iggulden conn: kolmen liitto. ruusujen sota ii
DESCRIPTION
ÂTRANSCRIPT
Ilmainen lukunäyte
H E L S I N G I S S ÄK U S TA N N U S O S A K E Y H T I Ö O TAVA
Suomentanut Ilkka Rekiaro
3
H E L S I N G I S S ÄK U S TA N N U S O S A K E Y H T I Ö O TAVA
ENSIMMÄINEN OSA
Loppukesällä 1454
Väkivalta on lain musertamien ainoa toivo.Jos laki on heidän vihollisensa, heistä tulee lain vihollisia.
Edmund Burke
4
1
Aamu sarasti yhä kylmän harmaana, kun linna heräsi eloon. Hevosia haettiin pilttuista ja harjattiin; koirat haukkuivat ja näykkivät toisiaan, ja niitä potkittiin pois, jos ne sattuivat olemaan tiellä. Sadat nuoret miehet kokosivat suitsia, satuloita ja aseita ja kantoivat niitä kiireesti sylin täydeltä isoimmalle sisäpihalle.
Henry Percy, Northumberlandin jaarli, katseli päätornin ikkunasta linnoituksensa nurmikentällä käynnistynyttä vilinää. Elokuun aurinko läm
5
mitti linnan muureja, mutta ikäkäs jaarli oli siitä huolimatta pukeutunut viittaan ja turkismantteliin, jonka etuliepeitä hän puristi tiukasti yhteen. Hän oli edelleen sekä pitkä että leveä, vaikkakin vuodet olivat painaneet häntä kumaraan. Hänen kuudes vuosikymmensä oli tuonut mukanaan kolotusta ja nivelten natinaa – ne tekivät liikkeistä kivuliaita ja vetivät hermot kireälle.
Jaarli katsoi äreänä lyijypuitteisen lasin läpi. Kylä alkoi herätä. Maailma nousi yhtä aikaa auringon kanssa, ja hän oli valmis panemaan toimeksi odoteltuaan hetkeään niin pitkään. Hän tarkkaili haarniskoihin sonnustautuneiden ritarien kokoontumista; asepalvelijat ojensivat heille mustaksi maalattuja tai narulla sidotulla säkkikankaalla peitet tyjä kilpiä. Percyn vaakunavärejä, sinistä ja keltaista, ei näkynyt missään; ne oli kätketty katseilta, minkä vuoksi hänen käskyään odottavat sotilaat näyttivät synkeiltä. He olisivat jonkin aikaa harmaita miehiä, vaeltavia ritareita, talottomia ja perheettömiä. Kunniattomia miehiä, joita kunnia sitoi kuin ketju.
6
Vanha jaarli tuhahti ja hieraisi nenäänsä. Kukaan ei menisi lankaan, mutta tappamisen jälkeen hän voisi edelleen väittää, ettei yksikään Percyn ritari tai jousimies ollut osallinen. Mikä tärkeintä, ne jotka saattaisivat inttää hänelle vastaan, makaisivat haudassa.
Jaarlin seistessä mietteisiinsä vaipuneena hän kuuli poikansa lähestyvän, kun nuoren miehen kannukset naksuivat ja kolisivat puulattialla. Jaarli kääntyi ja tunsi vanhan sydämensä sykähtävän innostuksesta.
”Luoja siunatkoon päiväänne”, Thomas Percy tervehti kumartaessaan. Hänenkin katseensa harhaili ikkunan läpi alas linnanpihan hyörinään. Thomas kohotti kysyvästi toista kulmaansa, ja isä murahti ärtyneenä palvelijoiden joka puolelta kantautuvista askelista.
”Tule mukaan.” Jaarli paineli vastausta odottamatta käytävään ja veti arvovaltansa voimalla Thomasia kannoillaan. Hän tuli yksityishuoneidensa ovelle, melkein retuutti poikansa sisään, ja riuhtaisi oven perässään kiinni. Thomas seurasi
7
sivusta, kun jaarli harppoi hermostuneena huoneesta toiseen ja paiskoi ovia mennessään. Isän epäluulo näkyi kasvoilla syvenevänä punoituksena, jota poskille ja nenälle levinneet katkenneet hiussuonet tummensivat entisestään. Jaarli ei voisi ikinä näyttää kalpealta, kun kasvot olivat sillä tavalla juonittuneet. Se saattoi johtua rajuista viimoista, jotka puhalsivat rajan takana Skotlannissa, mutta kuvasti yhtä lailla hänen senhetkistä mielialaansa. Vuodet eivät olleet vanhusta pehmentäneet vaan kuivattaneet ja kovettaneet.
Kun jaarli oli vakuuttunut siitä, että he olivat kahden, hän palasi poikansa luo, joka odotti edelleen kärsivällisesti selkä ovea vasten. Thomas Percy, Egremontin paroni, ei ollut sen pitempi kuin isänsä nuorena, mutta hän ei ollut painanut iän myötä kumaraan ja siksi näki isänsä pään yli. Kolmekymmentäkaksivuotias Thomas oli miehuutensa parhaassa terässä. Hänen tukkansa oli musta ja kyynärvarret olivat lihaksista ja jänteistä paksut kuudentuhannen harjoituspäivän jäljiltä. Siinä seistessään hän miltei hohkasi terveyttä ja
8
voimaa, eikä hänen rusottavissa kasvoissaan ollut ainuttakaan arpea tai taudin jättämää jälkeä. Niin paljon kuin isällä ja pojalla ikäeroa olikin, molemmilla oli Percyn suvun nenä, mahtava kiila, jonka saattoi nähdä kymmenissä torpissa ja kylissä eri puolilla Alnwickia.
”Kas niin, nyt olemme kahden”, jaarli totesi viimein. ”Äidilläsi on korvia kaikkialla. En saata puhua edes oman poikani kanssa ilman että urkkijat välittävät hänelle joka sanan.”
”Mitä uutta kuuluu?” poika kysyi isältä. ”Näin miesten kokoavan jousia ja miekkoja. Rajallako kahinoidaan?”
”Ei tänään. Kirotut skotit ovat aloillaan, vaikka Douglasit varmasti nuuskivat lakkaamatta maillani. He lähtevät liikkeelle talven tullen, kun näkevät nälkää, ja yrittävät varastaa karjaani. Me annamme heille kyytiä.”
Poika kätki kärsimättömyytensä; hän tiesi, että tilaisuuden tullen isä saattoi pauhata ”kavalista Douglaseista” tuntitolkulla.
”Mutta nuo miehet, isä. He ovat peittäneet
9
vaakunat. Kuka meitä uhkaa, kenet on peitottava isännättömien ritarien voimin?”
Isä astui hänen eteensä, tarttui luisevalla kädellään nahkaisen rinta suojuksen huullokseen ja veti hänet lähemmäs.
”Äitisi on Nevillen huonetta ja sukua, poika, pesunkestävä ja parantumaton Neville. Minne ikinä minä ahdingossani käännynkin, siellä he seisovat tielläni!” Percyn jaarli nosti puhuessaan toista kättään ja piti sormia yhdessä kuin linnun nokkana. Hän tökki sillä ilmaa poikansa kasvojen edessä. ”Heitä on niin tuhottomasti, ettei heidän määräänsä saata laskea. Ovat naimakaupoilla ujuttautuneet kaikkiin aatelissukuihin! Jokaiseen huoneeseen! Kirotut skotit näykkivät kupeitani, tekevät ryöstöretkiä Englantiin, polttavat kyliä minun maillani. Jos en panisi heille hanttiin, jos päästäisin yhdenkin vuoden livahtamaan tappamatta niitä nuoria miehiä, joita he heittävät kimppuuni minua koe tellakseen, heitä tulvisi etelään kuin vettä murtuneesta padosta. Miten Englannin silloin kävisi? Jos Percyn sotajoukot
10
eivät sitä puolustaisi? Mutta Nevillet viis veisaavat moisesta. Ehei, he lyöttäytyvät mahdillaan ja vauraudellaan yhteen Yorkin kanssa, sen penikan. Hän ylenee Nevillen suvun ansiosta. Meiltä sen sijaan vohkitaan tilukset ja tittelit.”
”LänsiMarchin vartija”, poika mumisi väsyneesti. Hän oli kuullut isän valitusvirren monet kerrat.
Jaarli Percyn katse tulistui.”Yksi monista. Titteli, joka olisi kuulunut
veljellesi, samoin tuhatviisisataa puntaa vuodessa, mutta se annettiinkin sille Nevillesukuiselle Salisburylle! Olen niellyt sen, poikani. Olen niellyt sen, että hänestä tehtiin kansleri samaan aikaan, kun minun kuninkaani nukkuu ja uneksii ja Ranska menetettiin. Olen niellyt heidän vuokseen niin paljon, että mahani on täynnä.”
Vanha isä oli vetänyt poikansa niin lähelle, että heidän otsansa melkein koskettivat. Hän antoi nopean suukon Thomasin poskelle ja päästi irti. Pitkästä tottumuksesta hän vilkuili ympärilleen vielä kerran, vaikka huoneessa ei ollut muita.
11
”Thomas, sinussa on hyvää Percyjen verta. Aikanaan se häätää äitisi veren kuten minä häädän Nevillet mailtani. Ne on annettu minulle, ymmärrätkö sinä, Thomas? Herran armosta minulle on suotu tilaisuus kaapata takaisin kaikki, minkä he ovat ryövänneet. Jos olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi, nousisin Windstriken selkään ja karauttaisin itse heidät kumoon, mutta ne päivät ovat olleet ja menneet.” Vanhan jaarlin silmät olivat miltei kuumeiset, kun hän tuijotti poikaansa. ”Thomas, sinun on oltava tässä asiassa minun oikea käteni. Sinun on oltava minun miekkani ja varstani.”
”Se on minulle kunnia”, Thomas mumisi murtuvalla äänellä. Hän oli vain perheen toiseksi vanhin poika, varttunut mieheksi saamatta juuri osakseen isän huomiota. Hänen isoveljensä Henry oli tuhatpäisen miesjoukon kanssa rajan takana Skotlannissa ryöstämässä, polttamassa ja haavoittamassa villejä klaaneja. Thomas ajatteli veljeään ja tiesi Henryn poissaolon olevan varsinainen syy siihen, miksi isä oli ottanut hänet puheilleen. Isällä ei ol
12
lut lähettää asialle ketään muuta. Ajatus katkeroitti häntä, mutta hän ei malttanut olla tarttumatta tilaisuuteen ja näyttää kykynsä ainoalle ihmiselle, jonka hän salli arvostella itseään.
”Henryllä on mukana parhaat taistelukukkomme”, isä sanoi myötäillen poikansa mietteitä. ”Ja minun on pidettävä Alnwickissa riittävästi vahvoja miehiä siltä varalta, että ne viekkaat Douglasit livistävät veljesi kynsistä ja ratsastavat etelään raiskaamaan ja varastamaan. Sille roskasakille mikään ei tuota enemmän mielihyvää kuin anastaa minun omaisuuttani. Sano minun sanoneen…”
”Isä, minä en epäonnistu”, Thomas sanoi. ”Montako annatte mukaani?”
Isä vaikeni harmistuneena siitä, että hänet oli keskeytetty, ja siristi silmiään nuhtelevasti. Viimein hän antoi periksi ja nyökkäsi.
”Seitsemisensataa. Kaksisataa ratsumiestä, mutta loput ovat jousin aseistautuneita seppiä, tiilentekijöitä ja muuta rahvasta. Trunningin saat kuitenkin mukaasi, ja jos sinulla on yhtään älyä,
13
kysyt häneltä neuvoa ja myös otat hänen neuvoistaan vaarin. Hän tuntee Yorkin seudun ja tuntee myös miehet. Saattaisin suhtautua sinuun luottavaisin mielin, ellet olisi haaskannut nuoruuttasi viinaan ja huoriin. Vaiti! Älä ota nokkiisi. Mukaan tarvitaan minun poikani, jotta miesten rohkeus ei petä. Mutta he ovat minun miehiäni, eivät sinun. Seuraa Trunningia. Hän ei johda sinua syteen.”
Thomas punehtui, kun hänenkin kiukkunsa kuohahti. Ajatus kahdesta vanhasta äijästä punomassa yhdessä juonia sai hänen vartensa kiristymään. Isä huomasi sen.
”Ymmärrätkö sinä?” tiuskaisi jaarli. ”Tottele Trunningia. Se on käsky.”
”Ymmärrän”, Thomas vastasi yrittäen kovasti peittää pettymyksensä. Hetken ajan hän oli luullut isän uskovan miehet hänen komentoonsa sen sijaan, että nimittäisi isoveljen tai jonkun muun hänen komentajakseen. Hän tunsi menettäneensä jotain, mitä hänellä ei ollut edes ollut.
”Kerrotteko, minne minun on puolestanne
14
ratsastettava, vai pi tääkö sitäkin tiedustella Trunningilta?” Thomas kysyi. Hänen äänensävynsä oli tiukka, ja isän suu nytkähti pilkallisesti.
”Poika, johan minä sanoin, että älä ota nokkiisi. Sinulla on hyvä miekkakäsi ja olet minun poikani, mutta olet johtanut miehiä vain muutamassa kahakassa. Miehet eivät kunnioita sinua kuten Trunningia. Kuinka he kunnioittaisivatkaan? Hän on taistellut kaksikymmentä vuotta, yhtä lailla Englannissa kuin Ranskassa. Hän pitää huolen, ettet joudu vaaraan.”
Jaarli odotti jonkinlaista merkkiä siitä, että hänen poikansa ymmärsi evästyksen, mutta Thomas mulkoili häntä vihaisena ja loukkaantuneena. Henry Percy pudisti päätään ja jatkoi.
”Thomas, huomenna pidetään Tattershallissa häät, joissa vihitään muuan Neville. Äitisi klaani on napannut taas yhden. Se pöyhkeilevä kukonpoika Salisbury tulee sinne seuraamaan poikansa häitä. He eivät osaa olla varuillaan, tyytyvät vain saattamaan morsiamen tilalleen Sheriff Huttoniin. Eräs mieheni kertoi minulle kaiken, pani
15
henkensä likoon ehtiäkseen ajoissa puheilleni. Ei sen puoleen, minä maksoin hänelle hyvin. Kuulehan siis. He käyvät ratsain ja jalan, hilpeä pikku hääseurue tallustelemassa pitoihin kauniina kesäpäivänä. Ja sinä olet siellä, Thomas. Ratsastat heidät lakoon etkä jätä yhtäkään eloon. Siinä on minun käskyni sinulle. Ymmärrätkö?”
Thomas nielaisi, kun isä katsoi häntä. Salisburyn jaarli oli hänen enonsa, tämän pojat olivat hänen serkkujaan. Thomas oli luullut, että ratsastaisi jonkun Nevillen sukupuun heikomman haaran kimppuun eikä klaanin pään, koko puun juuren. Jos hän tottelisi isänsä käskyä, hän saisi yhdessä päivässä enemmän verivihollisia kuin koko siihenastisessa elämässään. Silti hän nyökkäsi sanomatta mitään, koska ei luottanut ääneensä. Isän suu vääristyi, kun hän jälleen kerran näki poikansa heikkouden ja jahkailun.
”Salisburyn vesa menee vihille Maud Cromwellin kanssa. Kuten tiedät, morsiamen setä pitää hallussaan Percyn kartanoita ja kiistää minun omistusoikeuteni. Hän näyttää kuvittelevan, että
16
voi luovuttaa minun tilukseni myötäjäisiksi Nevilleille. Hän uskoo heidän olevan nyt niin väkeviä, että minun on pakko luopua oikeustoimista häntä vastaan. Minä lähetän sinut sinne näyttämään, että he tekevät väärin. Näytät heille arvovallan, jota Cromwell loukkaa, kun yrittää piileskellä isomman varjon alla. Kuuntelepas nyt tarkkaan. Ratsastat sinne seitsemänsadan mieheni kanssa ja surmaat heidät kaikki. Pidä huoli siitä, että myös Cromwellin veljentytär kuolee, jotta voin mainita hänen nimensä, kun seuraavan kerran kohtaan hänen kyynelehtivän setänsä kuninkaan hovissa. Ymmärrätkö sinä?”
”Totta tai ymmärrän!” Thomas sanoi karskiksi kovettuneella ää nel lä. Hän tunsi käsiensä vapisevan katsoessaan isäänsä, mutta ei halunnut antaa isälle syytä halveksua häntä kieltäytymällä tehtävästä. Hän kiristi leukaansa; päätös oli tehty.
Oveen koputettiin Thomasin selän takana. Miehet säpsähtivät kuin syyllisyyden kalvamat salaliittolaiset. Thomas astui sivuun päästääkseen oven avautumaan ja kalpeni nähdessään äitinsä.
17
Isä suoristi selkänsä ja röyhisti rintaansa.”Menehän nyt, Thomas. Tuo kunniaa per
heellesi ja nimellesi.””Pysy tässä, Thomas”, äiti sanoi nopeasti ilme
kylmänä. Thomas empi, painoi päänsä alas, pujahti äi
din ohi ja riensi pois.Jäätyään miehensä kanssa kahden kreivitär
Eleanor Percy kääntyi terävästi tämän puoleen.”Huomasin, että kaartisi ja sotilaasi aseistau
tuvat ja peittävät Percyn vaakunat. Ja nyt poikani pakenee luotani kuin piesty rakki. Pitääkö minun varta vasten kysyä, Henry? Minkä katalan suunnitelman olet tällä kertaa kuiskannut hänen korvaansa? Mitä olet tehnyt?”
Percy veti syvään henkeä ja näytti voitonriemuiselta.
”Etkö siis kuunnellutkaan salaa oven takana kuin paraskin piika? Sepä vallan hämmästyttävää!” jaarli virkkoi. ”Ei kuulu sinulle, mitä olen tehnyt.” Puhuessaan hän yritti kiertää vaimonsa ympäri ja astua käytävään. Eleanor kävi hä
18
nen eteensä ja nosti kätensä miehen rintaa vasten. Jaarli tarttui siihen kovakouraisesti ja puristi sormia yhteen niin että vaimo parahti. Percy väänsi kättä pidellen vaimoa otteessaan kyynärpäästä.
”Älä, Henry! Sattuu…” valitti Eleanor. Sen kuullessaan jaarli väänsi kovemmin ja
sai vaimon kirkaisemaan. Hän näki käytävässä vilaukselta lähemmäksi kiiruhtavan palvelijan ja potkaisi ovea niin että se paukahti kiinni. Vaimon uikuttaessa Percy taivutti hänet kumaraan melkein kaksin kerroin tiukalla otteella kädestä ja kyynärvarresta.
”En ole tehnyt sen kummempaa kuin sinun Nevillesi tekisivät minulle, jos olisin heidän armoillaan”, hän sanoi vaimonsa korvaan. ”Luulitko, että sallisin veljesi polkea maahan Percyn nimen? Hän on nyt Yorkin herttuan kansleri ja uhkaa kaikkea, mitä minä olen, kaikkea mitä minun pitää suojella. Ymmärrätkö? Otin sinut vaimokseni, jotta saisin poikia, hedelmällisen nuorikon Nevillen suvusta. Nyt olet minulle poikia antanut, mutta älä rupea kyselemään huoneeni asioista.”
19
”Minuun sattuu!” Eleanor valitti kasvot vihasta ja kivusta väärinä. ”Sinä näet vihollisia sielläkin, missä heitä ei ole. Ja jos käyt veljeäni vastaan, hän tappaa sinut, Henry. Richard vie sinulta hengen.”
Hänen miehensä sysäsi hänet raivosta älähtäen huoneen poikki ja Eleanor kaatui sängylle. Jaarli oli hänen päällään ennen kuin Eleanor ehti nousta, repi hänen pukuaan ja karjui hänelle kasvot punaisina kiskoessaan vaatteita hänen yltään. Eleanor itki ja rimpuili, mutta mies oli suutuspäissään helvetillisen vahva eikä piitannut vaimonsa kynsistä, joista jäi naamaan ja käsivarsiin punaisia naarmuja. Percy piti häntä alhaalla toisella kädellään, paljasti Eleanorin pitkän kalpean selän, veti vyönsä vapaaksi ja taittoi sen kaksin kerroin lyhyeksi ruoskaksi.
”Varokin enää puhumasta minulle tuohon sävyyn omassa linnassani!” Jaarli löi iskun toisensa perään; vyön päästämät äänet olivat yhtä kovia kuin vaimon epätoivoiset huudot. Kukaan ei tullut, vaikka jaarli löi ja löi, kunnes vaimo hiljeni ja lakkasi rimpuilemasta. Pitkistä punaisista juovis
20
ta tihkui verta vaimon hienoihin vaatteisiin, kun jaarli läähätti, ja hänen nenänpäästään ja otsaltaan tippui hikeä vaimon iholle. Percy ujutti ilottoman tyytyväisenä vyön takaisin housuihinsa ja jätti vaimon nyyhkyttämään päiväpeitteelle.
Palvelijat avasivat sisäpihalle antavan oven, ja Egremontin paroni Thomas Percy astui ulos. Satojen miesten mekastus hyökkäsi hänen korviinsa sinisen taivaankannen alla ja sai hänen sydämensä hakkaamaan. Ärtymyksekseen hän huomasi omien aseenkantajiensa olevan jo valmiina; isä oli kutsunut heidät, ja he odottivat Thomasia kärsivällisesti hänen suojustensa ja aseidensa kanssa. Toiset miehet valmistelivat Balionia, iso mustaa sotaratsua, jonka hän oli ostanut kiskurihintaan edellisvuonna. Vaikutti siltä, ettei isällä ollut ollut epäilystäkään heidän kahdenkeskisen keskustelunsa lopputuloksesta. Thomas rypisti otsaansa lähestyessään aseenkantajiaan miesten lomitse ja pani merkille näkymän monet yksityiskohdat. Hän kuuli korkealta linnasta äidin huu
21
tavan kuin pistetty emakko; epäilemättä isäukko antoi hänen taas maistaa piiskaa. Thomasia ärsytti, että äiti sillä tavoin häiritsi hänen ajatuksiaan. Hän loi katseensa maahan, jottei joutunut kärsimään miesten kutsumattoman tuttavallisia silmäyksiä. Jokaisen parkaisun myötä nämä joko virnistivät tai irvistivät, ja koko ajan Thomasin viha äitiä kohtaan yltyi. Nevillen suvun vahvistuminen jäyti hänen isäänsä syvältä ja sai vanhuksen haaskaamaan voimansa epäluuloon ja raivokohtauksiin juuri kun hänen olisi kuulunut luovuttaa maidensa hallinta pojilleen ja ryhtyä nauttimaan ehtoovuosista. Kun parkaisut lopulta lakkasivat, Thomas katsoi ylös isänsä yksityishuoneen ikkunaan. Oli tyypillistä isäukolle tehdä suunnitelmia päiviä tai jopa viikkoja vaivautumatta kertomaan aikeistaan halaistua sanaa pojalleen.
Thomas otti pois viittansa ja nahkaisen rintasuojuksensa nopein, näppärin liikkein ja riisuutui sisäpihalla. Hän jätti päälleen vain saumatut housut ja ihokkaan, jossa näkyi hikilaikkuja. Täällä ei kainosteltu, vaan kymmenet nuoret miehet heit
22
tivät huulta ja huutelivat toisilleen hyppiessään haarniskasaapas jalassa tai käskiessään tuomaan jonkin varusteen, joka oli päätynyt jollekulle toiselle. Thomas istuutui korkealle jakkaralle odottamaan, että palvelijat sitoisivat hänen päälleen topatun kankaisen takin, gambesonin, ja kaikki hänelle henkilökohtaisesti mitoitetun haarniskan levyt. Ne istuivat erinomaisesti, ja vaikka naarmut olivat peräisin harjoituksista eivätkä taisteluista, haarniska näytti sopivasti kuluneelta. Kun hän kohotti kätensä rintasuojuksen sitomista varten, hän katsoi tuohtuneena hankausjälkiä, jotka himmensivät metallin kiiltoa – joku keittiöpiika oli kuurannut sitä kuin padan pohjaa. Sinikeltainen vaakuna oli raaputettu pois, ja Thomas kurkotti kaulaansa nähdäkseen miekkansa, joka oli maassa valmiina ojennettavaksi hänelle. Silloin Thomas kirosi hiljaa huomattuaan, että hieno emalitunnus oli irrotettu taltalla. Tämä oli tietysti tehty isän käskystä, mutta hän oli kantanut tuota miekkaa kaksitoistavuotispäivästään saakka. Teki kipeää nähdä, että sitä oli vahingoitettu.
23
Haarniska puettiin hänen päälleen pala palalta, kunnes hän nousi seisomaan ja koki sen suoman suurenmoisen vahvuuden ja haavoittumattomuuden tunteen. Lordi Egremont ojensi kätensä tarttuakseen kypärään, jota palvelija ojensi hänelle kunnioittavasti. Kun Thomas painoi sen päähänsä, hän kuuli isänsä miekkamestarin sisäpihalla raikuvat sanat.
”Lähdemme oitis, kun portti avataan,”, Trunning huusi pihalle kokoontuneille miehille. ”Varautukaa siihen, että nyt ei ratsasteta kuin hovineidot hakemaan pudonnutta käsinettä. Mukaan ei oteta muita palvelijoita kuin ne, jotka osaavat pidellä miekkaa tai jousta ja pysyvät ratsain vauhdissa mukana. Kuivalihaa ja raakakauraa, hiukan olutta ja viiniä, mutta ei enempää! Muonaa kuudeksi päiväksi, mutta ratsastakaa kevyesti tai jäätte jälkeen.”
Trunning piti tauon ja pyyhki katseellaan ritareita ja jalkamiehiä valmistautuessaan kajottamaan lisää ohjeita, joita oli kaikkiaan puolen tusinaa. Hän huomasi Percyn pojan ja asteli välit
24
tömästi hänen luokseen. Thomas oli hiukan hyvillään siitä, että saattoi katsoa lyhyempää miestä alaviistoon.
”Mitä nyt, Trunning?” hän kysyi puhuen tahallaan viileään sävyyn. Trunning ei vastannut heti, vaan katsasti häntä ja pureskeli ylähuuleltaan kaartuvia valkoisia viiksiään. Isän miekkamestari oli opettanut Percyn veljeksille aseiden käyttöä ja taktiikkaa niin pienestä pitäen, ettei Thomas edes muistanut aikaa, jolloin Trunning ei olisi ollut läsnä, karjunut äkäisesti huonoille iskuille tai tivannut, kuka oli opettanut Thomasin pitelemään kilpeä ”kuin skottilainen impi”. Thomas muisti vaivatta ne viisi luunmurtumaa, jotka tuo punakka mies oli vuosien varrella aiheuttanut: kaksi oikeassa kädessä, kaksi kyynärvarsissa ja yhden pienen jalkaterässä, jolle Trunning oli kerran rytäkässä tampannut. Jokainen murtuma oli merkinnyt viikkojen mittaista särkyä, samoin musertavaa pilkkaa, jota Thomas oli kuullut aina huokaistessaan, kun lastoja oli sidottu. Kyse ei ollut siitä, että Thomas olisi vihannut eikä edes pe
25
lännyt tätä isänsä sotilasta. Hän tiesi Trunningin olevan äärimmäisen uskollinen Percyn suvulle ja Northumberlandille, kuin vanha ärhäkkä koira. Mutta niin erilainen kuin heidän asemansa olikin, Egremontin paroni Thomas ei osannut kuvitella Trunningin milloinkaan kelpuuttavan häntä vertaisekseen saati ylempiarvoiseksi. Siitä todisti jo se, että isä oli määrännyt Trunningin johtamaan hyökkäystä. Ne kaksi vanhaa houkkaa oli veistetty samasta puusta, eikä kummaltakaan herunut rahtuakaan armoa tai lämpöä. Ei ihme, että he olivat niin hyvää pataa keskenään.
”Isänne on siis puhunut teille? Selittänyt miten toimitaan?” Trunning kysyi viimein. ”Käskikö hän totella minua kaikessa, jotta pääsette ehjin nahoin takaisin kotiin pari uutta naarmua tuossa koreassa haarniskassanne?”
Thomas tukahdutti vilunväreen kuullessaan miehen äänen ja ryhdistäytyi. Trunning puhui aina käheästi, ja ääneen sekoittui hinkuvaa rohinaa, kenties siksi, että hän oli karjunut koulutettavilleen vuosikausia kaduilla ja kentillä.
26
”Kyllä, hän sanoi, että te johdatte hyökkäystä, Trunning. Tiettyyn pisteeseen saakka.”
Trunning mittaili häntä raukealla silmäyksellä. ”Ja mikähän se piste mahtaa olla, jalo lordi
Egremont?”Tyrmistyksekseen Thomas tunsi sydämen
sä jyskyttävän rinnassa ja kurkkuaan kuristavan. Hän toivoi, ettei miekkamestari vaistonnut hänen ahdistustaan, mikä oli varmasti turhaa, olihan Trunning tuntenut hänet niin kauan. Thomas kuitenkin vastasi lujasti; hän ei antautuisi isänsä miehen simputettavaksi.
”Se piste koittaa, Trunning, kun te ja minä olemme jostain asiasta eri mieltä. Minun tehtäväni on vaalia ja suojella huoneemme kunniaa. Te voitte antaa marssi, hyökkäys ja sen sellaiset käskyt, mutta minä päätän tavoitteista ja menettelytavoista.”
Trunning katsoi häntä pitkään pää kallellaan ja hieroi otsaansa oikean silmäkulman yläpuolelta.
”Jos kerron isällenne, että niskuroitte, hän komentaa teidät kokkipojaksi jos edes päästää teidät
27
mukaan”, hän sanoi hymyillen vastenmielisesti. Hän hämmästyi, kun nuori mies kääntyi kokonaan häneen päin ja kumartui hivenen.
”Voitte olla varma, että tulen mukaan, jos kantelette isäukolle. Sittenpähän näette, miten kauas portista pääsette, jos kärjessä ei ratsasta kumpikaan Percyn perheen poika. Ja silloin te, Trunning, olette saanut Egremontista vihamiehen. No niin, olen selittänyt ehtoni. Tehkää kuten haluatte.”
Sitten Thomas kääntyi tieten tahtoen takaisin palvelijoihinsa päin ja viittasi heidät luokseen sovittamaan hänelle silmikon ja hankaamaan saranoihin öljytipan. Hän aisti Trunningin katseen, ja hänen sydämensä laukkasi edelleen, mutta hän oli varma tuosta yhdestä asiasta. Hän ei katsonut taakseen, kun miekkamestari marssi tiehensä, ei edes nähdäkseen, menikö tämä linnaan valittamaan isännälle. Egremontin paroni laski silmikon alas kätkeäkseen ilmeensä. Isä ja Trunning olivat vanhoja, ja ikämiehet syrjäytettiin lopulta aina, vaikka heissä oli kuinka paljon
28
sappea ja tahdonlujuutta. Thomas johtaisi jousimiehet ja miekka miehet enonsa hääseurueen kimppuun joko Trunningin kanssa tai ilman; hänelle oli sama niin tahi näin. Hän katsoi jälleen pientä armeijaa, jonka isä oli kutsunut Percyjen palvelukseen. Sadat miehet olivat pelkkiä kyläläisiä, jotka läänitysruhtinas oli määrännyt palvelukseen, mutta olivat he sitten seppiä, teurastajia tai parkitsijoita, kaikki oli koulutettu pojasta saakka taistelemaan tapparalla tai jousella, ja taitojensa ansiosta heistä oli hyötyä Alnwickin jaarli Percylle. Thomas hymyili itsekseen ja nosti taas silmikkonsa auki.
”Järjestäytykää portille!” hän karjaisi. Hän näki silmäkulmastaan Trunningin solakan hahmon käännähtävän äkkiä ympäri, mutta Thomas ei välittänyt hänestä. Vanhat parrat syrjäytettiin, hän toisti itselleen myhäillen. Nuoret miehet astuivat heidän tilalleen.