MIELITEEMANA

SisältääPääkirjoitus.......................................1Filosofiassa tapahtuu.......................2Muistokirjoitus.................................3Matkalta............................................8Eksistentialistinen koe..................12Määttäsen mielestä........................18Kirja-arvostelut:Mind in Action...............................24Valokaaria.......................................261900-luvun Yhteiskun-tafilosofia.........................................27

Julkaisija: Dilemma RyIlmestynyt vuodesta 1968,

48. vuosikertaISSN:1239-2545

Minervan Pöllö kiittääHYYtä lehtituesta

& Why Printiä painostaKansikuva muokattu

“Perseus with the Head of Medusa”

Flickr.com/averainCC BY 2.0

PäätoimittajatSofia Blanco Sequeiros

Ville LouekariToimituskunta

Janne KaristoJoosua Lehtinen

TaittoCarlos Lievonen

KuvitusCarlos Lievonen

Anni TolvanenRoosa Stenroos

Edna Huotari

Päätoimittajilta

Mieltä on vaikea kääntää, muut-taa tai taivutella. Pää, mieli ja järki tiukasti yhteen. Mieli on

päässä, järki on jäässä, mieli on järjissään tai sitä vailla.

Filosofia vaikuttaa monesti järjettömäl-tä norsunluutorniseen metapuuhastelu-majaan linnoittautumiselta. Toisinaan se onnistuu tarttumaan mitä polttavimpiin aiheisiin. Yleensä päämäärä on sama: muuta mieliä, argumentoi, kritisoi, väi-tä vastaan. Harvoin kukaan kirjoittaa tekstiä ”Hyvä Panu Raatikainen, olen sa-maa mieltä kanssasi ja olet hieno mies”. Vaikka aihe olisi ajankohtainen, kohtaa filosofinen teksti ensisijaisesti kritiikkiä. Muuttiko Kant filosofian maaperää kritii-kin suuntaan? Ainakin voimme sanoa, että Kant loi “filosofisen filosofian historian”. Dieter Henrich tarkoittaa tällä, että Kant ymmärsi motivaationsa filosofoinnille laadullisesti erilaiseksi kuin edeltäjiensä1. Metafyysikoiden motiivi oli todellisuuden

1 Henrich, Dieter: Between Kant and Hegel: Lectures on German Idealism. Cambridge, MA: Harvard University Press 2008 (s.32)

itsensä selittäminen, Kantia ajoi eteenpäin kritiikki. Artikkelin korkea asema filoso-fisten tekstien joukossa todistaa, että aka-teeminen filosofia jatkaa kritiikin polulla.

”Dilemmasta päivää, istun kakkuunne”, sanoo Piisamirotta Dilemman haalari-merkissä. Onko arkkityyppinen filosofi ilonpilaaja, joka istuu kakkuun kun ei osaa sitä syödäkään vai järjen ja rationaalisen ajattelun puolestapuhuja? Filosofit osaavat varmasti olla molempia. Olivat he kumpia tahansa, harvoin filosofit puhuvat laiskan ajattelun puolesta. Kun planeetat ovat ri-vissä ja jumalat suotuisia ja tähtien ava-ruusmusiikki soi oikeaan suuntaan, voivat he ehkä tehdä ihmisistä vähän ymmärtä-väisempiä kanssaeläjiään kohtaan.

Kuten Dilemman fuksiaiset osoittivat, filosofia on tärkeää, koska se opettaa otta-maan foliohatun pois. Se opettaa, että to-dellisuus on yllättävä ja mielekäs tavoilla, joita emme osanneet arvata. Filosofialla voi opetella olemaan luottamatta muiden ihmisten kognitiivisiin kykyihin mutta ennen kaikkea sillä voi huomata, kuinka rajallinen oma käsitys mielestä ja maail-masta on.

Sofia Blanco SequeirosVille LouekariMIELITEEMANA

1

FilosofiassaTapahtuu

Kymmenen vuotta sitten Jaakko Hintikalle myönnettiin Rolf Schock -palkinto hänen uraauur-

tavasta modaalilogiikan, erityisesti tiedon ja uskon käsitteiden, tutki-muksestaan. Vuotta myöhemmin Hintikalle omistettiin nidos Library of Living Philosophers -kirjasarjassa.

C.S.Peirce -jalkapal-lo-ottelun voittivat jälleen opiskelijat pistein 3-2. Sekä

Gabriel Sandu että Juri Hiltunen tekivät muutaman spektaakkelimaisen hienon torjunnan. Ifi Kulmala ja José Filipe Pereira da Silva puolestaan kunnostautuivat hyökkääjinä ja juoksivat huomattavan kauniisti.

Iso Pyörä pyörii, kuinka käy filosofian?

Yliopistoa mylläävä koulutusuudistus vaatii hakukohtei-den vähentämistä eli laajempien oh-jelmien luomista. Filosofiaoppiaineet spekuloivat idealla yhdistymisestä Yhdeksi Suureksi Filosofian Yksi-köksi. Pöllö seuraa tilanteen kehitty-mistä.

W ittgensteinin hu-hutusti kadoksis-sa ollut kävely-keppi löytyi.

Ehkä?

Filosofi Jaakko Hintikka poistui keskuudestam-me 12.8.2015. Lue Gab-riel Sandun kirjoittama

muistokirjoitus sivuilta 3-7.

Dilemma 41 vuotta sitten: 2.3.1974: §19: “Pentti Määttä-

nen ehdotti, että Dilemma lähettäisi Chilen sotilas-juntalle kortin, ja ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.”

Muita vuosipäiviä:1975: Hannah Arendt kuoli ja Slavoj Žižek valmistui filosofian maisteriksi1985: Carl Schmitt kuoli

Jaakko Kuorikoski esiintyi Ylen Aamu-TV:ssä 2.9.2015. Kaikki

fanittivat kovasti.

2

FILOSOFIASSA TAPAHTUU

Gabriel Sandunaiemmin Theoriassa julkaistu muistokirjoitus julkaistaantässä laajennettuna.

Dilemma ry sureefilosofian merkkihahmon

poistumistaja lähettää osanottonsa

Jaakko Hintikanystävilleja omaisille 2--

2--

Gabriel Sandu Suomalainen loogikko ja filosofi Jaakko Hintikka kuoli 12. elokuu-ta 2015 86-vuotiaana Porvoossa, missä hän vietti viimeiset vuoten-

sa vaimonsa Ghita Holmström-Hintikan kanssa. Vain muutamaa päivää ennen kuolemaansa Hintikka osallistui kahteen kansainväliseen kongressiin Helsingin yli-opistolla niin puhujana kuin puheenjohta-janakin.

Jaakko Hintikka syntyi 12. tammikuuta 1929 Helsingin maalaiskunnassa (Vantaal-la). Vuonna 1947 hän aloitti matematiikan, fysiikan ja filosofian opinnot Helsingin yliopistossa. Innoituksena toimi erityisesti Eino Kailan kirjat ja G. H. von Wrightin kirjoitukset loogisesta empirismistä. Väi-töskirjaansa distributiivisista normaali-muodoista Hintikka puolusti 1953. Tohto-riopintojen jälkeen hän työskenteli Junior Fellow -tittelillä Harvardin yliopistossa ja vuonna 1959, kolmekymmentävuotiaana, hänet nimitettiin käytännöllisen filosofian professoriksi Helsingin yliopistoon. Uran-sa aikana Hintikka nimitettiin useisiin merkittäviin tehtäviin:

Tutkimusprofessori, Suomen akatemia 1970-1981

Visiting professor in philosophy, Stanford University, 1965-1982

Visiting professor of philosophy, Florida State University 1978–1990

Professor of Philosophy, Boston Univer-sity, 1990–2014

Eläkkeelle hän jäi Bostonista vuonna 2014 ja palasi sitten Suomeen.

Jaakko Hintikka oli yksi aikamme mer-kittävimmistä loogikoista ja filosofeista. Hän kirjoitti noin 40 kirjaa, toimitti 20 editiota ja julkaisi noin 300 tieteellistä artikkelia kansainvälisissä journaaleissa ja kokoelmissa. Hän toimi yli 25 vuotta Synthesen, johtavan kansainvälisen epis-temologian, tieteenfilosofian ja kielifilo-sofian journaalin päätoimittajana. Hänen kontribuutionsa logiikassa ja filosofiassa huomioitiin monin tunnustuksin. Vuonna Gabriel Sandun

aiemmin Theoriassa julkaistu teksti julkaistaan tässälaajennettuna

2006 Hintikan työlle omistettiin Library of Living Philosophers –sarjan nide. Suoma-laisen tiedeakatemian jäsen Hintikka on ollut vuodesta 1961 ja kunniajäsen vuo-desta 2007. Hän oli myös Norjan tiedeaka-temian ja American Academy of Arts and Sciences -yhteisön jäsen, sekä Krakovan, Liègen, Oulun, Turun, Uppsalan ja Buka-restin yliopistojen kunniatohtori. Hän vas-taanotti Suomen Kulttuurirahaston tun-nustuspalkinnon vuonna 1989 ja Suomen leijonan ritarikunnan suurristin 2011.

Hintikka oli yksi modernin logiikan perustajista. Hänen vuoden 1955 artikke-linsa kvantifikaatioteoriasta ja mallijou-koista on peruslähdeteos ensimmäisen kertaluvun logiikan täydellisyystodistus-ten kohdalla. Hieman myöhemmin Hin-tikka hyödynsi tämän kirjoituksen ideoita modaalilogiikan ja mahdollisten maail-mojen semantiikan kehittämisessä. Malli-joukot toimivat mahdollisten maailmojen syntaktisina vastineina kahdessa vuoden 1957 artikelissa ‘Quantifiers in Deontic Logic’ ja ‘Modality as Referential Multip-licity’. Seminaareissaan Harvardissa 1958-59 (valitettavasti muistiinpanot eivät ole säilyneet) Hintikka hyödynsi aikaisempia täydellisyystodistuksiaan modaalilogiikan kvantifioitujen systeemien M, S4 ja S5 täy-dellisyystodistuksissa. Mallijoukkojen ja Carnapin tilakuvausten suhde täsmentyi artikkelissa ‘Modality and Quantification’ (1961). Kuunneltuaan G.E.M. Anscomben luennot intentionaalisuudesta Hintikka ymmärsi, että mahdollisten maailmojen viitekehystä voidaan soveltaa myös kogni-tiivisten (propositionaalisten) asenteiden (uskomus, tieto, havainto, jne.) loogiseen analyysiin. Hintikan päätyö tällä saral-la, Knowledge and Belief (1962), on maa-merkki logiikan historiassa.

Hintikan työ episteemiseen logiikan parissa oli vastareaktiota Quinen modaa-lilogiikan kritiikkiin. Hintikka ymmärsi hyvin, että yksilötermien monireferenti-aalisuus synnyttää ongelmia eksistentiaali-sen yleistyksen ja muiden loogisten päät-telysääntöjen suhteen niin episteemisessä

logiikassa kuin aleettisessa modaalilogii-kassakin. Hänen ratkaisunsa oli vaatia, että modaalioperaattorin vaikutusalassa oleva yksilötermi erittelee spesifin yksilöolion. Aleettisten modaliteettien kohdalla tämä vaatimus tarkoittaa, että yksilötermien on oltava kiinteitä nimeäjiä (tätä Hintikka ei kuitenkaan sulattanut), ja doksastisen lo-giikan kohdalla, että uskoja tietää, kuka yksilötermin nimeämä yksilö on.

Roderick Chisholm (1963) huomaut-ti Knowledge and Belief -kirjan arvios-saan, että Hintikan ratkaisu edellyttää ristiin-identifioinnin menetelmää, eli uskojan pitäisi voida sanoa, onko jonkin maailman yksilö identtinen jonkin toisen maailman yksilön kanssa. Chisholm tar-kasteli joitain identifioinnin menetelmiä, kuten essentiaalisia ominaisuuksia, mut-ta ei lopulta hyväksynyt niistä yhtäkään. Tämä kritiikki kuitenkin innoitti Hintik-kaa kehittämään ristiin-identifioinnin me-netelmiä tulevina vuosina. Useat Hintikan tämän aihepiirin kirjoitukset, sekä niihin liittyvä ajatusten vaihto Dagfinn Folles-dalin kanssa, julkaistiin Theoria-lehdes-sä: Hintikka, ‘Knowing oneself and other problems in epistemic logic’, (Theoria 32, 1966), Follesdal, ‘Knowledge, Identity and Existence’, (Theoria 33, 1967), Hintikka, ‘Existence and Identity in Epistemic Con-texts’, (Theoria 33, 1967). Ristiin-iden-tifioinnin menetelmiä Hintikka kehitti edelleen artikkeleissaan ‘Individuals, Pos-sible Worlds, and Epistemic Logic’, (Nous 1, 1967) sekä ‘On the logic of Perception’ (1969). Hintikka suhtautui myönteisesti John Searlen erisnimien kuvausteoriaan sekä toisaalta pohdiskeli erisnimen merki-tyksen palauttamisesta referenttiin, mutta lopulta hän päätyi puolustamaan näiden kantojen välimuotoa, jossa ristiin-identi-fioinnin menetelmät yksilöivät erisnimien referentit, mutta eivät tarjoa referenttejä määrääviä kuvauksia.

Hintikan työ episteemisen logiikan pa-rissa on stimuloinut logiikan, filosofian ja tekoälyn tutkimusta. Hintikan ‘toisen sukupolven’ episteeminen logiikka lisä-

4

si ‘sosiaalisen’ ulottuvuuden logiikkaan mahdollistamalla usean tiedollisen sub-jektin asenteiden mallintamisen esimer-kiksi distributiivisen tiedon ja yleistiedon kohdalla. Lopulta dynaaminen aspekti tuli mukaan ja johti dynaamisen episteemisen logiikan muotoilemiseen ja Amsterdamin koulun työhön. Ruotsin kuninkaallinen akatemia myönsi Hintikalle Rolf Schock -palkinnon vuonna 2005 uraauurtavista kontribuutioista episteemisten modaali-käsitteiden loogisessa analyysissä. (Saman palkinnon ovat saaneet Nagel, Feferman, Kripke, Quine, Putnam ja Dummett).

Toinen suunta, johon Hintikan aiem-pi tutkimus kvanttorien saralla vei hä-net, oli peliteoreettinen semantiikka. Sen pääajatukset on luonnosteltu artikkelissa ‘Language-Games for Quantifiers’ (1968) ja teoksessa Logic, Language-Games and Information (1973) ja esitetty kokonai-suudessaan artikkelissa ‘Quantifiers vs. Quantification Theory’ (1973). Kuten mo-daalilogiikan ja episteemisen logiikan tut-kimuksessaan, Hintikka rakensi teoriansa ympärille systemaattisen ohjelman kvant-torien käsittelyyn. Hänen tarkoituksenaan oli antaa vaihtoehto Quinen (1960) nä-kemykselle kvantifikaatioteoriasta tieteen ”kanonisena notaationa” sekä Montaguen lähestymistavalle joka oli esitetty artikke-lissa ‘The Proper Treatment of Quantifi-cation in Ordinary English’ (1973) ja jota George Lakoffin ”generatiivinen seman-tiikka” sovelsi.

Hintikan peliteoriaan perustuva työ tunnetaan laajalti. Teoksessaan (1973) hän esittää peliteoreettisen semantiikan ensim-mäisen kertaluvun logiikalle. Hintikka on tietoinen tämän tulkinnan ekvivalenssista tarskilaisen malliteoreettisen tulkinnan kanssa. Hän kuitenkin korostaa seman-tiikkansa heuristista arvoa, sen yhteyttä Skolem-funktioihin (toisen kertaluvun lo-giikassa) ja sen soveltuvuutta luonnollisen kielen kvanttorien semanttiseen analyy-siin. Hän antaa haarautuviin kvanttoreihin liittyvän työnsä pohjalta luonnollisen kie-len esimerkkejä, jotka hänen mielestään

- mutta vastoin Quinen ”ensimmäisen kertaluvun teesiä” - vaativat ensimmäisen kertaluvun logiikkaa suurempaa ilmai-suvoimaa. Hän näyttää peliteoreettisen semantiikan soveltuvan niihin paremmin ja huomauttaa vielä, että tulkinta sopisi myös hänen aikaisempaan työnsä mah-dollisten maailmojen semantiikan saralla. Peliteoreettinen lähestymistapa laajen-nettiin myöhemmin, 70-luvun lopussa ja 80-luvulla, pronominien, konditionaalien, määräisten kuvausten ja intentionaalisten kontekstien analyysiin Hintikan ja hänen yhteistyökumppaniensa toimesta (L. Carl-son, J. Kulas, E. Saarinen).

Hintikan haarautuvien kvanttorien tutkimus johti IF-logiikan (Independen-ce-Friendly Logic), hänen ja G. Sandun vuonna 1989 esittelemän loogisen järjes-telmän, syntymiseen. Viimeisen kolmen-kymmenen vuoden ajan se oli hänen työn-sä keskipisteenä. IF-logiikka on Hintikan aikaisemman peliteoreettisen semantiikan yleistys. Hintikka piti sitä ”oikeana” järjes-telmänä sekä matematiikan perusteiden että luonnollisen kielen analyysin käsit-telemiseen. The Principles of Mathematics Revisited (CUP, 1996) esittelee sen pääpiir-teissään. Viimeisimpien vuosien aikana Hintikka keskittyi työssään osoittamaan, että IF-logiikan probabilistinen laajennus on kvanttiteorian kokeiden todellinen lo-giikka. Hän oli usein huolissaan siitä, että hänen aikansa tämän ohjelman kehittämi-seen loppuisi kesken. Viimeiset ajatuksen-sa aiheesta hän esitti ollessaan luonnontie-teiden filosofian session puheenjohtajana Helsingissä kansainvälisessä logiikan ja tieteenfilosofian kongressissa (Congress of Logic, Methodology and Philosophy of Science) elokuun 7. päivänä. On sääli, että hänen huolensa kävi toteen.

Hintikka oli erittäin omintakeinen ajat-telija ja aito tieteellinen filosofi, joka haas-toi perinteisiä ajattelumalleja kaikkein perustavimmista käsitteistämme kuten totuus, todistus, aika ja välttämättömyys, sääntö, argumentti, tieto ja uskomus, in-duktio sekä todennäköisyys. Hän ehdotti

5

uusia lähestymistapoja ja työskenteli jär-jestelmällisesti yhteistyökumppaniensa kanssa pyrkimyksenään muotoilla uutta perustaa useille eri tieteenaloille (mate-matiikka, kielitiede, fysiikka). Hintikka ei koskaan kirjoittanut artikkelia vain kriti-soidakseen jonkun muun kantaa ilman, että hän olisi samalla edistänyt ja puolus-tanut jotakin radikaalilla tavalla uutta nä-kemystä. Hän suri nykypäivän filosofian tilaa ja sen mekaanista julkaisujärjestel-mää, joka tuotti usein tyhjiä spekulaatioita ja kotikutoisia ”teorioita”, jotka olivat mer-kityksettömiä tieteelliselle ajattelulle.

Hintikka mainitsi usein, että hänellä oli vain yksi todellinen opettaja: G. H. Von Wright. Kuulin kerran G. H. Von Wright-in sanovan, että hänellä oli vain yksi to-dellinen oppilas: Jaakko Hintikka. Mutta Hintikalla itsellään oli useita opiskelijoi-ta, joista monista on tullut viime aikoina professoreita (Risto Hilpinen, Raimo Tuo-mela, Juhani Pietarinen, Ilkka Niiniluo-to, Simo Knuuttila, Veikko Rantala, Juha Manninen, Lauri Carlson, Esa Saarinen, Matti Sintonen, Gabriel Sandu). Uskon tämän olleen osittain Hintikan jalomieli-syyden ansiota. Toisin kuin monet hänen akateemiset kollegansa, hän ei koskaan pitänyt ideoitaan vain itsellään vaan jakoi ne oppilaidensa kanssa kehittääkseen niitä yhteistyönä. Hän teki saman kollegoidensa kanssa ja antoi meille jatkuvasti uutta poh-dittavaa.

Hintikan suurisieluisuus näkyi myös hä-nen teoissaan. Hän huomoi neuvostoliit-tolaisten (ja puolalaisten) loogikkojen vai-keudet neuvostoajoilla ja edisti aktiivisesti (yhdessä von Wrightin kanssa) Suomen ja Neuvostoliiton välisiä logiikka-sympo-siumeja, jotka olivat suureksi avuksi neu-vostoliittolaisille kollegoillemme. Oli ilo kuulla kaksi vuotta sitten Kievissä ukrai-nalaisen akateemikko Alexandr Popovin, yhden Ukrainan opposition hengellisistä johtajista, tunnustavan symposiumien tär-keyden logiikan kehitykselle Ukrainassa. Romanian vuoden 1989 vallankumouksen ja Ceausescun hallinnon kaatumisen ai-

ViitteetCHISHOLM, R. (1963) “The Logic of Knowing.” Journal of Philosophy 60: 753–795. FØLLESDAL, D. (1967) “Knowledge, Identity, and Existence.” Theoria 33: 1–27.HINTIKKA, J. (1957a) Quantifiers in Deontic logic. Commentationes humanarum litterarum 23 (4), s. 23-. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica.HINTIKKA, J. (1957b) “Modality as Referential Multiplicity.” Ajatus 20: 49–64.HINTIKKA, J. (1961) “Modality and Quantification.” Theoria 27: 119–128.HINTIKKA, J. (1962) Knowledge and Belief. An Introduction to the Logic of the Two Notions. Ithaca, NY: Cornell University Press.HINTIKKA, J. (1966) “ ‘Knowing Oneself ’ and Other Problems in Epistemic Logic.” Theoria 32: 1–13.HINTIKKA, J. (1967a) “Existence

kaan sain puhelinsoiton Jaakko Hintikalta, joka teki aloitteen allekirjoitusten kerää-misestä vetoomukseen Securitaten jouk-kojen romanialaisia mielenosoittajia koh-taan tekemiä julmuuksia vastaan. Hän oli ensimmäinen, joka allekirjoitti sen TV-ka-meroiden edessä joulukuun 25. päivänä. Seuraavaksi allekirjoitti von Wright...

Muistan Hintikan kerran kehottaneen minua opiskelemaan matemaattisia for-malismeja kvanttiteoriassa. Olin noin 55-vuotias. Sanoin hänelle: ”Jaakko, pel-kään että olen liian vanha tähän”, jolloin hän vastasi viivyttelemättä: ”En suostu hyväksymään tuota roskaa! Uskon, että jo-kainen keskivertoälykäs ihminen voi ryh-tyä mihin tahansa intellektuaaliseen hank-keeseen, jos hän on tarpeeksi sisukas.” En tule unohtamaan tätä koskaan.

6

and Identity in Epistemic Con-texts.” Theoria 33: 138–147.HINTIKKA, J. (1967b) “Indi-viduals, Possible Worlds, and Epistemic Logic.” Noûs 1: 33–62.HINTIKKA, J. (1969) “On the Logic of Perception.” Teoksessa J. Hintikka, Models for Modali-ties. Selected Essays, s. 151–183. Dordrecht: Reidel.HINTIKKA, J. (1973a) Logic, Language-Games, and Informati-on. Oxford: Clarendon Press.HINTIKKA, J. (1973b) “Quanti-fiers vs. Quantification Theory.” Dialectica 27: 329–358.HINTIKKA, J. (1996) The Prin-ciples of Mathematics Revisited. Cambridge: Cambridge Univer-sity Press.HINTIKKA, J. (1999) Inquiry as Inquiry: A Logic of Scienti-fic Discovery. Jaakko Hintikka Selected Papers, Vol. 5. Boston: Kluwer Academic.HINTIKKA, J. and SANDU, G. (1989) “Informational Indepen-dence as a Semantical Phenome-non.” Proceedings of the Eighth International Congress of Logic, Methodology and Philosophy of Science. Studies in Logic and the Foundations of Mathematics 126, s. 571–589.MONTAGUE, R. (1973) “The Proper Treatment of Quantifica-tion in Ordinary English.” Teok-sessa J. Hintikka et al. (toim.) Approaches to Natural Language. Proceedings of the 1970 Stanford Workshop on Grammar and Se-mantics, s. 221–242. Dordrecht: Reidel.QUINE, W. V. (1960) Word and Object. Cambridge, MA: MIT Press.

Gabriel Sandunaiemmin Theoriassa julkaistu muistokirjoitus julkaistaantässä laajennettuna.

Dilemma ry sureefilosofian merkkihahmon

poistumistaja lähettää osanottonsa

Jaakko Hintikanystävilleja omaisille 2--

2--

Gabriel Sandu

Dilemma ry sureefilosofian merkkihahmon

poismenoaja lähettää osanottonsa

Jaakko Hintikan ystäville ja omaisille

Vo lo Mykha levych

K esällä nostin säästöni ja opin-tolainani ja suuntasin omalla mittakaavallani intensiiviselle matkalle. Suureksi ilokseni To-

wards a Science of Consciousness -konfe-renssi järjestettiin tänä vuonna Helsingis-sä ja minulla oli mahdollisuus seurata alan vaikuttajien keskustelua läheltä. Tämän jälkeen reilasin ystäväni kanssa kolmisen viikkoa Lissabonista Lontooseen.

Esittelen pintapuoleisesti viisi mielen-filosofian kannalta kiinnostavaa ilmiötä, joista kuulin matkallani. Niiden taustalla on hyvinkin erilaisia käsityksiä mielestä, ja haen aiheiden valinnalla enemminkin kontrastia kuin yhtenäistä kokonaisuutta.

Matkalla pääsin hyödyntämään filo-sofian opintojani maailmankuvien tulk-kaukseen, mutta kesän päätteeksi käännän takkini ja loikkaan psykologian puolelle kartoittamaan empiriaa ja tilastollista ajat-telua.

DAYALBAGHIN MIKRO- JA MAKRO-KOSMOS

Dayalbagh Educational Institute si-jaitsee kymmenen kilometrin päässä Taj Mahalista Pohjois-Intian Agrassa. Se on kokonaisvaltaiseen inhimilliseen kasvuun tähtäävä opisto, joka toimii myös kansal-lisesta opetussuunnitelmasta itsenäisenä

yliopistona. Esitelmänsä päätteeksi day-albaghilainen tutkija esittää pitkät kiitok-sensa opiston hengelliselle johtajalle, Rad-hasoami-uskonnon gurulle.

Kesäkuussa Paavo Pylkkäsen ja Tuo-mas Tahkon koordinoimassa Towards a Science of Consciousness -konferenssissa ensimmäinen päivä oli varattu East-West Forumille. Yksi Fabianinkatu 33:en saleis-ta oli kymmenen tuntia videoyhteydessä Dayalbaghin kanssa ja opisto oli lähettä-nyt edustajiaan Helsinkiin. Siinä, missä historiallisesti eurooppalainen filosofia ja kurinalainen tutkimus kallistuivat jo antii-kissa materian puolelle, Intiassa filosofian ja kurinalaisen tutkimuksen lähtökohtana on ensisijaisesti ollut mieli. Tilaisuus toimi kohtaamispaikkana länsimaiselle kolman-nen persoonan perspektiivin tieteelle ja intialaiselle introspektiiviselle ensimmäi-sen persoonan tietoisuuden tutkimuksel-le. Näiden perspektiivien yhteensovitus on kovassa vauhdissa.

Yksi TSC:n alullepanijoista, yhdysvalta-lainen anastesiologi Stuart Hameroff oli läpi tapahtuman suosittelemassa kovaan ääneen yhdessä fyysikko Roger Penro-sen kanssa kehittämäänsä Orchestrated objective reduction –teoriaa. Sen mukaan tietoisuus emergoituu diskreetteinä väläh-dyksinä aiemmin solujen tukirakenteina pidettyjen mikrotubulusten kvanttiomi-naisuuksien johdosta. Hameroffin teoria

VII5I KESKUS -TELUNAVAUSTAMATKALTA

8

ennustaa tietoisuuden päivittymistä ta-vallisesti 40 Hz tiheydellä. Niitä harvoja, jotka pystyvät introspektion pohjalta sa-nomaan tästä mitään, ovat Dalai Laman supermunkit. He tosin raportoivat tietoi-suutensa päivittyvän meditoidessaan jopa 80 Hz taajuudella. Kiinnostavaa kyllä, Hameroffin mukaan tämä onkin ennus-tettavissa hänen teorian pohjalta tehdyistä aivosähkökäyrämittauksista.

Samalla kuin Hameroff matkaa tietoi-suutta kohti kvanttifysiikan ja neurologian tietä, Dayalbaghin edustus käyttää run-konaan vuosituhansien ajan kartutettua mielenfilosofiaa, jota he sovittavat yhteen matematiikan ja fyysikan kärkitutkimuk-sen kanssa.

Intialaiset filosofiset perinteet rakentu-vat suurpiirteisesti kahdesta päähaarasta. Advaita Vedantassa maailma kasvaa per-soonattoman taustatietoisuuden varaan. Dayalbaghin filosofia taas jatkaa meille dualistisena näyttäytyvää Samkya Yogas-ta. Opiston tutkimus lähtee ajatukses-ta, että yksilön mielen mikrokosmos ja maailmankaikkeuden makrokosmos ovat täydellisen analogisia. Mitä kutsumme ob-jektiiviseksi maailmaksi rakentuu proses-seista ja tiloista, joilla on vastinkappaleet yksilöiden mielissä.

Guru Prem Saran Satsangi näyttää esi-telmässään kompleksin hierarkkisen kaa-vion mielen tasoista, tiloista, ilmiöistä ja taipumuksista. On helppo uskoa mallin vaatineen järisyttävää työmäärää. Kvant-tifysiikan terminologiaa vilisee kaikkialla, kun analogioita rakennetaan mikron ja makron välille.

Dualistinen tausta näyttäytyy tulkintani mukaan ennen kaikkea siinä, että medi-taation kautta ihminen voi ylittää fyysisen kehon rajat ja valaistua, mikä mahdollistaa sellaisten ilmiöiden, olioiden ja prosessien havaitsemisen, johon valaistumaton ei ky-kene. Siinä, missä tiede kuvaa maailmaa redusoimalla sitä pienempiin ja universaa-limpiin palasiin, meditaation ja introspek-tion suunta on ylös – sellaisille maailman tasoille, joiden dynamiikat ovat hieno-

varaisempia ja monimutkaisempia kuin niiden fyysiselle, aistivalle keholle näyt-täytyvät osat. Yritän ymmärtää tällaista dualismia siten, että ajattelen ihmiskehoa ja kehollista minuutta ikään kuin yhtenä korkeamman minän aisteista. Toisaalta, mikä sanelee, millainen kultivoitu mieli on valaistunut, sillä päteehän kuvaus valaistu-misesta esimerkiksi syvällisesti musiikkiin perehtyneeseen henkilöön?

Mikro- ja makrokosmosten analogisuu-teen on vaikea olla suhtautumatta ilman skeptisismiä. Ajattelen ihmismieltä osana maailmaa, jolloin kokemuksen rakenne väistämättä vastaa osia maailman raken-teista – hyvänä esimerkkinä tästä on se, että yksilön mielessä rakentuva matema-tiikka toimii niin hyvin maailman jäsen-telyyn. Dayalbaghin projekti vaikuttaa kuitenkin väistämättä konstruktiiviselta. Riippuen siitä, mihin tieteellinen maail-mankuvamme kehittyy, analogiat johdat-televat tutkijoita kategorisoimaan ihmis-mielen piirteitä eri tavoin. Siinä määrin kuin mieli on luova, harjaantuneena se taipununee maailmankuvaan kuin maa-ilmankuvaan. On vaikea uskoa, että tämä vastaavuus on välttämätön.

On kiehtovaa, että Dayalbaghissa har-joitetaan kokonaisvaltaista aikuisen mie-len organisoitua kultivoimista. Projektin maailmaa selittävä tehtävä ei vaikuta no-jaavan vakaaseen pohjaan, ja auktoriteetti-veteinen yksilöä monipuolisesti kasvattava ympäristö saattaa ruokkia dogmaattisuut-ta. Olen kuitenkin vakuuttunut, että int-

“Ajattelen ihmismieltä osana maailmaa, jolloin kokemuksen

rakenne väistämättä vastaa osia maailman rakenteista – hyvänä esimerkkinä tästä on

se, että yksilön mielessä raken-tuva matematiikka toimii niin hyvin maailman jäsentelyyn.”

9

rospektion syvyys voi tarjota paljon inspi-raatiota muihinkin mielenfilosofisiin perinteisiin.

Lännen empiristinen ulospäinsuuntau-tunut ilmapiiri tukee hyvin sellaisten tai-tojen kehittämistä, joiden taidokkuutta on helppo osoittaa muille. Sisäänpäinkään-tyneet taidot ovat kuitenkin vaikeammin osoitettavissa. Niiden arvostus ymmär-rettävästi tukee hankalasti arvioitavia auktoriteetteja ja suurempaa tarvetta us-konloikille. Aivojen mittausmenetelmien kehittyminen on lähentänyt itää ja länttä, sellaistenkin taitojen tullessa empirian pii-riin, joita ei aiemmin pystytty varmenta-maan muuten kuin omistautumalla niille.

TULPAMANCERITTeini-iän fantasiakirjoista minuun ve-

tosi erityisen vahvasti Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogia. Sen maail-massa jokaisella ihmisellä on syntymäs-tään kaikkialle kulkeva eläinhahmoinen puhuva daemon-kumppani. Sokrateen daimonin mukaan nimetty otus jakaa ih-misensä mielialan, tunteet ja aikeet. Näin kirjallisuuden ulkopuolella, tulpamanceri on henkilö, joka tarttuu tähän unelmaan ja punoo mieleensä kumppanin, jonka kans-sa jakaa syvimpiä ajatuksiaan.

Vuonna 2012 Kaj Sotala julkaisi artik-kelin, jossa hän kartoitti ihmismielten neuraalisen yhteensulauttamisen mahdol-lisuuksia. Nyt hän kehittelee gradunaan bayesilaista päättelyä opettavaa peliä ja muodostaa kognitiivisen ja positiivisen psykologian tuloksista ammentavaa tu-kiyhteisömallia. TSC-konferenssissa hän esitteli uudelleen pinnalla olevan ilmiön: tulpat.

Tulpa on itsestäsi erillinen henkilö mie-lessäsi. Hän vierailee tajunnassasi visuaa-lisena hahmona, vivahteikkaana äänenä tai muina aistimuksina. Hänen ajattelun-sa on sinulta muuten salassa, etkä tiedä mitä hänelle tapahtuu. Tulpa synnytetään pitkällisellä kuvittelulla ja hänen puoles-taan käydyllä dialogilla. Jossain vaiheessa

prosessia tulpa vähitellen itsenäistyy oh-jauksestasi ja jatkaa kehittymistä omillaan. Tulpa.info:ssa tulpamancerit raportoivat tulpansa omaavan itsenäisen agenssin eli kapasiteetin vuorovaikuttaa ympäristön-sä kanssa itsenäisesti. Tulpa kertoo louk-kaantuvansa siitä, että ihminen kiistää hä-nen itsenäisyytensä. Skitsofrenian kanssa tulpa-ilmiöllä ei kuitenkaan ole tekemistä.

Tulpia tutkinut Samuel Veissiére rin-nastaa ne lasten mielikuvitusystäviin. Län-simaisista lapsista on arvion mukaan 65 %:lla lapsuutensa aikana mielikuvitusys-tävä, jonka kanssa lapsi leikkii, juttelee ja toisinaan myös riitelee. Lapsia mielikuvi-tusystävistään haastatellut Marjorie Tay-lor kertoo, että monesti kesken haastat-telun lapsi hiljenee ja varmistaa vakavalla äänellä, että ymmärtäähän haastattelija mielikuvitusystävän olevan vain leikkiä.

Ajattelen minää itseensäviittaavana muistokertymänä, joka voi muuttua uu-den narratiivisen perspektiivin kautta tulkittuna huomattavastikin. Pysyvyyttä minässä toki on, mutta ei sen enempää kuin muillakaan mutkikkailla rekursiivi-silla eli itseensäviittaavilla järjestelmillä. Muita kuin käytännöllisiä syitä sille, miksi aivot eivät simuloisi toisiakin persoonia, ei välttämättä ole. Sotala lainaa neurotietei-lijä Germund Hesslowta, jonka mukaan aistimuksen kuvitteleminen ja varsinainen aistiminen ovat monilta osin yhteneviä prosesseja. Siinä missä aistiessa syöte tulee aistielinten tiedonsuodatuksen läpi, kuvi-telmassa syötteenä on jotenkin suodatettu aivoissa simuloitu ympäristö.

“Pysyvyyttä minässä toki on, mutta ei sen enempää kuin muillakaan mutkikkailla

rekursiivisilla eliitseensäviittaavilla

järjestelmillä.”

10

PAHOJEN HENKIEN HÄTYYTTELYVisuaaliselta estetiikaltaan hippifesti-

vaalit vetoavat minuun suuresti. Jos vas-taan tulisi äkkiseltään kiusallisen ehdoton kysymys kauneimmasta kokemastani pai-kasta, Portugalin Idanha-a-Nova -järven rannat Be-In -festivaalin aikaan lipsahtai-sivat esiin. Yöaikaan festivaali on samet-tisen järven liplatus, lyhdyillä koristellut puutarhat, muotorikkaat hiekkapatsaat, sammakoiden kurnutus, taitavasti maus-tettu chai, ihmistä korkeammat hohtavat kukat, vilahtelevat Dionyysit.

Herättyäni ensimmäisenä aamuna riippumatostani harvaan puilla peitetyl-lä mäellä festivaalialueen yllä, huomasin joitain metrejä minusta ylämäkeen teltan. Sen pihalla istui ovelasti virnuileva valko-sänkinen jäntevä alaston henkilö, joka söi vesimelonia ja nosti siitä palan viittoen minua luokseen raikkaalle aamupalalle. Kysyin Horatiolta, mitä hän oli pitänyt festivaalin ensimmäisestä päivästä ja hän totesi olleensa läpensä pettynyt siihen. Kuinka ilahduttavaa! ”Millaisen festivaa-lin olisit itse järjestänyt?”, kysyin. Hän olisi halunnut tämän olevan paikka syvälliselle elämää ja maailmaa mullistavalle yhtei-selle matkalle kollektiiviseen alitajuntaan. Vaikka festivaalia mainostettiin työpajoi-neen parantamiseen keskittyvänä tapah-tumana, Horatio näki sen pinnallisena rahastuksena. Hän toivoi voivansa manata festivaalilla ihmisistä itsekkäitä henkiä.

Olin ennen festivaalille lähtöä vilkais-sut kohti Michel Foucault’ta ja ajatusta siitä, että yksilöt koostuvat sosiaalisista dynamiikoista. Leikittelin ajatuksella, että kaikkia maailman organisaation tasoja, mm. alkeishuikkasinteraktiosta rahavir-toihin, voisi kutsua narratiiveiksi, jotka erityisen ilmeisesti tulevat esiin yksilöiden kokemuksissa ja motivaatioissa. Siitä käsin ikään kuin tarkastelee kaikkia suhteellisen pysyviä maailman dynamiikkoja selittävi-nä tekijöinä yksilön kokemukselle. Puhuin Horatiolle tästä perspektiivista todeten, että tämä on lähintä mihin tällä hetkellä pääsen henkikonseptin ymmärtämiseen.

Tämän pohjalta manaaminen kävisi mie-lekkääksi kenties alkuun ristiriitaisista dynamiikoista tietoiseksi tulemisena. Horatiolle henget ovat agenssin omaavia entiteettejä, jotka ovat paremmin tavat-tavissa unissa, meditoidessa tai luovuutta harjoittaessa. Yksilön tulisi irtaantua pa-hoista hengistä sisällään, olla valpas niiden suhteen ja pitäytyä tarkasti polullaan kohti tarkoitustaan tässä elämässä.

Törmäsin Horatioon seuraavana päi-vänä ja hän sanoi järjestävänsä cacao-se-remonian, jossa cacaon henki auttaisi osallistujia irtaantumaan haitallisista vai-kutteista. Minut kutsuttiin. Uteliaisuutta-ni seuraten kuljin pienen porukan kans-sa festivaalialueen laitamille. Horatio oli leikkimielisen oppilaansa kanssa asettanut puun juurelle alttarin, johon jokainen sai asettaa itselleen merkityksellisiä symbolei-ta sekä tarjoiltavaa muille. Joimme tujua keskittymistä syventävää kaakaolajiketta ja uppouduimme meditoimaan Horation kanavoidessa ilmapiiriä. Löyhästi kaikis-ta traditioista ammentavan henkisyyden vaatimusten mukaisesti Horatio kehoit-ti jokaista muodostamaan yhteyden sen kanssa, jota saatettaisiin kutsua Jumalak-si, Maailman keskukseksi, Rakkaudeksi, Taoksi, Suurimmaksi hyvyydeksi, tjms. Huomasin, että minulta puuttuu tuohon tilanteeseen sopiva käsite. ”Suurin hyvä” herätti utilitaarista laskelmoivaa neuroot-tisuutta eikä tyyneyttä siitä, että maailma pitää huolta omistaan. Meditaatio oli asso-siaatiovirraltaan muuten oikein kukoista-vaa. Ympärilläni soittimet mukanaan tuo-neet ryhtyivät improvisoimaan ja useampi henkilö riisuutui alasti.

Ajatusteni elinvoimaisuus oli niin väke-

“Vaikka festivaalia mainos-tettiin työpajoineen paran-

tamiseen keskittyvänä tapah-tumana, Horatio näki sen

pinnallisena rahastuksena.”

11

vää, että Horation kääntäessä meditaation fokusta kohti myötätuntoa maailman sy-vistä suruista, lennähdin jaetun tunnel-man ulkopuolelle ja jäin tarkkailemaan muita. Huilua meditaation muotona soit-tava henkilö kohtasi jotain hyvin kipeää ja päätyi vuolaaseen itkuun. Osa reagoi tä-hän liittymällä itkuun. Horatio käveli ym-päriinsä kannustaen syventymään suruun ja heiluttelemalla sytytettyä tupakka-astiaa karkoittaakseen ihmisten välillä lenteleviä

pahoja henkiä.Suru uupui aikanaan, lämmön ja loh-

dun löytyessä joidenkin välillä voimis-tuvasti seksuaalisesta vireestä. Vahvan emotionaalisen kaaren kokeneet lähenivät raukeina toistensa syleilyihin. Monet tun-sivat jälkikäteen syvää yhteyttä yhteisestä tunnematkasta. Hipsin vähin äänin tans-simaan. Rituaali saattoi auttaa osallistujia syvemmältä kuin muutaman kuukauden kuntoutusterapia, kunhan he olivat riit-

12

tävän altistuneita sopivalle maailmanku-valle. Kuvittelisin kuitenkin, että riittävän assertiivisesti, rauhallisesti ja huomaavai-sesti ohjeistettu tilaisuus voi olla terapeut-tinen ilmankin näin animistisen shama-nismin episteemisiä haasteita.

AJATUKSEMME TULEVAT OLEMAAN KUIN AURINGONLASKUJA

Brighton Pier, tuulinen uloke Englannin

kanaalin yllä, on pieni huvipuisto. Käve-limme määrätietoisesti välittömän tyydy-tyksen symbolien keskellä: 70-lukulaiset kornit ääniefektit, vilkkuvat valot, uhka-pelilaitteet ja himokkaasti keskittyneet vir-neet. Kontrasti ympäristön ja seuran välil-lä loi ilahduttavaa surrealismia. Olimme koukanneet Lontoosta tapaamaan Bright-onissa lymyävää filosofia David Pearcea. Hän on pitkään ollut ystäväni merkittä-vin esikuva ja kun sattumalta tapasimme Be-Inissa Pearcen tuttavan, reittisuunni-telmamme muuttui oitis.

Pearce identifioituu negatiiviseksi uti-litaristiksi. Hän lähtee liikkeelle siitä, että kokemuksilla on negatiivinen eli luotaan-työntävä tai positiivinen eli puoleensave-tävä valenssi. Äärimmilleen keskittyneinä ne ovat tuskaa ja kärsimystä sekä riemua ja hurmosta. Lisäksi on monimutkaisia ei-kokevia järjestelmiä. Tästä seuraa, että on moraalista korvata mahdollisuuksien mukaan negatiivista valenssia tuottavat mekanismit positiivisella tai kokemusta ei-tuottavalla mekanismilla. Valenssi ja sen vahvuus toimivat motivaattoreina toi-minnalle.

Positiivisen psykologian piirissä on muotoiltu käsite hedonic set point, joka kuvastaa henkilön geneettistä tai muuten syvälle juurtunutta taipumusta palautua tietylle nautinnon tai onnellisuuden ta-solle ulkoisista olosuhteista huolimatta. Malliin kuuluu, että joidenkin parhaat hetket eivät yllä edes toisten perustilaan. Vastaavasti suurin osa meistä ei voi edes kuvitella joidenkuiden kärsimyksen sy-vyyttä. Positiivinen psykologia pyrkii tun-nistamaan, millä ulkoisilla olosuhteilla ja omien ajatusrakenteiden muutoksella eri tavoin määriteltyä onnellisuutta voi lähes-tyä olipa oma set point mikä tahansa - sii-

Kuva Anni Tolvanen

“Suru uupui aikanaan, läm-mön ja lohdun löytyessä

joidenkin välillä voimistuvasti seksuaalisesta vireestä.”

13

nä määrin kuin se on mahdollista.20 vuotta sitten kirjoitetussa evokatiivi-

sessa The Hedonistic Imperative -teoksessa Pearce pyrkii irroittamaan ankkurin kä-sityksestämme hyvinvoinnin mahdolli-suuksista suuremmalla mittakaavalla. Hän haastaa ajattelemaan, että ihmiskunnan kollektiivinen kokemuksen tilojen kir-jo on vain pieni osa siitä, mitä voisi olla, niin hyvässä kuin pahassakin. Pearcen utopisisissa tulevaisuudenvisiossa jokai-nen nykypäivänä mahdollinen mielentila näyttäytyy krooniselta patologiselta kär-simykseltä. Jokainen huippukokemuksesi on haalea siihen nähden, mitä tulevat su-kupolvet kokevat. ”Jonain päivänä ajatuk-semme saattavat olla kuin auringonlasku-ja!” Pearce julistaa.

Nykyään Pearcea pidetään transhu-manismin kolmannen päähaaran keula-hahmona. Siinä missä Aubrey de Grey koordinoi yksilöllisen kuolemattomuuden saavuttamista ja Ray Kurzweil on tunne-tuin teknologisen singulariteetin teoree-tikko, Pearcen projekti alkaa kokemuksel-lisuudesta. Hän kertoo, että HI:n julkaisun jälkeen hänen ajatuksista intoutuneet ovat ottaneet häneen yhtetty tasaisin väliajoin 20 vuoden ajalta. Kontrastina mahtipon-tiselle kirjoitustyylille, kasvotusten Pearce on sosiaalisesti lempeimpiä ja huomaavai-simpia tapaamiani ihmisiä. Aloitettuaan puheenvuoron hän odotti sanallista kiin-nostuksenosoitusta ennen kuin jatkoi. Os-tettuaan minulle ja ystävälleni kahvit hän naureskeli sille, kuinka itselleen epätyypil-lisen assertiiviseksi hän koki itsensä. Hän on pehmeän polun kulkija, joka mielellään käy keskusteluun hyvinkin omista eroa-vien maailmankuvien lähtökohdista käsin.

Transhumanistina Pearce korostaa, että mitä syvemmin ymmärrämme jotain, sitä syvemmältä voimme muuttaa maailmaa. Ihmisten taipumus kilpailla rajallisista materiaalisista ja sosiaalisista resursseista ei johda edes menestyjien hyvinvoinnin lisääntymiseen vaan on moraalin kannal-ta pikemminkin jäänne henkiinjäämiseen johtaneista motivaatiomekanismeista.

Mitkään maailman ulkoisista olosuhteista eivät tarjoa merkittävää muutosta koke-musten intensiteetissä ja valenssissa niitä määrittävien syväjuurtuneiden biologisten mekanismien säilyessä ennallaan.

Hakeudun mielelläni kipukohtieni ää-relle pystyäkseni ymmärtämään itseäni ja muita syvemmin, eikä eleily tunnu mer-kityksettömältä joistakin hypoteettisista hurmoksista huolimatta. Kuitenkin, siinä määrin kuin suuret muutokset voivat ta-pahtua harmonisesti, Pearcen visiot ovat mielekäs osa tulevaisuuteen vierittämääni punaista lankaa.

TONTUT Lontoossa ollessani ajauduin neurotie-

teilijä Andrew R. Gallimoren luennolle tontuista - mikä oli ironisen sopivaa, sil-lä kyseinen veijari itsetietoisesti näyttää bodarismurffilta. Kontekstina oli monia-lainen konferenssi, jossa käsiteltiin mm. mielenfilosofiaa, antropologiaa, taiteita ja kokeellista kliinistä psykologiaa. Luennon otsikkona oli What is it like to be a mach-ine elf? viittauksena tietoisuudenfilosofi-an Thomas Nagelin klassikkoartikkeliin What is it like to be a bat? Aihe ei muutu vähemmän kummallisemmaksi konetont-tujen käsitteen tullessa tutuksi.

DMT on psykedeeli eli ”tajuntaa laajen-tava” huume. Sitä esiintyy monissa kasveis-sa, joita käytettiin päihdyttävästi pitkään ennen kuin molekyyli eristettiin puhtaana. Lienee sanomattakin selvää, että DMT on lähes kaikkialla laitonta ja sen relevans-si mielenfilosofiseen tutkailuun rajoittuu pitkälti sanojen ilmaisuvoimaan sellaisesta muuntuneesta mielentilasta, jota varten

“ Pearcen utopisisissa tule-vaisuudenvisiossa jokainen nykypäivänä mahdollinen

mielentila näyttäytyy krooni-selta patologiselta kärsimyk-

seltä.”

14

kieli ei ole kehittynyt. Kemiallisesti DMT on lähes identtinen serotoniinin kanssa ja sitäkin esiintyy nisäkkäillä aivoissa omas-ta takaa, joskin pieninä määrinä eikä sen funktiosta ole konsensusta.

Psykedeeleista DMT:n vaikutus on lyhytkestoisin ja monien mukaan voi-makkain. Siinä, missä monet psykedeelit muovaavat aistimusten ja ajatusten päälle assosiatiivisia ja matemaattisia koreuksia Deep Dream -ohjelman tavoin, DMT:tä kokeilleet kertovat isommilla annoksilla sysäytyneensä rinnakkaiseen maailmaan. Gallimoren mukaan aineen käyttäjän kult-tuurista riippumatta kertomuksissa toistu-vat samat elementit.

DMT-kokemus kestää noin viisi mi-nuuttia. Annoksen otettua käyttäjä sulkee silmänsä ja kokee intensiivisen vuoristo-ratamaisen matkan läpi kaleidoskooppi-maisen fraktaalitunnelin. Liike hidastuu ja käyttäjä kokee saapuneensa tilaan, jossa on paljon laitteita – se on usein huvipuis-to, tehdas tai paja. Tilassa on virnistäviä leikkimielisiä otuksia, narreja tai tonttuja, jotka toivottavat matkaajan innokkaina tervetulleeksi.

Tonttujen lisäksi monet ateistitkin ker-tovat tapaavansa jumalia, joiden lempeys, huolenpito ja hyväksyntä tekevät koke-muksesta välillä elämää mullistavan mer-kityksellisen. Toiset taas raportoivat hekin tapaavansa jumalia, mutta nämä ovatkin uhkaavia tai pahantahtoisia. Jotkut ker-tovat tulleensa jättiläisrukoilijasirkkojen syömiksi, kun taas toiset kokevat klassisen alieneiden kaappaamaksi ja tutkimaksi tulemisen. Kertomusten yhdenmukaisuu-den lisäksi tämä vieras maailma kuvataan yllättävän vakaaksi.

Gallimore lähtee liikkeelle siitä, että ih-misen fenomenaalinen eli koettu maailma on evoluution tulosta niin lajin, yksilön kuin neuronikimppujen tasolla: kysees-sä on tehokkaaksi pelkistyneestä simu-laatiosta. Johonkin ympäristöön nähden adaptiiviset rakenteet määritellään sellaisi-na, jotka edistävät itsensä kaltaisten raken-teiden lisääntymistä tilassa ja ajassa. Nämä

“DMT:tä kokeilleet kertovat isommilla annoksilla sysäy-

tyneensä rinnakkaiseen maa-ilmaan. Gallimoren mukaan aineen käyttäjän kulttuurista riippumatta kertomuksissa toistuvat samat elementit.”

rakenteet eivät välttämättä ole todenmu-kaisia niissä kohdin, joissa ne sellaisilta vaikuttavat.

DMT:n vaikutuksen alaisena tavan-omaiset arkista maailmaa mukailevat ajat-telun rakenteet luhistuvat ja niiden tilalle palautuu näennäisesti jotakin toista maa-ilmaa mukailevat rakenteet. Olisi perin kummallista, jos tämä hassu aine heittäi-si villeimpien spekulaatioiden mukaisesti ihmisiä toiseen maailmaan. Kuitenkin, mistä ovat sellaiset ajattelun rakenteet ke-hittyneet, jotka tukevat vieraan maailman yhtenäistä simulaatiota? Gallimore pelkää, että ilmiö ”selittyisi pois” neuraalikorre-laattien kartoituksella.

Jos vaikkapa havaittaisiin, että DMT kiihdyttää aktivaatiota neuraalisissa pro-sesseissa, jotka assosioidaan kasvojentun-nistuksen, puheen, havaitun liikeen ja tur-van tai turvattomuuden tunteiden kanssa. Tämän pohjalta olisi mahdollista perustel-la, että illusio vieraasta maailmasta syntyy mielen taipumuksesta mukautua kohti koherenttia aivojen aktivaation tulkintaa. Tämän päätelmän sijaan Gallimore toivoo, että DMT:llä varustetut tutkimusmatkaili-jat opettelisivat kommunikoimaan kone-tonttujen kanssa ja vaikkapa haastaisivat heidät ratkomaan monimutkaisia alku-lukuyhtälöitä, jos heillä tosiaan on niin kehittynyttä teknologiaa. Siten he voisivat kenties todistaa itsenäisyytensä ja sitten kertoa, miltä tuntuu olla tonttu.

15

vertauksen vankien lailla he sokaistuivat nähdessään meissä elämän jumalallisen kirkkaan luonnon. Eikä sokraattinen di-alogikaan saavuttanut arkeensa kahlittuja vieraantuneita mieliä, vaan kumeat ky-symykset luotailivat paljasta totuuttam-me vain banaalin epätotuuden ehdoilla. Meiltä ei osattu kysyä kuin miksi maka-ronipussi painamaan anatomian kruunua ja mielen temppeliä. Onko tähän muuta vastausta kuin kontrasti maailman todel-lisen luonnon ja kysyjän maailmankuvan suppeuden välillä?

”Jos filosofeilta kysyttäisiin välillä muu-takin kuin ’miksi teillä on makaronipussit päässä?’ olisi maailma varmasti parempi paikka,” tokaisi Lauri.

Kasvojen peitto naamion taa vapauttaa koko sielun. Tällainen valistunut vapaus ei kuitenkaan ilmennyt eläimellisenä impuls-sina, vaan elämän kankeutta vierastavana

Dionysoksen laulu kansaa huu-maten kaikui halki kaupungin ja uudet akateemikot vastasivat hulluuden kutsuun: on tavalli-

sen kansan bakkanaalien aika – aika va-pautua arjesta ja normatiivisesta rutiinista. Dionysoksen kailotus kantautuu hulluu-den ja outouden viettelyksenä jokaisen korviin. Silti filosofin arki ei poikkea ta-vanomaisesta.

Filosofian fuksit joukkueessaan Eksis-tentiaalinen Kriisi lähtivät liikkeelle jo en-nakoituaan maalilaukauksen. Varusteina eksistentialistilla on elämän absurdius ja muulle maailmalle himmentynyt totuu-den valo. Kansankielellä voisi puhua ih-miskunnan viisauksin valelluista viitoista – ”Dasein,” ”Absurdi,” ”In Vino Veritas,” ”Vieraantunut,” ”Psykoosi on totta!” – viiksistä, naamareista, ja tietenkin pääla-elle sidotuista makaronipusseista. Eksis-tentialistinen muodonmuutos oli näiden varusteiden myötä valmis. Matka saattoi alkaa.

Rastit kiersimme omaa tahtiamme uh-maten elämää ja falskeja vapautuneita, siis epätoden illuusion vallassa vaeltavia ymmärtämättömiä kurjia. He eivät siedä todellisuuden luontoa, ja Platonin luola-

Carlos L ievonen

KäytännöneksistentialistineneksperimenttiDilemman uuden polvenfuksiseikkailuraportti

16

heräämisenä arkipäivän unohtamien mah-dollisuuksien kirjoon. Ulkoapäin rakentu-nut yksilö purkautuu ja jäljelle jää puhdas transsendentaalinen individualismi. Vain tämä individien ristiriita mahdollistaa aidon, samalla ympäristöönsä kuuluvan ja omana olionaan säilyvän itsen. Onko vasta tämä aitoa olemista? Jopa kaukaiset katseet vierastivat kirkkaan totuutem-me valoa, koska paljaat kasvot määräävät koko henkilön olemuksen henkisen tilan ja fyysisen aseman. Käyttäkäämme kaikki siis maskia ja vapautukaamme suuresta valheesta; tiedostakaamme mahdollisuus kantaa totuuden tulta!

Elämän todellisen luonnon käsittämi-nen vaatii teon, joka on yhtä aikaa uhma-kas ja absurdi. Makaronin kanto päälaella on yksi tie totuuteen. Rajat on rikottava yksitellen, ja ehkä näin askel kerrallaan lä-hestymme todellisuutta: todellisia mielen rajoja, tai kenties aitoa rajattomuutta.

Helposti lapsi huomauttaa kansalle, että keisarilla ei ole vaatteita, mutta ken kertoo kansalle heidän omasta alastomuudestaan, nimittäin makaronipussin puutteesta pää-laellaan? Jos he vain arvostelevat omasta tilastaan poikkeavaa, eivät he voi koskaan itse kasvaa, saati lähestyä totisinta totuut-ta, siis eksistentialistien diagnosoimaa elämän absurdiutta. Vain asettamalla jo-kapäiväisen objektin päänpäälle ja sisäis-tämällä sen olemus voimme ymmärtää sen ja oman suhteemme maailmaan. Vasta sitten saatamme ymmärtää ykseyttä, plu-ralismia, olemassa olevaa ja siltä välttyvää. Makaronin syöminen on sokeutta – niihin pukeutuminen on mitä puhtainta, radi-kaalia todellisuutta.

Jos filosofeilta kysyttäisiin välillä

muutakin kuin ’miksi teillä on makaronipus-sit päässä?’ olisi maa-ilma varmasti parempi paikka”

17

PenttiMäättäsenmielestä

18

Janne Karisto

Filosofian veteraaniopettaja ker-toi Minervan Pöllölle käsityk-

siään mielestä ja tietoisuudesta, filosofiasta, maailman menosta

sekä omasta elämästään.

Pentti Määttänen on suorasanainen pragmatisti, joka on perehtynyt ensisijaisesti mielen-, tieteen- ja taiteenfilosofiaan. Toiminnan ja

kognition suhteesta perinteisessä episte-mologiassa ja modernissa kognitiotietees-sä vuonna 1993 väitellyt tuplamaisteri on opettanut filosofiaa Helsingin yliopiston lisäksi Taideteollisessa korkeakoulussa ja Aalto-yliopistossa. Tutkimus- ja opetus-työn ohessa hän on kirjoittanut laajem-malle yleisölle suunnattuja teoksia, joista Filosofia: Johdatus peruskysymyksiin ja Toiminta ja kokemus lienevät Suomessa luetuimmat.

Määttäsen uusin kirja julkaistiin lop-pukeväästä. Mind in Action: Experience and Embodied Cognition in Pragmatism (Springer 2015) -teoksessa hän väittää, että nykyfilosofiaa sekä kognitio- ja neuro-tieteitä vaivaa klassisen filosofian virheel-linen kahtiajako sisäisen ja ulkoisen vä-lillä. Myös näennäisen ilmiömaailman ja toden reaalimaailman välisestä erottelusta täytyisi luopua. On vain yksi todellisuus, jonka sisällä elämme ja josta hankimme tietoa, joskus erehtyen.

”Yritän tarjota vaihtoehdon vallitse-valle mielenfilosofialle. Enkä pelkästään mielenfilosofialle, sillä muutkin filosofian alueet, esimerkiksi tietoteoria ja etiikka, joutuvat mukautumaan. Nämä asiat liitty-

vät toisiinsa. Tarjoan kokonaiskuvan, jossa nuo yhteydet näkyvät – ja tietysti yritän perustella, miksi se on oikea”, Määttänen sanoo kesäisen tyhjässä Kaisa-talossa.

TIETOISUUS SOSIAALINEN EIKÄ PÄÄNSISÄINEN

Aloitetaan määrittelytehtävällä. Mitä ovat ihmismieli ja tietoisuus?

”Tietoisuus on sitä, että biologinen or-ganismi, jota nimitämme ihmiseksi, on tietoinen ympäristön piirteistä ja ympä-ristön tarjoamista toimintamahdollisuuk-sista. Nykytiedon mukaan tosin tiedosta-mattoman osuus on suuri, mitä seikkaa Descartes ja muut eivät aikanaan ottaneet huomioon. Jo Leibniz arvosteli Locken käsitystä tiedostamattomien seikkojen si-vuuttamisesta. Ehkä olisi parempi puhua mielestä tai tajunnasta.”

Mielenfilosofian keskeisenä kysymyk-senä pidetään usein tietoisuuden kovaa ongelmaa, jonka Peter Chalmers muotoili 1990-luvun puolivälissä. Kovan ongelman ratkaisemiseksi täytyisi kyetä selittämään, miten ja miksi meillä on subjektiivisia tie-toisia kokemuksia ja miksi havaintokoke-mukset ovat juuri tietynlaisia.

Pehmeät ongelmat liittyvät kykyihin erotella ja yhdistää informaatiota, suunna-ta huomio ja kertoa omista mentaalisista

19

tiloistaan. Chalmersin mielestä kognitio- ja neurotieteilijät pystyvät selittämään jälkimmäiset ominaisuudet, mutta kova ongelma on edelleen mysteeri.

Miten se tulisi ratkaista?”Kovan ongelman kysymyksiä ei kan-

nata esittää. Siinä on taustaoletuksena, että pään sisällä on jotain, että kvalioita on kirjaimellisesti olemassa korvien välis-sä. Ikivanha kahtiajako mielen ja ruumiin välillä on kovan ongelman taustalla. Yritän esittää uskottavan vaihtoehdon, jossa vas-taavia kysymyksiä ei nouse esiin.”

Missä tietoisuus sitten sijaitsee ja miten se syntyy?

”Tietoisuus ja kulttuuri ovat luonnon tuotteita. Yksilö on monenlaisissa suhteis-sa ympäristöönsä, sekä fyysiseen että kult-tuuriseen. Tietoisuus, ajatukset ja mer-kitykset ovat organismin ja ympäristön välisiä suhteita, jotka syntyvät biologisen ja kulttuurievoluution yhteydessä sosiaali-sina asioina. Suhteilla ei ylimalkaan ole si-jaintia samassa mielessä kuin yksilöolioil-la, joten ajatukset ja merkitykset eivät voi sijaita korvien välissä.”

Määttäsen mielestä nykyinen tietoisuu-dentutkimus lähtee siitä, että tietoisuus on täysin subjektiivinen, introspektiivisesti havaittava asia, joka ei ilmene ulospäin: ”Ja sellaista ei voi tutkia tieteellisesti. Toward a Science of Consciousness -konferenssissa jotkut toistelivat, että tietoisuus on mys-teeri, jota ei voi ymmärtää. Kannattai-si mieluummin lähteä siitä, että ihmiset toimivat maailmassa. Käyttäytyminen on täysin julkista touhua. Ja koska tietoisuus on sosiaalinen asia, sen tutkiminen edel-lyttää koko yhteisön tutkimista.”

Mielen ja tietoisuuden subjektiivista, mysteeristä luonnetta korostavat väittä-vät, että jokaisella on etuoikeutettu pääsy omaan mieleensä ja omiin ajatuksiinsa. Ja siltähän se totta vie tuntuu.

Mikä tekee minun mielestäni ja ajatuk-sistani minun omani?

”Ainoa asia, mitä en tiedä tästä objek-

tiivisesta ja julkisesta pullosta, joka on meidän molempien tietoisuudessa, on näkökulmasi tähän pulloon. Oma taus-ta ja historia, kuten kasvatus ja koulutus, luovat erilaisia valmiuksia. Sama fyysinen ympäristö on erilainen toimintaympäristö ihmisille, joilla on erilaiset taidot ja val-miudet. Jos sanotaan, että minulla ei ole pääsyä sinun ihmismieleesi, siinä on taas tämä oletus, että mieli on siellä sisällä ja täysin subjektiivinen. Mutta jos lähdetään siitä, että mieli on vuorovaikutusta, niin se ei ole kokonaan siellä sisällä ja siinä on aika paljon objektiivisia elementtejä.”

FILOSOFIASTA YLEISESTIMäättäsen mielestä monien filosofi-

en käsitykset sisältävät vielä nykyäänkin pre-darwinilaisen erottelun ihmisen ja muiden biologisten organismien välillä. Väite on hieman kummallinen, sillä aka-teemisten filosofien keskuudessa evoluutio ja ateismi vaikuttavat olevan kovassa suo-siossa.

Missä tämä erottelu näkyy?”Luonto ja kulttuuri asetetaan keino-

tekoisesti vastakkain. Kuvitellaan, että kielenkäyttöön perustuva kulttuuri on luonnosta riippumatonta. Rorty esimer-kiksi toteaa, että mitä enemmän tutkim-me kieltä, sitä vähemmän tarvitsee tutkia luontoa. Tämä osoittaa, ettei nähdä luon-non ja kulttuurin yhteyttä. Mistä muualta kielelliset merkitykset muka tulevat kuin sanattomista merkityksistä? Kieli kasvaa niiden varaan.”

Filosofian väitetään olevan tuottama-tonta ja turhaa. Mitä vastaat niille, joiden mielestä filosofian tutkimus ja opetus ovat

“Tietoisuus, ajatukset ja merk-itykset ovat organismin ja

ympäristön välisiä suhteita, jotka syntyvät biologisen ja kulttuurievoluution yhtey-dessä sosiaalisina asioina.”

20

loistavia säästökohteita?”Tietyssä mielessä filosofia on taitoai-

ne. Kyky hahmottaa ja ratkoa käsitteellisiä ongelmia on hyödyllinen taito millä alalla tahansa. Ja kyllä niiden turhaltakin tuntu-vien kysymysten pyörittely vaan harjaan-nuttaa ajattelemaan.”

Määttänen sanoo, että filosofit ovat aina olleet hyvin perillä kulttuurin ja tieteen saavutuksista. Filosofian opiskelijoiden ei tulisi lukea pelkkää filosofiaa: ”Kun yrittää ymmärtää, mitä on tieto, mikä on ihminen ja mikä on hänen paikkansa maailmassa, on hyvä tietää mitä muuta asioista tiede-tään.”

Filosofialla, ja tieteellä yleisestikin, meni ennen paremmin: ”Joitakin vuosikymme-niä sitten puhuttiin sivistysyliopistosta, nykyään tuotteistamisesta ja yhteistyöstä yritysmaailman kanssa. Ilmapiiri on men-nyt tällaiseksi. Se, että kehittää ja sivistää itseään, sehän on Raimo Sailaksen paina-jainen. Kohta on niin, että useamman tut-kinnon suorittaminen on mahdollista vain varakkaille.”

Määttänen ei aseta filosofian tutkimus-kohteita tai -menetelmiä arvojärjestyk-seen: ihmisten kiinnostus määrätköön filosofian kehityksen suunnan. Yhden fi-losofointia koskevan mielipiteen saan kui-tenkin lypsettyä: ”Vähemmän referointia ja enemmän ongelmakeskeistä orientaa-tiota.”

Filosofian ja erityistieteiden suhdetta Määttänen kutsuu Charles S. Peirceä seu-raten jatkumoksi: ”Meillä on käsitteellisiä ja abstrakteja ongelmia, jotka eivät ole vain yhden eivätkä kahdenkaan tieteen ongel-mia. Joskus sanotaan, että filosofiassa vain pyöritellään samoja ongelmia ja kysytään, meneekö se ollenkaan eteenpäin. Kyllä

menee, jos ongelmia pystytään hahmotta-maan jollakin oikeasti uudella tavalla.”

MAAILMA KAIPAA RATKAISUHA-LUJA

Filosofien ja tieteilijöiden keskuudessa tuntuu olevan vallalla käsitys, jonka mu-kaan homo sapiens sapiensilla ei ole kaikki hallussa.

Miten meillä sinusta menee?”Kaikki ei ole hallussa. Näen tämän

valtakysymyksenä: raha ja valta ovat kes-kittyneet liian harvoille. Ja heidän ajat-telutapansa ei helposti muutu. Kiistävät saastumista, lämpenemistä, ne kiistävät ihan mitä vaan – tämä on tietenkin yleistä-vä väite. Pitää tulla jonkinlainen katastrofi, ennen kuin tällaiset asiat oikeasti muuttu-vat.”

Mitä tässä katastrofia odotellessa kan-nattaisi tehdä, muuta kuin toivoa sen ole-van mahdollisimman lempeä?

”Aina sitä jotain voi tehdä, mutta ei pidä kuvitella, että ne omat pienet tekoset niin hirveästi asioihin vaikuttavat. Tunnen paljon ihmisiä, jotka on aika intomielisiä näissä jutuissa, esimerkiksi ilmastoasiois-sa. Ja totta kai sitä voi jätteensä lajitella. Mutta Kiinassa käynnistetään uusi hiili-voimala kerran kuukaudessa, ja ne ovat nämä toisen mittakaavan asiat, jotka lop-pujen lopuksi vievät tätä maapalloa johon-kin suuntaan. Ei tämä kyllä hyvältä näytä. Mutta mikään maailmanlopun julistaja en halua olla.”

Toisin kuin monet maailmanlopun ju-listajat, Määttänen ei vaadi teknologian alasajoa. Hänen mukaansa teknologisia ratkaisuja näyttäisi löytyvän monenlaisiin ongelmiin. Kun kysyn, missä suuret rat-kaisut viipyvät, Määttänen palaa valtaan ja rahaan: ”Sähköauton kehittäminen keskeytettiin, koska öljy-yhtiöt eivät siitä pitäneet. Ja niin edelleen. Kun ongelmat muuttuvat vakaviksi ja ilmeisiksi, alkaa ratkaisuhalujakin löytyä, toivottavasti ajoissa.”

”Mistä muualta kielelliset merkitykset muka tulevat kuin

sanattomista merkityksistä? Kieli kasvaa niiden varaan.”

21

kautta myös Peirce tuli kuvioihin mukaan: Piaget määritteli sensomotorisen skeeman lähes sanasta sanaan samoin kuin Peirce määritteli habitin.”

Määttäsen kirjoissa ja luentodioissa ti-heimmin esiintyvät henkilöt ovat Peirce ja John Dewey. Amerikkalaiskaksikon tavoin Marx painotti filosofiassaan käy-täntöä. Määttänen sanoo, että tämän yhtä-läisyyden vuoksi hänen kiinnostumisensa pragmatismista ei ole kovin yllättävää.

90-luvulla Määttänen ryhtyi opettamaan filosofiaa Taideteollisessa korkeakoulussa. Sen jälkeen taide on tunkeutunut vahvem-min mukaan elämään mitä erilaisimpien projektien ansiosta. Musiikkia hän sanoo harrastaneensa aina, mutta uusia koke-muksia ovat olleet esimerkiksi väitöskir-jojen ohjaustyöt Sibelius-akatemiassa ja filosofia-aiheisten etikettien suunnittelu. Jälkimmäiset ovat olleet esillä Vantaan tai-demuseossa.

”No, uusia teoksia on tulossa”, Määttä-nen vastaa kun kysyn, mihin hän aikoo käyttää lopun elinaikansa. Tulevissa töissä on tarkoitus osoittaa ja perustella vielä tar-kemmin, miten vanhat virheelliset tausta-oletukset näkyvät kulttuurissamme myös filosofian ulkopuolella, esimerkiksi tiedet-tä popularisoivissa teoksissa.

Jo parikymmentä vuotta Helsingin fuk-seja filosofiaan johdattanut Määttänen nauttii edelleen opetus- ja ohjaustyöstä, vaikka sanoo olleensa nuorempana in-nokkaampi. Uravalintansa onnistumista hän kommentoi seuraavasti: ”Tuottava ammattihan tämä ei ole koskaan ollut, ei siitä mihinkään pääse. Mutta mitäpä täs-sä muutakaan, teen kuitenkin elämässäni juuri sitä mikä minua kiinnostaa.”

ONGELMAKESKEINEN YLIOPISTO-LAINEN

Määttänen tutustui filosofiaan jo tei-ni-iässä, mutta yliopistossa hän opiskeli aluksi matematiikkaa ja tilastotiedettä. Kun yksipuolinen formaalinen ajatteluta-pa menetti kiinnostavuutensa, oli vuoros-sa muutama vuosi kokeellista psykologiaa. Matka jatkui valtiotieteelliseen, missä hän suoritti ensimmäisen maisterintutkinton-sa, sosiologia pääaineenaan. Tämän jäl-keen hän omien sanojensa mukaan juuttui tekemään filosofiaa.

Filosofiaan juuttuminen ei kuulemma ollut Carnapin ja Quinen kaltaisten ana-lyyttisen filosofian klassikoiden ansiota. Heidän teoksiaan luettiin, koska ne olivat tutkintovaatimuksissa. 70-luvulla monet, Määttänen mukaan luettuna, olivat kiin-nostuneita Marxista:

”Marx ja kumppanit olivat koko ajan sii-nä mukana. Niitä piti vaan opiskella itse, kun yliopistossa ei voinut. Olen edelleen sitä mieltä, että Pääoma on lukemisen ar-voinen kirja. Se auttaa ymmärtämään tätä maailmaa, vaikka ei sitä tarvitse raamat-tuna pitää. Pääoma on tarkoitettu tieteel-liseksi teokseksi ja täytyy sijoittaa omaan aikaansa.”

Kun filosofian gradu oli edessä, tieto-teorian kysymykset rupesivat vaivaamaan. Mitä se oikein tarkoittaa, että ideat ja oliot ovat tekemisissä toistensa kanssa? Määt-tänen ryhtyi lukemaan systemaattisesti Descartesista eteenpäin, alkutekstejä ja kommentaareja. Locke, Hume, Berkeley, Leibniz, mutta vasta Kantin Puhtaan jär-jen kritiikin skeemoja käsittelevässä luvus-sa hän huomasi törmänneensä johonkin olennaiseen. Siitä syntyi gradu.

”Ja tämä on oikeastaan jatkunut. Minulla oli silloin kaksi pientä lasta, kun huomasin akateemisen kirjakaupan alennusmyyn-nissä Jean Piagetin kirjan Lapsen psyko-logia. Sitä lukiessani huomasin, että tääl-lähän puhutaan skeemoista. Piaget yritti tehdä kantilaista synteesiä psykologiassa. Tein sitten lisensiaattityön Piagetista. Tätä

22

Kuva Roosa Stenroos

23

IHMISMIELION TÄSTÄ MAAILMASTA

Nykyfilosofiaa sekä kognitio- ja neurotieteitä vaivaa klassisen filosofian virheellinen kahtiaja-ko sisäisen ja ulkoisen välillä.

Myös näennäisen ilmiömaailman ja toden reaalimaailman välisestä erottelusta täy-tyisi luopua. Näin väittää dosentti Pentti Määttänen uudessa kirjassaan Mind in Action: Experience and Embodied Cogni-tion in Pragmatism. Määttänen haluaa päivittää käsityksemme ihmismielestä ja inhimillisestä tiedonhankinnasta tieteelli-sen tutkimustiedon tasalle.

Mind in Action sisältää paljon tuttua Määttästä. Oikeastaan se on Gaudeamuk-sen vuonna 2009 julkaiseman Toiminta ja kokemus -kirjan akatemisoitu laajen-nus: huumoria on vähemmän, mutta sisältöä, perusteellista argumentaatiota ja lähdeviittauksia enemmän. Mielenfilo-sofisesta nimestään huolimatta teoksessa käsitellään filosofisia ongelmia laidasta laitaan, sillä Määttäsen mielestä filosofian osa-alueita ei voi eristää toisistaan. Mind in Actionin voikin sanoa esittelevän Määt-täsen filosofisen kokonaisnäkemyksen. Tässä kirjoituksessa yritetään kuvata tuon kokonaisnäkemyksen ydin.

Määttäsen kannattaa pehmeää naturali-smia. Sen lähtökohtana on, että maailma on kausaalisesti suljettu. Todellisuudessa

ei esiinny luonnon ulkopuolisia kau-saalisia voimia, joten kaikki tiedolliset ongelmat ovat lopulta empiirisiä. Ihmi-syksilö on biologinen organismi, jolla on oma evoluutiohistoriansa ja jonka kaikki ominaisuudet ja kyvyt ovat seurausta kau-saalisesta vuorovaikutuksesta ympäristön kanssa. Määttäsen mielestä tämän ilmei-sen tosiasian merkitystä ei ole kunnolla oivallettu. Ja jos onkin oivallettu, sen vaa-timaa ennakko-oletusten korjausprojektia ei ole osattu viedä loppuun.

Sisäisen ja ulkoisen erottelu ei sovi käsi-tykseen kausaalisesti suljetusta maailmas-ta, koska ihmismieli toimii samojen kau-saalisten prosessien alaisena kuin muukin luonto. Pään tai kehon sisäisiä prosesseja ei voi eristää ympäristöstään. Neurotie-teilijät ja mielenfilosofit, jotka väittävät mielen olevan aivojen tai ruumiin ominai-suus, ovat Määttäsen mukaan hakoteillä – kuten nekin, jotka uskovat ajatusten tai tietoisuuden kirjaimellisesti sijaitsevan ai-voissa. Aivot eivät ajattele, vaan ihminen ajattelee aivojen avulla: ajattelu ei ole aivo-jen ominaisuus sen enempää kuin kävely on jalkojen ominaisuus.

Määttänen painottaa, että pragmatis-min mukaan mieli on biologisen orga-nismin ja ympäristön vuorovaikutuksen ominaisuus. Mielen toiminta eli ajattelu

Springer, 2015

Pentt i Määttäsen Mind in Action:

Experience and Embodied Cognition in Pragmatism

Teksti: Janne Karisto

24

on tulevien toimintamahdollisuuksien en-nakoimista. Aistinelimien avulla ihminen havainnoi ruumistaan ja ympäristöään, minkä perusteella hän muodostaa käsi-tyksensä toimintamahdollisuuksista anne-tussa tilanteessa. Assosiaatiomekanismi, johon perustuu kyky havaita toiminta-mahdollisuuksia ja ennakoida niiden lop-putuloksia, nojaa menneisyyteen – sekä yksilön omiin kokemuksiin että evoluu-tiohistoriaan. Jos haluaa selvittää ihmisen yksittäisen teon syyn perin pohjin, lähteet ulottuvat evoluutioprosessin alkuaikoihin asti, jolloin ensimmäisten alkeellisten bio-logisten organismien vuorovaikutus ym-päristön kanssa alkoi.

Määttäsen mielestä pragmatismin pää-ajatus on, että kokemuksen käsittäminen pelkäksi aistihavainnoksi johtaa virheel-lisiin tulkintoihin inhimillisestä tiedon-hankinnasta ja sen tuloksista. Toiminta on ymmärrettävä osaksi kokemusta. Emme ole passiivisia ulkopuolisen maailman tarkkailijoita, vaan luontokappaleita, jot-ka ovat vuorovaikutussuhteessa ympä-ristönsä kanssa. Tästä seuraa, että tiedon kohteena ei ole aistimukset aiheuttava ja ikään kuin niiden takana piilossa oleva todellisuus. Pragmatismissa tieto liittyy toimintaan: tietomme kohteena ovat toi-mintamahdollisuudet ja niiden seuraukset annetussa tilanteessa.

Teorian ja todellisuuden välinen suhde on Määttäsen mukaan operationaalinen, millä on mielenkiintoisia seurauksia kä-sitykselle tieteellisestä tiedonhankinnasta. Eräät suomalaisetkin luonnontieteilijät ovat väittäneet, että arkinen näkemyk-semme todellisuudesta on harhainen. Oi-keasta todellisuudesta saamme kuulemma tietoa ainoastaan erityisten mittalaitteiden avulla. Taustalla on käsitys, jonka mukaan tieteellisen tutkimuksen tavoitteena on tuottaa mahdollisimman todenmukainen kuvaus todellisuudesta. Määttänen väittää, että tieteenfilosofiassa tähän liian yksioi-koiseen uskoon totuuden vastaavuusteo-riaan ovat takertuneet erityisesti tieteelli-set realistit.

Operationaalinen käsitys on toisenlai-nen: arkinäkemys ja mittalaitteiden välit-tämä näkemys maailmasta ovat kaksi eri näkökulmaa samaan maailmaan. Ovat-han kehomme aistinelimet täsmälleen yhtä todellisia ainemöykkyjä kuin esi-merkiksi fyysikon mittalaitteet. Molem-mat ovat materiaalisia havaintovälineitä, joiden ominaisuudet vaikuttavat siihen, mitä voimme niiden avulla saada selville. Pöydän pinnan ja sitä kopauttavan käden välinen vuorovaikutus ei ole yhtään sen vähemmän todellista kuin pöytälevyn mi-krorakenteen ja mittalaitteen välinen vuo-rovaikutus.

Ennen vankempia johtopäätöksiä oli-si reilua antaa tieteellisiksi realisteiksi tunnustautuville vastauspuheenvuoro – tarkistaaksemme, ettei Määttänen ole argumentoinut olkinukkeja vastaan. Sen verran heppoinen vaikutelma annetaan melko sekalaisesta tieteenfilosofijoukosta.

Tiedonhankinnan menetelmiksi kova naturalisti hyväksyy ainoastaan tietyt luonnontieteiden menetelmät. Sosiaalinen redusoituu psykologiseen ja psykologinen aivoihin, joihin koviksi mielletyillä me-netelmillä pääseekin jo käsiksi. Pehmeä naturalisti puolestaan katsoo, että tiedon-hankinnassa voi ja kannattaa käyttää myös muita menetelmiä, esimerkiksi psykologi-asta ja sosiaalitieteistä tuttuja. Määttäsen arvostama pragmatistifilosofi John Dewey piti tieteellistä tutkimusta olemukseltaan ongelmanratkaisuna. Mikä tahansa meto-di on käyttökelpoinen, jos sen voi olettaa auttavan käsillä olevan ongelman ratkai-semisessa. Väite, jonka mukaan reduktii-visen fysikalismin hylkääminen pakottaa tukeutumaan yliluonnollisiin selityksiin, on Määttäsen mukaan virheellinen.

Mind in Action käsittelee monia niitä ai-heita ja ongelmia, joiden kanssa tieteestä tai ihmismielestä kiinnostuneet joutuvat väistämättä tekemisiin. Teos ei ole kui-tenkaan mikään systemaattinen filosofi-nen kokonaisesitys perinteisessä mielessä. Määttänen pikemminkin yrittää – kumot-tuaan vanhat ennakko-oletukset – tarjota

25

uudet, tieteellisen tutkimustiedon kanssa yhteensopivat lähtökohdat, joiden poh-jalta ihmismielen ja inhimillisen tiedon-hankinnan tutkimista voitaisiin jatkaa. Tieteentekijälle kirja on mielenkiintoinen myös siksi, että Määttäsen mielestä osa virheellisistä ennakko-oletuksista vääris-tää edelleen tutkimuksen lähtökohtia ja tuloksia erityistieteissä.

Kuten yllä mainittiin, Määttäsen mieles-tä kaikki tiedolliset ongelmat ovat empiiri-siä. Miten filosofia sitten voi auttaa niiden ratkaisemisessa? Mind in Action on hyvä esimerkki.

Kris t ian Blomberg in Valokaaria Runoja

Poesia, 2015

KOKEMISEN JAKAMISTA

Nämä sanat kuvaavat mitä oival-lisimmin Kristian Blombergin Valokaaria-runokokoelman (Poesia 2015) äärellä syntyvää

kokemusta. Rytmin merkitys näin asete-tussa sitaatissa on korostetun monitahoi-nen: se ei tyhjene tarkoittamaan pelkäs-tään runon tai lukemisen rytmiä jossakin valmiiksi nimetyssä mielessä. Rytmi mää-rittyy kokonaisvaltaisemmin erilaisista kokemisen tavoista, vaihtelevista intensi-teeteistä joilla ”maailma/tihkuu ihmisiin” ja jotka muuttavat alati muotoaan, vakiin-tumatta.

Olisi kuivakkaa nimetä kokoelman tee-maksi jotakin sellaista kuin ihmisen (tai mielen) ja maailman välinen suhde, sillä se jo tekee kysymyksenasettelusta liiaksi vakiintuneen mallin mukaisen. Pikem-minkin Blomberg asettaa tämän suhteen liikkeeseen samalla hajottaen sitä, ava-ten uusia vaikuttamisen ja vaikuttumi-sen suuntia. Lukijan on asetettava itsensä alttiiksi tälle leikille: on suhtauduttava varauksettomasti uudenlaisiin mahdolli-suuksiin, mikä on tietysti läpi-ironisoitu-neessa ja kyynistyneessä todellisuudessa jatkuvasti vaikeampaa. Blombergin runo-jen puhuja on kuitenkin oiva kumppani, vilpitön mukaansaviekoittelija.

Kokoelman viisi osaa eivät sitoudu toi-siinsa erityisen selkeästi. Itse asiassa mi-kään temaattinen, kronologinen tai kau-saalinen yhteneväisyys ei tunnu olevan ihanteena osien sisälläkään, ja miksi pi-täisikään: eihän kokemus itsekään millään lailla välttämättömästi jäsenny tällaisten kategorioiden kautta. Paikoitellen tuntuu, että olisi yhtä perusteltua lukea kirjaa sa-tunnaisesti saksien sieltä täältä kuin va-semmalta oikealle, ylhäältä alas, alusta loppuun. Samalla on kuitenkin todettava, että alusta loppuun lukiessa pystyy täy-demmin aistimaan tietyn hienovaraisen

”Vieraasta ryt-mistä tunnistaa jotainjota ei tunnista omasta.”

26

Teksti: Joosua Lehtinen

mutta kuitenkin havaittavan intensiteetin vaihtelun: ensimmäisen osan ajoittain ke-peämmät aforistiset henkäykset (”Pohtinut myös nokkosten ulkonäköä, niiden hur-juutta, / miten se rauhoittuu jos niistä oppii laittamaan ruokaa.”) painivat hieman eri-laisessa sarjassa kuin jälkimmäisen puolis-kon lauseet, jotka tuntuvat jollakin tavalla ladatummilta: ”Tulemassaolo, / häikäisty-minen kuin päänsärky leviäisi maisemaan”.

Runoissa luodut ilmaukset tuntuvat ko-keellisilta siinä mielessä, että ne tarjoavat hennolla varovaisuudella vastaanottajalle uusia havainnoinnin ja hahmottamisen keinoja eräänlaisina yrityksinä ja uskal-luksina astua ulos yksityisen kokemisen piiristä. Useimmat meistä tietänevät sen riemukkaan tunteen tilanteissa joissa huo-maa, että joku toinen ymmärtää täydelli-sesti jonkin kielikuvan tai visuaalisen rin-nastuksen, jota on siihen asti pitänyt vain oman mielensä hupsuna keksintönä. Näitä hetkiä Valokaarissa on kosolti: lukija löy-tää itsensä nyökyttelemästä ja kiittämästä Blombergiä hänen hienosta sanoiksi pu-kemisen taidostaan. Erityisen vaikuttavia ovat synesteettiset havainnon liukumat: ”Ääni, eräänlainen kohahdus, jonka kuulee kun avaa / keskittyneesti silmänsä.”

Pelkän nyökyttelyn ja oivaltamisen ta-solle ei kuitenkaan jäädä; kirja ei ole mi-kään aforismikokoelma. Loppua kohden esille nousee nimittäin myös eräänlainen huoli tai ahdistus yhteisen tilan murrok-sista, ihmisten suhteista toisiinsa. ”Tek-nologisoituva ympäristö, syvä epäluulo, // aavemainen nautinto lihaksiston äärirajo-jen ylittyessä, // oikosulku. // Pimeä leviää, näkymätön.” On siis oltava tietoinen maa-ilmasta, itsestämme ja toisistamme. Myös mielekkään jakamisen ehtoja ruoditaan: ”Mikään ei tulisi syvenemään, jos jokai-nen haluaa korvata / olemassaolevat kysy-mykset omillaan.” On etsittävä eräänlaista balanssia uuden ja yksityisen suhteessa tuttuun ja jo jaettuun. Runoilijan asemas-ta käsin Kristian Blomberg toteuttaa tätä tehtävää erinomaisesti pehmeällä mutta niin vakaalla otteellaan.

Ranskalainen teoria on aina herättänyt epäluuloa angloa-merikkalaisemmin yhteis-kunnan tutkimukseen suun-

tautuvien tieteentekijöiden ja kirjoittajien parissa. Tyyliltään ranskalaiset kun ovat tavanneet olla kaunokirjallisia, usein jopa hieman itsetarkoituksellisen obskurantte-ja ja abstrakteja sekä hanakoita ottamaan kantaa puolesta ja vastaan myös laajem-massa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Maassa on myös ollut tapana, että alan suuret nimet ottavat myös aktiivisen jul-kisen intellektuellin roolin, ja Michel Fou-cault’n kaltaiset kirjoittajat ovat myös omi-neet itselleen joitain rokkistarojen elkeitä.

27

1900-luvunranskalai-nenyhteiskun-

tateoria Toimittaneet Miikka Pyyk-könen ja Ilkka Kauppinen

Gaudeamus, 2015

Teksti: Joonas S. Martikainen

Yhteiskuntateorian perinne on Ranskassa kuitenkin kliseistä huolimatta syvä, laaja ja monimuotoinen, ja sillä on edelleen run-saasti sanottavaa myös siitä maailmasta, jossa nykyään elämme.

Gaudeamus on nyt julkaissut kirjan, jonka tekijät ovat kunnianhimoisesti otta-neet asiakseen käydä läpi koko 1900-luvun ranskalaisen yhteiskuntateorian kentän. Kirjan esseet käyvät läpi herkullisen kat-tauksen strukturalisteja, eksistentialisteja, marxisteja, pragmatisteja ja muita teoree-tikkoja, joiden lähestymistavat itse aihee-seen vaihtelevat sosiologiasta filosofiaan. Kirja alkaa katsauksella Émile Durkhei-min ajatteluun, ja Durkheimin ajatuksista siinnyt ja Claude Lévi-Straussin myötä do-minoivaan asemaan noussut strukturalis-mi ja reaktiot siihen ovat ehkä leimallisin kirjan käsittelemiä ajattelijoita ja sen essei-tä yhdistävä tekijä.

Durkheimista lähtien ranskalaiselle teo-rialle on ollut leimallisinta juuri yhteis-kunnan ja yksilön välisen suhteen pohti-minen. Yhteiskunta on tavattu ymmärtää omalakisena alueenaan, joka määrittää yksilöä, ja tämä kysymyksenasettelu ja reaktiot siihen ovat leimallisesti määrittä-neet ranskalaista yhteiskuntateoriaa nyky-aikaan asti. Siinä, missä Ranskan ulkopuo-lella akateemisessa julkisuudessa mainetta ovat viime vuosikymmeninä niittäneet psykoanalyysiin ja kaunokirjallisempaan lähestymistapaan nojanneet jälkistruktu-ralistit, on Ranskassa kuitenkin oltu kiin-nostuneempia tieteellisestä lähestymista-vasta, joka on myös kyennyt uudistamaan itseään. Rakenteita painottava tutkimus etenee rinta rinnan Bruno Latourin toi-mijaverkostoteorian ja pragmaattisen sosiologian kaltaisten, yksilölliseen toi-mijuuteen keskittyvien lähestymistapojen kanssa.

Kirjan aloittaa Damien Lecarpentierin johdantoluku, joka antaa nopean ja asian-tuntevan historiallisen katsauksen aihee-seen. Tämän jälkeen seuraa jotakuinkin kronologinen sarja yksittäisiä esseitä, jois-ta kukin ottaa käsittelyyn yhden henkilön ja asettaa tämän ajattelun yleisempään

kontekstiin. Muuten historiallisen lähes-tymistavan ottavan kirjan päättää Risto Heiskalan essee ”Mitä yhteiskuntateoria on?”, jossa perehdytään vielä hetki filosofi-sesti termin ”teoria” saamiin merkityksiin yhteiskuntatieteiden kentällä.

Ainoa käsitelty naisteoreetikko on Si-mone de Beauvoir, mikä hiertää hieman. Ranskalaiset naisajattelijat kun ovat Beau-voirin jälkeenkin antaneet laajan panoksen yhteiskunnallisen ajattelun ja teorianmuo-dostuksen saralla, ja tämän olisi sallinut näkyvän myös tässä nyt kovin ukkovaltai-sessa opuksessa. Teoksessa sivutaan myös hieman undergroundimpaa menoa, kuten Guy Debordin situationisteja, ja joitain vähemmän tunnettuja suuruuksia. Kir-jan mielenkiintoisimpia esseitä on esitte-ly jälkipolvien jotakuinkin unohtamasta Durkheimin kilpakumppani Gabriel Tar-desta, jonka individualistinen ja Leibnizin monadologiasta ammentava sosiologia on inspiroinut esimerkiksi Bruno Latourin ajatuksia yhteisöjen verkostoluonteesta.

Helppolukuinen ja selkeä kirja on kai enimmäkseen tarkoitettu perustason kurssikirjaksi yliopistoon, mikä ei kuiten-kaan tule ensiksi mieleen teosta lukiessa. Kirjaa on ollut tekemässä laaja ja myös monikansallinen kirjoittajakunta, mutta kokkien määrä ei ilahduttavasti näy so-pan laadun heittelynä. Esseet ovat tasaisen korkeaa tasoa myös kirjallisesti, ja teoksen tutkiminen on hyvin ilahduttavaa puuhaa. Kyseessä on hyvin merkittävä suomenkie-linen yleisesitys kentästä, joka on joltisen laaja niin käsiteltyjen aiheiden, ajattelijoi-den määrän kuin aikajaksonkin kohdalta. Kirja onnistuu tästä huolimatta olemaan sekä informatiivinen että viihdyttävä.

28

ETUJÄRJESTÖ

ETUJÄRJESTÖ

ww

w.ar

omip

esa.

tum

blr.c

om