"Aika avartaa katsetta"
Suomalaisen arkeologisen tutkimuksen kansainvälistyminen 1970-2010
Itä-Suomen yliopisto
Yhteiskuntatieteiden ja
kauppatieteiden tiedekunta
Historia- ja maantieteiden laitos
Suomen historian pro gradu -
tutkielma
Helmikuu 2018
Jenni Laatikainen
Ohjaaja: Kimmo Katajala
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, TUTKIMUSTIEDOTE
Tekijä: Jenni Laatikainen
Opiskelijanumero: 234675
Tutkielman nimi: "Aika avartaa katsetta" Suomalaisen arkeologisen tutkimuksen
kansainvälistyminen 1970-2010
Tiedekunta/oppiaine: Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Suomen historia
Sivumäärä: 59 + liitteet
Aika ja paikka: Helmikuu 2018, Joensuu
Pro gradu -tutkielma käsittelee suomalaisen arkeologian tutkimuksen kansainvälistymistä ja
kehittymistä alkaen 1970-luvulta 2010-luvulle. Tutkielmassa tarkastellaan kuinka
kansainvälistyminen näkyi sekä kielellisesti että sisällöllisesti arkeologisessa tutkimuksessa
erinäisissä julkaisuissa. Tutkimustehtävänä on rajatun aineiston analysoinnin perusteella tutkia
kuinka kehitys ilmeni tutkimuksissa ja kuinka paljon muutosta tapahtui aikavälillä.
Tutkimustehtävään vastataan sekä kirjallisen aineiston että haastatteluiden avulla. Aineistoon on
rajattu lukuisia suomalaisia arkeologisia julkaisusarjoja joiden avulla tarkastellaan muutosta.
Julkaisuissa on sekä tieteellisiä artikkeleita, väitöskirjoja kuin myös keskusteluja suomalaisten
arkeologien kesken. Kirjallinen aineisto on analysoitu pääosin kvalitatiivisen tutkimuksen ja
induktion avulla, sekä osittain kvantitatiivisen tutkimusta käyttäen. Aineistot on jaettu vuosilukujen
mukaan ja tutkimus seuraa pääosin kronologista rakennetta. Kirjallisen aineiston tukena on käytetty
haastatteluja jotka antavat syvemmän kuvan ja monipuolistavat tutkimusaineistoa. Haastattelujen
avulla on selvitetty haastateltujen omia kokemuksia ja mietteitä tutkimuskysymykseen liittyen.
Suomalainen arkeologia oli 1970-luvulla hyvin sisäänpäin kääntynyttä vaikka kansainvälisyyttä oli
hieman nähtävissä. Kielellisesti kansainvälisyyttä edusti saksa ja aihepiireiltään tutkimukset
keskittyivät pääosin Suomeen. 1980-luvulla alkoi maltillinen muutos jolloin englanti alkoi ottaa
vahvempaa asemaa ulkomaisena kielenä sekä kansainvälistä yhteistyö alkoi hiljalleen lisääntyä.
1990-luvulla muutos kiihtyi enemmän ja kansainvälisyys alkoi näkyä useammin esimerkiksi
aiheissa. Suomen arkeologian asemasta ja kehityksestä käytiin arkeologien kesken keskustelua.
2000-luvulla kansainvälisyys oli paljon vahvempi niin aiheissa kuin yhteistyössä ja esimerkiksi
ulkomaille lähtö oli paljon helpompaa. Suurin ongelma arkeologian kehityksessä oli resurssipula.
Sisällysluettelo
1. Tutkimuksen esittely ........................................................................................................................ 4
1.1 Suomalaisen arkeologian historiaa 1970-luvulle asti ................................................................. 4
1.2 Tutkimustehtävä ......................................................................................................................... 6
1.3 Aineiston esittely ja metodit ....................................................................................................... 8
1.4 Tutkimuskirjallisuus ................................................................................................................. 10
2. Kansainvälisyys kielessä ................................................................................................................ 11
2.1 Saksan kielen voittokulku 1970-luvulla ................................................................................... 11
2.2 1980-luvun muutoskaari ........................................................................................................... 15
2.3 Englannin vakiintuminen 1990-luvulla .................................................................................... 19
2.4 Kielellisesti kansainvälinen 2000-luku .................................................................................... 23
3. Kansainvälisyys sisällössä ............................................................................................................. 27
3.1 Sisäänpäin kääntynyt 1970-luku .............................................................................................. 27
3.2 Maltillinen 1980-luku ............................................................................................................... 31
3.3 Muutoksen tuulet 1990-luvulla ................................................................................................ 36
3.4 Kansainvälisyyden nousukausi 2000-luvulla ........................................................................... 43
4. Johtopäätökset ................................................................................................................................ 51
Lähteet ja kirjallisuus ......................................................................................................................... 56
Liitteet ....................................................................................................................................................
4
1. Tutkimuksen esittely
1.1 Suomalaisen arkeologian historiaa 1970-luvulle asti
Mitä on suomalainen arkeologia? Suomen arkeologia on kansainvälisesti katsottuna ottanut
modernimmat kehitysaskeleensa vasta viime vuosikymmeninä, mutta se juontaa juurensa jo 1600-
luvulle. Ruotsin vallan aikana (1200-luvulta vuoteen 1809) Suomessa kirjattiin ylös esihistoriallisia
monumentteja 1600-luvulla, sillä kiinnostus alueen historiaan kuului osana politiikkaa – valtio
onkin aina toiminut arkeologian rahoittajana ja harjoittajana.1
Skandinaviassa vanhat asetukset määrittivät että vanhat esihistorialliset arvometalliesineistöt
kuuluivat kuninkaalle. Suomessa löydetyt esihistorialliset muinaisjäänteet lähetettiin Tukholmaan,
senaikaisen valtakunnan pääkaupunkiin, mistä syystä Suomessa ei ollut arkeologisia kokoelmia
ennen 1800-lukua. Kuitenkin löytöjen raportointi ja luokittelu pysyivät silloinkin pienessä
mittakaavassa Suomessa vaikka Ruotsin valta-aika oli jo päättynyt. Vasta kansalliset ja romanttiset
motiivit sekä Suomen kansan yhdistäminen herättivät kiinnostusta arkeologiaan 1840-luvulta
eteenpäin. Vuonna 1883 Suomeen annettiin muinaisjäännösten suojeluasetus ja suojelua valvovaksi
elimeksi perustettiin arkeologinen komissio. Helsingin yliopisto ja tieteelliset seurat valitsivat
kyseiseen komissioon yhteensä kuusi jäsentä. Jäseniltä kuitenkin puuttui erityistä alan
asiantuntemusta, sillä arkeologia oli vielä heikossa asemassa ja sekä Suomessa että Ruotsissa oli
vähän oppineita arkeologeja.2
Suomalainen arkeologia alkoikin varsinaisesti kehittyä tieteellisenä alana vasta 1800-luvun lopussa
ja 1900-luvun alussa esihistoriallisesta arkeologiasta tuli akateemisempi ja ammatillisempi.
Helsingin yliopistossa ei kuitenkaan vielä vuonna 1905 ollut minkäänlaista arkeologista opetusta
eikä ainetta voinut ottaa tutkintoon ilman erillistä anomusta. Pohjoismaissa arkeologia oli
hyväksytty tieteelliseksi alaksi 1900-luvun alussa, mutta kuitenkin historiallinen arkeologia ei
päässyt osaksi akateemista tutkimusta ennen 1920-luvun puoliväliä. Epäonnistuneita yrityksiä
sisällyttää erityisesti keskiajan arkeologia osaksi tutkimusta oli Turun, Uppsalan ja Lundin
yliopistoilla. Sen sijaan Helsingin yliopistoon tuli arkeologian puheenjohtajuus vuonna 1921.3
Ennen 1920-lukua arkeologien ei ollut mahdollista kouluttautua kotimaassaan, joten moni suuntasi
opiskelemaan ulkomaille. Ruotsi ja Tanska olivat arkeologian etulinjassa 1900-luvun vaihteessa,
1 Immonen & Taavitsainen 2008, 140.
2 Immonen & Taavitsainen 2011, 158; Salminen 2014, 23.
3 Immonen & Taavitsainen 2008, 281–282; Immonen & Taavitsainen 2011, 159; Salminen 2014, 30.
5
jolloin suomalaiset pääsivät tutustumaan alan uusimpiin piirteisiin ja tutkimuksiin. Ennen
ensimmäistä maailmansotaa sekä sen aikana Suomen arkeologiset yhteydet länteen olivat
kasvaneet, vaikka sodan katsottiin muuten katkaisseen arkeologian kansainvälisen yhteistyön
kukoistuskauden. Pohjoismaissa myös aloitettiin sota-aikana pohjoismaiset arkeologiset kokoukset
uutena yhteistyöfoorumina. Ensimmäinen kokous järjestettiin vuonna 1916 Kristianissa mutta
suomalaisista paikalla oli vain C.A. Nordman.4
Akateemisten tieteenaloja vaivasi myös kielitaistelu joka vallitsi Suomessa 1900-luvun alussa.
Esimerkiksi Turun yliopisto oli jakautunut kahteen osaan, ruotsinkieliseen Åbo Akademiin ja
suomalaiseen Turun yliopistoon. 11.3.1924 Anna von Rettig lahjoitti Åbo Akademille 5 miljoonaa
markkaa teologisen osaston perustamiseen mikä nostatti raivoa suomalaisissa, johtaen Rettigin
perheen omistaman tupakkayhtiön boikotointiin. Yhtiö lahjoitti Turun yliopistolle muutamaa
viikkoa myöhemmin 3 miljoonaa markkaa arkeologisen osaston perustamiseen. Tämä johti uuden
professorin viran muodostamiseen ja Suomalaisen historiallisen arkeologian ja sivistyshistorian -
osaston professorin virkaan nousi arkeologi Juhani Rinne. Virka kuitenkin kaatui väittelyihin
Rinteen suomalaisesta identiteetistä ja ruotsin kielen asemasta hänen elämässään, ja Turun
arkeologinen osasto joutui luopumaan suunnitelmistaan arkeologian professorin virasta. Myös
skandinaaviset suhteet kärsivät kielikysymyksestä sekä Ruotsin kielen rajoittamispyrkimyksistä,
jolloin Suomeen suunnitellun pohjoismaisen museokokouksen järjestäminen hankaloitui ja
lykkääntyi. Lisäksi skandinaavien innokkuutta matkustaa Suomeen epäiltiin.5
1930-luvulla Suomella oli kansainvälisiä yhteyksiä vaikka olikin jo alkanut itsenäistymisen jälkeen
kääntyä sisäänpäin ja keskittyä omaan maahan tutkimuksissaan. 1940-luvulla ja toisen
maailmansodan syttyessä Suomen arkeologia kääntyi yhä enemmän itseensä, kun uusi sukupolvi oli
akateemisesti koulutettu ja koulutusta kyettiin näin heidän kauttaan tarjoamaan myös kotimaassa.
Kun opiskelu ulkomailla ja ulkomaalaiset kontaktit vähenivät, samalla myös suomalaisen
arkeologian kansainvälisyys heikkeni. Suomi sijaitsi syrjässä jolloin ulkomaalaiset vierailijat olivat
verrattain harvinaisempia kuin Länsi- ja Keski-Euroopassa.6 Mika Lavento toteaa myös että toinen
maailmansota sekä sitä seurannut aika heikensivät Suomen arkeologian kansainvälisyyttä
entisestään. Lisäksi kotimaan resurssi- ja rahoituspulat olivat esteenä kansainväliselle työlle. Toisen
maailmansodan aikana Suomen kansainväliset yhteydet häiriintyivät mutta säilyivät katkeamatta
kokonaan. Esimerkiksi A.M. Tallgren joka oli luonut itselleen yhteyksiä ja laajan kirjeenvaihdon sai
4 Immonen & Taavitsainen 2011, 166; Salminen 2014, 44–49.
5 Immonen & Taavitsainen 2008, 275–277; Salminen 2003, 163–163.
6 Salminen 2003, 227.
6
sotakuukausien aikana kirjeitä muun muussa Yhdysvalloista, Puolasta ja Ruotsista. Myös Nordman
oli luonut ahkerasti kirjeenvaihtoyhteyksiä länteen ja sai kirjeitä Ruotsista, Norjasta, Tanskasta,
Saksasta ja Iso-Britanniasta.7
Toinen maailmansota vaikutti suomalaiseen arkeologiaan myös suoraan; kun suuri osa Karjalaa
menetettiin Neuvostoliitolle, ei kyetty enää tutkimaan Karjalan alueen arkeologista jäämistöä ennen
Neuvostoliiton romahtamista 1991. Samalla yhteyden venäläisiin arkeologeihin katkesivat. Kun
neuvostoliittolaiset kollegat seurasivat marxilaista aatetta menneisyydestä, suomalaiset arkeologit
ottivat erilaisen kurssin, empirismin ja kronologisten epäyhtenäisyyksien tarkastelun. Sodan aikana
maa- ja kielivalikoima supistuivat entisestään jolloin julkaisut rajoittuivat käytännössä
Skandinaviaan. Lisäksi aiemmin mainittu sotakuukausien aikainen kirjeenvaihto keskittyi pääosin
kokonaan poikkeuksellisten olosuhteiden pohdiskeluun – normaalia tieteellistä kirjeenvaihtoa
keskieurooppalaisten kollegoiden kanssa oli vähän.8
1960- ja 1970-luvulla arkeologisella kentällä koettiin rakenteellisia muutoksia. Arkeologinen
Komissio jäsennettiin uudelleen ja keskeiseksi osastoksi nousi NBA eli Museovirasto. Sen
hoidettavaksi kuuluivat arkeologian osasto ja esihistoriallisten paikkojen ja nähtävyyksien osasto,
jonka tarkoitus oli suojella esihistoriallista perintöä. Muutoksia koettiin myös arkeologian opintojen
puolella kun Helsingin yliopiston lisäksi myös Turun ja Oulun yliopistot ottivat arkeologian
oppiaineekseen 1960-1970-luvuilla.9
1.2 Tutkimustehtävä
Tämän tutkimuksen lähtökohtaisena tarkoituksena on tarkastella suomalaisen arkeologisen
tutkimuksen kansainvälistymistä ja kehitystä 1970-luvulta 2010-luvulle. Aiheesta on tehty lähes
olemattomasti tutkimusta mikä yllätti minut ruvetessani etsimään aiheeseen liittyvää kirjallisuutta.
Koska suomalaisen arkeologian ja kansainvälisen tutkimuksen suhde on kiinnostanut minua
aihepiirinä, tartuin oitis tilaisuuteen huomattuani tutkimuksen kokoisen aukon. Koska en onnistunut
löytämään vastausta kysymyksiini muista tutkimuksista – mikä on myös hyvä asia sillä muutenhan
tutkimukselleni ei olisi tarvetta – päätin löytää vastaukset itse analysoimalla suomalaisen
arkeologian kansainvälistymistä.
7 Immonen & Taavitsainen 2011, 166; Lavento 2010, 6–7; Salminen 2003, 261.
8 Immonen & Taavitsainen 2011, 152; Salminen 2003, 291–296.
9 Immonen & Taavitsainen 2011, 154–155.
7
Kansainvälisyys on monimutkainen termi, sillä jokainen tulkitsee sitä omalla tavallaan. Yleisesti
kansainvälisyydellä tarkoitetaan valtioiden välistä yhteistyötä edistävää ja rajat ylittävää toimintaa.
Siihen kuuluu vastavuoroisuutta jossa seurataan ja otetaan käyttöön valtion rajat ylittäviä ajatuksia,
teemoja sekä trendejä ja pyritään yhteistyöhön sekä luomaan verkostoja rajojen ulkopuolelle. Mika
Lavento toteaa kansainvälisyyden olevankin rajatonta toimintaa, jolloin rajojen sijaan merkitystä on
yhteistyöllä. Petri Halinen puolestaan tarkentaa kansainvälisyyden sisältävän useimpien väestöjen
edustajia sekä nostaa esiin myös kielikysymyksen. Hänen mukaansa englannin kielen puhuminen
tai sen kuunteleminen ei tee puhujasta vielä kansainvälistä. Kansainvälisellä foorumilla toimitaan
ulkomaalaisten henkilöiden kanssa huolimatta käsiteltävien kysymysten alkuperästä. Georg
Haggren puolestaan listaa kansainvälisyyteen kansainväliset projektit, suhteet, vierailut ja
keskusteluun osallistuminen. Eli "tavallaan se että tutkitaan jotain muuta kuin pelkästään Suomea".
Yhteistä näille kolmelle näkemyksille onkin että kansainvälisyys on rajat ylittävää toimintaa.
Henkilöt voivat kuitenkin jakaa kansainvälisiä ajatuksia vaikkeivät olisi koskaan poistuneet rajojen
yli, joten tässä tutkimuksessa kansainvälisyydellä tarkoitetaan aatteita, yhteistyötä ja toimia jotka
voivat esiintyä ja levitä eri alueilla ilman rajat ylittävää liikkumista. Toisin sanoen tutkijan ei
tarvitse matkustaa valtion ulkopuolelle omaksuakseen uudenlaisia aatteita.10
Miten kansainvälistyminen näkyy suomalaisen arkeologian tieteellisessä tutkimuksessa 1970-
luvulta lähtien? Tämä on tutkimuksen pääasiallinen tutkimuskysymys, johon pyrin vastaamaan
lukemalla ja analysoimalla suomalaisia arkeologisia kirjoituksia, tutkimuksia, haastatteluita ja
artikkeleita alkaen 1970-luvulta. Käytän 1970-lukua tutkimuksen alkupisteenä, sillä sen katsotaan
olevan suomalaisen modernin arkeologian käännekohta jolloin esimerkiksi kulttuurin käsite alkoi
muuttua. 1970-luvulla toteutettiin myös mainittavia kansainvälisiä yhteistyökaivauksia, esimerkiksi
Ari Siiriäisen kaivaukset Etelä-Amerikassa ja Afrikassa. 2010-luku puolestaan on hyvä päätepiste
jolloin ei tarvitse ottaa mukaan sitä seuranneita yksittäisiä vuosia.
Olen jakanut sisällön temaattisesti kahteen päälukuun; kielelliseen ja sisällölliseen. Näistä
ensimmäisessä tutkitaan aineistoa kielellisistä lähtökohdista ja kysymyksistä. Sisältöön
keskittyvässä luvussa taasen tarkastellaan aineistoa esimerkiksi aihepiirien mukaan keskittyen
nimenomaan sisällöllisiin muutoksiin. Molemmat luvut seuraavat samanlaista rakennetta jossa
vuosikymmenet käydään alaluvuissa läpi kronologisessa järjestyksessä. Kronologinen tapa tekee
aineiston käsittelemisestä ja vertailusta helpompaa temaattisen sijaan. Päälukuja on vain kaksi mikä
on vähän. Alunperin tarkoituksena oli lisätä kolmas luku Ari Siiriäisestä, joka oli merkittävä
10
Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
8
kansainvälinen henkilö Suomen arkeologiassa, mutta materiaalista ei olisi riittänyt juttua edes
kymmeneen sivuun jolloin päätin jättää erillisen luvun pois ja lisätä maininnat Siiriäisestä toiseen
lukuun.
Tarkentaakseni rajauksen sisältöä nostan esille erinäisiä lisäkysymyksiä. Esiintyykö arkeologisessa
tutkimuksessa ja kirjoituksessa englanninkielisten termien/kielen lisääntyvää käyttöä aikajanalla
verrattuna suomennosten käyttöön? Millä kielellä poimimani arkeologit ja julkaisut julkaisivat
artikkeleitaan ja millaista muutosta tähän on nähtävissä aikarajauksen sisällä? Viitataanko
kansainvälisiin tutkimuksiin/julkaisuihin ja kuinka paljon, vai hallitsevatko suomalaiset
tutkimuslähteet viitteitä? Esiintyykö tutkimuksissa ja julkaisuissa kansainvälisiä teemoja ja
trendejä? Onko niissä muutosta kohti 2000-lukua tultaessa? Onko suomalainen arkeologinen
tutkimus enimmäkseen katalogista raportointia? Kuinka paljon tutkimusta ja aiheita on Suomen
ulkopuolelta? Onko tässä muutosta vuosikymmenien kuluessa? Näiden kysymysten on tarkoitus
auttaa tulkitsemaan suomalaisen arkeologian mahdollista kansainvälistymistä kirjoitetun aineiston
perusteella, ja suomalaisen tutkimuksen sekä kansainvälisen tutkimuksen suhdetta keskenään
suomalaisessa arkeologiassa.
1.3 Aineiston esittely ja metodit
Tutkimuksen pääaineistona tulevat olemaan suomalaiset arkeologiset kirjoitukset, artikkelit ja
tutkimukset alkaen 1970-luvulta vuoteen 2010 asti. Koska materiaalia on laajasti ja eri
mediaformaateissa – esimerkiksi lehdissä, erinäisissä seurajulkaisuissa, Internetissä ja
blogikirjoituksissa – olen rajannut aineiston tiettyihin julkaistuihin kokoelmiin ja sarjoihin
pysyäkseni pro gradu -tutkielmaan sopivassa työmäärässä.
Museoviraston Arkeologia Suomessa -sarja (AS) on vuosittainen julkaisu jossa esitellään
Suomessa kunakin vuosikertavuotena toteutetut arkeologiset kaivaukset ja inventoinnit. Se aloitti
julkaisunsa 1985. Vaikka aihepiirit nimen mukaisesti keskittyvät Suomeen, jolloin kansainvälisten
aiheiden kasvun tarkastelu jää niissä vähälle, artikkelit ovat osa suomalaisen arkeologisen julkaisun
kehittymisen tarkastelemista kielellisesti ja viitteellisesti. Lisäksi niistä voi etsiä suomalaisten
arkeologien ajatuksia arkeologiasta ja kehityksestä.
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Suomen museo -vuosikirjat (SM) 1970–2010 esittelevät myös
historiallisia ja arkeologisia tutkimuksia, jolloin olen listannut ne myös lähdekirjallisuudeksi.
Vaikka nimi viittaa pääosin Suomeen keskittyvään sisältöön, tarkoitus on tutkia onko sarjassa 2000-
luvulle tultaessa näkyvissä minkäänlaista kansainvälistä muutosta. Ensimmäiseen käsittelylukuun
9
olen myös ottanut sisarjulkaisu Finkst Museum (FM) joka on myös Suomen
Muinaismuistoyhdistyksen julkaisema vuosikirjasarja. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen
aikakausikirjat (SMYA) – joka on siis erillinen julkaisusarja kuin Suomen Museon vuosikirjat –
kuuluvat jo lähtökohtaisesti aineistoon monipuolisuudenkin vuoksi. Aikakirjat ovat läpi
vuosikymmenien joko koonneet yhteen artikkeleita yhdeksi julkaisuksi tai vuorostaan toiminut
yhden henkilön tutkimuksen julkaisuna. Aikarajaus alkaa ensimmäisistä 1970-luvulla julkaistuista
aikakausikirjoista. Samanlaiseen kaartiin kuuluu myös ISKOS jonka tarkoitus on toimia
julkaisufoorumina arkeologeille ja heidän artikkeleilleen sekä väitöskirjoilleen. ISKOS on myös
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen julkaisu ja tuo aineistoon kansainvälistä väriä, sillä muutamat
julkaisut ovat artikkelikokoelmia eri maiden kirjoittajilta.
Yksi lähdekirjallisuuteen kuuluva julkaisu on myös Suomen Arkeologisen Seuran tiedotuslehti
Muinaistutkija (MT) joka aloitti julkaisunsa vuonna 1984 ja sisältää joka numerossa suomalaisten
tutkijoiden ja arkeologien kirjoittamia artikkeleita. Jo julkaisustaan lähtien Muinaistutkija on
pyrkinyt herättämään keskustelua Suomen arkeologisen tutkimuksen tilanteesta sekä
tulevaisuudesta sekä mahdollisista kehityskanavista. Tutkimuksessa tarkastelen näiden
keskustelujen kulkua ja kehitystä läpi vuosikymmenten. Suomen Arkeologisen Seuran julkaisuihin
kuuluvat myös Arkeologiapäivät, joihin on koottu Arkeologiapäivä-seminaarien esityksiä, sekä
Fennoscandia Archaeologica (FA) joka aloitti julkaisunsa 1984. Näistä jälkimmäistä on erityisesti
tarkasteltu ensimmäisessä pääluvussa kielellisestä näkökulmasta. Koska toinen pääluku alkoi paisua
huomattavasti suuremmaksi kuin ensimmäinen, rajasin Fennoscandia Archaeologican pois se
aineistosta. Tämän päätöksen taustalla oli myös tarve hallita ajankäyttöä aineiston kanssa
elämäntilanteessa, jolloin pro gradun tekeminen oli muutenkin hankalaa. Olen tietoinen rajauksen
vaikutuksista tutkimukseen ja lopputuloksiin.
Tutkimus on pääasiallisesti laadullinen eli kvalitatiivinen tutkimus jolloin päämetodeina käytän
aineistoanalyysia. Tutkimusprosessi perustuu induktioon, eli havaintojen kautta hankitut faktat
johtavat teorioihin ja olettamuksiin joita teen aineiston pohjalta. Käyn lävitse kirjoituksia ja
haastattelen useampaa henkilöä saadakseni mahdollisimman todenmukaisen kuvan arkeologisen
tutkimuksen kehityksestä. Olen joissain määrin käyttänyt myös kvantitatiivisia tutkimusmetodeja
aineiston luokitteluun, taulukointiin ja vertailuun erityisesti ensimmäisessä pääluvussa.
Kvantitatiivisia metodeja on hieman käytetty myös aineiston aihepiirien luokitteluissa jolloin olen
vertaillut kansainvälisten aiheiden määrää suomalaisiin.
10
Yksi merkittävä osa aineistoista koostuu myös haastatteluista. Olen tutkimusta varten haastatellut
kolmea suomalaisia arkeologista toimijaa jotka ovat kokeneet parin viime vuosikymmenen
muutokset arkeologiassa tieteenalana ja voivat kertoa omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan
tutkimuskysymykseen liittyen. Tämän tarkoitus on tuoda monipuolisuutta aineistoon sekä
syvempää näkemystä aiheeseen. Tutkimusta varten haastattelin kolmea henkilöä; arkeologian
dosentti Petri Halista, arkeologian tutkija Mika Laventoa sekä arkeologian dosentti Georg
Haggrenia. Kaikki haastattelut tehtiin saman päivänä Helsingissä 17.5.2017. Litteroidut haastattelut
löytyvät liitteistä.
1.4 Tutkimuskirjallisuus
Tutkimuskirjallisuus aiheesta on erittäin vähäistä. Varsinaista syventävää tutkimusta suomalaisen
arkeologian tutkimuksen kansainvälistymisestä on hankala löytää ja suomalaisen arkeologian
historiaan syventyvien julkaisujen lukumääräkin on kirjoitushetkellä laskettavissa yhden käden
sormilla.
Heikki Ylikankaan, Marjatta Hietalan ja Sini Kankaan toimittama Historia eilen ja tänään.
Historiantutkimuksen ja arkeologian suunnat Suomessa 1908–2008 on vuonna 2009
Tiedeakatemian 100-vuotisjuhlaa varten toimitettu teos, joka käsittelee Suomen arkeologian ja
historian tutkimuksen kehityssuuntia ja keskusteluja.
Timo Salmisen Kollegat, ystävät ja kiistakumppanit (2014) puolestaan keskittyy valottamaan
suomalaisten arkeologien ulkomaisia yhteyksiä ja suhtautumisia alaansa sekä yhteiskunnan
muutoksiin 1800-luvun lopulta 1960-luvulle. Koska kyseisen teoksen aikarajaus päättyy 1960-
luvulle, se ei sopinut lähdeaineistoon. Salminen on myös kirjoittanut teoksen Suomen tieteelliset
voittomaat (2003) jossa tarkastellaan Suomen Venäjän ja Siperian yhteyksiä 1800-luvun lopusta
1900-luvun puoliväliin. Näiden kirjallisuuden tarkoituksena on antaa tutkimukselle taustaa
suomalaisen arkeologian kehityksestä sekä auttaa hahmottamaan muutosta pitkällä aikavälillä.
Lisäksi Itä-Suomen yliopiston professori Jukka Korpelan avustuksella löysin myös Visa Immosen
ja Jussi-Pekka Taavitsaisen kirjoittaman artikkelin "Language, Nationalism and the Identity of
Archaeologists. The case of Juhani Rinne’s professorship in the 1920s" (2008) sekä toisen samojen
henkilöiden kirjoittaman artikkelin "Oscillating Between National and International: The Case of
Finnish Archaeology" (2011).
11
2. Kansainvälisyys kielessä
2.1 Saksan kielen voittokulku 1970-luvulla
Kieli on luonnollisesti yksi merkittävistä kansainvälisistä kommunikaatiokeinoista ja sillä on
merkittävä asema tutkimusten levinneisyydessä. Suomessa arkeologisten tutkimusten ja kirjoitusten
julkaisukielinä ovat määrässä hallinneet itsestään selvästi sekä suomi että ruotsi joista molemmat
ovat Suomen virallisia kieliä. Ruotsi on myös väylä pohjoismaiseen tutkimustyöhön, jossa Suomi
on ollut huomattavasti aktiivinen. Mitä tulee muihin ja erityisesti kansainvälisiin kieliin, aineisto
noudatti huomattavan yhtenäistä linjaa muutoksessa arkeologisen tutkimuksen pääasiallisen
kansainvälisen kielen asemassa 1970-luvulta lähtien. On kuitenkin huomioitava, että 1970-luvun
vertaaminen tilastollisesti myöhempiin vuosikymmeniin on vaikeampaa, sillä osa julkaisuista aloitti
toimintansa vasta 1980-luvussa, esimerkkeinä Arkeologia Suomessa, Fennoscandia archaeologica ja
Muinaistutkija.
Julkaisukieli 1970-luvun julkaisuissa
Nimi Suomi Ruotsi Englanti Saksa Yhteensä
Suomen Museo 59 - 8 5 72
SMYA11
11 21 - 6 38
ISKOS - - 2 - 2
Finskt Museum - 34 13 3 50
Yhteensä 70 55 23 14 152
Taulukko 1. Julkaisukieli 1970-luvulla
1970-luvulla saksa hallitsi julkaistun aineiston kansainvälistä puolta. Saksan kielellä oli selkeä
asema muihin ulkomaisiin kieliin nähden, minkä taustalla on yhtenä selityksenä saksan asema
tuolloisen sukupolven kouluopetuksessa. En löytänyt kirjallisia todisteita jotka osoittaisivat saksan
kielen olleen yksi suurimmista koulukielistä, mutta Halinen sekä Haggren ovat sitä mieltä, että
koulutus on vaikuttanut saksan kielen asemaan tutkimuskielenä. Samaa mieltä on myös Mika
Lavento joka kertoo kuinka saksa oli lukioissa opetettava kieli jota moni osasi, ei niinkään
englantia, kunnes tilanne muuttui 60-luvulla. Tämä vaikutti myös saksaan yliopistoissakin ja sitä
kautta arkeologiaan. (Lisäksi Lavento huomauttaa ettei Saksa valtiona itsessään ollut enää
11
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjat
12
merkittävä toisen maailmansodan jälkeen.) On kuitenkin huomautettava ettei saksankielisten
artikkeleiden määrä ole erityisen suuri aineistoon nähden, vain noin kymmenesosa julkaisujen
määrästä. Lisäksi kielenkäyttö on aina kirjoittajakohtaista, sillä kirjoittajan oma kielitaito,
kansainvälinen asema ja tutkimusten kohteet vaikuttavat automaattisesti myös kirjoituskielen
valintaan.12
Tämä vaikuttaa myös Englannin kielen näkyvyyteen julkaisuissa. Englanti ei vielä 1970-luvulla
ollut yhtä suuressa asemassa suomalaisen arkeologian kansainvälisissä julkaisuissa, vaikka sitä jo
esiintyikin sekä kirjoituskielenä että lähdekirjallisuudessa. Kun aineiston purkaa tilastolliseen
muotoon numerot antavat kuvan että englanti olisi saksaan verrattain enemmän käytettynä kielenä
lukumäärässä. Mutta tarkastellessa tapauskohtaisemmin on huomioitava että 1970-luvulla lähes
kaikki englanninkieliset tutkimukset ja artikkelit olivat samojen muutaman henkilöiden kirjoittamia,
siinä missä saksankieliset julkaisut olivat asettuneet tasaisemmin useamman eri kirjoittajan kesken.
Esimerkiksi ISKOS 2 -numeron kaksi englanninkielistä artikkelia ovat Ari Siiriäisen ja Milton G.
Nunezin kirjoittamia – Siiriäinen oli 1970-luvulla aineiston perusteella selvästi tuottoisin
englanninkielellä kirjoittaja, joka kirjoitti 2/3 osaa englanninkielisistä artikkeleista. Siiriäinen
kirjoitti myös saksaksi, mikä käy ilmi lähdeviitteisiin merkityistä hänen aiemmista julkaisuistaan,
mutta huomattavasti harvemmin englantiin verrattuna. Taustalla on Siiriäisen aktiivisuus
arkeologiassa ulkomailla, tästä esimerkkinä hänen kaivauksensa Etelä-Amerikassa 1960-luvulla.
Tämä on myös oiva osoitus siitä, miten tutkijakohtaista kielenkäyttö on. Esimerkiksi siinä missä Ari
Siiriäinen vastasi suurimmasta osasta Suomen Museon englannin kielen käytöstä, Ella Kivikoski –
joka myös toimi Suomen Museon toimittajana vuoteen 1977 asti – käytti lähdeaineistossaan ruotsia
ja saksaa enemmistönä suomen kielen lisäksi. Kirjoittajan oma suhde kansainvälisyyteen määrittää
heidän kielenkäyttönsä tutkimuksessa.
Suomen museon vuosikirjoissa 1970-luvun alkupuoliskolla saksa oli selkeästi merkittävin
kansainvälinen kieli julkaisuissa. Englanti ei ollut vielä läheskään yhtä näkyvässä asemassa kuin
myöhemmillä vuosikymmenillä ja vaikka saksankieliset artikkelit jäävät määrässä varsin pieneksi,
noin vajaa 7% yhteismäärästä, saksa oli kuitenkin huomattavasti läsnä vuosikirjojen
kokonaisuudessa. 1970-luvun alussa lähes kaikki suomenkieliset artikkelit ovat saaneet peräänsä
saksankielisen referaatin ja lisäksi lähdeluetteloissa ja viitteissä saksa hallitsi vieraskielisiä
julkaisuja kun ruotsi lasketaan pois. Englanninkielisiä viitteitä oli myös mukana mutta niiden
12
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
13
lukumäärä jäi varsin vähäiseksi. Määrää vastaan löytyi huomattavasti enemmän saksankielisiä
julkaisuja sekä moninkertaisesti enemmän ruotsin ja suomenkielisiä lähteitä sekä viittauksia. Myös
venäjänkielisiä lähteitä löytyi ja 1970-luvun alussa niitä oli enemmän kuin englanninkielisiä. Itse
englannin kielellä kirjoitetuissa artikkeleissa oli käytetty lähteinä paljon saksankielisiä julkaisuja,
jolloin huolimatta prosentuaalisesta osuudesta englanti oli 1970-luvulla selkeästi altavastaaja.
Tämä on selkeä osoitus siitä, miten saksan kieltä käytettiin väylänä kansainväliselle – erityisesti
eurooppalaiselle – tutkimuskunnalle ja kuinka saksa oli samanlaisessa asemassa mitä englanti
myöhempinä vuosikymmeninä. Toisin sanoen, suomalainen arkeologia oli jo 1970-luvulla ainakin
osittain avautuneempi myös kansainväliselle silmälle, eikä suinkaan käpertynyt sisäänsä
kirjoittamaan vain suomalaiselta tutkijalta toiselle, kuten kolme- ja neljäkymmenluvulla.13
Saksan
kielen käytölle tutkimuksissa löytyi syitä myös aihepiiristä; Halisen mukaan rautakauden tutkimus
oli pitkään saksaan sitoutunutta, jolloin saksan kieli oli oleellinen osa lähde- ja
kommunikointikielenä rautakauden tutkimuksessa. Lisäksi Halinen kertoo kuinka teoreettis-
metodologiset keskustelut ovat tulleet anglosaksisista maista, kuten Saksa, mikä on edesauttanut
saksan kielen asemaa tutkimuksissa.14
Georg Haggren huomauttaa myös kuinka tutkimuksen aihepiiri vaikuttaa tutkimuskieleen.
Esimerkiksi keskiaikaisessa tutkimuksessa saksan merkitys on suuri, koska Suomi kuuluu Saksan
kulttuuripiiriin. Tätä tukivat myös havaintoni aineistosta, jossa saksankieliset tutkimukset ja
artikkelit liittyivät useimmiten kulttuurilliseen materialismiin, esimerkiksi arkkitehtuuriin.15
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa 1970-luvulla ruotsi oli määrässään
merkittävin julkaisukieli, 55% kokonaisuudesta. Tämä juontuu lähes suurimmassa osin
aikakausikirjan 75. sisältämästä artikkelikoosteesta Ella Kivikosken toimittamana, joista suurin osa
oli kirjoitettu ruotsiksi; mahtuipa mukaan myös muutama norjankielinen teksti.16
Ruotsi on
selkeästi myös kokonaisuudessa hallitseva 1970-luvulta 1980-luvulle, aina itse kirjoituskielestä
viitteisiin ja lähdeaineistoon että lainattuihin sitaatteihin. Jos kaikista käytetyistä ei-suomalaisista
kielistä etsittäisiin yhtä selkeästi ylivoimaista voittajaa, ruotsi olisi selviö sillä sen tilastolliset
lukumäärät olivat moninkertaiset muihin verrattuna.
Ruotsin (ja suomen) merkittävään asemaan tutkimus- ja aineistokielenä läpi vuosikymmenien on
vaikuttanut paitsi Suomen historia ja kaksikielisyys, myös tutkimusten aihealueet. Useammat
13
Salminen 2014, 191. 14
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki 15
Georg Haggren haastattelu 17.5.2017, Helsinki 16
Kivikoski, 1973.
14
artikkelit käsittelivät vanhoja suomalaisia monumentteja ja rakennuksia, minkä johdosta
lähdeaineistoon on otettu asiaankuuluvasti kohteen aikaista – eli useimmiten vuosisadan takaista –
kirjeenvaihtoa, rakennusten arkkitehtuurisia asiakirjoja sekä pöytäkirjoja. Tämä takaa ruotsin kielen
aseman hallitsevuuden tutkimusten lähdeaineistoissa ottaessa huomioon ruotsin kielen aseman
Suomessa vuosisata takaperin. Tämä pätee itse kirjoituskieltä lukuun ottamatta myös Suomen
Museon julkaisuihin.
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa myös saksa on napannut itselleen
huomattavan osuuden, noin 15% kokonaisjulkaisuista. Tästä kiintoisan tekee se, että aikakausikirjat
ovat toimineet suomalaisille tutkijoille julkaisufoorumina kansainvälisille historian ja arkeologian
tiedealoille. Siinä missä myöhempinä vuosikymmeninä englanti nousee merkittävimmäksi kieleksi
aikakirjoissa, 1970-luvulla saksa on ollut suomalaisten tutkijoiden kansainvälisyyden tai ainakin
eurooppalaisen tutkimuksen portti. Toisin sanoen aineisto antaa kuvan että jos tutkija halusi
eurooppalaisten kollegojen lukevan tutkimuksensa, tuli kirjoittaa saksaksi joka oli 1970-luvun
suomalaisilla tutkijoilla enemmän tai vähemmän hallussa saksan suuren käytön määrään katsoen.
Lähdeluettelot, kirjallisuus ja viitteet antoivat myös saksalle suuren osuuden aikakausikirjoissa.
Viitteet ovat aina teoskohtaisia mutta 1970-luvun kokonaisuudessa saksa ja ruotsi olivat suomen
lisäksi hallitsevia lähde- ja kirjallisuuskieliä. Sitaatit sekä termit olivat joko ruotsiksi tai saksaksi,
riippuen tutkimusaiheesta sekä aineistosta. Englanninkielistä kirjallisuutta ja aineistoa esiintyi
enemmän kuin verrattaessa Suomen Museon artikkeleihin mutta se jäi kokonaisuudessa silti
selkeästi vähemmälle.
Poikkeuksen kirjoituskielten kaavaan tekee Finskt Museum. Artikkeleiden julkaisukielten
kokonaismäärästä englanti vie 26% siinä missä saksa vain 6%. Pelkkien numerotietojen perusteella
tästä voisi vetää johtopäätöksen, että englanti olisi ylivoimaisesti hallinnut kansainvälisen kielen
asemaa julkaisussa. Tarkempi tarkastelu kuitenkin jälleen osoittaa, että Ari Siiriäinen kirjoitti
kolmasosan englanninkielisistä artikkeleista, ja esimerkiksi 81. vuosikerran numerossa Ann Forsten
kirjoitti kaksi numerossa julkaistusta kolmesta artikkelista. (Ari Siiriäinen et. al. kirjoitti
kolmannen.) Englanti jakaantui siis jälleen muutaman aktiivisen kirjoittajan harteille.
Silti englannin kielen näkyvämpää asemaa 1970-luvun Finskt Museumissa ei voi kiistää. 1970-
luvun alussa englanti oli vielä altavastaaja ja lähdeaineistossa vähän käytetty. Vuosikymmenen
puoliväliin tultaessa kieli oli kuitenkin saanut enemmän jalansijaa ja sitä käytettiin kirjoituskielenä
tasaisesti, vähintään kerran numerossa lukuun ottamatta 1970-luvun ensimmäistä sekä viimeistä
vuosikirjoja. Vuoden 1976 Finkst Museumin vuosikirjassa kaikki kolme artikkelia olivat
15
englanniksi, vain yksi Siiriäisen kirjoittamana. Sama muutos päti myös lähteisiin; siinä missä
vuosikymmenen alussa englanti oli varsin vähän käytetty viitekieli, puolivälissä sitä alkoi näkyä
viitteissä ja lähteissä jo huomattavasti enemmän. On myös hyvä huomioida, kuinka
vuosikymmenen kokonaismäärästä englanti ja saksa vievät yhteensä 32%. Kaikista neljästä
julkaisusta Finskt Museum on ollut kielijakaumaansa nähden (kotimaisten ja ulkomaisten kesken)
kansainvälisin julkaisu 1970-luvulla.
1970-luvun lopulla alkoivatkin muutoksen tuulet jo puhaltaa. Suomen Museon vuoden 1977
numerossa päätoimittaja vaihtui Ella Kivikoskesta Martti Linkolaan, ja samalla myös etukannessa
ollut alaotsikko "Mit referaten" muuttui muotoon "with summaries and absracts".17
Saman
muutoksen myötä myös artikkeleiden referaatit muuttuivat saksasta englanniksi, ainakin kyseisen
numeron ajaksi. Tämä varsin radikaali muutos kielii pinnan alla kyteneestä muutoksesta, joka
nostaisi englannin suurimmaksi kansainväliseksi julkaisukieleksi arkeologisessa tutkimuksessa
myös Suomessa.
2.2 1980-luvun muutoskaari
Julkaisukieli 1980-luvun julkaisuissa
Nimi Suomi Ruotsi Englanti Saksa Yhteensä
Suomen Museo 58 - 10 3 71
SMYA 6 3 9 - 18
ISKOS 12 39 131 8 190
Finskt Museum - 41 9 3 58
Arkeologia Suomessa 27 4 - - 31
Muinaistutkija 84 1 3 - 88
Fennoscandia archaeologica 1 2 39 9 51
Yhteensä 188 90 201 23 502
Taulukko 2. Julkaisukieli 1980-luvulla.
1980-luvulla englanti alkoi kasvattaa osuuttaan julkaisukielistä. Suomen Museossa
englanninkielisiä artikkeleita esiintyi 10 kertaa eli 14%, kun taas saksa sai tyytyä päälle 4.2%
jakaumaan. Englanti myös jatkoi pääkielenä kotimaisten kielten referaateissa vähintään joka
17
Suomen Museo 1977.
16
toisessa numerossa. Vuonna 1987 toimittaja vaihtui jälleen, tällä kertaa asemaan nousi Osmo
Vuoristo. Vaihdos ei kuitenkaan aiheuttanut yhtä suurta muutosta kuin edellisellä kerralla vaan
englanti säilytti asemansa. On myös kiintoisaa huomata, kuinka 1980-luvulla saksankieliset
artikkelit olivat vuorostaan usein samoilta kirjoittajilta, muun muussa Heikki Matiskaiselta.18
Roolit
ovat näyttäneet vaihtuneen englannin ja saksan kesken, mutta eivät kuitenkaan yhtä radikaalisti ja
nopeasti kuin taulukosta voisi päätellä.
Merkittävän muutoksen taustalla olivat myös Suomeen saapuneet keskeiset tutkimukset ja
suuntaukset. Halinen kertoo:
"Siinä 60- ja 70-luvuilla tuli keskeisiä tutkimuksia nimenomaan englannin kielellä ja sitten
samalla tavalla 80-luvulla kun tuli toi postprosessuaalinen suuntaus niin sehän oli sitten
lähinnä englantilainen, Cambridgen yliopistosta lähtenyt vahvasti eteenpäin ja se sai paljon
Pohjoismaissa tilaa, Norja ja Ruotsi, myös Tanska jonkun verran ja saapui se 80-luvulla
Suomeenkin ja sitä kautta tämmöinen brittiläinen arkeologia tuli vahvemmin mukaan."19
Brittiläisen arkeologian vahvempi mukaantulo Suomessa johti väistämättä englannin kielen
kasvavaan asemaan arkeologisessa tutkimuksessa. Halinen huomauttaa myös että 70-luvulta lähtien
kirjoja alettiin julkaista huomattavasti enemmän ja englanninkieliset kirjat olivat enemmistönä
maailmalla, mikä johti englannin muodostumiseen valtakieleksi tieteessä, niin sanotusti "tieteen
kieleksi".20
1980-luvun alussa viitteet ja lähteet olivat Suomen Museon julkaisuissa tasaisia suomen, ruotsin ja
saksan kesken. Englanninkielistä kirjallisuutta oli jo mukana huomattavasti, mutta myöhempiin
vuosikymmeniin verrattuna määrä oli vähäisempi. Lähdeviitteistä näkyy myös, että suomalaisten
tutkijoiden kirjoittamia englanninkielisiä teoksia oli vähän siinä missä suomi, ruotsi ja saksa olivat
jälleen enemmän käytettyjä. Englanninkielisiä teoksia suomalaiset olivat julkaisseet jo 1970-
luvulla, mutta niiden määrä ei missään vaiheessa näytä hallitsevan kokonaisuutta ja jää pieneksi
erityisesti verrattaessa myöhempiin vuosikymmeniin. Toinen mahdollinen syy niiden vähyyteen
lähdeluetteloissa voi olla myös se että niihin viitattiin huomattavasti vähemmän kuin muunkielisiin.
Viitteet ja aineistot ovat kuitenkin aina tapauskohtaisia ja riippuvat tutkimuksen aiheesta. Ne ovat
myös aina alttiita muutoslinjoille ja erityisesti asteittain tapahtuvaa sukupolven vaihdosta voisi pitää
merkittävänä syynä kielten jakauman muutokselle. Aineistosta näkyy pitkällä aikavälillä kuinka
18
Suomen Museo 1987. 19
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 20
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
17
eräät 1970-luvulla toimineista kirjoittajista eivät ole yhtä aktiivisia siinä missä uusia nimiä alkoi
esiintyä julkaisujen luetteloissa, ja englannin aseman vahvistuminen myös koulutuksessa edesauttoi
uuden sukupolven kieliosaamisen muutosta. 1980-luvun lopulla muutos seuraavalle
vuosikymmenelle alkoi näkyä jo myös viitteissä, sillä saksa alkoi vuosikymmenen alun vahvasta
asemastaan huolimatta hiipua vähemmälle käytölle aiempaan nähden.
Termien käytössä ei kuitenkaan ilmennyt juurikaan muutosta; englanninkielistä termistöä ei 1980-
luvulla juuri esiintynyt ja kansainvälinen termistö on muutenkin jäänyt aineistossa varsin vähälle.
Yksittäisissä artikkeleissa esiintyi välillä selviä lainasanoja, kuten "preparoida"21
(englannin sanasta
prepare) mutta kokonaisuudessa suomalainen terminologia hallitsi. Latinaa ja ruotsia esiintyi
ajoittain, erityisesti luonnontieteen ja arkkitehtuurin yhteydessä. Mutta vaikka esimerkiksi latinaa
käytettiin luonnontieteen yhteydessä kyseessä olivat luonnontieteelliset termit eivätkä arkeologiset.
Tällä tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että luonnontieteissä alkuperäiset termit ovat yleisesti käytössä
jolloin niiden kautta on vaikeampi arvioida suomalaisen arkeologian kielenkäytön
kansainvälistymistä.
Yksi ja suurin syy englanninkielisten kirjoitusten räjähdysmäiseen lukumäärän kasvuun oli Torsten
Edgrenin toimittama ISKOS 5 -julkaisu joka ilmestyi 1985. Siihen oli koottu eri kirjoittajilta
yhteensä 74 artikkelia joista kaikki olivat englanniksi. Sitä ennen julkaistu ISKOS 4 (1984)
puolestaan sisälsi 28 artikkelia, 27 englanniksi ja yksi saksaksi. Artikkelit olivat peräisin Suomi-
Neuvostoliitto arkeologiajärjestön jäseniltä, ja julkaisun tarkoituksena oli herättää kiinnostusta
yhteistyöstä. On myös hyvä huomioida, etteivät kaikki artikkelit olleet alkujaan englanniksi, vaan
ne olivat varta vasten käännetty ISKOS-julkaisua varten.22
Tämän otti esille myös Tapio Seger joka listasi Arkeologia Suomessa -sarjassa kielijakauman
vuoden 1985 arkeologisista artikkeleista. Ulkomaisten kirjoittajien osuudeksi listattiin 35%, mikä
oli lähes kokonaan ISKOS 5:n ansiota. Kokonaisuudessaan Segerin listaamista vuoden 1985
julkaistuista artikkeleista englanti on käytetyin kieli 45% osuudella, suomi 38%, ruotsi 14% ja saksa
3%.23
Vuoden 1986 jakauma on jo erilainen ilman ISKOS 5:n kaltaista julkaisua; suomi on noussut
jälleen käytetyimmäksi kieleksi 43%:lla, ruotsi 28%, englanti 23% ja saksa 6%.24
Tämä myötäilee
myös omia havaintojani 1980-luvun kielijakaumasta, joka osoittaa suomen ja ruotsin kielen
hallitsevuuden suomalaisen arkeologian julkaisuissa.
21
Suomen Museo 1987, 139. 22
ISKOS 4 1984, 7. 23
Seger 1987, Arkeologinen julkaisutoiminta Suomessa 1985. 24
Seger 1991, Arkeologinen julkaisutoiminta Suomessa 1986–1987.
18
1980-luvulla aloitti kuitenkin julkaisunsa myös Fennoscandia archaeologica, joka vaikutti
englanninkielen tilastolliseen ylivoimaan. Jo vuonna 1984 julkaistussa ensimmäisessä osassa
seitsemän artikkelin kokonaisuudesta 4 oli englanniksi, eli 57%. (Saksankielisiä artikkeleita oli 2 ja
ruotsinkielisiä 1.) Tähän vaikutti huomattavasti se, että osa kirjoittajista ei ollut suomalaisia vaan
joukossa oli useita esimerkiksi neuvostoliittolaisia kirjoittajia, minkä johdosta englanti oli yhteisenä
kommunikointikielenä oleellinen. Saksa oli edelleen varsin vahvasti mukana lähteissä ja viitteissä
vuosikymmenen alussa sekä edelleen oleellinen vaikka englanti hallitsi kirjoituskieltä. 1980-luvun
lopulla saksa alkoi kuitenkin vähenemään lähteistä, aivan kuin muidenkin julkaisujen kohdalla.
Yksi syy saksan määrän vähenemisen taustalla voi olla nuorempien arkeologien pienempi saksan
kielen taito. Näin toteaakin Sirkku Pihlman. väitöskirjansa esipuheessa perustellessaan kirjan
osittaista suomen kieltä: "--että suomalaiset arkeologian opiskelijat näyttävät yhä harvemmin
pystyvän lukemaan saksankielisiä julkaisuja."25
Fennoscandia archaeologiasta huomattavan julkaisun tekee se, että pienemmästä
artikkelimäärästään huolimatta se on SMYA:n ohella merkittävin kansainvälinen julkaisu
kielellisesti aineistosta nähden. Siinä missä suomi ja ruotsi hallitsivat kotimaisina kielinä lähes
kaikkia muita julkaisuja, Fennoscandia arcaheologica mahdollisti englanninkielisen eli toisin
sanoen kansainvälisen kommunikoinnin ulkomaalaisten kirjoittajien kesken. Fennoscandian
kotisivuilla Internetissä lukee: "The aim of this publication is to encourage discussion within the
discipline and to improve the standard of archaeological research by contacts on the
interdisciplinary and international levels."26
Kansainvälinen kontakti on koko julkaisun perusta, ja
on huomattava osoitus 1980-luvulla kasvaneesta halusta osallistua arkeologian kansainväliseen
keskusteluun. Sen osuus muiden kuin kotimaisten kielten käytössä ja julkaisussa on merkittävä.
Finkst Museumin jakauma ulkomaisten kielten osuudesta kokonaismäärästä oli laskenut 1970-
luvulta, englannin ja saksan yhteisosuus ollen 20%. Englanti kasvatti tasaisesti asemaansa saksan
vähitellen jäädessä kirjoituskielenä yhä vähemmälle, mutta muutos ei ollut äkillinen tai nopea vaan
jatkui hitaasti koko vuosikymmenen ajan, mikä näkyi erityisesti tutkimusten lähdeaineistoissa ja
viitteissä. 1980-luvulla julkaisunsa aloittivat myös kaksi uutta sarjaa, Arkeologia Suomessa ja
Muinaistutkija, joista kumpikaan ei juurikaan käyttänyt muita kieliä suomen ollessa pääasiallinen
julkaisukieli. Niiden tarkoitus oli pikemminkin esitellä suomalaisia arkeologisia hankkeita
(Arkeologia Suomessa) tai herättää keskustelua suomalaisen arkeologian silloisesta tilanteesta
25
Pihlman 1990, 5. 26
Fennoscandia archaeologican kotisivut < http://www.sarks.fi/julkaisut_fa.html>
19
(Muinaistutkija.) Muinaistutkijan julkaisu olikin epätasainen läpi 1980-luvun aktiivisten
kirjoittajien puutteessa ja vuosina 1986-1987 julkaistiin vain yksi numero.
Siinä missä kotimaisten kielten ylivoimainen osuus muissa julkaisuissa antaa kuvan suomalaisen
arkeologian jonkinasteisesta vähäisestä haluttomuudesta julkaista kansainvälisille alueille, Suomen
Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjat viittaisivat päinvastaiseen. Englanniksi julkaistiin yhtä
paljon teoksia kuin suomeksi ja ruotsiksi yhteensä; näin ollen englanti nappaa 50% osuuden. Tähän
on kaksi syytä; ensinnäkin aikakausikirjat ovat usein yksittäisiä teoksia artikkelikokoelman sijaan,
esimerkiksi väitöskirjoja. Näin ollen ne ovat suurempina tutkimuksina enemmän kansainvälistä
materiaalia kuin lyhyemmät artikkelit kotimaisissa sarjoissa. Toiseksi jälleen kerran osa julkaisuista
on peräisin samoilta henkilöiltä; esimerkkinä 1982 julkaistu kolmiosainen ja englanninkielinen
Luistari-sarja oli Pirkko-Liisa Lehtosalo-Helanderin käsialaa. Tässä käy myös jälleen ilmi, kuten
Ari Siiriäisen kanssa, kuinka kirjoittajan oma kansainvälinen asema ja aktiivisuus vaikuttavat usein
myös kirjoituskielen valintaan. Lehtosalo-Helander oli toiminut Suomen kansainvälisessä
järjestössä 1970-luvun alussa.
Englanti alkoi esiintyä 1980-luvun Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjojen lähteissä yhä
enemmän ja otti hiljalleen muita kiinni. Saksa oli pudonnut jyrkästi kirjoituskielenä mutta säilytti
vahvan asemansa edelleen lähdeaineistoissa, joten englannin kasvu ei ollut yhtä radikaali
lähdeaineistoissa kuin kirjoituskielenä. Ruotsi oli kuitenkin suomen kanssa edelleen hallitseva kieli
viitteissä sekä lähdeaineistoissa, mihin vaikuttivat jälleen esimerkiksi tutkimusten aiheet sekä
ruotsin kielen asema tutkittujen aihepiirien ajankohtina.
2.3 Englannin vakiintuminen 1990-luvulla
Julkaisukieli 1990-luvun julkaisuissa
Nimi Suomi Ruotsi Englanti Saksa Yhteensä
Suomen Museo 79 1 6 6 92
SMYA 4 1 8 1 14
ISKOS 1 - 58 - 59
Finskt Museum - 10 3 1 14
Arkeologia Suomessa 23 1 - - 24
Muinaistutkija 173 1 3 - 177
Fennoscandia archaeologica - - 97 4 101
Yhteensä 280 14 175 12 481
20
Taulukko 3. Julkaisukielet 1990-luvulla
1990-luvulla tilanne alkoi muuttua jo selkeämmäksi: englanti oli ottanut aseman käytetyimpänä
kansainvälisenä kielenä saksan hiipuessa tasaisella vauhdilla. Suomi oli edelleen odotetusti ja
ymmärrettävästi käytetyin julkaisukieli, mutta ruotsi sen sijaan jäi myös vähemmälle käytölle kuin
edellisinä vuosikymmeninä. Tähän voi olla monia syitä, mutta itse päättelen taustalla olevan ruotsin
kielen aseman jatkuva lasku Suomessa viime vuosikymmeninä. Haggren mainitsee ruotsin oleva
tärkeä pohjoismaisessa kontekstissa mutta aineiston perusteella se häviää kuitenkin selkeästi
englannille.27
Eniten ruotsia käytettiin itsestään selvästi Finskt Museumissa, jonka julkaisut olivat
kuitenkin ilmestyneet 1990-luvulla epätasaisemmalla tahdilla verrattuna Suomen Museoon. Sarjan
julkaisu oli katkennut vuoteen 1994, kunnes vuosikirja 1995 julkaistiin vasta vuonna 2003,
toimittajana Helena Endgren.28
Englannin vahvistumiseen 90-luvulla löytyy syitä jälleen myös suuntausten ja niiden keskustelujen
sisältä. Halinen kertoo kuinka postmodernin arkeologian suuntaukset saapuessaan Suomeen ovat
olleet brittiläisen ja skandinaavisen arkeologian sisällä, jolloin keskustelussa on käytetty lähinnä
englannin kieltä. Norjalaiset ja ruotsalaiset ovat julkaisseet paljon väitöskirjoja omilla kielillään,
mutta ovat osallistuneet kansainväliseen foorumiin englannin kielellä. Lisäksi verrattaessa Suomea
ja Ruotsia, niin Ruotsissa suositaan väitöskirjojen julkaisua omalla kielellä kun taas Suomessa
julkaistaan mieluummin suoraan englanniksi julkaistaessa ei-kotimaisella kielellä. Skandinaaviset
kielet ovat Halisen mukaan jääneet vähemmistöön. Tämä sopiikin aiemmin mainittuun 70-luvulla
alkaneeseen englannin nousuun jolloin englannista tuli tieteen kieli.29
Suomen Museo jatkoi suomenkielisten artikkelien pääasiallista julkaisua. Prosentuaalisesti se on
kuitenkin periaatteessa joukon tasaisin, englannin ja saksan ollessa molempien 6.5% ja suomen
86.8%. Myös ruotsia käytettiin ensimmäistä kertaa artikkelin kirjoituskielenä vuonna 1996.30
Saksankielisiä artikkeleita kertyi lopulta yhtä paljon kuin englanninkielisiä, mutta
kokonaisuudessaan saksa oli jäämässä selkeästi jälkeen vaikka satunnaisesti nousikin esiin.
Saksalaiset referaatit olivat edelleen satunnaisesti mukana mutta kokonaisuudessa saksa oli jäänyt
selkeälle vähemmistölle. Lisäksi osa saksankielisistä artikkeleista oli jälleen samojen henkilöiden
kirjoittamia, siinä missä englanti alkoi levitä yhä useamman suomalaisen arkeologin
kielivalikoimaan eikä enää levännyt vain Ari Siiriäisen ja muutaman muun kirjoittajan harteilla.
27
Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 28
Finskt Museum 1995, 2003. 29
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 30
Suomen Museo 1996.
21
Lähdeviitteet määräytyivät edelleen pääosin aihepiirien mukaan, mutta ulkomaalaisten
kirjallisuuden ja lähteiden oli suurempaa edellisiin vuosikymmeniin verrattuna. Englanti ja saksa
sekä aiheesta riippuen myös venäjä hallitsivat käytettyä kansainvälistä kirjallisuutta. Huomioitavaa
oli kuitenkin ettei englanti muuten suuressa asemassaan ollut yhtä hallitseva lähdeviitteissä. Suomi
ja ruotsi olivat edelleen eniten käytettyjä lähdekieliä, mutta lähdeluetteloja tarkastelemalla huomasi
kuinka yhä useampi suomalainen tutkija oli kirjoittanut teoksensa englanniksi (tai joissain
tapauksissa saksaksi), huolimatta kyseisten teosten Suomeen liittyvistä aiheista. Viitteiden käyttö
Suomen Museon artikkeleissa oli myös suurin piirtein samanlaista riippumatta artikkelin kielestä,
tällä tarkoittaen etteivät esimerkiksi saksankieliset artikkelit käyttäneet vain saksaa tai ruotsia, vaan
kansainväliset kielet jakautuivat tasaisemmin artikkelien kesken.
Osoituksena englannin määrän kasvusta kirjoituskielenä toimii jälleen Muinaismuistoyhdistyksen
aikakausikirjat joissa englanti oli jälleen käytetyin kieli, jopa kaksinkertaisella määrällä suomeen
verrattuna. Englanti oli jo periaatteessa ottanut paikkansa kansainvälisenä julkaisukielenä, lukuun
ottamatta yksittäisiä tapauksia kuten Jan von Bonsdorffin vuonna 1993 kirjoittamaa ja
aikakausikirjana julkaistua teosta Kunst produktion und Kunst verbreitung im Ostseeraum.
Mielenkiintoinen huomio on myös, kuinka osa englanninkielisistä tutkimuksista on varta vasten
käännetty julkaisua varten, kuten Renja Suominen-Kokkosen The Fringe of a Profession (1992).
Suominen-Kokkonen kiittää alkupuheessaan Jüri Kokkosta tutkimuksensa englanniksi
kääntämisestä ja useampi aikakausikirjojen englanninkielisistä teoksista olivat nimenomaan
Kokkosen kääntämiä. Tämä on selkeä osoitus suomalaisten tutkijoiden kasvaneesta halusta saada
tutkimuksensa kansainväliselle lukijakunnalle, vaikka kirjoittaja itse ei osaisi englantia tarpeeksi.
Samalla ammatillinen kääntämistyö lujittaa englannin lopullisesti kansainväliseksi väyläksi; se on
kieli jolla tutkijan on julkaistava halutessaan tulla kuulluksi kansainvälisesti – samalla tavoin kuin
saksa oli vielä 1970-luvulla.
Saksankielisiä julkaisuja näkyi aikakausikirjoissa mainittua yhtä poikkeusta lukuun ottamatta enää
vain lähteissä. Niitä oli määrällisesti varsin useita, mutta tarkempi tarkastelu osoitti niiden
julkaisuajan sijoittuneen vuosikymmenien taakse, vanhimmillaan 1900-luvun alkuun. Uudemmat
julkaisut olivat useimmiten 1950–1960 luvuilta, vaikka poikkeuksia löytyi muutaman kerran.
Saksankieliset viitteet olivat pääosin sidotut aihepiireihin, esimerkiksi kirjoitukset vanhoista
kirkoista käyttivät lähdekirjallisuudessaan useita vanhempia saksalaisia julkaisuja. 1990-luvun
puolivälissä saksa alkoikin hiipua myös lähteistä yhä enemmän ja suomi, ruotsi sekä englanti
hallitsivat lähteiden kieliä. Näin ollen voi todeta että saksan aikakausi aktiivisena kansainvälisenä
kielenä tutkimuskirjallisuudessa alkoi olla ohi suomalaisessa arkeologiassa.
22
Toisena suurimmasta englannin kielen käytöstä 1990-luvulla vastaa ISKOS englannin ollessa
98.3% kokonaismäärästä. Mutta kuten aikaisemmin, tämän taustalla on jälleen yksittäinen julkaisu.
Vuonna 1990 julkaistuun ISKOS 9 -teokseen kerätyt artikkelit olivat peräisin Suomi-Neuvostoliiton
arkeologisen sympoosiumin osallistujilta, joka pidettiin Suomen Kansallisessa Museossa 10.–
16.5.1988. Artikkelit olivat jälleen varta vasten käännetty englanniksi, joidenkin olleen
alkuperäisesti venäjäksi.31
Lähteissä ja viitteissä saksa oli hävinnyt lähes kokonaan eikä sitä juuri esiintynyt pohjoismaisten
kirjoittajien lähteissä. Sen sijaan yhteistä kaikille eri maiden kirjoittajille oli englannin käyttö, mikä
näin vahvistaa englannin asemaa kansainvälisenä kielenä tutkimusalalla. Vuonna 2002 julkaistun
Coins and Coin Findings in Finland AD 800–1200 -teoksessa saksaa oli käytetty paljon lähteissä,
mutta ne olivat jälleen vanhoja julkaisuja.32
Tämä osoittaa ettei pelkkä suuri tilastollinen määrä
osoita vahvaa asemaa tutkimuskielenä. Aivan kuten 1970-luvulla, jolloin saksa oli huomattavasti
hallitsevampi kieli vaikka englanti olikin tilastollisesti kirjoituskielenä lähellä, 1990-luvulla saksa
on määrästään lähdeaineistossa huolimatta jyrkästi pudonnut aiemmasta asemastaan.
Fennoscandia archaeologica oli 1990-luvulla selkeästi kansainvälisin julkaisu. 96% kirjoituksista oli
englanniksi ja saksaksi artikkeleita oli 4 kappaletta. Suomea ja ruotsia ei käytetty ollenkaan ja
joukossa oli jälleen useita ulkomaalaisia kirjoittajia, joista iso osa olivat neuvostoliittolaisia.
Fennoscandia jatkoi osaansa kansainvälisen yhteistyön ja suomalaisen arkeologian kehittämisessä
1980-luvulta, ja jälleen yksi suurimmista näytöistä kuinka suomalainen arkeologia pyrki
kansainvälistymään yhteisen kielen kommunikaation avulla. Viitteissä suomi, ruotsi ja englanti
olivat määrällisesti suurimpia juuri suomalaisten tutkijoiden kirjoituksissa, mikä jälleen korostaa
kansallisuuden osuutta. Venäjänkielisten tutkijoiden artikkeleissa suurin osa lähteistä olivat
venäjäksi vaikka artikkelit itse olivat käännetty englanniksi.
Suomen kieli on kuitenkin 1990-luvulla edelleen käytetyin kieli, Suomen Museon lisäksi
Arkeologia Suomessa -sarjassa sekä Muinaistutkijassa. Tämä on ymmärrettävää, sillä kyseessä on
jälleen kerran ero eri julkaisujen kesken. Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjat ovat usein
kokonaisia laajempia tutkimuksia, kun taas esimerkiksi Muinaistutkija on pikemminkin
suomalaisten arkeologien keskeinen julkaisu ja tiedotuslehti. Suomen kielen käyttö on tällöin
oleellista julkaisussa. Mutta vaikka suomalaiset arkeologit kirjoittivat enemmän suomeksi, englanti
on kuitenkin yhä enemmän ja enemmän kasvattanut osuuttaan tutkimuksissa. Englanti on
31
ISKOS 9 1990. 32
Talvio 2002.
23
osoittautunut merkittäväksi kansainväliseksi väyläksi eri maiden tutkijoille, ja ne suomalaiset jotka
halusivat ulkomaalaisten tutkijoiden lukevan teoksiaan ovat selvästi aineiston perusteella tämän
ymmärtäneet, esimerkiksi käännösten käytön kautta.
2.4 Kielellisesti kansainvälinen 2000-luku
Julkaisukieli 2000-luvun julkaisuissa
Nimi Suomi Ruotsi Englanti Saksa Yhteensä
Suomen Museo 72 5 4 - 81
SMYA 6 1 4 - 11
ISKOS - - 24 - 24
Finskt Museum - 3 - - 3
Arkeologia Suomessa 11 - - - 11
Muinaistutkija 258 3 7 - 268
Fennoscandia archaeologica - - 67 3 70
Yhteensä 347 12 106 3 468
Taulukko 4. Julkaisukieli 2000-luvulla
2000-luvulla tilanne on muuttunut huomattavasti siitä mistä 1970-luvulla lähdettiin; englanti on
ottanut ylivoimaisen aseman kansainvälisenä tutkimuskielenä arkeologiassa ja neljäsosa
kirjoitetuista artikkeleista on englanniksi. Saksa sen sijaan on kadonnut melkein kokonaan pois, niin
kirjoituskielenä kuin lähdeviitteistä. On myös hyvä huomioida, että englanti on käytetyin kieli
julkaisuissa jos lukuun ei oteta Muinaistutkijaa. Tilastollisesti tämä osoittaa kuinka suomalainen
arkeologinen tutkimus on huomattavasti kansainvälistynyt ainakin kielelliseltä puoleltaan, iso osa
tutkimuksesta julkaistuna englanniksi eli suurimmalla kansainvälisellä kommunikointikielellä.
Suomen Museon tilanne ei juuri muuttunut 1990-luvulta. Suomi oli edelleen pääsääntöinen kieli ja
artikkeleissa englanti ja ruotsi jakautuivat tasaisesti jolloin kansainvälinen osuus kielessä jää
vähäiseksi. Viitteissä sen sijaan huomaa kuinka yhä enemmän suomalaisten kirjoittamia
englanninkielisiä lähteitä on käytetty, mikä olisi osoitus jälleen kerran osoitus halusta tulla
kuulluksi kansainvälisesti. Ottaen huomioon kuinka suomi ja ruotsi olivat aiemmin pääsääntöisesti
käytettyjä julkaisukieliä suomalaisessa tutkimuksessa, tämä on merkittävä muutos. Taustalla on
24
todennäköisesti vuosikymmenien kuluessa tapahtunut sukupolven vaihdos. Uuden sukupolven
kirjoittajat osaavat englantia laajemmin ja esimerkiksi Internetin myötä kansainvälinen
kommunikointi on tullut yhä helpommaksi. Myös Haggren mainitsee kuinka kansainvälistyminen
lähti enemmin nuoremmista sukupolvista, jolloin englannin vaikutus oli iso.33
Vaikka Suomen Museossa käytettiin pääsääntöisesti suomalaista terminologiaa, joukkoon mahtui
esimerkkejä kuinka kansainväliset termit, toisi sanoen englanninkieliset, ovat löytäneet tiensä myös
suomalaiseen tutkimukseen. Janne P. Ikäheimo käytti alkuperäisiä englanninkielisiä termejä
artikkelissaan suomalaisten käännösten rinnalla: "-- merkittäviä tekijöitä ovat tarkkuus (precision)
eli mittausten toistettavuus ja virheettömyys, herkkyys (sensitivity) eli kyky mitata pieniä
pitoisuuksia ja täsmällisyys (accuracy) --"34
Koska suomenkieliset vastineet ja selitykset tekevät
periaatteessa englannin sisällyttämisestä turhan, voi tästä päätellä että englanti on 2000-luvulla
osittain sulautunut myös suomenkielisen tutkimuksen termistöön. Artikkeleissa käytettiin myös
selviä lainasanoja (esimerkiksi "spektri = kirjo")35
täysien suomennosten sijaan, joka on toinen
osoitus kansainvälisten termien vaikutuksesta suomen kieleen. 1970-luvulla selviä lainasanoja
esiintyi pääosin vain esimerkiksi Ari Siiriäisen artikkeleissa.36
Fennoscandia archaeologica oli jälleen kansainvälisin julkaisu 95% englannin määrällä sekä 5%
saksankielisillä artikkeleilla; kotimaisia kieliä ei käytetty lähteiden lisäksi ollenkaan sekä mukana
oli jälleen ulkomaalaisia kirjoittajia. Yksi huomio joka kuvaa hyvin 2000-luvun muutosta aiempaan
on vuoden 2004 julkaisun ainoa saksankielinen artikkeli. Siinä artikkelin tiivistelmä on kirjoitettu
englanniksi, mikä on kuin peilikuva 1970-tilanteesta jolloin saksaa käytettiin referointikielenä
artikkeleissa. Tästä voi päätellä, ettei saksaa pidetä enää yksinään riittävänä kansainvälisenä
väylänä, vaan se tarvitsee tuekseen myös englannin.37
Mutta loppujen lopuksi päädytään tosiasiaan, että tämän vuosikymmenien kehityksen jälkeen
englanninkielisten julkaisujen määrä vastaa vain kolmanneksen suomenkielisten vastaavista.
Vaikka Muinaistutkija onkin vastuussa suurimmasta suomenkielisestä panoksesta, kotimaisuus
välittyy edelleen vahvasti aineistosta. Jos kansainvälistyminen ja englannin kielen lisääntynyt
käyttö viittaavat haluun osallistua kansainväliseen keskusteluun, eikö englannin kielen aseman tulisi
olla huomattavasti suurempi? Yhä kasvanut toiminta on edelleen keskittynyt pääsääntöisesti
Suomen sisälle. Havaintoon vaikuttavat aineistot, jotka ovat keskittyneet Suomen sisäiseen
33
Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 34
Suomen Museo 2010, 32. 35
Suomen Museo 2010, 34. 36
Suomen Museo 1970. 37
Fennoscandia archaeologica 2004, 23.
25
julkaisuun, mutta taustalla on myös kysymys, kenelle aineistot ja julkaisut ovat tarkoitettu
luettavaksi.
Georg Haggren tuo esiin hyvän näkökulman siitä, miksi iso osa suomalaisesta tutkimuksesta on
suomenkielistä.
"Että jos me kirjoitetaan tänä päivänä kansainvälistä artikkelia, siinä ei kovin paljon voi olla
kotimaista empiriaa. Ketään ei kiinnosta se. Mutta toisaalta sitäkin pitäisi tutkia ja julkaista.
Sitten jos palataan siihen suomalaiseen tutkijakuntaan, se saattaa hyvinkin olla kiinnostunut
siitä empiria puolesta. Ja tavallaan sillä on ei kenellekään hyötyä sen julkaisemisesta vieraalla
ulkomaan kielellä, se ei tavoita suomalaisia eikä ulkomaalaisia. Vieraalla kielellä on tärkeää
että julkaistaan kompakteja artikkeleita ja julkaisuja aiheesta jolla on yleistä kiinnostusta."
Taustalla on siis suomalainen empiria, joka usein hallitsee sekä kiinnostaa kotimaista tutkimusta ja
lukijakuntaa. Samoilla linjoilla oli myös Sirkka Pihlman. jo 80-luvulla todetessaan ettei
anglosaksisilla kielialueilla ole suurta kiinnostusta suomalaista tutkimusta ja arkeologista aineistoa
kohtaan. Vaikka suomalainen kirjoittaisi tutkimuksensa englanniksi, se ei automaattisesti takaa
kiinnostusta kansainvälisellä foorumilla. Aihepiirinkin ja tutkimuskohteen olisi oltava enemmän
kansainvälisesti kiinnostava tullakseen huomatuksi. Kun huomioidaan kuinka suuri osa
tutkimuksista sijoittuu aiheeltaan Suomen sisälle on suomen kieli ymmärrettävä käytäntö
tutkimuskielenä. On kuitenkin huomioitava, että tämä koskee pääsääntöisesti artikkeleita eri
julkaisuissa. Väitöskirjat ovat 2000-luvulla yhä useimmin olleet englanniksi verrattain aiempiin
vuosikymmeniin. Haggrenin mukaan tähän vaikuttaa jo isompi sivumäärä, suurempi tila julkaista
kuin kansainvälisissä artikkeleissa, sekä kuinka englanninkielinen väitöskirja on iso ero
akateemiselle uralle haluavalle. Toisin sanoen, suuremmat julkaisut kuten väitöskirjat on helpompi
suunnata kansainväliselle foorumille kuin Suomen sisäisten julkaisujen artikkelit.38
Mika Lavento mainitsee kuinka kieli määrittää usein mistä suunnasta tietoa tulee ja minne päin voi
tutkimuksiaan suunnata. Esimerkiksi Ranskasta kiinnostuvan on tietenkin osattava ranskaa, kun taas
jos haluaa erikoistua Pohjoismaihin niin sen edellytyksenä on ruotsin osaaminen. Lavennon mukaan
suomen kielen vaikeudesta johtuen iso osa suomalaisista yliopistotaso tutkimuksista julkaistaan
pääosin englanniksi. Näin ollen kansainväliset yleisöt voivat varsin helposti löytää suomalaisen
tutkimuksen, mutta Lavennon mukaan on eri asia että kiinnostaako se. Jälleen nousee esiin kuinka
englannin kieli ei takaa automaattista kiinnostusta kansainvälisesti. Samaa ajattelevat nähtävästi
38
Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Pihlman 1990, 5.
26
myös kustantamot, Lavento pohtii ja mainitsee kuinka esimerkiksi Suomen esihistoriasta ei ole
julkaistu englanniksi yleisesitystä. Syyksi hän arvelee ettei kustantaja odota voittoa sillä.39
Kokonaisuudessaan suomalaisen tutkimuksen vieras kieli on siis muuttunut yhä enemmän
englanniksi ja monet suomalaiset tutkijat julkaisevatkin tutkimuksiaan englannin kielellä
nykypäivänä. Se ei kuitenkaan takaa automaattista kiinnostusta kansainvälisellä foorumilla. Näin
ollen englanniksi julkaiseminen ei minusta nähden automaattisesti edistä suomalaisen tutkimuksen
kansainvälistymistä, vaan myös aihepiirin on oltava kansainvälisesti kiinnostava. Suomen kielen
vaikeudesta johtuen moni artikkeli joka saattaisi puolestaan herättää mielenkiintoa on kielimuurin
takana ja tavoittamattomissa. Samalla tavoin suomalaisten tutkijoiden on opittava kieliä mikäli
heidän tutkimus- ja kiinnostuksenkohteinaan ovat ulkomaalaiset aiheet. Kieli on osa
kansainvälistymisen prosessia, mutta sen tueksi on oltava myös oikea kuulijakunta sekä heitä
kiinnostava sisältö.
39
Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
27
3. Kansainvälisyys sisällössä
3.1 Sisäänpäin kääntynyt 1970-luku
70-luvulla suomalainen arkeologinen tutkimus julkaisuissa oli vahvasti keskittynyt Suomeen. Näin
myös Suomen museossa 70-luvulla aiheet olivat lähes pääsääntöisesti Suomen sisäisiä. Ulkomaille
sijoitetut aiheet ovat yksittäisiä ja niihin lukeutuvat muun muussa Ari Siiriäisen The Gumba and
Athi of Central Kenya - archaeological and oral tradition (SM 1973) sekä Ildikó Lehtisen arvio
teoksesta Unkarin uusimpia kansatieteellisiä käsikirjoja (SM 1978). Vaikka saksan kieli oli 70-
luvulla vahva, jopa niissä sisältö oli pääosin Suomeen liittyvää. Suomenkieliset artikkelit
keskittyvät pääasiallisesti Suomen sisäisiin löytöihin ja materialistiseen kulttuuriin. Kohteina on
vanhoja huonekaluja, arkkitehtuuria, aseita, hauta- ja esinelöytöjä sekä suomalaisia
merkkihenkilöjä. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö kansainvälistä tutkimusta olisi mukana myös
suomalaisissa tutkimuksissa; ne tulevat esiin useissa artikkeleissa vaikkakin vain tekstin viitteinä tai
vertailukohtina.40
Tämä osoittaa varsin selvästi, että suomalainen arkeologinen tutkimus oli seurannut kansainvälisiä
keskusteluja ja ollut niistä tietoinen 70-luvulla. Tästä kiinnostuksesta huolimatta kansainvälinen
tutkimus oli aineiston perusteella hyvin vähäistä. Mitkä tekijät tämän taustalla sitten vaikuttivat?
Petri Halisen mukaan suomalainen tutkimus oli ollut pienestä heikentymisestä huolimatta
kansainvälistä jo 50- ja 60-luvuilla, jolloin suomalaiset tutkijat julkaisivat paljon ja mukana oli
vähintään saksankielinen referaatti. Jotkut rupesivat julkaisemaan 70-luvulla jo englanniksi. Vaikka
aineisto sisällöllisesti keskittyykin Suomeen, kielellinen tarkastelu tukee tätä väitettä kuten
aiemmassa pääluvussa kerrottiin. Matkailu sen sijaan oli vähäistä, mikä näkyy myös 70-luvun
aineistossa. Oletan että taustalla olivat todennäköisimmin pienet resurssit. Tämä yksistään estää
kansainvälisen matkailun ja kontaktien luomisen eri maihin, mitkä ovat kansainvälisen tutkimuksen
keskeisimpiä kohtia. Muutama yksittäinen henkilö kuten Ari Siiriäinen matkustivat, mutta
pääasiallisesti suomalainen tutkimus oli sidottu Suomen maaperälle.41
Ari Siiriäinen oli osallistunut Nubian kaivauksiin 1960-luvulla ja auttoi tallettamaan löydöt sekä
järjestämään karttoja ja piirustuksia.42
Siiriäinen aloitti sittemmin tutkimuksensa Itä-Afrikassa
1970-luvun alussa ja oli Petri Halisen mukaan 1970-luvulla yksi merkittävämpiä kansainvälisyyden
40
Suomen museo -vuosikerrat 1970-1979. 41
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 42
Donner 1998a.
28
nostajia Suomessa. Myös aineistossa Siiriäinen oli yksi aktiivisimmista kirjoittajista joka käsitteli
kansainvälisiä aiheita artikkeleissaan, keskittyen useimmiten juuri Afrikkaan. Georg Haggrenin
mukaan Siiriäinen oli omassa luokassaan. "Teki töitä melkein joka maanosassa. Hän on ihan omaa
luokkaansa, yleensähän tilanne on se että jos suuntaudut kansainvälisesti niin suuntaudut jollekulle
alueelle, mutta hän oli Amerikoissa, oli Afrikassa, oli Kaakkois-Aasiassa ja Venäjällä niin...
Sellaista persoonaa on vaikea löytää." Siinä missä 70-luvulla suomalainen tutkimus oli pääosin
kotimaista, Siiriäinen toi mukaan huomattavasti kansainvälistä väriä aikana jolloin kansainvälisyys
oli tutkimuksessa vielä pienempää.43
Kaiken kaikkiaan Suomi ei ollut kotimaahan keskittyvistä julkaisuista huolimatta täysin sisäänpäin
kääntynyt arkeologisessa tutkimuksessa. Suomen museon sisällöissä näkyy muutenkin kiinnostusta
kansainväliseen tutkimukseen esimerkiksi kirja-arvioissa joista osa on ulkomaisia nimikkeitä,
esimerkkinä vuoden 1978 Suomen museossa. Lisäksi kertomukset Muinaismuistoyhdistyksen
toiminnasta osoittavat että osa kokousten ja esitysten aiheista eivät olleet kaikki suomalaisia. Joten
kuten jo aiemmin todettiin, vaikka suomalainen tutkimus keskittyi pääasiasiassa Suomen maalle,
muusta maailmasta ei oltu eristäydytty.
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjat 70-luvulta jatkavat samaa linjaa kuin Suomen
museo; lähes kaikki julkaisut keskittyvät Suomen sisäisiin tutkimuksiin ja aineistoihin. Kohteina
ovat niin pukumuoti, keramiikka kuin myös taide. Suomalaisia tai suomenruotsalaisia maalareita
käsitellään jopa kahdessa eri työssä, Annabrita Ehrnroothin tutkimuksessa maalari Thomas
Kiempestä (1973) sekä Reino Mähösen työ kirkkomaalari Mikael Toppeliuksesta (1975). Kirkko ja
uskonto onkin jatkuvasti toistuva kohde suomalaisessa arkeologisessa tutkimuksessa kaikissa 70-
luvun julkaisuissa, ja aikakausikirjoista kaksi käsitteli suoraan kirkkoja. Tähän voi
todennäköisimmin vaikuttaa jo se että Suomesta löytyy huomattavasti vanhoja uskonnollisia
arkeologisia aineistoja juuri esimerkiksi kirkkojen muodossa. Myös vanhemman sukupolven
uskonnollisuus voi vaikuttaa aihepiireihin vahvasti mutta tätä on vaikea ruveta olettamaan todeksi.
Voihan olla että kirkkojen suuri määrä on yksinkertaisesti mahdollistanut tutkimuksia ja tarjonnut
tilaisuuksia esimerkiksi juuri väitöskirjoihin. 70-luvun julkaisuissa uskonnollisten materialististen
aineistojen määrä on kuitenkin varsin huomattava niin kristillisissä aiheissa kuin myös
esihistoriallisten uskomusten tutkimuksissa.44
43
Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 44
SMYA 71-79.
29
Poikkeuksen 1970-luvun Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa muodostaa Ella Kivikosken
toimittama Honos-artikkelikokoelma vuodelta 1973. Kyseessä on Pohjoismaiden ja Viron
arkeologien yhteistyössä koottu teos joka koostuu 34 artikkelista ja on kieleltään ja sisällöiltään
monimuotoinen. 70-luvun aineistoissa tämä on yksi osoitus ainakin Pohjoismaisesta yhteistyöstä
arkeologian piireissä, johon suomalaisetkin ovat osallistuneet. Osa artikkeleista käsittelee tietenkin
Suomen sisäisiä aineistoja ja tutkimuksia mutta iso osa sijoittuu myös ulkomaille, pääosin Norjaan.
Mukana on myös esimerkiksi pari Viroon sijoittuvaa kirjoitusta. Aihepiirit vaihtelevat
artikkeleittain mutta suomenkielisissä artikkeleissa kohteina ovat pääosin olleet esineistöt ja niihin
kohdistuvat yksityiskohtaiset tarkastelut. Tämä on suomalaisille artikkeleille tyypillinen piirre sillä
kuten aiemmin on todettu, suuri osa 70-luvun arkeologisista julkaisuista käsittelevät
yksityiskohtaisesti esinelöytöjä.45
Aiemmassa pääluvussa mainittiin kuinka Suomi kuului Saksan kulttuuripiiriin. Tämä voisi myös
olla yksi vaikuttava tekijä siihen miksi kristillinen esineistö sekä kirkot ovat olleet suosittuja
arkeologisissa tutkimuksissa. Olettaisin että saksalaisen keskiajan tutkimuksen mukaisesti myös
suomalaiset tutkijat ovat kunnostautuneet 70-luvulla Suomen keskiaikaisiin kohteisiin. Tätä tukisi
myös saksan kielen suuri määrä 70-luvun julkaisuissa.
Aineistoa läpikäydessä tuli huomattua kuinka usein esinelöydöistä kertovat artikkelit keskittyvät
nimenomaan esineiden hyvin yksityiskohtaiseen läpikäymiseen ja näiden yksityiskohtien ja
piirteiden raportointiin ja vertailuun. Esineistöt ja arkeologiset kaivaukset käydään hyvin tarkasti
läpi ja monet artikkelit koostuivat melkeinpä pelkästään esineen kuvailusta. Kyynisempi voisi
ajatella, että suomalainen arkeologia olisi enemmänkin löytöjen raportointia kuin niiden taustojen
historiallisen merkityksen tutkimusta. Tällä tarkoitan, että usein kaivausten arkeologinen tutkimus
jäisi vain löytöjen perusteelliseen listaamiseen ja raportointiin. Kuten johdannossa mainitsin, tämä
olikin yksi näkökulma ja väite jota lähdin selvittämään tutkimusta aloittaessa, tarkoituksena
selvittää olisiko väitteellä perää.
Petri Halisen mukaan väitteellä on jotain perää.
"Osittain tuo pitää paikkansa siinä mielessä että osittain tuo hallinnollinen arkeologia eli
aikaisemmin puhuttiin pelastuskaivauksista, nykyään enemmänkin sitten tilaustutkimuksesta
tai toimeksiantotutkimuksesta niin se jää usein siihen raporttien tekoon ja luettelointiin, kun
taas... Mutta sitten osa siitäkin aineistosta päätyy myös ihan tieteellisen tutkimuksen piiriin.
45
Kivikoski 1973.
30
Se vähän riippuu siitä että onko se semmoista aineistoa joka antaa mahdollisuuden viedä asiaa
eteenpäin."
Katalogityyppinen tutkimus on siis osa suomalaista arkeologiaa mutta ei kokonaisuus. Halisen
mukaan osa tutkimuksista ovat myös niin pienialaisia ettei niistä saa paljoa tutkimusta aikaiseksi.
Suomalaiset kuitenkin tavoittelevat tieteellistä tutkimusta sekä ovat olleet osana "myös
kansainvälisissä hankkeissa tavoitteina tutkia ja analysoida sitä aineistoa joka meillä on." Lisäksi
mukana on myös yliopistomaailma tutkimuksineen. Näin ollen suomalainen arkeologia ei olisi
pelkkää listausta. Halinen mainitsee myös kuinka kysymys on usein rahasta; kenttätutkimuksiin on
rahaa lähinnä vain pelastuskaivauksissa, kun taas akateemiseen tutkimukseen on hankala saada
rahaa jolloin isoja tutkimuksia ei pystytä toteuttamaan. Tämä on yksi syy miksi suomalainen
arkeologinen tutkimus voi vaikuttaa joissain tapauksissa löytöjen listaamiselta.46
Myös Pirjo Rankama tuo esiin kuinka resurssien puute 80-luvulla oli yksi merkittävä syy
vähäisemmälle tutkimukselle. Vähäinen julkaisutoiminta johtaisi siihen ettei töitä tunnettaisi ja
tämä taasen vaikuttaisi siihen että uusiin hankkeisiin olisi vaikea saada rahoitusta. Hän mainitsee
lainmukaisten pelastuskaivausten tuottaneen paljon jatkuvaa aineistoa, mutta suurin osa jää
varastoon ilman toivoa jatko-käsittelystä.47
Georg Haggren ottaa kantaa näkökulmaan seuraavasti:
"Ja sitten täytyy arkeologiassa muistaa kuitenkin myös se että tutkimuskohteena on
materiaalinen kulttuuri ja esimerkiksi löytöjen kohdalla me tarvitaan katalogeja yhtälailla kuin
vanhemman historian puolella tarvitaan lähdejulkaisuja tai käytetään arkistoa – oikeastaan me
tarvitaan lähdejulkaisuja ja sen takia on tärkeätä että myös julkaistaan katalogityyppistä
tutkimusta joka ei välttämättä tänä päivänä ole sitä kaikkein helpoiten rahoitettavissa olevaa,
mutta sitäkin tarvitaan."48
Haggren tuo esiin hyvän huomion siitä, kuinka näitä yksityiskohtaisia raportteja myös tarvitaan
arkeologisessa tutkimuksessa. Vaikka lukijan näkökulmasta julkaisu joka keskittyy
yksikyiskohtaisesti kuvailemaan esineistöä saattaisi vaikuttaa yksipuoliselta listaukselta, tutkijalle
tämä julkaisu voisi olla hyvinkin suuri apu omassa tutkimuksessa. Löytöjen yksityiskohtaiset
raportoinnit ovat oleellisia arkeologiselle tutkimukselle kokonaisuudessa. Esimerkiksi paikallisten
esihistorian kirjoittamisessa tai muinaisjäännöstyyppien levinnän perusteella tehtävissä
46
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 47
Muinaistutkija 1/1985, 6–7. 48
Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
31
asutuskartoissa arkeologiset inventointitulokset ovat avuksi. Arkeologisen tutkimuksen tarpeisiin
kaivaukset ja niiden yksityiskohtaiset raportit ja listaukset ovat välttämättömiä.49
Heikki Matiskainen totesi Muinaistutkijassa 80-luvulla, että 70-luku oli tuleva säilymään synkkänä
periodina julkaisuaktiviteetin kannalta. Tällä hän viittaa julkaisujen niukkuuteen ja pohtii
kirjoituksessaan myös, onko taustalla niin sanotusti pallon häviäminen sen oleminen vieläkin
hukassa. Minne katosi tutkimuksen into ja miksi useat ovat tutkimusten sijaan "sekoilleet erilaisilla
projekteilla"; Matiskainen kysyi tätä kaikkea ja pohti lisäksi suomalaisen arkeologian kansainvälistä
identiteettiä. Aineiston perusteella onkin tuettava hänen mainitsemaansa niukkuutta, sillä verrattuna
myöhempiin vuosikymmeniin 1970-luvun arkeologiset julkaisut jäävät huomattavasti
vähemmäksi.50
3.2 Maltillinen 1980-luku
Suomen museon jatkaa 80-luvulla suurin piirtein samoilla linjoilla kuin 70-luvulla. Aiheet ovat
pääosin edelleen Suomen sisäisiä, mutta viittauksia ja vertauksia muiden maiden tutkimuksiin on
varsin runsaasti läpi 80-luvun artikkeleiden. Esimerkiksi suomalaisia esinelöytöjä ja materiaalista
kulttuuria eri aikakausilta, kuten pronssikaudelta, vertaillaan useammassa artikkelissa muiden
maiden vastaaviin. Tämä antaa osviittaa jälleen kuinka suomalaiset tutkijat ovat olleet tietoisia
tutkimuksista arkeologian kansainvälisissä piireissä, mikä onkin odotettavissa sillä tutkijan tulisi
olla ajan tasalla aiheestaan tehdyistä tutkimuksista. Artikkeleiden aiheet ovat vaihtelevia mutta
jälleen esimerkiksi kirkolliset esineistöt ja arkkitehtuurit esiintyvät lähes jokaisessa julkaisussa.
Yksittäisiin löytöihin keskittyviä artikkeleita on runsaasti sekä pukeutuminen ja keramiikka ovat
varsin suosittuja kohteita. Myös esihistorialliset kulttuurintutkimukset ja esineistöt ovat toistuvia
aiheita. Kiinnostus esihistoriaan kasvoi 80-luvulla mikä näkyy myös suomalaisissa julkaisuissa.
Kiinnostuksen kasvuun vaikuttivat merkittävät uudet löydöt sekä tiedotusvälineissä käyty
keskustelu muinaisjäännesuojelusta.51
Suomeen keskittyvistä aiheista huolimatta on kuitenkin huomattavissa kasvavaa kansainvälisyyttä.
80-luvun julkaisuissa aiemmin mainittua muiden maiden tutkimuksiin viittailua teksteissä on
mielestäni hieman enemmän nähtävissä kuin 70-luvulla. Vaikka Suomen ulkopuolelle sijoittuvat
49
Paula Purhonen, Museoviraston esihistoriantoimiston kaivaukset ja inventoinnit 1986-1987. Arkeologia Suomessa 1986-1987, 12. 50
Heikki Matiskainen, 2000-toimikunnan mietinnöllä kolmannelle vuosituhannelle. MT 1/1985. 51
Suomen Museo -vuosikerrat 1980–1989; Paula Purhonen, Museoviraston esihistoriantoimiston kaivaukset ja inventoinnit 1986-1987. Arkeologia Suomessa 1986-1987, 14.
32
artikkelit ovat edelleen vähäisiä, ymmärrettävästi koska julkaisu on Suomen museo, niitäkin löytyi
muutama enemmän. Pääasiallisesti kansainvälinen huomio oli Pohjoismaissa, Itä-Euroopassa sekä
parissa tapauksessa myös Afrikassa. Arviossaan teoksesta South African Journal of Ethnology
Juhani V.E Lehtonen puolestaan mainitsee, kuinka Etelä-Afrikan kansantieteen tutkimus on jäänyt
Suomessa lähes tuntemattomaksi.52
80-luvulla yhteistyö oli vahvaa erityisesti Neuvostoliiton kanssa. Suhteita oli paljon sekä kontaktit
aktiivisia. Halinen kertoo:
"Sitten 80-luvulla Venäjä oli vahva sen takia että oli tämä suomalais-neuvostoliittolainen
yhteistyötoimintakomitea jonka kautta suomalaiset ja venäläiset tapasivat suhteellisen
säännöllisesti vuoroin siellä, vuoroin täällä ja siinä oli määrätty ydinporukka mutta siihen
pääsi mukaan myös muita. Ei tarvinnut olla virkaa päästäkseen osallistumaan näihin
symposiumeihin."
Aktiivisen ja säännöllisen kanssakäymisen myötä päästiin tutustumaan neuvostoliittolaisiin
arkeologeihin joista osa on Halisen mukaan edelleen mukana ja työskentelee asemissa Pietarissa ja
Moskovassa; "--osa yliopiston puitteissa tekee tutkimusta ja suomalaisilla ollut suhteellisen vilkkaat
kontaktit heihin", Halinen mainitsee. 80-luvulta alkaen neuvostoliittolainen yhteistyö oli siis iso osa
suomalaista arkeologista tutkimusta ja mahdollisti kontaktien luomisen joista osa on kestänyt
vuosien jälkeenkin.53
Arkeologia Suomessa -sarja alkoi ilmestyä vuonna 1985. Jo esipuheessa kerrotaan kuinka
suomalainen arkeologinen tutkimustoiminta on kasvanut jatkuvasti sekä osallistuvien joukko
lisääntynyt. Museoviraston ja Helsingin sekä Turun yliopistojen lisäksi mukaan tuli muitakin
yhteisöjä, museoita, kesäyliopistoja ja kotiseutuyhdistyksiä. Kasvanut toiminta hankaloitti
viimeaikaisten kenttätöiden tulosten saatavuutta arkeologian piireissä, jolloin Arkeologia Suomessa
perustettiin tätä pulmaa paikkaamaan. Vaikka sarjan julkaisut keskittyvät jälleen nimen mukaisesti
Suomen sisäiseen arkeologiaan, niissä ei mainittu läpi 80-luvun juurikaan kansainvälisiä
yhteishankkeita Suomen maaperällä tai muuallakaan.54
Vuonna 1985 julkaistu ISKOS 5 on kuitenkin merkittävä kansainvälisen yhteistyön tulos. Siihen on
koottu pohjoismaisen konferenssin artikkeleita arkeologiasta ja koostuu lukuisista eri kirjoittajista
kaikista Pohjoismaista. Aiheina ovat erityisesti metodit sekä erinäiset tutkimukset jotka sijoittuvat
52
Suomen museo 1985, 135. 53
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 54
Arkeologia Suomessa 1985, 5.
33
niin Suomeen, Norjaan, Tanskaan kuin Ruotsiinkin ja eri aikavälille esihistoriasta historialliseen
aikaan. Kansainvälisestä näkökulmasta tämä oli merkittävä julkaisu ja osoitus pohjoismaisesta
yhteistyöstä arkeologisessa tutkimuksessa.
80-luvulla Skandinavia tulikin vahvasti mukaan suomalaiseen arkeologiaan ja siellä oli paljon
henkilökohtaisia kontakteja, esimerkiksi Eero Muurimäellä oli Norjan Tromssaan vahvat kontaktit.
Myös Viro tuli mukaan 80-luvulla kun arkeologian opiskelijat tutustuivat Valter Langiin, Tarton
yliopiston professoriin, aineyhdistyksen tehdessä matkan Tallinnaan. Tätä kautta syntyivät
suomalaisten arkeologien kontaktit Viroon jotka lisääntyivät Viron itsenäistyttyä. Pohjoismaat
olivat vahvasti esillä myös arkeologian koulutuksessa, sillä 80-luvulla kansainvälisyydeksi
miellettiin pääasiallisesti Pohjoismaat ja Eurooppa. Pohjoismaiset kurssit ja tentit hallitsivat isoa
osaa opetuksesta; Halinen muistelee kuinka tenttiin saattoi joutua lukemaan viiden tai kuuden eri
kielen kirjoja ja ne liittyivät pääasiallisesti pohjoismaisiin kysymyksiin. Kun Ari Siiriäinen nousi
professoriksi 80-luvulla, kansainvälisyys muuttui lähialueesta maailman arkeologiaksi. Eurooppa
laajeni ja mukaan tulivat Afrikka, Etelä- ja Pohjois-Amerikka ja vähäisemmin Aasia. Siiriäisellä oli
ollut projekteja niin Afrikassa kuin Etelä-Amerikassakin ja hänellä oli myös kontakteja
Yhdysvaltoihin. Jokainen joutui tutustumaan maailman arkeologiaan ja Siiriäisen aikana yhteydet
muuttuivat.55
Kasvavasta kansainvälisyydestä huolimatta ulkomaille matkailu oli arkeologian opiskelussa vielä
vähäistä 80- ja 90-luvuilla. Moni kävi ulkomailla mutta nämä olivat enemmänkin vain lyhyitä
visiittejä, tutustumis- tai työkäyntejä sekä opiskelua vaihdossa. Ne olivat Halisen mukaan
yksittäistapauksia ja ulkomaille lähtemisen eteen joutui tekemään enemmän töitä kuin nykypäivänä.
Mielenkiintoa ulkomaita kohtaan oli todennäköisesti yhtä paljon kuin nykyäänkin, mutta resurssit
olivat pienemmät sekä nykyaikana matkustamista helpottavia järjestöjä ja systeemejä kuten EU ei
vielä ollut. Kyseessä olivat siis yksilöiden tekemät omat päätökset ulkomaille lähtemisestä eikä
tämä ollut vielä yhtä yleistä kuin myöhemmin 2000-luvulla; kynnys lähteä oli isompi.56
Muinaistutkija aloitti julkaisunsa 1984, vaikka lehden nimi ei vielä ollutkaan Muinaistutkija vaan
Suomen Arkeologisen seuran tiedotuslehti. Se perustettiin toimimaan keskustelualustana
suomalaisten arkeologien kesken ja toimimaan kanavana arkeologisten piirien tiedottamiselle. Jo
ensimmäisessä numerossa muutama artikkeleista nostaa esille sekä Suomessa vallinneen
resurssipulan kuin myös kansainvälisyyden. Tuija Rankama toteaa artikkelissaan Onko Suomessa
55
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 56
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
34
arkeologiaa? kuinka ollessaan Iso-Britanniassa hän oli saanut kuulla samaisen kysymyksen
useampaan kertaan. Brittiläiset kollegat olivat tietoisia joissain määrin Norjan, Ruotsin ja Tanskan
arkeologiasta mutta Suomen kohdalla oli "täydellinen aukko".
Syinä voisivat olla kielirajoitukset joita Rankama pohtii artikkelissaan; suomeksi kirjoitetaan kun
ketään muuta ei kiinnosta kun taas ruotsiksi jäädään vain Pohjoismaiden piiriin. Aiemmassa
pääluvussa toinkin jo esiin näkökulman jonka mukaan suomalaiset kirjoittavat toisille suomalaisille
koska Suomen empirian sävyttämälle tutkimukselle ei olisi juurikaan kiinnostusta ulkomailla.
Rankama vihjaa puolestaan ettei kiinnostusta saada aikaan ellei kirjoiteta enemmän englanniksi ja
tarjota mahdollisuutta tutustumiseen. Lisäksi Rankama toteaa toisen suuren ongelman olevan
vähäinen julkaisutoiminta Suomessa, mikä oli pahasta myös ulkomaisten kontaktien kannalta.
Isompi julkaisutoiminta ja englanniksi kirjoittaminen toisivat Rankaman mukaan ulkomaisia
kontakteja sekä kongressikutsuja joista olisi hyötyä myös metodiikan kehittämisessä.
"Suomalaisilla tutkijoilla sen enempää kuin muillakaan ei ole varaa pysytellä erillään
kansainvälisen tutkimuksen valtavirtauksista."57
Metodologinen ja tekninen tutkimus on Suomen arkeologiassa seurannut muuta maailmaa, vaikka
ehkä hieman jäljessä. Muinaistutkijan numerossa 3/1984 Matti Leino ja Lauri Pesonen kirjoittavat
arkeomagnetismin käyttöönotosta Suomessa, sen kokeilusta sekä tuloksista joita voidaan käyttää
arkeologiassa hyväksi suotuisissa olosuhteissa. Artikkelin lopussa mainitaan ettei geofysiikan
tarjoamia mahdollisuuksia oltu toistaiseksi käytetty Suomessa paikantamaan peittyneitä
arkeologisia kohteita.58
Suomalainen arkeologia oli tietoinen alansa kehityksistä ja seurasi suuntauksia varsin tarkasti, mutta
loppujen lopuksi omaa innovaatiota oli hankala kehitellä. Mika Lavento mainitsee Suomen
ongelmaksi pienen toimijakunnan jolloin on vaikea kehitellä keksintöjä. Samaa mieltä on myös
Petri Halinen jonka mukaan syynä on se että Suomessa arkeologinen piiri on varsin pieni. Tämä
tarkoittaa esimerkiksi sitä että muun maailman tuhat arkeologia kehittävät enemmän metodeja kuin
kymmenen Suomessa. Nämä kymmenen puolestaan pystyvät seuraamaan kehitystyötä mutta
varsinainen kehitystyö on tehty muualla. Tätä kautta sitten on saatu uutta tekniikkaa Suomeenkin,
esimerkiksi Tapani Tuovinen mainitsee Muinaistutkijassa kuinka muut maat ovat olleet
aktiivisempia ohjelmistotuotannossa, ja Turkuun hankittiin k-keskiarvoinen klusterianalyysi sekä
spatiaalianalyyttinen MRPP-ohjelma. Mutta vaikka suomalainen arkeologia ei ole ollut uusien
57
Muinaistutkija 1/1984, 6–7. 58
Matti Leino & Lauri Pesonen, Arkeomagnetismi – uusi fysikaalinen tutkimushaara Suomessa. Muinaistutkija 3/1984, 12–16.
35
kehitystöiden innovaation kärjessä, Suomessa on Halisen mukaan kuitenkin sovellettu muualta
opittuja omiin tutkimus- ja kehitystöihin omiin olosuhteisiinsa. Näin suomalainen arkeologia luo
omat piirteensä.59
Halinen jatkaa:
"Ja tietysti sitten Suomessa on omanlaisensa erityispiirteet joita ei välttämättä muualla ole
mikä taas on vaikuttanut siihen että Suomessa esimerkiksi tämmöinen luonnontieteellinen ja
arkeologinen määrätyiltä osin on ollut täällä jo huomattavasti edistyksellisempää kuin
missään muualla [--] On huomioitu ympäristökehitys jolloin sitten tavallaan suomalaiset ovat
perehtyneet siihen asiaan monta kertaa paremmin kuin muut. Suomalaisilla on ollut paljon
annettavaa myös sitten ympäristön arkeologian näkökulmasta."
Tämän perusteella vaikka suomalainen arkeologia ei olekaan suuri tai hyvin tunnettu maailmalla,
sillä on kuitenkin omanlaisensa piirre juuri ympäristötutkimuksen kautta joka nostaa suomalaisen
arkeologian muista erilleen. Lisäksi Suomen omat olosuhteet ovat vaikuttaneet siihen, ettei kaikki
ulkomaan arkeologian tekniikoita ole voitu toteuttaa sellaisinaan. Halinen mainitsee esimerkkinä
ilmakuvauksen joka sopii hyvin Iso-Britannian aukeille maille, mutta Suomen metsäinen ja peittävä
maasto puolestaan on tehnyt siitä lähes mahdottoman. Näin ollen mikä toimii muun maan
arkeologiassa ei välttämättä sovellu suomalaiseen arkeologiseen tutkimukseen. Tämäkin on luonut
haasteensa ulkomaan arkeologian kehitystyön toteuttamisessa Suomessa.60
Mutta vaikka jokin ei sovellu Suomeen, joku toinen tekniikka on puolestaan saanut omalaatuista
nostetta juuri Suomessa. Halisen mukaan 2007–2008 ilmalaserkeilaus on kehittynyt Suomessa ja
tullut arkikäyttöön. Siitä on tullut iso asia juuri Suomessa koska se mahdollistaa peittyneiden
arkeologisten kohteiden havaitsemisen ilmasta, mikä on omiaan juuri Suomen kaltaiseen maastoon,
ei välttämättä muiden maiden. Näin ollen ilmalaserkeilaus on saanut Suomessa erityistä nostetta ja
kun saatiin "puut pois" niin se toi Suomen takaisin teknologisen kehityksen kärkeen, mihin
puolestaan ilmakuvaus ei pystynyt. 61
Vuoden 1985 ensimmäisissä Muinaistutkijan numeroissa keskusteltiin useamman henkilön voimin
suomalaisen arkeologian tulevaisuudesta sekä koulutuksesta. Huolta oli muun muussa tietokoneiden
roolista tutkimuksessa sekä koulutuksen ja uuden sukupolven arkeologien tulevaisuudesta, mistä
59
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Tapani Tuovinen, Arkeologista tietojenkäsittelyä Turussa. Muinaistutkija 4/1984, 11–14. 60
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 61
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
36
kirjoittajat väittelivät keskenään. Arkeologinen tutkimus nähtiin ahtaalla yhteiskunnassa ja
ehdotuksia aseman parantamiseksi oli keskusteltava. Suomen arkeologian asemaa pohdittiin myös
Derek Fewsterin artikkelissa Arkeologin i Finland, en vetenskap? (MT 2/1985). Keskustelusta on
nähtävissä tutkijoiden huoli suomalaisen tutkimuksen kansainvälisestä asemasta sekä
tulevaisuudesta; arkeologiaa oli saatava kehitettyä ja asemaa parannettua Suomessa. Samaisena
vuonna järjestettiin myös 17. pohjoismainen arkeologiakokous Turussa 19.-23. elokuuta 1985.
Järjestelystä vastasi Turun yliopiston arkeologinen osasto.62
Suomalaisen arkeologian ongelmat värittävät hyvin paljon 1980-luvun aineistoa. Pirkko-Liisa
Lehtosalo-Helander moittii Suomea vähäisestä kiinnostuksesta muinaisjäännöksiä kohtaan yhdessä
kirjoituksistaan ja nostaa esille suuren työttömien määrän valmistuneiden arkeologien keskuudessa.
Heikosta tilanteesta, rahoituksen puutteesta ja suuntautumisesta maailmalle keskustellaan läpi
vuosikymmenen, mutta se näkyy myös konkreettisemmassa muodossa. Vuonna 1986
Muinaistutkija julkaisi vain yhden numeron ja seuraavana vuonna 1987 puolestaan ei ilmestynyt
yhtään numeroa. Pääkirjoituksissa usein kiitellään tai patistellaan kirjoitusten vähyydestä. 80-luvun
jälkeen lehti ei kuitenkaan ole enää pitänyt taukoja sekä kirjoitusten määrä on kasvanut erityisesti
2000-luvulla. Voi olla että kyseessä oli vain uuden julkaisun epävarmat ensiaskeleet 80-luvulla
ennen asemansa vahvistumista, mutta muun aineiston perusteella voi päätellä epävarmuuden
vaivanneen koko arkeologian alaa Suomessa. 63
3.3 Muutoksen tuulet 1990-luvulla
Suomen museon julkaisuissa on 90-luvulla nähtävissä pientä kasvua kansainvälisten aiheiden
määrässä. Suurin osa sijoittuu edelleen Suomeen mutta melkein joka vuosikerrasta löytyy artikkeli
joka käsittelee kansainvälistä aihetta. Näistä artikkeleista useammat sijoittuvat Itä-Eurooppaan;
Ildikó Lehtinen on pitkin 90-lukua kirjoittanut Itä-Euroopasta artikkeleita. Osa kansainvälisistä
artikkeleista Suomen museon julkaisuissa 90-luvulla on siis saman henkilön kirjoittamia. Mutta
eivät kuitenkaan kaikki; kansainvälistä aihepiiriä edustavat muun muussa artikkelit etnograafisista
esineistä. Koska kyseessä on Suomen museo on jälleen odotettavissa pääosin Suomeen sijoittuvia
artikkeleita.
Kansainvälisyys ei kuitenkaan jäänyt vain artikkeleihin. Esimerkiksi vuonna 1995 lokakuun 5.
päivänä tutkija Pirjo Varjola piti esitelmän "Ernest Ericksonin kokoelma Pohjois-Amerikan
62
Muinaistutkija 1/1985; Muinaistutkija 2/1985. 63
Muinaistutkija 2/1989, 4–5.
37
intiaanien taidetta Suomen Kansallismuseossa. Yleisetnografisen kokoelman kartutusta 1900-
luvulla". Aiheena tämä on aineiston pohjalta merkittävä, sillä 90-luvulle tultaessa amerikkalaiset
aiheet olivat varsin harvassa. Kansainvälisyys oli suurimmalta osin sijoittunut Eurooppaan. Muuten
aiheet olivat edelleen suhteellisen samanlaisia kuin aiemmilla vuosikymmenillä. Arkkitehtuuri ja
keramiikka olivat suosittuja aiheita ja kirkot olivat edelleen usein aiheina artikkeleissa.64
Kuten jo aloittaessaan 80-luvulla Muinaistutkija nosti esiin jatkuvaa keskustelua arkeologian
tulevaisuudesta. Eri osia kritisoidessa ja kehitysideoita jaellessa esiin nousi myös kansainvälisyys.
Leena Lehtinen mainitsee suoraan kansainvälisyyden yhtenä kehitysehdotuksistaan; hän toteaa
kuinka on erittäin tärkeää antaa nuorille opiskelijoille mahdollisuus matkustaa ulkomaille jo
opintojensa alkuvaiheissa. "Suomen arkeologisen seuran tulee aktivoida yliopistojen laitoksia
kansainvälistymään ja hankkimaan opiskelijoille ulkomaisia opiskeluapurahoja", Lehtinen kertoo.
Hänen mukaansa näin saataisiin Suomeen enemmän "itsenäisiä ja rohkeita arkeologeja" jotka
kehittäisivät alaa eteenpäin.65
Juuri arkeologien välisestä keskusteluista käy parhaiten ilmi halu kehittyä ja kansainvälistyä. Ari
Siiriäinen oli jälleen yksi henkilö joka useampaan otteeseen painotti kansainvälisyyden tärkeyttä ja
moni muukin kirjoittaja jakoi kritiikkiä 90-luvun alussa muun muussa Museovirastosta sekä
arkeologian koulutuksesta. Siiriäinen toteaa kirjoituksessaan "Mitä yliopiston arkeologiselle
koulutukselle tulisi tehdä?" kuinka esimerkiksi opettajan tulisi käyttää eri kanavia saadakseen
opiskelijoita tutkimusprojekteihin ennen kaikkea ulkomaille ja myös oppiin ulkomaalaisiin
yliopistoihin. Lisäksi Siiriäinen mainitsee kuinka muokkaus on aloitettava jo "alkeista,
opiskelijoiden asenteiden muokkaamisesta". Siiriäisen mukaan monilla opiskelijoilla oli suuria
odotuksia esimerkiksi kansainvälisyydestä ja pettyivät huomatessaan kuinka ensin oli tehtävä
kovasti töitä kotimaassa ennen uran aukeamista ulkomailla.66
Keskustelu tyrehtyi välillä pariksi vuodeksi mutta virisi pian uudestaan läpi 90-luvun. Mitä
puolestaan tulee artikkelien sisältöihin yleisesti on Muinaistutkija huomattavasti kansainvälisempi
aiheiltaan muihin aineistoihin verrattaessa. Vaikka Suomeen liittyvät kirjoitukset ovat enemmistö,
mukaan mahtuu myös useampi kirjoitus ulkomaille sijoittuvista kohteista ja aiheista. Erityisesti
mitä myöhemmälle 90-lukua mennään, sitä enemmän kansainväliset aiheet näkyvät artikkeleissa.
Muinaistutkija 1990-luvulla antaa hyvän kuvan suomalaisen arkeologian kehityksestä sekä
64
Suomen museo -vuosikerrat 1990-1999. 65
Leena Lehtinen, Suojelusta ja vähän muustakin. Muinaistutkija 1/1991, 11–18. 66
Ari Siiriäinen, Mitä yliopiston arkeologiselle koulutukselle tulisi tehdä? Muinaistutkija 2/1991, 4–7.
38
keskustelusta. Arkeologia ei ollut kääntynyt vain Suomen sisälle vaan mielenkiintoa ja keskustelua
suunnattiin myös kansainväliselle tasolle. Aineistosta Muinaistutkija oli monipuolisin julkaisu.67
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoista 90-luvulla osa oli huomattavasti
kansainvälisempää kuin aikaisemmilla vuosikymmenillä, vaikkei määrällisesti edelleenkään nousta
(sisältöön keskittyessä) kuin muutamaan julkaisuun. Ero aiempiin vuosikymmeniin kuitenkin nousi
esiin. Jussi-Pekka Taavitsainen teki oikeastaan jo 1980-luvulla tutkimuksensa joka julkaistiin
vuonna 1990 nimellä Ancient Hillforts of Finland. Vaikka aihe onkin Suomeen sijoittuva jälleen
kerran, julkaisu on minusta nähden selkeästi suunnattu kansainväliselle yhteisölle sisällöltään. Yksi
huomattavia kansainvälisiä julkaisuja SMYA:n julkaisuissa oli myös Gustaf Donnerin The Finnish
Nubia Expedition to Suidanese Nubia 1964-65 Volume I-II (1998). Kahteen julkaisuun oli koottu
Donnerin kuoleman jälkeen hänen aineistonsa kaivauksilta Nubiassa 1960-luvulla. Kyseessä oli
poikkeuksellinen tutkimushanke jossa mukana oli myös suomalaisia tutkijoita.68
Pirjo Uinon Muinais-Karjala, Arkeologisia tutkimuksia (1997) on hyvä osoitus kuinka Suomen ja
Venäjän arkeologinen yhteistyö syntyi ja kasvoi 80-luvulta 90-luvulle. Uino kertoo esipuheessaan
kuinka hän oli vuonna 1984 ensimmäinen länsimaalainen tutkija joka päästettiin osallistumaan
Staraja Ladogan kaivauksiin. Julkaisussa hän kertoo kokemuksistaan ja matkoistaan Karjalassa sekä
mainitsee kontakteja joita hän on sinne luonut. Venäjä ja sitä aiemmin Neuvostoliitto olikin koko
aineiston perusteella yksi suurimpia yhteistyökumppaneita tutkimuksissa Suomen kanssa 90-luvun
arkeologiassa osallistuen esimerkiksi konferensseihin. Toinen esimerkki suomalaisesta ja
venäläisestä/neuvostoliittolaisesta yhteistyöstä oli suomalais-neuvostoliittolainen
arkeologisymposiumi joka järjestettiin Tallinnassa 10.-16.5.1990. Teemana oli suomalais-
ugrilaisten ja slaavien kansanperintö. Samanlaisia symposiumeja järjestettiin pitkin 90-luvun
alkupuolta.69
Vuonna 1997 julkaistu ISKOS 11 on omistettu kokonaan pohjoismaisen konferenssin esityksille.
The VII Nordic Conference on the Application of Scientific Methods in Archaeology pidettiin
Savonlinnassa 7.–11.9.1996 ja osallistujia oli 65 henkilöä eri Pohjoismaista, pääasiassa Ruotsista,
Suomesta ja Venäjältä mutta muutama yksittäinen osallistuja oli myös Puolasta, Sakasta, Virosta ja
Latviasta. Kirjoitukset ovat pääosin englannin kielellä. Niiden aiheet keskittyvät nimen mukaisesti
erinäisiin metodeihin joita on käytetty projekteissa ja kaivauksissa eri alueilla pohjoista Eurooppaa.
ISKOS 11 on jälleen yksi julkaisu joka keskittyy kansainväliseen konferenssiin arkeologian alalla.
67
Muinaistutkijan 1990-1999 vuosien julkaisut. 68
Taavitsainen 1990; Donner 1998. 69
Uino, 1997; Muinaistutkija 4/1990, 6.
39
Verrattaessa aiempiin vuosikymmeniin näiden konferenssien ja julkaisujen määrässä on nähtävissä
lisääntymistä.70
1990-luvulla suomalainen arkeologia alkoi osallistua kansainväliseen yhteistyöhön enemmän kuin
aiempina vuosikymmeninä. Muutos ei kuitenkaan ollut äkkinäinen. Vielä 90-luvun alussa
suomalaisten tutkijoiden määrä joka osallistui tieteellisiin kokouksiin oli varsin pieni. Syyskuussa
1993 Vejlessä järjestetyssä pohjoismaisessa arkeologiakokouksessa oli Suomesta esitelmänpitäjiä
vain kolme. Oulussa järjestettyyn kongressiin kesäkuussa 1993 puolestaan osallistui vain yksi
museovirastossa työskentelevä arkeologi ja Jyväskylässä 1995 järjestettyyn kongressiin oli
ilmoittautunut vain kuusi. Suomalaisten osallistuminen kansainvälisiin tilaisuuksiin
esitelmänpitäjinä oli tämän perusteella valitettavan vähäistä. Paula Purhosen mukaan syitä tähän
olivat ensinnäkin että vain hyvin pienellä osalla Suomen arkeologeista oli vakinainen virka, sekä
toiseksi Suomen Akatemia ei enää avustanut tieteellisiin kokouksiin osallistumista. Näin ollen
arkeologeista vain muutamilla oli realistinen mahdollisuus osallistua ulkomailla järjestettyihin
kokouksiin.71
Purhonen nostaa esiin kaksi kongressia joihin hän on itse päässyt osallistumaan. Ensimmäinen on 8.
fennougristikongressi Jyväskylässä 10.-15.8.1995. Osanottajia oli 24:sta maasta noin tuhat,
enemmistö suomalaisia. Mukana oli kuitenkin myös suuria ryhmiä Virosta, Venäjältä ja Unkarista.
Kaukaisimmat osallistujat olivat Japanista, Kanadasta sekä USA:sta. Verrattaessa aiempiin
vuosikymmeniin tämänkokoinen kansainvälinen kongressi Suomessa on mielestäni huomattava
askel eteenpäin kansainvälisessä yhteistyössä. Kongressin koosta huolimatta arkeologia oli
kuitenkin vaatimattomasti edustettuna, esitelmiä ollen vain 23. Tämä on harmi sillä suurempi
osallistujamäärä olisi voinut teoriassa mahdollistaa useamman arkeologisen kontaktin solmimisen.
Pohtiessaan kysymystä mitä on suomalais-ugrilainen arkeologia Purhonen nostaa esiin kuinka
Venäjällä ja Baltialla suomalais-ugrilaisella arkeologialla on tärkeä asema, sekä kielitieteen ja
arkeologian tutkimustulosten yhteensovittamisen kongressissa. Kongressissa esitelmöitiin
kielisukulaisuuksista, mitkä herättivät mielenkiintoa sekä ovat hyvä osoitus kuinka suomalainen
arkeologia voidaan kansainvälisesti yhdistää Pohjois-Eurooppaan kielitieteen kautta. Arkeologisen
symposiumin teema oli jääkauden jälkeisen asutuksen suhde nykyiseen asutukseen ja esitelmät
kertoivat aiheesta antropologian, kielitieteen ja arkeologian näkökulmista. Lisäksi sunnuntain
retkikohteina olivat Kuhmoisen linnanvuori, Hämeen museon perusnäyttely sekä Valkeakosken
70
ISKOS 11,1997. 71
Paula Purhonen, Museoviraston arkeologisesta tutkimustoiminnasta kymmenvuotiskaudella 1985–1994. Arkeologia Suomessa 1990-1992, 25; Paula Purhonen, Kaksi kansainvälistä kongressia. Arkeologia Suomessa 1993-1994, 47–52.
40
Rapolan muinaismuistoalue. Näin ollen voin todeta että suomalainen (erityisesti esihistorian
tutkimus) saatiin loppujen lopuksi varsin mukavasti esille, vaikka kongressin arkeologinen osuus
jäikin ohueksi. 72
Purhonen mainitsee myös kuinka arvokasta oli muiden lähitieteiden edustajien kanssa käyty
keskustelu josta tuli ilmi suomalaisen juuria koskevan symposiumin kaltaisen monitieteellisen
kokouksen tarpeellisuus. Tämä on ehdottoman tärkeä huomio, sillä vaikka arkeologisten esitysten
osuus on harmillisen pieni, se ei estä arkeologisia tutkijoita solmimasta kontakteja muiden maiden
edustajien kanssa eri tutkimusaloille. Yhteistyö eri alojen välillä voi loogisesti avata kansainvälisiä
ovia myös arkeologialle. Myös Petri Halinen painottaa kuinka muiden tutkimusalojen kautta
saadaan kontakteja muualle, esimerkiksi geenitutkijoilla on kontakteja Saksaan ja Tanskaan.73
Venäjä oli vahvasti edustettuna kongressissa mikä näkyi muun muussa venäjänkielisten esitelmien
suuressa määrässä. Arkeologisten esitelmien täysipainoisuus jäi Purhosen mukaan vähäiseksi
esitelmien keskittyessä venäjän kielen lisäksi paikallisiin teemoihin. Suomalaisia esitelmöijiä
puolestaan olivat muun muussa Ari Siiriäinen ja Mirja Miettinen. Suomalaiset esitelmät keskittyivät
Siiriäisen esitelmää (Katsaus arkeologian nykysuuntauksiin) lukuun ottamatta suomalaisiin
teemoihin. Virolaisia tutkijoita edustivat Evald Tõnisson ja Heiki Valk, Venäjältä puolestaan
Aleksanteri Saksa piti Karjalan asuttamista ja elinkeinon kehittymistä tutkineen työryhmän
yhteisesitelmän; työryhmän muut jäsenet olivat pääosin suomalaisia tutkijoita kuten Jussi-Pekka
Taavitsainen, Heikki Simola, Leena Kivinen ja Kimmo Tolonen.74
Kuten aikaisemmin mainittu, 1990-luvulla yhteistyö Venäjän kanssa kasvoikin. Helsingin yliopisto
aloitti tutkimuksiaan ja kymmenisen vuotta tutkimustyö oli vilkasta; projekteja oli kannaksen
puolella sekä Karjalassa oli ollut yhteistyöhankkeita Norjan ja Venäjän kanssa. Petri Halinen
mainitsee henkilöitä jotka ovat olleet yhteistyössä venäläisten tutkijoiden kanssa, esimerkiksi
aiemmin esiin nostetun Pirjo Uinon joka oli 90-luvulla tekemisissä nimenomaan venäläisten
arkeologien kanssa sekä kenttätöiden ja vierailujen kautta sai aikaan yhteistyötä. Halinen jatkaa:
"--Venäjältä ei pidä myöskään unohtaa Christian Carpelania jolla oli vilkkaat kontaktit sinne.
Samoin sitten Mika Lavento, arkeologian proffa, niin sillä on ollut sinne vilkkaat kontaktit ja
on edelleen että hän lähtee taas kesällä Marimaalle minun käsittääkseni, eri puolille Venäjää.
72
Paula Purhonen, Kaksi kansainvälistä kongressia. Arkeologia Suomessa 1993-1994, 47–52. 73
Paula Purhonen, Kaksi kansainvälistä kongressia. Arkeologia Suomessa 1993-1994, 47–52; Petri Halisen haastattelu, 17.5.2017, Helsinki. 74
Paula Purhonen, Kaksi kansainvälistä kongressia. Arkeologia Suomessa 1993-1994, 47–52.
41
Että Venäjäkin on iso maa että sinnepäin on ollut kontakteja eri puolille. Tietysti vilkkaimmat
kontaktit tähän lähialueille ja sitten tuonne vähän kauemmaskin."75
Toinen kongressi jonka Paula Purhonen nostaa esille on European Association of Archaeologists' n
1. vuosikokous ja kongressi 20.-24.9.1995 Espanjassa. Toisin kuin aiemmin esitellyn
fennougristikongressin tapauksessa, pääpointti oli nimenomaan arkeologiassa. EAA:n tavoitteena
olikin koota yhteen kaikki Euroopan arkeologit riippumatta siitä missä ja minkä parissa he
työskentelivät. Tarkoitus oli tarjota mahdollisuus esitelmän pitämiseen kaikille. Osanottajia oli noin
500 kaikista Euroopan maista ja kaukaisimmat vieraat olivat muun muussa Keniasta, Indonesiasta,
Nigeriasta, Meksikosta sekä Argentiinasta. Vaikka osanottajia oli eniten odotetusti Espanjasta,
myös Iso-Britannia sekä Skandinavian maat olivat Purhosen mukaan hyvin edustettuina. Suomesta
ei Purhosen lisäksi kuitenkaan ollut muita osanottajia, mikä on mielestäni erittäin ikävä huomio kun
kyseessä on näin suuri arkeologiseen tutkimukseen perustuva kongressi. Tämä onkin jälleen hyvä
osoitus kuinka suomalaisten osallistuminen kongresseihin oli vielä 90-luvulla varsin vähäistä.
Mikäli osallistuminen olisi ollut suurempaa, suomalaisen arkeologisen tutkimuksen
kansainvälistyminen ja uusien kontaktien luominen olisi ollut mahdollisesti nopeampaa sekä
merkittävää.76
Vaikka osallistuminen kongresseihin oli pienilukuista, yhteistyö muiden Pohjoismaiden kanssa
alkoi kuitenkin näkyä 90-luvun aineistoista. Vuonna 1994 Lapissa ja Finnmarkissa aloitettiin
kenttätyöt museoviraston ja Tromssan yliopiston yhteiseen sekä Nordiska samarbetsnämnden för
humanistik forskning NOS-H:n rahoittamaan 3-vuotiseen pyyntikuoppaprojektiin. Pohjoismainen
yhteistyö levitti siipiään Suomen sisällä. Tuija Rankama ja Hermo Kankaanpääty vetivät hankkeita
pohjoisessa Suomessa keskittyen Lapin esihistoriaan. Molemmilla olivat omat kontaktinsa erilaisten
workshoppien kautta 90-luvun lopulta lähtien, jotka olivat osin kytkeytyneet Rankaman vetämään
kivipiiriin. Halisen mukaan Tuija Rankama johti 90-luvulla kivipiiriä "jossa kokeellisen
arkeologian kautta osallistujat tutustuivat kiviteknologiaan ja sitä kautta tuli oma porukka joka
lähti sitten hakemaan ja saikin semmoisia workshop-rahoja pohjoismaiseen yhteistyöhön."
Kivipiiriin kuului norjalaisia, ruotsalaisia, tanskalaisia, suomalaisia sekä venäläisiäkin arkeologeja
ja se oli pääasiassa varhaisen teknologian tutkimusta.77
Arkeologian harrastajia varten puolestaan perustettiin arkeologinen jaosto Kotiseututyön
Pohjoismaisen Liiton (Nordiska Förbundet för Hembygdsarbete, NFH) toimesta. Jaoston tarkoitus
75
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 76
Paula Purhonen, Kaksi kansainvälistä kongressia. Arkeologia Suomessa 1993-1994, 47–52. 77
Arkeologia Suomessa 1993-1994, 11; Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
42
on että arkeologiasta kiinnostuneille harrastajille saadaan toimintamuotoja ei vain kansallisella vaan
myös pohjoismaisella tasolla ja jäseniä on sen mukaisesti Ruotsista, Tanskasta, Norjasta ja
Suomesta. Jaosto järjestää amatööreille tarkoitettuja kaivausleirejä. Tämä on erinomainen osoitus
kuinka pohjoismainen yhteistyö kehittyi 1990-luvulla jopa amatööritasolla.78
Helena Taskinen puhuu Arkeologia Suomessa -julkaisun artikkelissaan kokemuksistaan
virkamiesvaihdossa Ruotsissa. Virkamiesvaihto aloitettiin vuonna 1979 ja sen ensisijaisena
tavoitteena on parantaa tuntemusta muiden Pohjoismaiden hallinnosta ja lainsäädännöstä. Se ei
keskity arkeologiaan vaan mahdollisuus tarjotaan eri alojen virkamiehille. Taskinen osallistui
vaihtoon helmi-maaliskuussa 1996 harjoittelupaikkanaan Tukholman Riksantikvarieämbetetin
kunskapsavdelning. Harjoitteluohjelmaan kuului muun muussa muinaisjäännösten inventointi sekä
muinaisjäännösten hoito. Taskinen mainitsee artikkelissaan kuinka virkamiesvaihdon aikana
solmitut kontaktit tulevat jatkossakin edesauttamaan maiden välisiä yhteyksiä. Tässä korostuu
jälleen henkilökohtaisten kontaktien tärkeys kansainvälisessä yhteistyössä, minkä johdosta voi
päätellä kuinka arkeologialle on erittäin tärkeää tehdä projekteja ja vierailuja ulkomailla.
Konferenssien ja projektien kautta hankitut kontaktit mahdollistavat rajojen välisen keskustelun
sekä avaavat yhä uusia kansainvälisiä ovia tulevaisuudelle.79
Kansainvälisyys näkyi myös arkeologisessa ajattelussa 90-luvulla, jolloin katseita suunnattiin myös
Välimerelle ja Lähi-itään arkeologisen tutkimusalueen kasvaessa. Näissä tapauksissa keskeisiä
olivat antiikin ja klassisen historian aikakaudet. Halinen mainitsee esimerkkinä Jabal Hārūn -
projektit joissa mukana oli myös esihistoriaa. Suomalaiset tutkijat alkoivat katsoa yhä kauemmas
maailmaan. 90-luku oli Halisen mukaan myös Etelä-Amerikan tutkimuksen kasvua jolloin Ari
Siiriäinen ja Matti Pärssinen kehittivät Bolivian Altiplanolle projekteja. Etelä-Amerikkaan sijoittui
paljon kenttätöitä ja väitöskirjoja sekä suomalaiset tutkijat loivat kontakteja jotka olivat
kahdensuuntaisia. Halinen nostaa myös esiin hyvän huomion kuinka Boliviassa työskentely saattoi
myös linkittää mukaan amerikkalaisia yliopistoja. Voi siis todeta tämän perusteella jälleen kerran
kuinka ulkomailla työskentely avasi yhteyksiä yhä laajemmalle kansainvälisesti. Jos oli yhteys
yhteen paikkaan, sitä kautta saattoi linkittyä uuteen kohteeseen.80
Ari Siiriäisellä oli myös tutkimuksia Afrikassa 90-luvulta lähtien. Mukaan kuuluivat niin Tansania
ja Kenia ja siellä päin tehtiin paljon tutkimuksia joissa suomalaisia arkeologeja oli ollut mukana jo
80-luvulta lähtien. 90-luvulla ja 2000-luvun alussa näillä alueilla useammat arkeologit tekivät
78
Muinaistutkija 2/1990, 2. 79
Helena Taskinen, Kokemuksia pohjoismaisesta virkamiesvaihdosta. Arkeologia Suomessa 1995-1996, 75–82. 80
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
43
paljon kenttätöitä ja opinnäytteitä ynnä muuta akateemista toimintaa. Kansainvälisyyttä toivat
lisäksi paikallisten arkeologien lisäksi British Instituten ja amerikkalaisten instituuttien
henkilökunta.81
Kaiken kaikkiaan 1990-luku oli aineiston perusteella aikaa jolloin kansainvälisyys alkoi näkyä
aiempaa vahvemmin suomalaisessa arkeologisessa tutkimuksessa. Erityisesti yhteistyö idän kanssa
oli voimakasta ja yhteistyötä ruvettiin harjoittamaan enemmän myös muiden Pohjoismaiden kanssa,
vaikka osallistuminen esimerkiksi konferensseihin oli vähäistä. Tämä kasvu näkyi nimenomaan
mainintoina yhteisistä projekteista. Kansainväliset julkaisut alkoivat näkyä yhä enemmän
aineistossa mutta kasvu oli kuitenkin maltillista koko aineistoon verrattaessa eikä varsinaista
pyrähdystä kansainvälisyyteen ollut näkyvissä. Kansainvälistyminen oli hidasta muutosta joka alkoi
näkyä vielä vahvemmin 2000-luvulla.
3.4 Kansainvälisyyden nousukausi 2000-luvulla
90-luvulla kasvanut kansainvälistyminen jatkui myös 2000-luvulle ja samalla muutosta tapahtui
myös arkeologian koulutuksessa. Petri Halisen mukaan noin 2007 tienoilla arkeologian luonne
muuttui ja arkeologiasta "tuli arkeologiaa". Sitä ennen opinnot olivat pääosin olleet eri alueiden
esihistorian opiskelua mutta tutkintovaatimuksia muutettiin jolloin esihistoriasta siirryttiin
enemmän arkeologiaan. Mika Lavento mainitsee myös kuinka arkeologian opetuksessa keskeistä
nykyään voi olla mikä tahansa, verrattuna 1920-luvulle arkeologian syntyyn jolloin keskeistä
arkeologiassa oli nimenomaan Suomi.82
Vuonna 2008 julkaistiin runsaan 40 arkeologin
yhteishankkeena kirjoittama teos Johdatus arkeologiaan josta tuli pääsykoekirja esimerkiksi
Helsingin yliopistoon. Halisen mukaan tarkoituksena oli että opiskelija pystyi opiskelemaan
arkeologian perustiedot joiden pohjalta pystyi jatkamaan sitten missä muualla maailmaa tahansa ja
luomaan uraansa. Samalla kansainvälistyminen kehittyi. Halinen kertoo:
"Ja siinä muuttui sitten myös tämä arkeologian opintojen luonne, että silloin siitä tuli myös
tällaista, voisi sanoa ehkä huomattavasti kansainvälisempää siinä mielessä että se miellettiin
ja ymmärrettiin tämmöiseksi kansainväliseksi tieteeksi huomattavasti voimakkaammin kuin
mitä aikaisemmin, vaikka aikaisemmin oli opiskeltu eri maiden esihistoriaa niin siitä
huolimatta se muutos oli suhteellisen iso."
81
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 82
Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
44
Myös lähtö ulkomaille oli huomattavasti helpompaa verrattaessa aikaisempiin vuosikymmeniin.
2000-luvulla yhä useampi opiskelija lähtee ulkomaille vaihtoon mutta Halisen mukaan kyseessä ei
olisi niinkään kansainvälisen kiinnostuksen kasvaminen, vaan kehittyneemmät tuki- ja
vaihtojärjestelmät. Lainaa ei tarvitse enää ottaa samalla tavalla kuin 90-luvulla ja myös EU on
helpottanut liikkumista maiden välillä. Myös Mika Lavennon mukaan monet opiskelijat lähtevät
jossain vaiheessa ulkomaille ja yhtenä syynä tälle hänen mukaansa voi olla ettei opiskelijan
haluaman erikoisalan koulutusta saa aina välttämättä Suomessa.83
Myös Georg Haggren on samaa mieltä että kansainvälinen kiinnostus on aina ollut osana
arkeologiaa. Hänen mukaansa arkeologian opetus on aina ollut kansainvälistä, mutta aikaisemmin
on ollut selkeä jako mikä on Suomen arkeologiaa ja mikä esimerkiksi Länsi-Euroopan arkeologiaa.
1990-luvulta tultaessa ja 2000-luvulla samanlaista rajavetoa ei enää olisi vaan koko työyhteisö olisi
kansainvälisempi. Haggren myös huomauttaa kuinka hänen mielestään suomalaiset arkeologit ovat
olleet kansainvälisiä huomattavan pitkään ja odottaisi olevan enemmänkin kiinnostusta lähteä
ulkomaille 2000-luvulla. Vaikka aineistosta ei ole näkynyt suurempaa kansainvälistä liikettä ennen
90-lukua ja varsinkin 2000-lukua, olen kuitenkin jokseenkin samaa mieltä kansainvälisyydestä sillä
suomalaisilla on ollut kansainvälisiä kontakteja ulkomaille pitkin vuosikymmeniä. Arkeologian
opiskelu puolestaan onkin muuttunut huomattavasti kansainvälisemmäksi kuin aikaisemmin ja
mahdollistaa kontaktien luomista ulkomaille vaihtojen yhteydessä.84
Kirjallisuuden puolella tilanne on maltillisempi. Suomen Museon julkaisuissa oli huomattavissa
pientä muutosta aiempaan; artikkeleiden aihepiirit ovat edelleen varsin Suomi-keskeisiä ja
käsittelevät edelleen pääosin arkkitehtuurista ja esineellistä kulttuuria. Mukaan on kuitenkin
mahtunut jälleen Suomen ulkopuolelle sijoittuvia kirjoituksia ja esimerkiksi vuoden 2001
vuosikirjassa kansainvälisiä kirjoituksia oli kerralla jopa 3, muun muussa Riku Hämäläisen artikkeli
Pohjois-Amerikan tasankointiaanien karhukultista (SM 2001). Tämä on kuitenkin edelleen
marginaalinen ryhmä eikä Suomen Museo ole muutamassa vuosikymmenessä kansainvälistynyt
artikkelien osalta niin paljon kuin etukäteen odotin.85
Artikkeleita enemmän muutosta näkyi kuitenkin esitelmissä. Verrattaessa aiempiin vuosikymmeniin
kokouksissa pidettiin huomattavasti enemmän esityksiä kansainvälisistä aiheista, erityisesti
verrattaessa lähtökohdista 1970-luvulta. Määrä ei ole suuri mutta muutos aiempaan on kuitenkin
huomattava. Esitelmien pitäjät eivät myöskään ole yksi ja sama henkilö vaan useampi esitelmöijä
83
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 84
Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 85
Suomen Museon 2000-2010 -vuosikerrat.
45
on ottanut aiheekseen kansainvälisen teeman. Vuoden 2003 vuosikirjassa mainitaan Riku
Hämäläisen esitelmä tasankointiaaneista. Suomen Museon vuoden 2006 julkaisussa puolestaan
puhutaan 12.12.2005 Suomen Kansallismuseon auditoriossa pidetystä seminaarista Experimental
Archaeology - revisiting the past. Seuraavana vuonna pidettiin useampia esityksiä kansainvälisistä
aiheista ja ne kaikki mainitaan Suomen Museon 2007-vuosikirjassa. 1.2.2006 Ulla Tillander-
Godenhielm piti kokouksessa esitelmän Venäjän keisarillisesta palkitsemisjärjestelmästä. 3.5.2006
esitelmänä oli "Kuolemantanssi keskiajan kirkollisessa ikonografiassa tyypillinen
kuolemantanssiaihe" jonka piti Helena Edgren ja joka käsitti myös kirkot Suomen ulkopuolella.
13.12.2006 puolestaan oli Satu Frondeliuksen esitelmä nimeltään "Kuningattaren asialla -
miniatyyrimaalari Pierre Signac Euroopan hoveissa". 86
Seuraavana vuonna 7.2.2007 Paavo Castrén piti esitelmän Helsingin yliopiston Pompeiji-projektin
tutkimushankkeesta Marcus Lucretiuksen talossa. Kyseinen talo on ollut Helsingin yliopiston
tutkimusalueena 2002 lähtien. Tutkimuksessa käytettiin muun muussa uutta tekniikkaa, esimerkiksi
laserkeilausta. Seuraavaa kansainvälistä esitelmää kokouksissa saatiin odottaa seuraavaan vuoteen
jolloin Antti Korpisaari piti esitelmän "2000-luvun suomalaiskaivaukset Bolivian Andeilla"
6.2.2008. Esityksessä puhuttiin Helsingin yliopiston tutkimushankkeista Boliviassa ja samalla
kuultiin suomalaisten tutkijoiden roolista Etelä-Amerikan esihistorian tutkimuksessa edellisinä
vuosina. 7.3.2008 puolestaan oli esitelmä "Rooman San Clemente 400-luvun alussa" ja sen piti
arkkitehti Juhana Heikonen.87
ISKOS-sarjassa muutama julkaisu erottui kansainvälisesti. Suurin osa keskittyi aiheiltaan
suomalaisiin kohteisiin, ja näin oli myös ISKOS 13 -artikkelikokoelmassa lukuun ottamatta yhtä
kirjoitusta. Jari Mäen The Annual Cycle of the Settlements of the Circumpolar Peoples (ISKOS 13,
2004) erottui muuten Suomeen kohdistuvien artikkelien joukosta. Vuonna 2008 julkaistu ISKOS 15
puolestaan on mielenkiintoinen tapaus; siihen on koottu yhteen Antti Lahelman kirjoituksia joista
osa on julkaistu ulkomaalaisissa alan julkaisuissa, esimerkiksi Norjassa. Aiheet keskittyvät
suomalaiseen esihistorialliseen kalliomaalaukseen ja kalliotaiteeseen. Tämä oli aineiston joukossa
yllättävä mutta positiivinen tapaus. Omasta mielestäni suomalaisten kirjoituksia soisi näkyvän
ulkomailla enemmänkin mutta on huomioitava ettei aineistosta käy aina ilmi mikäli jokin Suomessa
julkaistu artikkeli olisi sittemmin julkaistu myös ulkomailla.88
86
Suomen Museo 2003; Suomen Museo 2006; Suomen Museo 2007. 87
Suomen Museo 2008; Suomen Museo 2009. 88
ISKOS 15 2008.
46
ISKOS 16 on kokoelma artikkeleita tutkimuksesta Karjalankannakselta 1998-2003. Kirjoittajat ovat
projektiin osallistuneita ja projektin tavoitteena oli tutkia arkeologista ja geologista menneisyyttä
järvien Saimaa ja Ladoga välillä. Kuten aikaisemmin mainittiin, arkeologian harjoittaminen
Venäjällä ja sitä ennen Neuvostoliitossa oli hankalaa ennen 90-lukua sillä ulkomaalaisilta tutkijoilta
oli pääsy kielletty. Muutos tähän kuitenkin alkoi ja 1990-luvun lopulla tämäkin projekti
Karjalankannaksella sai vihreää valoa. Myös arkeologinen yhteistyö venäläisten kollegoiden kanssa
kehittyi. Esipuheessa mainitaan kuinka aluksi venäläiset osallistuivat projektiin ensin pääosin vain
johtavina henkilöinä ja kaivauksen suorittivat suomalaiset tutkijat. Myöhemmin, erityisesti vuonna
2003, venäläiset arkeologit osallistuivat projektiin yhä enemmän ja suorittivat jopa suurimman osan
työstä. Neuvostoliiton kanssa alkanut arkeologinen yhteistyö näin kehittyi 2000-luvulle jolloin
suomalaiset ja venäläiset arkeologit tekivät enemmän yhteistyötä yhdessä ja tutkimusten sekä
kaivausten teko Venäjän puolella oli sallittua ja vapaampaa.89
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa ei ole juurikaan muutosta 90-luvulta.
Kansainvälistä väriä löytyi vain parista julkaisusta jotka aiheiltaan sijoittuivat myös Suomen
ulkopuolelle. Mika Lavennon Textile Ceramics in Finland and on the Karelian Isthumus (SMYA
2001) -julkaisussa käsitellään sekä keramiikkaa Suomessa että Karjalankannaksella rajan takana.
Teos on selkeästi myös kielivalinnan puolesta tarkoitettu kansainvälisellekin yleisölle luettavaksi.
Ulla Tillander-Godenhielmin teos The Russian Imperial Award System During the Reign of
Nicholas II 1894-1917 (SMYA 2005) puolestaan käsittelee Venäjän historiaa. Näistä julkaisuista
molemmat suuntautuvat itään päin ja jälleen tuovat esiin yhteistyön idän arkeologian kanssa. Kun
arkeologiset tutkimukset Venäjän puolella sallittiin suomalaisille, tutkimus idästä on lisääntynyt
aineistossa 1990- ja 2000-luvuilla.90
Muinaistutkijasta on nähtävissä se murros jossa suomalainen arkeologia oli 90-luvun ja 2000-luvun
vaihteessa. Tämä näkyy erityisesti juuri keskusteluissa joita suomalaiset arkeologit kävivät
keskenään julkaisun sivuilla. 2000-luvun alussa keskusteluja värittivät muun muussa näkemykset
suomalaisen arkeologian nationalistisuudesta sekä arkeologian tarkoituksesta siinä, sekä
suomalaisen arkeologian asema ja kehitys. Keskustelujen ulkopuoliset artikkelit puolestaan
jatkoivat 90-luvulla alkanutta aihepiirien kansainvälistymistä. Julkaisussa aloitti myös palsta
"Uutisia meiltä ja muualta". Kirjoituksia Suomen sisäisistä kohteista ja aiheista edelleen riitti, mutta
joukossa oli useita kansainvälisiä aihepiirejä sekä kertomuksia tutkimuksista ulkomailla. Myös
Lähi-itään kohdistuvia artikkeleita alkoi ilmestyä enemmän nyt kun Lähi-itä oli otettu mukaan
89
ISKOS 16 2008, 5–8. 90
Lavento, 2001; Tillander-Godenhielm 2005.
47
arkeologiseen ajatteluun 90-luvulta lähtien. Yksi esimerkki tällaisesta on Raija Ylönen-Peltosen
kirjoitus "Lähi-itä opettaa – kaivauskokemuksia Jabal Harûnilta Jordaniasta" (MT 1/2001).
Ulkomaisiin kongresseihin osallistuminen näytti kuitenkin edelleen olevan vähäistä Suomen
kohdalta. Markus Hiekkanen mainitsee kirjoituksessaan "Islannin pohjoismainen
arkeologikongressi" (MT 4/2001) kuinka osanottajia Suomesta oli vain kaksi, vaikka muuten
osallistujia oli Pohjoismaista eniten. Kaukaisimmat osanottajat olivat muun muussa Australiasta ja
Yhdysvalloista.
Keskustelua suomalaisen arkeologian tilasta, tulevaisuudesta ja ongelmista pyrittiin edelleen
ajoittain virittämään ja 2000-luvun alussa se kävi varsin vilkkaaksi. Mika Lavento nosti 2000-luvun
alun kirjoituksessaan esiin ongelman jonka mukaan suomalaiset arkeologit olivat haluttomia
keskustelemaan ja vaihtamaan ajatuksia keskenään. Tutkijat olisivat Lavennon mukaan
herkkänahkaisia eivätkä kestäisi kritiikkiä. Samaa mieltä oli myös Vesa-Pekka Herva
vastauksessaan Lavennolle. Tähän nousee esiin jälleen kysymys suomalaisen arkeologian
kehityksestä; miten arkeologia voisi kansainvälistyä, jos edes suomalaiset arkeologit eivät kykene
keskustelemaan keskenään? Muutos vaatisi ensin parempaa kommunikointia myös Suomen
arkeologian sisällä jotta yhteyksiä voisi kasvattaa ulkomailla. Kansainvälisyyden tärkeimpiä keinoja
on yhteistyö ja keskustelu, joka Lavennon mukaan puuttui suomalaisilta arkeologeilta 2000-luvun
alussa.91
Lavento kuitenkin mainitsi kuinka maailmalla yhteyksiä on syntynyt eri maiden arkeologien välillä
ja kuinka arkeologia kaikkialla maailmassa on kiinnostavaa. Arkeologia yleisesti siis
kansainvälistyi yhä enemmän 2000-luvun alussa vaikka arkeologiaa oli perinteisesti katsottu
nationalistisena tieteenä. Myös suomalaiset arkeologit tekivät yhä enemmän tutkimusta ulkomailla
kuin Suomessa. Kuitenkin näen tämän enemmän suomalaisen arkeologian kansainvälistymisen
sijaan suomalaisten arkeologien pakenemisena ulkomaille. Lavennon artikkelista saa käsityksen että
suomalainen arkeologia oli 2000-luvun alussa tapoihinsa jumittunut sekä keskustelua oli hyvin
vähän. Oili Räihälä puolestaan mainitsi omassa vastauksessaan että apurahoja jaettaisiin enemmän
juuri ulkomaille keskittyviin projekteihin ja että suomalaista arkeologiaa ei arvostettu
yhteiskunnassa. Tämä resurssien jakautuminen ja niiden puute voi myös olla yksi syy miksi
suomalaiset tutkijat suuntautuisivat ulkomaille. Vaikka suomalaisten arkeologien tutkimukset
ulkomailla lasken kansainvälistymiseksi, taustalla ei näyttänyt olevan halu kansainvälistää itse
91
; Vesa-Pekka Herva, Terveen järjen jäljillä; uskotko enkeleihin? Muinaistutkija 2/2000, 66; Mika Lavento, Näkemyksiä Suomen arkeologian alennustilasta. Muinaistutkija 2/2000, 63.
48
suomalaista arkeologiaa. Lisäksi Lavennon mukaan tutkimusten tekeminen ulkomailla tuntui
kiinnostavan suomalaisia tutkijoita enemmän kuin oman maan arkeologia ja sen kehittäminen.92
Olen samaa mieltä Lavennon kanssa kun hän mainitsee kuinka kansainvälistyminen merkitsee
eristäytymisen loppua ja vanhojen toimintatapojen uudistumista. Tämä oli selkeästi tarpeen myös
Suomen arkeologialle 2000-luvun alussa. Lavennon mukaan suomalainen kenttäarkeologia toimi
hyvin, mutta tieteellinen ote – teoriat ja tulkinnat – puuttui erityisesti juuri raporteista jotka jäivät
kertomuksiksi miten työ oli tehty. "Niissä kerrotaan välittömistä havainnoista, mutta niissä ei
yleensä esitetä tulkintoja ja paralleeleja puhumattakaan siitä, että ne pyrkisivät esittämään
tutkimuksille teoriaa tai viitekehystä", Lavento sanoo. Hänen mukaansa teoriaa ja tulkintaa ei
suomalaisessa arkeologiassa juurikaan viety pitkälle, mikä erotti sen muiden maiden kuten Pohjois-
Amerikan artikkeleista. Tutkimuksen teoreettiselle puolelle ei Lavennon mukaan Suomesta löytynyt
paljon kiinnostuneita. Myös Georg Haggrenin mukaan teoreettisuus on vanhemmissa tutkimuksissa
ollut kapeaa ja tarpeellisuudesta huolimatta on varottava ettei katalogisuus lähde käsistä.93
Tämä herätti minut pohtimaan, oliko tästä juuri kyse siinä kyynisessä ajattelussa jonka mukaan
suomalainen arkeologia olisi pikemminkin löytöjen raportointia kuin teoreettista tutkimusta. Vaikka
aiemmin todettiin kuinka katalogisille raporteille oli myös tarvetta, Lavento nostaa esiin kuitenkin
juuri sen ajatuksen että tämä raportinomaisuus olisi yksi tekijä joka erottaa suomalaisen arkeologian
muiden maiden vastaavista. Tämä saattaa myös vaikuttaa siihen, miksei suomalainen arkeologia
ollut juurikaan kansainvälistä ennen; suomalaisten tutkimus ei vastannut muiden maiden vastaavaa.
Sanoisin, että suomalaisia arkeologeja ei kiinnostanut se teoreettinen tapa jolla arkeologiaa
harjoitettiin muualla. Näin suomalainen arkeologia kärsi 2000-luvun alussa siitä teorian puutteesta
johon oli totuttu monissa muissa maissa. Jotta arkeologia voisi kansainvälistyä, sen oli otettava
mallia muista ja uudistettava ajatteluaan. On otettava tietenkin huomioon että Mika Lavento on vain
yksi henkilö yhdellä mielipiteellä ja esimerkiksi Oili Räihilä haastoi hänen näkemyksensä omassa
kirjoituksessaan "Mikä Onkaan suomalaisen arkeologian tila?" (MT 3/2000) jossa hän mainitsi
ettei arkeologia voi olla kokonaan teoriatonta ja nosti esiin tietoteoreettisia kysymyksiä. Mutta
kuitenkin Lavennon näkemys vastaa sitä kuvaa jonka olen saanut aineistosta: raportinomaisuus.
Havaintoja löytyy mutta suurimmat teoreettiset tulkinnat jäävät vähemmälle.
92
Mika Lavento, Näkemyksiä Suomen arkeologian alennustilasta. Muinaistutkija 2/2000, 64–65; Oili Räihälä, Mikä onkaan suomalaisen arkeologian tila? Muinaistutkija 3/2000, 55. 93
Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Mika Lavento, Näkemyksiä Suomen arkeologian alennustilasta. Muinaistutkija 2/2000, 64–65.
49
Keskustelua arkeologiasta Suomessa jatkettiin Muinaistutkijan 2000-luvun parin ensimmäisen
vuoden numeroissa varsin ahkerasti vaikka osanottajia olikin varsin vähän. Vaikka kiihkein
keskustelu sittemmin hiljeni, suomalaisen ja yleisen arkeologian asemaa ja suhdetta muihin
tieteisiin sekä koulutusta pohdittiin erinäisissä kirjoituksissa läpi 2000-luvun. Arkeologian
kehittämisestä ei kuitenkaan näkynyt kirjallisen aineiston perusteella suuria merkkejä, vaan
ehdotukset ja linjaukset jäivät useimmiten vain keskustelun tasolle. Kansainvälisyyttä näkyi
kuitenkin projekteissa. Tarkastellessa vuonna 2003 käynnissä olleita tutkimushankkeita osa
projekteista sijoittui ulkomaille. Kyseessä olivat pääosin Helsingin yliopiston hankkeet ja kohteita
olivat muun muussa hauta-alue Jordaniassa, Inkojen kulttuuri Amazonissa sekä kaivaukset
Pompeijissa. Muiden järjestöjen ja museoiden hankkeet keskittyivät Suomeen, jolloin Helsingin
yliopisto oli ainoa joka suoritti kansainvälisiä hankkeita ulkomailla. Vuonna 2004 puolestaan
järjestettiin jälleen suomalais-venäläinen arkeologisymposiumi joka jatkoi 1970-luvulla alkanutta
yhteistyötä. 2006 symposiumi täyttikin 30 vuotta ja on osoitus suomalais-venäläisen arkeologisen
yhteistyön jatkuvuudesta 2000-luvulla.94
Pohjoismaiden välillä yhteistyö kehittyi ja laajeni edelleen. Yhteistyö Tromssan yliopiston kanssa
jatkui ja Halinen kertoo kuinka 2000-luvulla Uumajan yliopisto tuli mukaan pohjoismaisiin
kuvioihin. Uumajan kanssa Helsingin yliopistolla oli saamelaisarkeologiaan liittyviä hankkeita ja
esimerkiksi 2000 luotiin saamelaisarkeologian verkosto. Hankkeita jatkui pidemmälle 2000-lukua.
"Siinä oli mukana norjalaisia lähinnä Tromssan yliopistosta, sitten oli Uumajasta ja Uppsalasta
jonkun verran ja Pietarin yliopistosta; eli siinä oli koolla Suomen lappi, Ruotsin lappi ja Norjan
lappi ja siellä oli sitten nämä yliopistot mukana ja sinne sitten tuli opiskelijoita joka yliopistosta ja
ne loi kontakteja keskenään", Halinen kertoo. Myös yhteistyö Viron kanssa kasvoi. 2000-luvun
alusta lähtien oli yhteisiä tutkijaseminaareja Helsingin, Turun, Oulun ja Tarton välillä joissa jatko-
opiskelijat kävivät. Myös Tallinna oli Halisen mukaan joissain vaiheessa mukana.95
2000-luvulla kansainvälisyys siis kasvoi ja kehittyi suomalaisessa arkeologiassa, mutta mitä tämä
tarkoittaa tulevaisuudelle? Vaikka kansainvälisyys alkoikin näkyä yhä voimakkaammin
arkeologisessa tutkimuksessa, kehityksen tielle on ilmestynyt myös uusia haasteita. Näistä
merkittävin on resurssien vähyys. Resurssien puutteesta on mainittu läpi aineiston eri
vuosikymmeninä ja se on näkynyt myös 2000-luvulla. Haggren mainitsee kuinka 2000-luvulla
tietoteknillisen ja siksi nopeasti vanhentuvan välineistön päivitys on usein resursseista kiinni.
94
H.-M. Pellinen, Mitä suomalaiset arkeologit tutkivat? Katsaus meneillä oleviin tutkimushankkeisiin. Muinaistutkija 3/2003, 50–60; Teemu Mökkönen & Mervi Suhonen, Suomalais-venäläisen arkeologisymposiumi Pushkinin maisemissa. Muinaistutkija 4/2004, 56–65. 95
Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
50
Tällöin Suomi ei pysyisi teknisen kehityksen mukana. Halisen mukaan arkeologian tulevaisuuteen
vaikuttaa myös suuresti se säilyvätkö arkeologian kolme yliopistoa Suomessa ja saadaanko
arkeologiaa muihinkin yliopistoihin. On kuitenkin hankala saada lisättyä mitään ylimääräistä ja
esimerkiksi Joensuun yliopistossa arkeologian opetus on vähentynyt lähes olemattomaksi. Kyseinen
aine on itseopiskelua, minkä myös itse olen joutunut kokemaan. Lisäksi Halisen mukaan on vaikea
pitää kansainvälisyyttä yllä jos valmistuneet arkeologit joutuvat muiden alojen tehtäviin töihin ja
tällöin kansainväliset kontakti jäävät vähäisiksi. Säilyttääkseen kansainvälisen kehityksen olisi
suomalaisen arkeologian saatava enemmän resursseja työllistämiseen. Mika Lavento mainitsee
kuinka jotkut opiskelijoista lähtevät kotimaisten työpaikkojen puutteessa Norjaan jossa on paitsi
hyvä palkka, myös tarve kenttäosaamisesta. Suomalainen kenttäosaaminen voisi siis olla hyvä
sauma töihin ulkomailla.96
Onko kaikki kuitenkin kiinni resursseista? Georg Haggrenin mukaan on mahdotonta että arkeologia
palautuisi sisäänpäin kääntyneeksi, vaan kansainvälisyys tulee jatkumaan ja kehittymään myös
tulevaisuudessa. Haggren ei pysty kuvittelemaan että tutkimusta tehtäisiin enää pelkästään
suomalaisista kohteista. Samaa mieltä on myös Mika Lavento, joka ei näe mitään syytä miksei
kansainvälisyys kehittyisi eteenpäin. Onkin vaikea ajatella etteikö nykyajan globaalissa maailmassa
kansainvälisyys kehittyisi koko ajan eteenpäin ja suomalaiset tutkijat ovat osoittaneet yhä
suurempaa kiinnostusta kansainvälisiin kohteisiin 2000-luvun aineistossa. Tätä mielenkiintoa ja
suuntaa on vaikea muuttaa, vaikka resurssipula voikin hidastaa sen kehittymistä ja Halisen huoli
arkeologien työllistymisestä ja kontaktien vähenemisestä onkin olennainen. Mikäli arkeologia saisi
rahoitusta enemmän, näkisin että kansainvälistyminen kehittyisi huimaa vauhtia eteenpäin. Siksi
opiskelijoiden ja tutkijoiden mahdollisuudet matkoihin sekä yhteistyöt ulkomaiden kanssa ovat
erittäin tärkeitä niin nyt ja tulevaisuudessakin.97
96
Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 97
Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki.
51
4. Johtopäätökset
Suomalaisen arkeologisen tutkimuksen kansainvälistyminen oli maltillinen ja hidas muutos.
Tutkimus oli ollut jossain määrin kansainvälistä jo ennen 1970-lukua mutta eräänlainen sisäänpäin
kääntyminen vaivasi suomalaista arkeologiaa läpi 70-luvun, jolloin sekä kielellinen että sisällöllinen
kansainvälisyys oli varsin suppeaa. 2010-luvulle tultaessa arkeologia tieteenä oli kansainvälistynyt
huomattavasti. Muutoksen taustalla olivat sekä maailman yleislaajuinen globalisaatio joka vaikutti
myös tieteisiin, että Suomen arkeologian kehittyminen sekä yksittäiset henkilöt jotka ajoivat
muutosta niin arkeologiassa kuin sen opiskelussakin.
1970-luvulla suomalainen arkeologia oli kielellisesti hyvin kotiinpäin suuntautunut vaikka
kansainvälistä hakua oli nähtävissä, ulkomaisten kielen jäädessä tilastollisesti selkeästi jälkeen
suomesta ja ruotsista. Ulkomaisista kielistä saksa oli suurin kansainvälinen väylä tutkimuksissa,
ollen suurimmassa roolissa lähdekirjallisuudessa sekä referaateissa Suomen Museon julkaisuissa.
Saksa hallitsi ulkomaalaisena kielenä myös Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa,
kun taas Finkst Museumin julkaisuissa englanti oli tilastollisesti vahvempi, johtuen tosin
muutamasta tuotteliaasta kirjoittajasta. Vaikka kirjallisia todisteita en juuri löytänyt, haastateltujen
mielestä saksan osaaminen perustui sen asemaan koulutuksessa aikaisempina vuosikymmeninä.
Englanti oli tässä vaiheessa vielä vähäisempi kieli ja englanninkieliset artikkelit olivat pääosin
saman muutaman henkilön kirjoittamia, esimerkiksi Ari Siiriäisen joka oli yksi ahkerimmista
englanniksi kirjoittavista henkilöistä. Ruotsi puolestaan oli ymmärrettävästi merkittävin kieli
suomen ohella ja olisi suurin käytetty ulkomaalainen kieli ellei ruotsia laskettaisi suomen toiseksi
viralliseksi kieleksi. Tästä johtuen merkittävimmän ulkomaalaisen kielen kruunu meni saksalle.
Suomenkielisissä kirjoituksissa vieraat kielet jäivät pääosin lähteisiin ja tiivistelmiin eikä muun
kielistä termistöä juurikaan esiintynyt.
Sisällöllisesti tutkimukset ja artikkelit olivat 1970-luvulla pääosin Suomen sisäisiä. Voisikin sanoa
että suomalainen tutkimus oli varsin sisäänpäin kääntynyttä ja aiheet keskittyivät pääosin löytöihin
ja materialistiseen kulttuuriin. Suosittuja aiheita olivat kirkot, haudat, arkkitehtuuri, esinelöydöt
vanhat huonekalut sekä suomalaiset merkkihenkilöt. Kansainvälisyyttä esiintyi mutta se oli
vähäistä. Matkustus ulkomaille oli kokonaisuudessa vähäistä lukuun ottamatta muutamia henkilöitä
kuten Ari Siiriäistä, joka aloitti tutkimuksensa Itä-Afrikassa. Kiinnostusta ulkomaille löytyi ja
Suomi ei ollut täysin eristäytynyt muista maista tai keskusteluista mutta tutkimukset sijoittuivat
pääosin Suomeen. Keskiaikaiset uskonnolliset esineistöt ja paikat olivat vahvasti esillä, mihin on
voinut vaikuttaa Suomen kuuluminen Saksan kulttuuripiiriin. Aineistosta nousi esiin myös
52
suomalaisten esinelöytöjen tarkka raportointi ja luettelointi jolloin osa tutkimuksesta tuntui jäävän
katalogiselle tasolle. Halisen mukaan se on yksi osa suomalaista arkeologiaa ja Haggrenin mukaan
jopa tarvittavaa tutkimuksissa. Kaiken kaikkiaan 1970-vaivasi julkaisullinen niukkuus.
1980-luvulla suunta alkoi kuitenkin selkeästi muuttua esimerkiksi englannin kielen käytön
kasvaessa hiljalleen yhä suuremmaksi. Yhtenä syynä tähän oli Petri Halisen mukaan brittiläisen
arkeologian vahvempi mukaantulo myös Pohjoismaihin ja keskeisten tutkimusten julkaisu
englanniksi. Toinen mahdollinen syy oli hiljattainen sukupolven vaihdos kirjoittajissa. Nuoremmilla
tutkijoilla oli myös heikompi saksan kielen taito. 1980-luvulla aloitti julkaisutoimintansa myös yksi
merkittävimmistä kansainvälisistä julkaisuista Suomessa, Fennoscandia arcaheologica, jonka
tarkoitus oli toimia kommunikointiväylänä suomalaisen ja kansainvälisen arkeologian kanssa.
Saksan kieli alkoi jäädä vähemmälle käytölle erityisesti kirjoituskielenä mutta hallitsi edelleen
lähdeviittauksia englantia enemmän. Englanti puolestaan kasvatti osuuttaan läpi vuosikymmenen,
tosin muutos oli hidas ja maltillinen. Suomi ja ruotsi olivat englannin ohella edelleen käytetyimpiä
kieliä tutkimuksissa, vaikka englanti tilastollisesti olikin ruotsia edellä.
Sisällön puolesta 1980-luvulla oli myös havaittavissa pientä kansainvälistymistä. Aihepiirit
artikkeleissa olivat edelleen varsin samoilla linjoilla kuin aiemmin eli suomalaisissa
arkkitehtuureissa, esineistöissä ja henkilöissä, mutta pientä muutosta oli nähtävissä. 1984 aloitti
julkaisunsa myös Muinaistutkija joka haparoivasta alusta huolimatta nousi myöhemmin yhdeksi
keskustelukanavaksi suomalaisten arkeologien välille. Yhteistyö Neuvostoliiton kanssa alkoi
muodostua ja kollegoihin luotiin kontakteja joista osa on säilynyt 2000-luvulle asti. ISKOS 5
vuonna 1985 oli merkittävä julkaisu johon oli koottu konferenssin artikkeleita kirjoittajilta eri
pohjoismaista. Tämä oli osoitus pohjoismaisesta yhteistyöstä joka alkoi kasvaa hiljalleen 1980-
luvulla ja Skandinavia tuli mukaan suomalaiseen arkeologiaan. Pohjoismaat olivat vahvasti mukana
myös arkeologian koulutuksessa sillä kansainvälisyydeksi miellettiin vielä Pohjoismaat ja
Eurooppa. Pohjoismaihin liittyvät kurssit ja tentit hallitsivatkin opetusta kunnes Ari Siiriäinen nousi
professoriksi ja otti mukaan maailman arkeologian. Ulkomaille matkailu oli kuitenkin edelleen
vähäistä ja kyseessä olivat yleensä vain lyhyet visiitit. Myös innovaatio oli vähäistä esimerkiksi
metodeissa mihin vaikutti sekä Halisen että Lavennon mielestä Suomen pieni koko. Tutkijoita oli
huomattavasti vähemmän jolloin keksintöjä oli vaikea kehitellä.
1990-luku vakiinnutti englannin kansainvälisenä tutkimuskielenä Suomessa sekä ennen kaikkea
aineistosta näkyi kuinka yhä useampi suomalainen tukija kirjoitti tai käänsi kirjansa englanniksi.
Tästä voi päätellä suomalaisen arkeologisen tutkimuksen halun tulla huomatuksi myös
53
kansainvälisesti eikä vain pysyä omassa piirissään Suomen sisällä. Taustalla tapahtunut sukupolven
vaihdos sekä kansainvälisen kommunikoinnin helpottuminen ovat todennäköisiä suurimpia syitä
muutokselle. Halisen mukaan syynä ovat myös jälleen suuntausten saapuminen Suomeen.
Esimerkiksi postmodernin arkeologian suuntaukset ovat olleen brittiläisen ja skandinaavisen
arkeologian sisällä, jolloin englannin kieltä on käytetty keskusteluissa. Saksa oli edelleen mukana
esimerkiksi Suomen Museon vuosikirjoissa mutta jäänyt selkeästi vähemmistölle kokonaisuudessa
ja pääasiallisesti muutaman henkilön kirjoituskieleksi. Englanti puolestaan oli levinnyt tasaisemmin
useamman kirjoittajan kesken. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa englanti oli
1990-luvulla käytetyin kirjoituskieli.
Muutos näkyi aihepiireissäkin yhä enemmän. Suomen museon artikkeleissa ei ollut suurta muutosta
mutta esimerkiksi vuosikokouksien esitelmissä ilmeni hieman enemmän kansainvälisiä aiheita.
Myös Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa oli nähtävissä kansainvälistä väriä
aiempaa enemmän. Samalla keskustelu Muinaistutkijan sivuilla jatkui; huolta esitettiin niin
arkeologian asemasta kuin sen opetuksesta. Opiskelijoille haluttiin enemmän mahdollisuuksia
kansainvälisellä tasolla ja arkeologian oppiaineen muutoksia pohdittiin. Ari Siiriäinen totesi kuinka
opettajien tulisi käyttää eri kanavia saadakseen opiskelijoita tutkimusprojekteihin niin kotimaassa
kuin erityisesti ulkomaille. Myös ulkomaalaiset aiheet ja tutkimukset alkoivat yleistymään
Muinaistutkijan artikkeleissa. Samalla yhteistyö Venäjän ja Pohjoismaiden kanssa kasvoi ja kehittyi
mutta suomalaisten tutkijoiden osallistuminen ulkomaisiin konferensseihin oli harmillisen vähäistä.
Muutos näkyi myös arkeologisessa ajattelussa ja katseita suunnattiin kauemmas Eurooppaan ja sen
ulkopuolelle, esimerkiksi Lähi-itään. Näin ollen kansainvälisyys näkyi 1990-luvun lopulle tultaessa
yhä enemmän suomalaisessa arkeologiassa.
Muutos saavutti tämänhetkisen huippunsa 2000-luvulla jolloin kielellisellä puolella englannista tuli
selkeästi tutkimuksessa tärkeä kieli ja nousi suomen rinnalle tilastollisesti, mikäli jätetään
ulkopuolelle Muinaistutkija. Koska Muinaistutkija on enemmänkin suomalaisten arkeologien
ilmoitus- sekä keskustelujulkaisu on suomen kieli oleellista. Suuremmissa tutkimuksissa sen sijaan
englanti nousi selkeästi tärkeimmäksi ulkomaalaiseksi kieleksi ja kielellisen puolen näkökulmasta
suomalainen arkeologia on kansainvälistynyt huomattavasti 1970-luvulta. Internetin kehittyminen ja
kasvaminen sekä maailman globalisoituminen ovat olleet merkittäviä tekijöitä muutoksen taustalla,
samoin kuin nuoremman sukupolven englannin kielen taito ja halu globalisoitua. Myös
englanninkielisiä termejä löytyi hieman suomenkielisistä teksteistä. Kansainvälistymisestä ja
englannin kielen kasvusta huolimatta suurin osa 2000-luvun aineistosta oli suomenkielistä.
Haggrenin mukaan syynä on kotimainen empiria joka ei kiinnosta ihmisiä ulkomailla mutta
54
kiinnostaa sen sijaan Suomessa ja näin pitää kirjoituskielen ja keskustelun Suomessa. Englanti ei
takaa automaattista kiinnostusta kansainvälisillä foorumeilla.
2000-luku oli merkittävää aikaa arkeologialle myös kokonaisuudessaan. Arkeologian opetus
muuttui ja vuonna 2007 arkeologiasta "tuli arkeologiaa" Petri Halisen mukaan. Aiemman
pääasiallisesti eri alueiden esihistorian opiskelun sijaan tutkintovaatimuksia muutettiin ja siirryttiin
enemmän arkeologiaan. Samalla liikkuminen eri maiden välillä helpottui huomattavasti ja vaihtoon
lähteminen ulkomaille oli aikaisempaa helpommaksi tehty. Asiaa auttoi myös EU.
Artikkeleissa kansainväliset aiheet pysyttelivät pääosin suunnilleen samoissa linjoissa 1990-luvun
aineiston kanssa. Suurta kasvua ei ollut havaittavissa itse artikkeleissa mutta esitelmissä puolestaan
kansainväliset aiheet esiintyivät yhä enemmän. Lisäksi ulkomaille sijoittuvia arkeologisia
tutkimushankkeita oli pääosin Helsingin yliopiston toimesta. Suomen museo jatkoi samaa
kotimaista rataansa artikkelien osalta mutta ISKOS-sarjassa oli muutama kansainvälinen julkaisu ja
esimerkiksi ISKOS 16 esitteli suomalaisten ja venäläisten arkeologien yhteistyön kehitystä joka
alkoi 1990-luvulla. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa ei ollut suurempaa eroa
1990-luvulle. Sen sijaan Muinaistutkijan artikkeleissa oli nähtävissä enemmän kansainvälisiä
aiheita. Mukana oli tutkimuksia esimerkiksi Lähi-idästä ja Lähi-itään kohdistuvat aiheet alkoivatkin
esiintyä enemmän sen jälkeen kun suomalainen arkeologia oli avartanut katsettaan Euroopan
ulkopuolelle.
Myös keskustelu jatkui arkeologian kehityksestä ja ongelmia sekä argumentteja ruodittiin aika
ajoin. Muun muussa Mika Lavento nosti esiin kuinka suomalaisilta arkeologeilta puuttui
kommunikointi sekä heitä vaivasi herkkänahkaisuus. Esiin nostettiin myös teorian puute mikä
jälleen johti pohdintaan suomalaisen arkeologin katalogisuudesta. Raporteista puuttuisi suurimmat
teoriat ja tulkinnat ja tämä raportinomaisuus erottaisi suomalaisen arkeologian muista maista.
Aiheeseen oli useampia mielipiteitä mutta tietty katalogisuus nousi esiin tätä pro gradu -tutkimusta
varten kasatusta aineistosta. Näin ollen aineisto osittain tukee Mika Lavennon väittämiä.
Kaiken kaikkiaan tästä kaikesta on nähtävillä kuinka suomalaisen arkeologian kansainvälistyminen
oli hidas muutos läpi useamman vuosikymmenien ja kiihdytti huippuunsa pääosin 2000-luvulle
tultaessa. Aikajanalla kehittyivät sekä yhteistyö muiden maiden kanssa ja arkeologinen koulutus.
Muita vaikuttavia muuttujia olivat myös saksan vaihtuminen englanniksi ulkomaisena kielenä,
julkaisujen kansainvälisten aiheiden kasvu ja maailman arkeologian kasvamisena Euroopan
ulkopuolelle. Myös enemmän tutkimushankkeita ulkomaille oli nähtävissä 2000-luvulla. Jos olisi
etsittävä yksi murroskohta se sijoittuisi 1990- ja 2000-luvun taitteeseen mutta yleisesti ottaen
55
muutos oli maltillinen kaikilla osa-alueilla ja vaati aikansa. Mitä tulee tulevaisuuteen,
kansainvälisyys ei olisi näiltä näkymin pysähtymässä mutta resurssien vähäisyys on ollut haitaksi
suomalaiselle arkeologialle jo pidemmän aikaa ja saattaa hankaloittaa kansainvälisiä hankkeita
tulevaisuudessakin. Lisäksi esimerkiksi tekninen laitteisto vaatii aika ajoin päivitystä ja on jälleen
resurssikysymys. Yksi mahdollinen haitta kansainvälistymisen jatkuvuudelle on myös arkeologien
työllistyminen muihin työtehtäviin jolloin esimerkiksi erityisesti kontaktien luominen ja ylläpito
voivat jäädä vähälle. Kuten tässä tutkimuksessa on usein todettu, kansainväliset kontaktit ovat
tieteelle huomattavan tärkeitä. Kuitenkin mielenkiintoa kansainvälistymiseen sekä maailman
arkeologiaan on edelleen nähtävissä suomalaisessa arkeologiassa jolloin mahdollisista takaiskuista
huolimatta kansainvälistyminen tulisi näin ollen jatkumaan. Paluuta 1970-luvulle ei ole eikä tule.
56
Lähteet ja kirjallisuus
Painetut lähteet
Lähteenä käytetty kirjallisuus
Arkeologia Suomessa -julkaisusarja. Vuodet 1970-2010. Museovirasto.
o Arkeologia Suomessa 1985, toim. Paula Purhonen. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1985.
o Arkeologia Suomessa 1986-1987, toim. Paula Purhonen ja Helena Ranta. Vammalan
Kirjapaino Oy, Vammala 1991.
o Arkeologia Suomessa 1988-1989, toim. Torsten Edgren, Paula Purhonen ja Helena Ranta.
Yliopistopaino, Helsinki 1994.
o Arkeologia Suomessa 1990-1992, toim. Torsten Edgren, Paula Purhonen, Helena Ranta ja
Leena Ruonavaara. Yliopistopaino, Helsinki 1995.
o Arkeologia Suomessa 1993-1994, toim. Torsten Edgren, Helena Ranta, Pirjo Hamari ja
Päivi Maaranen. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1996.
o Arkeologia Suomessa 1995-1996, toim. Torsten Edgren, Paula Purhonen, Helena Ranta ja
Päivi Maaranen. Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala 1998.
o Arkeologia Suomessa 1997-1998, toim. Jukka Moisanen ja Pirjo Hamari. Vammalan
Kirjapaino Oy, Vammala 2000.
o Arkeologia Suomessa 1999-2000, toim. Paula Purhonen ja Helena Ranta. Vammalan
Kirjapaino Oy, Vammala 2002.
o Arkeologia Suomessa 2001-2002, toim. Paula Purhonen, Helena Ranta ja Tanha Tenhunen.
Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala 2004.
Finkst Museum -vuosikirjat. Vuodet 1970-2010. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.
ISKOS -sarja. Osat 2–16 aikaväliltä 1970-2010, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.
o Early in the North Volume 5. ISKOS 13. Toim. Mika Lavento. Helsinki. Vammalan
Kirjapaino Oy, Vammala 2004.
o Karelian Isthumus – Stone Age Studies in 1998-2003. Toim. Mika Lavento. Helsinki.
Waasa Graphics Oy, 2008.
o Lahelma, Antti 2008. A Touch of Red. ISKOS 15. Toim. Mika Lavento. Helsinki,
Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala.
57
o Proceedings of the Third Nordic Conference on the Application of Scientific Methods in
Archaeology. ISKOS 5. Toim. Torsten Edgren ja Hörne Jungner. Helsinki. Vammalan
Kirjapaino Oy, Vammala 1985.
o Proceedings of the VII Nordic Conference on the Application of the Scientific Methods in
Archaeology. ISKOS 11. Toim. Torsten Edgren, Hörne Jungner ja Mika Lavento. Helsinki.
Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala 1997.
Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjat. Vuodet 1970–2010. Suomen
Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.
o Donner, Gustaf 1998. The Finnish Nubia Expedition to Sudanese Nubia 1964-65 Vol.I.
Toim. Torsten Edgren. SMYA 105:1. Helsinki. Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala.
o Donner, Gustaf 1998. The Finnish Nubia Expedition to Sudanese Nubia 1964-65 Vol.II.
Toim. Torsten Edgren. SMYA 105:2. Helsinki. Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala.
o Edgren, Torsten 1970. Studier över den snörkeramiska kulturens keramik i Finland. Toim.
Lars Pettersson. SMYA 72. Helsinki. Oy Weilin + Göös Ab, Hagalund.
o Ehrnrooth, Annabrita 1973. Målaren Thomas Kiempe. Toim. Lars Pettersson. SMYA 76.
Oy Weilin + Göös Ab, Helsinki.
o Hirviluoto, Anna-Liisa & Uino, Pirjo & Schauman-Lönnqvist, Marianne 1986. Iron Age
Studies in Salo I-II. Toim. Lars Pettersson. SMYA 89. Helsinki. Vammalan Kirjapaino Oy,
Vammala.
o Kivikoski, Ella 1973. HONOS. Toim. Pekka Sarvas ja Ari Siiriäinen. SMYA 75. Oy Weilin
+ Göös Ab.
o Lavento, Mika 2001. Textile Ceramics in Finland and on the Karelian Isthmus. Toim.
Torsten Edgren. SMYA 109. Helsinki. Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala.
o Mähönen, Reino 1975. Kirkkomaalari Mikael Toppelius. Toim. Lars Pettersson. SMYA 78.
Helsinki. Oy Weilin + Göös Ab, Tapiola.
o Pettersson, Lars 1971. Hailuodon palanut puukirkko ja sen maalaukset. SMYA 73. Helsinki.
Oy Weilin + Göös Ab.
o Pylkkänen, Riitta 1970. Barokin pukumuoti Suomessa 1620-1720. Toim. Lars Pettersson.
SMYA 71. Oy Weilin + Göös Ab, Helsinki.
o Pöykkiö, Kalevi 1972. Das Hauptgebäude der Kaiserlichen Alexander-Universitet von
Finnland. SMYA 74. Oy Weilin + Göös Ab, Helsinki.
o Ringbom, Sixten 1987. Stone, Style & Truth. Toim. Lars Pettersson. SMYA 91. Helsinki.
Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala.
58
o Siiriäinen, Ari 1984. Excavations in Laikipia. Toim. Lars Pettersson. SMYA 86. Helsinki.
Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala.
o Stigell, Anna-Lisa 1974. Kyrkans Tecken och Årets Gång. Toim. Lars Pettersson. SMYA
77. Oy Weilin + Göös Ab, Helsinki.
o Taavitsainen, J.-P. 1990. Ancient Hillforts of Finland. Toim. Torsten Edgren. SMYA 94.
Helsinki. Ekenäs Tryckeri Ab, Ekenäs.
o Tillander-Godenhielm, Ulla 2005. The Russian-Imperial Award System 1894-1917. Toim.
Torsten Edgren. SMYA 113. Helsinki. Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala.
o Uino, Pirjo 1997. Ancient Karelia. Toim. Torsten Edgren. SMYA 104. Helsinki. Gummerus
Kirjapaino Oy, Jyväskylä.
Suomen museo -vuosikirjat. Vuodet 1970-2010. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.
Haastattelut
Haggren, Georg, arkeologian dosentti, 17.5.2017, Helsingissä haastattelijana Jenni Laatikainen.
Halinen, Petri, arkeologian dosentti, 17.5.2017, Helsingissä haastattelijana Jenni Laatikainen.
Lavento, Mika, arkeologian tutkija, 17.5.2017, Helsingissä haastattelijana Jenni Laatikainen.
Internet lähteet
Fennoscandia archaeologica -julkaisut 1984–2010. Fennoscandia archaeologican kotisivut.
<http://www.sarks.fi/fa/fa.html>
Muinaistutkija 1984–2010. Suomen Arkeologisen Seuran tiedotuslehti. Muinaistutkijan kotisivut.
<http://www.sarks.fi/mt/etusivu.html>
59
Tutkimuskirjallisuus:
Historia eilen ja tänään. Historiantutkimuksen ja arkeologian suunnat Suomessa 1908–2008.
Suomalaisen tiedeakatemian historian ja arkeologian ryhmän Tiedeakatemian 100-vuotisjuhlan
symposiumissa 19.1.2008 pidetyt esitelmät. Toim. Heikki Ylikangas et.al. BTKAFNOF 179.
Suomen Tiedeseura. Helsinki 2009.
Immonen, Visa & Taavitsainen, Jukka-Pekka 2008. Language, Nationalism, and the Identity of
Archaeologists: The Case of Juhani Rinne‟s Professorship in the 1920s. Schlanger, Nathan &
Nordbladh, Jarl (Toim.) Archives, Ancestors, Practices: Archaeology in the Light of its History.
Oxford & New York. 2008. S. 273–285.
Immonen, Visa & Taavitsainen, Jukka-Pekka 2011. Oscillating Between National and International:
The Case of Finnish Archaeology. Lozny, L.R. (Toim.) Archaeologies: A Sociological View of the
Science of the Past. Springer Science+Business Media, LLC 2011. S. 137–177.
Lavento, Mika 2010. Miten suomalainen arkeologinen toiminta näkyy maailmalla? – Näkökulmia
1990-luvulta nykypäivään. Arkeologiapäivät 2010. Helsinki 2011.
Salminen, Timo 2014. Kollegat, ystävät ja kiistakumppanit. Suomalaisten arkeologien
kansainväliset yhteydet 1870–1950. SMMYA 122. Helsinki; Tammerprint Oy.
Liitteet
Liite 1. Georg Haggrenin haastattelu
Haastattelu 17.5.2017. Translitterointi
Haastattelun kesto: 31:43
Haastattelija: Jenni Laatikainen Haastateltava: Georg Haggren
Keskiviikko. Helsingin yliopisto.
Pro gradu -tutkielma "Suomalaisen arkeologisen tutkimuksen kansainvälistyminen 1970–2010."
Historian laitos, Itä-Suomen yliopisto
[00:00-00:43] Laatikainen: Keskiviikkona 17.5.2017 ja paikalla ovat Jenni Laatikainen, Itä-Suomen
yliopiston opiskelija, ja Georg Haggren, arkeologian dosentti Helsingistä. Kyllä. Ja tämä aihehan on
että suomalaisen arkeologisen tutkimuksen kansainvälistyminen 1970-luvulta 2010-luvulle. Ja tähän
alkuun pari ihan tällaista yleistä kysymystä heittäisin mitkä minulle itselleni iskettiin pöytään heti
kun tämän työn aloitin. Miten määrittelisit arkeologian?
[00:43-01:05] Haggren: Se on materiaalisen kulttuurin tutkimusta. Eli kun historiantutkimus tutkii,
sen aineistona ovat kirjalliset lähteet ja arkeologiassa lähdeaineistona on materiaalinen kulttuuri;
esineet, muinaisjäännökset, rakennukset ja niin poispäin.
[01:06-01:13] Laatikainen: Kyllä. Sitten tähän toisena että miten määrittelisit sitten
kansainvälisyyden?
[01:15-01:44] Haggren: No kansainväliset suhteet, kansainväliset projektit, vierailut, tutkija täällä
päässä tutkii toiseen suuntaan ja sitten myös kansainvälisen kirjallisuuden käyttäminen,
keskusteluun osallistuminen. Eli tavallaan se että tutkitaan jotain muuta kuin pelkästään Suomea.
[01:45-02:04] Laatikainen: Joo, aivan että... Eli niin kuin valtion rajat ylittävää toimintaa. No sitten
lähdetään tästä kansainvälisyydestä liikkeelle niin... Omia näkemyksiäsi että mitkä tekijät ovat
vaikuttaneet sitten sinun mielestäsi suomalaisen arkeologisen tutkimuksen kansainvälistymiseen?
[02:05-03:19] Haggren: Itse olen historiallisen arkeologian puolelta eli tuo historiallinen arkeologia
on ala joka yhdistää historian tutkimuksen ja arkeologian menetelmiä. Ja käytännössä tarkoittaa että
kun tutkimusaihe on keskiaika tai uusiaika ja kun me tullaan keskiajalle niin tämä materiaalinen
kulttuuri mitä Suomessa on niin se on loppujen lopuksi, se kansainvälistyy. Esimerkiksi suuri osa
keskeisestä löytöaineistosta on peräisin Suomen ulkopuolelta ja sitä ei voi tutkia tavallaan
pelkästään Suomesta käsin. Ja tässä on sellainen vissi ero rautakauteen ja tässä tutkimuksen
kannalta oleellista on se että historiallisen arkeologian tutkimus on 80-luvun lopulta lähtien
kasvanut hyvin paljon. Se on moninkertaistunut. 80-luvun lopulta, 90-luvun ja jälkeen ja siten että
yhä uudemmat ajat ovat tutkimuksen kohteina.
[03:21] Laatikainen: Selvä.
[03:23-03:29] Haggren: Me ei pystytä tutkimaan keskiaikaa ja uutta aikaa oikeastaan ilman tätä
kansainvälistä kontekstia.
[03:29-03:55] Laatikainen: Aivan. Sitten jos lähdetään siitä eteenpäin niin, just kun ei voi tutkia
ilman sitä kansainvälistä kontekstia niin sitten miten tätä suomalaisen arkeologian kehitys suhteessa
sitten näihin muihin maihin ja tämä teknologinen ja metodologinen kehitys että onko Suomi ollut
sitten ajan tasalla näiden muiden maiden kanssa?
[03:56-04:52] Haggren: Se on ehkä vähän jäljessä seurannut mutta kyllä siinä pyritään ja on pyritty
olemaan ajan tasalla. Ja nyt tietysti se että tuo aikarajaus on 2010 asti eikö niin? Joo. Että se on
tietysti varsinkin kun tullaan 2000-luvun puolelle tai 90-luvun lopulta 2000-luvun puolelle kun
tämmöinen tietotekniikkaan perustuva välineistö, sen käyttö lisääntyy ja tarve lisääntyy, se myös
vanhenee nopeasti niin silloin tulee näin vastaan taloudellisia resursseja joiden takia sitä laitteistoa
ei pystytä päivittämään niin nopeasti kuin tietysti olisi toivottavaa.
[04:52-04:57] Laatikainen: Aivan, eli se on nimenomaan tällainen lähemmäs nykyajan ongelma?
[04:57-05:18] Haggren: Erityisesti. Että periaatteessa 80-luvulla tai itse asiassa 90-luvulla käytettiin
vaaituskonetta kenttätöissä niin periaatteessa samanlaista laitetta käytettiin sata vuotta aikaisemmin,
se on vain vähän näppärämpi se uudempi laitoskoje kuin aikaisemmat, mutta...
[05:22-05:31] Laatikainen: Eli Suomi on ajan tasalla muiden kanssa paitsi sitten just tämä resurssit,
tekninen puoli.
[05:31-05:33] Haggren: Se on aina kysymys että riittääkö ne.
[05:33-06:23] Laatikainen: Joo, se voi aina olla se ja sitten tuosta aineistosta ei aina käy ilmi että
miten ne on ne tekninen puoli niissä ollut. No, jos sitten lähdetään Suomesta päin muualle niin onko
tämä suomalainen arkeologia sitten kuinka paljon levinnyt maailmalle että onko sillä niin kuin,
onko se nykyään kansainvälisempi, kuin silloin aikaisemmin ja nimenomaan sitten että mikä
tämmöinen, onko muiden maiden näkökulmia tämmöiseen suomalaiseen arkeologiaan, tässä ollut
muutosta?
[06:26-07:24] Haggren: Suomen ongelma on aina se että Suomi on pieni kieli. Toisaalta tätä
ongelmaa on arkeologiassa aika varhain kierretty siten että meiltä on julkaistu muilla kielillä,
saksaksi ja sitten englanniksi ja sitten paljon aikaisemmin sanotaanko kotimaisen historian puolella
ja ruotsin kieli on tärkeä pohjoismaisessa kontekstissa. Semmoinen suuri ero tietysti on että mikä on
nyt 2000-luvulla tapahtunut on että semmoinen tiivis yhteistyö venäläisten kollegoiden kanssa niin
se on paljon vähempää. Meillä on hyvin vähän sellaisia ihmisiä joilla on tiiviit yhteydet – Mika on
sellaisia – tiiviitä yhteyksiä itään.
[07:24-07:27] Laatikainen: Aivan, että se on vähentynyt sitten sieltä–
[07:27-07:46] Haggren: Kielitaitoa, venäjän kielen taitoa ei sitten enää ole olemassa. Itse olen
enemmän suuntautunut Pohjoismaihin, Ruotsiin, niin toisaalta Länsi-Eurooppaan mutta se on se
keskiaikainen kulttuuri mihin Suomi sijoittuu.
[07:46-08:47] Laatikainen: Aivan. Sitten just näistä kielistä nimenomaan niin aineistostakin kävi
ilmi että 70-luvulla saksa oli vielä – kun ruotsi lasketaan pois kun se on toinen kotimainen kieli –
ulkomaalaisena kielenä saksa oli silloin näissä minun aineistoissa se suurempi, mutta sitten englanti
hyvin nopeasti syrjäytti siitä 70-luvulta 80-luvun alussa, että se lähteistä ja tiivistelmistä,
tiivistelmäkielenä ja ihan näissä ulkomaalaiskieliset tekstit niin se alkoi olemaan melkein
pääsääntöisesti englanniksi niin... Miten ajattelisit tämän muutoksen taustoja ja vaikutuksia sitten
just että minä yritin tässä tutkia että olisiko esimerkiksi koulutuskieltä, onko tällä vanhemmalla
sukupolvella ollut enemmän saksankielinen koulutus taustalla?
[08:47-9:40] Haggren: Kyllä, kyllä se on se saksankielinen koulutustausta ja sitten tietysti kun
tullaan 80-, ja 90-luvuille ylipäin kansainvälistyminen, koko yhteiskunnan kansainvälistyminen
lähti enemmin nuoremmista sukupolvista niin englannin vaikutus on hirveän iso. Ja tämä päivänä
usein kysyn luentosarjan alussa opiskelijoilta niiden kielitaitoa ja on ehkä, se on alle viidesosa joka
osaa saksaa. Ja muut kielet on sitten vähäisempiä ja kun me mennään, puhutaan tästä keskiajasta,
saksa on todella tärkeä kieli koska kun me ollaan Saksan kulttuuripiirissä niin saksa on relevantti.
[09:41-10:31] Laatikainen: Aivan, joo. Se on kyllä siellä aina paljon mukana ollut ja sitten kun
ajatellaan nimenomaan noita opiskelijoita ja sitten kielitaitoakin niin sitten tämän uudemman
sukupolven arkeologinen kiinnostus sitten siihen jos nyt tämmöinen silta otetaan, niin onko tässä
sitten uudemman tai nuoremman arkeologian opiskelijoilla enemmän sitten näkyvissä semmoista
ulkomaille sijoittuvaa tai kansainvälistä kiinnostusta vai onko se tasaisesti Suomen sisäinen – onko
nähtävissä semmoista muutosta että nuoremmat haluaisivat nimenomaan kansainvälisesti..?
[10:31-11:00] Haggren: En oikeastaan näkisi, että ei sen enempää kuin aikaisemmin että kyllä
suomalaiset arkeologit ovat olleet kansainvälisiä huomattavan pitkään – yllättävän pitkään. Jopa
sanotaanko että tänä päivänä odottaisin että olisi enemmänkin kiinnostusta lähteä ulkomaille. Nyt
kun on työmarkkinat jotka vetää ihmisiä ulos.
[11:00-11:18] Laatikainen: Niin sehän se on totta kun Suomessa nyt on nämä arkeologian ja
historian puolella nämä rahoitusongelmat ja näin voi olla vähän epävarma tuo tulevaisuus ja
työllistyminen nimenomaan että se sitten olisi se tekijä joka ajaisi ulkomaille suomalaiset
arkeologit.
[11:19-11:21] Haggren: 2010-luvulla erityisesti.
[11:22-11:52] Laatikainen: Joo, se on kyllä huomattavissa tuolla. No sitten jos ajatellaan tätä
arkeologian opetusta niin onko se sitten muuttunut tällä aikavälillä 70-luvulta lähtien, että onko ne
aiheet enemmän kansainvälisiä nykyään? Verrattuna että onko se esimerkiksi aihepiireiltään
verrattuna tämä arkeologian opetus ollut miten aina kansainvälistä vai onko siinä ollut muutosta?
[11:52-12:28] Haggren: No minusta se on aina ollut kansainvälistä mutta aiemmin on ollut
selkeämpi jako siihen mikä on suomalaista ja mikä on... On Suomen arkeologia ja esimerkiksi Itä-
Euroopan arkeologia tai Länsi-Euroopan arkeologiaa, mutta nykyään ne on – tällaista samanlaista
rajajakoa tai rajavetoa ei ole. Sama hissan puolessa että se on minusta hyvin suuri ero verrattuna
1990-luvunkin jälkeen, 80-luvulta.
[12:28-12:35] Laatikainen: Joo että se on se arkeologinen muutos itsessään, näkemys arkeologiasta
että sen myötä on sitten...
[12:35-12:38] Haggren: Koko työyhteisö on paljon kansainvälisempi.
[12:40-12:48] Laatikainen: Siinä on sitten yhteistyötä näiden erilaisten alojen välillä, just
geenitutkimuksen tai tämän välillä...
[12:48-13:10] Haggren: Ne on ilman muuta joo ja ihan se että jos katsot jotain vanhempia
väitöskirjoja ja tutkimuksia niin hyvin pitkään niin kuin suomalainen tutkimuskirjallisuus on
riittänyt siihen. Mutta tänään vaaditaan enemmän, vaaditaan kansainvälisiä väitepuolia.
[13:10-13:36] Laatikainen: Joo, se on varmaa nimenomaan että lähdetään ihan siltä pohjalta jo että
kansainvälinen perus jo siinä taustalla. No sitten jos tätä ruvetaan kanssa miettimään tätä muutosta
niin jos me palataan sinne vanhemmalle ajalle niin paljon useinhan näissä aineistoissa on noussut
esiin tämä Ari Siiriäinen.
[13:36-13:39] Haggren: Varmasti. Jos puhutaan kansainvälisyydestä, kyllä.
[13:41-14:08] Laatikainen: Hänen vaikutuksensa suomalaisen arkeologian kansainvälistymisessä on
ollut merkittävä kun hänellä on ollut nämä tutkimukset ja aihepiirit usein Suomen ulkopuolelta,
Afrikassa ja Etelä-Amerikassa niin onko sitten just näin että on näitä suomalaisen
kansainvälistymisen edelläkävijöitä tai merkittäviä vaikutustekijöitä tässä sitten että Ari Siiriäinen
nimenomaan ja...
[14:08-15:46] Haggren: Ari Siiriäinen erityisesti, oletko nähnyt tuossa lehtileikettä, Siiriäinen
täyttikö se nyt 60 vuotta tai jotain mikä ei sitten ole vähän, kannattaa kaivaa esiin, saattaa olla tuolla
ilmoitustaulullakin. Mutta Ari on... Teki töitä melkein joka maanosassa. Hän on ihan omaa
luokkaansa, yleensähän tilanne on se että jos suuntaudut kansainvälisesti niin suuntaudut jollekulle
alueelle, mutta hän oli Amerikoissa, oli Afrikassa, oli Kaakkois-Aasiassa ja Venäjällä niin...
Sellaista persoonaa on vaikea löytää.
Ja sitten tietysti meillä on arkeologiassa tämä antiikin perintö myös klassisen arkeologian perintö,
nehän on Helsingin yliopistossa jakautunut siten että klassinen arkeologia on pääasiassa ollut
klassisen filologian puolella ja tavallaan sama tiedekunta siellä mutta etäällä tästä arkeologian
oppiaineesta mutta sitä yhteistyötä on ollut koko ajan. Antiikin Rooman, antiikin Kreikan ja sitten
myös Lähi-idän, niin ne on ollut aina hyvin pitkälti vahvasti mukana. Mutta Suomi on pieni maa,
verrattuna Ruotsiin esimerkiksi meillä on yksittäisiä tutkijoita ja sitten siellä on tutkimusryhmiä.
[15:47-16:06] Laatikainen: Joo se on totta että Suomessa on resurssit ja nämä yliopistojen
lukumäärätkin altavastaajan asemassa siinä. Sitten eli nämä tutkijat yleensä nimenomaan erikoistuu
yleensä yhteen maanosaan.
[16:06-16:12] Haggren: Enemmän nykyään. Luulen että se on kaikissa tieteissä että se
erikoistuminen on...
[16:14-16:52] Laatikainen: Nimenomaan on että nämä muut suomalaiset arkeologit maailmalla että
näissä on mediassa noussut esille että on ollut esimerkiksi egyptologiassa jos on löytöjä tehnyt ja
Historia-lehdessä on ollut että nimenomaan suomalainen tutkija joka on tehnyt löydöksen ja niitä
kuulee silloin tällöin justiinsa että... Tarvitsiko Suomi sitten nimenomaan enemmän tuommoisia Ari
Siiriäisen tapaisia vähän joka maan miehiä?
[16:53-17:36] Haggren: Kyllä ne sellaiset henkilöt ovat aina inspiroiviakin jos miettii että Siiriäisen
jälkeen niin Etelä-Amerikan tutkimushan osaltaan koulukuntana on suhteellisen vahva tänä päivänä.
Afrikan kohdalla ei ole, se ei ehtinyt muodostua niin riittävän isoksi ennen Arin kuolemaa. Ja sitten
taas Lähi-idässä tämä Aaronin vuoren projekti niin se on hyvin iso merkitys. Mika osaa taas sitten
kertoa siitä paljon. Minä voin vain sivusta seuranneena todeta että se on ollut tärkeä projekti.
[17:39-18:18] Laatikainen: Se on kyllä justiinsa että Siiriäisestä varmaan saisi ihan oman
tutkimuksensa täytettyä että on kyllä niin vaikuttava ollut. No jos sitten tästä kun Suomi on pieni
maa ja näin, niin... Voisiko ajatella että Suomi on kielellisesti eristäytynyt muusta
tutkimusmaailmasta? Tekevätkö suomalaiset tutkijat just arkeologian puolella, tekeekö ne enemmän
suomeksi vai esimerkiksi juuri sitten ulkomaan kielillä tätä tutkimusta?
[18:19-19:05] Haggren: Kyllä se on sekä että. Toisaalta pakko keskustella, julkaista vieraalla
kielillä mutta siinä on, näkisinkö rajauksissa tuon ruotsin roolin sikäli että vaikka se on toinen
kotimainen niin se miksi julkaistaan ruotsiksi johtuu pitkälti siitä että tavoitetaan skandinaavinen
tiedeyhteisö. Harvoin äidinkieli on ruotsi, harva sen takia julkaisee ruotsiksi, vaan sen takia että
tavoitetaan nämä lähimmät läntiset naapurit.
[19:05-19:18] Laatikainen: Jos suomalainen tutkija kirjoittaisi suomeksi niin totta kaihan kun siinä
on se kielikysymys välissä...
[Pieni ulkopuolinen keskeytys haastattelussa, nauhoitusta ei katkaistu.]
[19:47-20:05] Laatikainen: Niin että kun suomalaiset kirjoittaa suomeksi niin siinä on totta kai
tällainen kielimuuri välissä mutta ajateltaisiinko että kansainvälinen kiinnostus olisi heti jotenkin
suurempaa jos kirjoittaisi alkujaan englanniksi, että onko muilla mailla miten kiinnostusta
suomalaista tutkimusta kohtaan?
[20:05-21:04] Haggren: Tuota, näkisin sen hyvin että on vissi ero meidän kohderyhmässä. Että jos
me kirjoitetaan tänä päivänä kansainvälistä artikkelia, siinä ei kovin paljon voi olla kotimaista
empiriaa. Ketään ei kiinnosta se. Mutta toisaalta sitäkin pitäisi tutkia ja julkaista. Sitten jos palataan
siihen suomalaiseen tutkijakuntaan, se saattaa hyvinkin olla kiinnostunut siitä empiria puolesta. Ja
tavallaan sillä on ei kenellekään hyötyä sen julkaisemisesta vieraalla ulkomaan kielellä, se ei tavoita
suomalaisia eikä ulkomaalaisia. Vieraalla kielellä on tärkeää että julkaistaan kompakteja artikkeleita
ja julkaisuja aiheesta jolla on yleistä kiinnostusta.
[21:04-21:19] Laatikainen: Aivan joo, että ei varsinaisesti löydä kiinnostusta jos vaikka kirjoittaisi
englanniksi jostain suomalaisesta tutkimus- tai kaivauskohteesta niin sinällään ei löytyisi sitten
kansainvälisesti...?
[21:19-21:47] Haggren: Ei kauheasti ja sitten se on että artikkeleissa on se merkki- tai sanaraja ja se
ei kovin korkea ole. Jos halutaan julkaista laajempaa niin silloin täytyy huomioida myös tuo ja tänä
päivänä englannin kielellä. (Osa hukkuu taustan rapinan alle.)
[21:47-22:07] Laatikainen: Olisiko sitten just että onko nykyään nämä väitöskirjat tai tämmöiset
niin onko ne sitten, mitä minä olen katsonut että on usein englanniksi, niin määräytyykö se kieli
sitten aihepiirin mukaan vai sen mukaan että kuka sitä lukee?
[22:09-22:36] Haggren: Sekä että. Nyt tänä päivänä jos haluaa olla akateemisella uralla niin se
englannin kielinen väitöskirja on iso ero. Ja väitöskirjoissa ja monografioissa on tilaa enempi
julkaista, siellä se sivumäärä ei tule vastaan samalla lailla kuin kansainvälisissä artikkeleissa.
[22:36-22:49] Laatikainen: Aivan eli niillä on sitten myös kansainvälistä paikkaa ja mielenkiintoa
voi hakea?
[22:49] Haggren: Joo.
[22:53-23:32] Laatikainen: No sitten kun on tämä, onko sitten arkeologisten tutkijoiden kesken
kansainvälistä termistöä mitä käyttää yhteisesti? Kun lähdin kielellisesti aineistoa käymään läpi niin
yritin katsoa että onko siellä nimenomaan suomennettuja kaikki vai onko siellä sitten semmoista
tutkimustermistöä joka olisi selvästi kansainvälisesti esimerkiksi englannin kielestä tai tämmöisiä...
Riippuuko tämä taas että kuka on kuulemassa?
[23:32-24:08] Haggren: Aiheesta riippuu ja sitten jos mennään tuommoiseen vanhempaan
kivikauden tutkimukseen niin silloin ollaan tutkimassa paikallisia kulttuureja jolloin termistöt
täytyy luoda itse. Sitten kun mennään sellaisiin ilmiöihin jotka ulottuu Suomen ulkopuolelle tai
tulleet muualta Suomeen niin silloin on mielekkäämpää kääntää ja ottaa käyttöön termejä jotka
muualla on tunnettuja.
[24:08-24:13] Laatikainen: Okei eli niin kuin kansainvälisissä aiheissa on lainasanastoa ja muu on
sitten...
[24:14-24:25] Haggren: Joo, esimerkiksi jostain rannikon pronssikaudesta joka on esihistorian
puolella niin kyllä se termistö on–
[keskeytys puhelinäänellä]
[24:28-24:41] Laatikainen: Niin joo, se on kyllä että varmaan myös jos on suomalaiselle
lukijakunnalle niin sitten ne on varmaan pyritty kääntämään aika paljon termistötkin.
[24:41-24:46] Haggren: Joo, tietysti täytyy pyrkiä kääntämään sitä. Se on haastavaa.
[24:46-25:10] Laatikainen: No onko sitten jos että lukijan kieli on nimenomaan suomi niin
lukijakunnalle pitäisi kääntää mutta onko sitten arkeologikunnan kesken että käyttääkö ne sitten
esimerkiksi just niin kuin englannin kielistä termistöä keskenään kun ei tarvitse suomalaiselle
lukijakunnalle, onko siinä sitten ikään kuin..?
[25:15-25:20] Haggren: Kyllä ainakin Suomessa on suomalaista keskeistä kommunikointia.
[25:24-26:10] Laatikainen: No sitten kun ruvetaan ajattelemaan just tästä suomalaisesta
tutkimuksesta niin kun tässä aloitin tämän työn niin kuulin jutun semmoisesta ulkomaalaisesta
tutkijasta, joka oli tullut Suomeen, hän taisi olla arkeologinen tutkija, ja oli sanonut että Suomessa
arkeologinen tutkinta keskittyisi enemmän näiden esimerkiksi kaivausten ja tulosten arkistointiin ja
listaamiseen enemmän kuin siihen arkeologiseen tutkimukseen joka sitten alkaisi näistä löydöistä
tai olisi siinä taustalla. Olisitko miten samaa mieltä tämän väitteen kanssa?
[Ulkopuolinen keskeytys.]
[26:34-26:46] Laatikainen: Niin että olisiko Suomessa enemmän, keskitytään enemmän
semmoiseen listaamiseen ja löytöjen arkistointiin kuin siihen arkeologiseen tutkimukseen niiden
taustalla?
[26:47-28:10] Haggren: Se riippuu monesti toimijasta, kun me ollaan, tuota, puhutaan usein
museovirastosta niin silloin heillä on siinä se viranomaisrooli ja arkistointirooli. Mutta tavallaan
siinä on myös se empirian ja teoriapainotteisuuden ero. Jos katsot vanhempia tutkimuksia niin se
teoreettisuus on aika kapeata, helposti. Ja sitten täytyy arkeologiassa muistaa kuitenkin myös se että
tutkimuskohteena on materiaalinen kulttuuri ja esimerkiksi löytöjen kohdalla me tarvitaan
katalogeja yhtälailla kuin vanhemman historian puolella tarvitaan lähdejulkaisuja tai käytetään
arkistoa – oikeastaan me tarvitaan lähdejulkaisuja ja sen takia on tärkeätä että myös julkaistaan
katalogityyppistä tutkimusta joka ei välttämättä tänä päivänä ole sitä kaikkein helpoiten
rahoitettavissa olevaa, mutta sitäkin tarvitaan.
[28:10-28:33] Laatikainen: Aivan, että kyllä on tuossa aineistossa kyllä tullut vastaan että siellä on
hyvin yksityiskohtaisesti ollut tämmöisten arkeologisten kaivausten löytöjen, sekä esihistoriallisten
että historiallisten, niiden tarkkaa kuvailua ja listaamista ja just näitä katalogeja ja muuta.
[28:35-28:38] Haggren: Sitten täytyy varoa ettei se lähde käsistä että se ei ole itse se tarkoitus.
[28:39-28:53] Laatikainen: Onko siinä sitten just tämmöinen vähän, olisiko siinä sitten ero
tämmöisessä Suomen ja muiden maiden tutkimuksessa?
[28:53-28:59] Haggren: Tuota... En tiedä välttämättä, kyllä muuallakin tarvitaan niitä.
[29:03-29:21] Laatikainen: No jos sitten tästä kun on paljon näitä, nimenomaan näistä menneistä ja
kehityksestä puhuttu niin miten sitten näkisit suomalaisen arkeologisen tutkimuksen tulevaisuuden
kehityksen? Lähetäänkö tästä enemmän kansainvälistymään vai..?
[29:21-29:45] Haggren: Ihan varmasti. Ihan varmasti, ei tänä päivänä oikein voi ajatella että
tutkimusta tehtäisiin pelkästään suomalaista.
[29:46-29:50] Laatikainen: Aivan että ei voi keskittyä tai sulkeutua vain siihen...
[29:50-29:56] Haggren: Ei, se on ihan mahdotonta. Ja tietysti siinä on myös rahoitusominaisuutta.
[29:56-30:06] Laatikainen: Se on myös kanssa just nimenomaan tämä rahoitus että on tullut ilmi
että resurssit on myös mikä paljon ohjaa tätä kansainvälistymistä.
[30:07-30:27] Haggren: Ja sitten toisaalta se että Suomi on hirveän pieni maa, meillä on kolme
arkeologian oppiainetta, suurimman osan tutkimusajanjaksoa on ollut kaksi professuuria ja
kriittinen massa on aika suppea.
[30:27-30:47] Laatikainen: Se on kyllä varmasti... Mutta suomalaiset tutkijat itsessään ovat
kansainvälisesti, kansainvälinen kiinnostus kuitenkin edelleen että ei palattaisi vain semmoiseen tai
oltaisi semmoista Suomen sisäistä...
[30:47-30:52] Haggren: Ei, en näe mitään sellaista, en näe mitään mahdollisuutta sellaiseen
paluuseen.
[30:52-31:16] Laatikainen: Joo, se on sellaista että... Mutta joo, minulla taitaa itse asiassa olla nyt
tässä kaikki suurin piirtein kysytty että kiitän tästä haastattelusta ja sain paljon oleellista tietoa että
voin niitä ruveta sitten lisäämään tuohon graduun jota teen. Kiitän ajastasi ja kun suostuit tähän
haastatteluun.
[31:16-31:20] Haggren: Hei kiitos, ilomielin, ilomielin.
Liite 2. Petri Halisen haastattelu
Haastattelu 17.5.2017. Translitterointi
Haastattelun kesto: 59:33
Haastattelija: Jenni Laatikainen Haastateltava: Petri Halinen
Keskiviikko 10:05. Kulttuuritalo, Helsinki
Pro gradu -tutkielma "Suomalaisen arkeologisen tutkimuksen kansainvälistyminen 1970–2010."
Historian laitos, Itä-Suomen yliopisto
[00:03-00:41] Laatikainen: 17.5. haastattelu, paikalla Itä-Suomen yliopiston opiskelija Jenni
Laatikainen ja arkeologian dosentti Petri Halinen. Kello on noin viisi yli kymmenen. Tämän
aihehan on nyt suomalaisen arkeologisen tutkimuksen kansainvälistyminen tuolta 1970-luvulta
2010-luvulle. Tähän aloittelisin ihan samoilla kysymyksillä mitkä minulle itselleni luettiin pöytään
heti kun tätä aihetta rupesin etenemään. Ensinnäkin, miten määrittelisitte arkeologian?
[00:43-01:46] Halinen: No nykyään arkeologia on huomattavasti monipuolisempi kuin mitä on
aikaisemmin ajateltu, se on pääasiallisesti tämmöisten maasta löydetyn tai maaperään sitoutuneen
aineellisen kulttuurintutkimusta, mutta nykyään se on paljon muutakin. Että se on huomattavasti
laajempaa ja tällä hetkellä ei pelkästään muinaisuuden tai menneisyyden lähteet vaan myös
nykyihmisistä ja siitä mitä nykyihmiset tekee, sen projisoiminen menneisyyteen ovat tosi tärkeitä
asioita. Mutta pääasiassa se on tätä maasta löydetyn aineellisen kulttuurin tutkimista, sen avulla
ihmisen historian tutkimusta.
[01:46-02:13] Laatikainen: Itse ajattelin kanssa sen olevan maasta löydetyn esineistön ja ihmisen
käyttäytymisen tutkimista. Siitä minulle sitten sanottiin että pitäisi laatikon ulkopuolella ajatella.
[02:14-03:43] Halinen: No joo, mutta se on aina helppo sanoa että kannattaa ajatella laajasti mutta
sitten kun tekee työtä niin kannattaa muistaa myös se että mitä työtä tekee, missä on ja missä
kontekstissa toimii. Se että jos syleilee maailmaa jatkuvasti, niin ei pysty keskittymään itse asiaan
vaan saattaa ajautua käsittelemään jotain sellaista tyhjänpäiväistä tai toissijaista asiaa jolloin sitten
arkeologian rajat hämärtyy. Tällä hetkellä meillä on menossa sellainen vähän niin kuin tietoinen
arkeologian rajojen hämärtämistoiminta tässä tieteen sisällä menossa, ja olen vähän sitä mieltä että
kyllä meidän täytyy ja pitääkin muistaa mikä on se meidän konteksti. Jos haluaa laventaa kauheasti
arkeologian rajoja niin silloin myös tämä arkeologian identiteetti katoaa ja silloin ollaan yhtä
kulttuurihömppää kuin kaikki muutkin jos sille tielle mennään. Kyllä minun mielestä jonkinlainen
ammattiylpeys tulee säilyttää eikä ruveta jonkun toisen alan asiantuntijaksi jota ei ole.
[03:44-03:53] Laatikainen: Tottahan se on. Sitten minulle esitettiin myös sellainen kysymys heti
alussa, että yksinkertaisesti miten määrittelisit kansainvälisyyden?
[03:55-04:58] Halinen: No sanotaanko näin että kansainvälisyys on sellainen että silloin on mukana
useampien väestöjen edustajia. Se että joku britti tai amerikkalainen puhuu englantia ei tee heistä
kansainvälisiä tai jos me olemme kuuntelemassa heitä, se ei tee heistä kansainvälisiä vaan he vain
puhuvat toista kieltä. Sitten kun me toimitaan tiedeyhteisössä kansainvälisellä foorumilla, silloin
toimitaan erimaalaisten ihmisten kanssa, oli ne kysymykset sitten kotimaisia tai toisessa maassa tai
maiden välisiä tai yleisiin kulttuuriperintöön tai kulttuurintutkimukseen liittyviä kysymyksiä.
[04:59-05:16] Laatikainen: Sitten kun tässä onkin tämä kansainvälisyys niin sitten jos lähetään
yleiseltä tasolta jatkamaan niin minkälaiset tekijät ovat vaikuttaneet suomalaisen arkeologisen
tutkimuksen kansainvälistymiseen?
[5:18-21:58] Halinen: Sanotaanko näin että kyllähän suomalainen arkeologia on aina ollut
kansainvälistä ihan tuolta sanotaanko 1800-luvulta lähtien, koska arkeologian luonne on
kansainvälinen, silleen että metodeina ja sitten lähestymistapoina arkeologia on kansainvälinen
tiede. Jo silloin aikoinaan niin, 1800-luvulla oli Suomessa omaksuttu maailmalla hallinneet tai
maailmalla esiin tulleet arkeologiset tutkimusmenetelmät ja ne tuli kansainvälisten kontaktien
kautta. Suomalaisilla oli Pohjoismaihin ja Eurooppaan hyvät suhteet jo 1800-luvulla ja 1900-luvun
alussa oli Venäjälle, Eurooppaan ja Pohjoismaihin. Tavalleen ne on säilynyt pitkään.
1950 ja -60-luvuilla kansainvälisyys vähän heikkeni mutta kyllä se oli kansainvälistä; suomalaiset
julkaisi usein, jos ne julkaisi suomeksi niin niissä oli vähintään saksankielinen referaatti tai sitten
jotkut aloitti 60-luvun alussa julkaisemaan englannin kielellä. Tavoitteena oli se että silloin ollaan
kontaktissa muiden maalaisten arkeologien kanssa ja saadaan suomalaista aineistoa ja tutkimusta
muiden tietoisuuteen. Mutta silloin ei välttämättä kauheasti käyty ulkomailla, Suomi oli köyhä maa
ja etuoikeutetut arkeologit joilla oli asema tiedeyhteisössä joko viranomaisena, virkamiehenä tai
yliopistossa pääsi käymään ulkomailla. Tänne tuli aika vähän, venäläisiä täällä on aina käynyt,
jonkun verran tuli Euroopasta; 70-luvulla Milton nunnies ja Martin Zelebi tulivat tänne tekemään
tutkimusta. Zelebi teki väitöskirjaansa ja sitten lähti Englantiin eikä tainnut sen jälkeen paljon
Suomessa enää käydä, mutta suomalaiset tapasi sitä tuolla maailmalla. Ja sillä että
henkilökohtaisten kontaktien kautta. Sitten Siiriäinen kun lähti 60-luvulla noihin Egyptin assuanin
padon johdosta tehtäviin tutkimuksiin, kansainvälisiin tutkimuksiin, niin siellä oli YK:n tai Unescon
sitoutunut porukka jolloin ne siellä teki tutkimusta jossa suomalaiset oli siinä mukana, teki oman
osuutensa, sitten tuli julkaisut kylläkin vähän myöhään mutta tullut kuitenkin. Sitä kautta se alkoi
vähitellen.
Siiriäinen oli yksi niitä 70-luvulla kansainvälisyyden nostajia, sitten taas näillä museoviraston
virkamiehillä ja arkeologeilla oli kontaktit Skandinaviaan vahvat ja osittain Saksaan ja muualle
Eurooppaan. Sitten 80-luvulla Venäjä oli vahva sen takia että oli tämä suomalais-
neuvostoliittolainen yhteistyötoimintakomitea jonka kautta suomalaiset ja venäläiset tapasivat
suhteellisen säännöllisesti vuoroin siellä, vuoroin täällä ja siinä oli määrätty ydinporukka mutta
siihen pääsi mukaan myös muita. Ei tarvinnut olla virkaa päästäkseen osallistumaan näihin
symposiumeihin. Entistä enemmän 80-luvun lopulta ja 90-luvulla arkeologia osallistui näihin ja ne
oli suhteellisen säännöllisesti ja sitä kautta tutustuttiin venäläisiin arkeologeihin ja osa niistä on
edelleen mukana, siis sieltä neukku-ajoista lähtien. Osaan tutustuttiin silloin ja osa on edelleen sekä
Pietarissa että Moskovassa asemissa siellä tekemässä töitä ja osa yliopiston puitteissa tekee
tutkimusta ja suomalaisilla ollut suhteellisen vilkkaat kontaktit heihin. Helsingin yliopisto aloitti
sitten taas omat Venäjä-tutkimuksensa vilkkaammin tuossa 1990-luvun lopulla ja siinä oli sitten
kymmenkunta vuotta suhteellisen vilkasta; oli projekteja tuolla kannaksen puolella ja osittain
aikaisemmin oli ollut niiden norskien ja venäläisten kanssa yhteishankkeita ja projekteja että siihen
oli osallistunut monet tuolla Karjalassa ja sitten Norjassa. Sitten Skandinavia tuli 80-luvulla
mukaan. Siellä oli tietysti henkilökohtaiset kontaktit; Eero Muurimäellä oli Tromssaan vahvat
kontaktit. Pääsin mukaan sinne tuossa 90-luvun alussa että olin siellä yhden kevään Tromssissa ja
sitten oon ollut paljon kenttätöissä siellä ja meillä oli yhteisiä projekteja Tromssan yliopiston
kanssa. Sitä on oikeastaan jatkunut kokoajan lähinnä Tromssaan, sitten 2000-luvun alussa tuli
Uumajan yliopisto mukaan tähän pohjoismaisiin kuvioihin sillä tavalla aktiivisesti että me
Helsingin yliopiston puolelta, meillä oli yhteisiä tämmöisiä saamelaisarkeologiaan liittyviä
hankkeita muun muussa saamelaisarkeologian verkosto luotiin tuossa 2000 ja, mitäs se oli, 2005-
2006 luokkaa. Siinä oli mukana norjalaisia lähinnä Tromssan yliopistosta, sitten oli Uumajasta ja
Uppsalasta jonkun verran ja Pietarin yliopistosta; eli siinä oli koolla Suomen lappi, Ruotsin lappi ja
Norjan lappi ja siellä oli sitten nämä yliopistot mukana ja sinne sitten tuli opiskelijoita joka
yliopistosta ja ne loi kontakteja keskenään.
Mutta sitten on ollut myös muita hankkeita, Helsingin yliopistossa on ollut näitä Hermo
Kankaanpääty ja Rankaman projektit tuolla pohjoisessa jotka on taas ollut tällaisia, lähtenyt
kiinnostuksesta Lapin esihistoriaan ja sitä kautta on tutkimushankkeet keskittyneet varhaisimpaan
asutukseen ja siihen teknologisiin ja muihin puoliin. Ja niillä on ollut sitten taas omat kontaktinsa
tuonne näiden erilaisten workshoppien ja niiden kautta tuolta 90-luvun lopulta ja 2000-luvun alussa
ja jonkun verran edelleen, se oli osittain kytkeytynyt tuohon kivipiiriin jota Rankama veti. Rankama
veti 90-luvun lopulta lähtien niin sanottua kivipiiriä jossa kokeellisen arkeologian kautta osallistujat
tutustuivat kiviteknologiaan ja sitä kautta tuli oma porukka joka lähti sitten hakemaan ja saikin
semmoisia workshop-rahoja pohjoismaiseen yhteistyöhön. Siinä oli tanskalaista, norjalaista,
ruotsalaista - oli siinä venäläisiäkin mukana ja tälleen ja suomalaisia arkeologeja. Se oli tämmöisen
varhaisen teknologian tutkimusta.
Mitäs vielä? Tässä on ollut monella tavalla että, Pirjo Uino on tietysti ollut 90-luvulta tai 80-luvun
lopulta lähtien venäläisten kanssa tekemisissä ja hän teki väitöskirjansakin, sitten oli paljon
tekemisissä 90-luvulla nimenomaan näiden venäläisten arkeologien kanssa ja sitä kautta sitten
kenttätöiden kautta ja muiden käyntien kautta sai yhteistyökuvioita toimimaan. Ja Venäjällä niin, tai
Venäjältä ei pidä myöskään unohtaa Christian Carpelania jolla oli vilkkaat kontaktit sinne. Samoin
sitten Mika Lavento, arkeologian proffa, niin sillä on ollut sinne vilkkaat kontaktit ja on edelleen
että hän lähtee taas kesällä Marimaalle minun käsittääkseni, eri puolille Venäjää. Että Venäjäkin on
iso maa että sinnepäin on ollut kontakteja eri puolille. Tietysti vilkkaimmat kontaktit tähän
lähialueille ja sitten tuonne vähän kauemmaskin.
Mutta sitten tietysti Viro tuli mukaan sillä tavalla että arkeologian opiskelijat tutustuivat 80-luvun
puolessa välissä Helsingin yliopistosta kun aineyhdistys Fibula teki matkan tuonne Tallinnaan
Pihkova-Riikan alueelle, niin sillä matkalla tutustuttiin jo esimerkiksi Valter Langiin. Valterhan on
tällä hetkellä Turun proffana tämän vuoden, mutta hän on Tarton yliopiston arkeologian professori
normaalisti. Sitä kautta sitten syntyi heihin kontakteja ja monella suomalaisella arkeologilla synty
Viron kontaktit ja sitten kun Viro itsenäistyi niin siellä ne kontaktit lisääntyi ja minä tutustuin sitten
90-luvun kuvioissa virolaisiin arkeologeihin ja kun Tarto vahvistui sinne tuli arkeologian
professuureja ja henkilökunta lisääntyi niin sitten heidän kanssaan oli paljon yhteistyötä. Sitten
Viro-kontaktit olivat voimakkaita sillä tavalla 2000-luvun alusta lähtien että oli tämmöistä Helsinki-
Turku-Oulu-Tarto yhteisiä seminaareja, siis sillain että meillähän on jatko-opiskelijoita jotka käyvät
tutkijaseminaareja niin oli sitten yhteisiä tutkijaseminaareja, alkuun Helsinki, Turku ja Oulu, sitten
Tarto tuli siihen mukaan ja jossain vaiheessa oli Tallinakin mukana. Ehkä tämä elää vieläkin, en ole
ihan varma siitä kun en ole vähään aikaan ollut mukana näissä. Mutta kuitenkin tällä tavalla.
Sitten tietysti tämä kansainvälisyys näkyy arkeologiassa myös siinä että 90-luvulla on ajateltu että
Välimeri ja Lähi-itä olemaan mukana ja se on taas semmoinen jossa on antiikin ja klassillinen aika
ollut se keskeinen mutta siihen on linkittynyt myös joidenkin hankkeiden kautta esihistoria,
kivikausi. Esimerkiksi nämä Jabal Hārūn -projektit niin siinä on ollut mukana myös tämmöistä
esihistorian tutkimustakin. Ja sitten tietysti tästä kun mennään tämä 90-luku oli aika vahvaa Etelä-
Amerikan tutkimuksen kasvua sillä tavalla että Ari Siiriäinen ja Martti Pärssinen kehittelivät
Bolivian Altiplanolle projekteja. Siellä oli paljon kenttätöitä, sieltä on syntynyt pari väitöskirjaa ja
niin edelleen. Siellä on suomalaiset tehneet paljon kenttätöitä ja luoneet sinne kansainvälisiä
kontakteja. Ne ovat kahdenvälisiä kontakteja useimmat, sitten siihen linkittyy myös sillä tavalla että
jos tekee töitä Boliviassa niin siihen saattaa linkittyä amerikkalaisia yliopistoja.
Ja sitten sama juttu Siiriäisellä nämä Afrikka-tutkimukset tuolla 90-luvulta lähtien, että siellä olivat
Tansania, Kenia, sillä suunnalla kuitenkin, en nyt ihan varmasti muista mikä maa siellä oli mutta
siellä on paljon ollut tutkimusta missä on sitten suomalaisia arkeologeja ollut mukana 80-luvun
lopulta lähtien. Ja 90-luvulla olivat vankat kenttätyöjaksot siellä ja 2000-luvun alussakin. Siinä oli
mukana sitten useampia henkilöitä, useampia arkeologeja teki kenttätöitä ja opinnäytteitä ja kaikkea
tämän tyyppistä mikä nyt kuuluu tähän akateemiseen toimintaan. Se oli kansainvälistä sillä tavalla
että siellä oli niitä paikallisia arkeologeja ja sitten oli myös näitä British Instituten ja näiden
amerikkalaisten instituuttien henkilökuntaa.
Tästä tulee mieleen pätkittäin näitä aina kun katselee eri suuntiin maailmalla niin muistuu hyvin
mieleen että Helsingin yliopistolla on ollut paljon kontakteja vähän joka suuntaan. Viime aikoina
viimeisen viiden vuoden aikana on ollut sitten tuonne Brittein saarelle kontakteja kun Folker Hyde
Bristolin yliopistosta on ollut mukana ja hänen kauttaan ollaan oltu mukana. Eilen olin keräämässä
keramiikkaa tuolta kokoelmista niin että ollaan lähettämässä tai viemässä Hydelle aineistoa niin että
hän voisi viedä niitä analysoitavaksi Bristoliin. Eli meillä on yhteisiä hankkeita koko ajan ja meillä
on yksi toinenkin yhteinen hanke.
[21:58-22:00] Laatikainen: Niin että on...
[22:00-22:16] Halinen: Joo ja sitten tätä kautta muistui mieleen nämä kielitieteilijöiden ja
geenitutkijoiden kontaktit jotka ovat–
[22:16-22:18] Laatikainen: Aivan että sitäkin kautta.
[22:18-23:07] Halinen: Kyllä, koska tavallaan meillä on ollut kontakteja geenitutkijoihin ja heillä
ovat sitten kontaktit taas tuonne Saksaan, Tanskaan ja sillä tavalla koska heidän parhaat laboratoriot
tällä hetkellä näyttävät olevan Kööpenhaminassa ja Max Planck Instituutiossa ja olisiko joku
kolmaskin. Mutta joka tapauksessa niin ne ovat semmoisia joiden kanssa on paljon kontakteja.
Puhuin tästä arkeologiasta tämmöisenä laajempana niin muun muussa geenitutkimuksen
populaatiotutkimukset ovat tulleet mukaan kuvioihin ja sitä kautta ovat sitten nämä kansainväliset
kuviot...
[23:08-23:10] Laatikainen: Kasvaneet siitä sitten.
[23:09-23:50] Halinen: Kyllä joo, tavallaan että alkaa olla niin paljon kaikilla koska myös
turkulaisilla on sitten yhteyksiä tuonne Bristoliin ja esimerkiksi lipidi-tutkimusten kautta. Sitten
täältä on lähtenyt jatko-opiskelijoita maailmalle, väitelleet Englannissa ja sitten tulleet takaisin
tänne. Pari henkilöä ihan tässä viimeisen viiden vuoden aikana on väitellyt siellä ja tullut sitten
takaisin.
[24:04-24:30] Laatikainen: Joo, tuli tässä jo paljon tietoa että on ollut just tätä metodologiat ja muut
tullut alusta asti muualta. Eli voisi niin kuin että tämä suomalainen arkeologia on kehittynyt,
teknologinen ja metodologinen kehitys on sitten ollut samalla tasolla muiden kanssa, että on yhtä
matkaa, vai?
[24:30-26:15] Halinen: Kyllä suurin piirtein samalla tavalla että... Tietysti on niin että Suomen
arkeologikunta on ollut suhteellisen vähäinen ja se tarkoittaa useimmiten sitä että kun maailmalla
on satoja arkeologeja, tuhansia arkeologeja niin kyllä tuhat kehittää enemmän kuin kolme, tai
enemmän kuin kymmenen. Silloin se kymmenen pystyy seuraamaan muuta kehitystä mutta sitten
varsinainen kehitystyö tapahtuu, suuret kehitystyöt tapahtuu muualla. Mutta sitten suomalaiset ovat
soveltaneet sitä omaan tutkimukseensa ja tehneet omia kehitystöitään sitten tänne omiin
olosuhteisiinsa. Ja tietysti sitten Suomessa on omanlaisensa erityispiirteet joita ei välttämättä
muualla ole mikä taas on vaikuttanut siihen että Suomessa esimerkiksi tämmöinen
luonnontieteellinen ja arkeologinen määrätyiltä osin on ollut täällä jo huomattavasti
edistyksellisempää kuin missään muualla, johtuen muun muussa siitä että kun meillä on ollut
jäätikkö tässä päällä ja kronologia on ollut sellainen ja ympäristötutkimus on ollut sellainen joka
kauan vaikuttanut arkeologian kehitykseen. On huomioitu ympäristökehitys jolloin sitten tavallaan
suomalaiset ovat perehtyneet siihen asiaan monta kertaa paremmin kuin muut. Suomalaisilla on
ollut paljon annettavaa myös sitten ympäristön arkeologian näkökulmasta.
[26:17-26:33] Laatikainen: Se kyllä tuosta aineistosta ei ole aina käynyt ilmi että onko siellä,
esimerkiksi nämä teknologia ja muu ollut siinä sitten ajan tasalla, vai onko nämä uudet laitteet
tulleet vähän jälkijunassa, mutta...
[26:33-28:22] Halinen: Se on rahakysymys aika pitkälti. Mutta sitten kun taas ajatellaan Suomea
niin Suomihan on metsäinen maa. Täällä on peitteinen kasvillisuus joka tarkoittaa sitä että kun
Brittein saarella tai maanviljelysalueella on ollut mahdollista ottaa ilmavalokuvia niin täällä se ei
ole ollut millään tavalla mahdollista. Mutta nyt sitten kun tuossa 2007–2008 lähtien
ilmalaserkeilaus on kehittynyt ja meilläkin se on tullut arkipäiväkäyttöön. Siitä on tullut taas
Suomessa sellainen iso asia koska sitä kautta pystytään näkemään maan pinnalle, maan pinnalla
olevia rakenteita huomattavasti helpommin, mikä taas tarkoittaa sitä että kun kaikkialla muualla ei
ole samankaltaisia olosuhteita niin välttämättä muualla tämä ei ole samalla tavalla tuonut sellaista
uutta nostetta, ei niin suurta nostetta kuin esimerkiksi Suomessa. Kun ilmakuvaus on ollut
maailmalla sanotaanko suuri asia pitkään niin täällä se ei koskaan saavuttanut mitään isoa asemaa
koska oli peitteistä. Mutta kun saatiin nämä ilmalaserkeilauksen aineiston perusteella puut pois niin
se toi taas sitten Suomen mukaan ikään kuin tähän teknisen kehityksen kärkeen ja täällä se on nyt
semmoinen iso asia. Välttämättä muualla maailmassa ei ole yhtä iso.
[28:24-29:38] Laatikainen: Selvä. Sitten kun oikeastaan tässä oli jo puhetta siitä Suomen
kansainvälisyydestä, kuinka tulee yhä enemmän kontakteja eri maihin tässä ja sitten näitä muiden
maiden näkökulmia suomalaiseen arkeologiaan ja sitten tämä teknologinen ja metodologinen
kehitys niin oli myös tässä puhetta siitä kielestä miten esimerkiksi oli aina tämä saksankielinen
tiivistelmä usein ja olen siinä aineistosta huomasin että 70-luvulla saksankielisiä olivat usein
enemmän nämä, jos ne eivät olleet suomen tai ruotsin kielellä niin ne olivat saksankielisiä, ennen
kuin tämä sitten vaihtui englantiin, että lähteet ja nämä tiivistelmät alkoivat olla yhä enemmän
englanniksi. Yritin tähän katsoa olisiko tässä mitään muutoksia kielen taustalla nimenomaan ollut
että olisiko ollut esimerkiksi jotain koulutuskieltä että onko tässä ollut että tietty sukupolvi olisi
opiskellut saksaa vai onko tässä sitten jotain semmoista...
[29:38-34:45] Halinen: On siinä ollut sitäkin mutta kysymys on myös siitä että esimerkiksi
kivikauden tutkimus ei ole ollut niin saksaan sitoutunutta kun taas rautakauden tutkimus on ollut
pitkään saksaan sitoutunutta. Saksa oli pitkään rautakauden ykköskieli ja piti asemansa siellä. Mutta
kyllä siihen on myös vaikuttanut nämä koulujen kieliasiat.
Sitten taas kun ajatellaan tätä arkeologian teoreettista kehitystä niin teoreettinen ja metodologinen
kehitys voisi sanoa 60-luvulta lähtien tapahtui aika pitkälti anglosaksisissa maissa. Amerikkalainen
uusarkeologia tai Amerikassa kehitetty uusi arkeologia 60-luvulta lähtien oli sellainen joka toi
prosessuaalisen arkeologian Suomeenkin ja sitä kautta suomalaiset opiskelijat halusivat perehtyä
luonnontieteelliseen arkeologiaan. Siinä 60- ja 70-luvuilla tuli keskeisiä tutkimuksia nimenomaan
englannin kielellä ja sitten samalla tavalla 80-luvulla kun tuli toi postprosessuaalinen suuntaus niin
sehän oli sitten lähinnä englantilainen, Cambridgen yliopistosta lähtenyt vahvasti eteenpäin ja se sai
paljon pohjoismaissa tilaa, Norja ja Ruotsi, myös Tanska jonkun verran ja saapui se 80-luvulla
Suomeenkin ja sitä kautta tämmöinen brittiläinen arkeologia tuli vahvemmin mukaan. Olihan
brittiläinen arkeologia ollut jo aikaisemminkin, just tämä prosessuaalinen suuntaus, mutta ei niin
vahvasti brittien kautta vaan se tuli enemmän Amerikan kautta.
Sitten se keskustelu mitä on käyty näiden suuntausten myötä, myös postmodernin arkeologian
suuntaukset, niin ne on sanotaanko 90-luvulta lähtien tulleet mukaan Suomeen niin se on ollut taas
enemmän tämmöinen ehkä brittiläisen arkeologian mutta myös skandinaavisen arkeologian sisällä
ja siinä keskustelussa on käytetty lähinnä englannin kieltä. Ruotsalaiset ja norjalaiset ovat
julkaisseet paljon omilla kielillään väitöskirjoja mutta sitten ne ovat osallistuneet tähän
keskusteluun kansainvälisellä foorumilla englannin kielellä. Ne ovat vähän... Kun Ruotsissa
suositaan sitä että väitöskirjat tehdään omalla kielellä kun taas meillä sitten mieluummin
englanniksi suoraan jos julkaistaan ei-kotimaisella kielellä. Että sitten nämä skandinaaviset kielet
ovat jääneet meillä ihan, voisi sanoa että aika vähemmistöön, ei ole oikeastaan ollut enää ollenkaan.
Mutta nämä teoreettis-metodiset keskustelut ovat tulleet anglosaksisista maista, ja Saksa ja Ranska
– Ranska on ollut sillä tavalla mukana tässä mutta ne ranskalaisten ideat varsinkin tuossa
postprosessuaalisessa maailmassa on omaksuttu englannin kielen kautta. Vaikka ranskalaisia
filosofeja ja ranskalaisia teoreetikkoja on ollut mukana tässä kehityksessä niin se on tullut tähän
anglosaksiseen angloamerikkalaisen kieliperheen kautta ja lähinnä niiden kontaktien kautta tänne.
Ja tietysti kun ajatellaan kirjallisuutta niin kirjoja on alettu julkaisemaan 70-luvulta lähtien
huomattavasti enemmän kuin mitä aikaisemmin ja siinä englanninkieliset kirjat on ollut
enemmistönä maailmalla ja se on myös vaikuttanut siihen minkä takia englannin kielestä on tullut
tieteen kieli.
[34:45-34:51] Laatikainen: Aivan, joo. Eli se on ollut sitä että aihepiireiltä mistä päin keskustelu on
tullut.
[34:52-35:04] Halinen: Kyllä, saksalaiset kirjoittavat edelleen paljon saksaksi mutta osa kirjoittaa
englanniksi ja suomalaiset eivät enää osaa samalla tavalla saksaa että sinne päin kontakteja ei enää
ole. Ei enää samalla tavalla kuin aikaisemmin.
[35:04-35:06] Laatikainen: Joo eli sekin on vaikuttanut siinä.
[35:06-35:08] Halinen: Kyllä se vaikuttaa.
[35:09-35:35] Laatikainen: No sitten kun tässä on ollut just tätä muutosta niin kun mennään tähän
arkeologian opetukseen, niin miten tämä arkeologian opetus, onko se muuttunut tässä aikavälillä
70-luvulta 2000-luvulle tultaessa, että ovatko ne aiheet enemmän globaaleja vai ovatko ne aiemmin
olleet Suomeen keskittyneitä vai ovatko ne aina olleet globaaleja?
[35:36-40:34] Halinen: No globaalisuus, se on muuttunut vuosien kuluessa koska, olen ollut
mukana 80-luvun alusta lähtien niin silloin oli, sanotaanko kansainvälisyyttä, lähinnä Pohjoismaat
ja Eurooppa. Meillä oli kursseja, Meinander piti kursseja muun muussa Euroopasta, ne oli på
svenska. Mutta hän oli jäänyt eläkkeelle, silloin kuitenkin tämän tyyppisiä kursseja oli
pohjoismaisia kursseja, kirjallisuutta, yhteen tenttiin oli viiden vai kuuden eri kielen kirjoja. Että se
oli viisi tai kuusi kirjaa ja kaikki oli eri kielillä. Mutta ne olivat lähinnä pohjoismaisiin kysymyksiin
liittyviä.
80-luvulla se oli tätä lähialuetta, sitten kun Siiriäisestä tuli professori niin tuli maailman arkeologia
mukaan. Eli tuli sitten, Eurooppa laajeni ja sitten toisaalta Amerikka ja Etelä-Amerikka, Afrikka,
Aasia. No Aasia oli vähäisemmin mukana koska siellä ei ollut kellään mitään projekteja. Mutta
sitten taas Afrikassa kun oli niin se tuli mukaan, Etelä-Amerikassa oli, se tuli mukaan ja Siiriäisellä
oli kontaktit USA:han, ne olivat mukana. Siis tämmöinen maailman arkeologia tuli yleisellä tasolla
että jokainen joutui jollain tavalla tutustumaan siihen. Ei perehtymään mutta tutustumaan, että se oli
tällaista perusopintojen tai aineopintojen, nyt en enää muista kumpaan ne kuului mutta niihin
liittyviä asioita. Sitten tietysti, no, Siiriäisen aikana yhteydet täältä muuttuivat.
Mutta sitten muuttui arkeologian luonne oikeastaan noin vuonna 2007 tai sitä luokkaa. Kun siihen
asti opiskelu oli ollut aika pitkälti tällaista, opiskellaan eri alueiden esihistoriaa, niin
tutkintovaatimuksiin muutettiin niin että arkeologiasta tuli arkeologiaa. Että tavallaan, esihistoriasta
arkeologiaan. Se näkyi sitten siinäkin että vuonna 2008 saatiin tämmöisen runsaan 40 arkeologin
yhteishankkeena kirja nimeltä Johdatus arkeologiaan valmiiksi. Se taas tuli pääsykoekirjaksi
ainakin Helsinkiin ja ilmeisesti se oli myös Turussa ja Oulussa, en tiedä täsmälleen miten pitkään se
on ollut näissä mutta Helsingissä se on ollut ihan viime vuosiin asti sitten pääsykoekirjana. Siinä
taas ajatuksena oli se että teki suomalainen joka on vaikka opiskellut Suomessa arkeologiaa, tekee
hän arkeologin uransa missä päin maailmaa tahansa niin hän pystyy näillä opinnoilla mitä
Suomessa opiskeltiin niin pääsemään tai oppimaan arkeologiaa. Mutta sitten jos halusi mennä
tutkimaan sitä vaikka Etelä-Amerikkaan tai Afrikkaan tai mihin tahansa maahan, niin piti opiskella
ainoastaan sen alueen aineisto, teoriametodit on sellaisia mitkä ovat arkeologeille yhteisiä ja siihen
keskityttiin silloin noin vuodesta, milloin ne tutkintouudistukset oli, 2007 jotain, niin silloin muuttui
esihistorian opiskelusta arkeologian opiskeluun. Se oli suuri muutos. Ja siinä muuttui sitten myös
tämä arkeologian opintojen luonne, että silloin siitä tuli myös tällaista, voisi sanoa ehkä
huomattavasti kansainvälisempää siinä mielessä että se miellettiin ja ymmärrettiin tämmöiseksi
kansainväliseksi tieteeksi huomattavasti voimakkaammin kuin mitä aikaisemmin, vaikka
aikaisemmin oli opiskeltu eri maiden esihistoriaa niin siitä huolimatta se muutos oli suhteellisen iso.
[40:35-41:10] Laatikainen: Aivan. Sitten oli varmaan vaikuttanut näihin uusiin arkeologian
opiskelijoihin, tämä uudemman sukupolven arkeologinen kiinnostus, että onko miten aiempaa
enemmän esimerkiksi just halua kansainvälistyä, esimerkiksi onko eroa niin sanotusti vanhemmalla
ja nuoremman sukupolven välillä tässä, kiinnostuksen kohteilla ja juuri tällä että haluaisiko tämä
nuorempi sukupolvi arkeologeja, ovatko ne enemmän kiinnostunut Suomen ulkopuolisista kohteista
vai?
[41:10-43:44] Halinen: No voi sanoa että aina on ollut niitä ketkä ovat olleet kiinnostuneita
Suomesta tai Suomen ulkopuolisista asioista mutta vaikea sanoa että onko niitä nykyään enemmän
kuin aikaisemmin. Nykyään on helpompi lähteä siksi että järjestelmät ovat rakennettu niin että on
helpompi lähteä. Aikaisemmin piti tehdä huomattavasti paljon enemmän päästäkseen ulkomaille ja
kaikki tällaiset opintotukijärjestelmät olivat erilaisia.
Silloin kun minä opiskelin niin sai murto-osan rahasta opintotukena, kaikki muu oli lainaa, kun taas
sitten 90-luvulla suurempi osa oli opintotukea ja lainaa ei tarvinnut ottaa välttämättä ollenkaan.
Sitten kun lähti ulkomaille oli mahdollisuus saada opintotukea ulkomaillekin ja järjestelmät ja
vaihtojärjestelmät kehittyivät 90-luvulla sillain että tästä tuli tämmöistä, sanotaanko
järjestelmällisempää ja kansainvälistä opiskelijauraa ja tiedemiesuraa suunnitteleville hyvin
järjestelmällisempää ja oli helpommin mahdollista kuin mitä aikaisemmin. Se oli organisoidumpaa
ja valtiovallan ja yliopistomaailman kautta, että sitä ei oltu pidetty niin tärkeänä ja merkittävänä
aikaisemmin. Se oli enemmänkin yksilöiden ratkaisu ja yksilöt tekivät niitä omia ratkaisujaan ja
menivät ulkomaille jos menivät. Nykyään se on ollut sitten helpompaa ja ylipäätäänkin EU on
vaikuttanut sitten myös tähän liikkuvuuteen ja miten eri yliopistoihin pääsee ulkomaille. Että
viimeiset kaksikymmentä vuotta se on ollut sillä tavalla helpompaa. Myös EU:n johdosta on ollut
helpompaa että on ollut nämä erilaiset erasmus- ja kaikki muut järjestelmät luotu että Suomi on
päässyt niihin mukaan paremmin. Että se on mahdollista opiskelijoille enemmän.
[43:45-43:51] Laatikainen: Että mielenkiintoa on aiemminkin ollut olemassa mutta mahdollisuudet
ovat nykyään helpompia päästä toteuttamaan niitä.
[43:51-44:32] Halinen: Kyllä joo, että tavallaan se kuuluu ehkä enemmän arkeen kuin aikaisemmin.
Nykyään ei tarvitse enää niin paljon tehdä töitä sen eteen että pääsee ulkomaille. Aikaisemmin oli
kynnys ehkä isompi ja ehkä ei niin paljon lähtenyt sitten. Kyllä moni kävi ulkomailla mutta ne
olivat semmoisia lyhyitä visiittejä, tutustumis- tai sitten teki jotain siellä ulkomailla, opiskeli jotain,
tuli takaisin, oli ehkä vuoden vaihdossa ja tuli takaisin, ja jotain tämmöistä.
[44:33-44:35] Laatikainen: Että on ollut sitten–
[44:36-45:17] Halinen: Ei samalla tavalla. Ne olivat niin yksittäistapauksia silloin 80-luvulla ja
vielä 90-luvullakin, että ne eivät ole samalla tavalla jääneet mieleen kun sitten taas tiedän että on
2000-luvulla ja 90-luvun lopulta lähtien niin viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana
huomattavasti enemmän opiskelijoita ja jatko-opiskelijoita lähtenyt maailmalle ja sitten osa jatko-
opiskelijoista on jo niin kuin aikaisemmin sanoin niin väitellyt siellä maailmalla. Eli osa on
jäänytkin sinne sitten.
[45:17-46:00] Laatikainen: Joo. Sitten on just että näitä suomalaisia arkeologeja on paljon enemmän
päässyt ulkomaille ja tässähän on aina ajoittain mediassa suomalaisia arkeologeja jotka ovat
toimineet ulkomailla, esimerkiksi, mikähän se jokusia vuosia tässä sitten oli että – en nyt muista
tarkkaan kuka oli – Egyptissä oli muumion löytänyt suomalainen arkeologi, muistan että mainittiin
nimenomaan, että onko suomalaisilla arkeologeilla nykyään sitten kun mahdollista matkustaa niin
sitten enemmän tällaista näkyvyyttä myös, että...
[46:00-49:36] Halinen: Joo ja suomalaiset osallistuvat myös kansainvälisiin hankkeisiin, näin sitten
kansainvälisyydestä. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa niin, unohdin mainita nämä egyptologian
assyriologian, niiden aseman koska tämä egyptologia oli pitkään semmoinen, siellä oli professori,
henkilökohtainen professuuri, tuo Rostislav Holthoer. Silloin egyptologia ei ollut mikään kauhean
vahva kansainvälisesti ja opiskelijat jotka opiskeli sitä niin ne olivat yksittäisiä. Sama juttu sitten
Parpolan aikaan assyriologiassa... Mutta sitten myöhemmin Holthoer jäi eläkkeelle niin sitten
professuuri lakkasi ja taisi lakata myös tuossa assyriologiassa. Siellä sitten tämä Toivari-Viitala,
nimi on vähän hakusessa mutta joka tapauksessa egyptologian dosentti, hän on opiskellut tuolla
ulkomailla egyptologiaa ja tullut sitten Suomeen tekemään akateemista uraa sillä. Mutta kun
oppituolia ei täältä saa niin se on ollut sitten tämmöistä tilapäisempää ja osapäiväisempää, sitten on
ollut hankala rakentaa siihen kauhean vahvoja hankkeita ja sitten jos käy niin että maassa tulee
levottomuuksia niin jos ei Syyriaan tai Jordaniaan tai Egyptiin pääse muutamaan vuoteen niin siinä
helposti lakkaa koko hanke ja opiskelijat vetäytyvät tekemään jotain muuta.
Kyllä tuossa silloin kun minäkin olin tuossa arkeologianlaitoksella yliopistolehtorina niin silloin
tarkastin jonkun egyptologian gradun ja tämmöistä. Siinä oli yhdessä vaiheessa semmoinen buumi
että egyptologia oli nousemassa vahvasti. Ne tekivät siellä kenttätöitäkin ja tällä tavalla, että siinä
oli egyptologia vahvasti nousussa, mutta sitten en tiedä oliko näiden levottomuuksien takia vai
minkä takia se alkoi hiipumaan. Osa niistä lähti sitten tekemään muita hommia. Tietysti
egyptologian avulla ei välttämättä kovin vahvaa elantoa saa, tai ainakaan kovin moni, niin se voi
vaikuttaa sitten siihen että miten jäädään alalle tai hakeudutaan muualle. Että nämä ovat semmoisia
kysymyksiä mihin vaikuttaa ihan tämä arkipäivän realismi että pystyykö hankkimaan elantoa vai ei.
[49:36-50:27] Laatikainen: Selvä, tottahan se on. Ja sitten tässä oli justiinsa kun aloittelin tätä työtä
niin kuulin sellaisen tarinan tai jutun jostain tämmöisestä ulkomaalaisesta tutkijasta joka oli tullut
Suomeen ja oli todennut että suomalainen arkeologia keskittyisi enemmän nimenomaan tulosten ja
löytöjen arkistointiin ja listaamiseen, ja sitten se varsinainen arkeologinen tutkimus joka siitä alkaisi
niin olisi sitten jäänyt pois, niin kuin että suomalaiset lopettaisivat tutkimuksen silloin kun se olisi
varsinaisesti alkamassa, tämä arkeologinen tutkimus niiden löytöjen taustalla sitten jäisi
vähemmälle, keskittyisi enemmän listaamaan mitä on löytynyt ja mistä ja miten. Oletko samaa
mieltä tämmöisen ajatuksen kanssa?
[50:28-54:13] Halinen: No tuo on yksi puoli kokonaisuutta. Meillä on akateeminen arkeologia ja
meillä on myös Muinaismuistohallinto ja molemmat tekevät myös kaivaustutkimuksia. Osittain tuo
pitää paikkansa siinä mielessä että osittain tuo hallinnollinen arkeologia eli aikaisemmin puhuttiin
pelastuskaivauksista, nykyään enemmänkin sitten tilaustutkimuksesta tai toimeksiantotutkimuksesta
niin se jää usein siihen raporttien tekoon ja luettelointiin, kun taas... Mutta sitten osa siitäkin
aineistosta päätyy myös ihan tieteellisen tutkimuksen piiriin. Se vähän riippuu siitä että onko se
semmoista aineistoa joka antaa mahdollisuuden viedä asiaa eteenpäin. On osittain sellaisia
tutkimuksia jotka ovat niin pienialaisia ja sellaisia että niistä ei kauhean paljoa tutkimusta aikaiseksi
saa. Mutta on olemassa sitten myös tämä yliopistomaailma; opinnäytteet, yliopistotutkimukset,
projektien tutkimukset... Kyllähän ne tavoittelevat myös sitä tieteellistä tutkimusta ja tehdä, niin
kuin sanoin suomalaiset ovat mukana myös kansainvälisissä hankkeissa tavoitteina tutkia ja
analysoida sitä aineistoa joka meillä on.
Sillä tavalla ei ole jäänyt pelkästään siihen luetteloimiseen, se on yksi puoli ja yksi osa sitä, koska
kyse on aika paljon rahasta. Tällä hetkellä kenttätutkimuksiin on rahaa lähinnä
pelastuskaivauksissa, akateemiseen tutkimukseen on hirveän hankala saada rahoja ja jos saadaan
rahoja niin ne on niin pieniä että kauhean isoja tutkimuksia ei pysty toteuttamaan. Että se on vähän
semmoinen että mikä se syy on, onko syynä suomalaisen arkeologian luonne ja sen ominaispiirre
vai resurssipula. Mutta sitten taas tämmöinen aineistojen analysointitutkimus ja semmoinen
pidemmälle menevä tutkimus, kyllähän sitä tehdään. Ne on kolme yliopistoa. Norjassa on enemmän
kuin kolme, Ruotsissa on toistakymmentä, niin kyllä se on resurssikysymys osittain.
Mutta kyllä se osittain pitää paikkansa mutta ei ihan noin synkkä kuva kuitenkaan, sanotaanko näin
että ulkomaalaisen olisi kannattanut puhua vähän laajempien piirien kanssa kuin pelkästään yhden
tai kahden arkeologin kanssa.
[54:14-54:36] Laatikainen. Selvä. Sitten kun tässä on paljon ollut just tätä kehityksen ja miten se on
muuttunut menneisyydessä niin tässä sitten lopuksi vähän sitten tulevaisuudenkuvaan, että miten
näkisit sitten suomalaisen arkeologisen tutkimuksen tulevaisuuden kehityksen kansainvälistymisen?
[54:37-55:09] Halinen: Kaikki on kiinni aika paljon siitä että säilyykö meillä kolme yliopistoa.
Tietysti sitten myös se että onko miten sitten arkeologiaa saada muihin yliopistoihin, nykyään on
hirveä hankala saada mitään ylimääräistä tai esimerkiksi jos Joensuun yliopistossa on aineopinnot
niin milloin siellä on ollut viimeksi perusopinnot, milloin viimeksi ollut opetusta.
[55:09-55:16] Laatikainen: Ei siellä kyllä ole, sielläkin on vähentynyt. Nykyään sielläkin on
itseopiskelua melkein koko arkeologia.
[55:16-55:33] Halinen: Minä olen ollut siellä, olen ottanut tenttejä vastaan kymmenen vuotta siellä,
tiedän mitä se Joensuussa oli. Pari kertaa kävin pitämässä siellä joskus luennon. Kyllä se aika
vähäistä on ollut.
[55:33-55:41] Laatikainen: Kyllä on tosi vähäistä ja tuntuu että siellä tämä kontaktiopetus, luento-
opetus vähenee koko historian puolella koko ajan.
[55:45-58:44] Halinen: Sanotaanko myös näin että jos ne arkeologit jotka ovat valmistuneet, jos ne
saa pitää työpaikkansa ja pystyy pysymään alalla, siis sillain että pystyy hankkimaan elantonsa
Suomessa, niin silloin tulevaisuutta on. Mutta jos arkeologit joutuvat hakeutumaan muihin
tehtäviin, muille aloille että hankkii elantonsa muualta niin siinä on vaikea pitää yllä sitä
kansainvälistä kehitystä. Että kyllä ne menee siinä, tietysti meillä kaikilla on omat kontaktit,
kansainväliset kontaktit lähialueille, niin kuin tunnen arkeologeja ja on kontakteja niihin, tuota,
Venäjän, Viron, Ruotsin, Norjan... Sitten on ne Brittein saaret. Jonkun verran Kanadaan.
Tämmöisiä, sitten Amerikastakin tunnen, ei varsinaisesti kontakteja ole tällä hetkellä sinne kun ei
ole mitään hanketta mutta silloin tuossa jokunen vuosi sitten oli yhteisiä projekteja. Silloin oli
kontakteja myös tuonne USA:n puolelle. Jokaisella on enemmän tai vähemmän niitä ja mikäli saa
pysyä alalla ja tehdä töitä alalla ja mikäli se työkuva liittyy enemmän tai vähemmän tutkimukseen
niin sitä enemmän on kansainvälisiä kontakteja. Että siitä se on kiinni aika paljon ja mikäli ihmiset
joutuvat lähtemään pois tältä alalta ja vähentämään tutkimuksen tekemistä niin kyllä ne
kansainväliset kontaktitkin vähene.
Se on ihan luonnollinen kehitys että jos ei ole tarvetta lähteä tai olla yhteydessä
ulkkariarkeologeihin niin ei niitä kontakteja tule pidettyä yllä, ellei kyse ole henkilökohtaisista
ystävyyssuhteista joita myös syntyy tässä vuosien varrella ja on syntynyt vuosien varrella, että
monelle on tullut ihan tällaisia henkilökohtaisia ystävyyssuhteita. Ne sitten säilyy vaikka projektit
loppuu ja vaikka sitten siirtyisi toiselle alallekin kontaktit säilyy. Mutta ne ei ole enää arkeologisia
kontakteja sitten. Ne muuttaa luonnettaan. Mutta, resurssikysymys. Jos ne vähenevät niin vähenevät
kontaktitkin.
[58:45-58:47] Laatikainen: Joo, eli aika epävarma tulevaisuus on.
[58:47-58:58] Halinen: Sähköposti tai sähköinen ylläpito on helppoa nykyään mutta jos ei ole syytä
ylläpitää...
[58:59-59:00] Laatikainen: Niin ei ole niitä arkeologisia kaivauksia.
[59:00-59:11] Halinen: Niin, koska jos leipätyö vie kahdeksan tuntia päivästä niin harva viitsii sen
jälkeen enää olla yhteydessä.
[59:11-59:19] Laatikainen: Aivan. Mutta joo, tässäpä tämä oikeastaan taitaisi nyt olla tämä
haastattelu. Kiitos paljon, ja--
[59:19] Halinen: Kiitos.
[59:19-59:32] Laatikainen: --tästä sitten jatkan eteenpäin näiden tulosten kanssa. Kiitoksia
haastattelusta ja hyvää jatkoa vain!
[59:32] Halinen: Kiitos itsellesi.
Liite 3. Mika Lavennon haastattelu
Haastattelu 17.5.2017. Translitterointi
Haastattelun kesto: 32:04
Haastattelija: Jenni Laatikainen Haastateltava: Mika Lavento
Keskiviikko. Helsingin yliopisto.
Pro gradu -tutkielma "Suomalaisen arkeologisen tutkimuksen kansainvälistyminen 1970–2010."
Historian laitos, Itä-Suomen yliopisto
[00:05-00:12] Laatikainen: Keskiviikko 17.5.2017 kello on, mitäs se olikaan, lähemmäs kolme.
[00:12-00:14] Lavento: Viittätoista vailla.
[00:14-00:56] Laatikainen: Joo. Ja täällä paikalla Jenni Laatikainen Itä-Suomen yliopiston
opiskelija ja arkeologian tutkija Mika Lavento. Aihehan on tämä suomalaisen arkeologian
kansainvälistyminen 1970-luvulta 2010-luvulle. Ja minä jos nyt tästä aloitan niin aluksi näin pari
sellaista yleistä kysymystä mitkä minulle itselleni heti kysyttiin kun tämän aiheen tai tämän gradun
aloitin, niin ensinnäkin että tällainen yksinkertainen; miten määrittelisit arkeologian?
[00:59-01:19] Lavento: Arkeologia on monipuolista tieteellistä tutkimusta, siis käytännössä
monitieteellistä tutkimusta jonka avulla saadaan selville menneen ajan ihmisen toiminnasta
monenlaista tietoa.
[01:20-01:29] Laatikainen: Aivan. No tästä jos sitten toiseen termiin niin miten tämän
kansainvälisyyden määrittäisi?
[01:30-01:50] Lavento: No kansainvälisyys on jonkinlaista rajatonta toimintaa, rajoilla ei ole paljoa
merkitystä, pikemminkin merkitystä on sillä että yhteistyö toimii.
[01:51-01:57] Laatikainen: Eli ajattelisi että valtion rajat ylittäviä yhteistöitä.
[01:57-01:58] Lavento: Tietenkin.
[01:58-02:22] Laatikainen: No sitten jos lähdetään näistä kahdesta liikkeelle niin sitten voisin
aloittaa ihan sellaisella että omia näkemyksiä sille että mitkä tekijät olisivat vaikuttaneet tähän
suomalaisen arkeologisen tutkimuksen kansainvälistymiseen 70-luvulta alkaen? Omia näkemyksiä
tähän? Onko tässä miten suurta muutosta?
[02:23-02:55] Lavento: No ensinnäkin en tunne 70-lukua, en ole niin vanha vielä. No varsinaisesti
80-luvulta aloin tuntea jonkun verran sitä. Mutta siihen on vaikuttanut varmaan sellaiset asiat että
on tehty aktiivisemmin työtä ulkomailla ja sitten siihen on vaikuttanut Neuvostoliiton hajoaminen.
[02:55-03:10] Laatikainen: On tainnut Neuvostoliiton ja sitten Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän
kanssa 90-luvulla yhteistyö olla aika vahvaa silloin?
[03:14-03:55] Lavento: Ilmeisesti silloin kun Neuvostoliiton kanssa tehtiin yhteistyötä se oli hyvin
muodollista, silloinkin oli toimintaa. Sellainen yhteistyöseminaari on edelleen olemassa. Se
kokoontuu nyt seuraavan kerran Novgorodissa. Siellä on muutamia samoja ihmisiäkin kuin
aikaisemmin. Sen lisäksi on tullut kaikenlaista muuta toimintaa, voimme tietysti tehdä helpommin
asioita nyt kuin silloin.
[03:55-03:57] Laatikainen: Joo eli onko se niin kuin vapautunut tuo tutkimus?
[03:57-04:06] Lavento: On ja sitten tietysti monia maita on syntynyt, esimerkiksi kaikki Baltian
maat ovat syntyneet, ei niitä ollut aikaisemmin.
[04:06-04:48] Laatikainen: Sekin on totta kyllä ja sitten tässä... No miten sitten ajattelisit 90-luvulla
ja näin sitten että jos lähdettäisiin ajattelemaan niin tämä teknologinen ja metodologinen kehitys,
olisiko Suomi tässä sitten miten ollut muiden maiden kanssa ajan tasalla vai olisiko Suomi tullut
sitten vähän jälkijunassa tässä arkeologisen tutkimuksen teknologiassa tai metodologiassa? Vai
onko se sitten ollut samalla ajan tasalla?
[04:49-05:10] Lavento: Kuvittelen että me ollaan ainakin pystytty seuraamaan sitä mitä tapahtuu.
Meillä ei olla pystytty täällä varsinaisesti kehittämään suuria keksintöjä. Meidän ongelma on se että
meillä on hyvin pieni tämä toimijakunta.
[05:10-05:23] Laatikainen: Aivan, se on totta. Täällähän on että muihinkin Pohjoismaihin
verrattuna vähän yliopistoarkeologiaa, onko näitä kolme.
[05:23-05:24] Lavento: Kolmessa paikassa.
[05:24-06:39] Laatikainen: Kolmessa paikassa toimii. Sehän se tietysti on että resurssit ja tutkijat
vähemmällä. No jos tästä sitten tästä ruvetaan miettimään tätä kielelliseltä puolelta niin tämä saksa
oli vielä 70-luvulla ulkomaankielenä hyvin vaikuttava että aineiston perusteella mitä katsoin niin
siellä oli että suomi ja ruotsi olivat nämä ylivoimaiset tutkimuskielet näissä artikkeleissa ja sitten oli
saksa vielä 70-luvulla hallitseva ulkomaalainen kieli mutta sitten hyvin nopeasti tämän jälkeen alkoi
englanti ottaa ohi. Englanti sitten syrjäytti saksan näissä lähdetiedoissa niin olisiko tässä sitten
mahdollista esimerkiksi kielellisesti tämä koulutuskielen muutos, aikoinaanhan varmaan saksa ollut
enemmän koulutuskielenä?
[06:40-07:16] Lavento: Aikaisemmin lukioissa opetettiin sitä kieltä ja moni osasi sitä, ei ehkä
niinkään englantia. Sitten kun tilanne muuttui 60-luvulta lähtien niin se alkoi muuttua
yliopistoissakin. Sitä kautta se on tietenkin myös tullut tänne ja tietenkin Saksa noin valtiona on
menettänyt merkitystään toisen maailmansodan jälkeen heti.
[07:17-07:45] Laatikainen: Olisiko tässä sellaistakin taustalla että esimerkiksi Englannista tai täältä
tullut sitten sellaista tutkimusta tai suuntauksia Suomeen joista sitten on että englannin kieli on
noussut sitten tärkeämmäksi? Olisiko se aihepiireittäinkin vaikuttanut?
[07:45-08:07] Lavento: No se on väistämätöntä että kun jotain kieltä osaa niin sieltä päin sitä sitten
tulee. Mehän ei tiedetä tai tiedetään aika vähän että mitä Saksassa ja mitä Manner-Euroopassa
tapahtuu, vähän yllättävää mutta...
[08:07-08:17] Laatikainen: Aivan eli onko sitten nykypäivänäkin että onko se tuonne Manner-
Eurooppaan vähäisempi sitten...
[08:17-08:40] Lavento: No on hyvinkin, jonkun verran sitten on joillakin kiinnostusta esimerkiksi
Ranskaan mutta se edellyttää sitten että osaa sitä kieltä. Tai sitten jopa niin että jos haluaa tietää
Pohjoismaiden arkeologiasta niin on syytä osata ruotsia.
[08:40-09:17] Laatikainen: Se on kyllä totta. No jos ajatellaan näitä kieliäkin niin olisiko sitten tässä
että voisiko ajatella että eristääkö suomen kieli suomalaisen arkeologisen tutkimuksen miten
pahasti, tuossa oli aiemmin sellaista ajatusta että suomenkielinen tutkimus ja suomenaiheiset
tutkimukset niin niillä ei olisi niin kiinnostusta kansainvälisillä...
[09:17-09:52] Lavento: Se on varmaan että suomen kieli on vaikea kieli. Sinänsä nyt jos ollaan
nykypäivän tutkimustilanteessa niin suomalaiset julkaisee yliopistotason tutkimuksia pääosin
englanniksi. Eli ne jotka ovat kiinnostuneita asiasta niin kyllä ne suhteellisen helposti tietoa saa.
Mutta se on sitten eri asia että onko ne kiinnostuneita.
[09:52-10:22] Laatikainen: Joo. Eli olisiko sitten niin että ei ole kiinnostusta suomenkielistä
tutkimusta kohtaan että ei muut maat esimerkiksi käännätettäisi niitä tutkimuksia eri kielille? Eli
onko se niin että jos haluaa suomalaista tutkimusta nostaa esille kansainvälisesti niin sen on pakko
oltava esimerkiksi juuri englanniksi? Jos haluaa mielenkiintoa?
[10:23-10:30] Lavento: No tietysti riippuu vähän mistä he tulevat mutta aika vähän heidän tarvitsee
lopuksi käännätyttää.
[10:30-10:33] Laatikainen: Eli suomalaiset itse ovat aktiivisesti..?
[10:33-11:04] Lavento: Tietysti täällä on joitain keskeisiä asioita mitä pitäisi olla englanniksi
esimerkiksi tuollainen yleisesitys maan esihistoriasta mitä ei kumma kyllä ole englanniksi, on kyllä
suomeksi ja on kyllä ruotsiksikin mutta... Se on ollut kustantajista kiinni eli he ajattelee etteivät he
saa voittoa siitä.
[11:04-11:12] Laatikainen: Eli se on ihan että ajatellaan ettei kiinnostus riittäisi, niinkö?
[11:12-11:14] Lavento: No siitä kai se johtuu.
[11:15-11:50] Laatikainen: Selvä. No sitten jos just näin Suomesta käsin niin jos lähdettäisiin tästä
tätä kehitystä miettimään niin kuinka paljon ajattelisit että suomalainen arkeologia on sitten levinnyt
maailmalle, suomalainen arkeologinen tutkimus? Jos otetaan esimerkiksi vaikka kun nykyään on
paljon kansainvälisesti tunnettuja suomalaisia tutkijoita.
[11:50-12:03] Lavento: Ei, tilanne on se että arkeologeja on maailmalla suhteellisen paljon että ei
ole mitenkään helppoa olla tunnettu.
[12:03-12:20] Laatikainen: Aivan. Ei sitten ole niin kuin että... Muissa maissa ei tunneta käsitettä
suomalainen arkeologia?
[12:23-12:29] Lavento: Kyllä he siellä varmaan tiedetään että täällä on niitä mutta se ei ole kovin
keskeisimpiä asioita.
[12:29-13:02] Laatikainen: Aivan. No sitten jos mietitään niitä arkeologeja jotka on sitten paljon
vaikuttanut tähän kehitykseen niin, esimerkiksi just näitä kuin Ari Siiriäinen on yksi merkittävimpiä
niin... Hänen vaikutuksensa tähän suomalaisen arkeologian kansainväliseen tutkimukseen, että
miten sinä itse näkisit hänen merkityksensä?
[13:03-13:12] Lavento: Hän on ollut ehkä oleellinen sillä tavalla että hän on tehnyt luonnontieteiden
kanssa yhteistyötä.
[13:16-13:18] Laatikainen: Joo eli se on sitten...
[13:21-13:32] Lavento: Teki myös sitten tutkimusta Afrikassa ja Etelä-Amerikassakin. Jos näitä
ottaa esille niin kyllä ne on hyödyllisiä.
[13:32-13:56] Laatikainen: Aivan. Osaisitko sitten kertoa jostain niin kuin nyt tämmöisistä
kansainvälisistä, esimerkiksi 2000-luvun, joissa on mukana sitten suomalaisia, kansainvälisiä
projekteja ja tämmöisiä? Onko jotain sellaisia merkittävimpiä?
[14:00-14:40] Lavento: No 2000-luvulla on ehkä joitakin sellaisia näkyviä hankkeita ollut tuossa
nyt. Yksi esimerkki siitä on tämä Petran tutkimus joka on nyt hiljattain päättynyt. Tästä on nyt
kolme kappaletta tallessa tossa. Eli tähän on paljon saatu rahoitusta että tää on onnistunut siinä
mielessä hyvin.
[14:41-14:46] Laatikainen: Aivan joo. Eli on suomalaisia mukana tämmösissä...
[14:46-14:49] Lavento: Ei ole mukana vaan suomalaiset ovat tehneet.
[14:49-15:05] Laatikainen: Niin, suomalaiset, aivan. Sitten onko tämä kansainvälisesti sitten myös
yhteistyö minkälainen muiden maiden kanssa? Että sehän on kasvanut nyt sitten niin esimerkiksi...
[15:05-15:09] Lavento: Sitä tehdään jatkuvasti.
[15:10-15:32] Laatikainen: Joo, onko sitten esimerkiksi kun katsoo tuota arkeologista kehitystä niin
aluksi on ollut hyvin Venäjän ja Pohjoismaiden kanssa yhteistyötä ja nyt sitten oisko enemmän
levinnyt Eurooppaan nyt sitten ja Aasiaan, tälleensä? Lähi-itään tai tämmöistä niin..?
[15:32-15:53] Lavento: No siis Lähi-idässä on tehty nyt aktiivisesti 2000-luvulla, 1990-luvulla.
Sitten tietysti kun Venäjä vapautui niin siellä on tehty aktiivisesti.
[15:54-16:09] Laatikainen: Joo, se on nimenomaan niin paljon noussut esiin näitä että Venäjän
kanssa tehtyä yhteistyötä on kyllä näkynyt aineistossa, näissä tutkimuksissa.
[16:10-16:25] Lavento: Sitten Baltian maiden kanssa. No niiden kanssa on ollut yhteisiä hankkeita
ja sitten myöskin seminaareja järjestetään jatkuvasti.
[16:25-17:07] Laatikainen: Joo että se on niin kuin jatkunut. No jos sitten mietitään tätä kehitystä
arkeologian opetuksen kannalta niin näetkö että arkeologian opetuksessa esimerkiksi
yliopistotasolla ja näin, onko siinä ollut muutosta aihepiireiltä esimerkiksi? Onko ne enemmän
nykyään kansainvälisiä aiheita mitä opetetaan yliopistossa vai onko se aina ollut kansainvälisesti
suuntautunutta opetusta vai enemmän Suomeen pohjautuvaa?
[17:07-17:55] Lavento: No... Tämä on sinänsä muuttanut jonkun verran muotoaan että oppiaine
silloin kun tää perustettiin 20-luvulla sen keskeistä oli nimenomaan Suomi ja suomalaisten
hakeminen ja sitten se on muuttunut niin että keskeistä on oikeastaan mikä hyvänsä, että nyt meillä
on kaikki tavallaan kiinnostavaa. Mulla viimesin gradu mitä tänään käsittelin oli egyptologiasta.
[17:55-18:00] Laatikainen: Joo, eli on niin kuin että tarjonta ja tämmöinen on niin kuin muuttunut.
[18:00-18:05] Lavento: Kyllä, et se on mistä tahansa maailmasta.
[18:08-18:46] Laatikainen: Jos aatellaan sit myös näiden opiskelijoiden näkökulmasta niin onko
tässä niin kuin esimerkiksi jos nyt ruvetaan jaottelemaan vanhempaan tai nuorempaan sukupolveen,
niin onko nämä uudemmat opiskelijat niin onko heillä niin kuin mielenkiinto, voisko nähdä
muutosta että onko opiskelijoilla enemmän mielenkiintoa kansainvälisemmille alueille kuin
Suomen sisäisiin tutkimukseen, vai onko se aina ollut tasapuolista tai muuttunut tässä?
[18:47-19:13] Lavento: No ehkä he ovat kiinnostuneempia lähtemään muualle ja kyllähän aika
monet lähtevät opiskelemaan jossain vaiheessa ulkomaille, oiskohan joka neljäs tai kolmas
opiskelija joka lähtee täydentämään opintojaan jonnekin.
[19:15-19:42] Laatikainen: Oisko tähän syynä sitten esimerkiksi suomalainen arkeologinen,
sanoiskohan että tämmöinen resurssi- tai rahoituspula että niitä töitä pitäisi etsiä enemmän
ulkomaita että suomessa ei niin suuri työllistyminen olisi siellä arkeologien puolella?
[19:42-20:12] Lavento: No ehkä sekin tää... arkeologia on hyvin mutkikas ala, hyvin monipuolinen,
että voi kouluttautua monentyyppiseksi osaajaksi ja jos valitsee jonkun erikoisalan niin tarvitsee
saada sen alan koulutuksen ja sen koulutuksen saaminen täällä ei välttämättä aina onnistu.
[20:12-21:22] Laatikainen: Aivan että se on sitten haettava ulkomailta se... No jos sitten ruvetaan
miettimään tätä suomalaista arkeologista tutkimusta itsessään niin kun minä aloitin tämän pro
gradun niin minä kuulin jutun ulkomaalaisesta tutkijasta joka oli tullut Suomeen ja todennut sitten
että suomalainen arkeologia keskittyisi enemmän sitten löytöjen ja esimerkiksi kaivaustulosten
luettelointiin ja listaamiseen kuin siihen itse arkeologiseen tutkimukseen joka alkaisi siitä. Eli
oletko miten samaa mieltä tämän väitteen kanssa siten että keskitytäänkö Suomessa enemmän niihin
löytöjen raportointiin kuin siihen löytöjen jälkeiseen tutkimukseen?
[21:23-22:10] Lavento: Tuota... On se varmaan sikäli totta että täällä koulutuksessa on painotettu
sitä että osaa tehdä sen arkeologin työn. Täällä on ainakin Helsingissä korostettu kenttäkoulutusta
ehkä ei niinkään sitä luettelointia että ihminen pystyy tekemään kaivauksen itse sitten kun
valmistuu.
[22:10-22:23] Laatikainen: Aivan joo että on niin sanotusti rahkeet siinä sitten, jo siihen
kaivaukseen.
[22:23-22:30] Lavento: Että sen jälkeen kyllä tietysti pystyy tekemään monenlaisia asioita jos nämä
hallitsee.
[22:31-23:09] Laatikainen: Että se on kyllä totta että sitten kaivauksen on saanut, kun sen osaa niin
sieltä voi sitten tutkimusta lähteä harjoittamaan. Tästä nousee mieleen sitten että onko suomalaisilla
tutkijoilla mielenkiinto enemmän siinä löydetyssä materiaalissa kuin siinä empiirisessä
tutkimuksessa sen ympärillä?
[23:10-23:42] Lavento: Siis nyt varmaan eri yliopistoilla on tässä erilaisia näkökulmia ja uskon että
esimerkiksi Oulussa painotetaan enemmänkin antropologiaa ja saattaa olla että siellä on kenttätöitä
huomattavasti vähemmän. Mutta parempi etten sano tästä sen enempää että voit tutustua itsekin
asiaan enemmän.
[23:42-24:37] Laatikainen: Joo, voin tutustua ja tutkia että nehän varmaan on että oon huomannut
että näillä eri yliopistoilla on hyvin erilaiset lähtökohdat tai erikoistumiset tässä arkeologiassa. Jos
nyt sitten vielä mietitään tuota kansainvälistymistä niin miten ajattelisit tuota suomalaisen
arkeologian tulevaisuutta? Tässä on noussut esimerkiksi esiin sitä että kansainvälistyminen
hidastuisi resurssi- ja rahoituspulan takia mutta miten sitten itse näkisit suomalaisen arkeologian
tulevaisuuden että jatkuuko se kansainvälistyminen?
[24:37-24:46] Lavento: No miksi se ei jatkuisi. En näe siinä mitään ongelmaa.
[24:47-25:07] Laatikainen: Aivan. On puhuttu esimerkiksi sitä että jos ei arkeologian töihin sitten
pääse niin sitä kautta ei pystyisi sitten kansainvälisiä kontakteja luomaan...
[25:09-25:39] Lavento: Nythän on että ainakin jotkut, en tiedä kuinka paljon heitä on käytännössä,
mutta jotkut opiskelijat sen takia ettei täällä ole töitä lähtevät Norjaan koska se on maa jossa saa
hyvä palkkaa ja siellä tarvitaan ihmisiä jotka osaavat tehdä kenttätöitä.
[25:39-25:47] Laatikainen: Joo että eli se olisi sitten just tämä suomalainen kenttäosaaminen olisi
arvostettua.
[25:47-25:51] Lavento: Siitä on siis hyötyä näin ollen.
[25:51-26:07] Laatikainen: Elikkäs sinun mielestäsi sitten kansainvälistyminen jatkuisi ihan että jo
vaikka näiden ulkomaille lähtevien, ettei siinä ole estettä...
[26:07-26:26] Lavento: No ei, siis täältähän kyllä lähdetään erilaisiin seminaareihin,
symposiumeihin ja muihinkin mutta tietysti pitää toivoa että hallitus tulee järkiinsä.
[26:27-26:58] Laatikainen: Se on vähän että ei näin historiapuolelle ja arkeologiapuolelle tule
rahoitusta ja arvostusta nykyään niin se voi vähän hankaloittaa nimenomaan tätä Suomessa
työllistymistä. Mutta tässä sinällään mulla nämä kysymykset ovat tässä että olisiko sinulla itsellään
jotain mietintöjä suomalaisen arkeologian kansainvälistymisestä?
[27:00-27:09] Lavento: No meillä ei ole mitään puhetta ollut nyt klassisesta arkeologiasta, en tiedä
kävitkö haastattelemassa ketään?
[27:10-27:26] Laatikainen: Enpä ole varma nyt... Olen tässä haastatellut tässä aiemmin tuota Petri
Halista ja tätä Georgia niin... Olisiko siltä puolelta sitten mitä..?
[27:26-27:42] Lavento: No se on nimenomaan arkeologiaa joka on jo luonnostaan kansainvälistä
siinä mielessä että siellä kaikki tehdään muualla joko Kreikassa tai Roomassa.
[27:42-27:53] Laatikainen: Aivan, siitä taisi olla jo puhetta tuossa Georgin kanssa että kun on tämä
antiikin ja klassinen arkeologia nimenomaan että sinne on kiinnostusta ollut.
[27:53-28:01] Lavento: Kyllä on, meidän opiskelijat siellä tekevät työtä.
[28:03-28:18] Laatikainen: Onko sitten ollut paljon esimerkiksi Aasiaan päin mielenkiintoa
arkeologiassa esimerkiksi opiskelijoiden keskuudessa että...
[28:18-28:43] Lavento: No ei ole ihmiset osanneet vielä olla kiinnostuneita, jonkin verran on ollut
Japani esillä mutta... Eipä ole muita, ehkä Australia vähän, en tiedä pidätkö sitä Aasiana.
[28:45-29:08] Laatikainen: Sehän on just sitä kun ainakin tuolla esimerkiksi tuolla Joensuun
yliopistossa on esimerkiksi Aasia jäänyt melkein kokonaan pois, että siellä Afrikasta on kurssia
mutta Aasia esimerkiksi, niin, voisiko tulevaisuudessa sinne sitten enemmän keskittyä?
[29:10-29:25] Lavento: No varmaan siis Japani tulee olemaan oleellinen, sehän on käytännössä ihan
tuossa nurkan takana. Venäjä on vaan välissä.
[29:25-29:40] Laatikainen: Se on kyllä totta varsinkin kun Japani on muutenkin maana, siihen on
ihmiset kiinnostunut tässä 2000-luvulla hyvin paljon Japanista niin...
[29:40-29:59] Lavento: Japanilaiset kävi itsekin täällä talvella, en tiedä puhuiko Petri Halinen siitä.
Täällä olivat ja mietittiin siinä yhteistoiminnanmuotoja.
[29:59-] Laatikainen: Aivan, eli yhteistyötä Japaninkin kanssa olisi sitten...
[30:00-30:18] Lavento: Ja nehän järjestävät kenttätöitä ja kutsuvat opiskelijoita että jos kiinnostaa
niin voin antaa tietoja niin voit lähteä sinne.
[30:18-30:39] Laatikainen: Se olisi kyllä aika mielenkiintoinen sinällään kun minä itse olen
miettinyt sitä Aasian arkeologiaa jos niin kuin erikoistuisin johonkin, tässä oli aiemmin Georg
puhui tässä että miten suomalaiset arkeologit erikoistuvat yleensä yhteen tiettyyn maanosaan, niin
minä itse olen...
[30:39-30:49] Lavento: No mutta sitten lähetän sinulle tiedot, annat sähköpostin, ai vitsi mullahan
on sun sähköposti.
[30:49-31:12] Laatikainen: Se olisi mielenkiintoista kun olen sitä Aasiaa ja Japania miettinyt. Mutta
tässäpä tämä taitaa olla tämä minun haastattelu että kiitän ja paljon oli oleellista tässä aineistoa jota
pääsen tässä sitten gradua varten tätä avaamaan. Kiitos kun suostuit!