MINERVAN PÖLLÖ

2/12

s. 10

s. 44

s. 8

4 Pääkirjoitus

5 Muistoja yliopistolta

6 Sekalaisia

8 Lukiolaisen Platonin akatemia

10 Piipullinen Markku Uotilan kanssa

20 Joutavia sanoja

23 Työnteon autuudesta

30 Joutoajasta

37 Mestari Eckhart ja Gelassenheit

40 Jatkotarina: osa II

44 Mieletön kuvitus

46 Kirjat

49 Rakkaat siskot

50 Joutilaan runoja

Minervan Pöllö 2/2012Teema JOUTILAISUUS34. vuosikerta. Painos: 150Julkasija:Dilemma ryToimituksen osoite: Dilemma ry / Minervan Pöllö, Unionin-katu 40, 5. kerros, 00014 HYNettisivut:on tulossa, www.minervanpöllö.fiPäätoimittajat:Huu Tiainen & Akseli Huhtanen

Taitto:Akseli HuhtanenToimitussihteerit:Joonas S. Martikainen & Satu KankkonenKannen kuva:Markus JänttiISSN: 1239-2545Paino: WhyPrint

Minervan Pöllö on Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden ainejärjestön julkaisema neljästi vuodessa ilmestyvä aikakausjulkaisu.Tämä lehti on vastaan-ottanut HYY:n järjestölehtitukea.

MINERVAN PÖLLÖ 2/2012Joutilaisuus

4

PÄÄKIRJOITUSHuu Tiainen

“yhden kaverin pillu on toisen käteenveto.” 1

istun paikallani. päivänvalo tunkee ikävästi sisään ikkunoista suoraan läppärin näyttöön enkä erota siitä kun-nolla muuta kuin omat kasvoni. nyt olisi hyvä päivä. tänään on hyvä päivä. tänään saadaan asioita aikaiseksi.

aamukahvi höyryää edessäni muodostaen ilmaan kiehkuroita. hörppään siitä siemauksen. peilailen itseäni läppärin näytöstä, teen sille ilmeitä, kurtistelen kulmiani, väännän suuta tekohymyyn. tapetissa on kohokuvioita, beigejä sellaisia. istun vanhassa puutuolissa, jonka terävää reunaa vasten hikoileva reiteni leviää. jalka hytkyy epätasaisesti, kun taputan kämmentä sen pintaan.

odotan. odottaminen palkitaan illalla pillulla. minun ei tarvitsisi aina istua tässä huoneessa tuijottamassa

tuota vitun rumaa tapettia, jonka kohokuviot aiheuttavat minulle pahoinvointia. illalla kaikki olisi paremmin. voisin hengittää, juoda kahvin jotenkin muuten kuin peilailemalla kasvojani läppärin näytöstä.

odotan. peilailen. odotan. taputtelen. odotan. kahvi loppuu. päivä loppuu. olen nousemassa seisomaan juuri, kun oveen koputetaan vaativasti. pam! pam! pam! ihan kuin joku

yrittäisi tulla suoraan oven läpi. tuijotan ovea enkä osaa ensin tehdä mitään. koputtaja on lakannut koputta-masta ja ronklaa ovenkahvaa. kahva rimpuilee ylösalas.

tullaan tullaan, hihkaisen. kahva rauhoittuu. vetäisen oven auki. oviaukossa seisoo musta hahmo, joka liukuu sisään. se tarttuu minua olkapäistä ja peruuttaa minut istumaan takaisin puutuoliin. perseeni leviää terävää reunaa vasten, kun minun ei anneta istua tuolin perälle asti. musta hahmo pakottaa jalkani levälleen ja sitoo ne nilkoista kiinni tuoliin niin, etten pysty liikkumaan. sitten se liukuu kahvinkeittimen luokse, lataa sii-hen puruja ja vettä ja napsauttaa päälle. musta hahmo huokailee. seuraan, kuinka sen pitkät sormet naputtavat pöytätasoa. toisto haparoittaa hämmennykseni.

kahvinkeitin porisee samalla, kun hulauttaa viimeiset vedet purujen päälle. musta hahmo hakee aamukahvikuppini läppärin vierestä, täyttää kupin piripintaan tuoretta kahvia ja nakkaa kupin eteeni. silmäni yrittävät tavoittaa hahmon katsetta, luoda yhteyttä, mutta sitten se lipuu jo ulos ovesta. ovi paukahtaa sulkeu-tuessaan, kahva heilahtaa.

tuijotan aamukahviani, joka ei ole aamukahvi vaan iltapäiväkahvi väärässä paikassa. pillu mieles-säni muuttuu utuiseksi ja haihtuu. huokaan. ei sitten. ei kai tänäänkään. nojaan taaksepäin tuolissa samalla, kun yritän päästä istumaan peremmälle. jalat on kuitenkin sidottu niin voimakkaasti, etten voi muuttaa edes istuma-asentoani.

kahvi höyryää taas kiemuroita. ne erottuvat paremmin iltapäivän maalailemien varjojen taustaa vasten. hörppään kupista kahvia. se maistuu liian kitkerältä. käteni vaeltaa sisään housuihini ja haaroväliini. ei auta kuin vetää käteen. taas.

1 Bukowski, Charles (1967/2009) Tarinoita tavallisesta hulluudesta. Suom. Petri Leppänen. Sammakko. s. 223.

4

MUISTOJA YLIOPISTOLTAMiia Vistilä

6 7

SEK

ALAI

SIA

Lin Jutang: Maallinen onni. (The Importance of Living, 1936.) WSOY 1948.Lin Jutangin Maallinen onni on yksi joutilaisuuskirjallisuuden maailman-luokan klassikkoja. Kiinalais-amerikkalainen Jutang etsii Kiinan vuosi-tuhantisesta sivistyneen joutilaisuuden ja huolettomuuden perinteestä vastalääkettä nykyaikaiselle kiireiselle elämänmenolle. Jutang itse oli kirjailija ja lehtimies, joka joutui lähtemään maanpakoon Yhdysvaltoihin kommunistien kyllästyttyä tämän julkaisemiin “porvarillisiin” joutilaisuus-tutkielmiin, joissa esimerkiksi etsittiin mukavinta asentoa tuolissa lojumi-seen - sama suunta viitoitti hänen pohdintojaan Amerikassa.

Maallinen onni on Jutangin filosofinen pääteos, jossa hän esittää ko-konaisvaltaisen katsauksen onnellisen elämän reunaehtoihin, ammenta-en syvästi kiinalaisesta runoudesta ja kulttuurista ja maustaen soppan-sa länsimaisella materialismilla. Kaiken keskellä punaisena lankana on Jutangin vakaumus siitä, että kaiken hyvän filosofian päämääränä tulisi olla inhimillisen onnen lisääminen. Tätä tavoitellessaan hän eksplisiit-tisesti hylkää kaikki metafyysiset pohdiskelut ja keskittyy filosofoimaan niin humanismista, kauneudesta, sisustuksesta, kasveista kuin tupakan-poltostakin. Tämä teos on omiaan lehteiltäväksi joutilaana iltapäivänä puistossa!

Joonas S. Martikainen

TEORIA TILASTONAPALSTALLA PILKOMME FILOSOFIAN KLASSIKOITA PIIRAKANPALOIKSI.

30% kiinalaista kulttuuria

30% iloista joutilaisuutta20% materialistista humanismia

10% common senseä

10% lifestyle-opasta

6 7

Tämän Pöllön kansikuvan teki hy-vinkääläinen Markus Jäntti. Kuvaorig-inaali oli yli metrin korkea, joten sen skannaminen tuotti hankaluuksia. Kanteen kuva saatiin sumplittua lop-ulta Facebookin kautta.

“En osaa tehdä purkkapalloja”, Markus kommentoi.

FILO

SOFI

AN O

PISK

ELIJ

A

METAPÖLLÖMETADATAA PÖLLÖN TEKIJÖISTÄ

8 9

Taapersin tien poskessa varjoisten puiden reunustamalla maalaistiel-

lä, joka näytti jatkuvan loputtomiin. Vaelluksemme Helsingistä Järvenpää-hän bussilla oli alkanut jo muutamia tunteja aikaisemmin, mutta viimeinen ponnistus tapahtui apostolin kyydil-lä. Vienoinen tuuli puhalsi auringon lämmittäessä maata, askel oli kevyt ja mieli huolia vailla; olihan päämääränä sentään Platonin akatemia. Järjestys-luvultaan 16. Platonin akatemia järjes-tettiin Kallio-Kuninkalan kartanossa Järvenpäässä 16.5.2012 ja teemana oli “kohtaamisyhteiskunta”. Olen itse lu-

kiolainen, mutta matkassa mukana oli rykelmä filosofian opiskelijoita. Vaik-ka kovin eritasoisia opiskeluissamme olemmekin, kaikilla meillä oli sama syy marssiin: innostus filosofiaan. Lu-vassa olikin kokonaisen päivän verran filosofista pohdintaa ja elämyksiä.

Ohjelma alkoi mielenkiintoisel-la ja eksoottisella puheella, jonka piti Iranissa syntynyt Aziza Hossain. Puhe säväytti ja sai ajattelemaan niin omaa elämää kuin vieraita kulttuureja.  Tä-män jälkeen saimme kuulla musiikkia, nuorten filosofisia mietintöjä maail-masta ja Juha Savolaisen kommentaa-

LUKIOLAISEN PLATONIN AKATEMIATeksti: Annie Talvasto

Kuvat: Akseli Huhtanen

8 9

rin tieteen ja taiteen kohtaamisesta. Antoisa ja yksityiskohtainen puhe sai yleisön kommentoimaan ja esittämään omia pohdintojaan. Pintaan putkahti-kin monta kiehtovaa ajatusta.

Alkutaipaleen jälkeen jakauduim-me työpajoihin, joita oli monenlaisia ja -muotoisia. Kaikille löytyi jotakin, ja aiheet vaihtelivat psykomaantieteel-lisestä työpajasta aina runoihin ja glo-baaliin etiikkaan. Työpajat esittäytyi-vät ja tuskallisen valinnan vaikeuden jälkeen allekirjoittanut valitsi Anita Välikankaan vetämän Sukupolvet ja oikeudenmukaisuus -työpajan. Al-kuun ryhmämme oli vaatimattomas-ti kaksihenkinen (emme kuitenkaan antaneet keskustelun tason kärsiä osanottajien vähyydestä), mutta pian iloiseen joukkoomme liittyi kolmas-kin jäsen, ja keskustelu vain kuume-ni. Ajatuksenvaihto oli polveilevaa ja

monisyistä. Kävimme läpi niin suku-polvien erot, amerikkalaisen yhteis-kuntamallin, Internetin tulevaisuuden ja ihmisten evoluution verraten ko-neiden kehitykseen. Innostuimme-han keskustelemaan niin kovasti, että ruokailu jäi unholaan ja niukin naukin ehdimme syömään. Ruoan jälkeen pääsimme ennen tapahtuman loppua kuulemaan 9-luokkalaisten väittelyitä, kevyttä musiikkia ja seuraavan vuoden Platonin akatemian suunnittelua.

Rikkaan päivän jälkeen joukkom-me marssi jälleen kerran Järvenpään pölyisiä katuja auringonpaisteen po-rottaessa yhä kuumempana selässäm-me. Hetki oli kuitenkin mitä oivin py-sähtyä hetkeksi hiljaa pohtimaan ensi vuoden Platonin akatemian aihetta: Unelmat. ∞

Kirjoittaja opiskelee Etelä-Tapiolan lukiossa.

10 11

PIIPULLINEN MARKKU UOTILAN KANSSATeksti: Joonas S. MartikainenKuvat: Huu Tiainen

10 11

Piipunpoltto on harrastus, joka ih-misten mielissä usein yhdistetään

taiteilijoihin ja älykköihin - etenkin filosofeihin. Nopea galluptutkimus laitoksella kuitenkin paljastaa, että pii-punpolttajat ovat nykyaikana todella harvassa jopa yliopiston filosofian op-piaineiden näennäisen mietteliäässä ja joutilaisuusmyönteisessä ympäristössä. Tämänkertainen Minervan Pöllö ot-taakin asiakseen tuoda tätä terveys-hysterian ja kiivasliikkeisen maail-man ahtaalle ajamaa jaloa ajanvietettä myös nuorempien filosofisukupolvien ulottuville. Asiantuntija-apua pää-timme etsiä hyvinvarusteltua tupak-kakauppaansa Töölönkadulla pitäväl-tä Markku Uotilalta. Hän on alansa asiantuntijana pitänyt yllä arvokasta tupakointiperinnettä yhä tupakkavas-taisemmassa yhteiskunnassa.

Rauhallinen pieni tupakkapuoti

Astumme sisään Töölön sikarikaup-paan huhtikuisesta koleasta tihkusa-teesta. Sisään astuvia tervehtii lämmin ja hieman mausteinen tuoksu – hyvän tupakan ominaisaromi, joka ei muis-tuta millään muotoa tavallisen savuk-keen kitkerää tuoksua. Mukavasti ja tyylikkäästi kalustetussa pienessä liik-keessä, puuta ja lasia olevien sikari- ja piippuvitriinien lomassa, seisoo siistis-

ti valkoiseen paitaan, silkkisolmioon ja -liiviin pukeutunut parrakas herras-mies, jolla on päässään virkattu pyö-reä päähine – Markku Uotila. Kaiken kaikkiaan tuntuu hieman siltä, kuin olisi astunut toisenlaiseen, kiireettö-mämpään maailmaan, jossa ulkomaa-ilman kiihkeällä rytmillä ei ole sijaa

Olemme siis tulleet hakemaan op-pia piipun polttamisessa - tarkoituk-sena on pyytää perehdytystä aiheeseen mieheltä, joka tunnetaan paitsi tupak-kakaupan pitäjänä, myös pitkän linjan piipunpolttajana. Ikkunan vieressä on kaksi mukavan näköistä nojatuolia ja pieni pöytä, jolla on samovaari täynnä teetä vierailijoita varten. Uuden tupak-kalain vaatimuksesta verholla peitetys-sä näyteikkunassa ja pöydällä on esillä useampia piippuja – ympäriinsä esillä olevat piiput kertovat kauppiaasta ja antavat vaikutelman siitä, kuin useita olisi poltettu vastikään. Uotila ottaa meidät ystävällisesti vastaan ja tarjoaa meille samovaaristaan vihreää teetä, jota juomme pienistä laseista. ”Tee ja tupakka, piipputupakka, miksei si-karikin, sopivat todella hyvin yhteen. Silloin kun ei haluta alkoholipitoista juomaa niin tee on yksi parhaista juo-mista”, hän kertoo. Tee on lämmintä ja maistuu erityisen hyvältä ulkona kärsi-tyn koiranilman jälkeen. Uotila kertoo lähes kaikkien piipunpolttajakollego-

Piipunpoltto on harvinaiseksi käynyt tapa, joka on perinteisesti yhdistetty sekä filosofeihin että joutilaisuuteen. Toimittajamme Joonas ja Huu kävi-vät haastattelemassa helsinkiläisille tuttua tupakka-asiantuntija Markku Uotilaa tämän tunnelmallisessa tupakkaliikkeessä Töölönkadulla.

12 13

jensa juovan tupakoidessaan teetä sen lievän happamuuden takia. ”Se samalla tasapainottaa sitä emäksisyyttä, mikä piipputupakassa useimmiten on.”

Käymme itse asiaan: tervehtimis-muodollisuuksien jälkeen Uotila ottaa esille piippunsa ja ryhtyy antamaan meille näytöstä piipun oikeaoppisesta täyttämisestä. Uotilan puhelin kuiten-kin soi, ja puhelun aikana katselemme ympärillemme. Viereisessä piippu-vitriinissä on esillä muutaman kym-mentä eri mallista ja kokoista piippua – tunnistan joukosta suoran ja pienen mallin, jota olin itse silmäillyt jo ai-kaisemmin liikkeessä käydessäni. Pit-kässä sikarivitriinissä eri paksuisten ja -pituisten sikarien paljous hämmentää. Asiantuntemattoman silmään pistää vain joihinkin rasioihin painettu teksti

”Havana”. Tarjolla on myös vesipiip-puja ja tarvikkeita – oikeastaan lähes kaikkea, mitä tupakkaan voisi kuvitella liittyvän. Savukeaskit kuitenkin loista-vat poissaolollaan. Uotila on erikois-tunut juuri piippuihin ja sikareihin, tupakoinnin muotoihin, jotka vaativat ympärilleen tilaa ja rauhaa.

Puhelu päättyy ja palaamme asi-aan. Uotila on ottanut hyllystä esille pyöreän peltirasiallisen piipputupak-kaa – nimeltään ”Vanhaa syyrialaista” hän mainitsee – ja ryhtyy näyttämään meille, miten piippu täytetään. Istun tarjottuun nojatuoliin ja käymme tar-kastelemaan monivaiheista rituaalia. ”Koska, tämähän on tärkein juttu oike-astaan, jokaisella on vähän eri tekniik-ka, riippuu tietenkin vähän tupakasta ja piipusta miten se ladataan sinne.”

12 13

Kädet täyttävät piipun tottumuksel-la, tampaten välillä tupakkaa pitkällä ja tylpällä metallityökalulla. Lopulta piippu on valmis sytytettäväksi. Uotila ottaa pöydältä pitkän seetrilastun, sy-tyttää sen kynttilästä ja vie liekin pii-pun suulle.

Piippu on saatu sytytettyä, ja maa-lauksellisen savun leijaillessa ilmassa Huu - toimittajatiimin valokuvaava osapuoli - käy ottamaan lisää valoku-via juttua varten. Uotila on itse myös valokuvaaja - muiden aiheiden lisäksi hän on kauppansa studiossa kuvannut erityisesti savua ja ottanut useita muo-tokuvia tupakoivista asiakkaistaan. Tummaa kangasta vasten otetuissa va-lokuvissa piipun ja sikarin savu pääsee oikeuksiinsa, Uotila kertoo tekniikastaan, jolla nopealiikkeinen savu ikuistetaan fil-mille. Piipunpolton ABC

Kuvaushetken jäl-keen istumme alas ja aloitamme var-sinaisen haastattelun. Aivan ensiksi: mitä asiasta kiinnostunut tarvitsee piippuharrastuksen aloittamiseen? ”Joo, no, piippu on ensinnäkin se kapi-ne, millä sitä tupakkaa poltetaan. Se-hän on tärkein hankinta, oikeastaan.” Piippua hankkiessa Uotilan mukaan tärkein kriteeri on estetiikka – vaikka suorempi piippu saattaa olla käyrem-pää mallia helpompi pitää puhtaana, oma tyyli on kuitenkin ensisijaista. Itse piipun lisäksi tärkeitä ovat työ-kalut: piipun puhtaana ja kuivana pi-tämiseen tarkoitetut piippurassit sekä useimmiten metallinen piipputyökalu, jossa on sekä litteä toppari tupakan

pakkaamista varten että piikki liian tiukkaan pakatun piipun pöyhimistä varten. Kiireessä tai työkalujen puut-teessa palavaa piippua voi tampata peukalollakin, sillä tuhkakerros eristää liian kuumuuden.

Minkä verran piipusta kannattaa sitten maksaa? Saahan jo R-kioskista maissipiipun viidellä eurolla, miksi sijoittaa kalliimpaan? ”No maissipiip-puun ei tietenkään kiinny samalla ta-valla, ei se tietenkään kertakäyttöesine ole, mutta lähes. Joka tapauksessa se ei oo ikuinen, se maissipiippuhan vä-hitellen palaa puhki. Puupiippu, taas, kunnon briaripiippu, sehän on ikui-nen, jos sitä huoltaa kunnolla.” Hyvä piippu maksaa seitsemästäkymme-

nestä sataan euroa, vaikka briarpuinen peruspiippu lähtee jo muutamalla kym-pillä. ”Mutta yleensä se on sitten piippu, johon ei välttämättä kiinny.”

Kesken juttelun Uotila huomaa piippunsa sammuneen ja sytyttää sen uudestaan uudella seetritikulla. Piipun sammuminen ja uudelleen sytyttämi-nen kuuluvat asiaan; piipun saattaa joutua sytyttämään useita kertoja yh-den piipullisen aikana.

Niin, piippumateriaalit. Uotila ryh-tyy luettelemaan eri puulajeja ja muita materiaaleja, joista piippuja valmiste-taan. Lähes kaikki piiput ovat tiheä-syistä valkokanervan juurta eli briaria, jonka kestävyys tekee siitä erityisen soveltuvan materiaalin piippuihin. Käytössä briar on voittamaton. Piip-puja on kuitenkin valmistettu myös perinteisestä merenvahasta, savesta,

”Piippua hankkiessa tärkein kriteeri on estetiikka – oma

tyyli on ensisijaista”

14 15

ta; tästä johtuu savukkeiden kitkerä ominaistuoksu. Piipputupakkaa kyp-sytetään ajan kanssa usein eri meto-dein, esimerkiksi lämmön ja paineen avulla. Esimerkkinä Uotila tarjoaa meille haisteltavaksi peltirasiallista hänen paraikaa polttamaansa merkkiä, ”Vanhaa syyrialaista” – rasiasta nou-see miellyttävä ja voimakas, leppäsa-vua muistuttava tuoksu. Merkin nimi juontuu siinä käytetystä savustamalla kypsytetystä, Syyriassa kasvatetusta latakia-tupakkalajikkeesta.

Valokuvaaja ilmoittaa joutuvansa lähtemään paikalta kesken kaiken, ja jäämme Uotilan kanssa juttelemaan kahdestaan. Jatkamme piipputupakas-ta: Uotila vertaa eri piipputupakan laa-

tuja viineihin - tarjol-la on satoja eri laatu-ja, joiden joukossa on niin pienten artesaa-nipajojen tuotteita kuin myös suurten yritysten tupakkalaa-tuja. Piipputupakan

sekaan lisätään usein mausteita, top-pingeja, joilla saadaan aikaiseksi luke-mattomia eri makuvaihtoehtoja - alle-kirjoittanut polttaa tätä kirjoittaessaan hieman kinuskiin vivahtavaa Sweet Killarneyta. Aloittelijalle Uotila kui-tenkin suosittelee maustamatonta tu-pakkaa. Jo pelkästä tupakkakasvista on useita lajikkeita - jo mainitun, savusta-malla kypsytettävän latakian lisäksi on useita eri lajikkeita, joita sekoittamalla saadaan eri makuisia piipputupakoita. Varsinainen käsityöperinne elää juuri Euroopassa - ympäri maailmaa kas-vatetut raaka-aineet tuodaan Euroop-paan, jossa ne yhdistetään sopivalla tavalla eri tupakkalaaduiksi. Uotila

sekä eksoottisemmista puulajeista: Suomessa on esimerkiksi valmistettu koivupiippuja. Uotila nousee ylös ja ryhtyy käymään läpi hyllyä, josta hän ojentaa tarkasteltavaksemme erikoisen näköisen, vaaleasta puusta valmistetun piipun. Toisen maailmansodan aikana briarpuun saatavuus oli heikkoa, joten piippuja tehtiin myös pyökistä – asi-aan vihkiytymättömän silmään täysin uudelta vaikuttava pyökkipiippu on merkiltään Stanwell ja valmistettu vuonna 1942.

Piippumalleja on lukemattomia: vaihtelua on niin varren käyryydessä, pesän muodossa kuin materiaaleissa-kin. Seuraavaksi Uotila ojentaa tarkas-teltavaksemme erikoisen, piipunmalli-sen nahkakukkaron. Sisällä on elegantti ja pyöreälinjainen, hopealla koristeltu briarpiippu. ”Tämä on 1900-luvun alku-puolelta, tämä piippu, muistaakseni 1910 – hopealeimat sen kertovat, mutta se on vielä käytössä, minulla. Siihen kuuluu tämä pieni nahkainen laukku, mikä on aika harvinaista.” Piippu on huolelli-sen käytön jäljiltä kuin uusi.

Laskemme haastattelun lomassa laseihimme lisää vihreää teetä. No-jatuolissaan istuva Uotila pitää piip-puaan hampaissaan ja polttelee sitä hiljalleen, levittäen ympärilleen miel-lyttävän tuoksuista savua. Jatkamme juttelua. Uotila ryhtyy kertomaan eri tupakkalaatujen eroista. Piipputupak-ka eroaa laadultaan ja kypsytystaval-taan olennaisesti niin fermentoimalla kypsytetyistä sikareista kuin täysin kypsyttämättömästä savuketupakas-

”Minä poltan piippua

terveydellisistä syistä”

14 15

kertoo oman kauppansa tuotteiden tulevan pääasiassa Englannista.Tupakkakulttuurista

Haastattelun keskeyttää asiakas – Uo-tila nousee ylös ja ryhtyy opastamaan tätä mittavan sikarivitriinin ääres-sä toivotunlaisen laadun valinnassa. Lyhyen kaupanteon päätteeksi hän pakkaa sikarit pieneen puurasiaan ja asiakas poistuu paikalta tyytyväisenä. Keskustelu siirtyy teknisistä yksityis-kohdista tupakointikulttuuriin yleen-sä: miten laajalle levinnyt kyseinen harrastus on nykyään? Entä onko tu-pakkalainsäädännön jatkuva kiristy-minen purrut suomalaiseen tupakka-kulttuuriin?

Uotila itse on mukana Suomen Piippukillassa, yhdistyksessä, jolla on

muutama kymmenen jäsentä. Vastaa-vanlaisia piippukerhoja on Suomessa useampia. Hän ei koe, että muutokset lainsäädännössä olisivat näkyneet liik-keen asiakaskunnassa: ”Tämä on kui-tenkin sen verran marginaalista, tämä sikarien polttaminen ja piipun osuus tästä kokonaisutupakkakulttuurista – jos verrataan savukepuoleen, savuk-keitahan tietenkin myydään suhteessa paljon paljon enemmän.” Viime aikoi-na esille noussutta sähkötupakkaa hän ei ole edes harkinnut myyvänsä. ”On tarjottu kyllä, mutta mä haluan myy-dä vain aitoa savua tuottavaa tuotetta. Tosin nenänuuskaahan me myydään myös, mutta silläkin on pitkät perin-teet.” Piipunpolton marginalisoitumi-sen hän katsoo alkaneen 1960-luvulta. Vielä viime vuosisadan alkupuolella

16 17

lähes jokainen mies poltti piippua.Piipunpoltto yhdistyy mielessä

helposti joutilaisuuteen ja ajatteluun. Useat kirjailijat, valtiomiehet ja filo-sofit läpi historian ovat olleet piippu-miehiä - Uotila itse mainitsee Jean-Paul Sartren ja Bertrand Russellin. Uotilalle itselleen piipunpoltossa on tärkeää paikallaanolo, rauhoittuminen ja itse savu. ”Saattaa olla, että se on ihmiselle tällainen atavistinen juttu, että se on meidän geeneissä. Savu on merkinnyt ei vain ruokaa, mutta myös turvaa, lämpöä.” Uotila huomauttaa että esimerkiksi Raamatussa savusta puhutaan paljon - uhri nousee savuna taivaaseen. Piippu tuo mieleen myös lapsuuden nuotiot. ”Ainakin minul-le usein tulee mieleen, että on nuotio pienoiskoossa minun nenän edessä.”

Pohdiskelu keskeytyy, kun liikkee-seen astuu sisään uusi asiakas, joka on myös hankkimassa sikareita. Jatkam-me tämän poistuttua joutilaisuudesta, lehden teemaan liittyen - piipullisen polttaminen on mainio tapa viettää aikaa täysin paikallaan istuen ja rau-hoittuen. Uotila valittelee, että sisäti-loissa tupakointi on esimerkiksi ravin-toloissa käynyt lähes mahdottomaksi: tupakkakoppi kun ei sovellu piipun tai sikarin polttamiseen. ”Minä itse en henkilökohtaisesti polta muuten kuin silloin, kun minä istun paikallani. Kyl-lä minä ulkona tietenkin voin polttaa, mutta savu on mulle se olennainen asia siinä. Se liittyy tähän kokonaises-tetiikkaan – ei vain se piippu esineenä, tällaisena pienoisveistoksena, mutta myös se savun liikehdintä siinä ympä-rillä.”

Käyn hieman henkilökohtaiseksi: kysäisen Uotilalta, miten hän päätyi

tupakkakauppiaaksi, ja hän vastaa, että sattumalta – kauppa periytyi hänel-le äkillisesti kuolleelta saunakaveril-ta. Laaja asiantuntemus on tarttunut vuosien varrella työn, asiakkaiden ja kirjallisuuden opettaessa – vaikka hän itse hieman vähätellen sanookin, että tuntee kauppansa tuotteista ”ainakin hinnat”. Haastattelussa säilyy jatku-vasti hieman luennon tuntu. Oli kyse sitten eri laatuisista merenvahapii-puista tai nykyisen puisen piipun esi-isistä, savipiipuista, miehen tietämys vaikuttaa melkoisen laajalta. Mieleeni tulee kysyä, että onko moderni tek-nologia mitenkään muuttanut perin-teistä piippumallia. Uotila kaivaa esiin hyllyjen kätköistä muhkean kokoisen ilmestyksen, jonka tulipesää kiertää koristeellinen hopeavanne: ”Tässä on esimerkki: kallis, Leonardo da Vinci, yli kuusi, melkein seitsemänsataa eu-roa. Tässä on ontto koppa, ja sen idea on se, että tässä välissä on sitten tällai-nen ilmatila, joka pitää sen piipun sit viileänä, että se ei kuumene kädessä.”

Palaamme vielä hetkeksi rauhoit-tumiseen. Uotila katsoo, että piipun stressiä lievittävät vaikutukset ylittävät tupakan aiheuttamat terveyshaitat - sitä paitsi piipputupakkaa ei hengite-tä keuhkoihin. ”Minä poltan piippua terveydellisistä syistä, nimenomaan mielenterveydellisistä – se lisää mi-nun henkistä hyvinvointia.” Voisiko melkein jo väittää, että piipun ääressä rauhoittuminen saattaa pidentää ikää? ”Ainakin näin minä haluan ajatella. Mitä vähemmän stressiä on, niin tie-tenkin sen seuraukset tai heijastukset ovat ihmisen terveyteen vain positii-visia.” Piipunpolttajat taitavat tosiaan myös harvemmin lyyhistyä lenkki-

16 17

polulle viisikymppisinä, huomautan. ”Tämä on myös urheilulaji. Mä en tiedä tiedätkö sä, että joka vuosi järjes-tetään piipunpolttokilpailut, ainakin Pietarissa, johon meidätkin on kut-suttu joka vuosi. Siellä annetaan kol-me, vai oliko se kaks ja puol grammaa tupakkaa, ja se, joka polttaa pisimpään sitä piippua voittaa. Kaks tulitikkua saa käyttää.” Kiireettömyys on leimal-lisin osa harrastusta jopa kilpatasolla.

Lopulta piippu on poltettu lop-puun. Uotila käy esittelemään piipun puhdistamisen prosessia, ja kun piip-pu on rassattu puhtaaksi ja asetettu

syrjään odottamaan seuraavaa kertaa, nousen ylös ja alan kerätä tavaroitani. Haastattelu on kestänyt sopivasti pii-pullisen – kyseessä on huomattavasti tuttua tupakanmittaa kiireettömämpi ajanmääre. ∞

Töölön sikarikauppaTöölönkatu 32Auki ti-pe 10-19, la 10-14, maanantaisin suljettuhttp://www.toolonsikarikauppa.fi/

PIIPUNPOLTON ABC

Varaa itsellesi aikaa ja rauhallinen paikka, vaikkapa nojatuoli. Ota esille piipputupakkaa, piippusi, tulitikut ja tupakkatyökalu sekä piippurasseja.

Tuoreesta rasiasta otettu tupakka on usein liian kosteaa ja palaa huonosti. Tarkista kos-teus; liian kostea tupakka jää sormilla mytyksi puristettaessa muotoonsa, liian kuiva taas katkeilee. Tuoretta tupakkaa on hyvä kuivattaa hetkinen: ota riittävä määrä esille vaikkapa sanomalehden päälle ja anna tupakan kuivua puolisen tuntia. Säilytä tupakkaa tiiviissä astiassa; useimmat piipputupakat myydään tarkoitukseen ihanteellisessa peltirasiassa.

Tarkista ilman kulku piipussa puhaltamalla siihen – tämä irrottaa myös pienet roskat. Nyt voit aloittaa itse pakkaamisen! Ota tupakkaa sormiisi ja pudottele tupakkaa piippuun hel-lästi sitä mitenkään sisään tunkematta. Kun piippu on reunojaan myöten täynnä, tamppaa tupakkaa työkalulla tai peukalolla niin, että se täyttää piipun vain puoliksi. Täytä piippu uudestaan ja tamppaa toisen kerran, jättäen piippuun neljänneksen tyhjää. Tarkista, että piippu vetää yhä imaisemalla siitä. Liian tiukkaan pakatussa piipussa ilma ei kulje kunnolla ja piippu sammuu melkein heti poltettaessa. Liian löysästi pakattu piippu palaa myös huo-nosti. Piipusta imemisen tulisi tuntua mehupillistä imemiseltä - vastusta tulisi olla vähän, mutta ei liikaa. Jos ilma ei kulje, tyhjennä piippu ja aloita alusta.

Täytä piippu vielä kerran, tällä kertaa niin, että reunojen yli jää hieman ylimääräistä. Tamp-paa tupakka työkalulla kimmoisaksi tyynyksi piipun reunojen tasalle. Tarkista veto vielä kerran - jos kaikki tuntuu hyvältä, voit aloittaa sytyttämisen!

Teksti: Joonas S. Martikainen, kuvat: Erika-Evely Eisen

18 19

Piippu sytytetään kolmesti: kaksi ensimmäistä kertaa paahtavat tupakan päällikerroksen ja kolmas sytyttää piipun tasaisesti. Ota piippu suuhusi, sytytä tulitikku ja vie liekki piipun yläpuolelle. Vedä piipusta rauhallisia, tasaisia henkosia ja anna liekin hieman kärventää tupakkaa tasaisesti koko piipun alalta. Tupakan tulisi kuivuessaan ja syttyessään tummen-tua ja hieman kohota piipusta. Ota työkalu ja tamppaa tupakan pinta uudelleen tasaiseksi. Toista.

Kolmannella kerralla piippu luultavasti savuaa jo hieman ja tupakan pinta on tasaisen mus-tunut ja puoliksi palanut. Vie liekki piipun yläpuolelle ja sytytä tupakka tasaisesti koko piipun alalta – katso, että myös reunat syttyvät. Ime piipusta rauhallisia, mutta määrätie-toisia henkosia, kunnes vaikuttaa siltä, että piipun päälle on alkanut muodostua tasainen tuhkakerros – tämä suojaa piipun tulta ja varmistaa tasaisen palamisen.

Kun piippusi näyttää savuavan iloisesti, ota rento asento ja nauti! Muutama ensimmäinen kerta menee harjoitteluun ja oikean palamislämpötilan etsimiseen – liian kuumana käyvä piippu maistuu suussa palaneelle (ns. ”palanut kieli” -syndrooma), liian hiljaa palava piippu taas sammuu helposti. Piipunpoltto on rauhallisen ihmisen harrastus – parhaat maut tule-vat piipusta, joka palaa melkein, mutta ei aivan sammumispisteessä. Liian kuuman piipun voi jättää huoletta rauhoittumaan – piipun voi sytyttää uudestaan niin monta kertaa kuin on tarpeen. Harjoittelun jälkeen piipun jatkuva sammuminen ja tulitikkujen kanssa suhraa-minen muuttuu pitkiksi ja nautinnollisiksi piiputtelusessioiksi.

Sammuneesta piipusta voi ottaa ylimääräiset tuhkat pois esimerkiksi tulitikulla tai työka-lulla auttaen. Tamppaa tupakan pintaa hieman ja sytytä se uudestaan. Etenkin isompaa

18 19

piippua poltettaessa sammuminen on liki väistämätöntä – älä lannistu, vaan nautiskele sytyttämisen rituaalista.

Piippu saattaa kesken polttelun ryhtyä ”kurlaamaan” – tämä on seurausta piippuun ker-tyvästä kuolasta ja muusta kosteudesta. Kosteuden voi kerätä helposti pois työntämällä suukappaleesta sisään piippurassin.

Kun piippu on poltettu loppuun, tyhjennä se tuhkakuppiin varovasti tulitikulla tai työkalulla auttaen ja anna sen jäähtyä puolesta tunnista tuntiin. Piippua ei saa raaputtaa – tämä pilaa sisäpuolelle muodostuvan, piippua suojaavan hiilipinnan ja vahingoittaa piippua. Älä missään nimessä irrota piipun vartta pesästä piipun ollessa vielä kuuma – lämmin puu saattaa haljeta, tehden piipusta lähes varmasti käyttökelvottoman. Voit kuitenkin työntää varresta sisään piippurassin, joka kerää hieman polttelun aikana syntynyttä kosteutta.

Kun piippu ei tunnu enää lämpimältä kädessä, varsiosa erotetaan pesästä ja molemmat puhdistetaan huolellisesti piippurasseilla. Puhdistettu piippu saa levätä ainakin vuorokau-den ennen seuraavaa polttelukertaa - tämän vuoksi kovilla piippumiehillä onkin useampia piippuja.

Nautinnollisia piiputteluhetkiä!

Kiitokset Markku Uotilalle. Lisää piipunpoltosta osoitteessa https://sites.google.com/site/piipunpolttoopas

20 21

Termodynamiikan toinen pääsääntö sanoo, että suljetussa järjestelmässä

entropia kasvaa, eikä koskaan vähene. Joutilaisuus käyttäytyy ihmiselämässä pitkälti samoin kuin järjestyneisyys suljetussa systeemissä: jos sitä pyritään luomaan lisää, synnyttää tuo pyrkimys vain lisää kiirehtimistä — ja entropi-aa. Työskentely niin sanotun laatuajan eteen on siis kamppailua termodyna-miikan lakeja vastaan.

Fysiikan määritelmät kertovat, että entropia tarkoittaa epäjärjestystä, kaa-osta. Joutilaisuuden käsite sen sijaan on epämääräisempi. Downshifting- ja slow-liikkeet opettavat, että joutilai-suus on jotakin tavoiteltavaa. Jouti-laisuutta voisi hahmottaa antiteesinä pakonomaiselle työskentelylle. Se olisi siten tila, jossa ihminen voi tehdä tai olla tekemättä, mennä tai olla mene-mättä, välittää tai olla välittämättä. Keskeistä on tunne valinnan mahdol-lisuudesta, sekä eräänlainen etäänty-minen arjesta - ehkä jopa itsereflektio.

Joutilaisuutta ei kuitenkaan ter-modynamiikan mukaan voi tavoitel-la sanan varsinaisessa merkityksessä. Joutilaisuus tuo mieleen myös Slavoj Žižekin analyysiin systeemisestä vä-kivallasta: ne jotka hallitsevat väkival-

tajärjestelmää, voivat ostaa itselleen väkivallasta vapaan saarekkeen. Tämä saareke on täynnä lähiruokaa, reilun kaupan vihreää teetä — ja joutilaisuut-ta. Saareke imitoi suljettua systeemiä, mutta todellisuudessa väkivalta ja hek-tinen kiire sen ulkopuolella kasvavat aina, kun raukea joutilaisuus lisääntyy sen sisäpuolella.

Onko rajaavalle, kokonaisjoutilai-suutta vähentävälle saareke-mal-

lille vaihtoehtoa? Laiskuus tuntuisi olevan hyvä hidaste tavoittelulle, tuot-tavuudelle ja pyrkimykselle. Laiskuus on kuitenkin kehno vastalääke pa-konomaiselle puurtamiselle, sillä se ei anna tilaa valinnalle: laiskuus on eräänlainen hallitseva luonteenpiirre, jonka otteessa oleva ei ole kykeneväi-nen tuottavaan toimintaan, ja on siten pakotettu ei-tuottamiseen.

Laiskuus ymmärrettävästi harmit-taa sellaisia ihmisiä kuin Matti Apu-nen, joka on koko elämänsä tavoitellut asioita, ja saanut joitakin niistä aikaan. Apusen torjuntareaktio kumpuaa hä-nen omasta sairaudestaan: pyrkimi-sen välttämättömyydestä, joka kokee itsensä uhatuksi kohdatessaan lais-kuutta. Ahkera, jatkuvasti parempaan

JOUTAVIA SANOJATeksti ja kuva: Akseli Huhtanen

20 21

”Puhdetyötä ei enää ole, mutta

luppoajasta kuulee puhuttavan”

suuskin rajautuu sen ulkopuolelle.

Puhdetyötä ei enää ole, verkkainen työkin on pakonalaista mutta lup-

poajasta kuulee puhuttavan. Aika kah-den luennon välissä, hetki työvuoron jälkeen ja ennen lounastapaamista, se aika joka on tyhjä vaatimuksista mut-ta jota ei oikein voi käyttää hyödyksi — sitä kutsutaan luppoajaksi. Hyö-dytön ajankulu ei silloin johdu ihmi-sen laiskuudesta, vaan olosuhteiden pakosta. Luppoaika syntyi käsitteenä alun perin tukkijätkien parissa kuvaa-maan sitä aikaa vuodesta, kun talven puunkaato- ja hevosajokausi oli ohi, mutta uittokausi ei vielä ollut alkanut. Tällöin pätkätöissä olleille tukkilaisille

ei maksettu palkkaa, ja ruoka oli vähissä. Luppoaika synnyt-tikin uuden kek-sinnön: kurnivaan vatsaan syötiin puis-sa kasvavaa mustaa naavaa, luppoa.

Uusi ajatus lupon syömisestä ei kuitenkaan ole puhdetyön tapaan syn-tynyt vapaana vaeltelevasta ajatukses-ta, vaan välttämättömyyden edessä. Luppoaikana oli syötävä luppoa tai kuoltava nälkään. Tätä kautta aukeaa-kin luppoajan ongelma: jos tyhjä koh-ta kalenterissa syntyy ikävänä hukka-tilana jota ei voi välttää, se ei ole var-sinaista joutilaisuutta vaan hukkaan mennyttä aikaa.

Kaikki velvoitteista vapaa aika ei siis voi olla joutilasta. Joutilas on mää-

ritelmällisesti jouten, siis hyödytön kuten luppoaikaa viettäväkin. Hän voi kuitenkin tehdä jotakin jos vain joutaa,

pyrkivä työnteko tuo kiistämättä sosi-aalista arvostusta, mutta se ei ole itse-riittoinen. Se tarvitsee itsensä oikeut-taakseen vihollisen, joka on laiskuus.

Joutilaisuutta etsivän on torjuttava sekä pyrkimys että laiskuus, sillä ne eivät mahdollista valintaa. Joutilaisuu-den sanotaan olevan paras luovuuden lähde, ja sitä voisi kuvailla entisajan puhdetyön käsitteen kautta: puhdetyö oli puuhaa, jota tehtiin tai jätettiin te-kemättä puhteena, siis pimeänä vuo-rokaudenaikana. Puhdetyö saattoi toki olla tuottavaa, mutta se ei ollut kes-keistä. Käsillä tekemään tottunut ih-minen viihtyi saadessaan puuhailla jo-takin pientä, jonka tekeminen ei ollut välttämätöntä. Puhdetöinä syntyi esi-merkiksi koriste-esi-neitä ja leluja omaan käyttöön. Nykyisin puhdetta eli valo-tonta vuorokauden aikaa ei oikeastaan ole: sähkövalo ja 24 tuntia vuorokaudes-sa auki oleva Alepa ovat syöneet sen. Niinpä puhdetyötkin ovat kadonneet.

Vaikka puhdetöitä ei enää tehdä, saarnaavat jotkut silti joutilaan työs-kentelyn puolesta. Slow-ajatuksen mukaan työstä, ruoanvalmistuksesta ja seksistä tulee parempaa, kun sen tekee hitaasti. Tämä on kuitenkin pi-kemminkin verkkaisuutta kuin jouti-laisuutta. Verkkainen ihminen tekee asioita omaan tahtiinsa, siten kuin on hyvä, mutta tekeepä aina kuitenkin. Joissakin murteissa verkkaisuus tar-koittaa itse asiassa nopeaa, mikä viit-taisi sen alkuperään sopivana tahtina. Joutilaisuus sen sijaan ei välttämättä sisällä tahtia lainkaan, joten verkkai-

22 23

mutta saattaa olla että ei jouda. Jou-tilaisuutta ei edellä kuvatuista syistä johtuen voi hankkia elämäänsä. Jouti-laisuus ei silti synny sattumalta, vaan kuten puhdetyöt, se kuuluu tiettyyn elämänmuotoon tai -tapaan. Siihen ei voi pyrkiä, mutta se on suuntautumista kohti pyrkimättömyyttä.

Luppoajan päättyessä tukkilaiset palasivat alkukesästä töihin. Valoa riit-ti, mutta kesäkuun yöt saattoivat silti olla kylmiä, ja niinpä jätkät nukkuivat nuotion äärellä. Jokaisen oli vuorol-laan valvottavat ja lisättävä puita tu-leen. Kerrotaan tarinaa Nätti-Jussiksi kutsutusta tukkijätkästä, joka ei ollut kiinnostunut yönuotion valvomisesta vuorollaan. Niinpä muut karkottivat hänet eräänä iltana pois nuotiolta, ja Jussi siirtyi hieman etäämmälle. Aa-mulla muut heräsivät ja lähtivät katso-maan, oliko Nätti-Jussi jäätynyt kuoli-

aaksi. He löysivät hänet loikoilemasta keskeltä halkaistun, halkeamasta pa-lavan tukin ääreltä. Nätti-Jussin jou-tilas asenne oli tuottanut itseään yllä-pitävän keksinnön, jota myöhemmin alettiin nimittää rakovalkeaksi. Uusi ajatus ei ollut lupporuokailun tapaan kuitenkaan syntynyt pakosta: Nätti-Jussillahan oli vapaus ottaa vastaan vartiovuoro muiden nuotiolla, mutta hän valitsi toisin.

Tarinassa Nätti-Jussista ja rako-valkeasta päähenkilön asenne johtaa itseään ylläpitävään joutilaaseen tilaan, jossa töitä tehdään vain silloin kuin siltä tuntuu. Nätti-Jussi ei tyytynyt työvuoroihin, vaan torjui rohkeasti työn ja vallitsevan tilanteen ja tarttui reflektioon. Kun jättää ponnistelun ja kääntää katseensa kohti itse valitse-maansa suuntaa, saattaa huomata ole-vansa jouten. ∞

Luppo kasvaa puhtaiden metsien puiden oksilla.

22 23

Johdanto: protestanttisen etiikan nykytilanne

”Presidentti on työ.”Suomen Tasavallan

Presidentti Sauli Niinistö

Näyttää siltä, että – presidentin, pää-ministerin ja valtiovarainministerin tutun turvallisesta retoriikasta huoli-matta – protestanttisen työetiikan re-toriikan, tuon porvarien ja sosiaalide-mokraattien perinteisesti omaksuman dogmin, suosio on kääntynyt dramaat-tiseen laskuun, samalla kun Euroopan talous ja työmarkkinat ovat kokeneet valtavan alasuhdanteen 2000-luvun alussa.

Suomen vanhojen puolueiden re-toriikka on läpeensä luokkataistelun hengen ja protestanttisen työetiikan kyllästämää. Heidän työnteon tärkeyt-tä korostavan diskurssinsa mukaan on suuri vaara, että talouden kovat reali-teetit uhkaavat tehdä lähivuosikym-meninä suomalaisten elämästä vai-keaa. Vanhat puolueet pelkäävät, että nuori polvi downshiftaa itsensä ulos työmarkkinoilta, jääden lähinnä ”skeit-taaileen ja dataileen” sosiaaliturvan – ja

pahimmassa tapauksessa vastikkeetto-man perustulon – varaan.

”Työn määrän Suomessa pitää lisääntyä,” sanoi Lasse Männistö (kok.) minulle hiljattain painokkain äänensävyin. Hän sai lopputuloksen vaikuttamaan väistämättömältä, loh-duttomalta, porvaripuolueille ominai-sella, omatuntoa kolkuttavalla tavalla, onhan meillä – ”toki” – ongelma vä-estön ikärakenteen ja sosiaalipoliitti-sen huoltosuhteen kanssa, eli ns. so-siaalipoliittinen ”kestävyysvaje.” Myös Akavan nykyinen kokoomuslainen puheenjohtaja Sture Fjäder kauhisteli minulle ehdotusta, että protestant-tinen työmoraali pitäisi, tai sitä edes voisi, korvata jollain paremmalla. Val-tapuolueiden pelko ja huoli moraalin rappiosta näkyy niiden poliittisessa retoriikassa. Talouden kestävyysvajeen korjaamiseksi tarvittaisiin työkykyistä ja työhaluista kansalaista. Mutta sel-laista ei kohta enää ole tarjolla - talou-den johtajien kauhuksi - kun kansan työmoraali löystyy kuin vyötärömak-kara.

Tämä ei ole esimerkki vasemmisto-oikeisto -erottelusta, sillä myös vanhan

TYÖNTEON AUTUUDESTAPROTESTANTTINEN ETIIKKA, TYÖMORAALI JA PERUSTULO

Teksti: Otto LehtoKuvat: Akseli Huhtanen

24 25

linjan demarit nykyisessä hallituksessa jakavat porvaripuolueiden huolen rap-peutuvasta työmoraalista, mikä näkyy jyrkkänä vastustuksena minkäänlaista sosiaaliturvauudistusta, tai ”silppu-työ”- eli ”prekariaatti”-kehitystä koh-taan. Tällainen kehitys on pahasta, sillä se uhkaa kolmikantaisen syndika-lismin/korporatismin rakenteita.Uuden ”punavihreän” vasemmiston työn vieroksunta

Toisaalta koskaan aikaisemmin ei ole vasemmiston itsensä työmoraali ollut niin rappeutunut kuin se on nykyään. Nykyään on hip olla punavihreä koh-tuutalouden kannattaja.

”Degrowth” on nimittäin, iro-nista kyllä, kovassa kasvussa: mm. Tim Jacksonin ja Serge Latouchen kirjoja on käännetty hil-jattain suomeksi. Puhutaan työnte-on vähentämises-tä ja talouslaskusta uutena utopiana. Tämä on ansiokasta kehitystä sikäli, että yksi suurimmista poliittisen re-toriikan tabuista – talouskasvun vält-tämättömyys – on kyetty murtamaan. Tajuamme, että esimerkiksi onnelli-suutta ei voi mitata, tai ainakaan taata, taloudellisen kasvun tai varallisuuden mittareilla. Tabujen murtamisella on sitä paitsi itseisarvo; ”pyhiä” tabuja täytyy aina välillä laittaa likoon, jotta todellinen kulta erotetaan katinkullas-ta.

Kuitenkin tämä uusi kehitys – joka on lähinnä 60-luvun marcuselaisen ”Uuden Vasemmiston” ”elämän-Mar-xismin” perinnön jatketta punavihrei-

den intellektuellin parissa – on myös valitettavaa, koska nykyään ei enää kukaan itseään kunnioittava kriittinen teoreetikko uskalla puhua työpanok-sen kasvattamisesta tai edes ihmis-ryhmästä ”työläisluokka,” vaan lähinnä siitä, miten 1900-luvulla rakennettua työnteon kakkua pitäisi jakaa entistä tasaisemmin - mieluiten työtunteja vähentämällä.

Ainoat vasemmistoajattelijat, jot-ka vielä puhuvat perinteisistä työn arvoista – valtapuolueiden ulkopuo-lella – ovat romanttisen luokkatais-telun nostalgikkoja; ”epäonnistuneita 60-lukulaisia,” jotka eivät koskaan ve-täneet tarpeeksi LSD:tä – kuten Noam Chomsky tai Richard Rorty.

Tässä hekumalli-sessa uuden viherva-semmiston fantasi-oimassa ”lopun ajan” ilmapiirissä, jossa työ ja talous nähdään oikeistolaisena hapa-tuksena, ja jossa lais-

kuuden paratiisi on vain yhden jointin tai halauksen päässä, valtiollista ”es-tablishmentia” viime vuosikymmenet hallinnut demari-kokoomus-akseli näyttäytyy protestanttisen etiikan vii-meisenä linnoituksena, kuin saarrettu Gomorra – ja aivan yhtä dekadenttina ja tuhoon tuomittuna.

Uudet puolueet vasemmistoliitosta vihreisiin ja piraatteihin kannattavat uudenlaista suhtautumista työhön, joka on suora uhka protestanttiselle työetiikalle – tai ainakin näyttäytyy sellaisena.

Kuka uskaltaa enää uneksia täys-työllisyydestä? Kuka enää kehtaa muka tunnustaa rakastavansa työtään

”Sosialismi ilman työtä: tämä on

vasemmiston uusi motto”

24 25

– saati sitten ylitöitä! Joskus oli vielä kunniakasta sanoa tekevänsä kahta duunia samanaikaisesti; nyt se on va-litettavaa prekariaattikehitystä, joka täytyy murtaa – downshiftaamalla ja jakamalla ilmaista rahaa kaikille. Sosi-alismi ilman työtä: tämä on vasemmis-ton uusi motto.Työttömyyden ja vapaa-ajan valtakunta on onnen valtakunta?

Mutta eikö vapaa-ajan lisääntyminen ole juuri se autuuden tila, johon ihmis-kunta, tuo selkärankansa pikkuhiljaa kadottava nisäkäs, halajaa?

Bob Black on kirjoittanut anar-kistisessa klassikkoesseessään ”Eroon työstä!”, että ”voidaksemme lopettaa kärsimyksen meidän täytyy lopettaa työnteko.” Tulee huomata, että protes-tanttisen työetiikan mukaan (jota Max Weber kutsui ”kapitalismin hengeksi”)

taas voidaksemme lopettaa kärsimyk-sen meidän pitää tehdä töitä – ja tehdä lisää työpaikkoja talouskasvun avulla. Tämä kohtalokas aatteellinen muutos, eli protestanttisen työmoraalin rappio, on osa kristinuskon kuolemaa post-nietzscheläisessä Euroopassa.

Mutta miksi työstä edes pitäisi nauttia? Eikö ole parempi, että vä-hennämme yhteisvoimin yhteiskun-nan kokonaistyöpanosta ja siirrymme pienemmän tuotannon ja pienemmän kulutuksen aikaan? Jopa Soininvaaran kaltainen teknokraatti on asettunut kannattamaan työviikon lyhentämis-tä ja vapaa-ajan lisäämistä. Työnteon autuudesta on jo korkea aika siirtyä vapaa-ajan autuuden ihannointiin – vai kuinka?

Mutta mistä se vapaa-aika ”saa-daan” tai ”luodaan” – vai myönnäm-mekö me sen itsellemme tietynlaisen

26 27

antautumisen – Heideggerin Gelas-senheit, Learyn ”turn on, tune in, drop out” – kautta?

Nykyään, toisin kuin vielä 80- ja 90-luvuilla, ei enää uskota (paitsi Ray Kurzweilia fanittavien transhumanis-tien keskuudessa, Zeitgeist-utopioissa ja hurmoksellisissa TED-konferens-seissa), että kehittyvä teknologia takaa meille tämän vapaa-ajan utopian; ei, vaikka juuri teknologia, talouskasvu ja kansainvälinen kauppa – kuten sekä Adam Smith että Karl Marx olisivat sanoneet – ovat taanneet meille histo-riallisesta korkean elintason. Työnar-voteoria on korvattu vasemmistointel-lektuellin piirissä utooppisella sosia-lismilla. Antiglobalisaatioliike vastus-taa pahoja korporaa-tioita mutta ei pysty tarjoamaan mitään parempaa utopiaa kuin tuo työttömien kibbutzim – Occupy-liike – Wall Streetillä ja Helsingin keskus-tassa.

Me nautimme kollektiivisesti ai-kaisempien sukupolvien perinnöstä, ja työhön perustuvan talousajattelun he-delmistä, tuomatta itse mitään uutta kehitysvaihetta taloudellisen kehityk-sen historiaan, paitsi idean regressios-ta kohti menetettyä esiteollista Ede-niä, harmonista työttömien paratiisia.Uuden ajan profeetat eli protestantismin eutanasia

Tämä uusi työn vieroksunta on ennen kaikkea humanistien ja laiskistunei-den pääkaupunkilaisten, mutta myös nuorison anomisten, postmodernien asenteiden seurausta.

Työläisen – tai, kuten nykyään sa-notaan mieluummin, yrittäjän – ”pro-testanttinen omatunto” on todella ko-kenut mahalaskun, mutta ehkä se on positiivista kehitystä, joka johtaa mei-tä kohti autuasta, sopivan punavihreää, ekologisesti kestävää, kevyen työvii-kon kohtuutaloutta, jossa lauletaan ja soitetaan reilun kaupan nokkahuilulla yhdessä onanoivassa ruokaringissä sa-teenkaaren alla?

Ehkä, mutta työmoraalin löysty-minen vieraannuttaa meitä työstä. Se on työn hedelmistä nauttimista ilman työn tekemisen iloa. Siinä vieraannu-taan tavaroiden, palveluiden ja ideoi-den alkuperästä ja olemuksesta. Siinä hylätään ne periaatteet jotka mahdol-

listavat vapaa-ajan nautintojen kasvun. Työmoraalista luo-puminen ei ole hyvä lääke kuolevan pro-testanttisen etiikan jättämään tyhjiöön. Tarvitsemme kor-

vaavia mekanismeja, joilla taataan työnteon arvostus jatkossakin.

Ainoastaan työnteolla ja talouskas-vulla saavutettu historiallisen korkea elintasomme, yhdistettynä 1900-lu-vun sosiaalidemokraattiseen kamp-pailuun säädyllisen työviikon puolesta, on mahdollistanut vapaa-ajan lisään-tymisen – eli viime kädessä kaiken tä-män punaviherhippityttöjen, protes-tanttista työmoraalia syöpäläisen lailla tuhoavan, downshiftaus-lusmuilun ja Reilun Kaupan kahvilla elämisen val-tion verorahoilla, eli suurten ikäluok-kien työpanoksen kustannuksella.

Emme ole, nyt tai koskaan, yh-teiskunnallisessa tilanteessa, jossa

”Ainoa tapa saavuttaa vapaa-

aikaa pohjaa edistykseen”

26 27

voisimme sanoa, että olemme tehneet tarpeeksi työtä tai saavuttaneet ”riit-tävän” elintason, koska ainoa ”riittävä” elintaso on se, että kaikki tarpeemme ja halumme ovat tyydytettyjä – mikä lienee (vielä) kaukainen tavoite. Sitä ei voi saavuttaa, mutta sitä kohti voi mennä askel askeleelta: kovan työn kautta. Olemme vielä köyhiä, primi-tiivisiä Adameita, jotka ovat tuskin maistaneet Edenin puusta – ja nyt jo kaipaamme, ennen aikojamme, takai-sin laiskottelijoiden Paratiisiin. Tämän on mielen heikkoutta, häpeällistä sel-laista. Se on moraalin rappiota. Emme ole enää valmiita ottamaan vastuuta omasta tulevaisuudestamme ja ”käär-meen” – tiedon ja kehityksen – tiestä, vaan käperrymme mieluummin takai-sin tietämättömyyden ja pyhyyden pa-ratiisiin, jossa mitään ei tapahdu mut-ta morfiini, ja jumalainen tietämättö-myys, ovat hedonistinen kohtalomme.

Jos todellisuudessa ”tyydymme” kohtuuteen, ainoa tapa pitää yllä saa-vutetun utopian illuusiota on repres-sion, mytologian ja väkivallan kautta. Dystopia on seurausta oikoreiteistä onneen.

Ainoa tapa saavuttaa todellinen vapaa-aika – sellainen, joka on vapaa paitsi työstä, myös kärsimyksestä – pohjaa yhteiskunnalliseen edistykseen, työnteon arvostamiseen, teknologi-seen kehitykseen ja kestävään talous-kasvuun. Tämä voi olla konservatii-vinen utopia, liberaalinen utopia ja sosialistinen utopia, riippuen ihmisten näkökulmasta. Tämä on, yhtä kaikki, Valistuksen ja kehitysuskon utopia, jolle – yhdistettynä uuteen työmoraa-liin – uskon, että on vielä tilausta.

Uskon, että työntekoa ja talouskas-

vua, eli yhteiskunnallisen kehityksen moottoria, pitääkin arvostaa – eli mo-raalisesti puolustaa – myös jatkossa, vaikka protestanttinen työetiikka on tullut tiensä päähän.

Mutta toki liioittelen kehityssuun-tia. Elämmekö muka protestanttisen etiikan loppua? Ei kai: onhan meillä vielä jatkuvaa työnteon ihannointia ja talouskasvun välttämättömyyttä ko-rostavaa retoriikkaa.

Ja todella: Eurooppaa nykyään hallitsevat perinteikkäät puolueet (nuo ”talouskasvun” Cagliostrot ja Houdinit, jotka taikovat työpaikkoja peräaukostaan) puhuvat ikään kuin protestanttinen työmoraali olisi vielä olemassa, voimissaan ja toimiva pelote ihmisten omalletunnolle; mutta uu-demmat puolueet, ja lapset ja nuoret ikäluokkana – jotka pääsääntöisesti kannattavat näitä uusia puolueita – haluavat vähintään lyhyempää työ-viikkoa ja yleensä myös jonkinlaista ”ahneuden ja kulutuksen hillitsemistä” – joka on koodikieltä työntekoon kan-nustavan kapitalistisen omantunnon tappamiselle.  

Tähän ei ole ratkaisuna kuin pro-testanttisesta työmoraalista luopumi-nen ja korvaavan työmoraalin kehittä-minen tilalle.Lopuksi: Miten helvetissä korvaamme protestanttisen etiikan?

On selvää, että yhteiskuntamme on tullut tiensä päähän. Se ei voi jatkua nykyisellään tai kehittyä eteenpäin – saati kasvattaa työmarkkinoitaan – niin kauan kuin kasvavat lapset ja nuo-ret joko ”syrjäytyvät” kokonaan pois yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta

28 29

zombikuluttajiksi, tai downshiftaavat ja uudelleensosialisoituvat kohti hip-pikohtuuyhteiskuntaa – kummassakin tapauksessa nakertaen hyvinvointival-tion toimintaedellytyksiä.

Olisi hyvä, että protestanttisen työmoraalin – tuon ”laiskaa” ihmistä kepittävän fasistisen omantunnon – tilalle kehitettäisiin korvikkeita, jotka säilyttäisivät protestanttisen työetiikan hyödyt mutta eliminoisivat sen haitat, ja yksi parhaimmista keinoista olisi kannustimen, porkkanan, kehittämi-nen niin houkuttelevaksi, että mitään keppiä ei tarvita. Utooppisesti sanoen työnteon masokismi/sadismi on kor-vattava työn ekstaasilla.

Yksi hyvä tapa kannustaa työnte-koon ja samalla mahdollistaa vapaa-ajan uusi utopia on, ”Perustulon aika”-pamfletin (2012) – ja puolueiden kuten vihreiden, vasemmistoliiton, pi-

raattien ja edistyspuolueen – mukaan, vastikkeeton perustulo. Perustuloa voi puolustella monelta suunnalta, mutta kaikki liittyvät työteon kannustavuu-teen. Se poistaa työltä sen ”elämän ja kuoleman” elementin, joka on ollut protestanttisen etiikan moottori, kos-ka kenenkään ei tarvitse kuolla näl-kään tai anella almuja pysyäkseen elos-sa, eikä myöskään olla valtion jatkuvan kontrollin alaisena. Samalla se mah-dollistaa työn uudelleen arvostamisen, koska kaikki työnteko on kannattavaa, mikä puolestaan lisää työhalua ja työn autonomiaa. Perustuloa voi toki myös vastustaa, jos kokee, että keppi, eli pelko köyhyydestä ja kuolemasta, on parempi kannustin kuin porkkana, eli innostus tulevaisuudesta ja itsensä ke-hittämisestä. Tämä on kuitenkin tur-haa, sillä a) protestanttinen omatunto on kuolemassa (”Jumala on kuollut”)

28 29

ja b) nautinnon tavoittelu on parempi ja tehokkaampi modus operandi toi-mintaan kuin tuskan välttely

Uskoisin, että työn ja vapaa-ajan uudelleenmäärittelyssä nimenomaan vastikkeettoman perustulon käyttöön-otolla tulee olemaan erittäin merkittä-vä osuus. Vastikkeeton, ilmainen raha yhdistettynä uuteen autonomiseen ja optimistiseen työmoraaliin, jossa yk-silöt ja yhteisöt löytävät uuden tavan toimia vapaana verkostona, mahdol-listaa yksilön tarpeiden mukaan sekä omaehtoisen downshiftaamisen että omaehtoisen työnteon. Perustulo luo uutta yhteisöllisyyttä radikaalin yksi-lön vapauttamisen kautta.

Toinen päämäärä voisi olla kaiken ”turhan” työn korvaaminen koneelli-silla ja automatisoiduilla prosesseilla. Tämä jättäisi ihmisille vapaa-aikaa sekä mahdollisuuksia omaehtoisen työn tekemiseen, vapaaehtoiseen toi-mintaan, harrastamiseen ja henkiseen kehitykseen. Työn ”pakon” poistami-nen ja ihmisten vapauttaminen näillä kahdella tavalla – perustulon ja ”tek-nologisen työttömyyden” kautta – pa-lauttaisi vieraantuneen työläisen (vrt. Marx, Hegel) takaisin työnsä omaeh-toiseksi herraksi.

Myös Bob Blackin tavoite työn loppumisesta voi toteutua, mutta on parempi, että se toteutuu kasvavan elintason ja kestävästi kasvavan talou-dellisen ja yhteiskunnallisen kehityk-sen eikä yhteiskunnallisen stagnaati-on ja kehitystavoitteista luopumisen kautta. Tähän tavoitteeseen pääsemi-seksi tarvitaan perustuloon pohjautu-vaa uutta, ei-protestanttista työetiik-kaa, jossa yhdistyy yhteisöllinen vastuu heikoimmista ja yksilön autonomian

ja vapauden maksimoiminen taloudel-lisen ja teknologisen kehityksen kautta ekologisen kestävyyden rajoissa. Uusi aika ansaitsee vapauteen ja autonomi aan perustuvan uuden työetiikan, joka on samalla myös vapaa-ajan etiikkaa – koska vapaa-ajan onnellisuus on yk-silöllisen ja kollektiivisen työn hedel-mistä nauttimista.

Mitä parempaa työtä kehitämme, sitä nautinnollisempaa vapaa-aikaa ilman huolia, sairauksia ja kuoleman-tuskaa saavutamme, ja tämän pitäisi olla kaiken yhteiskunnallisen kehityk-sen päämäärä.

”Se, joka työnsä tehtyään asettui käär-meenä tiedon puun alle lepäämään, oli

Jumala itse: hän toipui siitä, että oli Jumala… Hän oli tehnyt kaiken liian

kauniiksi… Paholainen on vain Juma-lan joutilaisuutta aina joka seitsemäs

päivä…” Friedrich Nietzsche

∞

Lähteet:

Black, Bob: ”Eroon työstä!” (http://idlenest.freehostia.com/links/eroon.html) (11.6.2012)

Nietzsche, Friedrich: Ecce Homo. Summa Kustannus 2002.

Perkiö, Johanna & Suopanki, Kaisu (toim.): Perustulon aika. Into Kustan-nus 2012.

30 31

JOUTOAJASTAJoonas S. Martikainen

“Strenua nos excercit inertia.”Horatius

Mitä on joutilaisuus? Millaista on olla joutilas? Mitä on joutoaika?

Olin mukana valitsemassa tämän-kertaisen Pöllön aihetta, ja sain ää-neni kuuluviin: pitelette käsissänne Minervan Pöllöä, jonka teemana on lyhykäisyydessään ”joutilaisuus”. Eh-dotin aihetta, koska luulin, että minul-la on asiasta vankka kokemus. Saisin kerrankin kirjoittaa tutusta aiheesta - päädyin itse filosofian opiskelijaksi, koska olen jo vuosikausia lueskellut joutilaisuusaiheista kirjallisuutta. Nyt kuitenkin huomaan, että minulla ei kuitenkaan ole aiheesta minkäänlaista omakohtaista kokemusta. Voisi sanoa, että en ole koskaan saanut etuoikeutta tarkastella joutilaisuuden kokemusta fenomenologisesti. Jokaisella meis-tä on kuitenkin jonkinlainen suhde joutilaisuuteen ja sen ympärillä ajas-samme pyörivään diskurssiin. Ehkä sitä lyhyesti tarkastelemalla olisi mah-dollista saavuttaa asiasta jonkinlainen ymmärrys - samalla saanemme myös vihjeitä siitä, miksi sitä peräänkuulu-

tettua joutilaisuutta on nykyään niin harvassa; väitän, että joutilaisuuden kaipuu ja sen puute johtuu suhtees-tamme aikaan.Reflektio, downshiftaus, työelämä, yhteiskunta

Sana ”joutilaisuus” avaa nykyään tie-tynlaisia merkitysavaruuksia. Filoso-fiaan perehtyneille se saattaa ensiksi tuoda mieleen yhden klassisen näke-myksen hyvästä elämästä. Antiikin ajan vapaalle miehelle suositeltavia elämisen tapoja olivat praksis ja theoria – täysipainoinen poliksen toimintaan osallistuminen ja tämän vastapainok-si filosofian harrastaminen. Antiikin kuluessa filosofit alkoivat Platonista ja Aristoteleestä lähtien korostaa yhä enemmän maailmasta vetäytymistä ja pelkkään pohdiskeluun keskittymistä; yksi tämän kehityksen huippupiste oli epikurolainen filosofia, joka suositte-li vaatimatonta ja syrjäänvetäytyvää, mutta vapaata elämää, jossa tärkeintä oli ajan viettäminen hyvien ystävien kanssa filosofisia kysymyksiä pohdis-kellen, vapaana politiikan ja muun yhteiskunnan paineista. Tämä perin-

30 31

ne jäi elämään kirkon piirissä, jonka oppineet korostivat, että pohdiskelu, etenkin Jumalan pohdiskelu, on yksi korkeimmista ihmisen tuntemista hyvistä; Tuomas Akvinolaisen sanoin ”vita contemplativa simpliciter meli-or est quam vita activa”, pohdiskeleva elämä on yksinkertaisesti parempaa kuin maailmalliseen toimintaan kes-kittyvä. Filosofia on pidetty ihmisenä, joka elää ajatellakseen, ja ajatellakseen on pysähdyttävä, oltava paikallaan, käänneltävä ajatuksia päässään - toisin sanoen, oltava jouten.

Joutilaisuus käsitteenä ei kuiten-kaan tyhjenny pelkkään reflektioon tai siihen pyrkimiseen. Viime vuosina on puhuttu jo ad nauseam downshif-taamisesta, elämänrytmin hidastami-sesta ja selän kääntämisestä kiireisen työelämän tehokkuusvaatimuksille. Vähentämällä palkkatöihin kulutettua aikaa toivotaan saavutettavan joutilai-suutta. Downshiftaamisessa joutilai-suus ei tarkoita reflektioon syventy-mistä, vaan elämän omaehtoisuuden lisäämistä. Kyseessä ei oikeastaan ole kaipuu jouten olemiseen vaan jälki-teollisen yhteiskunnan synnyttämä kapina teollisen ajan rakenteita nou-dattavaa työelämäkäsitystä vastaan - downshiftaaja kokee, että elämä ei voi pyöriä hallitsevan maailmanselityksen mukaisen työkäsityksen ympärillä. Pe-rinteisen (lue: 1900-lukulaisen) palk-katyön ympärillä pyörivän elämän-muodon sijaan elämään on saatava li-sää elämyksiä - lisää vapaita iltapäiviä, lisää hyviä kirjoja, lisää itse laitettua luomuruokaa ja vihreää teetä. Tämä on joutilaisuutta, jonka mahdollistaa juuri hyväpalkkainen asema maapallon ra-vintoketjun huipulla – downshiftaaja

on yleensä korkeasti koulutettu län-simaalainen kaupunkilainen, jolla on varaa leikata hieman aikaa työnteolta elämänlaatunsa kasvattamiseksi. On vaikea kuvitella, että downshiftaamis-ta alkaisi harrastaa vaikkapa klassinen esimerkki kiireisestä pienestä ihmises-tä, pätkätyökoukussa kituuttava yksin-huoltajaäiti – tällaiselle ihmiselle jou-tilaisuuden siunausten saarnaaminen ja iltapäiväisten teehetkien elämyksel-lisyydestä vaahtoaminen saattaa kuu-lostaa hieman kaukaiselta.

Yksi versio teemasta on Englannis-sa vaikuttava Idler-liike, joka kehottaa hylkäämään täysin perinteisen työ-elämän ja loikkaamaan oravanpyöräs-tä omaehtoisen puuhastelun pariin.1 Olennainen osa tätä on mahdolli-simman suuren autonomian saavut-taminen - idealisoituna esimerkkinä on keskiajan englantilainen talonpoi-ka, joka oli mitä suurimmassa määrin omavarainen, vapaa päättämään ajan-käytöstään ja huomattavissa määrin iloisesti joutilas. Iloisuus on tärkeä osa tätä filosofiaa; tavoitteena on saavuttaa tila, jossa ihminen on vapaa etsimään oman rytminsä, jossa omaehtoinen työnteko ja elannon ansaitseminen vuorottelevat mahdollisimman run-saan vapaan ilonpidon kanssa. Liike on kehittyessään alkanut myös saada hieman luddiittisia sävyjä korosta-essaan itse omilla käsillä tekemisen siunauksellisuutta ja modernin tekno-logian varjopuolia; tapoja, joilla moni-mutkaistuva ja verkottuva yhteiskunta ottaa haltuun kykymme päättää ajan-käytöstämme. Idler-liikkeen parissa vieroksutaan Facebookissa verkos-toitumista ja korostetaan kasvokkain muiden ihmisten parissa viihtymistä,

32 33

kehotetaan välttämään uusimpien ku-lutustuotteiden hankkimista ja kan-nustetaan kierrätykseen ja itse tekemi-seen muiden ihmisten kanssa.

Korkeasti koulutettujen downshif-taamiselle vastaparina on (yleensä) matalasti koulutettujen syrjäytynei-den joukko, joista osa tuntuu olevan tyytyväisiä tilanteeseensa. Niin kauan kuin on ollut modernia sosiaalitukea, on myös aina ollut ihmisiä, jotka ovat ns. sosiaalitapauksia – nämä syystä tai toisesta yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneet ovat olleet se hinta, jonka yhteiskunta on maksanut kasvavasta erikoistumisesta ja sen tuomasta vau-rastumisesta. Nyt puhun kuitenkin erilaisista ihmisistä – mediassa on jo jonkin aikaa käsitelty nuoria, jotka jättäytyvät sosiaalituen varaan mielel-lään, eivätkä vaivaudu edes hakemaan töitä. Nämä ihmiset kokevat työelä-män vaatimukset liian koviksi ja kat-sovat helpommaksi hyvinvointiverkon varaan jättäytymisen. Puhutaan ns. sossurotista: ihmisistä, jotka ovat täy-sin tyytyväisiä siihen kapeaan leipään, minkä sosiaalituet takaavat. Työttö-myys ja vähään tyytyminen takaavat sen, että on aikaa omille projekteille tai sitten ihan vain sohvan pohjalla pleikkarin näpräämiselle. Aamuherää-miset jääkööt korkeamman elintason ja porvarillisten arvojen sokaisemille kiirehtijöille, sossurotta ottaa rennos-ti ja kaljoittelee kun siltä tuntuu, eikä pode huonoa omaatuntoa yhteiskun-nan varoilla elämisestä.Joutilaisuus ja hyvinvointiyhteiskunta

Nämä ovat ne tavat, joilla joutilaisuus yleensä esittäytyy julkisessa keskuste-

lussa. Otto Lehto huomauttaa muu-alla tässä lehdessä, että joutilaisuus, downshiftaaminen ja muut työelä-mästä syrjään jättäytymisen tavat ovat tavallaan varkautta: koko joutilaisuus-puheen mahdollistava jälkiteollinen tilanteemme on syntynyt teollisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, jossa jo-kainen kynnelle kykenevä puski 40 tunnin työviikkoa, ei vain itsensä, vaan myös koko yhteiskunnan hyväksi. Tavoitteena oli mahdollisimman iso yhteinen kakku jaettavaksi; tästä kus-tannettiin se hyvinvointijärjestelmä, joka paitsi korottaisi jokaisen yhteis-kunnan jäsenen hyvinvointia ja tasaisi yhteiskunnallisia eroja, myös ilmaisen koulutuksen ja muiden hyvinvointi-mekanismien kautta auttaisi kasvatta-maan yhteistä hyvää yhä entisestään. Tässä maailmassa korkea koulutustaso ja yhteiskuntarauha ovat tuotannon tekijöitä siinä missä paperikoneet ja telakatkin. Ihminen, joka jättäytyy perinteisen työelämän ulkopuolelle ja tyytyy vähempään tulee kuitenkin nauttineeksi kaikista tämän yhteis-kunnallisen mallin mukanaan tuo-mista siunauksista. Tämä on sosiaali-demokraattien argumentti perustuloa vastaan - ken ei tee palkkatyötä niin paljon kuin suinkin kykenee, varastaa.

Kaikissa edellä mainituissa ta-pauksissa näennäisen epäpoliittinen kaipuu omaehtoiseen elämään ja jou-tilaisuuteen paljastuukin poliittiseksi asenteeksi, suhteeksi nyt jo väistyvään sosiaalidemokraattiseen näkemykseen siitä, mitä työmarkkinoiden tulisi olla: kyseessä on totuus jälkiteollisesta län-simaisesta yhteiskunnasta. Valmiissa maailmassa (Ahti Karjalainen sanoi jo vuonna 1984: ”Suomi alkaa olla val-

32 33

mis. Nyt rakennetaan pyöräteitä, kun maantiet on saatu valmiiksi.”) lienee väistämätöntä, että yhteisen projektin tunne, niin sanottu ”talvisodan henki”, alkaa hiipua - historiasta tulee väistä-mättä mieleen varhaisen keisariajan Rooma, jossa siihen asti ennennäke-mätön yhteiskunnallinen rauha ja hy-vinvointi synnyttivät joutilaan luokan, jonka päivät kuluivat kylpylöissä, illal-lisissa ja kulttuuririennoissa. Ihmiset, jotka kokevat tarvetta ponnisteluun ja saavuttamiseen pitävät tätä rappio-na - toisaalta voisi kysyä, että mitä varten ponnistella, kun ihmisarvoisen elämän edellytykset ovat jo olemassa ilman otsa hiessä raatamista. Samalla itse työelämä on jo muuttunut: pätkä-töiden maailmassa elävän nuoren pol-ven on vaikea ymmärtää, miksi tuntea lojaaliutta sellaista systeemiä kohtaan, joka tuntuu ottaneen periaatteekseen työvoiman kyykyttämisen lyhytaikai-silla työsuhteilla ja ulkoistamiskikkai-luilla. Yhtä kaikki emme downshiftaa-misesta ja työelämän ongelmista pu-huessamme tule oikeastaan sanoneeksi mitään itse joutilaisuudesta.Joutoajan ongelma

Joutilaisuus itse ei siis paljastu pelkäs-sä reflektiossa tai suhteessa nykyaikai-seen työelämään - ensimmäinen on vain yksi joutilas aktiviteetti muiden joukossa ja jälkimmäinen poliittisena ja taloudellisena kysymyksenasettelu-na ei oikeastaan tule kertoneeksi meil-le mitään varsinaista joutilaisuudesta. Saamme näiden diskurssien tarkas-telulla kuitenkin tärkeää tietoa siitä, miten yhteiskuntamme suhtautuu joutoaikaan. Kulutusyhteiskunnassa joutoaika, aika, jolla ei ole minkään-

laista ennalta annettua rakennetta, on hävitetty kokonaan. Se aika, joka ei kulu töissä olemiseen on jo valmiiksi merkitty vapaa-ajaksi, joka ei suinkaan ole ”vapaata aikaa” vaan aikaa, joka on tarkoitus käyttää yhteiskunnan ylläpitoon kulutustuotteita kulutta-malla ja ”työvoimaa uusintamalla” eli nukkumisella. Vapaa-aika on kaikkea muuta kuin joutilasta aikaa - se on tarkoitus käyttää erilaisiin rientoihin ja harrastuksiin, tai ainakin vähintään mediatuotteiden kuluttamiseen niitä katselemalla ja kuuntelemalla. Kaikki tämä harrastaminen ja kulutus vaa-tii rahaa, jota saadaan töistä - näin ihmisen ajasta saadaan ulosmitattua maksimaalinen hyöty järjestelmälle. Tästä oravanpyörästä kieltäytyminen aiheuttaa kaksinkertaisen vaikutuksen: ihminen samalla kieltäytyy verotuloja tuottavasta työstä että kerrannaisvai-kutuksillaan rahaa tuottavasta kulut-tamisesta.

Idler-liike on saanut täydellä työ-elämästä kieltäytymisellään kiinni jostain olennaisesta: joutilaisuus ei ole vain jouten olemista, vaan kulu-tusyhteiskunnan ajan ulkopuolelle astumista. Joutilaisuus ei ole niinkään sohvalla lokoamista, kivaa omaeh-toista puuhastelua tai teehetkiä, vaan kokonaan toiseen aikaan siirtymistä, Blaken ”synkkien saatanallisten mylly-jen” pauhun ja koneellisen tahdin hyl-käämistä. Ensimmäinen hyppy kohti joutilaisuutta onkin modernin ajan nakkaaminen roskakoriin - rannekello pois ranteesta, patterit pois seinäkel-loista, kännykkä piiloon! Kuten Tom Hodgkinson huomauttaa teoksessaan Joutilaisuuden ylistys, yksi suurimmista esteistä joutilaisuuden saavuttamiselle

34 35

on kellon tahdin seuraaminen. Vie-lä nykyäänkin on kulttuureita, joissa länsimainen aikakäsitys on vieras: ta-paamisia ei sovita arbitraarisen lait-teen viisarien liikkeen mukaan, vaan laveilla määreillä, jotka jättävät tilaa vaelteluille, ylimääräisille teekupposil-le ja ystävien luo unohtumisille. Esi-merkiksi agraarisissa kulttuureissa aika on syklistä ja luonnon rytmin mukaan etenevää; länsimainen lineaarinen, aina kiiruhtava ja yhä nopeammin hupeneva aika tekee mahdottomaksi hyvällä omallatunnolla vetelehtimisen. ”Aika on aina käytettävä tehokkaasti ja hyvin!” huutaa sisäinen rumpua lyövä orjapiiskurimme, internalisoimamme kapitalismin henki, joka ajaa meitä eteenpäin kohti uusia elämyksiä, uusia aikatauluja, uusia kiireitä, uusia saavu-tuksia, aina valitellen sitä, miten aika ei koskaan lopulta riitä mihinkään. Tässä ajassa eläessä jopa vetelehtimi-nen muuttuu vetelehtimisen suoritta-

miseksi. Ennen jouten olemista mieli väkisinkin suorittaa pientä aritme-tiikkaa: ”Kun olen tekemättä mitään tärkeää nyt kaksi tuntia, voin sen jäl-keen hieman tehokkaammin keskit-tyä siihen kesken olevaan projektiin, joka hyötyy tästä pienestä lepotauosta ennen töiden tekoa...” Jokainen tyhjä hetki on jo valmiiksi laskettu mukaan jonkin projektin aikatauluun tuotan-nontekijänä, eikä joutoaikana, silkkana olemisena olemisen ilosta.

Jo Walter Benjamin huomasi viime vuosisadan alussa, että uusi, moderni länsimainen käsityksemme ajasta tulee tuoneeksi mukanaan täysin uudenlai-sen tavan kokea asioita.2 Modernin yhteiskunnan elämäntapa tekee mah-dottomaksi omaan elämään integroi-dun kokemuksen (enfahrung), korvaten sen silkalla ohimenevällä tunteen vä-lähdyksellä, elämyksellä (erlebnis). Asi-oiden kokeminen, niiden ottaminen osaksi omaa elämää vaatii aikakäsityk-

”Ollakseen joutilas on ryhdyttävä hyvillä mielin

varkaaksi!”

34 35

sen, jossa tapahtumat asettuvat osaksi jossain yhteisöllisessä viitekehyksessä elettyä kokonaista elämää. Tämä jaettu viitekehys antaa elämän eri tapahtu-mille merkityksiä, ajallisia ja tilallisia etäisyyksiä, joiden puitteissa eri ta-pahtumat voidaan ottaa osaksi omaa elämää; modernissa aikakäsityksessä aikakin muuttuu vain yhdeksi tuo-tannontekijäksi, jota voidaan mitata ja näin ollen hallita. Etäisyydet katoavat - tapahtumat muuttuvat irrallisiksi ja keskenään vaihdettaviksi, ainoana ar-vonaan uutuus, joka elämykseltä katoaa heti sen läpi elämisen jälkeen. Walter Benjamin puhuu ”ajan oudosta silpou-tumisesta”, ”étrange sectionnement du temps”3, jossa aika muuttuu erillisiksi yhteismitallisiksi pätkiksi, joille voi-daan antaa vaihtoarvo - esimerkkinä vaikkapa itseään toistava teollisuustyö. Tällaisessa ajassa joutilaisuus koko-naisvaltaisena oman elämän rauhalli-sen ja vapaan elämisen kokemuksena muuttuu mahdottomaksi. Downshif-taaja tähtää vain elämän elämyksel-lisyyden lisäämiseen, jolloin hänkin jää osattomaksi itse joutilaisuudesta. Hänen aikansa on yhä kulutusyhteis-kunnan aikaa, jolla on vielä vaihtoarvo ja jota voidaan näin ollen ulosmitata kulutettavien elämysten kautta, jos-kaan ei siinä määrin mitä työntekoon käytetystä ajasta.

”Aika on rahaa”, sanoi itse vanha kehno, Benjamin Franklin - tälle kä-sitykselle perustuu koko länsimainen elämänmuotomme. Niin kauan kun aika on rahaa, sitä voi haaskata - ja niin kauan kun ajan haaskaaminen on mahdollista, joutilaana oleminen on aina varastamista, väärin ja aiheuttaa vähintään pientä tuskaa omalletun-

nolle. Keskiaikainen kirkko tunnetusti piti koron ottoa syntinä - tämä johtui siitä, että kirkon mielestä aika ei ollut ihmisen omaisuutta; on vaikea keksiä suurempaa syntiä kuin rahan ottami-nen jostain, mikä ei kuulu ihmiselle vaan Jumalalle. Nykyaikainen mallim-me lienee kuitenkin jo niin iskostu-nut tajuntaamme, että meidän lienee mahdotonta palata takaisin tähän ter-veeseen keskiaikaiseen näkemykseen. Joutilaisuus onkin nykymaailmassa mahdollista vain, jos hyväksytään so-siaalidemokraattiset ja kapitalistiset opinkappaleet ajasta ja opetellaan toi-mimaan täysin niiden vastaisesti - toi-sin sanoen, ollakseen joutilas on ryhdyt-tävä hyvillä mielin varkaaksi!Joutilaisuus, nykyaika ja Epikuros

Täten olennaisin joutilaisuuden ko-kemus lieneekin jo jokaiselle tuttu: arkipäivän joutilaisuuden hetkillä on nykymaailmassa mitä nautinnollisin pahanteon sävy. Pienet torkut työpai-kalla, kouluhommien kanssa viivyttely, deadlinen venyttäminen - nämä kaik-ki aiheuttavat usein ahdistusta, mut-ta niissä on samalla pieni nautinnon häivähdys, joutilaisuuden kokemus, joka peittyy liki kokonaan aikataulu-jen aiheuttaman näennäisen kiireen ja tuskastelun alle. Downshiftaaminen ja muut nykyaikaiset työnteon vähen-tämisen tavat ovat yritys aikatauluja höllentämällä päästä eroon kiireestä, mutta ne eivät pysty sanomaan itseään irti kulutusyhteiskunnasta ja sen ajas-ta. Tämän vuoksi ne ovat avoimia so-siaalidemokraattiselle kritiikille: niin kauan kun ne jakavat saman ajan ns. normaalin yhteiskunnan kanssa, niitä voi kritisoida normaalin yhteiskunnan

36 37

normien mukaan. Vastaus saattaakin piillä juuri siinä historian vertailukoh-dassa, jota nykyään niin monien tuo-miopäivän julistajien mukaan muis-tutamme: meidän on otettava mallia keisariajan Rooman joutilaista ja ryh-dyttävä epikurolaisiksi.

Vain epikurolaisuus, ympäröivän yhteiskunnan kiireen ja aikaa hallitse-vien normien hylkääminen tyhjänpäi-väisyytenä ja keskittyminen vaatimat-tomaan elämään ja sen tuomiin iloihin voi tuoda todellista joutilaisuutta ja avata myös kunnolla tilaa sille reflek-tiolle, joka filosofille on niin rakasta ja tärkeää. Epikurolaisuus, kääntyminen pois päin vaihtoarvon hallitsemas-ta yhteiskunnasta, saattaa olla ainoa keino luoda jokin viitekehys, jonka puitteissa aito joutilaisuuden kokemus on mahdollinen. Huomaamme, että oikeastaan downshiftaajien ja muiden joutoajan tavoittelijoiden ongelma ei ole niinkään keinoissa kuin eetoksessa: niin kauan kuin myönnäme jonkin-laisen suhteen vallitsevan yhteiskun-nan ideologiaan, olemme avoimia sen kritiikille. Joutilaan on hylättävä kaik-ki ideologiset suhteet ympäröivään yhteiskuntaan: vain keskittymällä ns. ”omaan juttuun” ja hylkäämällä täysin ympäröivän yhteiskunnan ideologi-an kommentoinninkin voi saavuttaa sen henkisen vapauden, joka tuottaa autenttisen joutilaisuuden kokemuk-

sen. Joutilaisuus mahdollistuu vain vapaana niistä näennäiskiireistä, joita vallitsevaan järjestykseen sisäänkir-joittautuminen tuottaa. Tämä nostaa esiin kysymyksen anarkismin filoso-fisista ja käytännöllisistä ongelmista. Oletan, että joutilaisuuteen pyrkivä ei voi niiltä välttyä sovittaessaan yhteen oman aikansa hallitsemisen pyrki-myksen ja yhteiskunnan vaatimusten välistä ristiriitaa - on väistämätöntä, että niin kauan kuin yhteiskunnal-lista retoriikkaa hallitsee talvisodan henki, kaikki yritykset hypätä tämän yhteiskunnallisen retoriikan pohjana olevan aikakäsityksen ulkopuolelle tullaan tulkitsemaan varastamiseksi, jopa rintamakarkuruudeksi. Tämä on hyväksyttävä pystypäin ja iloisesti, tie-toisena siitä, että yhteiskunta on varas-tanut ajan meiltä ensiksi ja tehnyt siitä omaisuutta - mehän tiedämme, mitä Bakunin sanoi omaisuudesta. Kyseessä on itse asiassa sen takaisin ottaminen, mikä meille kuuluu!

Siis: jos haluat olla joutilas, ole iloi-nen varas!

1Idler-liikkeestä lisää osoittees-sa www.idler.co.uk.2Taina Rajanti Walter Benjami-nista s. 151–152 teoksessa Kaupun-ki on ihmisen koti, Tutkijaliitto 19993Mt. s. 153.

36 37

Jos jotakuta tituleerataan ”syvim-mäksi ja universaalimmaksi hen-

geksi, minkä Saksa on synnyttänyt” ei kyseessä voi olla mikään turhanpäiväi-nen ajattelija. Ei varsinkaan, jos ajat-telijan nimen etuliitteksi on vakiintu-nut kunnioitusta herättävä liikanimi: Mestari.   Ei, vaikka kyseisen Mestari Eckhartin lisänimi taitaakin olla alun perin pikemminkin osoitus Pariisis-sa suoritetusta maisterintutkinnosta kuin tunnistetusta ja tunnustetusta mestarillisuudesta. Tästä huolimatta, jos oikein pysähtyy ajattelemaan, kuu-lostelemaan ja maistelemaan, on kyllä myönnettävä, että ”Mestari Eckhart” on ehdottomasti törkeimmältä kals-kahtava nimi, mitä filosofian historia tuntee: miettikää nyt, ”Mestari Eck-hart”!

Ehkä se on nimenomaan tuo usko-mattoman hieno nimi joka pitää huo-len, että keskiajalla eläneen Eckhartin ajattelu ja elämä salaperäisesti kii-hottavat mielikuvitusta ilman mitään eksplikoitavissa olevaa syytä, vielä 800 vuoden jälkeenkin. Ja juuri tuo vieno ja selittämätön vetovoima on selitys sille, miksi tämä dominikaaniveli ja

kristillinen mystikko vetää haudan ja vuosisatojen takaa puoleensa niin mi-nua kuin Hegeliäkin - ja tietysti Hei-deggeria, joka näyttäisi kieroudessaan pöllineen kaikki läppänsä suoraan Eckhartin suusta. Suomeksi Eckhar-tin ajatteluun voi sukeltaa vuonna 2009 suomennetun opetus- ja saarna-kokoelman ”Sielun syvyys” avulla. Itse pakkasin kyseisen opuksen laukkuuni ja läksin Ranskan maaseudulle rau-hoittumaan, lepäämään ja selvittä-mään, kukkivatko saksalaiset ajatuk-set ranskalaisessa maaperässä (Grunt) ja mitä Eckhart mahtoi tarkoittaa puheellaan luopumisesta (Gelassen-heit) joka Heideggerin myöhemmän omimisen myötä tunnetaan suomeksi myös silleen-jättämisenä.

Ensiksi kuitenkin sananen pelkästä Eckhartista ilman Mestaria. Kristilli-sen mystiikan johtotähdeksikin kut-sutun Eckhartin elämä tuntuisi olevan jotakuinkin yhtä mystistä kuin hänen ajattelunsa: Eckhartista ei tiedetä juuri mitään. Hän on syntynyt ehkä vuonna 1260, tai luultavasti muutamia vuo-sia aiemmin, ja ehkä lähellä Erfurtia, mutta saattaa hyvinkin olla että sit-

MESTARI ECKHART JA GELASSENHEITPieta Päällysaho

38 39

tenkin jossain muussa kolkassa Sak-saa, ja kuollut kuka ties vuonna 1327 tai sitten vuonna 1329. Syntymä- ja kuolinpäivän lisäksi hämärän peitossa on myös Mestarin etunimi, joka mitä luultavimmin oli jotain ”Johanneksen” tapaista, mutta toisaalta se saattoi olla myös pelkästään Eckhart. Onneksi nippelitietoa paremmin on säilynyt Eckhartin filosofinen perintö saarno-jen ja opetusten muodossa — joskin nekin asiaankuuluvasti kaikenlaisten välikäsien kopioimina ja varmasti myös varioimina.

Mestari Eckhartin historian kät-köihin piiloutunut elämä näyttäisi siis sointuvan yhteen hänen yhtälail-la hämärän, hämäävän ja mystisen ajattelunsa kanssa. Eckhartin opetuksen ns. kova ydin liittyy mystiseen jumalko-kemukseen, joka saa semipsykedeelis iä sävyjä esimerkiksi mitä tulee sielun ja Jumalan yhtymiseen ja keskinäiseen ykseyteen, joista Eckhart puhuu vaik-kapa tähän tapaan: ”Jumalan oleminen on minun elämäni. Jos minun elämäni on Jumalan oleminen, silloin Jumalan elämän on oltava minun olemiseni” ja niin edelleen. Ja jos tällainen sanailu tuntuu täysmaallisesta ex-luterilaises-takin hieman rohkealta uskontopu-heelta, se oli Eckhartin omana aikana varmasti hyvinkin raflaavaa: ainakin Paavi lähetti tälle bullan, jonka mu-kaan Eckhart oli ”Herran pellolla” ja 17 (!) hänen lausettaan kerettiläisiä. Mutta mikä sen parempaa, koska pel-lolla olen minäkin Eckhartia lukiessa-ni, kirjaimellisesti.

Tartun siis Eckhartiin keskellä ete-läranskalaista peltomaisemaa, au-

rinkotuolissa miellyttävästi löhöten ja katson, mitä minulle voi opettaa itse kirja ”Sielun syvyys”. Käytännön tasolla Eckhartissa puhuttelee tie-tenkin hänen ajattelunsa konkreetti-set ohjeistukset, varsinkin jos sattuu makaamaan aurinkotuolissa, sillä kerettiläistä kerettiläisesti tulkiten, kuka olisikaan oivallisempi joutilai-suuden sanansaattaja! Tämän Mesta-rin mukaan toiminta ja teot eivät ole uskonnon-harjoituksessa tai Jumalan palvelemisessa tärkeää (ja kaikille teil-le, jotka olette Jumalan hyljänneet: tä-män Jumalan palvelemisen voi tulkita vaikkapa vain ”hyväksi elämäksi” tai

mitä lie, jos sellainen enemmän miellyttää). Hurskaiden tekojen avulla taivaspaikan havittelemisen sijaan Eckhartille ensisi-jaista on pelkkä tyhjä oleminen.

Tämä olemisen tyhjyys ihmisessä saavutetaan vain luopumalla (Gelas-senheit): luopua tulee niin omasta tah-dosta, omasta itsestä kuin ominaisuuk-sistaankin ja tämän lisäksi tulisi unoh-taa kaikenlaiset kuvat ja niin edelleen. Omassa päässäni, aurinkotuolissa, ei ainakaan ole muuta kuin Eckhartin saarna, ja ehkä jonkinasteinen tietoi-suus siitä, että lämpötila auringossa lähentelee kolmeakymmentä. Juuri tällä tavoin (tai ehkä jollain toisella tapaa) ihmisen on Eckhartin mukaan tehtävä itsestään tyhjä temppeli, jotta Jumalalla olisi sitten tilaa siinä temp-pelissä temmeltää ja tahtoa tämän tyhjän ihmisen puolesta ihan mitä

” Heidegger näyttäisi pöllineen kaikki

läppänsä suoraan Eckhartin suusta.”

38 39

huvittaa. Tarkasti ottaen pyrkimys on kuitenkin olla Jumala itse. Mutta vain olla, ei toimia, sillä Eckhartille Jumala on esimerkiksi ”hiljaisuus” tai valai-sevasti ”erämaa” tai ihan vaan ”ei-mi-kään”. Tässä helposti ymmärtää, että pyrkimys tulla nyt vaikkapa ei-mik-sikään ei myöskään vaadi mitään eri-tyistä ponnistelua, vaan nimenomaan silleen-jättämistä, sikseen jättämistä: oman itsetahdon jättämistä jumalal-lisen tahdon hyväksi. Ja kas, autuaan joutilaana aurinkotuolissani huomaan kuinka Jumalan tahto puhuu kauttani. Nousen ylös ja menen uimaan.

Kuinka rauhoittavaa onkaan ajatel-la, että joku tällainen suuri Mestari ke-hottaa meitä elämässä vain luopumaan, luovuttamaan, silleen-jättämään. Ja nyt ei puhuta luopumisesta askeesina, tarkoitus on antaa maailman olla, sil-leen-jättää ja löytää itsensä maailmasta, jossa elää. Kirjaimellisesti: löytää itsen-sä aurinkotuolista - tai Allusta, mikäli sattuu viettämään siellä enemmän ai-kaa kuin laiskanlinnoissa. Toimimisen sijaan Eckhart painottaa ymmärrystä.

Ymmärtäminen tässä on mitä vähim-mässä määrin aktiivista toimimista ja hääräilyä; se voi mietiskelevänä ajat-teluna olla vaikka kuinka joutilasta, ja mikä parasta, toimii varmasti  etenkin Etelä-Euroopan auringossa, kenties myös kaljaa juoden. Täydellisen löy-sänä ja toimettomana suhtaudun tässä mietiskelevässä ajattelussa ja ymmär-tämisprosesseissa niiden kohteisiin rauhallisesti odottaen. En tahdo maa-ilmalta mitään, vaan annan sen olla, ja odotan, mitä jokin Jumala saattaa puolestani tahtoa. Ymmärryksen ole-mus on yhtä lailla silleen-jättämistä ja lisäksi (joutilasta) odottelua.

Toisin sanoen ja Heideggerin Eck-hart-tulkintaa mukaillen: odottamisen olemus on kohdatun silleen-jättämi-nen; ajattelun olemus lepää siinä, että ajattelussa kohdattu kohtaa silleen-jättämisen...

Siispä: ”Jotta eläisimme ymmär-ryksessä tämän mukaisesti, siinä meitä auttakoon ikuinen totuus, josta olen puhunut. Aamen.” ∞

40 41

Kun lähdin sairaalasta, aurinko oli ehtinyt jo laskea, ja katuvalot va-

laisivat sateen jäljiltä kosteaa asfalttia. Valo heijastui satunnaisista lammi-koista silmiini. Katsoessani kaukai-suuteen, tien horisontti tuntui hyyte-lömäiseltä ja epävarmalta.

Lääkärin sanat viilsivät mieltäni. ”Olit äsken noin puoli tuntia kuollee-na.” Yritin olla ajattelematta, mitä se oikeastaan tarkoitti. Epäonnistuin.

Ehkä olin zombi enkä vain tiennyt sitä. Todellisuudessa kehoni mätäni sisältä päin ja kohta leukani tipahtaisi kadulle, koska kasvojen nivelet olisivat luovuttaneet. Pupillit kaikkoaisivat silmistäni. Silmämuna vain hohtai-si loskaisen lumen värisenä ja ohuet, punaiset verisuonet muodostaisivat hämähäkin verkkoa muistuttavaa ra-kennelmaa silmäkulmaan. Tietoisuu-teni luiskahtaisi tavoittamattomiin. Is-kisin vielä jäljelle jääneet etuhampaat jonkun viattoman ohikulkijan kaulaan. Korkattuani hänen kallonsa auki ryys-täisin aivot mahaani.

Vitut.Käännyin sivukujalle. Ensin en

nähnyt ketään, mutta yhtäkkiä takaani

puski joku ohitseni. Ilmeisesti hänellä oli kiire ruokakauppaan vielä ennen kuin ne menivät kiinni. Tuhahdin huvittuneena. Pystyin kuvittelemaan, kuinka vaikea hänen olisi kantaa os-toksiaan takaisin. Tai oli vaikea ym-märtää, mihin hän ostoskassit saisi, kun oikeassa kädessä oli ruosteinen saha ja vasemmassa killui hänen irro-tettu päänsä. Kaikki kädet olivat varat-tuja.

*

Veera ei ollut kotona. Tiesin, että hänen oli pitänyt jäädä vielä

sairaalaan tekemään vuoronsa lop-puun. En tosin tarvinnut häntä täyt-tämään taloa, kaiken lisäksi hän ei edes osannut tehdä sitä oikein.     Juoksin yläkertaan ja puiset portaat nitisivät jalkojeni alla. Ehkä ne olivat imeneet liikaa kosteutta. Sänkymme oli 90-luvulta peräisin oleva vesisänky. Selkäni inhosi sitä, mutta en voinut luopua siitä. Aina oli jotain selkäleik-kauksia, jos nyt niikseen tuli. Heittäy-dyin sen päälle ja kuulin liplatusta.

Veera ei ole aina ollut ei-täyttämäs-

IIHuu TiainenJA

TKO

TAR

INA

40 41

sä taloa, ja ennen häntä oli ollut myös muita ei-täyttäjiä.

Helmi. Baari. Känni. Pano. Darra. Ignooraus.

Maija. Baari. Känni. Pano. Tekstai-lua. Toinen pano. Riita. (Nyt jo?)

Matias. Katu. Treffit. Suudelma. Kihelmöinti. Toiset treffit. Pano. Si-säänhengitys. Laukeaminen. Onnelli-suus. Riita. Onnellisuus. Petos. Poissa.

Veera. Sairaalan siivouskaappi. Si-säänhengitys. Laukeaminen. Katse. Jakaminen. Eläminen. Onnellisuus. Tavallisuus.

Joskus minuun valahti ikävä, ja suljin silmäni. Pystyin näkemään Ma-tiaksen nauramassa samalla, kun hän nojailee keittiön tiskipöytään ja juo aamukahvia. Ikävä kuitenkin haihtui nopeasti ja muistin, kuinka häneltä puuttui täyttämisen kapasiteetti vielä enemmän kuin Veeralta.

Yhtäkkiä alakerrasta kuului ontto pamahdus, ja hiukset niskassani jäh-mettyivät. Veeran ei pitäisi tulla vielä moneen tuntiin, ja olin varma, että olin lukinnut oven.

Sujautin villasukat jalkaani, jotta ihon tarttuminen lattiaan ei paljastaisi hiipimistäni. Kuljin hitaasti portai-ta alas pitäen kehoni liimaantuneena seinään. Ainakin ajatus siitä, että seinä muodosti jonkinlaisen minua peittä-vän varjon, oli lohduttava, vaikka tie-sin olevani täysin tunkeilijan katseen saavutettavissa. Minulla olisi varmaan kannattanut olla jotain kättä pidem-pää, jolla olisin voinut mukiloida mahdollisesti vaarallisen tunkeutujan, mutta minulla ei ollut mitään. Tassut-telin vain. Aika säälittävää.

Toinen pamahdus tuli olohuonees-ta. Kuulin sen nyt selvemmin kuin en-

simmäisen.Sydämeni pumppasi verta kehooni

nopeammin kuin olisi ollut suotavaa. Mahassani suolet muotoilivat itseään solmuun ja hengitykseni yritti kiihtyä, mutta pyrin kaikin voimin kontrolloi-maan sitä ja olemaan hiljaa. Ole hiljaa!

Olohuone aukeni edessäni pimeä-nä ja tuntemattomana. Yritin hapuilla valoja päälle katkaisijasta, mutta käte-ni ei onnistunut lätkäisemään sitä enkä voinut katseellani auttaa kättä. Silmä-ni olivat jo nauliutuneet huoneen var-jojen keskellä lojuvaan nojatuoliin. Se oli suunnattu poispäin minusta, mutta näin, että joku istui siinä. Tuolin selkä peitti henkilön ja hänestä pilkotti ai-noastaan takaraivo.

Mietin, oliko hän ehtinyt nähdä minua. Vähintäänkin hän oli kuullut saapumiseni huoneeseen ja valokat-kaisijan hapuilun. Hänen katseensa oli kuitenkin keskittynyt ulos olohuoneen massiivisesta ikkunasta, mistä heijas-tui sisälle vain yön musta maisema.

”Iltaa.”Muutuin kauttaaltani kankeaksi,

vaikka sisäinen paviaanini komensikin minua juoksemaan. En voinut liikut-taa mitään raajoistani.

Näin tuolissa istuvan hahmon keräilevän itseään sujuvasti ja nouse-van seisaalleen. Hän joutui olemaan hieman kyyryssä, koska muuten hän ei olisi mahtunut seisomaan. Hänen päänsä alkoi kääntyä vaivihkaa minun suuntaani, ja hänen liikehdintänsä oli kuin hidastetusta keskieurooppalai-sesta tanssielokuvasta.

”Iltaa”, hän sanoi uudestaan. Hänen kasvonsa olivat punertavat ja pöhöt-tyneet, mutta kuitenkin lempeät. Sil-mien taakse tuntui kuitenkin kätkey-

42 43

tyvän jotain, mitä en haluaisi kohdata. Kehoni alkoi olla kykeneväinen liik-kumaan. Pohdin pitäisikö minun juos-ta ja soittaa poliisille vai yrittää kaataa tyyppi itse.

Hän askelsi minun suuntaani ja saavuttuaan kohdalleni ojensi kätensä minua kohti, kenties odottaen minun tarttuvan siihen.

”Nimeni on Kaide. Tulin suoraan sisään, koska ovi oli raollaan.”

Mahani muotoilema solmu tuntui suurin piirtein valmiilta, ja minun olisi tehnyt mieli antaa ylen. Jostain syystä kuitenkin ajattelin, että sehän olisi ol-lut tavattoman epäkohteliasta enkä nyt sillä tavalla voisi toimia.

Hänen kätensä sojotti edelleen edessäni vartovan oloisena. Katsoin vuoroin sitä ja vuoroin hänen silmiän-sä, joita en olisi halunnut kohdata niin läheltä. Vaikka en olisi halunnut olla niiden katseen alaisena, siinä minä nyt vain olin. Hän tuijotti minuun ja minä häneen.

”Hyvää iltaa, Kaide. Olen T.” Tar-rasin hänen ojennukseensa, ja hän hy-myili tyy tyväisesti.

*

Kuolemani sairaalassa oli luonut särön tavallisuuteen, ja muodos-

tuneen lohkeaman läpi voisin nähdä uuden maailman. ”Sinun vain pitää osata kävellä uuden maailman sisälle”, Kaide kertoi.

Hän sanoi, että muut ihmiset roik-kuvat minussa. Vasta kun mieleni olisi karkottanut muut, voisin olla autentti-nen. Muut loivat tietoisuuteeni sumun, joka estää minua näkemästä itseäni sellaisena kuin olen, kaikkine mah-

dollisuuksineni ja toiveineni. Tottakai haluaisin nähdä itseni autenttisena! Kaide auttaisi minua, ja sitten voisin käpertyä hänen ammottavan täyteen syliinsä.

Hän seisoi minun takanani ja hen-gitti ilmaa niskaani. Hönkäysten läm-pö levisi myös selkääni ja se tuntui kotoisalta. Hänen toinen käsivartensa oli kietoutunut paljaan yläruumiini ympärille, ja lihaksiaan tiukentamalla Kaide piti minut lähellä itseään. Olisin halunnut suudella, mutta en ylettänyt.

*

”Moi! Olen kotona!” Veera huusi astu essaan eteiseen.

En vastannut.Näin Veeran toimet mielikuvituk-

seni piirtäminä. Hän kiskoisi kaula-huivin ja ulkotakin pois päältään, ja sitten hän yrittäisi etsiä minua. Hihi-tin sisälläni. Täällähän minä, kulta.

Leukani nojasi polviini ja halasin kasaan taitettuja jalkojani. Olin laitta-nut yläkerrasta valot pois. Vasta Vee-ran napsautettua yläkerran käytävän valon päälle, pystyin hahmottamaan jonkinlaisia varjoja. Hänen askeleen-sa lähenivät makuuhuonetta ja rinta-kehääni kiristi. En voinut enää pitää naurua sisälläni, ja huulten raosta pää-si pakoon muutama kimakka hohotus.

”Oletko täällä?”En vastannut.Kuulin Veeran askeleiden tulevan

lähemmäs ja lähemmäs. Hymyilin, mutta tällä kertaa onnistuin lättää-mään kämmeneni suun päälle, onnis-tuen juuri vaimentamaan hihityksen. Jatkuva hymyily alkoi jo puuduttaa poskien lihaksia.

42 43

Oviaukkoon muodostui ihmisen hahmo. Siitä pystyi erottamaan aino-astaan ääriviivat. Tiesin Veeran takaa tulevan valon osuvan silmiini siten, että ne loistivat kuin olisin ollut kis-sapeto pimeässä. Kun hän hahmotti minun istuvan sängyllä, hän otti aske-leen taaksepäin valaistuun käytävään, ja pystyin hahmottamaan hänen kas-voilleen piirtyviä ilmeitä.

Nopeita ja tiheitä sisään- ja ulos-hengityksiä. Veeran silmät avautuivat kauhusta vähitellen, kunnes hän ei enää saanut niitä auki enempää. Suu oli vain viivana.

”Moi.”Hän ei vastannut.

*

Kala, joka pyristeli pakoon, mutta jäi kuitenkin koukkuun. Joka haukkoi

henkeä viimeisillä voimillaan, mutta kuitenkin heitti veivinsä.

Veera. Hän makasi omassa veri-lammikossaan makuuhuoneen lattialla.

Hän oli yrittänyt juosta, mutta olin tarttunut häntä kämmenelläni ranteesta samalla riuhtaisten sen pois sijoiltaan. Hän oli huutanut korvia särkevästi. Olin kaivanut esiin sän-gyn jalkopäähän piilottamani veitsen ja upottanut sen suoraan hänen sydä-mensä kohdalle. Kysyvä katse oli täyt-tänyt hänen kasvonsa.

En ollut vastannut.Kaide istui nurkassa ja nyökkä-

si. Hymyilin hänelle ja juoksin häntä kohti. ”Halaa minua.” Ja hän halasi. ∞

MIE

LETÖ

N K

UVI

TUS Anni Tolvanen

46 47

KIRJAT

Zeina Abirached: Pääskysen leikki. (Mourir partir revenir – Le jeu des hirondelles, 2007)Suomennos Aura Semón. Like 2011. 183 s.

Pääskysen leikki on sarjakuva arjesta Libanonin sisällissodan murjomas-sa pääkaupungissa, Beirutissa. Zeina Abirachedin piirrosjälki on todel-la kaunista, siitä ei pääse mihinkään. Mustavalkoinen värimaailma kuvaa hienosti sodan runtelemaa kaupunkia.

Sarjakuva lienee oiva tapa välit-tää jokapäiväisen elämän kokemuk-sia kaupungista, jossa tarkka-ampujat vaanivat varomatonta ja ruokaa on niukalti. Harmi vain, että laajempi Li-banonin sisällissodan poliittisen kon-tekstin kartoitus puuttuu sarjakuvasta kokonaan. Teoksessa ei edes mainita Libanonin sisällissodan osapuolia, eikä tapahtumia kytketä laajempaan historialliseen viitekehykseen. Tämän johdosta Libanonin sisällissotaan pe-rehtymätön lukija ei pääse kovinkaan syvälle teoksen maailmaan.

Vähintään tiivis tilanteen selven-täminen olisi ollut paikallaan. Mikäli sarjakuva pohjautuu historialliseen tapahtumaan eikä kuvaa jonkinlais-ta ajan ja paikan tuolla puolen olevaa fantasiamaailmaa, on hyvä ymmärtää edes puutteellisesti kyseisen konflik-tin luonne. Tämän avulla tarinan olisi uskoakseni voinut kokea kokonaisval-

taisemmin. Koska aiheena on niinkin poliittisesti värittynyt asia kuin sisäl-lissota, on siitä täysin mahdotonta kertoa yhtä kaiken kattavaa tarinaa. Tästä huolimatta Abirachedin kuvaa-miin ihmisiin voi suhteellisen helposti samaistua lämmöllä, sillä lämpöä tässä sarjakuvassa on.

Vesa Korkkula

Maria Peura: Antaumuksella kesken eräinen.Teos 2012. 320 s.

”Sallin itseni nauttia keskeneräisyydestä, siitä, että työ on jatkuvaa synnyttämis-

tä, johon kuuluvat paitsi onni myös veri, kipu ja alkulima.”

Maria Peuran kolmas romaani Vede-naliset ilmestyi vuonna 2008, minkä kirjoitusprosessin aikana hän piti työ-päiväkirjaa. Näistä henkilökohtaisista, kirjoittamisen kipua ja riemua kuvaa-vista merkinnöistä syntyi Antaumuk-sella keskeneräinen. Keskeneräisyys tarkoittaa Peuralle sitä, että osaa istua tekstinsä päällä, työstää sitä kunnolla – kirjoittamisen kanssa ei pitäisi hop-

46 47

puilla tai pakottaa tekstiä ulos. Kes-keneräisyys ei ole antaumuksellista pysyvästi vaan sopeutuminen siihen liittyvään epävarmuuteen pitää löytää uudestaan ja uudestaan.

Kirjan merkinnöissä matkustetaan Vedenalisten kirjoitusprosessista aina Peuran lapsuuteen ja nuoruuteen La-pissa. Antaumuksella keskeneräinen on äärimmäisen rehellinen kuvaus kir-joittajan elämästä, mutta olisin halun-nut ahmia enemmän tuntemuksia ja tilanteita syntymässä olevasta kirjasta: enemmän siitä, kuinka tarina alkoi kipinöidä ensimmäistä kertaa, enem-män kirjan ensimmäisten versioiden kirjoittamisesta, enemmän kirjoitta-misen aikana laukkaavista ajatuksista. Paikoittain Peura kuvaa kirjassaan niin henkilökohtaisesti suhteitaan muihin ihmisiin ja perheeseensä, että sen lu-kemisesta tulee tirkistelevä olo.

Googletin Peuran kuvan vasta lu-ettuani teoksen ja hyvä niin. Jos olisin assosioinut hänen ulkonäkönsä kirjan tekstiin lukemisen aikana ja olisin tör-männyt häneen kadulla, olisin saatta-nut mennä juttelemaan Peuralle kuin vanhalle tutulle ja hän olisi ihmetellyt kuka olen.

Huu Tiainen

LOGIIKASTA JA IHMISELÄMÄSTÄ Apostolos Doxiadis & Christos H. Papadimitriou: Logicomix: Nero-uden ja hulluuden rajalla. (Logicomix: An Epic Search for Truth, 2009)Suomennos Tua Korhonen.Avain 2011. 344 s.

Kreikkalainen sarjakuvaromaani Lo-gicomix: Nerouden ja hulluuden rajal-la kertoo paitsi filosofian historiasta, myös ihmisistä ajatusten ja historian kirjoittamisen, tai tässä tapauksessa kuvittamisen, takana. Sarjakuvajärkäle on tehty neljän hengen tiimillä: Idea ja tarina ovat Apostolos Doxiadiksen ja Christos H. Papadimitrioun, kä-sikirjoitus Apostolos Doxiadiksen, hahmosuunnittelu ja piirustus Alecos Papadatosin ja värit Annie Di Donnan työtä.

Tarina kulkee neljällä tasolla. Kir-jan päähenkilö on filosofi Bertrand Russell, joka pitää fiktiivistä luentoa logiikasta ja ajattelunsa kehityksestä ja kertoo luennon sisällä myös omaa elämäntarinaansa. Mukana seikkaile-vat myös muun muassa Ludwig Witt-genstein, Kurt Gödel, Gottlob Frege ja Georg Cantor.

Tekijät painottavat, etteivät kuvaa

KIR

JAT

48 49

Russellin, Wittgensteinin tai mui-den filosofien elämäntarinaa sellaise-na kuin se todellisuudessa tapahtui, vaan älyllistä ihmisyyttä filosofien elämäntarinoiden kautta. Lisäksi teki-jät pohtivat kuinka oikeasti eläneiden ihmisten elämästä tehdään fiktiivistä tarinaa. Logicomix on siis kiinnostava paitsi filosofian historian myös fiktion filosofian näkökulmasta. Tekijät käy-vät debattia siitä, onko tämän ihmi-syyden keskiössä ajattelu vai sittenkin intohimo. Russellin tarinassa riittää molempia. Koska kirja on tarkoitettu muillekin kuin viisauden rakastajille, lopussa on laaja hakemisto.

Mukaan on otettu myös näytelmä, jonka kautta havainnollistetaan kreik-kalaisen draaman periaatteita.   Mo-nikerroksinen tarina pysyy kuitenkin loistavasti kasassa.

Visuaalisesti Logicomix on laatu-työtä. Tyylillisesti se lainaa niin perin-teisistä mannereurooppalaisista kuin angloamerikkalaisistakin seikkailusar-jakuvista.   Keskieurooppalaisia stan-dardialbumeja pienempi sivukoko pa-kottaa tarinan angloamerikkalaiseen rytmiin, ja Doxiadis ottaa kaiken irti ruutujakojen vaihtelusta. Papadatosin piirrosjäljessä taas näkyvät pohjoisem-man Manner-Euroopan vaikutteet. Hahmot ovat pelkistetympiä kuin englanninkielisen alueen piirtäjillä.Etenkin hahmojen silmissä näkyy sel-keän viivan koulukunnan vaikutus.

Kokonaisuutena Logicomix on kai-kin puolin komea albumi, joka tarjoaa katsottavaa ja pohdittavaa pitkäksi ai-kaa.

Miia VistiläKirjoittaja ryhtyi filosofian opintojensa

jälkeen tekemään sarjakuvia

KIR

JAT Normand Baillargeon: Älyllisen it-

sepuolustuksen pikakurssi. (Petit Cours d’autodéfense intellectuelle, 2005) Suomennos Tapani Kilpeläinen Niin & Näin 2011. 287 s.

Älyllisen itsepuolustuksen pikakurs-sin johdannossa kirjoittaja Normand Baillargeon kertoo olevansa huolestu-nut erilaisten epä-älyllisten suuntauk-sien, kuten new age -liikkeen suosion kasvusta. Lisäksi Baillargeon ilmoittaa huolenaiheekseen kansalaisten heik-kenevän kyvyn ymmärtää ympäröivää maailmaa.

Näitä vihollisia vastaan Baillargeon asettuu ”älyllisen itsepuolustuksen-sa” keinoilla. Hän esittelee kirjassaan tyypillisiä päättelyvirheitä, sofismeja ja matemaattis-tilastollisia puijauksia, sekä arvioi yleisimpiä uskomusten oi-keuttamisen tapoja. Kirjan sankareita ovat sellaiset kriittiset ajattelijat kuin Blaise Pascal Noam Chomsky ja Carl Sagan.

Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi on havainnollinen, vetävästi kirjoitettu eikä liian populistinen esitys yleisistä julkisuudessa ilmenevistä näköhar-hoista ja koijauksista. Teoksen tyyli on epä-älyllisyyttä kohtaan hyökkäävä, mikä tekee siitä osaltaan viihdyttävää luettavaa. Filosofiasta kiinnostuneelle Baillargeonin käsikirja tarjoaa hyvää kertausta logiikan, tilastomatematii-kan ja uskomusten oikeuttamisen kei-noista – ja niiden suhteen tapahtuvista virheistä. Sen suurin ansio on kuiten-kin silmien avaaminen tahallaan ja ta-hattomasti tapahtuvien harhautuksien paljoudelle.

Akseli Huhtanen

48 49

RAKKAAT SISKOTMiia Vistilä

50 51

JOUTILAAN RUNOJAJoonas S. Martikainen

Nousen löylyistä ja astun kuistille Haistan kirpeässä ilmassa kiireettömän metsän tuoksun.

Illalla huomaan ikkunasta hiljaisten naapurieni valot. Kehtaavatkin häiritä rauhaani!

Takkatulen ääressä muistan lapsuudenystäviäni Millaisia olisimmekaan jos tiemme eivät olisi eronneet? Erakkonakaan en saa juoda yksin minulle pitävät seuraa lämpimät muistot yhteisistä illoistamme. Haen ruokaa yösydämellä Vatsani ei pohdi kellonaikoja, mökin ainoa kello on pysähtynyt. Puiden siluetit aamun ensi sineä vasten Aurinko rakas, olet kuin arvostettu kunniavieras joka saapuu liian aikaisin juhliin! Siunaan rauhaani metsän keskellä Päätän lähettää sinulle viestin, sinun kiirettäsi ei yksi lisää enää paljoa pahenna!

Havahdun kirjastani vain kohentaakseni takkatulta. Näin kuluu tunti, toinenkin.

50 51

Alakulo valtaa mieleni ja ikävä ilmoittaa itsestään. Lisään puita tuleen, piristyn. Yöllä kuuntelen sinua, ystävä Vain kuuntelen, en voi vastata. Miksei runo voi toimia kuin puhelin? Yösydämellä en juo yksin Minä kerron elämästäni ja kirkas Kuu kuuntelee kärsivällisesti. Seuranani yöperhonen poltan tupakan ja odotan haaveillen auringonnousua. Tupakoin ja tarkastelen tähtiä “Minä ja linnut toivotamme teille näkemiin tavatkaamme uudestaan iltaruskon aikaan!” Aamulla jään yli katsoessani muistan viime tapaamisemme. Naurahdan, nostan vesiämpärini järvestä. Ohuen jään yllä ensimmäiset hiirenkorvat oksan liike ja sitten hiljaisuus.

SEURAAVA PÖLLÖ 3/2012 ILMESTYY ALKUSYKSYSTÄ.

PYSY LAISKANA.