä vähentäisi tuomioistuinten

kuormitusta ja siten parantaisi oikeuskäsittelyn laatua. Laadun parantuminen

vuorostaan lisäisi kansalaisten oikeusturvaa. Kehittämisohjelmassa (emt.) on

tässä yhteydessä nimenomaisesti viitattu sovittelulain (FZ 193/2010)

toimeenpanon merkitykseen. (Artikkeli IV.)

Tutkimuksen mukaan sovittelulain kehittämisessä Venäjällä sisäisiä tekijöitä

merkittävämpi rooli on ollut ulkomaisella kokemuksella ja kansainvälisillä

sopimuksilla, muun muassa Euroopan unionin sovitteludirektiivillä

(EY/52/2008), Euroopan neuvoston ministerineuvoston suosituksella (CoE Rec

R(93)1E, 2.a.) koskien sovittelun kehittämistä köyhimmille kansalaisille

(Artikkeli IV) sekä perhesovittelun kehittämistä koskevilla kansainvälisillä

sopimuksilla ja suosituksilla, joita käsitellään jäljempänä. Tutkimuksessa

nähdään, että Venäjältä voi vielä odottaa lisätoimia Euroopan neuvoston

ministerikomitean suosituksen (CoE Rec(2002)10E) toteuttamiseksi käytännössä.

Kyseisen suosituksen (emt.) mukaan jäsenvaltioille suositellaan maksuttoman

tai osittain maksullisen sovittelun kehittämistä siviiliasioissa sekä oikeusavun

saatavuutta sovitteluun liittyen (Artikkelit III, IV).

Federaatiolaki vaihtoehtoisesta riidanratkaisumenettelystä sovittelijan avulla

(sovittelumenettelystä) (FZ 193/2010) hyväksyttiin Venäjällä vuonna 2010 ja se

93

on tullut voimaan 1.1.2011 (Artikkelit III, IV). Lailla on Venäjälle luotu

yksityinen sovittelu. Sovittelulain (FZ 193/2010) kommentaarin (Zagainova

(toim.) 2011, 6-8) mukaan lain tarkoituksena on lisätä sovittelu jo olemassa

oleviin vaihtoehtoisiin konfliktinratkaisumenetelmiin Venäjällä, luoda

sovittelulle oikeudelliset puitteet ja mahdollisuudet kehittyä itsenäiseksi

instituutioksi, vähentää tuomioistuinten kuormitusta, määritellä sovittelulle

yhteiset menettelysäännöt sekä luoda mahdollisuudet kehittää

ammattisovittelijoiden ammattiryhmää. Lakiin (FZ 193/2010, 1:1) on tavoitteiksi

kirjattu oikeudellisten edellytysten luominen sovittelulle ja

kumppanuusliikesuhteiden kehittymiseen myötävaikuttaminen sekä liike-

elämän etiikan muodostuminen ja sosiaalisten suhteiden harmonisointi. Tässä

voidaan katsoa, että Venäjän kehittämä sovittelumalli sijoittuu ”ideologisen

tyypittelyn” ensimmäiseen typpiin eli ”palveluiden tuotanto -projektiin”, jossa

korostetaan oikeuden tehokkuutta, sen saatavuutta ja erikoistumista riitojen

ratkaisemisessa (Iivari 1991, 70; [Harrington & Merry 1988, 714–723]).

Venäjällä on esitetty, että mikäli sovittelusta halutaan toimiva oikeudellinen

instituutio, sitä on tarpeen lähestyä kokonaisvaltaisesti ja kehittää sekä

yksityistä että integraatiomallista sovittelua sekä tämän lisäksi

oikeusviranomaisten sovittelevaa toimintaa laajemmin (Šamlikašvili 2014a, 12;

Zagainova 2012a, 52). Voidaan todeta, että käyttäen Kalašnikovan (2011, 74, 78,

239) tutkimuksen terminologiaa Suomen ja Venäjän sovittelujärjestelmien

välinen nykyinen ero johtuu siitä, että suomalainen järjestelmä on "integroitu"

tai "julkisoikeudellinen" (myös Ervasti 2011) tai käyttäen Borisovan (2011)

termistöä "sekajärjestelmä", kun venäläinen järjestelmä on "yksityinen" ja

"itsesäätävä" (Kalašnikova, 2011). Tutkimuksessa katsotaan, ettei yksityinen

sovittelujärjestelmä Venäjällä kuitenkaan ole suljettu oikeusjärjestelmän

ulkopuolelle, vaan toimii sen sisällä sen itsetarkastelumekanismeja ja

koodijärjestelmää noudattaen, mutta toissijaisesti ja myös muiden sosiaalisten

järjestelmien koodit huomioon ottaen (Luhmann 2004, 175, 187; Artikkeli IV).

Tätä johtopäätöstä tukevat havainnot siitä, että myös tuomioistuimet ovat

lähteneet mukaan sovittelukokeiluihin esimerkiksi tarjoamalla tilojaan ja

kehittämällä menettelyjään.

Sovittelumenettelyä voidaan lain (FZ 193/2010, 1:2-3) mukaan käyttää

siviilioikeudellisten riitojen ratkaisemiseksi, mukaan lukien liikejuridiset riidat,

sekä riitojen, jotka liittyvät työ- ja perhelainsäädäntöön. Muissa asioissa voi

sovittelumenettelyä käyttää vain, jos muussa federaatiolainsäädännössä on siitä

säädetty. Rikosasiat eivät siis kuulu tämän lain soveltamisalaan. Tässä, samoin

kuin julkisen oikeusavun osalta, voidaan nähdä voimassa olevan rikos- ja

rikosprosessilainsäädännön erityinen asema Venäjän oikeuskulttuurissa.

Sovittelukelpoisia ovat sekä asiat, jotka eivät ole vireillä tuomioistuimissa, että

ne, joissa on nostettu kanne tuomioistuimessa ennen asian saapumista

sovitteluun (emt., 1.4).

94

Suomen ja Venäjän sovittelujärjestelmien välinen ero liittyy tutkimuksen

mukaan myös sovittelupalveluiden kustannusten korvaamiseen (Artikkeli III).

Tämän asian merkitys nousee esille, kun tarkastellaan sovittelupalveluiden

saatavuutta perheasioissa vähävaraisten ja muiden heikommassa asemassa

olevien näkökulmasta. Venäjällä sovittelijat, jotka eivät kuulu

sovitteluorganisaatioihin, voivat harjoittaa sovittelutoimintaa maksutta, mutta

sovitteluun erikoistuvat organisaatiot tarjoavat lain mukaan sovittelupalveluja

vain maksua vastaan (FZ 193/2010, 10). Sovittelijat ovat Šamlikašvilin (2012)

mukaan pitäneet tärkeänä, että sovittelusta peritään edes symbolinen maksu,

joka stimuloi osapuolia suhtautumaan menettelyyn vakavammin ja

osallistumaan siihen aktiivisemmin. Tutkimustulokset kuitenkin osoittavat, että,

kun sovittelulta odotetaan nimenomaan tuomioistuinten työn kuormituksen

vähentämistä, ja koska ammattisovittelijoiden palveluja vaaditaan lain (FZ

193/2010, 16:3) mukaan juuri niissä asioissa, jotka ovat ennen sovittelun

alkamista tulleet vireille tuomioistuimessa, järjestelmä tulee rakentumaan

jatkossa paljolti ammattisovittelijoiden varaan. Ammattisovittelijat eivät

luonnollisesti tule toimimaan hyväntekeväisyysjärjestöinä. Näin ollen sovittelun

saatavuus voi jatkossa vaikeutua vähävaraisten kansalaisten tapauksissa. Tämän

vuoksi tässä voidaan yhtyä Venäjällä esitettyyn (Semina 2013) näkemykseen

siitä, että juuri sovittelutoiminnan lainmukainen maksullisuus ja vastaavasti

tuomioistuinprosessin suhteellinen edullisuus ovat nähtävissä keskeisimmiksi

esteiksi lain tarkoittaman tuomioistuinkuormitusta vähentävän sovittelun

kehittämiseksi Venäjällä (ks. myös Kaganov 2014). Esimerkiksi Suomessa on

laissa lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen

täytäntöönpanosta (619/1996) erikseen vuonna 2008 säädetty siitä,

että ”sovittelijalla on oikeus saada valtion varoista tehtävän vaativuuteen ja

laajuuteen perustuva kohtuullinen palkkio ja korvaus tarpeellisista kuluistaan.

Oikeusministeriön asetuksella säädetään tarkemmin toimenpiteistä, joista

palkkiota maksetaan, palkkion suuruudesta, korvattavista kuluista sekä niistä

asia- ja sovittelijakohtaisista syistä, joiden perusteella palkkiota voidaan korottaa

tai alentaa (19.12.2008/931)” (L 619/1996).

Samoin kuin oikeusapuun, myös sovitteluun liittyen on Venäjällä noussut

kysymys palveluntarjoajien pätevyydestä. Lain kommentaarissa (Zagainova

(toim.) 2011, 37–38) on sovitteluorganisaatioiden osalta todettu, että on

valitettavaa, ettei sovittelijan pätevyydestä ole lainsäännöksiä. Sovitteluun

erikoistuvien organisaatioiden sovittelijoiden toiminnan tulisi kommentaarissa

(ems.) esitetyn mukaan olla ehdottomasti lain nojalla pätevää (kvalifitsirovanno),

koska uuden ja yhteiskunnan jäsenille vielä tuntemattoman instituution

perustamisessa on tärkeää, ettei idea diskreditoituisi kansalaisten mielessä heti

alussa, jolloin instituution jatkokehittäminen törmäisi suuriin ongelmiin (emt.,

34). Lain tulkinnassa pätevyyskriteerin puuttumista on arvioitu EU:n

sovitteludirektiiviin (EY/52/2008, 1.1.) viitaten, jonka mukaan sovittelijalla on

oltava tehtävän edellyttämä pätevyys ja hänen tulee olla perehtynyt

95

sovittelumenettelyyn. Myös Suomessa (Ervasti 2011, 46, 49) on katsottu, että

sovittelu ”on professionaalista toimintaa, joka vaatii erillistä kouluttautumista”.

Nopeasti sovittelulain voimaan tulon jälkeen on tullut selväksi, että

ammattimaisten sovittelijoiden pula on sovittelun maksullisuuden rinnalla

suurimpia esteitä toteuttaa lain keskeisin pragmaattinen tarkoitus eli

tuomioistuinten työkuormituksen vähentäminen. Samoin on tullut esille, että

uuden ammattikunnan kouluttaminen tulee viemään aikaa. Tämä tehtävä on

käytännössä langennut korkeakouluille, jotka miettivätkin parhaillaan

pääasiassa oikeustieteellisten, mutta myös muiden alojen opintojen yhteydessä

opiskelijoille tarjottavaa sovittelijakoulutusta. Ammattisovittelijoiden

puuttuminen on myös tässä vaiheessa este pohtia Venäjällä jo esitettyjä ajatuksia

sovittelumenettelyn pakollisuudesta eräissä riita-asioissa ennen

oikeudenkäyntiä. Sovittelutoiminnan laajentamista notariaattiin halutaan myös

jatkossa pohtia. (Jarkov 2012, 113; Zagainova 2012a, 52–56.)

Sovittelujärjestelmän kehityksen riskeiksi tulevaisuudessa voidaan katsoa

myös järjestelmän tuntemattomuuteen liittyvät ongelmat, joista keskeisin on

luottamuksen rakentaminen järjestelmään, mutta myös nopeaan

lainvalmisteluun liittyvät kipupisteet. Sovittelun on todettu käsitteenä ja

järjestelmänä useammalle tavalliselle venäläiselle olevan edelleen hyvin

tuntematon (Zagainova 2013). Edes sovittelua koskeva tutkimus Venäjällä ei ole

kovin hyvin onnistunut tavoittamaan sovittelua tai sovittelevaa toimintaa

harjoittavia henkilöitä lisätäkseen tutkimustietoa järjestelmästä (Šamlikašvili

2014a, 13–14). Rauhantuomari Rubinskajan (2010) kirjoituksen mukaan:

kansalaisten vähäiset tiedot asiasta eivät lisää luottamusta uutta järjestelmää kohtaan,

kun jo pelkästään sovittelijan ammattinimike herättää epämääräisiä mielikuvia

meditaatiosta, joogasta tai psykiatriasta. Kansalaisesta saattaa tuntua, että tuomari

lähettää hänet sovittelijan luokse joko omista henkilökohtaisista mieltymyksistään tai

päästäkseen koko asiasta eroon.

Voidaankin havaita, että myös sovitteluun liittyy luottamuksen ongelma samoin

kuin oikeusavun osalta. Tämä havainto vahvistaa Nystén-Haaralan (2001, 3)

esittämää taloussuhteita koskeviin tutkimustuloksiin perustuvaa näkemystä

siitä, että Venäjän keskeisin ongelma oikeusvaltion kehittämisessä on

kansalaisten luottamuksen puute.

Sovittelun juurtumisen heikkouteen on havahduttu sovittelulain

ensimmäisten vaikutusten arvioinnissa. Liittoneuvostossa järjestetyissä pyöreän

pöydän keskusteluissa on todettu, että vuosina 2011–2012 maassa on soviteltu

lain tarkoittamassa sovittelumenettelyssä vain joitakin kymmeniä asioita, mikä

johtuu siitä, että kansalaiset edelleen suosivat edullisempaa käräjöintiä, ja ettei

eri toimijoiden välillä ole yhteisymmärrystä eri professioiden osallistumisesta

sovitteluun ja sen kehittämiseen eikä muun muassa tuomioistuinsovittelusta.

(VF SF 2012, 2013.) Tässäkin voidaan puhua enemmän eri toimijoiden kilpailusta,

96

joka on syntynyt yksityisen ja julkisen sektorin välillä, ja jo aiemmin mainitun

kumppanuuden rakentamisen. Esimerkiksi Uralin sovittelukeskuksen johtaja

Zagainova (2013) on todennut Helsingissä järjestetyssä seminaarissa, että

kokeilun päätyttyä Uralin alueella, sovittelu siviiliasioissa joutuu kriisiin, kun

kansainvälinen hankerahoitus ja kokeilurahoitus päättyvät. Hänen (emt.)

mukaansa sovittelutoiminnan jatkon kannalta hyviä puolia on taas se, että

Venäjän yliopistoilla, jotka ryhtyivät tutkimaan ja kokeilemaan

sovittelutoimintaa, tieteellinen vahvuus on riittävä, ja kansalaisten luottamus

yliopistoihin on vahva. Huonoja puolia on taas se, että sovittelulaki säädettiin

aivan liian nopeasti ilman vaikutusarviointia ja vailla rahoituspohjaa.

Tutkimustulosten avulla nähdään se, että hypoteesi siitä, että sovittelun

kehittämiseen ovat vaikuttaneet sekä ulkoiset että sisäiset tekijät, ja että

pääpaino on ollut ulkoisilla tekijöillä, saa vahvistuksen. Sovittelun

kehittämiseen Venäjällä ovat vaikuttaneet merkittävästi sisäiset tavoitteet

pääasiassa tuomioistuinjärjestelmän kuormituksen vähentämiseksi ja laadun

parantamiseksi, mutta myös ulkoiset tekijät, kuten Euroopan unionin

sovitteludirektiivi (EY/52/2008), EN:n ministerineuvoston suositus (CoE Rec

R(93)1E, 2.a.) koskien köyhimpien pääsyä oikeuteen ja muun muassa sovittelun

kehittämistä, suositus (CoE Rec(98)1) koskien sovittelua perheasioissa sekä

suositus (CoE Rec(2002)10E) koskien sovittelua siviiliasioissa. (Artikkeli IV.)

Näissä tekijöissä pääpaino on ollut ulkoisilla tekijöillä. Sovittelujärjestelmä on

kiinnittynyt osaksi Venäjän lainsäädäntöjärjestelmää. Sen siteet

oikeusjärjestelmään ovat havaittavissa tuomioistuinlaitoksen konkreettisissa

tarpeissa ja oikeusjärjestelmän kehittämistä koskevassa tavoiteasettelussa.

5.4 VENÄLÄINEN, ULKOMAALAINEN, MONIKULTTUURINEN, KANSAINVÄLINEN

Tutkimuksen intressi kohdistuu myös järjestelmien toimivuuteen

ulkomaalaisten henkilöiden asioissa sekä rajat ylittävissä asioissa eli siihen,

mitkä ovat ulkomaalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden mahdollisuudet

saada julkista oikeusapua Venäjällä ja voidaanko Venäjällä turvautua julkiseen

oikeusapuun ja sovitteluun rajat ylittävissä asioissa. Ulkomaalaisten ja

kansalaisuudettomien henkilöiden oikeutta oikeusapuun siviilioikeudellisissa

asioissa tarkastellaan sekä Venäjän uuden oikeusapulain (FZ 324/2011) että

muiden oikeusapua koskevien venäläisten lakien perusteella. Kysymys

ulkomaalaisten oikeuksista on noussut esiin ensimmäisessä osatutkimuksessa

(Artikkeli I). Kysymys on kiinnostava sekä kansainvälisen oikeudellisen

integraation että yhdenvertaisuuden toteutumisen oikeuden saatavuuden

suhteen näkökulmasta. Ulkomaalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden

oikeuteen julkiseen oikeusapuun Venäjällä on syvennytty toisessa

osatutkimuksessa (Artikkeli II). Julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmien

97

palveluita kansainvälistä ulottuvuutta omaavien perheasioiden näkökulmasta

on tutkittu kolmannessa osatutkimuksessa (Artikkeli III). Seuraavaksi

tarkastellaan näitä tutkimustuloksia tarkemmin ja pohditaan niiden merkityksiä.

5.4.1 Jokainen, kansalainen Kansalaisuuden kysymys liittyen Venäjän ja muiden kansalaisten kohtelemiseen

eri palvelujärjestelmissä Venäjällä on ratkaisevan tärkeä nyky-Venäjällä sekä

laajemmin kansainvälisen oikeudellisen yhteistyön näkökulmasta.

Sukupuolistuneet ja etnistyneet muuttoliikkeet on nähty tärkeiksi

neuvostojälkeisissä järjestysten muutoksissa. On muun muassa esitetty, että

valtioiden nationalistiset kansallisuusdiskurssit voivat tuottaa epävakaata

ylirajaista maahanmuuttajasubjektia eli epätasaista transnationaalista

kytkeytyneisyyttä, jossa toiset kytkeytyvät verkostoihin ja saavat tietoa

vahvemmin kuin toiset. (Davydova 2009, 55, 63.)

Venäjällä asuu ja työskentelee huomattava määrä ulkomaan kansalaisia,

muun muassa entisen Neuvostoliiton kansalaisia, joilla ei kaikilla ole Venäjän

kansalaisuutta, maahanmuuttajia ja pakolaisia (Artikkelit I, II). Venäjän

maahanmuuttoviranomaisen (FMS 2014) tilastojen mukaan esimerkiksi vuoden

2013 aikana Venäjälle on saapunut ja rekisteröitynyt

maahanmuuttoviranomaisessa yhteensä 7.075.857 ulkomaalaista. Venäjän

federaatiossa on vuonna 2013 pysyvästi tai väliaikaisella oleskeluluvalla asunut

10.029.280 ulkomaan kansalaista ja kansalaisuudetonta henkilöä. Edelleen

vuonna 2013 pysyvän tai väliaikaisen oleskeluluvan on saanut 21.362 henkilöä ja

Venäjän kansalaisuuden 8.027 henkilöä. (emt.) Ulkomaalaisten ja

kansalaisuudettomien henkilöiden tarve saada Venäjällä julkista oikeusapua on

arvioitu olevan jopa merkittävämpi kuin paikallisväestön, erityisesti mitä tulee

ulkomaalais-, työ- ja asuntoasioihin. Myös Venäjän maahanmuuttopoliittiset

tavoitteet vaativat kansalaisuuskysymyksen ottamista huomioon

päätöksenteossa (Dmitrijev (toim.) 2012, I:1; Poljakova 2007; Artikkelit I, II, IV).

Venäjän perustuslaki (VF PL 1993, 4:62.3) takaa ulkomaalaisille ja

kansalaisuudettomille henkilöille samat oikeudet Venäjän federaation alueella

kuin Venäjän kansalaisillekin, paitsi jos federaatiolaeissa tai Venäjän

kansainvälisissä sopimuksissa on muusta säädetty tai määrätty. On nähty, että

tämä perustuslain säännös tarjoaa mahdollisuuden sen väärinkäytölle tai -

ymmärrykselle federaatiolainsäädännön valmistelutasolla (Korkeakivi 1997, 12).

Todettakoon, että tämän säännöksen osalta Venäjän perustuslaki ei eroa

Neuvostoliiton ulkomaalaisten henkilöiden asemaa koskeneesta

lainsäädännöstä (Butler 1988 (1983), 348).

Venäjän perustuslaki (VF PL 1993) tekee myös omissa säännöksissään eron

niiden kansalais- ja poliittisten oikeuksien välille, jotka kuuluvat vain Venäjän

kansalaisille (graždanin), ja niiden, jotka kuuluvat kaikille, jokaiselle tai ihmisille

(vse, každyi, tšelovek). Suurin osa perusoikeuksista kuuluu Venäjän perustuslain

mukaan kaikille. Kuitenkin, esimerkiksi oikeus rauhanomaiseen

98

kokoontumiseen ja mielenilmaisuun kuuluu vain Venäjän kansalaisille (VF PL

1993, 2:31). Tätä on muun muassa problematisoitu YK:n kansalaisoikeuksia ja

poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen velvoitteiden täyttämisen

näkökulmasta Venäjällä (Burnham, Maggs & Danilenko (toim.) 2004, 247). Myös

ääni- ja vaalikelpoisuuteen liittyvät poliittiset oikeudet ja eräät virkanimityksiin

liittyvät oikeudet kuuluvat Venäjän perustuslain mukaan vain Venäjän

kansalaisille. Todettakoon, että Suomen perustuslaki (11.6.1998/731) turvaa

Suomessa oleville ulkomaalaisille samat perusoikeudet kuin oman maan

kansalaisille muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, muun muassa

äänioikeuteen ja vaalikelpoisuuteen liittyen. Poliittiset oikeudet eroavatkin

kansalaisoikeuksista siinä, että ne suojaavat yksilön osallistumista

yhteiskunnalliseen toimintaan. Poliittiset oikeudet ovat universaaleja, ne

kuuluvat kaikille, mutta ei kaikkialla eli valtiot voivat tietyllä tavalla rajoittaa

näiden oikeuksien toteuttamista omalla alueellaan esimerkiksi ei-kansalaisten

osalta. Sama koskee taloudellisia oikeuksia, joihin voi ulkomaalaisten kohdalla

liittyä tiettyjä ehtoja. Mutta myös näiden oikeuksien ihmisyyteen liittyvän

luonteen vuoksi ja koska niistä voi riippua myös ihmisten muiden oikeuksien

toteutuminen, on kriittisen tärkeää, että valtiot asettaisivat ehtoja ja rajoituksia

muille kuin omille kansalaisille vain silloin, kun se on ehdottoman tarpeen.

Muutoin esille voi nousta kysymys syrjinnästä. (Spagnoli 2007, 37–39.)

Aiemmin on todettu, että perus- ja ihmisoikeuksiin kuuluva oikeus

oikeusturvaan kuuluu Venäjän perustuslain mukaan jokaiselle (každyi) (VF PL

1993, 46:1,3), ja että lisäksi Venäjän perustuslaki (emt., 48:1) turvaa jokaisen

oikeuden pätevään oikeusapuun ja tietyissä federaatiolakien säätämissä

tapauksissa maksuttomaan oikeusapuun. Venäjän uuden oikeusapulain (FZ

324/2011, 1.1) mukaan julkista eli maksutonta oikeusapua annetaan kuitenkin

vain Venäjän federaation kansalaisille. Ulkomaan kansalaiset tai

kansalaisuudettomat henkilöt, jotka asuvat Venäjän federaation alueella jopa

pysyvästi, eivät täten voi saada julkista maksutonta oikeusapua tämän lain

nojalla. (Artikkelit II, IV.) Oikeusapua ei oikeusapulain nojalla myöskään saa

ulkomailla hoidettavaan asiaan (Artikkelit II, III, IV). Venäjän oikeusapulaki ei

sisällä muitakaan erityisiä säännöksiä oikeusavun saamisen mahdollisuudesta

kansainvälisissä asioissa, esimerkiksi muun muassa lapsen palauttamista

koskevissa asioissa Haagin lapsikaappaussopimuksen (SopS 57/1994) nojalla tai

oikeusavusta rajat ylittävään sovitteluun liittyen. Tässä yhteydessä voidaan

mainita, ettei Venäjän sovittelulaki (FZ 193/2010, 2.3) säädä sovittelijan

kansalaisuudesta, mistä voidaan tehdä se johtopäätös, että myös ulkomaalainen

yksityinen henkilö voi toimia Venäjällä sovittelijana. Laki ei myöskään sisällä

rajoitteita riidan kansainväliselle ulottuvuudelle eikä osapuolten

kansalaisuudelle eli esimerkiksi Venäjällä asuvat ulkomaalaiset tai

kansalaisuudettomat henkilöt voivat viedä riita-asiansa sovitteluun (Artikkeli

IV).

99

Kontrastoimalla Venäjän oikeusapujärjestelmää Suomen

oikeusapujärjestelmään voidaan havaita tarkempi ero näkökulmissa

järjestelmien toimivuuteen kansainvälisissä asioissa ja ulkomaalaisasioissa.

Suomessa asiakkaiden kansallisuutta ja kansalaisuutta ei ole nähty vaikuttavana

tekijänä oikeusavun edellytyksistä päätettäessä, mikäli oikeusavun muut

edellytykset täyttyvät. Suomen oikeusapulain (257/2002, 2) mukaan julkista

oikeusapua voi saada Suomessa tai muualla Euroopan unionin tai Euroopan

talousyhteisön jäsenvaltiossa asuva henkilö ja henkilö, jonka asia on

käsiteltävänä suomalaisessa tuomioistuimessa, tai jos siihen on jokin muu tärkeä

peruste. Oikeusapua tarjotaan myös neuvontapalveluna noudattaen Haagin

yleissopimusta kansainvälisluonteisten oikeudenkäyntien helpottamisesta (SopS

47/1988, 1.1). Venäjä ei ole tämän yleissopimuksen osapuoli. Ulkomailla

käsiteltävissä asioissa oikeusapua tarjotaan neuvontapalveluna ja erityisen

tarpeen vaatiessa oikeusministeriön luvalla myös muussa muodossa

(Oikeusapulaki 257/2002, 23). Tällaista oikeusapua tarjotaan korvauksetta tai

osakorvausta vastaan riippuen asiakkaan toimeentulosta. Oikeusapua tarjotaan

hakijalle korvauksetta asiassa, joka koskee lapsen palauttamista vuoden 1980

Haagin yleissopimuksen nojalla (SopS 57/1944; Laki lapsen huollosta ja

tapaamisoikeudesta 361/1983, 41).

Aiemmin on jo todettu, että Venäjällä oikeusapujärjestelmän kehittämisessä

on nähty mahdolliseksi turvata maksuton oikeusapu siviilioikeudellisissa

asioissa vain vähävaraisille Venäjän kansalaisille ja erityisryhmiin kuuluville.

Ulkomaalaisten vähävaraisten kansalaisten mahdolliset oikeudelliset ongelmat

ja tarve saada julkista oikeusapua Venäjällä ovat olleet venäläisen lainsäätäjän

mielestä merkitykseltään toistaiseksi toissijaisia (Artikkeli II). Eli vähävaraisuus,

yhdenvertaisuus ja oikeusturvan kehittäminen eivät ole olleet ehdottomia

vaikuttavia tekijöitä säädettäessä oikeusapuun oikeutetuista Venäjällä.

Kansalaisuus on ollut myös keskeinen asiakasvalintakriteeri. Aiemmin todetun

mukaan oikeusapulain (FZ 324/2011) valmistelu ilman liittovaltion

budjettikehystä on nähtävä myös seikaksi, joka on ollut omiaan vaikuttamaan

suppeaan asiakas- ja asiamäärittelyyn.

Maksuttomasta oikeusavusta siviilioikeudellisissa asioissa löytyy lisäksi

säännöksiä muista Venäjän federaatiolaeista (Artikkeli III).

Siviiliprosessikoodeksin (Graždanski protsessualnyi kodeks) (FZ 138/2002, 50)

mukaan tuomioistuimen määräyksestä siviiliasian vastaajalle, jonka olinpaikka

ei ole tiedossa, määrätään avustaja. Ennen uuden oikeusapulain voimaantuloa

Federaatiolaista asianajajatoiminnasta ja asianajolaitoksesta (Ob advokatskoi

dejatelnosti i advokature) (FZ 63/2002, 26:3) oli seurannut, että lasten

kodittomuutta ehkäisevissä laitoksissa olevat alaikäiset saivat oikeusapua

kansalaisuudesta riippumatta. Oikeusapulain (FZ 324/2011) voimaantulon

jälkeen edellä mainittu pykälä muutettiin muutoslailla (FZ 326/2011) siten, että

siinä (26:1-2) säädetään asianajajien antamasta maksuttomasta oikeusavusta

oikeusapulain nojalla, ja että asianajajien palkkioista vastaavat näissä

100

tapauksissa Venäjän federaation subjektit eli hallintoalueet. (Artikkeli II.)

Federaatiolakiin sotilashenkilöstön asemasta (O statuse vojennoslužaštših) (FZ

76/1998, 22:3) sisältyy myös säännös maksuttomasta oikeusavusta

sotilashenkilöstöön kuuluville, reserviläisille ja heidän perheenjäsenilleen

sotilaspalvelua koskevissa asioissa. Lain (emt.) mukaan oikeusapua

sotilashenkilöstöön kuuluville tarjoavat sotavoimainhallinnonalaan kuuluvat

virastot ja sotaoikeudet. Rikosasioissa oikeusapua antavat

esitutkintaviranomaiset ja tuomioistuimet. Asepalvelusta suorittaville

henkilöille oikeusapua muissa kuin asepalvelusta koskevissa asioissa antavat

asianajajat muussa lainsäädännössä säädetyllä tavalla. Lisäksi sotaveteraaneista

(O veteranah) annetun Federaatiolain (FZ 5/1995) 11 pykälässä on säädetty siitä,

että veteraaneihin sovelletaan kyseisen lain lisäksi kaikkea muuta

federaatiolainsäädäntöä. 12 pykälässä on taas säädetty siitä, että kyseinen laki

tarkoittaa sotaveteraaneilla henkilöitä, jotka ovat sekä Venäjän kansalaisia että

ulkomaalaisia tai kansalaisuudettomia henkilöitä, jotka pysyvästi oleskelevat

Venäjän federaation alueella. Sosiaaliturva-asioissa veteraaneihin sovelletaan

sitä, mistä on sovittu kahdenvälisissä sopimuksissa.

Edellä esitetyn perusteella voidaan päätyä johtopäätökseen, että Venäjän

lainsäädännön nojalla ulkomaalaiset henkilöt tai kansalaisuudettomat henkilöt,

jotka pysyvästi oleskelevat Venäjän federaation alueella, ovat oikeutettuja

maksuttomaan oikeusapuun siviilioikeudellisissa asioissa oikeusapulain

mukaisessa järjestyksessä, jos he ovat sotaveteraaneja. Lisäksi ulkomaalaiset tai

kansalaisuudettomat henkilöt olisivat oikeutettuja maksuttomaan oikeusapuun,

jos he ovat vastaajia siviiliasioissa ja heidän olinpaikkansa ei ole tiedossa tai

tietyissä erikseen määritellyissä asioissa sotilashenkilöstöön kuuluvia henkilöitä

(Artikkeli II.) Tämä johtopäätös ilmentää sen, että käytännössä Venäjällä

oleskelevat ulkomaalaiset jäävät ilman julkista oikeusapua tavanomaisissa

siviilioikeudellisissa asioissa. Todettakoon, että edellä mainittujen lakien

soveltamisesta ei ole tutkimustietoa.

Tässä on myös syytä mainita, että tutkimuksen mukaan Venäjä näyttää

edelleen yrittävän neuvotella ulkovaltioiden kanssa kahdenvälisiä sopimuksia,

joissa sovitaan toisen valtion kansalaisten oikeudesta oikeusapuun toisessa

sopimusvaltiossa (Dmitrijev (toim.) 2012, 2). Tästä on muun muassa sovittu

Venäjän (entisen Neuvostoliiton) ja Suomen välillä välisessä sopimuksessa

oikeussuojasta ja oikeusavusta siviili-, perhe- ja rikosasioissa (SopS 48/1980)).

Tämä vaihtoehto ei kuitenkaan näytä nykyään olevan tarkoituksenmukainen ja

toteuttamiskelpoinen keino parantaa ulkomaalaisten henkilöiden oikeuden

saatavuutta eikä erityisesti kansainvälistä suojelua hakevien henkilöiden

oikeutta oikeusapuun (Artikkelit II, IV).

Ihmisoikeudet, mukaan lukien oikeus oikeusturvaan ja oikeudenmukaiseen

oikeudenkäyntiin, ovat osa kansainvälistä oikeutta. Kansainvälisistä

sopimuksista sekä yleisistä oikeusperiaatteista seuraa, ettei ketään saa kohdella

mielivaltaisesti tai perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia loukaten (Fredman ym.

101

1989, 29). YK:n ihmisoikeusjulistuksen (1948, 7, 8) tavoite kaikkien

tasavertaisuudesta lain edessä ja oikeudesta erotuksetta yhtäläiseen lain suojaan

sekä uudistetun Euroopan sosiaalisen peruskirjan (SopS 78–80/2002, 19)

siirtotyöläisille takaamat oikeudet ovat tutkimuksen valossa Venäjän

näkökulmasta keskeisessä asemassa pohdittaessa oikeusapujärjestelmän

kehittämistä jatkossa. Venäjän tulee myös kiinnittää huomiota YK:n pakolaisten

oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen (SDK 77/1968, 16:2), jonka Venäjä on

ratifioinut vuonna 1992, määräysten täytäntöönpanoon. Sopimuksen (emt.)

mukaan pakolainen nauttii sen valtion alueella, jossa hänellä on vakinainen

asuinpaikkansa, samaa kohtelua kuin maan oma kansalainen asioissa, jotka

koskevat tuomioistuimen käyttöä mukaan luettuna oikeusapu (vrt. Suomen laki

kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta 746/2011 ja oikeusapulaki

257/2002). Lisäksi Venäjän tulisi myös kiinnittää huomiota Euroopan

ihmisoikeussopimuksen velvoitteiden täyttämiseen laittomien

maahanmuuttajien ihmisoikeuksien kunnioittamiseksi ja muun muassa

oikeuden oikeusturvaan toteuttamiseksi (CoE Res. 1509 (2006), 12) sekä Venäjän

pakolaislain säännösten (FZ 4528-I/1993) täysimääräiseen täytäntöönpanoon

pakolaisten oikeusavun saamiseen liittyen. (Artikkeli III.)

Venäjän liityttyä Euroopan ihmisoikeussopimukseen vuonna 1998 EIT:n

ratkaisut ovat ruvenneet merkittävästi vaikuttamaan kansainvälisen oikeuden

periaatteiden omaksumiseen Venäjän oikeusjärjestelmässä (Pomeranz 2011).

Nykyään voidaan olla huolestuneita Venäjän uudesta Federaatiolaista

muutoksista Federaatiolakiin Venäjän federaation perustuslakituomioistuimesta

(FZ 9/2014), jonka mukaan venäläiset aluetason tuomioistuimet voisivat pyytää

perustuslakituomioistuimelta tulkintaa EIT:n tuomion täytäntöönpanoasian

perustuslaillisuudesta. Tämä laki saattaa viestittää kansainväliselle yhteisölle

Venäjän vetäytymisestä ihmisoikeustuomioiden tehokkaasta täytäntöönpanosta,

mutta sen vaikutus tulee arvioitavaksi vasta tulevan oikeuskäytännön myötä.

(Artikkeli II.) Samoin voidaan olla huolestuneita Venäjän esittämästä kritiikistä

PACE:n toimintaa kohtaan, kun Venäjä on joutunut PACE:n rajoittavien

jatkotoimenpiteiden kohteeksi Ukrainan kriisin vuoksi (Gazeta 28.1.2015; PACE

28.1.2015).

Todettakoon tässä lisäksi, ettei Venäjä eikä Suomi, samoin kuin eivät useat

muutkaan Länsi-Euroopan ja muun kehittyneen maailman maat, ole

allekirjoittaneet YK:n siirtotyöläisten ja heidän perheenjäsentensä oikeuksia

koskevaa yleissopimusta (1990). Esimerkiksi Suomessa on ulkoasiainministeriön

verkkosivuilla (UM 4.3.2014) todettu, että siirtotyöläisten ja heidän

perheenjäsentensä oikeuksien suojaamista koskevan YK:n yleissopimuksen

ratifiointiedellytysten tarkastelua tehdään määräajoin ja että tällä hetkellä

yleissopimuksen ratifiointia ei pidetä tarkoituksenmukaisena. Suomen

lainsäädännössä ei erotella siirtotyöntekijöitä muista maahanmuuttajista. Heitä

suojaavat samat perustuslailliset oikeudet ja Suomen ratifioimat

ihmisoikeussopimukset kuin muitakin maahanmuuttajia. Yleissopimuksen

102

allekirjoittamattomuuden syitä koskeneessa Unescon tuella toteutetussa

selvityksessä (Zaiontškovskaja 2004) Ivy-valtioissa sekä Itä- ja Keski-Euroopan

valtioissa (yhteensä 11 valtiossa) on todettu, että pääasiallisia liittymättömyyden

syitä Ivy-valtioissa ovat: taloudelliset eli resurssien riittämättömyys

yleissopimuksen määräysten täytäntöönpanemiseksi, sosiaaliset eli

henkilöresurssien pula ja kansalaismielipiteiden epävalmius ja poliittis-

oikeudelliset eli lainsäädännön kehittämisen ongelmat, poliittisen tahdon puute

sekä rakenteiden kehittymättömyys, mutta Itä- ja Keski-Euroopan maissa myös

tarkoituksenmukaisuuden kyseenalaistaminen eli siirtotyöläisten oikeudet on

katsottu turvatuiksi osana kaikkien ulkomaalaisten oikeuksia, kuten esimerkiksi

Virossa, sekä maiden odottava kanta ja pyrkimys EU:n yhtenäiseen

lähestymistapaan kyseisessä asiassa.

Tutkimuksessa myös nähdään, että ulkomaalaisten ja kansalaisuudettomien

henkilöiden oikeusturvan kehittämisen näkökulmasta jatkossa on erittäin

tärkeää, että Venäjä ratifioi aiemmin mainitun Haagin yleissopimuksen

kansainvälisluonteisten oikeudenkäyntien helpottamisesta (SopS 47/1988) sekä

YK:n valtiottomien henkilöiden oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen (SopS

80/1968), joiden määräysten täytäntöönpano Venäjällä parantaisi oikeusturvan

saatavuutta rajat ylittävissä siviilioikeudellisissa asioissa ja helpottaisi Venäjällä

olevien kansalaisuudettomien henkilöiden muun muassa kansalaisuusasioiden

hoitamista (CoE Res. 1989 (2014); Artikkelit II, IV).

Smith (2006, 57), joka on käsitellyt kansalaisuuden fenomenologiaa modernin

nihilismin kriisin näkökulmasta, on asettanut kysymyksen kansalaisuuden

filosofisesta olemuksesta laajasti siten, että ”kysymys kansalaisuudesta on

kysymys roolista, meidän roolistamme kun me navigoimme interaktioissamme

maailman kanssa”. Kansalaisuuden kasvava piirre on kansalaisuuden

symbolinen merkitys (ems.). Smith (emt., 58) lähestyy kansalaisuutta itsenään ja

puhuu kansalaisuudesta kansalaisuudessa (citizenship qua citizenship). Tämä

voitaneen ymmärtää kansalaisuuden omakohtaisena käsittämisenä ja

jäsentämisenä osana omaa itseään, mutta myös ryhmää. Sosiaalipsykologiassa

ihmisten käsitykseen jaetusta ryhmäjäsenyydestä viitataan käsitteellä

sosiaalinen identiteetti (Tajfel 1981, 254–256). Kansallinen identiteetti on usein

hyvin merkityksellinen sosiaalinen identiteetti, koska se monesti tarjoaa

mahdollisuuden positiiviseen erottautumiseen muista tai sellaisia etuja, joita

ryhmän ulkopuolella olevilla ei ole. Kansallinen identiteetti on kuitenkin pitkälti

alisteinen kansallisen enemmistön määrittelylle (Liebkind 2001 (2000), 23–27).

Kun se on eksklusiivinen, on ryhmärajat vaikea läpäistä. Vähemmistön kokiessa

syrjintää heidän oma kansallinen identiteettinsä voi heikentyä, jolloin tuloksena

on muun muassa se, että maahanmuuttajan mahdollisuudet tulla hyväksytyksi

yhtenä meistä vähenevät. (Jasinskaja-Lahti, Liebkind & Solheim 2009, 124.)

Venäjän valtion rajatessa julkisen oikeusavun vain Venäjän kansalaisille

tarkoitetuksi palveluksi kansalaisuus näyttäytyy oikeusavun saamisen suhteen

ei niinkään symbolisena merkityksenä, vaan Venäjän valtion poliittisen ja

103

ideologisen todellisuuden ilmentymänä, joka rakentuu tällä hetkellä mukaan

ottamisen ja poissulkemisen kansainvälistymisprosessin nykyvaiheeseen. Siinä

korostuu kansalaisuus oikeudellisena statuksena ja siten erityisenä etuasemassa

olevana kategoriana julkisten ja muun muassa hyvinvointi- sekä

oikeuspalvelujen saamisen suhteen. (Bovenkerk, Miles & Verbunt 1990, 475–490.)

Yhteenvetona voidaan todeta, että Venäjän perustuslaki Suomen

perustuslain tavoin takaa samanlaiset perus- ja ihmisoikeudet jokaiselle yksilölle

kansalaisuudesta riippumatta, mukaan lukien oikeuden oikeusturvaan.

Kummankin maan perustuslaki takaa oikeuden oikeudenmukaiseen

oikeudenkäyntiin ja mahdollisuuden saada julkista oikeusapua, mikäli siihen on

tarvetta. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että Venäjän perustuslain takaama

yhtäläinen oikeus oikeusturvaan saa suppeamman merkityksen julkista

oikeusapua siviilioikeudellisissa asioissa koskevassa federatiivisessa

lainsäädännössä. Oikeus julkiseen oikeusapuun riippuu Venäjällä henkilön

kansalaisuudesta. Tältä osin Venäjän oikeusapulainsäädäntö eroaa Suomen

oikeusapulainsäädännöstä. Eroja löytyy myös suhteessa oikeuteen saada julkista

oikeusapua ulkomailla käsiteltäviin asioihin liittyen. Tutkimuksen mukaan

Venäjän kehittäessä julkista oikeusapua jatkossa tähän kysymykseen tulisi

kiinnittää huomiota. Erityisen tärkeätä olisi jatkaa liittymistä kansainvälisiin

yleissopimuksiin koskien oikeussuojan parantamista sekä muun muassa

selvittää ulkomaalaisten henkilöiden todellinen tarve julkiseen oikeusapuun

Venäjällä.

5.4.2 Rajat ylittävä sovittelu Koska tutkimuksen kohteena on julkinen oikeusapu ja yksityisten henkilöiden

sovittelu siviilioikeudellisissa asioissa, järjestelmien toimivuuden näkökulmasta

rajat ylittävissä asioissa juuri perheoikeudelliset asiat nousevat luontevana

kansainvälistä ulottuvuutta omaavana asiaryhmänä esille. Perheoikeudelliset

kansainväliset riidat, niiden ratkaiseminen ja sovittelu ovat nykyään myös

kansainvälisen yhteistyön keskeisiä kehitettäviä aiheita sekä muun muassa

suomalais-venäläisen yhteistyön kohteita. Artikkelissa III tarkastellaan Venäjän

julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmien mahdollisuuksia tarjota apua

rajat ylittävissä lapsia koskevissa perheasioissa.

Tutkimuksessa analysoidaan rajat ylittävän perhesovittelun ja rajat ylittäviin

perheoikeusriitojen ratkaisemiseen liittyvän julkisen oikeusavun tavoitteita

kansainvälisten sopimusten ja suositusten näkökulmasta sekä näiden

palveluiden tilaa nyky-Venäjällä kontrastoimalla niitä Suomen vastaaviin

järjestelmiin. Tähän liittyviä keskeisimpiä kansainvälisiä yleissopimuksia ovat

Haagin vuoden 1980 lapsikaappaussopimus (SopS 57/1994) ja Haagin vuoden

1996 lastensuojelusopimus (SopS 8/2011).

Venäjän uuden sovittelulain (FZ 193/2010, 2:1) mukaan sovittelua voidaan

käyttää myös niissä riidoissa, jotka johtuvat perheoikeudellisista suhteista.

Aiemmin on todettu, että sovittelun yleisen kehittämisen tarve on noussut

104

Venäjällä esille enemmänkin tuomioistuinlaitoksen kehittämisen tarpeista kuin

kansalaisten palvelun tarpeellisuuden tiedostamisesta (Trigubovitš, Semina &

Tšernov 2013, 8; Khazova 2012, 167). Sovittelun kehittämisen tarve

perheoikeudellisissa ja rajat ylittävissä perheasioissa on nostettu esille

venäläisten sovitteluasiantuntijoiden sovittelulainsäädännön edelleen

kehittämistä koskevissa keskusteluissa (Khazova 2012; Šamlikašvili 2011, 25;

Artikkeli III). Perheriitoja käsitellään venäläisessä riidanratkaisumenettelyssä

yleisten yksityisen sovittelun sääntöjen mukaisesti. Suomessa perhesovittelu on

nähtävä erilliseksi instituutioksi ja siitä on säädetty erikseen lainsäädännössä.

Venäjän sovittelulaissa ei ole erillisiä säännöksiä rajat ylittävästä

perhesovittelusta.

Rajat ylittävän perhesovittelun tilaa Venäjällä ja Suomessa (eräillä

paikkakunnilla) vuosina 2012–2013 koskeneen tämän tutkimuksen kyselyn ja

haastattelujen tulosten mukaan Helsingin käräjäoikeuden ja Pohjois-Karjalan

käräjäoikeuden sovittelijat eivät katsoneet rajat ylittäviä asioita niiden laadun

perusteella kuuluviksi erilliseen ryhmään kaikkien ulkomaalaiselementin

sisältävien sovitteluasioiden joukossa. Kyselystä on ilmennyt,

ettei ”perhesovittelun” ja ”rajat ylittävän perhesovittelun” tarkka määrittely

ollut suomalaisten perhesovittelijoiden tiedossa ja muun muassa se, etteivät

kunnat pitäneet tarkkoja tilastotietoja perhesovittelun osalta. (Artikkeli III.)

Perhesovittelu tuli jo arkipäiväiseksi Helsingin käräjäoikeudessa. Siellä ei

katsottu ongelmalliseksi sovittelua niissä rajat ylittävissä perheasioissa, joissa

toinen vanhemmista oli osallistunut sovittelumenettelyyn asuessaan ulkomailla.

Niitä asioita oli kuitenkin hyvin vähän. Sovittelijoina toimivat tuomarit

kiinnittivät enemmän huomiota siihen, että työ eri kulttuuritaustaisista jäsenistä

koostuvien perheiden parissa vaatii enemmän erityistä ammattitaitoa. Pohjois-

Karjalan käräjäoikeuteen tuli tuomioistuinsovitteluun vuoden 2013

ensimmäisellä puolivuotiskaudella 16 perheasiaa, joista kolmessa asiassa toinen

vanhempi oli ulkomaalaistaustainen ja yhdessä asiassa molemmat vanhemmat

olivat ulkomaalaistaustaisia. Tässä käräjäoikeudessa sovitteluun ei tullut

kyseisenä vuonna yhtäkään rajat ylittävää perheriita-asiaa. Helsingissä vuonna

2012 tarjotuista kunnallisista sovittelupalveluista 20–25 % kohdistui perheisiin,

joissa joko molemmat vanhemmat tai jompikumpi vanhemmista olivat

ulkomaalaistaustaisia. Helsingin kaupungin alueella vuoden 2013 tammikuun ja

heinäkuun välisenä aikana 646 vahvistetusta sopimuksesta lapsen

tapaamisoikeudesta 90 (13,9 %) oli sellaisia, joissa toinen vanhemmista oli

ulkomaalaistaustainen. 90 sopimuksesta neljässä toinen vanhemmista asui

ulkomailla. (Artikkeli III.)

Pietarin tuomioistuimessa vuoden 2012 alusta vuoden 2013 lokakuuhun

mennessä tuomioistuimen ulkopuolista sovittelua käytettiin 253 asiassa, jotka

liittyivät perhesuhteisiin. Sovittelua pidettiin tehokkaampana keinona näissä

asioissa kuin oikeuskäsittelyä. Vuoden 2013 alusta kaikki perheoikeudelliset

asiat siirretään kyseisessä tuomioistuimessa ensin sovitteluun. Asioita, joissa

105

toinen osapuoli olisi osallistunut sovitteluun asuessaan ulkomailla, ei ollut

lainkaan. Kyseisen tuomioistuimen edustajan mukaan sovittelijan tehtäviä

voisivat jatkossa suorittaa tuomareiden avustajat virkansa puitteissa. Kyselyssä

todettiin, että ”jos sovittelijan tehtävistä vastaisi tuomarin avustaja, sovittelu

olisi asianosaiselle maksutonta, kun tänä päivänä sovittelusta joutuu

maksamaan enemmän kuin asian oikeuskäsittelystä, mistä syystä valtaosa

väestöstä kääntyy mieluummin oikeuden puoleen”. Uralin sovittelukeskuksessa

tarjottiin vuoden 2013 ensimmäisellä puolivuotiskaudella sovittelupalveluja

kuudessa perheriidassa ja solmittiin kolme sovittelusopimusta. Edellä

mainituissa asioissa ja myös vuosina 2009–2012 käsitellyissä asioissa

ulkomaalaiselementin tai rajat ylittävän elementin sisältäviä asioita ei Uralilla

ollut. Karjalan tasavallassa ei soviteltu yhtään perheasiaa. (Artikkeli III.)

Yhteenvetona tässä voidaan todeta, että Suomessa (Helsingissä ja Pohjois-

Karjalassa) sovitteluun tuli tarkasteltuna ajankohtana vain vähän rajat ylittäviä

perheoikeusasioita. Rajat ylittävää perhesovittelua oli pääasiassa

tuomioistuinsovittelussa. Venäjällä tarkastelun kohteena olleilla

sovittelukokeilupaikkakunnilla (Pietari, Jekaterinburg, Karjalan tasavalta) ei

sovitteluun tarkasteltuna ajankohtana tullut yhtäkään rajat ylittävää perheasiaa.

Paljon useammin sovittelulla ratkaistiin sellaisia perheenjäsenten riita-asioita,

joissa yksi tai molemmat vanhemmat olivat samassa valtiossa asuvia

ulkomaalaisia. Ero Haagin 1980 ja 1996 yleissopimusten tarkoittaman

lapsiasioita koskevan sovittelun ja monikulttuuristen perheiden sovittelun

välillä näyttäytyi sovittelijoille useimmiten hämäränä sekä Venäjällä että

Suomessa. Joko kaikki ulkomaalaisuutta tavalla tai toisella koskettava, muun

muassa riidan osapuolten ulkomaalainen syntyperä teki sovittelusta saman

tien ”kansainvälisen” tai toisin päin ”rajan ylittävyyteen” ei kiinnitetty lainkaan

huomiota, ennen kuin kysyttiin. Tämä mahdollisesti johtuu siitä, ettei

kansainvälistä perhesovittelua ole selvästi tuotu esille sovittelukoulutusten

yhteydessä (ks. Venäjän osalta esim. Mediatsija i pravo 3(2013), 14–24.) Kyselyn

ja haastattelujen mukaan tuomioistuinsovitteluun liittyen toivottiin lisää

monikulttuurisuuskoulutusta. Kunnan perhesovittelun sovittelun asiantuntijat

eivät kyselyn mukaan nähneet esteitä rajat ylittävän sovittelun järjestämiselle

tarvittaessa, mutta he havaitsivat myös tarpeen kehittää ”sovittelumallia” miten

kansainvälistä sovittelua tulisi järjestää. Siitä huolimatta, että Venäjällä ei ole

tuomioistuinsovittelua, tuomioistuimet Venäjällä osallistuivat kyselyn mukaan

sekä sovittelumenettelyn kehitykseen että sen järjestämiseen. (Artikkeli III.)

Tutkimustulosten mukaan vuoden 1980 ja vuoden 1996 Haagin

yleissopimusten täytäntöönpanoa koskevissa asioissa sovittelun järjestämiseksi

tarkoitettua yhteyskeskusta ei ole toistaiseksi perustettu Suomeen eikä Venäjälle.

Suomen keskusviranomaisen (oikeusministeriön) käsiteltävänä oli 1.1.–17.9.2013

välisenä aikana 17 kansainvälistä lapsikaappausasiaa. Sen jälkeen kun Venäjällä

on vuonna 2011 tullut voimaan vuoden 1980 Haagin yleissopimus, Venäjän

keskusviranomaisen (Venäjän federaation opetus- ja tiedeministeriön)

106

käsiteltäväksi saapui noin 40 kansainvälistä lapsikaappausasiaa (ei vuosittaista

tilastoa). Sekä suomalaiset että venäläiset keskusviranomaisen asiantuntijat

totesivat, että lapsikaappausasioissa osapuolten asianajajat pyrkivät ensisijaisesti

saavuttamaan sopimuksen osapuolten välillä ja näin saamaan riidan sovituksi.

Venäjällä osapuolet itse olivat päässeet muutaman kerran sopimukseen.

Kaikissa näissä tapauksissa kyse ei kuitenkaan ollut erillisestä

sovittelumenettelystä, vaan riidan rauhanomaisesta sopimisesta osapuolten

toimesta asianajajien avulla tai ilman heitä. (Artikkeli III.)

Tutkimuksen mukaan rajat ylittävän sovittelun kehittäminen ei välttämättä

vaadi uusien rakenteiden luomista (Artikkeli III). Suomen keskusviranomaisen

asiantuntijat painottivat, että esimerkiksi kansainvälisissä lapsikaappauksissa

osapuolten konfliktit ovat yleensä erityisen syviä ja niistä muodostuu

kokonaisuus, joka on otettava huomioon sovittelun kehittämisessä. He olivat

sitä mieltä, että on mahdollista kehittää nykyistä perhesovittelujärjestelmää

myös rajat ylittävien riitojen ratkaisumenettelynä, muun muassa käyttäen

kansainvälistä sovittelukoulutusta saaneita sovittelijoita. Myös Venäjän

keskusviranomaisen asiantuntijat näkevät mahdollisuuksia kehittää rajat

ylittävää sovittelua nykyisen sovittelulain puitteissa. Suomalaiset asiantuntijat

korostivat, että rajat ylittävä sovittelu vaatii monien asioiden ratkaisemista,

esimerkiksi toisella osapuolella voi olla luottamuspula toisen valtion sovittelijaa

kohtaan. Tämän vuoksi olisi parempi, jos osapuolet voisivat keskinäisellä

sopimuksella valita sovittelijat kummastakin valtiosta. Heidän mielestään olisi

myös tarpeen luoda kyseisten sovittelijoiden tarjoamien palveluiden

rahoitusmalli. (Artikkeli III.)

Yleinen tuomioistuin Venäjällä voi vahvistaa sovintosopimukseksi vain

sellaisen sovittelusopimuksen, joka on saavutettu tuomioistuinasian vireille

tulemisen jälkeisen tuomioistuimen ulkopuolisen sovittelun tuloksena (FZ

193/2010, 3:12). Muita sovittelusopimusten vahvistamismahdollisuuksia ei ole.

Vuoden 1996 Haagin yleissopimuksen nojalla toisen valtion viranomaisten

suorittamat toimenpiteet on tunnustettava toisessa valtiossa oikeuden voiman

perusteella. Näillä viranomaisilla tarkoitetaan tuomioistuin- tai

hallintoviranomaisia (SopS 8/2011, 5:1). Näin ollen on tärkeää, että

perhesovittelussa saavutetut sovittelusopimukset olisi mahdollista vahvistaa

Venäjällä hallintoviranomaisten tai tuomioistuinten toimesta, ja ne olisivat

täytäntöönpantavissa ulkomailla. Kysymys sovittelusopimusten

vahvistamisesta on tutkimuksen tulosten mukaan erityisen tärkeää rajat

ylittävän sovittelun kehittämiseksi. Asia koettiin erityiseksi ongelmaksi

suomalaisen keskusviranomaisen näkökulmasta. (Artikkeli III.) Tämä

tutkimustulos on samansuuntainen Kalašnikovan (2011, 178–185, 239–240)

tutkimustuloksen kanssa siitä, että Venäjän sovittelun kehittämistä

siviilioikeudellisissa asioissa tulisi jatkaa sekä yksityisenä järjestelmänä että

integroituna mallina, jossa esimerkiksi tuomioistuin- ja notaarisovittelun

kehittäminen voisi olla hyvä vaihtoehto perheasioissa muun muassa näiden

107

sovintosopimusten vahvistamisen näkökulmasta. Sovittelusopimusten

vahvistamista koskevaan asiaan vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen asioissa

ovat kiinnittäneet huomiota myös Trigubovitš, Semina ja Tšernov (2013, 11),

jotka ovat päätyneet johtopäätökseen, että sovittelusopimuksen ”juridisen

sitovuuden saavuttamiseksi ulkomailla tarvitaan ilmeisesti tuomioistuimen

vahvistusta”. Myös Haagin kansainvälinen yksityisoikeuden konferenssi

(HCCH doc. prel N 13/2011) on kiinnittänyt huomiota sovittelusopimusten

täytäntöönpantavuuden ongelmaan jäsenvaltioissa.

Ensimmäiset rajat ylittävien perheasioiden sovittelukoulutuksen saaneet

sovittelijat aloittivat toimintansa Suomessa vuonna 2012 ja Venäjällä vuonna

2013. He eivät vielä sovitelleet rajat ylittäviä perheasioita käytännössä. Rajat

ylittävien asioiden suomalaiset sovittelijat olivat sitä mieltä, että ”sovittelu on

poikkeuksellisen tehokas keino ratkaista konflikteja lapsia koskevissa asioissa, ja

olisi erityisen toivottavaa, että sitä käytettäisiin aktiivisemmin myös

kansainvälisissä asioissa” (Artikkeli III). Venäjällä federatiivinen

sovitteluinstituutti aikoo kehittää rajat ylittävien sovittelijoiden koulutusta ja

käyttöä kansainvälisiin lapsia koskeviin riita-asioihin liittyen (Kaganov 2014).

Venäjän tai Suomen oikeusapulaki ei säädä erikseen oikeusavusta

sovitteluun liittyen. Rajat ylittävissä asioissa oikeudellisen neuvonnan tarve

liittyen esimerkiksi menettelyllisiin asioihin ja toisen maan lainsäädäntöön

saattaa olla korostetun tärkeä myös sovitteluasioissa. Vuoden 1980 Haagin

yleissopimuksen implementointiin liittyvä sovittelun käyttöä koskeva käsikirja

(HCCH guide 2013, 23–102) kiinnittää huomiota sovittelun soveltamiseen

kansainvälisiin lapsikaappaustapauksiin, ja siinä jäsenvaltioille on asetettu

konkreettiset tehtävät, jotka koskevat muun muassa sovittelu- ja

tuomioistuinmenettelyjen keskinäistä täydentävyyttä sekä oikeusmenettelyjen ja

juridisen tiedon saatavuutta. (Artikkeli III.) Julkisen oikeusavun ja sovittelun

palveluiden täydennettävyys ei noussut haastatteluissa ja kyselyssä esille.

Suomessa julkinen oikeusapu on käytettävissä tuomioistuinsovitteluasioissa

tuomioistuinasioiden tapaan. Kansainvälisissä lapsikaappausasioissa osapuolilla

Suomessa on yleisemmin asianajaja ja tällaiseen oikeusapuun soveltuvat julkista

oikeusapua koskevat säännökset. Ehkäpä tästä syystä oikeusavun tarve ei

noussut tutkimuksessa erityisemmin esille rajat ylittävää perhesovittelua

koskevassa kyselyssä ja haastatteluissa Suomessa. Venäjällä kysymys ei taas

noussut esille mahdollisesti siitä syystä, että rajat ylittävä sovittelu on ylipäätään

vasta kehityksensä alkuvaiheessa eikä käytännön asioita ole ollut hoidettavana.

Tutkimuksessa päädytään johtopäätökseen, että Venäjällä pyritään nyt

keskittymään ensisijaisesti koko sovitteluinstituution kehittämiseen, mukaan

lukien perheasiat, eikä erillisen perhesovitteluinstituution kehittämiseen.

Tutkimuksen mukaan venäläinen kansallinen sovittelu perheasioissa sijoittuu

Casalsin (2005, 4) ensimmäiseen tai toiseen kehityksen vaiheeseen. Venäjällä on

nähtävissä perhesovittelun parissa toimivien asiantuntijoiden kiinnostus

järjestelmän kehittämiseen ja on alkanut näiden asiantuntijoiden yhdistyminen,

108

joka ilmenee verkottumisessa ja koulutusohjelmien suunnittelussa, minkä

tavoitteena on edistää perhesovittelun kehittämistä ja sen käytännön

toteuttamista. Venäläinen sovittelujärjestelmä perheasioissa ei kuitenkaan ole

vielä lähentymässä kolmatta ja neljättä vaihetta, koska tutkimuksen

tekstiaineistoon sisältyneet asiakirjat eivät antaneet viitteitä perhesovittelun

merkityksen korostamisesta esimerkiksi erotilanteisiin liittyvien riita-asioiden

hoidossa, ja koska perhesovittelusta ei ole vielä yksityiskohtaista sääntelyä.

(Artikkeli III.) Tätä tutkimustulosta tukee venäläisen tutkimuksen tulos siitä,

että sovittelu yleensä, ei ainoastaan perheasioissa, on Venäjällä alkuvaiheessa.

(Šamlikašvili 2014a, 12). Tutkimustulosten perusteella voidaan nähdä, että

perhesovittelu on Suomessa pidemmälle kehittynyt kuin Venäjällä sekä

lainsäädännön että käytännön näkökulmasta. Sen sijaan rajat ylittävä

perhesovittelu vaati edelleen kehittämistä sekä Suomessa että Venäjällä.

(Artikkeli III.)

Tutkimuksen mukaan perhesovittelun ja rajat ylittävän perhesovittelun

jatkokehittämisessä tulee kiinnittää huomiota Euroopan neuvoston

ministerikomitean jäsenvaltioille antamiin suosituksiin (CoE Rec(2002)10Е; CoE

Rec R(93)1E), joiden mukaisesti siviiliasioissa tulee kehittää maksutonta tai

osittain maksullista sovittelumallia ja huolehtia oikeusavun saatavuudesta

sovittelumenettelyn yhteydessä, sekä Euroopan neuvoston ministerikomitean

suositukseen sovittelun kehittämiseksi perheasioissa (CoE Rec(98)1). Rajat

ylittävän sovittelun kehittäminen Haagin lapsikaappaus- ja

lastensuojeluyleissopimuksiin (SopS 57/1994; SopS 8/2011) liittyen vaatii sekä

koulutuksellisia ja organisatorisia toimia Suomessa ja Venäjällä, muun muassa

keskusviranomaisten roolin selvittämistä ja kehittämistä vuoden 1980 ja vuoden

1996 Haagin yleissopimusten käytännön implementointia käsittelevän

erikoiskomission suosituksen (HCCH rec. N 61/2011) mukaisesti, että lisäksi

lainsäädännöllisiä toimia Venäjällä koskien muun muassa sovittelusopimusten

vahvistamista. Haagin yksityisoikeuden konferenssi on suositellut kehittää

myös sellaista rajat ylittävää perheriitojen sovittelua, joka ei rajoitu vain

kyseisten sopimusten täytäntöönpanoon, vaan olisi laajempi (Van Loon 2013, 37).

5.5 OIKEUDEN SAATAVUUDEN DILEMMA

Julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmien kehityksen ja

vuorovaikutussuhteiden tarkastelemiseksi on tutkimuksessa haettu tukea

Luhmannin (1995 (1984); 2004) oikeuden systeemiluonnetta koskevasta

lähestymistavasta (Artikkeli IV).

Julkisen oikeusavun ja sovittelun luomista voidaan tutkimuksen mukaan

pitää osoituksena Venäjän oikeusjärjestelmän kompleksisuuden (Habermas 1987

(1981), 113–118) kasvusta sekä oikeusjärjestelmän validiuden (Luhmann 2004,

123) lisääntymisestä. Julkisen oikeusavun ja sovittelun kehittäminen on

109

tapahtunut Venäjän oikeusjärjestelmän sisällä, minkä tuloksena on ollut uusi

lainsäädäntö oikeusapu- ja sovittelujärjestelmästä. Uudet järjestelmät

muodostavat selkeästi Venäjän oikeusjärjestelmään kuuluvia itsenäisiä

kokonaisuuksia eli alajärjestelmiä (Luhmann 1989, 143) omine rakenteineen,

prosesseineen ja sääntöineen, jotka perustuvat federaation lakeihin. Tältä osin

tutkimuksessa on vahvistunut hypoteesi näiden uusien järjestelmien paikasta

järjestelmien keskuudessa. Tutkimuksen havainto oikeusapujärjestelmän

yhteydestä sosiaaliturvajärjestelmään on antanut kuitenkin mahdollisuuden

pohtia oikeusavun funktionaalisuuden keskeneräisyyttä. Yksityisen

sovittelujärjestelmät ongelmat liittyen sovittelusopimusten vahvistamiseen ja

heikommassa asemassa olevien henkilöiden palvelemiseen ovat taas antaneet

mahdollisuuden pohtia järjestelmän heikkoa yhteyttä muihin oikeusjärjestelmän

alajärjestelmiin.

Tutkimuksen mukaan nämä alajärjestelmät eivät ole kehittyneet Venäjällä

oikeusjärjestelmää koskevien yhteisten kokonaisvaltaisten strategioiden

puitteissa, vaan erikseen. Tämä havainto on johtanut hypoteesin hylkäämiseen

yhtenäisen oikeuspolitiikan vaikutuksesta järjestelmien kehittämiseen. Näiden

järjestelmien luomisessa Venäjän oikeusjärjestelmä on kommunikoinut

päätöksenteonjärjestelmän eli politiikan kanssa sekä ulkomaiden

oikeusjärjestelmien ja kansainvälisen sopimusjärjestelmän kanssa.

Venäjän strategisten oikeuspoliittisten tavoitteiden määrittelyssä on

nojauduttu merkittävässä määrin Yhdistyneiden kansakuntien ja Euroopan

neuvoston yleissopimuksiin ja suosituksiin sekä Venäjän sisäisiin tarpeisiin.

Nojautuminen sisäisiin tarpeisiin on kuitenkin ollut eripainotteista julkisen

oikeusavun ja sovittelun kehittämisen tapauksissa. Venäjän perustuslain

toteuttaminen, sosiaalivaltion velvoitteiden täyttäminen, köyhyyden, sosiaalisen

syrjäytymisen ja epätasa-arvon ongelmien ratkaiseminen sekä yleisen

laillisuusilmapiirin luominen ja kansalaisten käyttäytymisen ohjaaminen ovat

tutkimuksen valossa nähtävissä julkisen oikeusavun kehittämistä ohjanneina

keskeisimpinä kansallisina tavoitteina. Sovittelun kehittäminen on tutkimuksen

mukaan liitetty strategioissa vain tuomioistuinten kuormituksen vähentämisen

ja oikeustietoisuuden lisäämisen tavoitteeseen. Venäjän strategisen

päätöksenteon vaikutus järjestelmien kehitykseen on tässä nähtävissä

tavoitehakuiseksi ohjelmoinniksi (Luhmann 2004, 92, 201–203), jolla on pyritty

tuomaan oikeuteen sosiaali- ja oikeusvaltion velvoitteita, ja oikeusjärjestelmä on

vastannut siihen omalla ehdollisuudellaan eli mahdollistanut strategisen

ohjelmoinnin vaikutuksen. (Artikkeli IV.)

Ulkoisten vaikutustekijöiden osalta voidaan katsoa, että niiden merkitys on

ollut suurempi järjestelmien kehittämisen alkuvaiheessa, kun taas

lainvalmistelun aikana sisäiset tarpeet ovat nousseet merkittävämpään rooliin.

Ulkoisten vaikutustekijöiden osuus on ollut merkittävämpi sovittelujärjestelmän

kehittämisen osalta kuin oikeusavun. Tältä osin tutkimushypoteesi siitä, että

110

alajärjestelmien kehittämisessä pääpaino saattaa olla ulkoisilla tekijöillä, on

saanut vahvistuksen vain sovittelun osalta.

Venäjän tuomioistuinlaitoksen konkreettiset tarpeet sekä oikeuteen pääsyn

parantamista koskeva strateginen tavoite ovat nähtävissä julkisen oikeusapua ja

sovittelua sekä koko oikeusjärjestelmää kehittäviksi yhteisiksi vaikutustekijöiksi

(Artikkeli IV). Tutkimuksen hypoteesi siitä, että Venäjän julkinen oikeusapu on

vuorovaikutuksessa sovittelun kanssa laajempien oikeuden ja yhteiskunnan

keskinäiseen suhteeseen liittyvien tavoitteiden kautta, ja että näiden tavoitteiden

on oltava perus- ja ihmisoikeuksien ja oikeudenmukaisuuden toteutumiseen

sekä oikeuden saatavuuden kehittämiseen liittyviä tavoitteita, on vahvistunut

vain osittain. Venäjän julkisen oikeusavun järjestelmä on osoittautunut olevan

välillisessä vuorovaikutuksessa sovittelujärjestelmän Euroopan neuvoston

sopimusjärjestelmän ja suositusten kautta sekä oikeudenmukaisuuden

kehittämiseen, oikeusturvan lisäämisen ja oikeudenhoidon laadun parantamisen

liittyvien tavoitteiden kautta. Sen sijaan laajempia oikeuden saatavuuteen

liittyviä tavoitteita ei tutkimuksessa ole tullut esille järjestelmiä koskevien

kehittämistavoitteiden ja sisältöjen tarkastelussa. Alajärjestelmien

vuorovaikutussuhteita on ollut havaittavissa poliittisen järjestelmän,

lainsäädäntöjärjestelmän, mukaan lukien sosiaaliturvalainsäädännön,

tuomioistuinjärjestelmän ja kansainvälisen sopimusjärjestelmän kanssa.

Tutkimuksessa on tullut esille se, että oikeuden saatavuuden kehittäminen

laajemmassa merkityksessä eli silloin, kun sillä tarkoitetaan ei ainoastaan

tuomioistuimia ja oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, vaan myös muita

konfliktinratkaisukeinoja (Letto-Vanamo 2005, 30‒33; Kalašnikova 2011, 238), on

ollut vain heikosti identifioitava taustatekijä tarkasteltuja järjestelmiä koskevassa

päätöksenteossa. Julkisen oikeusavun strategiset tavoitteet ovat olleet selvästi

enemmän köyhyyden ja oikeusturvan parantamiseen liittyviä, kun taas

sovittelun kehittämisen tavoitteet ovat liittyneet pääasiassa

tuomioistuinlaitoksen toiminnan kehittämiseen. Tästä syystä voidaan katsoa,

että oikeuteen pääsyn näkökulmasta julkisen oikeusavun ja sovittelun

kehittämisen riskinä voi Venäjällä olla niiden erillisestä kehittämisestä johtuva

oikeuteen pääsyn dilemman kehittyminen (Letto-Vanamo 2005). Dilemmalla

tässä viitataan tilanteeseen, jossa julkinen valta tukee eri lähtökohdista käsin

oikeudellisten asioiden hoitamiseen tarkoitettuja eri järjestelmiä ja muun muassa

julkista oikeusapua ja konfliktinratkaisukeinoja. “Mikäli järjestelmiä kehitetään

täysin kahdesta eri lähtökohdasta, voi toisen kehittäminen johtaa

haluttomuuteen kehittää toista, vaikka on täysin ilmeistä, että molempia

järjestelmiä tarvitaan” (emt., 23). Myös järjestelmien keskinäistä

vuorovaikutusta koskettava Euroopan neuvoston ministerikomitean suositus

(CoE Rec(2002)10E), jonka mukaan jäsenvaltioille suositellaan maksuttoman tai

osittain maksullisen sovittelun kehittämistä siviiliasioissa sekä oikeusavun

saatavuutta sovitteluun liittyen, on lähestyttävissä edellä mainitusta

järjestelmien yhteisiä lähtökohtia koskettavasta näkökulmasta.

111

Julkisen oikeusapujärjestelmän ja sovittelun kehittämistavoitteiden

toteutumisen keskeisimmiksi riskeiksi ovatkin tutkimuksen mukaan

arvioitavissa valtion heikko mahdollisuus tukea molempia järjestelmiä uuden

lainsäädännön toimeenpanossa, mutta myös kansalaisten luottamuksen

alhainen taso oikeudellisia instituutioita kohtaan. Kysymys luottamuksesta ei

ole vain tutkimuksen kohteena olleiden alajärjestelmien haaste, vaan se on

nähtävissä koko oikeusjärjestelmän ongelmaksi (Artikkeli IV). Tätä väitettä

tukee muun muassa viimeaikainen Zorkin (2014) toteamus luottamuksesta

tuomioistuinlaitokseen, jonka mukaan suurin osa kansalaisista ei edelleenkään

luota tuomioistuimiin, vaan kansalaiset pitävät tuomioistuimia tehottomina,

epäoikeudenmukaisina tai korruptoituneina. Ilman luottamusta oikeudellisiin

instituutioihin ja ilman sitä, että näitä instituutioita kehitetään luottamuksen

arvoisiksi, yhtäläinen ja todellinen oikeusturva ei voi tehokkaasti toteutua. Tästä

näkökulmasta tutkittavien järjestelmien kehittämisessä Venäjällä on otettu nyt

eräs askel kohti oikeusturvaa.

112

6 Pohdintaa

Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin Venäjän julkisen oikeusavun ja sovittelun

toimivuutta siviilioikeudellisissa asioissa sekä kehittämisen tavoitteita.

Tutkimuksen tavoitteena oli lisätä tietoa Venäjän oikeusjärjestelmästä ja sen

kehittämisestä akateemisen ja laajemman yhteiskunnallisen keskustelun sekä

kansainvälisen oikeudellisen yhteistyön näkökulmasta. Tutkimus toi esiin

tarkasteltujen järjestelmien haasteita ja antoi mahdollisuuden pohtia Venäjän

oikeusjärjestelmän tulevan kehittämisen suuntaviivoja.

Julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmien luominen on nähtävä

merkittäväksi askeleeksi kohti oikeuden saatavuuden, oikeudenmukaisuuden ja

yhdenvertaisuuden lisäämistä Venäjällä sekä Venäjää sitovien kansainvälisten

yleissopimusten velvoitteiden täyttämistä. Järjestelmien luomista voidaan pitää

osoituksena Venäjän oikeusjärjestelmän kompleksisuuden kasvusta (Habermas

1987 (1981), 113‒118) sekä validiuden lisääntymisestä (Luhmann 2004, 123).

Lisäksi voidaan nähdä, että näiden järjestelmien kehittämisellä on Venäjällä

pyritty yhteiskunnan edelleen oikeudellistumisen rajoittamiseen (emt., 143;

Habermas 1992, 436) vaihtoehtoisten konfliktinratkaisumenetelmien

kehittämisen sekä yleisen oikeustietoisuuden parantamisen kautta.

Julkisen oikeusavun ja sovittelun kehitys on kuitenkin Venäjällä vasta

alkuvaiheessa. Järjestelmät eivät vielä käytännössä toimi kaikkialla, ja niiden

toiminnot eivät ole vielä yhdenmukaisia Venäjän eri alueilla. Venäläisen

asianajajan sanoin Venäjän julkinen oikeusapu siviilioikeudellisissa asioissa on

kuin “keskoslapsi, jonka selviämisestä lääkärit ovat nyt jo varmoja, mutta

kuinka hänen kehityksensä jatkuu, ja millaiseksi ihmiseksi hän kasvaa, ei vielä

tiedetä” (Pelevin 2014). Samaa voidaan sanoa myös sovittelusta.

Järjestelmien kokeilut ovat Venäjällä johtaneet uuden federaatio- ja

aluelainsäädännön säätämiseen sekä uusien rakenteiden luomiseen. Federaation

oikeusapulain (FZ 324/2011) mukaan maksutonta oikeusapua

siviilioikeudellisissa asioissa saa julkisen ja ei-julkisen oikeusavun toimijoilta.

Julkisen oikeusavun järjestämis- ja rahoitusvastuu on Venäjän federaation

subjekteilla eli hallintoalueilla. Federaation sovittelulain (FZ 193/2010) mukaan

sovittelu riita-asioissa on Venäjällä yksityinen palvelu. Parhaillaan Venäjällä

käydään vilkasta keskustelua järjestelmien jatkokehittämisestä. Täytynee

kuitenkin vielä pidättäytyä kutsumasta näitä järjestelmiä instituutioiksi, mikäli

niillä ymmärretään sosiaalisia rakennelmia, joihin liittyy oikeusperustan ja

menettelyjen lisäksi myös tapoja ja vakiintuneita mielikuvia (Lindroos 2010, 52).

Julkisen oikeusavun kehittämisessä ollaan Venäjällä pidemmällä kuin

sovittelussa: oikeusapujärjestelmä on levinnyt laajemmin valtakunnallisesti ja

113

saanut vakiintuneempia toimintamuotoja. Julkisesta luonteesta ja korkeammasta

organisoitumisasteesta johtuen oikeusapu on Venäjällä kehittyneelle

byrokratialle (Weber (1964 (1922), 330‒333) tunnusomaisempi järjestelmä

sovitteluun verrattuna. Tästä huolimatta voidaan katsoa, että Weberin (ems.)

tarkoittamaa byrokratisoitumista tai rationaalisen oikeusviranomaisen

kehittymistä eli pysyvien rakenteiden luomista toimivaltoineen ja sääntöineen

on tapahtunut sekä oikeusavun että sovittelun kehittämisessä.

Järjestelmien kehittämisen tavoitteita on Venäjällä käsitelty erillisissä

oikeuspoliittisissa strategioissa, vaikka niissä on ollut korostetusti esillä

suunniteltavien oikeusuudistusten kokonaisvaltaisuus. Tämä osoittaa sen, että

myös oikeusapu- ja sovittelu-uudistusten takana ovat olleet aikaisemmissa

uudistuksissa havaitut Venäjän oikeuspolitiikan fragmenttisuus (Skorobogatov

2013, 1‒5) sekä tavoite saada aikaan pikainen asianlaidan korjaaminen jollakin

yksittäisellä sektorilla (Lafitski 2013, 151).

Jos oikeudellisia järjestelmiä kehitetään ilman kokonaisvaltaista näkemystä

oikeusvaltion, oikeusjärjestelmän ja oikeusturvan kehittämisen tavoitteista ja

käytettävistä resursseista, eteen voi tulla oikeuden saatavuuden dilemma

(George & Wilding 1976, 117–138; Letto-Vanamo 2005, 23). Oikeusavun

kehittämisellä on Venäjällä tavoiteltu heikommassa asemassa olevien

kansalaisten parempia mahdollisuuksia hakea oikeutta, minkä seurauksena

siviilioikeudellisten asioiden määrä saattaa kasvaa tuomioistuimissa.

Sovittelupalveluita on taas kehitetty riita-asioiden vähentämiseksi

tuomioistuimissa. Tässä tavoitteessa ei kuitenkaan ole otettu huomioon muun

muassa palveluiden saatavuutta heikommassa asemassa olevien henkilöiden

näkökulmasta eikä sovittelusopimusten täytäntöönpantavuutta. Julkisen

oikeusavun yksityistä sovittelua parempi resurssointi voi sekin lisätä

kansalaisten halukkuutta käräjöintiin ja siten tuomioistuinten kuormitusta.

Voidaankin katsoa, että Venäjällä toteutetuilla politiikan toiminnoilla ei ole vielä

voitu haastaa yhteiskuntaa “parhaan mahdollisen saavuttamisessa” (Palonen

2014, 16; Weber (1994 (1919), 80‒81), vaan uusia järjestelmiä on luotu täyttämään

nykyisiä kriittisimpiä aukkoja.

Julkisen oikeusavun ja sovittelun kehittämisessä on tapahtunut

vuorovaikutusta oikeusjärjestelmän sisällä. Oikeusjärjestelmä sosiaalisena

alasysteeminä on kyseisten alajärjestelmien kehittämisessä ollut myös

vuorovaikutuksessa muiden sosiaalisten alasysteemien kanssa (Luhmann 1995

(1984)). Voidaan nähdä, että normien lisääntyminen ja myös oikeusjärjestelmän

autopoieettisuus (Luhmann 2004, 143) ovat vaikuttaneet siihen, että jo olemassa

olevan lainsäädännön, muun muassa asianajaja- ja tuomioistuinlaitosta

koskevan lainsäädännön sekä sosiaalilainsäädännön, muuttaminen on ollut

Venäjällä vaikeaa uusia poliittisia tavoitteita silmällä pitäen. Oikeusjärjestelmän

vuorovaikutus muiden sosiaalisten alasysteemien, kuten kansainvälisen

sopimusjärjestelmän ja politiikan, kanssa (Luhmann 1995 (1984), 107‒108) ja

toisaalta sen sulkeutuneisuus ja itsetuottavuus (Teubner 1993, 15) ovat

114

asettaneet rajoja julkisen oikeusavun ja sovittelun alajärjestelmien kehittämiselle,

tuoneet niille ominaispiirteitä ja vaatineet kompromisseja.

Järjestelmien vuorovaikutukseen sekä eritahtiseen kehittämiseen voidaan

hakea selitystä Baumanin (1997, 140‒141, 240‒241) näkemyksestä rationaalisesta

toiminnasta ja modernin yhteiskunnan sisäisestä ristiriitaisuudesta.

Rationaalisten toimintojen eli valtionhallinnon politiikkojen ja lainvalmistelun

valinnoissa ovat Venäjällä olleet näkyvissä poliittisen järjestelmän ja

oikeusjärjestelmän sidonnaisuudet sekä arvorationaalisuus (Rottleuthner 1989,

235, 239). Luhmannin (2004, 363, 368) sanoja lainaten “poliittisen luovuuden

kentällä” poliittisia kehittämistavoitteita on pyritty toteuttamaan sekä oikeuden

että budjetin välineiden avulla. Valinnoissa on jätetty vähemmälle huomiolle

oikeusjärjestelmän sisäinen vuorovaikutus, muun muassa julkisen oikeusavun,

sovittelun ja tuomioistuinlaitoksen välillä, ja kiinnitetty merkittävämmin

huomiota rahalla saatavaan arvioituun vastineeseen.

Käytettävissä olevat resurssit on Venäjällä suunnattu ensisijaisesti julkisen

oikeusapujärjestelmän luomiseen oikeusavun perustuslaillisesta luonteesta

johtuen. Jokaisen oikeus oikeusturvaan ja pätevään oikeusapuun on kirjattu

Venäjän perustuslakiin (VF PL 1993, 46:1,3, 48:1), jossa on säädetty myös

oikeudesta saada maksutonta oikeusapua federaatiolainsäädännön sallimissa

tapauksissa. Valtio on kuitenkin maksutonta oikeusapua koskevan

federaatiolainsäädännön kehittämisessä joutunut etsimään vaihtoehtoisia

toimintamahdollisuuksia. Tähän on vaikuttanut yhtäältä asianajajien vastustus

ja toisaalta edellä mainittu resurssiasia. Tämän vuoksi Venäjällä on lähdetty

kehittämään sekä julkista että ei-julkista maksutonta oikeusapua.

Julkisen oikeusavun valintaan kehittämisen painopisteeksi on vaikuttanut

myös sen näkeminen yhtenä vastauksena Venäjän merkittävimpiin kuuluvaan

yhteiskunnalliseen ongelmaan eli köyhyyteen. Tarve järjestää lakiin perustuvia

maksuttomia oikeusapupalveluita siviilioikeudellisissa asioissa on siten tullut

Venäjällä havaituksi ja liitetyksi sekä valtiota koskeviin velvoitteisiin ja

todettuun kansalaisten kysynnän kasvuun että sosiaalisen

oikeudenmukaisuuden kehittämisen ja köyhyyden torjunnan tavoitteisiin.

Sovittelun osalta ei järjestelmän kehittämisen tarvetta ole lähestytty näistä

näkökulmista eikä kansalaisten kysyntää ole havaittu samassa määrin. Myös

kansainvälinen yhteistyö on havahduttanut Venäjää luomaan aiemmin

puuttuneita julkisen oikeusavun ja sovittelun järjestelmiä siviilioikeudellisissa

asioissa.

Julkisen oikeusavun ja sovittelun kehittämiseen Venäjällä vaikuttaneet

konkreettiset tekijät voidaan jakaa ulkoisiin eli kansainvälisiin ja sisäisiin eli

kansallisiin vaikutustekijöihin. Julkisen oikeusavun kehittämisessä

keskeisimpinä ulkoisina vaikutustekijöinä ovat olleet Euroopan neuvoston

ministerikomitean suositus (CoE Rec R(93)1E) köyhimpien pääsystä oikeuteen

sekä Suomen oikeusavun järjestelmä. Keskeisinä sisäisinä tekijöinä ovat olleet

Venäjän kansalliset oikeuspolitiikat, kuten Venäjän oikeusohjelma 2013 (RPRF

115

517/2013), jotka ovat olleet vastauksia maan sisäisiin oikeus- ja sosiaalivaltion

kehittämiseen liittyviin tarpeisiin. Nämä tarpeet ovat tulleet yhä vahvemmin

esille järjestelmän kehittämisessä, ja ne ovat liittyneet pääasiassa köyhyyden ja

epätasa-arvon torjuntaan, kansalaisten oikeustietoisuuden ja lainkuuliaisuuden

parantamiseen, mutta myös oikeusturvan lisäämiseen. Oikeusturvan lisäämisen

ja oikeustietoisuuden parantamisen tavoitteet ovat vuorostaan liittyneet

laajempaan oikeuden saatavuuden parantamisen tavoitteeseen.

Sovittelun kehittämisessä vaikuttavien tekijöiden pääpaino on ollut

selvemmin ulkoisilla tekijöillä, erityisesti Euroopan neuvoston

ministerineuvoston suosituksilla koskien köyhimpien pääsyä oikeuteen ja muun

muassa sovittelun kehittämistä (CoE Rec R(93)1E, 2.a.) sekä sovittelua

perheasioissa (CoE Rec(98)1) ja siviiliasioissa (CoE Rec(2002)10E). Sovittelun

kehittämiseksi on haettu malleja useista ulkovaltioista ja myös Suomesta.

Ulkoisten vaikutustekijöiden etusija selittyy muun muassa sovittelun tradition

katkeamisena Neuvostoliitossa. Sisäisiä tekijöitä ovat olleet pääasiassa

tuomioistuinjärjestelmän kuormituksen vähentämistavoite ja sitä kautta

oikeudenhoidon laadun parantaminen. Kansalaisten tarpeet kyseiseen

oikeudelliseen palveluun liittyen eivät olleet strategisissa keskusteluissa esillä,

mihin voidaan katsoa vaikuttaneen aiemmissa tutkimuksissa (Kalašnikova 2011;

Šamlikašvili 2011, 2014d) esille nostetut kansalaisten vähäinen tietämys

sovittelusta sekä järjestelmän vähäinen kehittymisaste.

Siitä huolimatta, että järjestelmien kehittäminen on pohjautunut eri

strategioihin, laajemmat oikeuden ja yhteiskunnan suhdetta sekä oikeusturvan

lisäämistä ja oikeudenhoidon laadun parantamista koskevat tavoitteet voidaan

nähdä yhteisiksi molemmille järjestelmille. Kummankin järjestelmän

kehittämisessä on nojauduttu merkittävässä määrin Euroopan neuvoston

sopimusjärjestelmään ja suosituksiin, mutta myös omiin oikeus- ja

sosiaalipoliittisiin tarpeisiin. Tämä osoittaa sen, että Venäjällä on pystytty

omaksumaan uusia sääntöjä sekä yhdistämään niitä vanhoihin arvoihin ja

intresseihin (mm. Burawoy & Verdery 1999, 4, 15; Cohen 2000, 23; Gelman 1999,

943). Kansainvälinen ja nimenomaan eurooppalainen sopimusympäristö on

toiminut uudistuksissa Mattein (1994) tarkoittamana “oikeuskulttuurisena

johtajana”. Sen avulla Venäjä on siirtänyt kansainvälisen, mukaan lukien

Suomen, kokemuksen omiin tarpeisiinsa soveltuvin osin (Örücü (2003, 468–471).

Lisäksi voidaan nähdä, että Venäjällä on parhaillaan tapahtumassa oikeuden

materialisoitumista eli sen valjastamista hyvinvointivaltion tehtäviin ja

sosiaalioikeuden luomista (Ewald 1986, 40; Teubner 1986, 4). Todettakoon, että

myös ihmisoikeusjulistuksen (1948) jälkeinen Länsi-Euroopan valtioiden

hyvinvoinnin kehittäminen nojautui enemmän paikallisiin talous- ja

sosiaalipolitiikkoihin kuin laajempaan kansainväliseen “ihmisoikeusstrategiaan”

(Rosas & Helgesen (toim.) 1990, 2). Edellä mainituista seikoista johtuen on syytä

korostaa transitiovaltion oikeudellisten traditioiden ja kansallisten

116

kehittämistavoitteiden ja niiden merkityksen tiedostamisen tärkeyttä niin

tutkimus- kuin kansainvälisessä kehittämisyhteistyössäkin.

Ihmisoikeustakeet voivat toteutua valtioissa tehokkaasti ja yhtäläisesti

ainoastaan, jos oikeussuoja on perustellusti kohdennettu ja oikeussuojaa

tarvitsevien henkilöiden oikeudellisten asioiden hoitokustannukset ovat

mahdollisimman alhaiset (Van Dijk 1990, 130). Venäjän julkinen

oikeusapujärjestelmä turvaa ensisijaisesti Venäjän vähävaraisten kansalaisten

oikeuden ammatilliseen maksuttomaan oikeusapuun. Julkisen oikeusavun

kohdentamisongelma ilmenee alhaisessa minimitoimeentuloon sidotussa

vähävaraisuuden tulorajassa sekä muiden asiakkaiden luokittelemisessa eri

kategorioihin, mutta myös ulkomaalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden

rajaamisessa järjestelmän ulkopuolelle. Julkinen oikeusapu näyttäytyy tästä

syystä osittain valtion suomana sosiaalisena etuutena tietyille kansalaisryhmille,

minkä taustalla on nähtävissä aiempi Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan entisten

sosialististen valtioiden traditio suhtautua ihmisoikeuksiin ennemmin valtion

suojelemina etuuksina kuin yksilöiden oikeuksina suojautua myös valtiota

vastaan (Rosas & Helgesen (toim.) 1990, 1). Pitkälti sosiaalisista etuuksista

koostuvat sosiaaliset oikeudet on nähty venäläisille keskeisimmiksi (Richter &

Ghodsee 2009, 5‒6). Niitä lähestytään Venäjällä erilaisesta näkökulmasta kuin

muita oikeuksia eikä niitä aina mielletä ihmisoikeuksiksi (Stephenson 2000,

281‒282).

Osa nykyisistä maksuttomaan oikeusapuun oikeutetuista asiakkaista on

etuoikeutettuja siihen statuksensa perusteella tai muihin etuoikeutettujen

ryhmiin kuulumisensa vuoksi, vaikka jotkut heistä saattaisivat olla hyvätuloisia.

Oikeusavun toimenpiteet tällaisten asiakkaiden osalta rajoittuvat kuitenkin

useimmiten neuvontaan, mikä pienentää luodun palvelun oikeudellisen

osaamisen kenttää ja lähentää sitä entisestään sosiaalipalveluun. Esimerkiksi

Pietarin alueella oikeus maksuttomaan oikeusapuun kuuluu eräissä asioissa

raskaana oleville naisille ilman tulorajaa (Timofejeva 2014).

Oikeusapuasiakkaiden valintaa on Pietarissa perusteltu nimenomaan

sosiaalisilla perusteilla, muun muassa syntyvyyden edistämistavoitteella ja

adoptio- ja huostaanottopolitiikan kehittämisellä (emt.).

Nykytilanteessa on kuitenkin todettava, että oikeusapulain ja myös alueiden

lakien asiakaskategorioissa on varmasti enemmistö sellaisia asiakkaita, joilla on

ammatillisen julkisen oikeusavun tarvetta ja olemattomat mahdollisuudet

suoriutua itse sen kustannuksista. Joten ei ole syytä kokonaan kyseenalaistaa

Venäjän nykyisen oikeusapujärjestelmän merkitystä erityisryhmiin valittujen

henkilöiden perusoikeuksiensa suojelemisessa ja oikeuden saatavuuden

mahdollistamisessa heille.

Ulkomaalaiset ja kansalaisuudettomat henkilöt eivät voi saada julkista

oikeusapua siviilioikeudellisissa asioissa Venäjällä vähäisiä poikkeuksia

lukuunottamatta. Ulkomaalaisten kansalaisten oikeussuojakeinojen

kehittämisen näkökulmasta tulisi Venäjän oikeus- ja maahanmuuttopolitiikkaa

117

muuttaa kokonaisvaltaiseksi. Siinä tulisi ottaa huomioon sekä ulkomaalaisten ja

kansalaisuudettomien henkilöiden tarpeet sekä sosiaali- ja taloudelliseen tukeen

että oikeusturvaan Venäjän alueella. Näillä toimilla muun muassa edistettäisiin

kansalaisuudettomien henkilöiden ja siirtotyöläisten oikeusturvaa sekä

maahanmuuttajien aktiivista integraatiota ja vaikutettaisiin syrjinnänvastaiseen

työhön. Kielteiset kokemukset kohtaamisista enemmistöryhmän edustajien ja

viranomaisten kanssa vähentävät maahanmuuttajien luottamusta yhteiskuntaan,

lisäävät heidän kokemuksiaan syrjinnästä ja viime kädessä huonontavat heidän

sopeutumistaan yhteiskuntaan (Jasinskaja-Lahti, Liebkind & Vesala 2002,

119‒121; Jasinskaja-Lahti, Liebkind & Perhoniemi 2006, 279‒280).

Oikeussuojakeinojen ongelmat vuorostaan estävät oikeusturvan saatavuutta

syrjintää koskevissa asioissa (Anttila 2014, 1081).

Taloudellisista oikeuksista on muun muassa todettu, että “avusta ei pitäisi

tulla sääntö. Jos mahdollista, ihmisten pitäisi olla itseauttavia (self supporting) ja

itsenäisiä” (Spagnoli 2007, 54). Tärkeintä on kehittää olosuhteita, joissa ihmiset

voisivat tyydyttää itse omat perustarpeensa, ja julkilausuttuja taloudellisia

oikeuksia tarvitaan vasta sen jälkeen, kun näiden olosuhteiden luomisessa on

epäonnistuttu. Tämä näkökulma on tärkeä pohdittaessa hyvinvointi- ja

oikeusvaltion kehittämistä Venäjällä. Oikeudellisia järjestelmiä tulisi kehittää

sekä oikeudellisten investointien että sosiaalisten mahdollisuuksien

näkökulmasta ja huolehtien, ettei perus- ja ihmisoikeuksia rajoiteta (sosiaalisista

investoinneista, mahdollisuuksista ja oikeuksista Suomessa ks. Saari (toim.) 2010,

314).

Oikeusavun kohdentamisessa tulee muun muassa katsoa, että oikeudellisilla

palveluilla olisi todellista oikeudellista apua tarvitsevien, heikommassa

asemassa olevien henkilöiden oikeussuojan toteutumista edistävä tehtävä.

Oikeusapupalveluiden avulla ei voida toteuttaa oikeudenmukaisen

yhteiskuntajärjestyksen periaatetta elintason kohottamisesta (Rawls 1988, 67).

Köyhyyden torjuntaan on Venäjällä valjastettava muita keinoja. Samalla on

kehitettävä muita järjestelmiä ja viranomaisten toimintoja siihen suuntaan, että

kansalaisten mahdollisuudet hoitaa itse omia oikeudellisia asioitaan paranisivat,

esimerkiksi hallinnollisia menettelyjä yksinkertaistamalla. Sovittelun

kehittäminen on näin ollen jatkossa keskeisessä asemassa vaihtoehtojen

luomisessa ihmisille oikeudellisten asioiden hoidossa ja siten ihmisten

itsenäisyyden ja itseauttavuuden sekä koetun oikeudenmukaisuuden (Ervasti

2005; 2011) edistämisessä.

Vaikka Venäjän lainsäädännön on nähty vastaavan jo kohtuullisen hyvin

muodollisen ja aineellisen oikeusvaltiollisuuden kriteerejä (Koistinen 2012, 65),

haasteeksi oikeusvaltion kehittymiselle Venäjällä on muodostunut se, ettei

oikeusvaltiokehityksen edellytyksiä, kuten kansalaisyhteiskunnan kehittämistä,

ole vahvistettu (Hendley 2009, 340). Venäjältä myös puuttuu varsinainen

oikeusvaltion doktriini (Mazajev 2013, 281). Oikeusvaltiosta ei ole vielä tullut

“venäläistä ideaa”, josta Berdjajev (1990 (1946), X:4) on sanonut, ettei venäläinen

118

idea pohjaudu järjestäytyneen yhteiskunnan (organizovannoje obštšestvo)

tavoittelemiseen, vaan yhteisöllisyyteen (obštšnost). Tästä näkökulmasta

katsottuna oikeusvaltion pitäisi Venäjällä tulla yhteisesti tavoittelemisen

arvoiseksi koettu asia.

Viimeaikainen Venäjän poliittinen kehitys on kuitenkin antanut

kansainväliselle yhteisölle aihetta huolestua Venäjän tavoitteista koskien

oikeusvaltion kehittämistä. On toivottavaa, ettei Venäjä vetäytyisi

kansainvälisestä ja muun muassa eurooppalaisesta oikeudellisesta yhteistyöstä

eikä hidastaisi jo aloittamiaan merkittäviä uudistuksia, kuten oikeusturvan

kehittämistä. Kansalaisten oikeusturvan saatavuutta, tasa-arvoa ja

yhdenvertaisuutta tulee Venäjällä jatkossa kehittää siten, että huomio

kiinnitetään eri oikeus- ja sosiaalipolitiikkojen täydennettävyyteen,

lainsäädännön vaikuttavuuteen, resurssien tarkoituksenmukaiseen käyttöön ja

selkeään visioon oikeus- ja sosiaalivaltiosta (ks. politiikkaprosessien

ulkopuolisesta yhteisymmärryksestä Saari 2011b, 326).

Venäjällä voitaisiin tarttua oikeusapulain antamaan mahdollisuuteen

hyödyntää kansalaisjärjestöjä ei-julkisen oikeusavun järjestämisessä. Sosiaali- ja

oikeuskysymyksiin erikoistuvat kansalaisjärjestöt ovat jo nyt auttamassa

kansalaisia eri ongelmatilanteissa ja muun muassa oikeudellisissa ongelmissa

(Kulmala 2013; Gutnikov 2014). Jatkossa on tärkeää huolehtia näiden pitkälti

erikoistuneiden (Maloney 2012, 85) kansalaisjärjestöjen ja julkisen vallan tai

Habermasin (1992, 453) sanoin “rationaalistuvan elämismaailman” ja julkisen

vallan aidosta molemminpuolisesta kiinnostuksesta yhteistyöhön oikeusapu-,

mutta myös sovittelukysymyksissä. Yhteistyön avulla voisi parantua

kansalaisten mahdollisuus itse katsoa, mitkä ongelmat ovat heistä tärkeitä ja

edellyttävät kansalaisjärjestöjen tukea (Salmenniemi 2007, 259), ja samalla valtio

voisi saada apua sen vastuulle kuuluvien palveluiden tarjoamisessa niukkojen

resurssiensa puitteissa. Tällainen kumppanuus toimisi kuitenkin vain

valtiopolitiikan muuttuessa liberaalisemmaksi ja kansalaisjärjestöjä koskevan

lainsäädännön parantuessa (Trifonova 2014).

Sovittelun jatkokehittämisessä on kiinnitettävä huomiota sen

julkisoikeudelliseen merkitykseen oikeusturvajärjestelmässä ja tukemisen

tarpeeseen. Riita-asioiden sovittelun ja rajat ylittävän perhesovittelun

kehittämisessä tulee jatkossa kiinnittää huomiota Euroopan neuvoston

ministerikomitean jäsenvaltioille antamiin suosituksiin (CoE Rec(2002)10Е; CoE

Rec R(93)1E), joiden mukaan siviiliasioissa tulee kehittää maksutonta tai osittain

maksullista sovittelumallia ja huolehtia oikeusavun saatavuudesta

sovittelumenettelyn yhteydessä, sekä Euroopan neuvoston ministerikomitean

suositukseen sovittelun kehittämiseksi perheasioissa (CoE Rec(98)1). Rajat

ylittävän sovittelun kehittäminen Haagin lapsikaappaus- ja

lastensuojeluyleissopimuksiin (SopS 57/1994; SopS 8/2011) liittyen, mutta myös

laajemmin, vaatii Venäjältä keskusviranomaisen roolin (HCCH rec. N 61/2011) ja

toimivaltaisten viranomaisten koulutuksen kehittämistä sekä lisäksi rajat

119

ylittävien sovittelijoiden kouluttamista ja hyödyntämistä. Toimia tarvitaan myös

sovittelusopimusten täytäntöönpantavuuden kehittämiseksi. Venäjän

federatiivisen sovitteluinstituutin perustaminen rajat ylittävän sovittelun

kehittämiseksi voi tuoda uusia yhteistyömahdollisuuksia myös Suomelle.

Käynnistyäkseen rajat ylittävä perhesovittelu edellyttää käytännön toimia rajan

molemmin puolin.

Poliittisesti toimivan “julkisen sfäärin” kehittämiseksi ja

oikeusvaltioperiaatteelle nojaavan sosiaalivaltion kehittämiseksi vaaditaan

Habermasin (1992, 453; 2004 (1990), 332) mukaan kriittisen julkisen keskustelun

prosessia, kulttuuristen traditioiden kannustavaa ilmapiiriä sekä sosialisaation,

poliittisen kulttuurin ja vapauteen tottuneen kansan malleja. Venäjällä tulisi

pitää mielessä, että heikko demokraattinen kapasiteetti ja luottamuksen puute

sekä poliittisen kulttuurin kehittymättömyys vähentävät myös niiden

uudistusten tehoa, joiden tavoitteena on juuri demokratian, oikeellisuuden ja

luottamuksen parantaminen sekä loppukädessä sosiaalisen pääoman

kasvattaminen. Luottamus oikeudellisiin instituutioihin ja kansalaisten

oikeustietoisuus ovat nousseet tutkimuksessa ei ainoastaan julkisen oikeusavun

ja sovittelun, vaan koko Venäjän oikeusjärjestelmän kehittymisen kannalta

tärkeimpään rooliin. Vasta kansalaisten ymmärtäessä oikeuden universaalia

luonnetta ja oikeusjärjestelmien kehittyessä olemaan kansalaisten luottamuksen

arvoisia (Howard 1995, 231‒232) perustuslakiin nojaava uusi oikeusjärjestys ja

demokratia voivat vahvistua Venäjällä.

Kehittämällä instituutioiden oikeudenmukaisuutta yhteiskunnan jäsenissä

kehittyy vastaavaa oikeudenmukaisuuden tajua ja halua tehdä osuutensa niiden

ylläpitämiseksi (Rawls 1988, 257). Oikeustietoisuuden ja oikeudenmukaisuuden

lisäämisen sekä luottamuspulan voittamisen tarve on ymmärretty Venäjällä, ja

se on nostettu sekä oikeusapua että sovittelua koskevien politiikkojen keskiöön.

Venäjän perustuslakituomioistuin (PKSRF 8-P/2001, 415-O/2003, 88-O/2006) on

muun muassa todennut, että kansalaisten luottamuksen ylläpitäminen lakiin ja

viranomaisiin on tärkein julkisen vallan tehtävä. Tästä näkökulmasta Venäjän

oikeusapu- ja sovittelulait on nähtävä tärkeiksi yrityksiksi lisätä kansalaisten

tietoisuutta oikeussuojakeinoista ja parantaa luottamusta oikeusjärjestykseen.

Seuraavaksi täytyy kehittää näitä järjestelmiä kansalaisten luottamuksen

arvoisiksi.

Kansainvälisen mielipiteen ja yhteistyön vaikutuksen kasvu on

lisääntymässä nykyisessä globaalimaailmassa (Spagnoli 2007, 160–161). Vaikka

kansainvälinen oikeus ja kansainvälinen oikeudellinen yhteistyö ovat tulleet

poliittisten keskustelujen keskiöön, näkökannoissa, tahdossa ja

mahdollisuuksissa panna kansainväliset sopimukset tehokkaasti täytäntöön on

valtioissa merkittäviä eroja. On toivottavaa, että valtiot olisivat enemmän

kiinnostuneita toistensa oikeusjärjestelmistä ja hyvistä käytänteistä, toimisivat

aktiivisesti kansainvälisissä järjestöissä ja hakisivat yhdessä toimivia ratkaisuja

perus- ja ihmisoikeuksien, oikeusturvan sekä yhteiskunnan hyvinvoinnin

120

kehittämiseksi. Kansalaisten yhdenvertaisuuteen panostavilla

hyvinvointivaltioilla on parempi mahdollisuus edistää kansalaisten sosiaalisen

osallistumisen (civic participation) yhdenvertaisuutta (Stadelmann-Steffen 2012,

241). Tällöin valtiot osoittaisivat tosiasiassa tavoittelevansa valtion perimmäistä

päämäärää, joka on Aristoteleen mukaan oikeudenmukaisuus eli keskiväli, ja

joka ilmenee muun muassa tasapuolisuudessa parempi- ja heikompiosaisten

välillä suhteessa oikeusturvaan.

Toisen yhteiskunnan tutkiminen voi parhaassa tapauksessa tarjota

analyyttista näyttöä, jolla voi tuoreella ja kenties ainutlaatuisella tavalla lähestyä

omia ongelmia (Butler 1988 (1983), 6). Tämä Venäjän oikeusjärjestelmää koskeva

tutkimus toi esiin sellaisia näkökulmia, joiden pohtimisesta on hyötyä myös

muualla. Jatkotutkimuksen kannalta olisi mielekästä selvittää, miten oikeusapu-

ja sovittelujärjestelmät vakiintuvat Venäjällä, ja miten muun muassa alueelliseen

tasa-arvoisuuteen (Allardt 1995 (1983), 33) vaikuttava palvelun tasalaatuisuus

eri alueilla toteutuu. Tutkimusta vaatii myös kysymys Venäjän konkreettisista

tavoitteista liittyen kansainväliseen oikeudelliseen integraatioon ja rajat

ylittävän oikeusturvan kehittämiseen. Lisäksi tutkimustietoa tarvitaan Venäjän

oikeuspolitiikan tuloksista ja lainsäädännön vaikuttavuudesta.

121

Lähteet

KIRJALLISUUS Aarnio, A. (2006): Tulkinnan taito – ajatuksia oikeudesta, oikeustieteestä ja

yhteiskunnasta. Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki 2006.

Alapuro, R., Liikanen, I. & Lonkila, M. (2004): Introduction: Studying Post-Soviet

Transition. Teoksessa Beyond Post-Soviet Transition. Edited by Risto Alapuro,

Ilkka Liikanen and Markku Lonkila. Aleksanteri Institute, Kikimora Publications.

Gummerus Printing, Saarijärvi 2004. 11–20.

Alasuutari, P. (1999): Laadullinen tutkimus. 3. uudistettu painos. Vastapaino, Jyväskylä

1999.

Alasuutari, P. (2001): Johdatus yhteiskuntatutkimukseen. Gaudeamus Helsinki

University Press, Helsinki 2001.

Allardt, E. (1995 (1983)): Sosiologia I. Kuudes painos. WSOY:n graafiset laitokset. Juva

1995.

Alvesalo, A. & Ervasti, K. (2006): Oikeus yhteiskunnassa – näkökulmia

oikeussosiologiaan. Toim. Kaisa Mäkinen. Edita Publishing Oy 2006.

Anufrijev, D.V. (2011): Адвокатура как институт гражданского общества в

многонациональной России. (Часть 3). 20.07.2011. [WWW-dokumentti].

<https://pravorub.ru/articles/12428.html>. (Luettu 29.4.2014).

Aristoteles. Nikomakhoksen etiikka. Teokset VII. Suomentanut ja selitykset laatinut Simo

Knuuttila, 1989. Gaudeamus Oy, Hansaprint Oy, Vantaa 1989.

Asikainen, Hannula, Hievanen, Kuokka, Linnamäki, Wessman. (1985): Valtion ja kuntien

hallinto. 3. uudistettu painos. Kustannuskiila Oy, Pieksämäki 1985.

Atkinson, P. & Coffey, A. (2004): Analysing documentary realities. Teoksessa Qualitative

Research. Theory, Method and Practice. Edited by David Silverman. Second

Edition. First published 1997. Sage Publications Inc. 2004. 56‒75.

Bauman, Z. (1997): Sosiologinen ajattelu. Suomentanut Jyrki Vainonen. Alkuteos

Thinking Sosiologically, Blackwell 1990. Vastapaino, WSOY, Juva 1997.

Bennett, A. & George, A. (1997): Process Tracing in Case Study Research. MacArthur

Fundation Workshop on Case Study Methods, October 17‒19, 1997. [WWW-

dokumentti]. <http://www.users.polisci.wisc.edu/>. (Luettu 4.4.2013).

Bennett, A. & Checkel, J.T. (2012): Process Tracing: From Philosophical Roots to Best

Practices. Simons Papers in Security and Development. No 21/2012, School for

International Studies, Simon Fraser University, Vancouver, June 2012.

Berdjajev, N.A. (1990 (1946)): Русская идея: Основные проблемы русской мысли XIX

века и начала XX века. Впервые: Париж: YMCA-Press, 1946. 258 c.

Публикуется по изданию: О России и русской философской культуре:

Философы русского послеоктябрьского зарубежья. М.: Наука, 1990. 43–271.

[WWW-dokumentti]. <http://philologos.narod.ru/berdyaev/berd-rusidea.htm>.

(Luettu 16.9.2014).

122

Blankenburg, E. & Reifner, U. (1981): Conditions of Legal and Political Culture Limiting

the Transferability of Access-to-Law Innovations. Teoksessa Access to Justice and

the Welfare State. Edited by Mauro Cappelletti. With the assistance of John

Weisner and Monica Seccombe. European University Institute 1981. 218‒248.

Borisova, E.A. (2011): «Российская процедура медиации: концепция развития».

Вестник Московского университета. Серия 11, Право, 2011. № 5. 18‒30.

Bovenkerk, F., Miles, R. & Verbunt, G. (1990): “Racism, Migration and the State in

Western Europe: A Case for Comparative Analysis”. International Sociology Vol.

5, No. 4, December 1990. Editor Martin Albrow, University of Wales College of

Cardiff, UK. Printed by J.W. Arrowsmith Ltd, Bristol, UK 1990. 475‒490.

Brooks, C. W. (2004): The Longitudinal Study of Civil Litigation in England 1200-1996.

Teoksessa Litigation. Past and Present. Edited by Wilfrid Prest and Sharyn Roach

Anleu. A UNSW Press book. Published by University of New South Wales Ltd.

University of New South Wales. 24‒43.

Bunce, V. (1999a): “Lessons of the First Postsocialist Decade”. East European Politics and

Societies, 13, Spring 1999. 236‒243.

Bunce, V. (1999b): “The Political Economy of Postsocialism”. Slavic Review, 58, Winter

1999. 756‒793.

Burawoy, M. & Verdery, K. (1999): Uncertain Transition: Etnographies of Change in the

Postsocialist World. Lanham, MD: Rowman and Littlefield 1999.

Burkov, A. (2009): Impact of the Convention for the Protection of Human Rights and

Fundamental Freedoms on the Russian Legal System. The Article based on

research conducted for PhD thesis at the University of Cambridge. Teoksessa EU-

Russia Legal Co-operation. The EU-Russia Centre Review. Issue Fourteen, 2009.

30‒35. [WWW-dokumentti]. <http://www.eu-russiacentre.org/wp-

content/uploads/2008/10/EURC_Review_XIV_english.pdf>. (Luettu 9.6.2014).

Burnham, W., Maggs P.B. & Danilenko, G.M. (toim.) (2004): Law and Legal System of the

Russian Federation. Third Edition. Parker School of Foreign and Comparative

Law, Columbia University. Juris Publishing, Inc. 2004.

Butler, W.E. (1988 (1983)): Soviet Law. Second Edition. First published 1983. Buterworths,

London 1988.

Buyandelgeriyn, M. (2008): “Post-Post-TransitionTheories: Walking on Multiple Paths”.

The Annual Review of Anthropology 2008. 235‒50.

Bönker, K. (2013): Depoliticalisation of the Privet Life? Reflections on Private Practices

and the Political in the Late Soviet Union. Teoksessa Writing Political History

Today. Willibald Steinmetz, Ingrid Gilcher-Holtey, Heinz-Gerhard Haupt (eds.).

Campus Verlag, Frankfurt/New York. 207‒234.

Cappelletti, M. (toim.) (1981): Access to Justice and the Welfare State. Edited by Mauro

Cappelletti. With the assistance of John Weisner and Monica Seccombe. European

University Institute 1981.

Cappelletti, M. & Garth, B. (1981): Access to Justice and the Welfare State: An

Introduction. Teoksessa Access to Justice and the Welfare State. Edited by Mauro

Cappelletti. With the assistance of John Weisner and Monica Seccombe. European

University Institute 1981. 1‒24.

123

Casals, M.M. (2005): “Divorce Mediation in Europe: An Introductory Outline”. Electronic

Journal of Comparative Law, vol. 9.2 (July 2005). The paper was presented at the

conference ”Divorce Mediation”, held at the Academy of European Law (Trier,

Germany) on 10 and 11 March 2005. [WWW-dokumentti]. <http://www.ejcl.org/>.

(Luettu 2.2.2013).

Cohen, S.F. (2000): Failed Crusade: America and the Tragedy of Post-Communist Russia.

New York, NY: W.W. Norton 2000.

Collier, D. (2011): “Understanding Process Tracing”. Article in the Teacher. PS: Political

Science and Politics 44, No. 4 (2011). 823‒830. [WWW-dokumentti].

<http://www.researchgate.net/>. (Luettu 4.4.2013).

Cotterrell, R. (2003): Comparatists and sociology. Teoksessa Teoksessa Comparative

Legal Studies: Traditions and Transitions. Edited by Pierre Legrand and Roderick

Munday. Cambridge University Press 2003. 131‒153.

Daly, M.C. & Goebel, R.J. (toim.) (1995): Rights, Liability, and Ethics in International

Legal Practice. Editors Mary C. Daly, Roger J. Goebel. Stein Institute of Law and

Ethics. Transnational Juris Publications, Inc. 1995.

Davydova, O. (2009): Suomalaisena, venäläisenä ja kolmantena. Etnisyysdiskursseja

transnationaalisessa tilassa. Joensuun yliopiston humanistisia julkaisuja 2009 N:o

57. Joensuun yliopistopaino, Joensuu 2009.

Denzin, N.K. (1978): The research art (2. painos). New York: McGraw-Hill 1978.

Dey, I. (1993): Qualitative Data Analysis. A User-Friendly Guide for Social Scientists.

Routledge, London and New York 1993.

Dmitrijev, Ju.A. (toim.) (2012): Научно-практический комментарий к Федеральному

закону от 21 ноября 2011 г. N 324-ФЗ «О бесплатной юридической помощи в

Российской Федерации» (постатейный) (под ред. Ю.А. Дмитриева).

«Юркомпани», 2012, из информационного банка «Постатейные

комментарии и книги». [WWW-dokumentti]. <http://base.consultant.ru/cons/>.

(Luettu 5.4.2013).

Dogan, M. & Pelassy, D. (1982): Sociologie politique comparative. Problèmes et

perspectives. Collection Politique Comparée dirigée par Gérard Conac, Professeur

à l’Université de Paris I. Economica, Paris 1982.

O’Donnell, G., Schmitter, P., & Whitehead, L. (toim.) (1986): Transition from

Authoritarian Rule: Prospects for Democracy. Baltimore 1986.

Ervasti, K. (2005): Sovittelu tuomioistuimessa. WSOY, Vantaa 2005.

Ervasti, K. (2011): Tuomioistuinsovittelu Suomessa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen

tutkimuksia 256. Hakapaino Oy, Helsinki 2011.

Eskola, J. (2001): Laadullisen tutkimuksen juhannustaiat. Laadullisen tutkimuksen

analyysi vaihe vaiheelta. Teoksessa Ikkunoita tutkimusmetodeihin II. Näkökulma

aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja

analyysimenetelmiin. Toim. Juhani Aaltola, Raine Valli. Gummerus Kirjapaino Oy,

Jyväskylä 2001. 133‒157.

Eskola, J. & Suoranta, J. (1999 (1998)): Johdatus laadulliseen tutkimukseen. 3. painos (1. p.

1998). Vastapaino 1998. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1999.

124

EuropeAid/126314/C/SER/RU. Improvement of Access to Justice in the Russian

Federation. Project. [WWW-dokumentti].

<http://profmediacia.ru/index/istorija_razvitija_mediacii_v_rossii/0-67>. (Luettu

16.3.2014).

Ewald, F. (1986): A Concept of Social Law. Teoksessa Dilemmas of Law in the Welfare

State. Edited by Gunther Teubner. European University Institute: Series A-Law 3.

Berlin, New York, de Gruyter 1986. 40–75.

Fredman, M., Keravuori, K., Niemi-Kiesiläinen, J., Nurminen, P., Pihlajamäki, H. &

Suurpää, J. (1989): Oikeutta ulkomaalaisille. Gaudeamus Ab, Painokaari Oy,

Helsinki 1989.

Freund, J. (1968 (1966)): The Sociology of Max Weber. Translated from the French by

Mary Ilford. Pantheon Books. A Division of Random House, New York. First

American Edition. Originally published in French as Sociologie de Max Weber.

1966. Presses Universitaires de France 1968.

Gadžijev, G.A. (2013): Использование онтологико-правовой методологии при

решении проблем цивилистической теории. Teoksessa Правовая реформа в

России: восемь лет спустя. Сборник статей под редакцией В.П. Мозолина.

Составитель П.Д. Баренбойм. ЛУМ, Москва 2013. 63‒121. [WWW-dokumentti].

<http://philosophicalclub.ru/content/docs/Pravovaya_reforma_v_Rosii_2012.pdf>.

(Luettu 16.4.2014).

Galligan, D.J. (2007): Law in Modern Society. Clarendon Law Series. Oxford University

Press Inc. New York 2007.

Gans-Morse, J. (2004): “Searching for Transitologists: Contemporary Theories of Post-

Communist Transitions and the Myth of a Dominant Paradigm”. Post-Soviet

Affairs, 2004, 20, 4. 320‒349.

Gazeta 28.1.2015 (2015): Россия покидает ПАСЕ. ПАСЕ лишила Россию права голоса

до апреля. Toim. Александр Братерский. Verkkolehti Газета.ru. [WWW-

dokumentti]. <http://www.gazeta.ru/politics/2015/01/28_a_6391293.shtml>.

(Luettu 30.1.2015).

Gelman, V. (1999): “Regime Transition, Uncertainty, and Prospects for Democratization:

The Politics of Russia’s Regions in Comparative Perspective”. Europe-Asia Studies,

51, September 1999. 939‒956.

Gelman, V. (2003): “Post-Soviet Transitions and Democratization: Towards Theory

Building”. Democratization, Vol. 10, No. 2, Summer 2003. 87‒104.

Genn, H. (1987): Hard Bargaining. Out of Court Settlement in Personal Injury Actions.

Clarendon Press, Oxford 1987.

Genn, H. (2009): Legal Aid and Access to Justice: Back to Basics? The Paper was given

during a review of legal aid in October 2009 as part of the Law Society’s Access to

Justice Project. 1‒3. [WWW-dokumentti]. <http://lawforlife.org.uk/wp-

content/uploads/2013/05/law-society-legal-aid-presentation-october-2009-slides-

228.pdf>. (Luettu 29.12.2014).

George, A.L. & Bennett, A. (2005): Case Studies and Theory Development in the Social

Sciences. BCSIA Studies in International Securitys. MIT Press, Cambridge,

Massachusetts. [WWW-dokumentti].

125

<http://www.wellesley.edu/Polisci/Han/Pol199/Syllabus/George-Case-

Studies.pdf >. (Luettu 9.4.2013).

George, V. & Wilding, P. (1976): Ideology and Social Welfare. Radical Social Policy.

General Editor Vic George. Routledge & Kegan Paul, London and Boston 1976.

Gibson, J.L. (2001): “Social Networks, Civil Society, and the Prospects for Consolidating

Russia’s Democratic Transition”. American Journal of Political Science, Volume 45,

Issue 1 (Jan., 2001). University of Wisconsin Press. 51‒68. [WWW-dokumentti].

<http://jameslgibson.wustl.edu/ajps2001.pdf>. (Luettu 12.5.2014).

Gladkih, S. (2012): Kokemuksia sovitteluohjelmien toteuttamisesta alaikäisten

rikosasioissa Petroskoissa. Teoksessa Sovittelu – vaihtoehtoinen valinta.

Kortelainen, S. & Koistinen, J. (toim.) 2012. Aducate reports and Books 5/2012.

Koulutus- ja kehittämispalvelu Aducate, Itä-Suomen yliopisto, Joensuu 2012. 83–

88.

Glenn, H.P. (2003): The nationalist heritage. Teoksessa Comparative Legal Studies:

Traditions and Transitions. Edited by Pierre Legrand and Roderick Munday.

Cambridge University Press. 76–99.

Golann, D. & Folberg, J. (2011): Mediation. The Roles of Advocate and Neutral. Second

Edition. Dwight Golann, Suffolk University and Jay Folberg, University of San

Francisco. Aspen Publishers. Printed in the United States of America 2011.

Grudtsyna, L.Ju. (2006): «Кому нужна государственная адвокатура?» Адвокат. 2006. №

10. 4‒5.

Grudtsyna, L. Ju. (2012): Статья 15. Научно-практический комментарий к

Федеральному закону от 21 ноября 2011 г. N 324-ФЗ «О бесплатной

юридической помощи в Российской Федерации» (постатейный) (под ред.

Ю.А. Дмитриева). «Юркомпани» 2012.

Gusy, C. (2013): Laws as the Basis and Object of Political Communications. Teoksessa

Writing Political History Today. Willibald Steinmetz, Ingrid Gilcher-Holtey,

Heinz-Gerhard Haupt (eds.). Campus Verlag, Frankfurt/New York. 191‒206.

Gutnikov, A. (2014): Free legal aid provided by NGOs in the Northewest of Russia.

Authors Ježova L.V. & Raiskaja Je.A., 2014. Results of the research presented by

the Director of St. Petersburg Institute of Law named after Prince P.G.

Oldenburgsky Arkady Gutnikov at the Seminar on Free Legal Aid in Finland and

Russia, 6 June 2014. Organisators of the Seminar Citizens’ Watch, Non-

Governmental Human Rights Organisation, St. Petersburg and the Conculate

General of Finland, St. Petersburg.

Haaparanta, L. & Niiniluoto, I. (1991): Johdatus tieteelliseen ajatteluun. Hakapaino Oy,

Helsinki 1991.

Habermas, J. (1987 (1981)): The Theory of Communicative Action. Volume2. Lifeworld

and System: A Critique of Funktionalsts Reason. Originally published as Theorie

des kommunidativen Handelns, Band 2: Zur Kiritik der funktionalistischen

Vernunft 1981. Translated by Thomas McCarthy. Beacon Press, Boston 1987.

Habermas, J. (1992): Further Reflections on the Public Sphere. Translated by Thomas

Burger. Teoksessa Habermas and the Public Sphere. Edited by Craig Calhoun.

Massachusetts Institute of Technology 1992. 421‒461.

126

Habermas, J. (1994): Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981‒1989. Valinnut ja

suomentanut Jussi Kotkavirta. Alkuperäiset tekstit 1983‒1991 Suhrkamp Verlag.

Suomenkielinen laitos, 2. uudistettu painos 2004, Gaudeamus Kirja. Tammer-

Paino Oy, Tampere 2004.

Habermas, J. (2004 (1990)): Julkisuuden rakennemuutos. Tutkimus yhdestä

kansalaisyhteiskunnan kategoriasta. Suomentanut Veikko Pietilä. Vastapaino

Tampere 2004. Alkuteos Strukturwandel der Öffentlichkeit. Untersuchungen zu

einer Kategorie der bürgerlichen Gesellschaft. Suhrkamp Verlad Frankfurt am

Main 1990.

Harrington, C.B. & Merry, S.E. (1988): ”Ideological Production: The Making of

Community Mediation“. Law and Society Review, Vol. 22, Number 4, 1988.

709‒735.

Haukkala, H. & Saari, S. (toim.) (2009): Russia Lost or Found? Patterns and Trajectories.

Edited by Hiski Haukkala and Sinikukka Saari. Edita Prima Ltd, Helsinki 2009.

Hazard, J.N. (1953): Law and Social Change in the U.S.S.R. London, Stevens & Sons

Limited 1953.

Hazard, J.N., Butler, W.E. & Maggs, P.B. (toim.) (1977): The Soviet Legal System. Third

Edition. Fundamental Principles and Historical Commentary by John N. Hazard,

William E. Butler, Peter B. Maggs. Published for the Parker School of Foreign and

Comparative Law, Columbia University in the City of New York by Oceana

Publications, Inc., Dobbs Ferry, New York 1977.

Helkama, K. (2009): Ingroup and outgroup in morality and moral development.

Teoksessa Identities, Intergroup Relations and Acculturation – The Cornerstones

of Intercultural Encounters. Inga Jasinskaja-Lahti & Tuuli Anna Mähönen (eds.).

Gaudeamus Helsinki University Press. Printed by Hakapaino, Helsinki 2009.

137‒149.

Hendley, K. (2009): “Rule of Law, Russian-Style”. Current History: A Journal of

Contemporaty World Affairs, October 2009. 339‒340. [WWW-dokumentti].

<http://www.law.wisc.edu/m/zgyzz/russian_style_rol.pdf>. (Luettu 15.9.2014).

Heusala, A-L. (2013): “Changes of Administrative Accountability in Russian Transitions”.

Review of Central and East European Law, 2013, Vol. 38, Issue 3-4. 267‒293.

Heusala-Pushnov, A-L. (2003): Venäjän lainsäädäntö ja oikeussuoja yritystoiminnan

aloittamisessa. Aleksanteri Papers 2:2003. Gummerus Kirjapaino Oy, Saarijärvi

2004.

Hiidenmaa, P. (2000): Poimintoja virkakielen rekisteristä. Teoksessa Teksti työnä, virka

kielenä. Heikkinen, Vesa & Hiidenmaa Pirjo (toim.). Gaudeamus, Helsinki 2000.

35‒62.

Hirsjärvi, S. & Hurme, H. (2000): Tutkimushaastattelu. Teemahaastattelun teoria ja

käytäntö. Yliopistopaino, Helsinki 2000.

Hirsjärvi, S., Remes, P. & Sajavaara, P. (1997): Tutki ja kirjoita. 1.‒2. painos. Tammer-

Paino Oy, Tampere 1997.

Hohenthal, E. (2013): Follo-kokeilu huoltoriitojen ratkaisumallina. Tutkielmat ja muut

opiskelijakirjoitukset 18.2.2013. Julkaistu Edilexissä. [WWW-dokumentti].

<http://www.edilex.fi/opinnaytetyot/9377>. (Luettu 10.9.2014).

127

Howard, A.E.D. (1995): Constitutions and Rights in Central and Eastern Europe.

Teoksessa Citizenship and Rights in Multicultural Societies. Edited by Michael

Dunne and Tiziano Bonazzi. Keele University Press, Keele, Staffordshire 1995.

221‒233.

Husa, J. (2014): ”Rajat ylittävä oikeuskulttuurinen johtajuus – jäähyväiset

impivaaralaisuudelle?” Lakimies 7‒8/2014. 922‒936.

Huttunen, R. (2010): Habermas, Jürgen. [WWW-dokumentti].

<http://filosofia.fi/node/5305>. (julkaistu 20.6.2010). (Luettu 20.8.2014).

Iivari, J. (1991): Rikosten ja riitojen vaihtoehtosovittelu refleksiivisen oikeuden

konseptiossa. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1991.

Interfax 20.3.2013 (2013): Прожиточный минимум в Московской области в 2013 г.

составит 8,3 тыс руб. [WWW-dokumentti]. <http://www.interfax-

russia.ru/Center/main.asp?id=388702>. (Luettu 24.10.2013).

Isola, A-M. (2013): Sukupuoli ja syntyvyyden retoriikka Venäjällä ja Suomessa 1995‒2010.

Väitöskirja. Sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto. Unigrafia, Helsinki 2013.

Jarkov, V. (2012): «Эволюция роли нотариуса в современном мире:

взаимоотношения с обществом и государством». Закон. № 5. Май 2012.

111‒118.

Jasinskaja-Lahti, I., Liebkind, K., & Vesala, T. (2002): Rasismi ja syrjintä Suomessa:

Maahanmuuttajien kokemuksia. Gaudeamus Kirja, Oy Yliopistokustannus,

Tammer-Paino Oy, Tampere 2002.

Jasinskaja-Lahti, I., Liebkind, K., & Perhoniemi, R. 2006. ”Perceived Discrimination and

Well-Being: AVictim Study of Different Immigrant Groups”. Journal of

Community & Applied Social Psychology, 16 (2006). 267–284.

Jasinskaja‐Lahti, I., Liebkind, K., & Solheim, E. (2009): “To identify or not to identify?

National disidentification as an alternative reaction to perceived ethnic

discrimination”. Applied Psychology: An International Review, 58(1) (2009).

105‒128.

Jefremova, N.N. (2008): «Эволюция отечественного правосудия (судебные реформы

XVIII—XIX вв.)». Российское право: состояние, перспективы, комментарии.

Право: журнал высшей школы экономики. N 2 2008 г. 34‒50. [WWW-

dokumentti]. <http://www.hse.ru/data/332/366/1241/pravo%202_2008-3.pdf>.

(Luettu 28.8.2014).

Ježova, L. & Raiskaja, Je. (2014): Исследование альтернативных способов разрешения

споров. Центр независимых социологических исследований. Julkaisematon.

[WWW-dokumentti]. <http://cisr.ru/projects/adr/>. (Luettu 30.6.2014).

Kabir, M. (2011): Societies can't be inclusive without equal access to justice. [WWW-

dokumentti]. <http://www.theguardian.com/global-development-professionals-

network/2014/feb/20/justice-women-social-inclusion-development>.

(Luettu 30.12.2014).

Kaganov, V. (2014): Speech of the Vice-Minister of Education and Science of the Russian

Federation Mr. Veniamin Kaganov at the Workshop on ”The Possibilities of

Mediation in Family Relations and in Protecting of the Interests and Rights of

Children” on 18 June 2014 in IV St. Petersburg International Legal Forum 2014.

128

Kahn-Freund, O. (1974): “On Use and Misuse of Comparative Law”. Modern Law

Review. 1‒27.

Kalašnikova, A. I. (2011): Медиация в сфере гражданской юрисдикции. Серия

«Библиотека медиатора». Кн. 2., М.: Инфотропик Медиа 2011.

Karpenko, A.D. (2012): «Результаты экспериментального проекта медиаций в

российских судах». Третейский суд 2012. № I. 23‒26.

Khazova, O. (2012): Правовые проблемы трансграничных споров между родителями

по воспитанию детей. Teoksessa Споры об опеке над детьми в Финляндии и

России. Под ред. Матти Миккола и Ольги Хазовой. Forum Iuris.

Издательский отдел юридического факультета Университета Хельсинки.

Буквел, Порвоо 2012. 159–169.

Kekkonen, J. (1999): Judicial Repression after the Civil Wars in Finland (1918) and in

Spain (1936–39). Teoksessa Crime and Control in Europe from the Past to the

Present. Mirkka Lappalainen & Pekka Hirvonen (eds.). Publications of the History

of Criminality Research Project. Hakapaino, Helsinki 1999. 87–111.

Kiehelä, K. & Raivola, P. (1996): Rikokset – tilastot ja tutkimus. Poliisin oppikirjasarja 4/96.

Sisäasiainministeriö, Poliisiosasto. Helsinki 1996.

Kipnis, N.M. & Krasnov, M.A. (toim.) (2005): Предоставление бесплатной

юридической помощи в Российской Федерации: законодательство и

практика. Предварительный доклад. Под общей редакцией Н.М. Кипниса и

М.А. Краснова. PILI Инициатива «Право общественных интересов». Фонд

ИНДЕМ, 2005. Москва 2005.

Kocka, J. (2010): Writing the history of capitalism. First Gerald D. Feldman memorial

lecture delivered at the Ghi Washington, April 29, 2010. 1-18 [WWW-dokumentti].

<http://www.ghi-dc.org/files/publications/bulletin/bu047/bu47_007.pdf>. (Luettu

9.1.2015).

Kocka, J. & Haupt, H.-G. (2009): Comparison and Beyond. Traditions, Scope, and

Perspectives of Comparative History. Teoksessa Comparative and Transnational

History. Central European Approaches and New Perspectives. Edited by Heinz-

Gerhard Haupt and Jürgen Kocka. Berghahn Books, New York, Oxford 2009. 1-30.

Koistinen, J. (2006): Rikos Venäjällä. Oikeusvertaileva tutkimus Suomen ja Venäjän

rikosvastuuperusteiden eroista. Joensuun yliopiston oikeustieteellisiä julkaisuja.

University of Joensuu. Publications in Law, N:o 17. Joensuun yliopistopaino,

Joensuu 2006.

Koistinen, J. (2010): Aleksanteri-instituutin tutkijan Jarmo Koistisen luennon materiaali.

Venäjän muuttuva oikeusa – seminaari Lappeenrannassa 9.11.2010. [WWW-

dokumentti]. <http://www.saimia.fi/fi-FI/ajankohtaista/581-jarmo-koistinen-ja-

venajan-muuttuva-oikeus>. 10.11.2010. (Luettu 2.6.2013).

Koistinen, J. (2012): Talousrikos Venäjällä. Oikeusvertaileva tutkimus yritystoiminnan

talousrikosten rangaistavuuden alasta historiallisessa ja yhteiskunnallisessa

kontekstissa Venäjällä ja Suomessa. Kikimora Publications. Bookwell Oy,

Jyväskylä, Finland 2012.

Korkeakivi, A. (1997): Implementing New Rights in Russia. Teoksessa Nations in

Transition: Constitutional Development and Human Rights in Russia, Belarus and

129

Ukraine. Taina Dahlgren (Ed.). Yliopistopaino. Helsinki University Press, Helsinki

1997. 7‒46.

Kotiranta, T. (2009): ”Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen yhteiskunnallisesta vastuusta”.

Janus vol. 17 (1) 2009. 51‒54.

Krawietz, W. (1989): Legal Norms as Expectations? – On Redefining the Concept of Law.

Teoksessa Law, Morality and Discursive Rationality. Edited by Aulis Aarnio and

Kaarlo Tuori. With an introduction by Neil MacCormick and Jerzy Wroblewski.

Helsingin yliopiston julkisoikeuden laitoksen julkaisuja, D:8. Suomen Akatemian

Tutkimushanke Oikeuden rajat. Hakapaino Oy, Helsinki 1989. 109‒140.

Kubicek, P. (2000): “Post-Communist Political Studies: Ten Years Later, Twenty Years

Behind?” Communist and Post-Communist Studies, 32, June 1999. 139‒153.

Kuivalainen, S. (2011): Vuoden 2007 perhevapausuudistuksen päätöksentekoprosessit.

Teoksessa Politiikan polut ja hyvinvointivaltion muutos. Toimittaneet Mikko

Niemelä & Juho Saari. Kelan tutkimusosasto, Helsinki. Juvenes Print – Tampereen

yliopistopaino Oy, Tampere 2011. 178‒204.

Kulmala, M. (2013): State and Society in Small-Town Russia. A Feminist-Ethnographic

Inquiry into the Boundaries of Society in the Finnis-Russian Borderland.

Department of Sociology, University of Helsinki, Finland. Unigrafia, Helsinki 2013.

Kuuliala, M. (2012): “Sovinto tuomioistuimessa – oikotie riidan ratkaisuun?” Lakimies.

Suomalaisen lakimiesyhdistyksen aikakauskirja 7-8/2012. 1105‒1123.

Kuzio, T. (2001): “Transition in Post-Communist States: Triple or Quadruple?” Politics:

2001, Vol. 21(3). 168‒177.

Kvale, S. (2009): Interviews. Learning the Craft of Qualitative Researc Interviewin.

Second Edition. Steinar Kvale, University of Aarhus, Svend Brinkmann,

University of Aarhus. Sage Publications, Inc. 2009

Kyntäjä, T. (1990): Max Weberin elämästä ja työstä. Teoksessa Protestanttinen etiikka ja

kapitalismin henki. Suomentanut Timo Kyntäjä. Toinen painos. Alkuteos: Max

Weber, Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus 1920 (1904‒05).

WSOY:n graafiset laitokset, Juva 1990. 3‒8.

Lafitski, V.I. (2013): Правовое государство и факторы его развития в сравнительно-

правовом измерении. Teoksessa Правовая реформа в России: восемь лет

спустя. Сборник статей под редакцией В.П. Мозолина. Составитель П.Д.

Баренбойм. ЛУМ, Москва 2013. 149–173. [WWW-dokumentti].

<http://philosophicalclub.ru/content/docs/Pravovaya_reforma_v_Rosii_2012.pdf>.

(Luettu 16.4.2014).

Larjavaara, I. (2007): Funktionaalinen transitioteoria: Hallinto, oikeusjärjestys ja

instituutiot Venäjällä. Kikimora Publications. Gummerus Kirjapaino Oy 2007.

Lawrence, P.R. & Lorsch, J.W. (1967): Organisation and Environment. Managing

Differentiation and Integration. Paul. R. Lawrence and Jay W. Lorsch. With the

research assistance of James S. Garrison. Division of Research Graduate School of

Business Administration, Harvard University. Boston 1967.

Lazarev, V. (2006): Основы права. Государственное устройство Российской

Федерации. Библиотека «Полка букиниста», 2006. [WWW-dokumentti].

<http://society.polbu.ru/lazarev pravo/ch28_i.html>. (Luettu 26.4.2013).

130

Ledeneva, A.V. (2013): Can Russia Modernise? Sistema, Power Networks and Informal

Governance. Cambridge University Press, 2013.

Legrand, P. (2003): The same and the different. Teoksessa Comparative Legal Studies:

Traditions and Transitions. Edited by Pierre Legrand and Roderick Munday.

Cambridge University Press. 240–311.

Lenin, V.I. ((1970)): В.И.Ленин. ПСС т.44, С. 398. (1970) [WWW-dokumentti].

<http://vilenin.eu/t44/p398>. (Luettu 27.5.2013).

Liebkind, K. (2001 (2000)): Kun kulttuurit kohtaavat. Teoksessa Monikulttuurinen Suomi:

etniset suhteet tutkimuksen valossa. Toim. Karmela Liebking. Gaudeamus, Oy

Yliopistokustannus 2000. 2. painos, Tammer-Paino Oy, Tampere 2001. 13–27.

Letto-Vanamo, P. (2005): “Access to Justice: A Conceptual and Practical Analysis with

Implications for Justice Reforms”. Research & Publications Unit (R&P Unit).

International Development Law Organisation. IDLO Voises of Development

Jurists Paper Series. Vol. 2. No. 1, 2005.

Lindroos, H. (2010): ”No vihdoinkin” – puolustusvoimien organisaatiossa toteutetun

SAP-järjestelmän jalkautuksen tarkastelua. Maanpuolustuskorkeakoulu/

Johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitos. Edita Prima Oy, Helsinki 2010. 50–84.

Litmala, M. & Alasaari, K. (2004): ”Köyhäinavusta kansalaisoikeudeksi? Oikeusapu-

uudistuksen seurantatutkimuksen I osaraportti”. Oikeuspoliittisen

tutkimuslaitoksen julkaisuja 211. Helsinki 2004.

Lonkila, M. (2000): Post-Soviet Russia: A Society of Networks? Teoksessa Russia: More

different than most. Edited by Markku Kangaspuro. Aleksanteri Institute,

Kikimora Publications. Gummerus Kirjapaino Oy, Saarijärvi 2000. 99‒112.

Luhmann, N. (1989): Ecological Communication. Translated and introduced by John

Bednarz Jr. Polity Press 1989.

Luhmann, N. (1995 (1984)): Social Systems. Alkup. Soziale Systeme: Grundriß einer

allgemeinen Theorie 1984. Translated by John Bednarz Jr. with Dirk Baecker.

Stanford University Press. Stanford. California 1995.

Luhmann, N. (2004): Law as a Social System. Translated by Klaus A. Ziegert. Edited by

Fatima Kastner, Richard Nobles, David Schiff, and Rosamund Ziegert. Oxford

University Press 2004.

Mabbet, D. & Bolderson, H. (1999): Theories and methods in comparative social policy.

Teoksessa Jochen Clasen (ed.) Comparative social policy: concepts, theories and

methods. Oxford, Blackwell, 1999. 34‒56.

Mahoney, J. (2000): “Path dependence in historical sociology”. Theory and Society 29 (4),

2000. 507‒548.

Maloney, W.A. (2012): The democratic contribution of professionalized representation.

Teoksessa New Participatory Dimensions in Civil Society. Professionalization and

individualized collective action. Edited by Jan W. van Deth and William A.

Maloney. Routledge/ECPR Studies in European Political Science. London and

New York 2012. 84‒96.

Mattei, U. (1994): Why the Wind Changed: Intellectual Leadership in Western Law.

American Journal of Comparative Law. 195‒218.

131

Mau, V.A., Mordashev, A.A. & Turuntsev, E.V. (toim.) (2007): We and They. Russia in

Comparative Perspective. Edited by Vladimir Mau, Alexey Mordashev and

Evgeny Turuntsev. Institute for the Economy in Transition. Sitra, the Finnish

Innovation Fund, Helsinki 2007.

Mazajev, V.D. (2013): К истории вопроса о российской правовой реформе. Teoksessa

Правовая реформа в России: восемь лет спустя. Сборник статей под

редакцией В.П. Мозолина. Составитель П.Д. Баренбойм. ЛУМ, Москва 2013.

306–321. [WWW-dokumentti].

<http://philosophicalclub.ru/content/docs/Pravovaya_reforma_v_Rosii_2012.pdf>.

(Luettu 16.4.2014).

McCarthy, T. (1992): Practical Discours: On the Relation of Morality to Politics. Teoksessa

Habermas and the Public Sphere. Edited by Craig Calhoun. Massachusetts

Institute of Technology 1992. 51‒72.

Mediatsija i pravo 3 (2013): «Большой разговор о международной семейной

медиации». Интервью. Без автора. Медиация и право. Посредничество и

примирение. N 3 (29) сентябрь 2013. Москва. 14‒24.

Mikkola, M. (2010): Social Human Rights of Europe. Karelactio. Bookwell Lt, Porvoo 2010.

Mikkola, M. & Khazova, O. (toim.) (2012): Riita lapsen huollosta Suomessa ja Venäjällä.

Forum Iuris, Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisut.

Helsinki 2012. Bookwell, Porvoo 2012.

Miller, G., Dingwall, R. & Murphy, E. (2004): Using qualitative data and analysis:

reflections on organizational research. Teoksessa Qualitative Research. Theory,

Method and Practice. Edited by David Silverman. Second Edition. First published

1997. Sage Publications Inc. 2004. 325‒341.

Miller, S.M. & Rein, M. (1967): Poverty, Inequality, and Policy. Teoksessa Social Problems:

A Modern Approach. Edited by Howard S. Becker. Department of Sociology,

Northwestern University. Second Printing, June 1967. John Wiley & Sons, Inc.

Printed in the United States of America. 426‒516.

Mirzojev, G. B. (2006): «Независимость под угрозой». ЭЖ-Юрист № 49. 2006.

Mommsen, W.J. (1974): The Age of Bureaucracy. Perspectives on the Political Sociology of

Max Weber. Oxford. Basil Blackwell. Printed in Great Britain by Western Printing

Services Ltd, Bristol and bound at the Kemp Hall Bindery, Oxford 1974.

Mozolin, V.P. (toim.) (2013): Правовая реформа в России: восемь лет спустя. Сборник

статей под редакцией В.П. Мозолина. Составитель П.Д. Баренбойм. ЛУМ,

Москва 2013. [WWW-dokumentti].

<http://philosophicalclub.ru/content/docs/Pravovaya_reforma_v_Rosii_2012.pdf>.

(Luettu 16.4.2014).

Nelken, D. (2003): Comparatists and Transferabilitys. Teoksessa Teoksessa Comparative

Legal Studies: Traditions and Transitions. Edited by Pierre Legrand and Roderick

Munday. Cambridge University Press. 437‒466.

Niemelä, M. & Saari, J. (toim.) (2011): Politiikan polut ja hyvinvointivaltion muutos.

Kelan tutkimusosasto, Helsinki. Juvenes Print – Tampereen yliopistopaino Oy,

Tampere 2011.

132

Norros, M. (2004): Kansainvälisen rikosoikeusavun järjestelmä Venäjällä. Euroopan

neuvoston yleissopimukset rikosoikeuden alalla ja niiden täytäntöönpano

Venäjällä. Oikeusministeriö, Julkaisu 2004:3. Edita Prima Oy 2004.

Norros, M. (2010): Judicial Cooperation in Civil Matters with Russia and Methods of

Evaluation. Kikimora Publications 2010. WS Bookwell Oy, Jyväskylä 2004.

Novikova, A. (2013): Аналитический отчет по исследованию «Оценка потребностей

граждан в юридической помощи», Институт «Право общественных

интересов» (PILnet), социолог Асмик Новикова. Teoksessa Создание системы

бесплатной юридической помощи в России: рекомендации к дальнейшему

сотрудничеству. Сборник материалов. – М. Институт «Право общественных

интересов» (PILnet), 2013. Под редакцией Д.Б. Шабельникова. Москва 2013.

56-135.

Nuotio, K. (2007a): Eettistä vai moraalista oikeutta? Oikeusvaltio monikulttuurisuuden

paineessa. Teoksessa Oikeus ja politiikka. Filosofisia esseitä. Kimmo Nuotio –

Heta Aleksandra Gylling (toim.). Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, E-

sarja N:o 18. Edita Prima Oy, Helsinki 2007. 127‒143.

Nuotio, K. (2007b): The Rationale of the Nordic Penal Policy compared with the

European Approach. Teoksessa Festschrift in Honour of Raimo Lahti. Edited by

Kimmo Nuotio. Publication of the Faculty of Law University of Helsinki. Helsinki

University Print. Helsinki 2007. 157‒174.

Nystén-Haarala, S. (2001): Russian Law in Transition. Kikimora Publications. Series B:21,

Helsinki 2001.

Oversloot, H. (2009): ”The Merger of Federal Subjects of the Russian Federation During

Putin's Presidency and After”. Review of Central and East European Law, Volume

34, Issue 2. Martinius Nijhoff Publishers, The Netherlands. 119–135.

Palo, S. (2010): Järjestäytyneet rikollisryhmät ja rikosvastuu. Forum Iuris. Helsingin

yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisut. Yliopistopaino. Helsinki 2010.

Palonen, K. (2006): “Two Concepts of Politics. Conceptual history and present

controversies”. Distinktion 12, 11‒25.

Palonen, K. (2014): Kaksi politiikan käsitettä. Tulkinta historiasta ja nykytilanteesta. 1‒26.

[WWW-dokumentti].

<https://www.jyu.fi/ytk/laitokset/yfi/oppiaineet/val/materiaalit/VALP100/Polartik

k.pdf>. (Luettu 8.9.2014).

Pelevin, A. (2014): Legal aid in the Leningrad Region. Presentation at the Seminar on Free

Legal Aid in Finland and Russia, 6 June 2014. Organisators of the Seminar Citizens’

Watch, Non-Governmental Human Rights Organisation, St. Petersburg and the

Conculate General of Finland, St. Petersburg.

Pohjonen, S. (2009): Onnea vai oikeutta, kas siinä pulma. Teoksessa Kovia aikoja: riitoja ja

maksukyvyttömyyttä. Toim./ed. H. Lindfors, E. Korkea-aho, S. Turunen. Edita

2009. 549–568.

Poljakova, N. (2007): «Некоторые вопросы становления государственной системы

оказания бесплатной юридической помощи малоимущим гражданам».

Юстиция (2007), № 5, 67.

133

Pomeranz, W.E. (2011): Russia and the European Court of Human Rights: Implications

for U.S. Policy at the Seminar sponsored by The Kennan Institute and the Henry

M. Jackson Foundation to explore the role of the European Court of Human

Rights (ECtHR) on the development of the rule of law in Russia, 3 May 2011.

[WWW-dokumentti]. <http://www.wilsoncenter.org/publication/russia-and-the-

european-court-human-rights-implications-for-us-policy>. (Luettu 4.4.2014.)

Presnjakov, M. V. & Vasiljev, A. A. (2012): «Получатели бесплатной юридической

помощи в Российской Федерации». Закон. Ноябрь 2012 г. 63‒71.

Rawls, J. (1988): Oikeudenmukaisuusteoria. Englanninkielinen alkuteos A Theory of

Justice. Published by arrangement with Harward University Press. Suomennos

Terho Pursiainen. WSOY:n graafiset laitokset, Juva 1988.

Rawls, J. (2004 (2001)): Justice as Fairness. A Restatement. Edited by Erin Kelly. Published

2001 by the President and Fellows of Harvard College. First Indian reprint 2004.

Published by Universal Law Publishing CO. PVT. LTD. Glorius Printers, New

Delhi 2004.

Razi, G.M. (1960): “Legal Education and the Role of the Lawyer in the Soviet Union and

the Countries of Eastern Europe”, 48 Cal.L.Rev. 776 (1960). [WWW-dokumentti].

<http://scholarship.law.berkeley.edu/californialawreview/vol48/iss5/3>. (Luettu

26.5.2014).

Reznitšenko, L. (toim.) (2002): Доступ к правосудию. Проблемы бесплатной

юридической помощи в странах Восточной и Центральной Европы.

Резниченко, Л. (ред.) 2002. Инициатива «Право общественных интересов»,

Будапештский правовой центр Колумбийского университета (PILI).

Напечатано в Венгрии, 2002 г.

Rice, S. (2007): A Human Right to Legal Aid. Keynote Address by Mr. Simon Rice, Senior

Lecturer in Law, Macquarie University, Sydney, Australia at the Conference in

Kyiv, Ukraine (27‒30 March 2007), [WWW-dokumentti].

<http://www.redress.org/downloads/publications/Kiyv%20Conference.pdf>.

(Luettu 6.5.2014).

Richter, J. & Ghodsee, K. (2009): ”Introduction: The State in Putin’s Russia”. Problems of

Post-Communism 56 (6) (November 1). 3‒6.

Rikmann, E. (2012): Construction of Civil Society in Estonia: Discursive and Institutional

Changes. Academic Dissertation. Institute of International and Social Studies,

Tallinn University, Tallinn 2012.

Rissanen, A. & Rantala, K. (2013): ”Julkisen oikeusavun kohdentuminen”.

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 117. Hakapaino Oy,

Helsinki 2013.

Rosas, A. & Helgesen, J. (toim.) (1990): Human Rights in a Changing East/West

Perspective. Edited by Allan Rosas and Jan Helgesen with the collaboration of

Donna Gomien. Pinter Publishers Limited, Great Britain 1990.

Rosti, H., Niemi, J. & Lasola, M. (2008): ”Legal Aid and Legal Services in Finland”.

National Research Institute of Legal Policy. Research Report No. 237. Hakapaino

Oy, Helsinki 2008.

134

Rottleuthner, H. (1989): Legal Evolution and the Limits of Law. Teoksessa Law, Morality,

and Discursive Rationality. Edited by Aulis Aarnio and Kaarlo Tuori. With an

introduction by Neil MacCormick and Jerzy Wroblewski. Helsingin yliopiston

julkisoikeuden laitoksen julkaisuja, D:8. Suomen Akatemian Tutkimushanke

Oikeuden rajat. Hakapaino Oy, Helsinki 1989. 215‒242.

Routio, P. (2007): Tapaustutkimus. [WWW-dokumentti].

<http://www2.uiah.fi/projects/metodi/071.htm>. 3.8.2007. Alkuperäinen sijainti:

<http://www2.uiah.fi/projects/metodi>. (Luettu 9.4.2013).

Rubinskaja, I.A. (2010): Некоторые аспекты применения медиации при

судопроизводстве у мировых судей. И.А.Рубинская, мировой судья судебного

участка №4 Первомайского района г. Ростова н/Д. Ростовский областной суд

27.02.2010. [WWW-dokumentti]. <http://www.rostoblsud.ru/ne_4360342>.

(Luettu 24.4.2013).

Ruonavaara, H. (ei päiv.): Turun yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunta. [WWW-

dokumentti].

<http://www.utu.fi/fi/yksikot/soc/yksikot/sosiologia/oppiaine/henkilokunta/ruona

vaara/Sivut/home.aspx >. (Luettu 9.4.2013).

Rusadvocate (2014): Коррупция в России: независимый годовой доклад

Всероссийской антикоррупционной общественной приемной Чистые руки.

14 января 2013 – 31 августа 2014. Ассоциация Адвокатов России за Права

Человека. Москва 17.9.2014. [WWW-dokumentti]

<http://rusadvocat.com/node/954>. (Luettu 18.9.2014).

Ruso, E-L. (1985): Maksuton oikeudenkäynti ja yleinen oikeusapu. Suomen lakimiesliiton

kustannus Oy, Helsinki 1985.

Saaranen-Kauppinen, A. & Puusniekka, A. (2006): KvaliMOTV – menetelmäopetuksen

tietovaranto [pdf-verkkojulkaisu]. Tampere: Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto

[ylläpitäjä ja tuottaja]. <http://www.fsd.uta.fi/menetelmaopetus/>. (Luettu

11.4.2013).

Saaranen-Kauppinen, A. & Puusniekka, A. (2009): Menetelmäopetuksen tietovaranto.

KvaliMOTV. Kvalitatiivisten menetelmien verkko-oppikirja.

Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston julkaisuja 2009. Yhteiskuntatieteellinen

tietoarkisto, Tampereen yliopisto. [WWW-dokumentti].

<http://www.fsd.uta.fi/haku/ >. (Luettu 10.4.2013).

Saarela-Kinnunen, M. & Eskola, J. (2001): Tapaus ja tutkimus = tapaustutkimus?

Teoksessa Ikkunoita tutkimusmetodeihin I. Metodin valinta ja aineistonkeruu:

virikkeit aloittelevalle tutkijalle. Toim. Juhani Aaltola, Raine Valli. Gummerus

Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2001. 158–169.

Saari, J. (toim.) (2010): ”Tulevaisuuden voittajat – Hyvinvointivaltion mahdollisuudet

Suomessa”. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 5/2010.

Saari, J. (2011a): Pienten askelten politiikka ja hyvinvointivaltion muutos. Teoksessa

Politiikan polut ja hyvinvointivaltion muutos. Toimittaneet Mikko Niemelä &

Juho Saari. Kelan tutkimusosasto, Helsinki. Juvenes Print – Tampereen

yliopistopaino Oy, Tampere 2011. 7‒24.

135

Saari, J. (2011b): Tulevaisuuden hyvinvointivaltio ja pienten askelten politiikka.

Eriarvoisuuden vähentäminen politiikan tavoitteena. Teoksessa Politiikan polut ja

hyvinvointivaltion muutos. Toimittaneet Mikko Niemelä & Juho Saari. Kelan

tutkimusosasto, Helsinki. Juvenes Print – Tampereen yliopistopaino Oy, Tampere

2011. 298‒329.

Šabelnikov, D.B. (2012): «Можно сколько угодно говорить, что право – это очень

важно, но люди должны сами это почувствовать». Шабельников, Д.Б.

Интервью в журнале «Закон», ноябрь 2012. 42‒53.

Šabelnikov, D. B. (toim.) (2013): Создание системы бесплатной юридической помощи

в России: рекомендации к дальнейшему развитию. Сборник материалов. – М.

Институт «Право общественных интересов» (PILnet), 2013. Под редакцией Д.Б.

Шабельникова. Москва 2013.

Šahova, E. (2014): Выступление на семинаре Бесплатная юридическая помощь в

Финляндии и в России, 6.6.2014 Санкт-Петербург. Non-Governmental Human

Rights Organisation, St. Petersburg, Consulate General of Finland, St. Petersburg.

Salmenniemi, S. (2007): Growing Flowers in the Fros: Civic Activity, Citizenship and

Gender in Russia. Doctoral dissertation. Departement of Sociology, University of

Helsinki 2007.

Salmenniemi, S. & Rotkirch, A. (toim.) (2008): Suhteiden Venäjä. Toimittaneet Suvi

Salmenniemi & Anna Rotkirch. Gaudeamus Helsinki University Press. Hakapaino,

Helsinki 2008.

Salmi, A.-M. (2006): Social Networks and Everyday Practices in Russia. Aleksanteri

Institute, Kikimora Publications. Gummerus Printing, Saarijärvi 2006.

Salminen, A. & Temmes, M. (2000): Transitioteoriaa etsimässä. Johdatus

jälkikommunististen maiden hallinnon uudistamisen lähtökohtiin. Kikimora

Publications. Series B:10, Helsinki 2000.

Šamlikašvili, C.A. (2011): «Внедрение медиации в России». Журнал Право Украины,

№ 6, 2011.

Šamlikašvili, C.A. (2012): «Взаимопомогающее право». Закон. № 5. Май 2012. 156‒157.

Šamlikašvili, C.A. (2014а): «ФИМ подводит итоги минувшего года». Медиация и

право. Посредничество и примирение. N 1(31) март 2014. Москва. 10‒16.

Šamlikašvili, C.A. (2014b): Бюллетень Федерального института медиации. 2013 год.

Издательство ООО «Межрегиональный центр управленческого и

политического консультирования». Москва, 2014.

Šamlikašvili, C.A., Gordijčuk, N.V., Karakčijeva, I.V., Pčelinceva, D.N., Taševskij, S.V.,

Tjul’kanov, S.L., Haritonov, S.V. (2014c): Aнализ опыта медативной практики стран

ближнего зарубежья (Белоруссии, Молдовы, Казахстана, Грузии, Украины,

Армении и др.). Авторский коллектив: Ц.А. Шамликашвили (научный

руководитель), Н.В. Гордийчук, И.В. Каракчиева, Д.Н. Пчелинцева, С.В.

Ташевский, С.Л. Тюльканов, С.В. Харитонов. Бюллетень Федерального

института медиации. 2013 год. Издательство ООО «Межрегиональный

центрправленческого и политического консультирования». Москва 2014.

149‒206.

Šamlikašvili, C. A., Gordijčuk, N.V., Karakčijeva, I.V., Pčelinceva, D.N., Taševskij, S.V.,

136

Tjul’kanov, S.L., Haritonov, S.V. (2014d): Aнализ прогнозов и экспертных оценок

развития медиативной практики в Российской Федерации. Авторский

коллектив: Ц.А. Шамликашвили (научный руководитель), Н.В. Гордийчук,

И.В. Каракчиева, Д.Н. Пчелинцева, С.В. Ташевский, С.Л., Тюльканов, С.В.

Харитонов. Бюллетень Федерального института медиации. 2013 год.

Издательство ООО «Межрегиональный центр правленческого и

политического консультирования». Москва 2014. 111‒148.

Scheinin, M. (1998): Yhteiset ihmisoikeutemme. Helsinki, Suomen YK-liitto ry, 1998.

Semina, T.A. (2013): Применение в Российской Федерации Конвенции о гражданско-

правовых аспектах международного похищения детей, заключенная в г. Гааге

25 октября 1980 г. Реформа законодательства. Механизмы медиации. Esitelmä

seminaarissa aiheesta Ajankohtaisia kysymyksiä lapsi- ja perheoikeudesta

Suomen ja Venäjän välillä. 8.‒10.10.2013. Suomen oikeusministeriön

seminaariaineisto 2013.

Skorobogatov, A.V. (2013): Цивилизационная парадигма российской правовой

культуры. 2013. [WWW-dokumentti].

<http://www.lihachev.ru/.../SkorobogatovAV_sec4_rus_03.04>. (Luettu 5.7.2013).

Smith, H. (2005): Russia and the European Union. Teoksessa Russia and Its Foreign

Policy. Influences, Interests and Issues. Edited by Hanna Smith. Gummerus

Printing, Saarijärvi 2005. 125‒142.

Smith, H. (toim.) (2005): Russia and Its Foreign Policy. Influences, Interests and Issues.

Edited by Hanna Smith. Gummerus Printing, Saarijärvi 2005.

Smith, E. (2006): Being as Being: A Phenomenology of Citizenship Amid the Crisis of

Modern Nihilism. 8.11.2006. [WWW-dokumentti].

<http://journals.sfu.ca/humanitas/index.php/humanities/article/view/6/10>.

(Luettu 2.2.2013).

Spagnoli, F. (2007): Making Human Rights Real. Algora Publishing. New York 2007.

Stadelmann-Steffen, I. (2012): A remedy for unequal participation? How welfare states

impact on social and political engagement. Teoksessa New Participatory

Dimensions in Civil Society. Professionalization and individualized collective

action. Edited by Jan W. van Deth and William A. Maloney. Routledge/ECPR

Studies in European Political Science. London and New York 2012. 139‒156.

Starikova, N.V. (2013): «Совестный суд в судебной системе Екатерины II (по

материалам Нижегородской губернии)». Вестник Мининского университета

№ 4 – 2013. [WWW-dokumentti].

<http://www.mininuniver.ru/mediafiles/u/files/Nauch_deyat/Vestnik/2013-

12%204/starikova.pdf>. (Luettu 5.9.2014).

Stephenson, S. (2000): “Civil Society and Its Agents in the Post-communist World: The

Case of the Russian Voluntary Sector”. Social Policy Review 12. 273‒293.

Štšerbak, Je.N. (2012): Статьи 17-18. Научно-практический комментарий к

Федеральному закону от 21 ноября 2011 г. N 324-ФЗ «О бесплатной

юридической помощи в Российской Федерации» (постатейный) (под ред.

Ю.А. Дмитриева). «Юркомпани» 2012.

137

Svendsen, K. (2009): An Overview of EU-Russia Legal Co-Operation. Teoksessa EU-

Russia Legal Co-operation. The EU-Russia Centre Review. Issue Fourteen, 2009.

12‒16. [WWW-dokumentti]. http://www.eu-russiacentre.org/wp-

content/uploads/2008/10/EURC_Review_XIV_english.pdf>. (Luettu 9.6.2014).

Tajfel, H. (1981): Human groups and social categories. Studies in social psychology.

Cambridge University Press 1981.

Tala, J., Litmala, M., Ervasti, K., Härmälä, S., Jaakkola, R., Muttilainen, V., Saarnilehto, A.

& Teittinen, S. (2000): Oikeusolot 2000. Katsaus oikeudellisten instituutioiden

toimintaan ja oikeusongelmiin. OPTL:n julkaisu 173. Helsinki 2000.

Temkina, A. (1997): Russia in Transition: The Case of New Collective Actors and New

Collective Actions. Kikimora Publications. The Series A, Aleksanteri Institute 1997.

Tereštšenko, V.V. (2007): История становления и развития провинциальной

адвокатуры: на материалах Курского края в период октября 1917‒1953 гг.

Tема диссертации и автореферата по ВАК 07.00.02, кандидат исторических

наук Терещенко, Валерия Вячеславовна. Научная библиотека диссертаций и

авторефератов. [WWW-dokumentti].

<http://www.dissercat.com/content/istoriya-stanovleniya-i-razvitiya-

provintsialnoi-advokatury-na-materialakh-kurskogo-kraya-v-#ixzz2zp2IBZWy>.

(Luettu 12.1.2013).

Terry, S.M. (1993): “Thinking About Post-communist Transitions: How Different Are

They?” Slavic Review 52(2). 331‒337.

Teubner, G. (1986): Introduction. Teoksessa Dilemmas of Law in the Welfare State. Edited

by Gunther Teubner. European University Institute: Series A-Law 3. Berlin, New

York, de Gruyter 1986. 3‒10.

Teubner, G. (1993): Law as an Autopoietic System. Translated by Anne Bankowska and

Ruth Adler. Edited by Zenon Bankowski. The European University Institute. Press

Series. Blackwell Publishers, Oxford UK & Cambridge USA 1993.

Timofejeva, T. (2014): Legal aid in St. Petersburg. Presentation at the Seminar on Free

Legal Aid in Finland and Russia, 6 June 2014. Organisators of the Seminar Citizens’

Watch, Non-Governmental Human Rights Organisation, St. Petersburg and the

Conculate General of Finland, St. Petersburg.

Tirronen, J. (2011): Politiikkaprosessin sisällä. Polkuriippuvuus, agendan asettaminen ja

innovaatioiden leviäminen. Teoksessa Politiikan polut ja hyvinvointivaltion

muutos. Toimittaneet Mikko Niemelä & Juho Saari. Kelan tutkimusosasto,

Helsinki. Juvenes Print – Tampereen yliopistopaino Oy, Tampere 2011. 26‒45.

Tsaritov, A. (2007): «Минюст вышел на защиту. Новый законопроект усилит

контроль за адвокатами». Российская газета (Право) № 57 (4320). 21.3.2007.

Trifonova, Je. (2014): «НКО предлагают Кремлю партнерство». Независимая газета

10.9.2014. [WWW-dokumentti]. <http://www.president-sovet.ru/events/6993/>.

(Luettu 10.9.2014).

Trigubovitš, N., Semina, T. & Tšernov, A. (2013): «Применение медиации при

разрешении споров о детях, в том числе в рамках реализации положений

Гаагской Конвенции о гражданско-правовых аспектах международного

похищения детей 1980 г.» Семейное право № 1, 2013. Москва 2013. 8‒11.

138

Tuomi, J. & Sarajärvi, A. (2003): Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. 1.‒2. painos.

Gummers Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2003.

Tuori, K. (1987): Tavoitteet ja periaatteet modernissa oikeudessa. Teoksessa Aiheita Max

Weberistä. Max Weber modernista rationalisuudesta, uskonnosta, oikeudesta ja

yhteiskuntaluokista. Tapani Hietaniemi (toim.). Tutkijaliitto, Gummerus Oy:n

kirjapaino, Jyväskylä 1987. 105‒126.

Töttö, P. (1989): Sosiologia teoriana modernista yhteiskunnasta. Yhteiskuntatieteiden

tutkimuslaitos, Sarja A 58/1989, Tampereen yliopisto, Tampere 1989.

Töttö, P. (2000): Pirullisen positivismin paluu. Laadullisen ja määrällisen tarkastelua.

Vastapaino. Painettu Gummerus Kirjapaino Oy:ssä, Jyväskylä 2000.

Töttö, P. (2004): Syvällistä ja pinnallista. Teoria, empiria ja kausaalisuus

sosiaalitutkimuksessa. Vastapaino. Gummerus Kirjapaino Oy, Saarijärvi 2004.

Uusitalo, H. (1991): Tiede, tutkimus ja tutkielma. Johdatus tutkielman maailmaan. WSOY.

Porvoo 1991.

Vander Zanden, J.W. (1979 (1965)): Sosiology. The Ohio State University. Fourth Edition.

John Wiley & Sons, Inc. Printed in the United States of America (1965). 1979.

Van Dijk, P. (1990): Universal Legal Principles of Fair Trial in Criminal Proceedings.

Teoksessa Human Rights in a Changing East/West Perspective. Edited by Allan

Rosas and Jan Helgesen with the collaboration of Donna Gomien. Pinter

Publishers Limited, Great Britain 1990. 89‒135.

Van Loon, H. (2013): «38 шагов к пониманию между разными правовыми системами

и традициями». Медиация и право. Посредничество и примирение. N 2 (28)

июнь 2013. Москва. 34‒39.

Van Oudenaren, J. & Tiersky, R. (2010): Europe and Russia: Strategic Partnership and

Strategic Mistrust. Teoksessa European Foreign Policies. Does Europe Still Matter?

Edited by Ronald Tiersky and John Van Oudenaren. Rowman & Littlefield

Publishers, Inc. Printed in the United States of America 2010. 69‒92.

Vartola, J. (2006): Näkökulmia byrokratiaan. 3. muuttamaton painos. Tampereen

Yliopistopaino Oy – Juvenes Print, Tampere 2006.

Vennesson, P. (2007): Case studies and process tracing: theories and practices. Paper

presented at the Seminar “Approaches in Social Sciences’ at the European

University Institute, 3-4 May 2007. 223‒239. [WWW-dokumentti].

<http://www.minorthesis.files.wordpress.com/>. (Luettu 4.4.2013).

Volkov, V.V. (2011): Введение. Teoksessa Право и правоприменение в России:

междисциплинарные исследования. Под ред. В.В.Волкова. «Статут», Москва

2011. 3‒14.

Weber, M. (1954): Maw Weber on Law in Economy and Society. Edited with introduction

and annotations by Max Rheinstein, Max Pam Professor of Comparative Law,

University of Chicago Law School. Translation from Max Weber, Wirtschaft und

Gesellschaft, Second Edition (1925) by Edward Shils, Professor of Sociology,

Committee on Social Thought, University of Chicago and Max Rheinstein.

Cambridge Massachusetts, Harvard University Press 1954.

Weber, M. (1964 (1922)): The Theory of Social and Economic Organisation (1922).

Translated by A.M. Henderson and Talcott Parsons, 1947. Edited with an

139

Introduction by Talcott Parsons. Oxford University Press, New York, Inc. First

Free Press Paperback Edition 1964.

Weber, M. (1983): Economi och Samhälle 1. Förståendesociologins grunder. Lund 1983.

Weber, M. (1985): Economi och Samhälle 1. Förståendesociologins grunder Avd. II.Kap.

V-VII Lund 1985.

Weber, M. (1994 (1919)): Politik als Beruf. Teoksessa Max-Weber-Studienausgabe 1/17.

Tübingen: Mohr, 35‒88.

Weber, M. (1995): The Russian Revolutions. Translated and Edited by Gordon C. Wells

and Peter Baehr. Polity Press. First published by Polity Press in association with

Blackwell Publishers 1995.

Zagainova, S.K. (toim.) (2011): Комментарий к Федеральному закону «Об

альтернативной процедуре урегулирования споров с участием посредника

(процедуре медиации)» отв. ред. С.К. Загайнова, В.В. Ярков. Серия

«Библиотека медиатора». Книга 1. Москва-Берлин, Инфотропик Медиа 2011.

Zagainova, S.K. (2012a): «О комплексном подходе к развитию медиации в России».

Закон № 3. 2012. 51‒56.

Zagainova, S.K. (2012b): Коммерческая медиация в России: основные трудности и

пути их решения. Teoksessa Коммерческая медиация. Теория и практика.

Под ред. С.К. Загайновой, В.О. Аболонина. Центр медиации Уральской

государственной юридической академии. Infotropic media 2012. 69‒83.

Zagainova, S.K. (2013): Доклад «Медиация в России: законодательство и практика»

на семинаре «Медиация в гражданском процессе – опыт Финляндии и

России» 16 апреля 2013 года, Хельсинки, Финляндия. Suomen oikeusministeriö

2013.

Zaiontškovskaja, Ž.A. (2004): Защита прав трудящихся-мигрантов в странах ЦВЕ и

СНГ и перспективы присоединения к Конвенции ООН 1990 г. Отчет для

ЮНЕСКО. Контрактор Ж.А. Зайончковская. [WWW-dokumentti].

<http://migrocenter.ru/science/Centran%2Band%2BEastern%2BEurope%2Band%2

Bthe%2BCIS.pdf>. (Luettu 8.6.2014).

Zalutskaja, I. (2011): Maksuttoman oikeusavun järjestelmän kehittäminen Venäjällä.

Esitelmä Helsingissä 5.‒7.9.2011. Suomen oikeusministeriön koulutusmatkan

materiaalit 2011.

Zorkin, V.D. (2007): Доклад Председателя Конституционного Суда Российской

Федерации В.Д. Зорькина «Защита социальных прав и преодоление

несправедливости: проблемы конституционного правосудия» на научной

конференции «Социальные права и практика Конституционного Суда

Российской Федерации», Юридический факультет Санкт-Петербургского

государственного университета. 5‒7 июня 2007 г. 1‒34. [WWW-dokumentti.]

<http://www.ksrf.ru/ru/News/Speech/Pages/ViewItem.aspx?ParamId=18>. (Luettu

16.4.2014).

Zorkin, V.D. (2013 (2004)): Тезисы о правовой реформе в России. Перепечатано из

журнала «Законодательсто и экономика», 2004, № 2. Teoksessa Правовая

реформа в России: восемь лет спустя. Сборник статей под редакцией В.П.

Мозолина. Составитель П.Д. Баренбойм. ЛУМ, Москва 2013. 20‒37. [WWW-

140

dokumentti].

<http://philosophicalclub.ru/content/docs/Pravovaya_reforma_v_Rosii_2012.pdf>.

(Luettu 16.4.2014).

Zorkin, V.D. (2014): Доклад В.Д. Зорькина «Судебная и правовая реформы в России».

1 февраля 2014 г. [WWW-dokumentti.]

<http://www.ksrf.ru/ru/News/Speech/Pages/ViewItem.aspx?ParamId=10>. (Luettu

16.4.2014).

Yin, R.K. (1994): Case Study Research. Design and Methods. Second Edition. Applied

Social Research Methods Series, Volume 5. Sage Publications, Inc. 1994.

Örücü, E. (2003): Comparatists and Extraordinary Places. Teoksessa Teoksessa

Comparative Legal Studies: Traditions and Transitions. Edited by Pierre Legrand

and Roderick Munday. Cambridge University Press. 467‒489.

LAIT JA VIRALLISLÄHTEET CDCJ(2002)21. 31 Council of Europe, European Committee on Legal Co-operation (CDCJ)

Action Plan on Legal Assistance Systems (May 31, 2002). [WWW-dokumentti].

<https://wcd.coe.int/ViewDoc.jsp?id=288021&Site=COE>. (Luettu 9.6.2014).

CoE Rec R(93)1E. Council of Europe, Committee of Ministers. Recommendation No R (93)

1 of the Committee of Ministers to Member States on Effective Access to the Law

and to Justice for the Very Poor (Adopted by the Committee of Ministers on 8

January 1993 at the 484ter meeting of the Ministers’ Deputies). [WWW-

dokumentti].

<https://wcd.coe.int/ViewDoc.jsp?id=617333&Site=CM&BackColorInternet=C3C3

C3&BackColoIntranet=EDB021&BackColorLogged=F5D383>. (Luettu 4.4.2013).

CoE Rec(98)1. Recommendation Rec(98)1 of the Committee of Ministers to member States

on family mediation (Adopted by the Committee of Ministers on 21 January 1998

at the 616th meeting of the Ministers' Deputies). [WWW-dokumentti].

<https://wcd.coe.int/ViewDoc.jsp?id=461277&Site=CM&BackColorInternet=C3C3

C3&BackColorIntranet=EDB021&ackColorLogged=F5D383>. (Luettu 2.6.2013).

CoE Rec(2002)10E. Recommendation Rec (2002)10 of the Committee of Ministers to

member States on mediation in civil matters (Adopted by the Committee of

Ministers on 18 September 2002 at the 808th meeting of the Ministers' Deputies).

[WWW-dokumentti].

<https://wcd.coe.int/ViewDoc.jsp?id=306401&Site=CM&BackColorInternet=C3C3

C3&BackColorintranet=EDB021&BackColorLogged=F5D383>. (Luettu 5.4.2013).

CoE Res. 1065(1995). Parlamentary Assembly Resolution 1065 (1995) on procedure for an

opinion on Russia's request for membership of the Council of Europe. Assembly

debate on September 26, 1995 (27th Sitting). Doc. 7372, report of the Political

Affairs Committee, rapporteur: Mr Muehlemann; and Doc. 7384, opinion of the

Committee on Legal Affairs and Human Rights, rapporteur: Mr Bindig. Text

adopted by the Assembly on 26 September 1995 (27th Sitting). [WWW-

dokumentti].

<http://assembly.coe.int/Main.asp?link=/Documents/AdoptedText/ta95/ERES1065.

htm>. (Luettu 2.3.2014).

141

CoE Res. 1509(2006). Parlamentary Assembly Resolution 1509 (2006). Human rights of

irregular migrants. Text adopted by the Assembly on 27 June 2006 (18th Sitting).

[WWW-dokumentti]. <http://assembly.coe.int/nw/xml/XRef/Xref-XML2HTML-

en.asp?fileid=17456&lang=en>. (Luettu 8.6.2014).

CoE Res. 1989(2014). Parlamentary Assembly Resolution 1989 (2014). Provisional version.

“Access to nationality and the effective implementation of the European

Convention on Nationality Assembly”, Parliamentary Assembly, Council of

Europe, Debate on 9 April 2014 (15th Sitting), Arts. 4-5. [WWW-dokumentti].

<http://assembly.coe.int/ASP/Doc/XrefViewPDF.asp?FileID=20871&Language=EN

>. (Luettu 30.4.2014).

EEAS 2011. EU-Russia Common Spaces Progress Report 2010. March 2011. [WWW-

dokumentti]. <http://eeas.europa.eu/russia/index_en.htm>. (Luettu 6.3.2013).

EIT, Airey v. Ireland Appl. No 6289/73. European Court of Human Rights, Airey v.

Ireland (9 October 1979) (Application No: 6289/73). [WWW-dokumentti].

<http://hudoc.echr.coe.int/sites/eng/pages/search.aspx?i=001-

57420#{"itemid":["001-57420"]}>. (Luettu 6.9.2009).

EIT, Faulkner v. the UK Appl. No 30308/96. European Court of Human Rights, Faulkner

v. The United Kingdom (30 November 1999) (Application No: 30308/96). [WWW-

dokumentti].

<http://sim.law.uu.nl/SIM/CaseLaw/hof.nsf/d0cd2c2c444d8d94c12567c2002de990/

3df77eb02ec8b60cc125684700356cfb?OpenDocument>. (Luettu 10.6.2014).

EY/52/2008. Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2008/52/EY, annettu 21

päivänä toukokuuta 2008, tietyistä sovittelun näkökohdista siviili- ja

kauppaoikeuden alalla. Virallinen lehti nro L 136 , 24/05/2008. 0003–0008.

FMS 2014. Федеральная миграционная служба. Официальные статистические

данные. [WWW-dokumentti].

<http://www.fms.gov.ru/about/statistics/data/details/54891>. Luettu 5.7.2014.

FRS 2006. Федеральная регистрационная служба Российской Федерации,

Федеральная регистрационная служба Московской области,

Регистрационный вестник Московской области, 2006.

FRS 2007. Федеральная регистрационная служба Российской Федерации, статистика,

предоставленная Министерству юстиции Финляндии 12 апреля 2007 г.

Suomen oikeusministeriö.

FZ 3185-I/1992. Федеральный закон «О психиатрической помощи и гарантиях прав

граждан при ее оказании» от 2 июля 1992 г. N 3185-I. 25 августа 1992 г.

Российская Газета.

FZ 4528-I/1993. Федеральный закон «О беженцах» от 19 февраля 1993 г. N 4528-I (с

изменениями и дополнениями). [WWW-dokumentti].

<http://base.garant.ru/10105682/>. (Luettu 10.09.2013).

FZ 5/1995. Федеральный закон «О ветеранах» от 12.01.1995 г. N 5-ФЗ. Принят ГД ФС

РФ 16.12.1994. Lействующая редакция от 08.05.2013. [WWW-dokumentti].

<http://www.consultant.ru/popular/veteran/>. (Luettu 25.5.2013).

FZ 122/1995. Федеральный закон «О cоциальном обслуживании граждан пожилого

возраста и инвалидов» от 2 августа 1995 года N 122-ФЗ. [WWW-dokumentti].

142

<http://base.consultant.ru/cons/cgi/online.cgi?req=doc;base=LAW;n=121898>.

(Luettu 8.8.2013).

FZ 76/1998. Федеральный закон «О статусе военнослужащих» от 27 мая 1998 года N

76-ФЗ. [WWW-dokumentti]. <http://www.consultant.ru/popular/soldier/>.

(Luettu 8.8.2013).

FZ 63/2002. Федеральный закон «Об адвокатской деятельности и адвокатуре в

Российской Федерации» от 31 мая 2002 г. N 63-ФЗ. Собрание

законодательства Российской Федерации. 2001. N 52. Ст. 4921.

FZ 138/2002. Гражданский процессуальный кодекс Российской Федерации от

14.11.2002 N 138-ФЗ (ред. от 21.07.2014) (с изм. и доп., вступ. в силу с 06.08.2014).

[WWW-dokumentti].

<http://www.consultant.ru/document/cons_doc_LAW_160129/>. (Luettu 3.9.2014).

FZ 122/2004. Федеральный закон "О внесении изменений в законодательные акты

Российской Федерации и признании утратившими силу некоторых

законодательных актов Российской Федерации в связи с принятием

федеральных законов "О внесении изменений и дополнений в Федеральный

закон "Об общих принципах организации законодательных

(представительных) и исполнительных органов государственной власти

субъектов Российской Федерации" и "Об общих принципах организации

местного самоуправления в Российской Федерации" от 22.08.2004 N 122-ФЗ

(ред. от 28.12.2013, с изм. от 04.06.2014) [WWW-dokumentti].

<http://www.consultant.ru/document/cons_doc_LAW_157076/>. (Luettu 8.6.2014).

FZ 214/2007. Федеральный закон от 24.07.2007 N 214-ФЗ (ред. от 05.04.2013, с изм. от

22.02.2014) "О внесении изменений в отдельные законодательные акты

Российской Федерации в связи с принятием Федерального закона "О

внесении изменений в Уголовно-процессуальный кодекс Российской

Федерации и Федеральный закон "О прокуратуре Российской Федерации".

[WWW-dokumentti].

<http://www.consultant.ru/document/cons_doc_LAW_144736/#p172>. (Luettu

25.5.2014).

FZ 193/2010. Федеральный закон «Об альтернативной процедуре урегулирования

споров с участием посредника (процедуре медиации)» от 27.07.2010 N 193-ФЗ.

Российская газета 30.07.2010, N 168.

FZ 194/2010. Федеральный закон «О внесении изменений в отдельные

законодательные акты Российской Федерации в связи с принятием

Федерального закона «Об альтернативной процедуре урегулирования споров

с участием посредника (процедуре медиации)»» от 27.07.2010 N 194-ФЗ.

Российская газета 30.07.2010, N 168.

FZ 324/2011. Федеральный закон «О бесплатной юридической помощи в Российской

Федерации» от 21 ноября 2011 года N 324-ФЗ. Федеральный выпуск

«Российской Газеты» от 23 ноября 2011 г.

FZ 326/2011. Федеральный закон от 21.11.2011 N 326-ФЗ (ред. от 05.04.2013, с изм. от

28.12.2013) "О внесении изменений в отдельные законодательные акты

Российской Федерации в связи с принятием Федерального закона "О

бесплатной юридической помощи в Российской Федерации". [WWW-

143

dokumentti]. <http://www.consultant.ru/document/cons_doc_LAW_148406/#p73>.

(Luettu 25.5.2013).

FZ 9/2014. Федеральный конституционный закон от 4.6.2014 N 9-ФЗ “О внесении

изменений в Федеральный конституционный закон « О Конституционном

Суде Российской Федерации» Российская газета, Федеральный выпуск

«Российской Газеты» от 6 июня 2014 г.

HCCH guide 2013. Guide to good practice on mediation under the Hague Convention of

25 October 1980 on the Civil Aspects of International Child Abduction. [WWW-

dokumentti].

<http://www.hcch.net/index_en.php?act=search.google&q=guide+mediation>.

(Luettu 24.7.2013).

HCCH doc.prel N 13/2011. The Hague Conference on Private International Law. Doc.

prel Nо 13/December 2011. Guide to Part II of the Sixth Meeting of the Special

Commission and Consideration of the desirability and feasibility of further work

in connection with the 1980 and 1996 Conventions drawn up by the Permanent

Bureau. [WWW-dokumentti].

<http://www.hcch.net/index_en.php?act=progress.listing&cat=7>. (Luettu

26.7.2013).

HCCH rec. N 61/2011. The Hague Conference on Private International Law. Conclusions

and Recommendations of Part I and Part II of the Special Commission on the

practical operation of the 1980 Child Abduction Convention and the 1996 Child

Protection Convention and a Report of Part II of the Meeting drawn up by the

Permanent Bureau, April 2012. [WWW-dokumentti].

<http://www.hcch.net/index_en.php?act=text.display&tid=21>. (Luettu 26.7.2013).

HE 82/2001 vp. Hallituksen esitys Eduskunnalle oikeusapulaiksi ja eräiksi siihen

liittyviksi laeiksi. [WWW-dokumentti].

<http://www.finlex.fi./fi/esitykset/he/2001/20010082>. (Luettu 28.5.2013).

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 10.12.1948. Suomen laki I. Toim. Kristiina

Kahri. Tallentum. Helsinki 2012.

Konsepti 2008. Концепция правового эксперимента по внедрению примирительных

процедур на базе Уральского федерального округа. Федеральный

арбитражный суд Уральского округа. 2008. [WWW-dokumentti].

<http://fasuo.arbitr.ru/node/1746>. (Luettu 22.5.2013).

Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 8.4.1983/361. Suomen laki I. Toim. Kristiina

Kahri. Tallentum. Helsinki 2012.

Laki lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanosta

(16.8.1996/619). Suomen laki I. Toim. Kristiina Kahri. Tallentum. Helsinki 2012.

Laki kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta (17.6.2011/746). Suomen laki II.

Toimittaja Stina Wikberg. Tallentum. Helsinki 2012.

NL UP 1306/1991. Указ Президента СССP от 11.01.1991 № УП-1306 «Об утверждении

общего положения о Военно-политических органах». [WWW-dokumentti].

<http://lawru.info/dates/list64/page3.htm>. Luettu 3.5.2014.

NL Z 1165-X/1979. Закон СССР от 30 ноября 1979 г. N 1165-X «Об адвокатуре в СССР».

Ведомости Верховного Совета СССР, 1979, N 49, ст. 846.

144

Oikeusapulaki 5.4.2002/257. Suomen laki II. Toimittaja Stina Wikberg. Tallentum.

Helsinki 2012.

OM 2006a. Oikeusministeriö, kansainvälinen yksikkö 2006a. Seminaari aiheesta

Maksuttoman oikeusavun pilottihanke Venäjällä. Moskova 29.11.-1.12.2005.

Raportti OM5/823/2005, päivätty 10.1.2006. Laatija Marina Venäläinen. Suomen

oikeusministeriö 2006.

OM 2006b. Oikeusministeriön vuosien 1995‒2005 Venäjä-yhteistyön tarkastelu ja

kehittämisehdotukset. Raportti 11.9.2006. Suomen oikeusministeriö 2006.

OM 2006c. Oikeusministeriö, kansainvälinen yksikkö 2006c. Pyöreä pöytä aiheesta

Oikeusavun koordinointi. Samara 16.‒17.10.2006. Järjestäjä Public Interest Law

Initiative (PILI, Budapest). Raportti OM4/813/2006, päivätty 30.11.2006. Laatija

Marina Venäläinen. Suomen oikeusministeriö 2006.

OM 29.4.2013. Sektoriministeriön vuosianalyysi. Liite 10. Suomen oikeusministeriö 2013.

OSCE, Final Act 1975. Conference on Security and Co-operation in Europe. Final Act.

Helsinki 1975. [WWW-dokumentti].

<http://www.osce.org/mc/39501?download=true>. (Luettu

27.5.2014).ttp://www.zonazakona.ru/law/docs_ussr/545/>. (Luettu 11.5.2013).

PACE 28.1.2015. Citing Ukraine, PACE renews sanctions against Russian delegation.

Session. [WWW-dokumentti].

<http://www.assembly.coe.int/nw/xml/News/News-View-

EN.asp?newsid=5410&lang=2&cat=8>. (Luettu 30.1.2015).

PKSRF 8-P/2001, 415-O/2003, 88-O/2006. Постановление Конституционного Суда

Российской Федерации от 24 мая 2001 г. № 8-П; определения от 4 декабря

2003 г. № 415-О и от 11 мая 2006 г. № 88-О.

PPRF 805/2001. Постановление Правительства Российской Федерации от 20 ноября

2001 г. N 805 «О федеральной целевой программе «Развитие судебной

системы России» на 2002‒2006 годы» (с изменениями от 6 февраля 2004 г.).

[WWW-dokumentti]. <http://base.garant.ru/12124943/> . (Luettu 3.3.2013).

PPRF 534/2005. Постановление Правительства Российской Федерации от 22 августа

2005 г. N 534 «О проведении эксперимента по созданию государственной

системы оказания бесплатной юридической помощи малоимущим

гражданам». Собрание законодательства РФ (2005) N 35, ст. 3615; (2006) N 47,

ст. 4906.

PPRF 583/2006. Постановление Правительства Российской Федерации от 21 сентября

2006 г. N 583 «О федеральной целевой программе «Развитие судебной

системы России» на 2007‒2012 годы» (в ред. Постановлений Правительства

РФ от 10.04.2007 N 214, от 14.02.2008 N 68, от 17.03.2009 N 235, от 10.09.2010 N

703). Федеральный выпуск «Российской газеты» N 4211, 1 ноября 2006 г.

PPRF 676/2006. Постановление Правительства Российской Федерации от 13 ноября

2006 г. N 676 «О продлении на 2007 года срока эксперимента по созданию

государственной системы оказания бесплатной юридической помощи

малоимущим гражданам». Собрание законодательства РФ (2006) N 27, ст.

1888.

145

PPRF 135/2008. Постановление Правительства Российской Федерации от 3 марта

2008 г. N 135 «О государственных юридических бюро». Собрание

законодательства РФ (2008) N 10, ст. 933.

PPRF 1029/2008. Постановление Правительства Российской Федерации от 25 декабря

2008 г. N 1029 «О государственных юридических бюро» г. Москва. Российская

газета. Опубликовано 15 января 2009 г.

PPRF 991/2009. Постановление Правительства Российской Федерации от 03 декабря

2009 г. N 991 «О государственных юридических бюро». [WWW-dokumentti].

<http://www.inpravo.ru/baza1/art5s/nm-liza2c.htm>. (Luettu 20.5.2013).

PPRF 312/2014. Постановление Правительства Российской Федерации от 15 апреля

2014 г. N 312 г. Москва «Об утверждении государственной программы

Российской Федерации «Юстиция». Опубликовано 24 апреля 2014 г. на

Интернет-портале «Российской Газеты».

PPRK 10/2007. Постановление Правительства Республики Карелия от 7 февраля 2007

№ 10 «Об утверждении прожиточного минимума на душу населения и по

основным социально-демографическим группам населения по Республике

Карелия за четвертый квартал 2006 года». Газета Карелия (февраль 2007) №

17.

PPSP 95/2013. Постановление Правительства Санкт-Петербурга от 14.02.2013 N 95 «О

мерах по реализации Закона Санкт-Петербурга «О бесплатной юридической

помощи в Санкт-Петербурге». [WWW-dokumentti].

<http://gov.spb.ru/helper/social/service/urist/>. (Luettu 8.6.2014).

RPRF 125/2011. Распоряжение Правительства Российской Федерации от 4 февраля

2011 г. N 125. Собрание законодательства РФ (2011) N 7, ст. 1012.

RPRF 1735/2012. Распоряжение Правительства Российской Федерации от 20

сентября 2012 г. N 1735-р г. Москва. Российская газета. Опубликовано 2

октября 2012 г. в «РГ-Бизнес» N 866.

RPRF 517/2013. Распоряжение Правительства Российской Федерации от 4 апреля

2013 г. N 517-р. Собрание законодательства Российской Федерации, 2013, N 14,

ст. 1743.

SDK 77/1968. Genevessä 28 päivänä heinäkuuta 1951 tehty pakolaisten oikeusasemaa

koskeva yleissopimus (77/1968). [WWW-dokumentti].

<http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/1968007>. (Luettu 5.9.2013).

SopS 80/1968. New Yorkissa 28 päivänä syyskuuta 1954 tehty valtiottomien henkilöiden

oikeusasemaa koskeva yleissopimus (SopS 80/1968). Suomen laki I. Toim.

Kristiina Kahri. Tallentum. Helsinki 2012.

SopS 6/1976. Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen 16 päivänä joulukuuta 1966

hyväksymä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva

kansainvälinen yleissopimus (SopS 6/1976). Suomen laki I. Toim. Kristiina Kahri.

Tallentum. Helsinki 2012.

SopS 8/1976. Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen 16 päivänä joulukuuta 1966

hyväksymä kanslaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen

yleissopimus (SopS 8/1976). Suomen laki I. Toim. Kristiina Kahri. Tallentum.

Helsinki 2012.

146

SopS 48/1980. Sopimus Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton

välillä oikeussuojasta ja oikeusavusta siviili-, perhe- ja rikosasioissa. SopS 48/1980.

Suomen laki II. Toimittaja Stina Wikberg. Tallentum. Helsinki 2012.

SopS 47/1988. Haagissa 25 päivänä lokakuuta 1980 tehty kansainvälisluonteisten

oikeudenkäyntien helpottamista koskeva yleissopimus (SopS 47/1988). Suomen

laki II. Toimittaja Stina Wikberg. Tallentum. Helsinki 2012.

SopS 18‒19/1990. Euroopan ihmisoikeussopimus (SopS 18‒19/1990) (Yleissopimus

ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi). Suomen laki I. Toim.

Kristiina Kahri. Tallentum. Helsinki 2012.

SopS 57/1994. Haagissa 25 päivänä lokakuuta 1980 kansainvälisestä lapsikaappauksesta

tehty yksityisoikeudenalaa koskeva yleissopimus (SopS 57/1994). Suomen laki I.

Toim. Kristiina Kahri. Tallentum. Helsinki 2012.

SopS 78‒80/2002. Uudistettu Euroopan sosiaalinen peruskirja (SopS 78‒80/2002). Suomen

laki I. Toim. Kristiina Kahri. Tallentum. Helsinki 2012.

SopS 8/2011. Haagissa 19 päivänä lokakuuta 1996 toimivallasta, sovellettavasta laista,

toimenpiteiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä

vanhempainvastuuseen ja lastensuojeluun liittyvissä asioissa tehty yleissopimus

(SopS 8/2011). Suomen laki I. Toim. Kristiina Kahri. Tallentum. Helsinki 2012.

Suomen perustuslaki 11.6.1999/731. Suomen laki I. Toim. Kristiina Kahri. Tallentum.

Helsinki 2012.

Utšreždenija 1775. Учреждения для управления губерний Всероссийской империи.

Ч. 1: 7 ноября 1775 г.; Ч. 2: 4 января 1780 г. Полное собрание законов

Российской Империи. Собр. I. СПб., 1830. № 14392.

UM 4.3.2014. Ulkoasiainministeriön verkkosivut. [WWW-dokumentti].

<http://formin.fi/public/default.aspx?contentid=68139&contentlan=1&culture=fi-

FI>. (Luettu 8.6.2014).

UPRF 673/1995. Указ Президента РФ от 06.07.1995 N 673 "О разработке концепции

правовой реформы в Российской Федерации". [WWW-dokumentti].

<http://www.consultant.ru/document/cons_doc_LAW_7084/>. (Luettu 16.4.2014).

UPRF 761/2012. Указ Президента РФ от 1 июня 2012 г. N 761 "О Национальной

стратегии действий в интересах детей на 2012 - 2017 годы". [WWW-

dokumentti]. <http://base.garant.ru/70183566/>. (Luettu 1.4.2014).

VF AAL 2/2005. Второй Всероссийский съезд адвокатов. Резолюция N 2 //

Адвокатская палата. 2005. N 5. 4‒5.

VF duuman istunnon pöytäkirja 17.12.2012. "Проблемы ратификации Российской

Федерацией Европейской социальной хартии" (проведены 17.12.2002).

[WWW-dokumentti]. <http://iam.duma.gov.ru/node/1/3815>. (Luettu 2.3.2013).

VF OM 180/2011. Приказ Министерства юстиции Российской Федерации от 31 мая

2011 г. N 180 г. Москва «Об утверждении уставов федеральных казенных

учреждений государственных юридических бюро». Российская газета.

Опубликовано 22 июня 2011 г.

VF OM 2013. ”Doklad o deiatel’nosti Ministerstva iustitsii Rossiiskoi Federatsii v sfere

obespecheniia grazhdan Rossiiskoi Federatsii besplatnoi iuridicheskoi

pomoshch’iu za 2013 god”, “RG” – Federal’nyi vypusk No.6349 (4 April 2014).

147

VF PL 1993. Конституция Российской Федерации от 25.12.1993, с изменениями от

30.12.2008. [WWW-dokumentti]. <http://www.constitution.ru/>. (Luettu 1.4.2013).

VF PR 1168/2011. Основы государственной политики Российской Федерации в сфере

развития правовой грамотности и правосознания граждан. Постановление

Президента Российской Федерации Д. Медведева от 28 апреля 2011 г. Пр-1168.

Опубликовано: 14 июля 2011 г. в «РГ» - Федеральный выпуск N 5527.

VF SF 2012, 2013. Cовет Федерации Федерального Собрания Российской Федерации.

Медиация позволяет участникам спора найти взаимоприемлемое решение в

рамках закона, 23.4.2012; Участники прошедшего в Советет Федерации

«Круглого стола» обсудили опыт и проблемы развития института медиации

в России, 21.3.2013. [WWW-dokumentit].

<http://archiv.council.gov.ru/inf_ps/chronicle/2012/04/item19394.html>,

<http://archiv.council.gov.ru/inf_ps/chronicle/2013/03/item21761.html>. (Luettu

30.6.2014).

ZRK 1664/2012. Закон Республики Карелия от 28.12.2012 N 1664-ЗРК "О бесплатной

юридической помощи в Республике Карелия и внесении изменений в

отдельные законодательные акты Республики Карелия" (принят ЗС РК

20.12.2012). [WWW-dokumentti]. <http://base.consultant.ru/regbase/>. (Luettu

1.4.2013).

ZSP 474‒80/2012. Закон Санкт-Петербурга от 19.09.2012 N 474-80 «О бесплатной

юридической помощи в Санкт-Петербурге». [WWW-dokumentti].

<http://gov.spb.ru/helper/social/service/urist/>. (Luettu 8.6.2014).

148

Liitteet

LIITE 1.

Julkinen oikeusavun järjestelmä siviilioikeudellisissa asioissa Venäjällä

oikeusapukokeilun aikana

2006-2011

Valtion oikeusaputoimistot

(10 oikeusaputoimistoa)

alle minimitoimeentulon rajan elävät Venäjän kansalaiset (vähävaraiset kansalaiset)

(tulojen selvitys)

suulliset ja kirjalliset konsultaatiot oikeudellisissa kysymyksissä

asiakirjojen laatiminen

(valitukset, hakemukset, yms.)

päämiehen edustaminen siviilioikeudenkäynnissä, täytäntöönpanoprosessissa, itsehallintoelimissä ja muissa organisaatioissa

II maailman sodan veteraanit

I, II ryhmän invalidit

ei-työssäkäyvät eläkeläiset

(kategoriat lisätty vuonna 2007;

ei tulojen selvitystä)

suulliset konsultaatiot

oikeudellisissa kysymyksissä

Valtion oikeusaputoimistojen

sopimukset asianajajakamarien kanssa subjekteissa

149

LIITE 2.

Julkinen oikeusapu

siviilioikeudellisissa asioissa Venäjällä 2012-

Alle minimitoimeentulon rajan elävät Venäjän kansalaiset

(vähävaraiset)

Sosiaalisesti heikossa asemassa olevat Venäjän kansalaiset

I ja II ryhmän invalidit II maailman sodan veteraanit sekä Venäjän, NL:n, Sosialistisen työn sankarit

invalidilapset, orpolapset, vailla vanhempiensa huoltajuutta jääneet lapset, heidän lailliset edustajansa

L ikäihmisten ja invalidien sosiaalipalveluista 122/1995 julkiseen oikeusapuun oikeutetut henkilöt

alaikäisten laitoksissa sekä vankiloissa ja heidän lailliset edustajansa

L psykiatrisesta avusta ja kansalaisoikeuksista 3185-I/1992 julkiseen oikeusapuun

oikeutetut henkilöt

oikeustoimikelvottomat henkilöt ja heidän lailliset edustajansa

muissa federaatio- tai aluelaeissa julkiseen oikeusapuun

oikeutetut henkilöt

Julkisen oikeusapuun osallistuvat muut toimijat

Asianajajat

Notaarit

(notaariasioiden yhteydessä tapahtuva neuvonta)

Julkisen oikeusavun

toimijat

Koordinoiva federatiivinen toimeenpanoelin -

VF:n oikeusministeriö

Valtion toimeenpanoelimet

VF:n subjekteissa

Valtion budjetin ulkopuoliset säätiöt, mm. eläkelaitos

Valtion oikeusaputoimistot

VF:n subjekteissa

150

Artikkelit

I RUSSIA ADAPTS THE MODEL OF THE FINNISH LEGAL AID SYSTEM Venäläinen, M. (2008) Russia Adapts the Model of the Finnish Legal Aid System. Review

of Central and East European Law No. 33, 135–146.

Uudelleen julkaistu painettuna ja elektronisessa muodossa kustantaja BRILL:n luvalla.

II NATIONALITY AND LEGAL AID. RUSSIAN AND FINNISH APPROACHES Venäläinen, M. & Poliakova, N. Nationality and Legal Aid. Russian and Finnish

Approaches.

Käsikirjoitus toimitettu Review of Central and East European Law -julkaisulle,

vertaisarvioitu, editointivaihe.

III МЕДИАЦИЯ И ЮРИДИЧЕСКАЯ ПОМОЩЬ В ТРАНСГРАНИЧНЫХ СЕМЕЙНЫХ СПОРАХ. Веняляйнен, М. (2014) Медиация и юридическая помощь в трансграничных

семейных спорах. Семейное и жилищное право. Издательская группа «ЮРИСТ».

No. 1, 33–38; No. 2, 57–58.

Uudelleen julkaistu painettuna kustantaja Издательская группа «ЮРИСТ»:n luvalla.

IV OIKEUSAPU- JA SOVITTELUJÄRJESTELMÄT VENÄJÄLLÄ Venäläinen, M. (2014) Oikeusapu- ja sovittelujärjestelmät Venäjällä. Oikeus No. 1, 50–68.

Uudelleen julkaistu painettuna ja elektronisessa muodossa kustantaja Oikeuspoliittinen

yhdistys Demla ry:n ja Oikeus- ja yhteiskuntatieteellinen yhdistys ry:n luvalla.