kaks kasia #5

Kaks Kasia # 5

Toimituskunta:

Jenni Harju

Iivari Karjalainen

Kaks Kasia # 5

Sisältää:

Tanssijain opinpolkuja

Hanne-Mari Koivula s. 4 Milla Keskitalo s. 12 Annukka Hirvonen s. 18 Heli Pippingsköld s. 22

Irene Räty - 30 vuotta tanssia!

Omin sanoin s. 34 ja toisin sanoin.... Sarianna Halonen s. 38 Jenni Harju s. 40

Teokset

Irti minusta

Anna-Kaisa Järvi s. 42

Siivet Solmussa Mia Lappalainen s. 56

Teksti: Hanne-Mari Koivula

Kuvat: Iivari Karjalainen

Mutkaista polkua tanssinopettajan ammatttiin

Tanssiharrastukseni alkoi lähes 20 vuotta sitten melko ”myöhäisellä” iällä, sillä taisin olla jo 12-vuotias löytäessäni harrastuksen pariin. Tanssin harrastus oli pitkään todellakin vain harrastus ja olin sitä mieltä, että ei minusta ainakaan mitään tanssijaa tule ja etten halua tanssista ammattia.

Unelma-ammatit vaihtuivat mielessä vuosien varrella useaan kertaan, eikä tanssijan tai tanssinopettajan ammatti ollut missään vaiheessa todellinen vaihtoehto, vaikka harrastukseni olivatkin luovien ja esittävien taiteiden parissa. Lukiossa haaveilin näyttelijän urasta, mutta en uskonut mahdollisuuksiini päästä opiskelemaan alalle ja hautasin senkin haaveen jonnekin mielen kaukaiseen soppeen. Lukio-opintojen aikana olin innostunut jossain määrin historiasta, vaikken mikään intohimoinen harrastaja ollutkaan. Sain kuulla, että Oulun yliopistossa pystyi opiskelemaan aate- ja oppihistoriaa pääaineena ja innostuin. Olin kiinnostunut historiasta ja filosofiasta, joten ajattelin historian opintojen tarjoavan hyvän yleissivistävän tien jollekin alalle. Ajattelin, että opintojen varrella minulle kyllä selviäisi mitä todella haluaisin ”isona” tehdä.

Pääsin kuin pääsinkin opiskelemaan aate- ja oppihistoriaa toisella yrittämällä ja olin erittäin innoissani - aluksi. Koko yliopistomaailma tuntui hienolta ja jännittävältä ja uskoin - vaikka tulevaisuuden suunnitelmat eivät selkeät olleetkaan - että kaikki kyllä opintojen edetessä selkenisi. Niin ei kuitenkaan missään vaiheessa käynyt. En löytänyt sivuaineiden kautta haaveideni urapolkua, enkä kokenut kuuluvani persoonana oikein ”historiaintoilijoiden” joukkoon. Minulla oli kyllä hyviä ystäviä ja samoin ajattelevia ihmisiä ympärilläni, mutta en itse suhtautunut yhtä innokkaasti ja kiihkeästi alaan, mikä alkoi lopulta jopa ahdistaa. Tajusin - vaikka sitä vaikea oli myöntääkin - etten ollut oikealla alalla. En tiennyt kuitenkaan mitä sitten todella olisin halunnut tehdä.

Opiskelumotivaationi lopahti täysin ja päädyin pariksi vuodeksi työelämään miettimään mitä oikein elämältä haluan. Olin jo opiskeluaikana salaa pyöritellyt mielessäni ajatusta siitä, että jos kuitenkin opiskelisin tanssinopettajaksi, kun se täällä Oulussa kerran on mahdollista. Tiesin kuitenkin, ettei hakua opintoihin järjestetty joka vuosi ja epäilin muutenkin mahdollisuuksiani päästä koulutukseen, vaikka tanssiharrastukseni oli edelleen jatkunut monipuolisesti Ouluun muutettuani. Mielessäni oli monta ”muttaa”, tarvitsin pari vuotta miettimisaikaa, tilaa pohtia, millainen ihminen todella olin ja mitä se tarkoittaisi työurani kannalta. Aikani pohdittuani ja rohkeutta kerättyäni olin kuitenkin lopulta vakuuttunut siitä, että suurimman osan elämästäni mukana kulkenut ja tärkeä harrastus tarjoaisikin myös ammatin opettajuuden muodossa.

Rohkaistuin, hain opiskelemaan ja isosta joukosta onnekkaana pääsinkin aloittamaan opintoni vuonna 2013. Olin onnellinen, mutta samalla hieman jännittynyt ajatuksesta, että lähes 30-vuotiaana ja muutama vammakin taustalla aloitan vielä fyysisesti rankat 4-vuotiset opinnot. Suurin osa kanssani aloittaneista opiskelijoista oli itseäni lähes 10 vuotta nuorempia. Tietyistä huolenaiheista huolimatta olin hyvin päämäärätietoinen aloittaessani opinnot.

Nyt opintoja on takana lähes puolitoista vuotta ja olen kokenut niin antoisia hetkiä kuin turhautumisen, pettymyksen ja riemunkin tuntemuksia, enkä ole hetkeäkään katunut, että päätin vaihtaa alaa. Olen kuitenkin saanut tuntea sen nahoissani, etten ole enää ”kaksikymppinen”. Välillä kaipaisin selkeästi enemmän lepoa kuin nuoremmat, mutta mukana olen pysynyt ja kokenut itseni joukkoon kuuluvaksi. Olen kokenut erittäin tärkeäksi, että olen löytänyt jo näin opintojen alkuvaiheessa itsessäni kytevän tanssinopettajan ja pedagogin ja näen todella itseni tulevaisuudessa työssä tällä alalla. Vastaavaa kokemusta en saanut edellisessä opinahjossani. Vaikka päivät ovat välillä rankkoja ja opintokokonaisuuksissakin olisi mielestäni paikoitellen kehitettävää, koen silti olevani enemmän ”elementissäni” ja oikealla alalla.

Toisaalta onkin hyvä, että päädyin tälle alalle hieman vanhemmalla iällä. Tähän ikään mennessä ja ammatillisia harhapolkuja kulkiessani minulla on ollut aikaa tulla sinuiksi itseni kanssa. Siksi uskon saavani opinnoista irti paljon enemmän, kuin olisin saanut 10 vuotta nuorempana ja kokemattomampana. Samalla uskon voivani olla jossain mielessä myös parempi opettaja oppilailleni, vaikkakin kehittyminen ja kasvuhan jatkuvat koko elämän ja opintokaareni on tältä osalta vasta alussa!

Itseni ilmaisemisen, kehittämisen ja toteuttamisen vapaus on ollut minulle aina tärkeää ja siksi olen varmaan taidepainotteisiin harrastuksiin aikanaan hakeutunut. Kesti kuitenkin kauan oivaltaa, että voisin kenties nauttia samasta myös työelämässä. Parhaimmillaanhan tanssinopettajan työ on juuri sitä: saan toteuttaa ja ilmaista itseäni, mutta samalla voin yrittää tarjota oppilailleni (ja itselleni) parhaat mahdolliset eväät kasvaa ja oppia harrastuksensa parissa!

Jatko-opinnot ja uusi alku Itävallassa

Kuvassa: Milla Keskitalo ja Jouni Uosukainen teoksesta Finding Nižinski

Kuva: Iivari Karjalainen

Teksti: Milla Keskitalo

Vuonna 2013 keväällä tein päätöksen hakea jatko-opiskelemaan Itävallassa sijaitsevaan nykytanssikouluun nimeltä SEAD (Salzburg experimental academy of dance). Edelliset kolme vuotta olin viettänyt suurimman osan ajastani Oulussa tehden töitä niin tanssijana kuin tanssinopettajanakin. Kuitenkin minusta tuntui, että ammatillisesti en mennyt enää eteenpäin ja halusin vielä kehittää itseäni tanssijana. Niinpä ihanien ystävieni tukemana ja siivittämänä päätin valmistautua monivaiheiseen hakuprosessiin. Hakuprosessi oli melko vaativa, mutta päätin tehdä työni huolella ja valmistauduinkin tulevaan koitokseen niin hyvin kuin mahdollista. Kaiken kaikkiaan Seadiin hakee joka vuosi noin 200-250 hakijaa ja pääsykokeita pidetään ympäri maailmaa. Itse kävin tekemässä ensimmäisen vaiheen Tukholmassa, josta minut kutsuttiin toiseen vaiheeseen Salzburgiin yhdessä noin 120 hakijan kanssa. Toinen vaihe on viisipäiväinen, ja sisältää kaksi karsintaa, jonka aikana karsitaan vielä noin puolet pois. Me viimeiseen vaiheeseen päässeet saimme vielä odottaa lopullisia tuloksia noin kaksi viikkoa, ja kun viesti vihdoin ja viimein tuli oli ilo ylimmillään. Minut oli hyväksytty Seadin kandia vastaavan ohjelman neljännelle ja viimeiselle vuosikurssille. Yhteensä neljä ihmistä minut mukaan lukien valittiin kyseiselle luokalle. Muutin Itävaltaan Salzburgiin lokakuussa ja olin intoa täynnä tulevaa vuotta varten. Sitä edeltävä aika oli melko kovaa myllerrystä niin ammatillisesti kuin yksityiselämänkin puolella, mutta kaikkea siivitti positiivinen energia ja eteenpäin menemisen halu. Olin valmis aloittamaan elämäni uudestaan, ja hyvin motivoitunut tekemään töitä. Tavoitteeni tulevalle vuodelle oli kehittää tekniikkaani ja päästä niin syvälle kehooni ja mieleeni kuin mahdollista. Halusin myös oppia luottamaan itseeni enemmän ja vahvistaa omaa näkemystäni tanssista sekä itsestäni tanssijana.

Tiesin entuudestaan, että Sead on erittäin fyysinen koulu, jonka filosofia pohjautuu ajatukseen ”tekemällä oppii”. Teoriatunteja ei siis Seadissa paljon tunneta, ja päivät koostuvatkin yleensä joogasta, balettitunnista, nykytanssitunnista ja luovasta työstä tai teoksen rakentamisesta. Jokaisella vuosikurssilla on hiukan eri teema ja päivät kestävät yleensä yhdeksästä kuuteen tai seitsemään. Tämän lisäksi moni vielä suunnittelee ja tekee omia projekteja, joten käytännössä, kuten me opiskelijoiden kesken vitsailemme, asumme Seadissa. Neljännen vuosikurssin lukujärjestys on hiukan kevyempi kuin muiden sooloprojektin takia, joka tarkoittaa sitä, että jooga on vapaaehtoista. Olen hiukan hullu luonteeltani, joten minua fyysisyys tai aikataulut eivät pelottaneet. Jopa odotin tätä kaikkea innolla. Vuosi alkoikin hyvin, ja kun vain muistin syödä ja nukkua hyvin myös keho ja mieli voi hyvin kaiken tämän ”rääkinkin” keskellä. Jo muutaman vuoden työelämässä viettäneenä osasin myös arvostaa koulun tarjoamaa antia ja oppia, ja imin kaiken tulevan informaation ahnaasti. Luokkakavereiden kanssa tulin erittäin hyvin toimeen alusta alkaen. Luokallani on 24 ihmistä, joista kaikki tuntuvat olevan omanlaisia persooniaan - taitavia, fyysisiä liikkujia ja tanssijoita. Kaiken kaikkiaan Seadin opiskelijat näyttäytyvät avoimina, kurinalaisina ja nöyrinä. Opiskelijoilta vaaditaan paljon, eikä palautteessa yleensä keskitytä liiaksi niihin positiivisiin asioihin. Rimaa nostetaan koko ajan, opettajien puskiessa opiskelijoita eteenpäin ja vaatien kehitystä. Tämä näkyy myös koulun säännöissä ja muun muassa poissaolosysteemissä. Yhden kuusi viikkoa kestävän jakson aikana opiskelijoille sallitaan yksi sairaspäivä. Muut poissaolot on selitettävä lääkärintodistuksella. Jos poissaoloja kertyy enemmän kuin 10% tunneista, mikä tarkoittaa usein kahta tai kolmea tuntia, saattaa opiskelija joutua jättämään koko kurssin kesken. Jokaisen kuuden viikon jakson jälkeen saamme myös arvion omasta kehityksestämme. Jos opiskelija saa useamman ”ei kehitystä” merkinnän, voidaan hänet laittaa koeajalle, jonka aikana pitää miettiä keinoja saavuttaa kehitystä ja löytää uudellainen tapa tehdä töitä. Ei ole ollenkaan harvinaista, että opiskelijat ovat koeajalla tai että opiskelija erotetaan koulusta koeajan jälkeen ilman sen kummempia keskusteluja.

Milla Keskitalo teoksessa Mielen maisemia


Kuvassa: Milla Keskitalo ja Jouni Uosukainen teoksesta Finding Nižinski


Kaiken tämän sanottuani sekä muutaman vuoden jo kentällä viettäneenä totean, että vaikka tämä kaikki minun silmissä hiukan absurdilta tuntuukin, on tässä tiukassa systeemissä myös hyvät puolensa. Kun ei ole varaa lepsuilla, silloin myöskään harva lepsuilee. Jokaisen on löydettävä itse oma tiensä selviytyä ja tehdä töitä niin, että kehitystä tapahtuu. Itse laitoin ruokavalioni tiukkaan kuriin tänne tultuani. Olin kuukauden syömättä sokeria, ja edelleen panostan siihen että ruokani on aina terveellistä ja ravitsevaa. Otan myös joka päivä annoksen magnesiumia, c-vitamiinia, erilaisia omega3-rasvoja ja öljyjä. Uni ja säännöllisyys on myös hyvin tärkeää. Annan itselleni palautetta tunneista ja aloin kirjoittamaan ylös omia tavoitteitani joka viikolle. Näin itselle tärkeät jutut eivät unohdu muiden tavoitteiden ja odotusten alle. Olemme myös muiden opiskelijoiden kanssa tukena toisillemme. Välillä väsymys nostaa tunteet pintaan, mutta samaan aikaan voimme olla varmoja siitä, että aina löytyy olkapää, johon voi hetken aikaa nojata. Kuitenkin päivät koostuvat yleensä naurusta, ilosta ja tekemisen riemusta. Seadin opiskelijat ovat tottuneet liikkumaan ja tekemään töitä. Seadin perustaja ja johtaja Susan Quinn yrittää tarjota opiskelijoille parhaimmat mahdolliset opettajat ja koreografit, jotka ovat kyseisellä hetkellä tunnettuja ja arvostettuja tanssinkentällä. Saamme siis työskennellä tällä hetkellä vaikuttavien tanssin ammattilaisten kanssa ja näin ollen mahdollisesti luoda suhteita tulevaisuutta varten. Itselleni tulevaisuus on vielä täysin avoinna. Sen voin kuitenkin sanoa, että Euroopan tanssikenttä on tämän koulun myötä avautunut minulle aivan uudella tavalla. Moni koulun opiskelijoista haaveilee suurimmista ja tunnetuimmista tanssikomppanioista, ja moni myös oman paikkansa sieltä löytää. Yhtä paljon löytyy myös erilaisia kohtaloita. Osa päätyy tekemään itsenäisiä projekteja, työskentelemään freelancerina erilaisissa produktioissa tai jatkamaan opintoja vielä jossain muulla. Itse olen edelleen erittäin kiitollinen siihen, että saan olla oppijana tässä avoimessa ympäristössä osaavien ja taitavien opiskelijoiden ja opettajien keskellä. Olen inspiroitunut menemään kouluun joka viikko ja erittäin kiinnostunut niin fyysisestä kuin mentaalisesta prosessista, joka tämän koulun myötä on alkanut. Ammatillinen itsetuntoni on jo kohentunut ja samalla käsitys siitä, kuka minä olen tanssijana ja mihin mahdollisesti koulun jälkeen haluan tähdätä, on alkanut muovautumaan uudella tavalla. Tämä informaatio pidettäköön kuitenkin vielä hetken aikaa suuremmalta yleisöltä piilossa, ja nautitaan olostamme nykyhetkessä. Minulle nykyhetki tarjoaa loistavan mahdollisuuden oppia, kehittyä ja muokata koko olemassaoloani siihen suuntaan, minkä itse koen tärkeäksi.

Tanssin opiskelu ulkomailla

Matka kehon mahdollisuuksiin ja

esiintyjän identiteettiin

Teksti ja kuva: Annukka Hrvonen

Valmistuin tanssijaksi Fontys Dance Academysta Hollannista viime kesänä (2014). Lähdin sinne alunperin vaihto-opiskelijaksi Oulun seudun ammattikorkeakoulun tanssinopettajan koulutusohjelmasta keväällä 2011, mutta opinnot Hollannissa veivät niin mukanaan, että päätin hakea oppilaitoksen varsinaiseksi opiskelijaksi ja jäin sille tielleni opintojen loppuun asti. Tanssinopettajan opinnot sain kuitenkin myös suoritettua loppuun ulkomailta käsin ja tanssinopettajan paperit OAMK:sta vuonna 2013.

Puolen vuoden vaihto-opintojen jälkeen aloitin siis syksyllä 2011 Fontys Dance Academyn opiskelijana toiselta vuosikurssilta. Oulussa minulla olisi ollut meneillään jo neljäs vuosi, mutta Hollannin koulutuksen taso oli korkea ja tähtäsi esiintyvän taiteilijan ammattiin opettajuuden sijasta, joten hyppäsin pari vuotta ”taaksepäin”, mikä oli lopulta hyvä ratkaisu, sillä sain vihdoin aikaa itselleni ja omalle kehitykselleni. Olin aloittanut tanssin hieman vanhemmalla iällä ja olin aina kaivannut keholleni kunnollista pohjatreeniä, sillä tiesin pystyväni oppimaan paljon, jos vain saisin tarvittavan ajan ja tuen treenaamiseen. Vaihto-opintojeni aikana huomasin, kuinka nopeasti kehityin ja samalla tanssin palo vain kasvoi, minkä vuoksi halusinkin jatkaa vielä Hollannin koulussa.

Tanssin opiskelu Hollannissa vaikutti lopulta elämääni kokonaisvaltaisella tavalla. Oman kehon ja taiteilijuuden kanssa työskentely johdatti menemään syvemmälle omaan identiteettiini. Elämä uudessa kulttuurissa auttoi jollain tavalla vapautumaan vanhan ympäristön odotuksista ja tottumuksista sekä laajensi omaa näkemystäni. Opettajien palaute ja ohjaus oli hyvin henkilökohtaista ja erityisesti tanssiteatteriopinnot veivät kysymysten äärelle: Kuka minä olen esiintyjänä ja laajemmin, ihmisenä? Mikä on minun viestini tanssijana ja miten annan sen puhua rehellisesti kehoni kautta? Mitä on puhdas esiintyjyys / taiteilijuus? Tämä työskentely vei minut oman sisimpäni äärelle ja herätti kuuntelemaan rohkeasti sydämeni ääntä, niin tanssissa kuin koko elämässäkin. Löysin pikku hiljaa enemmän ja enemmän omaa voimaani ja päätin antaa kehoni ja elämän johdattaa, avautua seikkailuille ja uskaltautua myös riskeille. Ymmärsin, että vain näin voin olla aito, vahva esiintyjä ja täysillä elävä ihminen. Henkilökohtainen elämäni ja tanssijuuteni olivat siis jatkuvassa vuoropuhelussa opintojeni alusta saakka; kehollisuuteni, esiintyjyyteni ja persoonallisuuteni kasvoivat rinnakkain. Uskalsin ikään kuin vihdoin puhjeta kukkaan.

Koulutukseni viimeisenä vuotena, syyskuussa 2013, muutin Berliiniin tekemään harjoittelujaksoni cie.toula limnaios- companyn kanssa. Olin käynyt auditionissa edellisenä talvena ja koreografi Toula Limnaiosin kanssa löytyi hyvä yhteys, joten ratkaisu oli minulle erittäin mieluinen ja vietin kolme kuukautta treenaten ryhmän kanssa. Opin paljon erityisesti superlahjakkailta tanssijakollegoiltani. Kokemus companyssa oli arvokas, mutta harjoittelun loputtua olin myös iloinen pienestä hengähdystauosta, ajasta ja tilasta miettiä ja reflektoida, mitä uraltani haluan. Tunsin myös, että tarvitsin aikaa antaa kaiken kokemani ”laskeutua” kehooni, sillä viime vuodet olivat tuoneet hurjasti uutta informaatiota.

Päätin siis jäädä Berliiniin, sillä koin kaupungin olevan erittäin mielenkiintoinen kaltaisilleni etsijöille, täynnä mielenkiintoisia ihmisiä ja taiteilijoita sekä tarjosi hyviä treenimahdollisuuksia. Kaupunki tarjoaa hienot mahdollisuudet omille projekteille ja luovuudelle, mutta varsinaisia tanssijantöitä ei kuitenkaan juuri ole, joten rahat on pääasiassa tienattava muilla keinoilla. Alku olikin suht haastava, sillä huomasin, että minun tulee taas kerran rakentaa verkostoni uudelleen, sillä edelliset kollegat ja kontaktit olivat jääneet Hollantiin ja Suomeen. Aloin siis mennä paikkoihin, treenaamaan, workshopeihin ja pikku hiljaa tapasinkin muita tanssijoita, joiden kanssa ryhdyimme luomaan. Italialaisen tanssijan Martina Garbellin kanssa loimme duettoteoksen ”Liven”, jonka veimme Milanoon, Zenobia-festivaalille kesäkuussa ja nyt marraskuussa esiinnymme myös Berliinissä, Ufer-studioilla NAH DRAN- nuorten koreografien illassa. Ehkäpä myös jossain vaiheessa Suomessa?

Ryhdyin myös työskentelemään improvisaation, instant komposition parissa, jota jo kouluaikoina rakastin, ja perustimme muutaman muun kansainvälisen tanssijan kanssa kollektiivin nimeltä ONE:THIRD ja luomme improvisaatioon perustuvia esityksiä, tähän saakka aika underground- paikkoihin täällä Berliinissä, mutta yritämme myös laajentaa toimintaamme. Tämä työskentelytapa on ollut ihana tutkimusmatka ja improvisaatioon perustuva esiintyminen vie todella kiinni hetkeen, mikä on aina hienoa ja jännittävää.

Samanaikaisesti olen myös palannut hieman opettamisen pariin ja teen joogaohjaajakoulutusta. Tanssijan elämä Berliinissä ei ole aina taloudellisesti helppoa, joten erilaisia vaihtoehtoja töiden tekemiselle on hyvä olla, mutta ympäristö on todella hedelmällinen ja inspiroiva. Parhaillaan etsiskelenkin, miten tasapainoittaisin kaiken, jotta aikaa jää tarpeeksi omalle luovuudelle ja elämästä nauttimiselle. Tärkeintä on mennä paikkoihin ja tehdä niitä asioita, joista oikeasti tykkää. Tanssijan työt ovat tiukassa ja olenkin nähnyt monen tanssijan juoksevan epätoivoisesti auditionista toiseen, löytämättä kuintekaan töitä. Itse käyn auditioneissa, jos jotakin todella kiinnostavaa on ja keskityn edelleen kehittämään itseäni niillä alueilla, jotka todella kiinnostavat. Kuten opiskelukaverini osuvasti sanoikin ”somehow it is not really a choice, but you just have to work with what comes on your way” eli siis virran mukana mennään ja katsotaan mitä tapahtuu. Haluan nyt luoda hyvän pohjan Berliiniin ja sitten täältä käsin käydä mahdollisesti tekemässä projekteja myös muualla.

Kaiken kaikkiaan ulkomailla opiskelu ja tanssiminen on ollut aivan mahtava elämänmakuinen seikkailu, joka jatkuu edelleen. Se ei aina tarjoa ulkoista turvaa ja varmuutta, mutta ruokkii sielua ja avaa paljon uusia mielenkiintoisia ovia. Oman mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen kasvattaa uskomattoman paljon ja antaa mittaamattomia kokemuksia. Olen myös tavannut uskomattoman ihania ihmisiä ja luonut korvaamattomia ystävyyssuhteita. Nämä vuodet ovat tuoneet paljon upeita, todella kasvattavia ja rankkojakin, mutta mielettömän hienoja kokemuksia, jotka tulen aina muistamaan, enkä ikinä vaihtaisi pois.

Kuva: One:third-collectiven esityksestä, kuvaaja Korhan Özbek.

Kirjoitus tanssille ja dialogin ihmeelle

Heli Pippingsköld on Oulun seudulla pääasiallisesti nykytanssin kentällä vaikuttava tanssija ja tanssitaiteilija. Hän on saanut mahdollisuuden työskennellä valtion taiteilija-apurahan tukemana vuoden 2015, jonka hänelle on myöntänyt Taiteen edistämiskeskus. Seuraavassa tekstissään hän avaa ja pohtii suhdettaan oman työhönsä ja tanssiin sekä peilaa kokemuksiaan syksyllä 2014 toteutuneen Australian taiteilijaresidenssin kautta.

"Läpäisevä on se voima, joka virtauksessa ei pidätä hengitystään" on lausahdus, johon yritin kiteyttää vuonna 2013 esitetyn pienteokseni Vis-a-vis- demon sanoman. Sanojen synnyttäminen oli minulle erittäin tuskallisen työn takana ja lause tipahtikin syliini vasta ensi-iltaa edeltävänä iltana. Se tuntui kuitenkin vajavaiselta ja on myös säilynyt sellaisena, kun olen yrittänyt kyseisen tapahtuman jälkeen kuvailla tanssia. Tämän hyväksyminen oli minulle tuolloin vaikeaa ja yleisesti olen huomannut, että tanssin kiteyttäminen ja sanoman esiintuominen sanallisesti on ollut minulle aina haastavaa. Pidän kyllä kirjoittamisesta, mutta olen usein tuntenut, että en mitenkään kykene kokonaisuudessaan kertomaan sitä kaikkea kielellisesti, mitä tämän taidemuodon kautta löydän koettavaksi. Päällimmäisenä tunteena minussa kuitenkin on aina elänyt erityisesti etuoikeus, kun olen ajatellut työtäni. Siksi olenkin päättänyt ottaa haasteen vastaan kirjoittamisen muodossa ja ryhtyä myös eräänlaiseksi tanssin puolestapuhujaksi. Olkoon tämä kirjoitukseni ensimmäinen sellainen. Pohdintaani ja pieneen tekstiini tanssista kiteytyvät myös vahvasti tänä syksynä Australia-residenssistä saadut kokemukseni, jotka liittyvät vahvasti pohdintoihini ammattini luonteesta ja sen sisälle rakentuvien elävien dialogien tutkimisesta.

Tanssi elämän tarkastelijana Pohtiessani työni luonnetta, olen ymmärtänyt, että minulla on tanssitaiteilijana erityinen etuoikeus liikkeeseen, jonka koen olevan läsnä meissä kaikissa ja myös näyttäytyvän ympärillämme monimuotoisesti joka ikinen päivä. Se on mielestäni lopulta kaikkien ihmisten etuoikeus. Työssäni saan vahvasti tutkia ja olla osa tätä ihmettä, jota kutsutaan usein elämäksi ja se on jo mielestäni erittäin etuoikeutettua ja antaa syyn olla kiitollinen ja herätä kiinnostuneena maailmaan joka päivä. Lisäksi olen tässä maailmassa myös erittäin etuoikeutetulla puolella. Minulla on koti, ruokaa, rakkautta ja minua eivät uhkaa kovin suuret voimat ympärilläni. Tästä tunnen usein myös huonoa omatuntoa, koska maailma ei tarjoa tällä hetkellä kaikille samoja etuja. Se on surullista. Se on kuitenkin todellista. Se on kaikkien edessä. Se on olemassa. Se on elävää. Niin kuin tanssikin - juuri elävänä liikkeenä, ainaisesti muuttuvana ja muotoutuvana maailmana. Siksi tärkein opetus itselleni tanssissa ja työstäni on ollut erityisesti elämälle avautuminen ja sen voiman kohtaaminen. Tämän koin erittäin vahvasti Australiassa taiteilijaresidenssissä ollessani. En kuitenkaan koe, että elämä olisi aina kaunista, tai että maailmassa eläminen olisi aina vain upeaa, mutta siihen liittyy jollain tavalla hyvin vahvasti "virtaukselle" antautuminen, johon mielestäni liittyy vahvasti elämän kokemuksellisuus. Oma halu ja teot lopulta muokkaavat sen, minkä näköiseksi elämä itselle tai muille ympärillä oleville kenties muotoutuu ja miten se näyttäytyy. Siksi tanssikin syntyy näkyväksi minulle erityisesti juuri elämästä. Se ei ole meihin putoava erillinen voima, vaan jo osa meitä ja meissä kaikissa. Sitä ei myöskään pysty rationaalisesti ymmärtämään vaan se on koettava. Siksi koen itse joka kerta suurta etuoikeutusta kokoontua ihmisten kanssa yhdessä kokemaan tätä "ihmettä", oli se sitten tanssisalissa, kaupungilla, uimahallissa, kotona, taideteoksessa, konsertissa. Se on jo kaikkialla. Elämä ja tanssi tapahtuu juuri nyt ja koko ajan. Hetken ajan se tapahtui minulle myös erityisen tärkeänä tapahtumana Länsi-Australiassa, josta seuraavaksi olen kirjoittanut auki mielestäni merkittävimpiä kohtaamisten hetkiä.

Dialogin taikaa Perthin auringon alla Kun joulukuussa 2013 sain tiedon minulle ja Antti Ahokoivulle myönnetystä Australian taiteilijaresidenssistä, valtasi minut silloin sanoinkuvaamaton onnellisuus, uteliaisuus sekä myös hämmennys eteen tullutta mahdollisuutta kohtaan. Tämä olisi ensimmäinen taiteilijaresidenssini ja ymmärsin luokseni saapuneen myös jotain salaa kutsumaani. Tarina alkaa, kun samana syksynä olin päättänyt helpottaa seuraavan kaamosajan kohtaamista aloittamalla pesemään kasvoni suolavedellä. Tähän rituaalinomaiseen toimintaan liittyi aamuin illoin kuvittelu uimisesta korallin värisessä vedessä, lämmöstä ja auringon voimasta. Kun seitsemän viikkoa ja tasan vuosi sitten tämä toiminta järjestäytyi eteeni Intian valtameren muodossa, tunne oli uskomaton. Tieto siitä, että matkaan liittyi vielä vahvasti liike ja mahdollisuus tutustua tanssin kautta länsiaustralialaiseen kulttuuriin, tunsin jonkinmoisen hetkellisen täyttymyksen ja yhteyden kokemuksen. Matka on sen jälkeen jatkunut juurikin näiden yhteyksien sekä dialogin ympäristön, ihmisten, oman itsensä, liikkeen, tanssin ja elämän kohtaamisen kanssa. Ensimmäinen merkittävä dialogi elinympäristömme, Perthin kaupungin kanssa oli erityisen lämmin. Alkava kesä toivotti meidät tervetulleeksi lähes 40 asteen auringon paisteella ja myös rankoilla ukkoskuuroilla ja salamoinneilla. Kaupunki kohtasi meidät aktiivisena, tilaa antavana (jos tilan haluaa), luontoa kunnioittavana, elämästä nauttivana ja positiivisuuteen keskittyvänä laajana 1,2 miljoonan henkilön yksikkönä, joka keskittyi luomaan mahdollisuuksia kokea ympäristöä erityisesti aktiivisten harrastusten parissa ja oli vahvassa kehitysvauhdissa vielä suuremmaksi keskittymäksi. Toinen kommunikoinnin taso eli ihmisten välinen dialogi tuntui olevan alueella ihmisille myös tärkeää. Pienetkin kohtaamiset tuntuvat merkittäviltä ja ihmiset näyttivät olevan aidosti kiinnostuneita toisistaan. Englantilainen "small talk" kulttuuri eli australialaisissa kyllä vahvasti, mutta se ei tuntunut kuitenkaan pakotetulta. Voi olla, että olen ehkä itse hurmioitunut tähän kommunikoinnin tapaan, kun lähtökohtani on suomalainen keskustelukulttuuri, mutta kohtaamiseni ihmisten kanssa sisälsivät yllättävän paljon sanoja ja ajatusten vaihtoa lyhyissäkin hetkissä. Ihmisistä huokuikin vahva olemisen tapa ja rohkeus kohdata, ja mielipiteitä odotettiin jaettavaksi keskusteluissa.

Kolmas kommunikoinnin ja kohtaamisen tapa kielen ja ympäristön lisäksi, oli matkallamme vahvasti tanssin kautta elävä ja järjestäytyvä liike. Nykytanssi Perthissä oli sijoittunut STRUT Dance - The National Choreographic Centre of Western Australia -keskuksen ympärille, jonka suuntaa tällä hetkellä johtaa taiteellisesti Paul Selwyn Norton. Harjoitustilat olivat keskustassa lyhyen välimatkan päästä toisistaan ja keskus tarjosi myös aamutunteja paikallisille ammattilaisille, joista useat heistä olivat valmistuneet WAPAA Performing Arts of Western Australiasta North Perthistä. Aamutunnit ilmentyivät vahvasti fyysisinä, mutta hengittävällä ja kehoa "ketjuttavalla" otteella. Pääasiallisesti tunnit sisälsivät releasetekniikkaa ja runsaasti erilaista liikkeellistä materiaalia, mutta tärkein keskustelun aihe tunneilla oli kuitenkin oman suhteen muodostaminen liikkeeseen. Jokainen opettaja nosti asian esiin ja kannusti tähän ystävällisellä ja tukevalla otteella. Residenssin viimeisellä viikolla meille tarjottiin myös mahdollisuus aamutuntien lisäksi päästä osaksi STRUT Dancen ensimmäistä MoveMe-improvisaatiofestivaalia. Saimme mahdollisuuden osallistua workshopeille ja myös tilan esittää residenssiviikkojen taiteelliset löydökset OpenImprosession- teosillassa. Improvisaatioon tanssissa keskittyvä viikko näyttäytyi Perthissä taiteellisen johtajan mukaan tarpeellisena ja myös tanssikulttuuria kasvattavana toimintana. Tässä urheilua ja fysiikkaa kunnioittavassa kaupungissa nykytanssi onkin vielä erittäin marginaalilaji ja yleisöä ei esityksiin löytänyt kovinkaan runsaasti. Festivaali avasi kuitenkin viikon aikana hienosti juuri tanssin "hetken voiman ja kohtaamisen" sanomaa, mutta osaltaan osoittautui vielä osalle yleisöä vaikeaksi asiaksi lähestyä ja nosti myös esiin ennakkoluuloja ja kysymyksiä improvisoidun esiintymistaiteen ja yleisön suhteesta sekä nykytanssin asemasta juuri paikallisessa kulttuurissa. Näin ollen se mielestäni kuitenkin teki jo ainakin yhden, jos useammankin tärkeän aloitteen tai ehdotelman erilaisiin suuntiin ja mahdollisuuksiin lähestyä tanssia ja myös sitä kautta mahdollisuuksia kohdata maailmaa.

Omalta osaltani festivaalissa oli erityisen upeaa osallistua Michael Schumacherin kahden viikon kestävälle improvisaatio-workshopille. Workshopin teemaan ja liikkeen sekä hetken käsittelytapaan kiteytyykin minulle jollain tavoin koko tanssikäsitykseni ja residenssimatkan kallein oivallus, selkeytyminen ja katsontakantani uudelleen tarkastelu ja järjestäytyminen myös tulevien teosten harjoittelussa. Erityinen kiitos keskusteluista Michaelille ja ryhmälle. Olen aina etsinyt keinoja käsitellä tanssia ja elämää ja halunnut oppia luomaan ja rakentamaan siitä jotain, mutta kokenut problematiikkaa teoksen tai tanssin kasaamisen kanssa sen elävän luonteen vuoksi. Siksi minua onkin auttanut matkan kautta avartuminen kohtaamisen käsitteen laajentumisessa. Päätänkin tämän kuvaelmani tanssista ja residenssimatkan kokemuksista pieneen muistioon, jonka löysin harjoituspäiväkirjastani. Ote harjoituspäiväkirjasta, Heli Pippingsköld, Perth, 25.11.2014 "Käymme dialogia. Olemme dialogissa läpi elämämme omassa kehossamme suhteessa eteen tuleviin mahdollisuuksiin. Elämä on mahdollisuus. Liike on mahdollisuus. Tanssi on tapahtuva kaikkialla. Liike elää kaikkialla. Tanssi elää meissä ihmisissä ainaisesti muuttuvana viisaana ja kompleksina kehollisena kokonaisuutena. Tanssi on ja elää sekä järjestäytyy myös ympäristöksemme. Sen hetken käsittely ja voima paljastavat minulle jotain sanoin tavoittamatonta ja improvisaatio ja tanssi antautumisen hetkellä ovat kenties kykenevä tuomaan esiin ja näyttämään jotain syvää pilkahdusta olemassa olevastamme. Tanssin ja improvisaation voima on näyttäytynyt minulle mahdollisuutena tarkastella juuri tätä rajatilaa - halun ja hyväksymisen keskustelua. Se näyttäytyy liikkeenä, tekona, sanana, kohtaamisena, katsomisena - olemassa olevana, mutta aina muuttuvana. Tuleeko sitä järjestää vai antaako sen vain tapahtua? Miten sen saa tapahtumaan? Se ei aina löydä paikkaansa. Pitääkö sen löytää paikkaansa? Mistä löydän lisää työkaluja tarkastella tätä tapahtumaa ja tanssia taiteena sen "hetkellisyyden" vuoksi? Rakenteet hyvästä ja huonosta ovat menettäneet minussa merkityksensä. Ne ovat luotuja rakenteita ja osa jonkin järjestäytyneisyyttä. Niissä ei elä minulle enää totuus. Matka on herättänyt minut katsomaan ja kohtaamaan sekä hyväksymään. Se on herättänyt myös halun, vielä vahvemman halun tutkia ja löytää yhdessä liikettä eri kohtaamisien muodoissa. Olen päättänyt pysyä valitsemallani tiellä. En pyri selittämään tai kertomaan totuutta. Tanssi on jo totta tapahtuessaan. Haluan vain tuoda elämää näkyväksi."

Lopuksi lainaan vielä Michael Schumacherin sanoja yhdeltä harjoitustunniltamme, joka kuvaa minusta oivallisesti tanssin merkittävintä olemusta ja siinä asuvaa voimaa. "Kun liikutan tässä kättäni, siirrän ilmavirtaa eteenpäin. Se ei voi olla vaikuttamatta ilmaan ja virtaan, joka ympäröi meidät kaikkialla ja on yhteydessä kaiken kanssa. Tanssi on jo siis olemassa, sinun tulee vain liittyä siihen."

Kuva teoksesta Mielen maisemia, kuvaaja Iivari Karjalainen

Marraskuussa 2014 juhlittiin tanssija, tanssinopettaja

ja koreografi Irene Rädyn 30-vuotista uraa

Teatterikuopalla. Juhlassa nähtiin Irenen

koreografiasatoa sekä muita tanssiesityksiä. Irene itse

nousi lavalle uudelleen lämmitellyssä teoksessa

Vieraita ullakolta, joka esitettiin 20 vuotta sitten.

Esiintyjinä oli Irenen nykyisiä että vanhoja oppilaita,

osa esiintyjistä oli tanssinut alkuperäisessä teoksessa

nuorena. Pyysimme Ireneä kirjoittamaan ajatuksiaan

tanssista, urastaan ja hänelle merkityksellisistä

tanssitaiteeseen liittyvistä asioista. Lisäksi pyysimme

Irenen oppilaita kertomaan kokemuksistaan tanssin

harrastamisesta ja Irenestä opettajana.

Irene Räty – 30 vuotta tanssia

Muistellen menneitä Oulun ja koulun aikoja

Olin intoa täynnä, kun valmistuin Kuopion konservatoriosta tanssinopettajaksi 1991. Meidän kurssi oli ensimmäinen Kuopion konservatoriossa alkaneessa tanssinopettajakoulutuksessa, joten opimme heti vaatimaan mitä tarvitaan, haimme yhdessä koko koulutukselle suuntaa. Jo sieltä opin, että tanssinopettaja on myös taiteilija. Meidän ryhmällä oli vahva taiteilijasielu. Eikä se sielu ole mihinkään kadonnut.

Tämä taidelaji on mahtava, se paljon ottaa ja myös paljon antaa. Olen hengittänyt tanssille jo 30 vuotta, eikä päätepistettä vielä tunnu.

Tullessani takaisin Ouluun 10 vuoden jälkeen, oma opinahjoni Oulun tanssistudio pyöri vielä muutamia vuosia ja tein työharjoitteluni ko. koulussa. Jo sieltä aikoinaan opin, että opettajat ja oppilaat tekivät yhdessä esityksiä. Niinhän olivat aina tanssistudion perustajat tehneet, muistelen vieläkin hienoja kokemuksia opettajien Paula Tuovisen ja Pirjo Yli-Maunulan kanssa. Silloin tuntui että tanssi oli yhtä.

Tanssi haki uusia polkuja kun Oulun tanssistudion ryhmä perustettiin. Ryhmä teki ammattimaisesti tanssiesityksiä. Tanssinopettajakoulutus oli alkanut myös Oulun Konservatoriossa, erikoisuutena kansantanssi ja kilpatanssi, niillähän oli jo vahvat perinteet Oulussa.

Saimme käynnistettyä yhteiset ammattilaisten treenitunnit. Minä kaipasin niitä ensimmäisenä, kun tulin vastavalmistuneena takaisin kaupunkiin ja taitaa olla vieläkin niin, että OAMK:sta valmistuneet kaipaavat ammattitreeniä, mutta kuka treenausta kaupungissa järjestäisi?

Kun Jojo - Oulun Tanssin Keskus perustettiin, olin yksi perustajista. Nimi oli hieno: Jokaiselle Jotakin. Nykytanssia, kansantanssia, kilpatanssia näyttämöllä, flamencoa jne. Tuotannossa oli upeita esityksiä, mutta mihin jäi harrastajat? Ja se yhteistyö?

Kuva teoksesta Mielen maisemia, kuvaaja Iivari Karjalainen

Elantoni tällä leveyspiirillä sain tanssinopettajana työskennellessä ja nyt huomaan, että oppi ei ole mennyt hukkaan. Arvostan oppilaiden kanssa tehtyjä produktioita ja olen aina tähdännyt siihen, että tanssijoiden kasvaessa tehdään isompi produktio: pieni tanssinumero ei enää riitä.

Olen itse kasvanut taiteilijaksi ja korostan myös omassa opetuksessani omaa persoonallista taiteilijasielua. Niitä sieluja olen nähnyt niin ihanan monenlaisia. Se on mahtavaa nähdä ja tuntea. Juuri juhlanäytökseni kynnyksellä sain yhdeltä oppilaalta kuulla upean kommentin ”Ihanaa, että olen taas löytänyt itseni esiintyjänä”. Se taiteilijasielu asuu meissä kaikissa, kaikilla se ei vaan pääse ulos. Tälläkin oppilaalla se oli hukassa lähemmäs 20 vuotta ja nyt löytynyt. Tai useampi äiti on tullut minulle kertomaan, kuinka heidän ujosta hiljaisesta tytöstä on kasvanut rohkea, ulospäinsuuntautunut, avoin nuori tanssiharrastuksen myötä.

Tämähän on sitä parasta palautetta − meistä kasvaa rohkeampia.

Jonnekin on yhteisöllisyys kadonnut tästä kaupungista. Joka tanssitaiteilijalla pitäisi olla oma company ja rahoitus tukemaan sitä. Uusia tanssikouluja perustetaan, mutta milloin tehdään yhdessä jotakin näkyvää? Tämän vuoksi olin myös perustamassa Oulun Tanssikomppaniaa 2011 alkaen. Harrastajien ja ammattilaisten olisi löydettävä taas yhteinen polku. Se on arvokas polku, jonka eteen kannattaa tehdä töitä. Oulun Tanssikomppania näkee arvokkaaksi tavoitteeksi järjestää ammattitreenausta ja yhteisproduktioita, valitettavasti rahoittajat eivät vielä näe Tanssikomppanian arvokasta työtä. Toivoisin, että löytäisimme vielä toisemme täällä Oulussa ja varsinkin täällä uudessa Oulussa. Harrastajat ja ammattilaiset tehkää enemmän yhdessä töitä! Siinä piilee sen arkisen elämän suola.

Lainaan lopuksi erään kollegani sanoja: ”Ihmiset pelaavat lottoa, jotta saisivat mahdollisuuden jättää työnsä ja tehdä jotain muuta, mutta me tanssijat lottoamme voidaksemme tehdä tätä työtä.” Siinä oli mielestäni hyvin kiteytetty tämän taidelajin anti. Mutta pieni lottovoitto on myös se, kun kasvatamme jälleen yhden tanssijasielun tänne kylmään pohjolaan.

Toivotan kaikki ammattilaiset ja harrastajat tervetulleeksi mukaan Oulun Tanssikomppanian toimintaan kehittämään yhdessä paikallista tanssitaidetta.

Irene Räty tanssitaiteilija, tanssinopettaja, tanssija-koreografi, pilates- ja shindo-ohjaaja

Pieniä suuria taiteilijoita Ikää oli mittarissa yhdeksän, kun tutustuin tanssin valloittavaan maailmaan opiston tanssisalilla. Irene laittoi vahvat sävelet soimaan taustalle ja antoi meille salin päädyssä seisoville improvisointiaiheita: ”Miten kala liikkuu? Entä rapu? Entäpä gorilla?” Edessä oli metritolkulla tyhjää kiiltävää parkettia, joka meidän tuli täyttää liikkeillämme. Tuntui hassulta heittäytyä eläimeksi, en minä tiedä miten tulisi liikkua! Tuntui naurettavalta. ”Hienosti menee!”, Irkku kannusti ja ymmärsin: kaikki tekemämme on oikein. Ei ole oikeaa eikä väärää tapaa liikkua. Ei tämä niin naurettavaa olekaan! Sen ymmärtämisen myötä jokainen meistä tanssijatytöistä alkoi kehittyä ainutlaatuiseksi tunteiden ilmaisijaksi, tarinoiden kertojiksi kehoillaan. Tanssikilpailuissa saimme Irkun johdolla kiitosta persoonallisuudesta, meitä ei veistetty samaan muottiin. Sitoutuminen ryhmään oli esimerkillistä ja moni meistä harrasti Irkun nykytanssia vuosia. Irene ei ikinä moittinut, vaan sai meidät itse oivaltamaan mikä kaipaa lisäharjoitusta. Kymmeneen vuoteen osaltani mahtui paljon oppia, suuria tunteita ja ennen kaikkea iloisia hikipisaroita. Liikkumisen ja itsensä ilmaisun tuottama riemu sai parhaimmillaan kolmesti viikossa hyppäämään pyörän selkään ja polkemaan loskassa ja rännässä tanssisalille. Minulla on maailman paras harrastus ja paras opettaja, muistan useasti kertoneeni sukulaisille, jotka kerääntyivät katsomaan esityksiä ensin Jatuliin ja myöhemmin Teatterikuopalle. Ikimuistoisin Irkun meille työstämä koreografia on ehdottomasti Valkoinen Lumo, joka esitettiin Jatulissa tanssivuosiemme alkuvaiheilla. Valoimme kipsimassasta itsellemme kasvonaamiot, pukeuduimme kultaisiin pitkiin mekkoihin ja tanssimme arvokkaasti juhlavien kangaspylväiden keskellä klassiseen musiikkiin. Olo oli kuin suurella taiteilijalla! Taustalla seisovan rakkaan opettajan lämmöstä se huokui: suuria, vaikka vielä niin pieniä, taiteilijoita me olimmekin, meistä jokainen. Nyt vanhempana muistelen noita lapsuuden ja nuoruuden kohokohtia kiitollisena. Onnekkaana sain kokea tanssin kosketuksen pitkästä aikaa tänä syksynä, kun Irkun juhlavuoden kunniaksi herätimme henkiin vanhan koreografian. Kiitos tanssin tuomista ikimuistoisista hetkistä kuuluu tanssijaesikuvalleni Irenelle! Työsi opettajana on ollut äärettömän arvokasta!

Sarianna Halonen

Olga, kuva: Iivari Karjalainen

Inspiroiva ideanikkari

Olen harrastanut tanssia yli 20 vuotta, josta yli puolet Irenen opetuksessa. Heti harrastuksen alkutaipaleella tempauduin mukaan Irenen johdattelemana mitä erilaisimpiin teoksiin, tanssikatselmuksiin, monitaiteelliseen yhteistyöhön ja reissuihin tanssin tiimoilta. Irenen ideoimana olemme tehneet mm. teoksen kaupan näyteikkunaan, tanssineet kirjastossa, esiintyneet kouluille, toteuttaneet kahden viikon kiertueen Euroopan halki Kalevala-teoksella sekä tehneet yhteisproduktioita muusikkojen, näyttelijöiden, tanssin ammattilaisten sekä runonlausujien kanssa. Tässä siis vain muutamia otteita siitä, mihin näiden tanssintäyteisien vuosien aikana olemme päässeet osallistumaan. Irenen innoittamana olen toiminut myös sivutoimisena tanssinopettajana ja ollut mukana perustamassa Oulun Tanssikomppaniaa.

Irenen opetuksessa olen saanut rauhassa tutustua oman kehoni luonnolliseen liikkeeseen, itseeni persoonana, ilmaisuun sekä luovuuteeni lähteille. Tanssitunneilla on korostunut improvisaatio sekä omien koreografioiden tekeminen. Tanssi on merkinnyt minulle omien tunteiden, elämäntilanteiden ja minulle tärkeiden asioiden käsittelyä kehoni välityksellä. Se on tehnyt minusta ehyemmän persoonan toimien terapeuttisena elementtinä elämässäni. Siksi tanssiharrastuksesta luopuminen ei ole käynyt kertaakaan mielessäni näiden vuosien aikana.

Irenen tunneilla olemme saaneet kohdata monenlaisia tunteita ja astuneet myös epämukavuusalueille. Siksi epämukavuusalueille meneminen on ollut helpompaa myös työssä, opinnoissa ja muilla elämänalueilla. Improvisaation ja omien koreografioiden tekemisen lisäksi Irene korostaa opetustyössään esiintymismahdollisuuksien tarjoamista. Lukuisten erilaisten esiintymisten myötä esiintymisvarmuus sekä aito ja rehellinen ilmaisu on kehittynyt. Se on ollut kasvuprosessi ja hiljalleen kypsyttänyt yhteyttä kehoni ja mieleni välille.

Tanssiharrastus merkitsee parhaimmillaan myös yhteisöllisyyttä. Irenen ryhmissä on aina ollut hyvä henki ja uusien harrastajien on ollut helppo liittyä joukkoon. Irenen 30-vuotista tanssiuraa juhlistimme muokkaamalla uuden version vuonna 1994 esitetystä teoksesta Vierailta ullakolla. Teoksessa tanssi sekä alkuperäisiä tanssijoita 20 vuoden takaa että Irenen opetuksessa pidempään olleita muita oppilaita. Tanssiharjoittelu vanhojen tuttujen kanssa oli huippua ja vuosien saatossa vähemmälle huomiolle jääneet ystävyyssuhteet virisivät uudelleen. Muistelimme lämmöllä kaikkia niitä huikaisevan hienoja hetkiä, joita tanssiharrastuksen ansiosta olemme saaneet kokea.

Koska olen tanssinut monissa Irenen teoksissa, yhden yksittäisen mieleen painuneen teoksen mainitseminen on haastavaa. Jos sellainen kuitenkin pitäisi valita, olisi se Apocalyptica, jonka tanssimme voimakkaaseen sellomusiikkiin muistaakseni vuonna 1996. Irenen tuntien on hänellä taas epäilemättä useita uusia ideoita muhimassa, joita saamme ihastella ja kokea tulevaisuudessa.

Jenni Harju

Irti minusta

Teksti: Virpi Haatainen

Ohjaus: Anna-Kaisa Järvi

Musiikki: laulut Katriina Honkanen ja Olli Roman

Musiikin sovitus ja säestys: Olli Roman

Näyttelijät/tanssijat: Henna Holma, Vaatu Kalajoki ja Sanna-Maija

Karjalainen.

Teksti: Anna-Kaisa Järvi


Keväällä Irene Räty otti minuun

yhteyttä ja pyysi ohjaamaan

anoreksiasta kertovan näytelmän Irti

minusta. Irene on työssään

tanssinopettajana nähnyt, kuinka

vaarallinen sairaus syömishäiriö on.

Minulle sirkusopettajana se ei ollut

niinkään tuttu, mutta joidenkin

ystävieni tyttäret ovat sitä sairastaneet.

Kyllä tästä saa hyvän esityksen,

ajattelin, kun riipii osan tekstistä pois,

lähinnä realistiset ja pitkäpiimäiset

keskustelut syömisestä ja

syömättömyydestä. Tarina Noorasta,

joka sairastuu syömishäiriöön, ja

sairauden vaikutuksesta hänen

läheisiinsä, äitiin ja Siru-siskoon, on

uskottava ja järkyttävä ilman turhaa

selittelyä.

Ohjaajan ajatuksia

vIrene oli koonnut jo työryhmän:

Ennestään tuttuja olivat Vaatu

Kalajoki, syvällinen ja älykäs tanssija ja

näyttelijä, jonka kanssa olin tehnyt

aikaisemmin töitä Vanja-enossa

muutama vuosi sitten, sekä Henna

Holma, joka osoittautui

monitaitoiseksi muusikoksi, laulajaksi

ja näyttelijäksi. Sanna-Maija

Karjalainen, joka ohjaa Oulu-opiston

teatteriryhmiä, oli uusi, piristävä

tuttavuus. Sanna-Maijalla on paljon

virtaa, rautainen rytmitaju ja kyky

liikkua näyttämöllä.

Minulle ohjaajana ja äiti-ihmisenä näytelmän liikuttavin kohta on tässä kuvassa: Äiti pitelee sylissään Nooraa, joka pelkää joutuvansa sairaalaan. ”Et sinä joudu sinne”, äiti lupaa, mutta joutuu myöhemmin perumaan lupauksensa, kun Nooran tilanne pahenee.

Ajatus, että kuvaamme vakavaa

sairautta näyttämöllä, toi minusta

pelottavan paljon vastuuta.

Kävimme juttelemassa OYS:n

ravitsemusterapeutti Leea Järven

kanssa. Hän sanoi, että meidän ei

kannata leikkiä sairauden

asiantuntijaa. Anoreksia on

monimutkainen sairaus, ja syyt

sairastumiseen ovat monenlaisia.

Kyseessä on kehon ja mielen häiriö,

josta toipuminen on pitkä prosessi.

Teatterin tehtävä on herättää

ajatuksia ja tunteita, ei olla

sairauksien asiantuntija, Leea opasti.

Päätimme, että emme yritä kuvata

sairautta, vaan sitä, miten sairaus,

mikä tahansa vakava sairaus,

vaikuttaa perheen arkeen. Emme

etsi syitä emmekä syyllisiä, mutta

jonkinlainen konkreettinen

perhetilanne meidän kuitenkin

täytyy kuvata. Puhuimme paljon

omasta elämästämme ja löysimmen

yhtymäkohtia Irti minusta –tarinaan.

Itkimme paljon harjoituksissa, kun

tunteet ja tapahtumat omasta

elämästä nousivat pintaan.

Naamio tuli mukaan suhteellisen myöhään kokeilujen kautta. Syömishäiriöstä kertovissa oppaissa kehotetaan läheisiä ajattelemaan, että sairaus on mörkö tai peikko tai virtahepo, joka on ottanut sairaan valtaansa ja asettunut asumaan perheen kotiin. Näin sairastunutta ei syyllistetä tilanteesta. Naamio edustaa myös kuolemaa tai kuolemankaipuuta. Näytelmässä on itse asiassa käynnissä – ei enempää eikä vähempää – kamppailu elämästä ja kuolemasta

Kuvitimme myös Nooran pään sisäiset äänet ja harhat

rummutuksella ja liikkeellä.

Iloa ja hullutteluakin on joskus ollut perheessä, erityisesti

Nooran ja siskon Sirun välillä. Tämä kohtaus sai aina aikaan

helpottuneen naurun yleisössä, ilon pilkahdus

sairaskertomuksessa.

Nooran kamppailu painon nostamiseksi oli näyttämöllä todellista

painonnostoa.

Totuudenhetki: Noora yrittää tehdä itsemurhan.

Tämä hetki hiljensi katsomon, jopa penkeillään kiemurtelevat yläasteen pojat.

Näytelmän musiikin on säveltänyt

Katriina Honkanen.

Saimme työryhmään mukaan Oulu-

opiston musiikinopettajan, säveltäjä

Olli Romanin. Yhteistyöni Ollin

kanssa on jatkunut jo 25 vuotta.

Olli on taiteellisena työkumppanina

vahva peruskallio, aina luotettava,

ahkera ja taiteellisesti korkeatasoinen.

Olli sovitti laulut pianolle ja kolmelle

naisäänelle ja sävelsi yhden

kappaleen. Lopulta kävi niin, että

Olli tuli mukaan esitykseen

säestäjäksi.

Näytelmässä äiti ilmaisee itseänsä musiikilla. Monitaitoinen Henna Holma soittaa myös pianoa.

Siivet solmussa

Teksti: Mia Lappalainen


Työryhmä: Mia Lappalainen, Anna Myllylä,

Hanna Sirén ja Katja Lehtola

Siivet solmussa on monitaiteellinen teos lapsille. Siinä yhdistyvät tanssi, teatteri ja sirkus. Teos kertoo siitä, miten neljä erilaista lintua kohtaavat bussipysäkillä, osa matkalla etelään ja yksi kohti pohjoista. Kommelluksia ja törmäilyjä sattuu, ennen kuin sulat on suittu ja siivet on oiottu. Teos sai alkunsa jo syksyllä 2012, kun aloin miettiä lasten tanssiteatteri-esitystä, jonka voisi viedä päiväkoteihin ja kouluihin. Halusin teoksen, jossa yhdistyisi eri taiteen aloja. Aloin kysellä työryhmään jäseniä työyhteisöstäni Oulun taidekoulusta, joka on monitaiteellinen koulu. Työryhmään innokkaasti lupautuivat minun lisäkseni Anna Myllylä, joka on teatteritaiteen opettaja, Katja Lehtola sirkuksen parista ja Asta Hartikainen tanssipuolelta. Teos kulki tuolloin työnimellä ”Alakko nää mua”. Aluksi teos pyöri vain mielessä sen syksyn ja apurahahakemuksia laitoin monelle taholle. Pienen apurahan saimmekin vuodelle 2013, joka käytettiin teoksen suunnitteluun ja aloittamiseen.

Kesällä 2013 työstimme työryhmän kanssa käsikirjoitusta. Aluksi oli ajatus neljästä erilaisesta eläinhahmosta, jotka kesän palavereissa muuttuivat linnuiksi. Googlettamalla löytyi neljä hyvin erilaista lintua; Emu, ruusukakadu, räkättirastas ja varpuspöllö. Lähdimme tutkimaan niiden erityispiirteitä. Tarina alkoi muotoutua jonkinlaiseen muotoonsa, josta se myöhemmin jalostui ja muuttui vielä jonkin verran. Teoksen oli tarkoitus valmistua loppusyksystä 2013, mutta toisin kävi… Kaksi työryhmämme jäsentä, Anna ja Asta, tulivat onnellisesti raskaiksi ja teos jäi tauolle. Asta jäi pois työryhmästä, koska hän koki, ettei hänellä ole vielä elokuussa 2014 resursseja harjoittelemiseen ja esityksiin kahden pienen lapsen äitinä. Kysyimme mukaan Hanna Siréniä, joka tuli mukaan innokkaana.

Syksyllä 2013 työstimme käsikirjoitusta ja aloitimme yhdessä tekemisen. Aluksi lähdimme hakemaan jokaiselle linnulle ominaista liikkumista ja eleitä. Haimme linnuille erityisiä luonteenpiirteitä ja tapaa olla ja reagoida. Mielestäni olemme onnistuneet siinä hyvin ja olemmekin saaneet positiivista palautetta siitä, miten linnut erottuivat toisistaan ja jokaiselle oli löytynyt oma hahmonsa. Annan raskauden edetessä harjoitukset vähenivät. Anna sai ihanan Elsa tyttären keväällä ja elokuussa 2014 meillä oli jo tiivis harjoitusperiodi ja saimme teoksen kutakuinkin valmiiksi. Elsa oli usein harjoituksissa mukana ja yleensä hän nukkui sen kokoajan. Harjoitukset jatkuivat syys-lokakuussa. Oulun tanssikomppania osti meiltä viisi esitystä ja ensi-ilta oli 11.10.2014 Oulun taidekoululla. Sitten esityksiä oli vielä neljä Oulun päiväkodeissa ja kouluilla. Esityksiä on tulossa lisää talvella 2015, joista Oulun kaupungin Okko-tiimi ostaa kaksi esitystä työpajoineen.

Teos oli hyvin antoisa itselleni, koska opin uusia taitoja ja sain oppia työryhmän muilta jäseniltä heidän taiteenalastaan ja osaamisestaan paljon. Anna vastasi replikoinnista ja dramaturgiasta. Katja vastasi sirkusosioista; pyramidit jonkkaus ja akrobatia. Katjan pitämät jonkkaharjoitukset (jonglööraus) olivat kyllä ihan huippuja, sen seurauksena ostin jonkkapalloja kotiin ja nyt meillä kaikki, varsinkin mieheni ja keskimmäinen poikani, jonkkaavat ja harjoittelevat jo neljällä pallolla. Hanna ja minä vastasimme tanssiosioita. Lisäksi Hanna hoiti kaiken musiikkiin ja sen miksaukseen liittyvät asiat ja minä tuottamiseen liittyvät asiat. Työnjako meni sujuvasti kunkin erityisosaamisen ja kiinnostuksen mukaan. Täytyy sanoa, että en ole koskaan ollut näin sujuvasti toimivassa työryhmässä. Jokaisella oli mahdollisuus vaikuttaa, eikä kenenkään mielipiteitä tyrmätty. Ja voin yhtyä varpuspöllön esityksen lopun repliikkiin; ”Ja että minäkin sain kolme uutta ystävää!”

Virpiniemen liikuntaopiston yhteistyöavauksia tanssialan kanssa

Viime keväänä Virpiniemen liikuntaopiston koulutussuunnittelusta vastaavat voimanaiset

virittelivät yhteistyötä OAMK:n Esittävän taiteen koulutusohjelman ja oululaisten

tanssinopettajien kanssa. Tavoitteena oli ponnistaa Tanssitaiteen linjan (60op)

pilottikoulutus syyskuusta alkaen. Tanssitaiteen linjan opinnot suunniteltiin olevan avoimen

ammattikorkeakoulun opintoja, jotka valmentaisivat kattavasti tanssialan pääsykokeisiin ja

sisällytettäisiin suoritetuiksi opinnoiksi OAMK:n Esittävän taiteen (tanssinopettaja)

opinnoissa. Suunnittelussa oli OAMK:n lisäksi mukana tanssinopettaja Mimmi Marjamaa ja

oululaisista tanssinopettajista koottu tiimi.

Pilotti ei kerännyt vielä tänä vuonna riittävästi opiskelijoita käynnistyäkseen, mutta

yhteistyösuunnitelmia jatketaan ja samalla mietitään lyhyempikestoisten

koulutusvaihtoehtojen tarjoamista täsmällisemmin valmentamaan tanssialan pääsykokeisiin.

Tanssiopettajien osaamista hyödynnetään Virpiniemessä ensi keväänä myös vapaan

sivistystyön kurssien kouluttajina. Ensi vuoden elokuussa tanssikuviot laajenevat, kun

liikuntaopisto järjestää yhteistyössä Pikkusyötteen Nuorisokeskuksen kanssa tanssin

harrastajille suunnatun leirin. Leiri pidetään kansainvälisen Maailma kylässä -festivaalin

yhteydessä.

Vaikka Tanssitaiteen linja ei toteutunutkaan, Virpiniemi pääsi käynnistämään kaksi esiintyvää

lastentanssiryhmää Pyörteen (3-6v.) ja Spiraalin (7-9v.), jotka toimivat jatkossa yhteistyössä

myös liikuntaopiston järjestämien tanssikoulutusten ja -leirien kanssa. Molemmat ryhmät

esiintyivät marraskuussa Kuopiossa järjestetyssä Polkuja-tanssikatselmuksessa ja jatkavat

esiintymistaivalta ensi keväänä. Ryhmistä vastaa Virpiniemen opettaja Sanna Virtanen-

Laikari.

Kuva: Savon Sanomat, Aake Roininen Teksti: Sanna Virtanen-Laikari

kaks kasia #5

Documents