aika avartaa katsetta suomalaisen arkeologisen tutkimuksen … · 2018-04-12 · toinen...

"Aika avartaa katsetta"

Suomalaisen arkeologisen tutkimuksen kansainvälistyminen 1970-2010

Itä-Suomen yliopisto

Yhteiskuntatieteiden ja

kauppatieteiden tiedekunta

Historia- ja maantieteiden laitos

Suomen historian pro gradu -

tutkielma

Helmikuu 2018

Jenni Laatikainen

Ohjaaja: Kimmo Katajala

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, TUTKIMUSTIEDOTE

Tekijä: Jenni Laatikainen

Opiskelijanumero: 234675

Tutkielman nimi: "Aika avartaa katsetta" Suomalaisen arkeologisen tutkimuksen

kansainvälistyminen 1970-2010

Tiedekunta/oppiaine: Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Suomen historia

Sivumäärä: 59 + liitteet

Aika ja paikka: Helmikuu 2018, Joensuu

Pro gradu -tutkielma käsittelee suomalaisen arkeologian tutkimuksen kansainvälistymistä ja

kehittymistä alkaen 1970-luvulta 2010-luvulle. Tutkielmassa tarkastellaan kuinka

kansainvälistyminen näkyi sekä kielellisesti että sisällöllisesti arkeologisessa tutkimuksessa

erinäisissä julkaisuissa. Tutkimustehtävänä on rajatun aineiston analysoinnin perusteella tutkia

kuinka kehitys ilmeni tutkimuksissa ja kuinka paljon muutosta tapahtui aikavälillä.

Tutkimustehtävään vastataan sekä kirjallisen aineiston että haastatteluiden avulla. Aineistoon on

rajattu lukuisia suomalaisia arkeologisia julkaisusarjoja joiden avulla tarkastellaan muutosta.

Julkaisuissa on sekä tieteellisiä artikkeleita, väitöskirjoja kuin myös keskusteluja suomalaisten

arkeologien kesken. Kirjallinen aineisto on analysoitu pääosin kvalitatiivisen tutkimuksen ja

induktion avulla, sekä osittain kvantitatiivisen tutkimusta käyttäen. Aineistot on jaettu vuosilukujen

mukaan ja tutkimus seuraa pääosin kronologista rakennetta. Kirjallisen aineiston tukena on käytetty

haastatteluja jotka antavat syvemmän kuvan ja monipuolistavat tutkimusaineistoa. Haastattelujen

avulla on selvitetty haastateltujen omia kokemuksia ja mietteitä tutkimuskysymykseen liittyen.

Suomalainen arkeologia oli 1970-luvulla hyvin sisäänpäin kääntynyttä vaikka kansainvälisyyttä oli

hieman nähtävissä. Kielellisesti kansainvälisyyttä edusti saksa ja aihepiireiltään tutkimukset

keskittyivät pääosin Suomeen. 1980-luvulla alkoi maltillinen muutos jolloin englanti alkoi ottaa

vahvempaa asemaa ulkomaisena kielenä sekä kansainvälistä yhteistyö alkoi hiljalleen lisääntyä.

1990-luvulla muutos kiihtyi enemmän ja kansainvälisyys alkoi näkyä useammin esimerkiksi

aiheissa. Suomen arkeologian asemasta ja kehityksestä käytiin arkeologien kesken keskustelua.

2000-luvulla kansainvälisyys oli paljon vahvempi niin aiheissa kuin yhteistyössä ja esimerkiksi

ulkomaille lähtö oli paljon helpompaa. Suurin ongelma arkeologian kehityksessä oli resurssipula.

Sisällysluettelo

1. Tutkimuksen esittely ........................................................................................................................ 4

1.1 Suomalaisen arkeologian historiaa 1970-luvulle asti ................................................................. 4

1.2 Tutkimustehtävä ......................................................................................................................... 6

1.3 Aineiston esittely ja metodit ....................................................................................................... 8

1.4 Tutkimuskirjallisuus ................................................................................................................. 10

2. Kansainvälisyys kielessä ................................................................................................................ 11

2.1 Saksan kielen voittokulku 1970-luvulla ................................................................................... 11

2.2 1980-luvun muutoskaari ........................................................................................................... 15

2.3 Englannin vakiintuminen 1990-luvulla .................................................................................... 19

2.4 Kielellisesti kansainvälinen 2000-luku .................................................................................... 23

3. Kansainvälisyys sisällössä ............................................................................................................. 27

3.1 Sisäänpäin kääntynyt 1970-luku .............................................................................................. 27

3.2 Maltillinen 1980-luku ............................................................................................................... 31

3.3 Muutoksen tuulet 1990-luvulla ................................................................................................ 36

3.4 Kansainvälisyyden nousukausi 2000-luvulla ........................................................................... 43

4. Johtopäätökset ................................................................................................................................ 51

Lähteet ja kirjallisuus ......................................................................................................................... 56

Liitteet ....................................................................................................................................................

4

1. Tutkimuksen esittely

1.1 Suomalaisen arkeologian historiaa 1970-luvulle asti

Mitä on suomalainen arkeologia? Suomen arkeologia on kansainvälisesti katsottuna ottanut

modernimmat kehitysaskeleensa vasta viime vuosikymmeninä, mutta se juontaa juurensa jo 1600-

luvulle. Ruotsin vallan aikana (1200-luvulta vuoteen 1809) Suomessa kirjattiin ylös esihistoriallisia

monumentteja 1600-luvulla, sillä kiinnostus alueen historiaan kuului osana politiikkaa – valtio

onkin aina toiminut arkeologian rahoittajana ja harjoittajana.1

Skandinaviassa vanhat asetukset määrittivät että vanhat esihistorialliset arvometalliesineistöt

kuuluivat kuninkaalle. Suomessa löydetyt esihistorialliset muinaisjäänteet lähetettiin Tukholmaan,

senaikaisen valtakunnan pääkaupunkiin, mistä syystä Suomessa ei ollut arkeologisia kokoelmia

ennen 1800-lukua. Kuitenkin löytöjen raportointi ja luokittelu pysyivät silloinkin pienessä

mittakaavassa Suomessa vaikka Ruotsin valta-aika oli jo päättynyt. Vasta kansalliset ja romanttiset

motiivit sekä Suomen kansan yhdistäminen herättivät kiinnostusta arkeologiaan 1840-luvulta

eteenpäin. Vuonna 1883 Suomeen annettiin muinaisjäännösten suojeluasetus ja suojelua valvovaksi

elimeksi perustettiin arkeologinen komissio. Helsingin yliopisto ja tieteelliset seurat valitsivat

kyseiseen komissioon yhteensä kuusi jäsentä. Jäseniltä kuitenkin puuttui erityistä alan

asiantuntemusta, sillä arkeologia oli vielä heikossa asemassa ja sekä Suomessa että Ruotsissa oli

vähän oppineita arkeologeja.2

Suomalainen arkeologia alkoikin varsinaisesti kehittyä tieteellisenä alana vasta 1800-luvun lopussa

ja 1900-luvun alussa esihistoriallisesta arkeologiasta tuli akateemisempi ja ammatillisempi.

Helsingin yliopistossa ei kuitenkaan vielä vuonna 1905 ollut minkäänlaista arkeologista opetusta

eikä ainetta voinut ottaa tutkintoon ilman erillistä anomusta. Pohjoismaissa arkeologia oli

hyväksytty tieteelliseksi alaksi 1900-luvun alussa, mutta kuitenkin historiallinen arkeologia ei

päässyt osaksi akateemista tutkimusta ennen 1920-luvun puoliväliä. Epäonnistuneita yrityksiä

sisällyttää erityisesti keskiajan arkeologia osaksi tutkimusta oli Turun, Uppsalan ja Lundin

yliopistoilla. Sen sijaan Helsingin yliopistoon tuli arkeologian puheenjohtajuus vuonna 1921.3

Ennen 1920-lukua arkeologien ei ollut mahdollista kouluttautua kotimaassaan, joten moni suuntasi

opiskelemaan ulkomaille. Ruotsi ja Tanska olivat arkeologian etulinjassa 1900-luvun vaihteessa,

1 Immonen & Taavitsainen 2008, 140.

2 Immonen & Taavitsainen 2011, 158; Salminen 2014, 23.

3 Immonen & Taavitsainen 2008, 281–282; Immonen & Taavitsainen 2011, 159; Salminen 2014, 30.

5

jolloin suomalaiset pääsivät tutustumaan alan uusimpiin piirteisiin ja tutkimuksiin. Ennen

ensimmäistä maailmansotaa sekä sen aikana Suomen arkeologiset yhteydet länteen olivat

kasvaneet, vaikka sodan katsottiin muuten katkaisseen arkeologian kansainvälisen yhteistyön

kukoistuskauden. Pohjoismaissa myös aloitettiin sota-aikana pohjoismaiset arkeologiset kokoukset

uutena yhteistyöfoorumina. Ensimmäinen kokous järjestettiin vuonna 1916 Kristianissa mutta

suomalaisista paikalla oli vain C.A. Nordman.4

Akateemisten tieteenaloja vaivasi myös kielitaistelu joka vallitsi Suomessa 1900-luvun alussa.

Esimerkiksi Turun yliopisto oli jakautunut kahteen osaan, ruotsinkieliseen Åbo Akademiin ja

suomalaiseen Turun yliopistoon. 11.3.1924 Anna von Rettig lahjoitti Åbo Akademille 5 miljoonaa

markkaa teologisen osaston perustamiseen mikä nostatti raivoa suomalaisissa, johtaen Rettigin

perheen omistaman tupakkayhtiön boikotointiin. Yhtiö lahjoitti Turun yliopistolle muutamaa

viikkoa myöhemmin 3 miljoonaa markkaa arkeologisen osaston perustamiseen. Tämä johti uuden

professorin viran muodostamiseen ja Suomalaisen historiallisen arkeologian ja sivistyshistorian -

osaston professorin virkaan nousi arkeologi Juhani Rinne. Virka kuitenkin kaatui väittelyihin

Rinteen suomalaisesta identiteetistä ja ruotsin kielen asemasta hänen elämässään, ja Turun

arkeologinen osasto joutui luopumaan suunnitelmistaan arkeologian professorin virasta. Myös

skandinaaviset suhteet kärsivät kielikysymyksestä sekä Ruotsin kielen rajoittamispyrkimyksistä,

jolloin Suomeen suunnitellun pohjoismaisen museokokouksen järjestäminen hankaloitui ja

lykkääntyi. Lisäksi skandinaavien innokkuutta matkustaa Suomeen epäiltiin.5

1930-luvulla Suomella oli kansainvälisiä yhteyksiä vaikka olikin jo alkanut itsenäistymisen jälkeen

kääntyä sisäänpäin ja keskittyä omaan maahan tutkimuksissaan. 1940-luvulla ja toisen

maailmansodan syttyessä Suomen arkeologia kääntyi yhä enemmän itseensä, kun uusi sukupolvi oli

akateemisesti koulutettu ja koulutusta kyettiin näin heidän kauttaan tarjoamaan myös kotimaassa.

Kun opiskelu ulkomailla ja ulkomaalaiset kontaktit vähenivät, samalla myös suomalaisen

arkeologian kansainvälisyys heikkeni. Suomi sijaitsi syrjässä jolloin ulkomaalaiset vierailijat olivat

verrattain harvinaisempia kuin Länsi- ja Keski-Euroopassa.6 Mika Lavento toteaa myös että toinen

maailmansota sekä sitä seurannut aika heikensivät Suomen arkeologian kansainvälisyyttä

entisestään. Lisäksi kotimaan resurssi- ja rahoituspulat olivat esteenä kansainväliselle työlle. Toisen

maailmansodan aikana Suomen kansainväliset yhteydet häiriintyivät mutta säilyivät katkeamatta

kokonaan. Esimerkiksi A.M. Tallgren joka oli luonut itselleen yhteyksiä ja laajan kirjeenvaihdon sai

4 Immonen & Taavitsainen 2011, 166; Salminen 2014, 44–49.

5 Immonen & Taavitsainen 2008, 275–277; Salminen 2003, 163–163.

6 Salminen 2003, 227.

6

sotakuukausien aikana kirjeitä muun muussa Yhdysvalloista, Puolasta ja Ruotsista. Myös Nordman

oli luonut ahkerasti kirjeenvaihtoyhteyksiä länteen ja sai kirjeitä Ruotsista, Norjasta, Tanskasta,

Saksasta ja Iso-Britanniasta.7

Toinen maailmansota vaikutti suomalaiseen arkeologiaan myös suoraan; kun suuri osa Karjalaa

menetettiin Neuvostoliitolle, ei kyetty enää tutkimaan Karjalan alueen arkeologista jäämistöä ennen

Neuvostoliiton romahtamista 1991. Samalla yhteyden venäläisiin arkeologeihin katkesivat. Kun

neuvostoliittolaiset kollegat seurasivat marxilaista aatetta menneisyydestä, suomalaiset arkeologit

ottivat erilaisen kurssin, empirismin ja kronologisten epäyhtenäisyyksien tarkastelun. Sodan aikana

maa- ja kielivalikoima supistuivat entisestään jolloin julkaisut rajoittuivat käytännössä

Skandinaviaan. Lisäksi aiemmin mainittu sotakuukausien aikainen kirjeenvaihto keskittyi pääosin

kokonaan poikkeuksellisten olosuhteiden pohdiskeluun – normaalia tieteellistä kirjeenvaihtoa

keskieurooppalaisten kollegoiden kanssa oli vähän.8

1960- ja 1970-luvulla arkeologisella kentällä koettiin rakenteellisia muutoksia. Arkeologinen

Komissio jäsennettiin uudelleen ja keskeiseksi osastoksi nousi NBA eli Museovirasto. Sen

hoidettavaksi kuuluivat arkeologian osasto ja esihistoriallisten paikkojen ja nähtävyyksien osasto,

jonka tarkoitus oli suojella esihistoriallista perintöä. Muutoksia koettiin myös arkeologian opintojen

puolella kun Helsingin yliopiston lisäksi myös Turun ja Oulun yliopistot ottivat arkeologian

oppiaineekseen 1960-1970-luvuilla.9

1.2 Tutkimustehtävä

Tämän tutkimuksen lähtökohtaisena tarkoituksena on tarkastella suomalaisen arkeologisen

tutkimuksen kansainvälistymistä ja kehitystä 1970-luvulta 2010-luvulle. Aiheesta on tehty lähes

olemattomasti tutkimusta mikä yllätti minut ruvetessani etsimään aiheeseen liittyvää kirjallisuutta.

Koska suomalaisen arkeologian ja kansainvälisen tutkimuksen suhde on kiinnostanut minua

aihepiirinä, tartuin oitis tilaisuuteen huomattuani tutkimuksen kokoisen aukon. Koska en onnistunut

löytämään vastausta kysymyksiini muista tutkimuksista – mikä on myös hyvä asia sillä muutenhan

tutkimukselleni ei olisi tarvetta – päätin löytää vastaukset itse analysoimalla suomalaisen

arkeologian kansainvälistymistä.

7 Immonen & Taavitsainen 2011, 166; Lavento 2010, 6–7; Salminen 2003, 261.

8 Immonen & Taavitsainen 2011, 152; Salminen 2003, 291–296.

9 Immonen & Taavitsainen 2011, 154–155.

7

Kansainvälisyys on monimutkainen termi, sillä jokainen tulkitsee sitä omalla tavallaan. Yleisesti

kansainvälisyydellä tarkoitetaan valtioiden välistä yhteistyötä edistävää ja rajat ylittävää toimintaa.

Siihen kuuluu vastavuoroisuutta jossa seurataan ja otetaan käyttöön valtion rajat ylittäviä ajatuksia,

teemoja sekä trendejä ja pyritään yhteistyöhön sekä luomaan verkostoja rajojen ulkopuolelle. Mika

Lavento toteaa kansainvälisyyden olevankin rajatonta toimintaa, jolloin rajojen sijaan merkitystä on

yhteistyöllä. Petri Halinen puolestaan tarkentaa kansainvälisyyden sisältävän useimpien väestöjen

edustajia sekä nostaa esiin myös kielikysymyksen. Hänen mukaansa englannin kielen puhuminen

tai sen kuunteleminen ei tee puhujasta vielä kansainvälistä. Kansainvälisellä foorumilla toimitaan

ulkomaalaisten henkilöiden kanssa huolimatta käsiteltävien kysymysten alkuperästä. Georg

Haggren puolestaan listaa kansainvälisyyteen kansainväliset projektit, suhteet, vierailut ja

keskusteluun osallistuminen. Eli "tavallaan se että tutkitaan jotain muuta kuin pelkästään Suomea".

Yhteistä näille kolmelle näkemyksille onkin että kansainvälisyys on rajat ylittävää toimintaa.

Henkilöt voivat kuitenkin jakaa kansainvälisiä ajatuksia vaikkeivät olisi koskaan poistuneet rajojen

yli, joten tässä tutkimuksessa kansainvälisyydellä tarkoitetaan aatteita, yhteistyötä ja toimia jotka

voivat esiintyä ja levitä eri alueilla ilman rajat ylittävää liikkumista. Toisin sanoen tutkijan ei

tarvitse matkustaa valtion ulkopuolelle omaksuakseen uudenlaisia aatteita.10

Miten kansainvälistyminen näkyy suomalaisen arkeologian tieteellisessä tutkimuksessa 1970-

luvulta lähtien? Tämä on tutkimuksen pääasiallinen tutkimuskysymys, johon pyrin vastaamaan

lukemalla ja analysoimalla suomalaisia arkeologisia kirjoituksia, tutkimuksia, haastatteluita ja

artikkeleita alkaen 1970-luvulta. Käytän 1970-lukua tutkimuksen alkupisteenä, sillä sen katsotaan

olevan suomalaisen modernin arkeologian käännekohta jolloin esimerkiksi kulttuurin käsite alkoi

muuttua. 1970-luvulla toteutettiin myös mainittavia kansainvälisiä yhteistyökaivauksia, esimerkiksi

Ari Siiriäisen kaivaukset Etelä-Amerikassa ja Afrikassa. 2010-luku puolestaan on hyvä päätepiste

jolloin ei tarvitse ottaa mukaan sitä seuranneita yksittäisiä vuosia.

Olen jakanut sisällön temaattisesti kahteen päälukuun; kielelliseen ja sisällölliseen. Näistä

ensimmäisessä tutkitaan aineistoa kielellisistä lähtökohdista ja kysymyksistä. Sisältöön

keskittyvässä luvussa taasen tarkastellaan aineistoa esimerkiksi aihepiirien mukaan keskittyen

nimenomaan sisällöllisiin muutoksiin. Molemmat luvut seuraavat samanlaista rakennetta jossa

vuosikymmenet käydään alaluvuissa läpi kronologisessa järjestyksessä. Kronologinen tapa tekee

aineiston käsittelemisestä ja vertailusta helpompaa temaattisen sijaan. Päälukuja on vain kaksi mikä

on vähän. Alunperin tarkoituksena oli lisätä kolmas luku Ari Siiriäisestä, joka oli merkittävä

10

Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki.

8

kansainvälinen henkilö Suomen arkeologiassa, mutta materiaalista ei olisi riittänyt juttua edes

kymmeneen sivuun jolloin päätin jättää erillisen luvun pois ja lisätä maininnat Siiriäisestä toiseen

lukuun.

Tarkentaakseni rajauksen sisältöä nostan esille erinäisiä lisäkysymyksiä. Esiintyykö arkeologisessa

tutkimuksessa ja kirjoituksessa englanninkielisten termien/kielen lisääntyvää käyttöä aikajanalla

verrattuna suomennosten käyttöön? Millä kielellä poimimani arkeologit ja julkaisut julkaisivat

artikkeleitaan ja millaista muutosta tähän on nähtävissä aikarajauksen sisällä? Viitataanko

kansainvälisiin tutkimuksiin/julkaisuihin ja kuinka paljon, vai hallitsevatko suomalaiset

tutkimuslähteet viitteitä? Esiintyykö tutkimuksissa ja julkaisuissa kansainvälisiä teemoja ja

trendejä? Onko niissä muutosta kohti 2000-lukua tultaessa? Onko suomalainen arkeologinen

tutkimus enimmäkseen katalogista raportointia? Kuinka paljon tutkimusta ja aiheita on Suomen

ulkopuolelta? Onko tässä muutosta vuosikymmenien kuluessa? Näiden kysymysten on tarkoitus

auttaa tulkitsemaan suomalaisen arkeologian mahdollista kansainvälistymistä kirjoitetun aineiston

perusteella, ja suomalaisen tutkimuksen sekä kansainvälisen tutkimuksen suhdetta keskenään

suomalaisessa arkeologiassa.

1.3 Aineiston esittely ja metodit

Tutkimuksen pääaineistona tulevat olemaan suomalaiset arkeologiset kirjoitukset, artikkelit ja

tutkimukset alkaen 1970-luvulta vuoteen 2010 asti. Koska materiaalia on laajasti ja eri

mediaformaateissa – esimerkiksi lehdissä, erinäisissä seurajulkaisuissa, Internetissä ja

blogikirjoituksissa – olen rajannut aineiston tiettyihin julkaistuihin kokoelmiin ja sarjoihin

pysyäkseni pro gradu -tutkielmaan sopivassa työmäärässä.

Museoviraston Arkeologia Suomessa -sarja (AS) on vuosittainen julkaisu jossa esitellään

Suomessa kunakin vuosikertavuotena toteutetut arkeologiset kaivaukset ja inventoinnit. Se aloitti

julkaisunsa 1985. Vaikka aihepiirit nimen mukaisesti keskittyvät Suomeen, jolloin kansainvälisten

aiheiden kasvun tarkastelu jää niissä vähälle, artikkelit ovat osa suomalaisen arkeologisen julkaisun

kehittymisen tarkastelemista kielellisesti ja viitteellisesti. Lisäksi niistä voi etsiä suomalaisten

arkeologien ajatuksia arkeologiasta ja kehityksestä.

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Suomen museo -vuosikirjat (SM) 1970–2010 esittelevät myös

historiallisia ja arkeologisia tutkimuksia, jolloin olen listannut ne myös lähdekirjallisuudeksi.

Vaikka nimi viittaa pääosin Suomeen keskittyvään sisältöön, tarkoitus on tutkia onko sarjassa 2000-

luvulle tultaessa näkyvissä minkäänlaista kansainvälistä muutosta. Ensimmäiseen käsittelylukuun

9

olen myös ottanut sisarjulkaisu Finkst Museum (FM) joka on myös Suomen

Muinaismuistoyhdistyksen julkaisema vuosikirjasarja. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen

aikakausikirjat (SMYA) – joka on siis erillinen julkaisusarja kuin Suomen Museon vuosikirjat –

kuuluvat jo lähtökohtaisesti aineistoon monipuolisuudenkin vuoksi. Aikakirjat ovat läpi

vuosikymmenien joko koonneet yhteen artikkeleita yhdeksi julkaisuksi tai vuorostaan toiminut

yhden henkilön tutkimuksen julkaisuna. Aikarajaus alkaa ensimmäisistä 1970-luvulla julkaistuista

aikakausikirjoista. Samanlaiseen kaartiin kuuluu myös ISKOS jonka tarkoitus on toimia

julkaisufoorumina arkeologeille ja heidän artikkeleilleen sekä väitöskirjoilleen. ISKOS on myös

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen julkaisu ja tuo aineistoon kansainvälistä väriä, sillä muutamat

julkaisut ovat artikkelikokoelmia eri maiden kirjoittajilta.

Yksi lähdekirjallisuuteen kuuluva julkaisu on myös Suomen Arkeologisen Seuran tiedotuslehti

Muinaistutkija (MT) joka aloitti julkaisunsa vuonna 1984 ja sisältää joka numerossa suomalaisten

tutkijoiden ja arkeologien kirjoittamia artikkeleita. Jo julkaisustaan lähtien Muinaistutkija on

pyrkinyt herättämään keskustelua Suomen arkeologisen tutkimuksen tilanteesta sekä

tulevaisuudesta sekä mahdollisista kehityskanavista. Tutkimuksessa tarkastelen näiden

keskustelujen kulkua ja kehitystä läpi vuosikymmenten. Suomen Arkeologisen Seuran julkaisuihin

kuuluvat myös Arkeologiapäivät, joihin on koottu Arkeologiapäivä-seminaarien esityksiä, sekä

Fennoscandia Archaeologica (FA) joka aloitti julkaisunsa 1984. Näistä jälkimmäistä on erityisesti

tarkasteltu ensimmäisessä pääluvussa kielellisestä näkökulmasta. Koska toinen pääluku alkoi paisua

huomattavasti suuremmaksi kuin ensimmäinen, rajasin Fennoscandia Archaeologican pois se

aineistosta. Tämän päätöksen taustalla oli myös tarve hallita ajankäyttöä aineiston kanssa

elämäntilanteessa, jolloin pro gradun tekeminen oli muutenkin hankalaa. Olen tietoinen rajauksen

vaikutuksista tutkimukseen ja lopputuloksiin.

Tutkimus on pääasiallisesti laadullinen eli kvalitatiivinen tutkimus jolloin päämetodeina käytän

aineistoanalyysia. Tutkimusprosessi perustuu induktioon, eli havaintojen kautta hankitut faktat

johtavat teorioihin ja olettamuksiin joita teen aineiston pohjalta. Käyn lävitse kirjoituksia ja

haastattelen useampaa henkilöä saadakseni mahdollisimman todenmukaisen kuvan arkeologisen

tutkimuksen kehityksestä. Olen joissain määrin käyttänyt myös kvantitatiivisia tutkimusmetodeja

aineiston luokitteluun, taulukointiin ja vertailuun erityisesti ensimmäisessä pääluvussa.

Kvantitatiivisia metodeja on hieman käytetty myös aineiston aihepiirien luokitteluissa jolloin olen

vertaillut kansainvälisten aiheiden määrää suomalaisiin.

10

Yksi merkittävä osa aineistoista koostuu myös haastatteluista. Olen tutkimusta varten haastatellut

kolmea suomalaisia arkeologista toimijaa jotka ovat kokeneet parin viime vuosikymmenen

muutokset arkeologiassa tieteenalana ja voivat kertoa omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan

tutkimuskysymykseen liittyen. Tämän tarkoitus on tuoda monipuolisuutta aineistoon sekä

syvempää näkemystä aiheeseen. Tutkimusta varten haastattelin kolmea henkilöä; arkeologian

dosentti Petri Halista, arkeologian tutkija Mika Laventoa sekä arkeologian dosentti Georg

Haggrenia. Kaikki haastattelut tehtiin saman päivänä Helsingissä 17.5.2017. Litteroidut haastattelut

löytyvät liitteistä.

1.4 Tutkimuskirjallisuus

Tutkimuskirjallisuus aiheesta on erittäin vähäistä. Varsinaista syventävää tutkimusta suomalaisen

arkeologian tutkimuksen kansainvälistymisestä on hankala löytää ja suomalaisen arkeologian

historiaan syventyvien julkaisujen lukumääräkin on kirjoitushetkellä laskettavissa yhden käden

sormilla.

Heikki Ylikankaan, Marjatta Hietalan ja Sini Kankaan toimittama Historia eilen ja tänään.

Historiantutkimuksen ja arkeologian suunnat Suomessa 1908–2008 on vuonna 2009

Tiedeakatemian 100-vuotisjuhlaa varten toimitettu teos, joka käsittelee Suomen arkeologian ja

historian tutkimuksen kehityssuuntia ja keskusteluja.

Timo Salmisen Kollegat, ystävät ja kiistakumppanit (2014) puolestaan keskittyy valottamaan

suomalaisten arkeologien ulkomaisia yhteyksiä ja suhtautumisia alaansa sekä yhteiskunnan

muutoksiin 1800-luvun lopulta 1960-luvulle. Koska kyseisen teoksen aikarajaus päättyy 1960-

luvulle, se ei sopinut lähdeaineistoon. Salminen on myös kirjoittanut teoksen Suomen tieteelliset

voittomaat (2003) jossa tarkastellaan Suomen Venäjän ja Siperian yhteyksiä 1800-luvun lopusta

1900-luvun puoliväliin. Näiden kirjallisuuden tarkoituksena on antaa tutkimukselle taustaa

suomalaisen arkeologian kehityksestä sekä auttaa hahmottamaan muutosta pitkällä aikavälillä.

Lisäksi Itä-Suomen yliopiston professori Jukka Korpelan avustuksella löysin myös Visa Immosen

ja Jussi-Pekka Taavitsaisen kirjoittaman artikkelin "Language, Nationalism and the Identity of

Archaeologists. The case of Juhani Rinne’s professorship in the 1920s" (2008) sekä toisen samojen

henkilöiden kirjoittaman artikkelin "Oscillating Between National and International: The Case of

Finnish Archaeology" (2011).

11

2. Kansainvälisyys kielessä

2.1 Saksan kielen voittokulku 1970-luvulla

Kieli on luonnollisesti yksi merkittävistä kansainvälisistä kommunikaatiokeinoista ja sillä on

merkittävä asema tutkimusten levinneisyydessä. Suomessa arkeologisten tutkimusten ja kirjoitusten

julkaisukielinä ovat määrässä hallinneet itsestään selvästi sekä suomi että ruotsi joista molemmat

ovat Suomen virallisia kieliä. Ruotsi on myös väylä pohjoismaiseen tutkimustyöhön, jossa Suomi

on ollut huomattavasti aktiivinen. Mitä tulee muihin ja erityisesti kansainvälisiin kieliin, aineisto

noudatti huomattavan yhtenäistä linjaa muutoksessa arkeologisen tutkimuksen pääasiallisen

kansainvälisen kielen asemassa 1970-luvulta lähtien. On kuitenkin huomioitava, että 1970-luvun

vertaaminen tilastollisesti myöhempiin vuosikymmeniin on vaikeampaa, sillä osa julkaisuista aloitti

toimintansa vasta 1980-luvussa, esimerkkeinä Arkeologia Suomessa, Fennoscandia archaeologica ja

Muinaistutkija.

Julkaisukieli 1970-luvun julkaisuissa

Nimi Suomi Ruotsi Englanti Saksa Yhteensä

Suomen Museo 59 - 8 5 72

SMYA11

11 21 - 6 38

ISKOS - - 2 - 2

Finskt Museum - 34 13 3 50

Yhteensä 70 55 23 14 152

Taulukko 1. Julkaisukieli 1970-luvulla

1970-luvulla saksa hallitsi julkaistun aineiston kansainvälistä puolta. Saksan kielellä oli selkeä

asema muihin ulkomaisiin kieliin nähden, minkä taustalla on yhtenä selityksenä saksan asema

tuolloisen sukupolven kouluopetuksessa. En löytänyt kirjallisia todisteita jotka osoittaisivat saksan

kielen olleen yksi suurimmista koulukielistä, mutta Halinen sekä Haggren ovat sitä mieltä, että

koulutus on vaikuttanut saksan kielen asemaan tutkimuskielenä. Samaa mieltä on myös Mika

Lavento joka kertoo kuinka saksa oli lukioissa opetettava kieli jota moni osasi, ei niinkään

englantia, kunnes tilanne muuttui 60-luvulla. Tämä vaikutti myös saksaan yliopistoissakin ja sitä

kautta arkeologiaan. (Lisäksi Lavento huomauttaa ettei Saksa valtiona itsessään ollut enää

11

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjat

12

merkittävä toisen maailmansodan jälkeen.) On kuitenkin huomautettava ettei saksankielisten

artikkeleiden määrä ole erityisen suuri aineistoon nähden, vain noin kymmenesosa julkaisujen

määrästä. Lisäksi kielenkäyttö on aina kirjoittajakohtaista, sillä kirjoittajan oma kielitaito,

kansainvälinen asema ja tutkimusten kohteet vaikuttavat automaattisesti myös kirjoituskielen

valintaan.12

Tämä vaikuttaa myös Englannin kielen näkyvyyteen julkaisuissa. Englanti ei vielä 1970-luvulla

ollut yhtä suuressa asemassa suomalaisen arkeologian kansainvälisissä julkaisuissa, vaikka sitä jo

esiintyikin sekä kirjoituskielenä että lähdekirjallisuudessa. Kun aineiston purkaa tilastolliseen

muotoon numerot antavat kuvan että englanti olisi saksaan verrattain enemmän käytettynä kielenä

lukumäärässä. Mutta tarkastellessa tapauskohtaisemmin on huomioitava että 1970-luvulla lähes

kaikki englanninkieliset tutkimukset ja artikkelit olivat samojen muutaman henkilöiden kirjoittamia,

siinä missä saksankieliset julkaisut olivat asettuneet tasaisemmin useamman eri kirjoittajan kesken.

Esimerkiksi ISKOS 2 -numeron kaksi englanninkielistä artikkelia ovat Ari Siiriäisen ja Milton G.

Nunezin kirjoittamia – Siiriäinen oli 1970-luvulla aineiston perusteella selvästi tuottoisin

englanninkielellä kirjoittaja, joka kirjoitti 2/3 osaa englanninkielisistä artikkeleista. Siiriäinen

kirjoitti myös saksaksi, mikä käy ilmi lähdeviitteisiin merkityistä hänen aiemmista julkaisuistaan,

mutta huomattavasti harvemmin englantiin verrattuna. Taustalla on Siiriäisen aktiivisuus

arkeologiassa ulkomailla, tästä esimerkkinä hänen kaivauksensa Etelä-Amerikassa 1960-luvulla.

Tämä on myös oiva osoitus siitä, miten tutkijakohtaista kielenkäyttö on. Esimerkiksi siinä missä Ari

Siiriäinen vastasi suurimmasta osasta Suomen Museon englannin kielen käytöstä, Ella Kivikoski –

joka myös toimi Suomen Museon toimittajana vuoteen 1977 asti – käytti lähdeaineistossaan ruotsia

ja saksaa enemmistönä suomen kielen lisäksi. Kirjoittajan oma suhde kansainvälisyyteen määrittää

heidän kielenkäyttönsä tutkimuksessa.

Suomen museon vuosikirjoissa 1970-luvun alkupuoliskolla saksa oli selkeästi merkittävin

kansainvälinen kieli julkaisuissa. Englanti ei ollut vielä läheskään yhtä näkyvässä asemassa kuin

myöhemmillä vuosikymmenillä ja vaikka saksankieliset artikkelit jäävät määrässä varsin pieneksi,

noin vajaa 7% yhteismäärästä, saksa oli kuitenkin huomattavasti läsnä vuosikirjojen

kokonaisuudessa. 1970-luvun alussa lähes kaikki suomenkieliset artikkelit ovat saaneet peräänsä

saksankielisen referaatin ja lisäksi lähdeluetteloissa ja viitteissä saksa hallitsi vieraskielisiä

julkaisuja kun ruotsi lasketaan pois. Englanninkielisiä viitteitä oli myös mukana mutta niiden

12

Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki.

13

lukumäärä jäi varsin vähäiseksi. Määrää vastaan löytyi huomattavasti enemmän saksankielisiä

julkaisuja sekä moninkertaisesti enemmän ruotsin ja suomenkielisiä lähteitä sekä viittauksia. Myös

venäjänkielisiä lähteitä löytyi ja 1970-luvun alussa niitä oli enemmän kuin englanninkielisiä. Itse

englannin kielellä kirjoitetuissa artikkeleissa oli käytetty lähteinä paljon saksankielisiä julkaisuja,

jolloin huolimatta prosentuaalisesta osuudesta englanti oli 1970-luvulla selkeästi altavastaaja.

Tämä on selkeä osoitus siitä, miten saksan kieltä käytettiin väylänä kansainväliselle – erityisesti

eurooppalaiselle – tutkimuskunnalle ja kuinka saksa oli samanlaisessa asemassa mitä englanti

myöhempinä vuosikymmeninä. Toisin sanoen, suomalainen arkeologia oli jo 1970-luvulla ainakin

osittain avautuneempi myös kansainväliselle silmälle, eikä suinkaan käpertynyt sisäänsä

kirjoittamaan vain suomalaiselta tutkijalta toiselle, kuten kolme- ja neljäkymmenluvulla.13

Saksan

kielen käytölle tutkimuksissa löytyi syitä myös aihepiiristä; Halisen mukaan rautakauden tutkimus

oli pitkään saksaan sitoutunutta, jolloin saksan kieli oli oleellinen osa lähde- ja

kommunikointikielenä rautakauden tutkimuksessa. Lisäksi Halinen kertoo kuinka teoreettis-

metodologiset keskustelut ovat tulleet anglosaksisista maista, kuten Saksa, mikä on edesauttanut

saksan kielen asemaa tutkimuksissa.14

Georg Haggren huomauttaa myös kuinka tutkimuksen aihepiiri vaikuttaa tutkimuskieleen.

Esimerkiksi keskiaikaisessa tutkimuksessa saksan merkitys on suuri, koska Suomi kuuluu Saksan

kulttuuripiiriin. Tätä tukivat myös havaintoni aineistosta, jossa saksankieliset tutkimukset ja

artikkelit liittyivät useimmiten kulttuurilliseen materialismiin, esimerkiksi arkkitehtuuriin.15

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa 1970-luvulla ruotsi oli määrässään

merkittävin julkaisukieli, 55% kokonaisuudesta. Tämä juontuu lähes suurimmassa osin

aikakausikirjan 75. sisältämästä artikkelikoosteesta Ella Kivikosken toimittamana, joista suurin osa

oli kirjoitettu ruotsiksi; mahtuipa mukaan myös muutama norjankielinen teksti.16

Ruotsi on

selkeästi myös kokonaisuudessa hallitseva 1970-luvulta 1980-luvulle, aina itse kirjoituskielestä

viitteisiin ja lähdeaineistoon että lainattuihin sitaatteihin. Jos kaikista käytetyistä ei-suomalaisista

kielistä etsittäisiin yhtä selkeästi ylivoimaista voittajaa, ruotsi olisi selviö sillä sen tilastolliset

lukumäärät olivat moninkertaiset muihin verrattuna.

Ruotsin (ja suomen) merkittävään asemaan tutkimus- ja aineistokielenä läpi vuosikymmenien on

vaikuttanut paitsi Suomen historia ja kaksikielisyys, myös tutkimusten aihealueet. Useammat

13

Salminen 2014, 191. 14

Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki 15

Georg Haggren haastattelu 17.5.2017, Helsinki 16

Kivikoski, 1973.

14

artikkelit käsittelivät vanhoja suomalaisia monumentteja ja rakennuksia, minkä johdosta

lähdeaineistoon on otettu asiaankuuluvasti kohteen aikaista – eli useimmiten vuosisadan takaista –

kirjeenvaihtoa, rakennusten arkkitehtuurisia asiakirjoja sekä pöytäkirjoja. Tämä takaa ruotsin kielen

aseman hallitsevuuden tutkimusten lähdeaineistoissa ottaessa huomioon ruotsin kielen aseman

Suomessa vuosisata takaperin. Tämä pätee itse kirjoituskieltä lukuun ottamatta myös Suomen

Museon julkaisuihin.

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa myös saksa on napannut itselleen

huomattavan osuuden, noin 15% kokonaisjulkaisuista. Tästä kiintoisan tekee se, että aikakausikirjat

ovat toimineet suomalaisille tutkijoille julkaisufoorumina kansainvälisille historian ja arkeologian

tiedealoille. Siinä missä myöhempinä vuosikymmeninä englanti nousee merkittävimmäksi kieleksi

aikakirjoissa, 1970-luvulla saksa on ollut suomalaisten tutkijoiden kansainvälisyyden tai ainakin

eurooppalaisen tutkimuksen portti. Toisin sanoen aineisto antaa kuvan että jos tutkija halusi

eurooppalaisten kollegojen lukevan tutkimuksensa, tuli kirjoittaa saksaksi joka oli 1970-luvun

suomalaisilla tutkijoilla enemmän tai vähemmän hallussa saksan suuren käytön määrään katsoen.

Lähdeluettelot, kirjallisuus ja viitteet antoivat myös saksalle suuren osuuden aikakausikirjoissa.

Viitteet ovat aina teoskohtaisia mutta 1970-luvun kokonaisuudessa saksa ja ruotsi olivat suomen

lisäksi hallitsevia lähde- ja kirjallisuuskieliä. Sitaatit sekä termit olivat joko ruotsiksi tai saksaksi,

riippuen tutkimusaiheesta sekä aineistosta. Englanninkielistä kirjallisuutta ja aineistoa esiintyi

enemmän kuin verrattaessa Suomen Museon artikkeleihin mutta se jäi kokonaisuudessa silti

selkeästi vähemmälle.

Poikkeuksen kirjoituskielten kaavaan tekee Finskt Museum. Artikkeleiden julkaisukielten

kokonaismäärästä englanti vie 26% siinä missä saksa vain 6%. Pelkkien numerotietojen perusteella

tästä voisi vetää johtopäätöksen, että englanti olisi ylivoimaisesti hallinnut kansainvälisen kielen

asemaa julkaisussa. Tarkempi tarkastelu kuitenkin jälleen osoittaa, että Ari Siiriäinen kirjoitti

kolmasosan englanninkielisistä artikkeleista, ja esimerkiksi 81. vuosikerran numerossa Ann Forsten

kirjoitti kaksi numerossa julkaistusta kolmesta artikkelista. (Ari Siiriäinen et. al. kirjoitti

kolmannen.) Englanti jakaantui siis jälleen muutaman aktiivisen kirjoittajan harteille.

Silti englannin kielen näkyvämpää asemaa 1970-luvun Finskt Museumissa ei voi kiistää. 1970-

luvun alussa englanti oli vielä altavastaaja ja lähdeaineistossa vähän käytetty. Vuosikymmenen

puoliväliin tultaessa kieli oli kuitenkin saanut enemmän jalansijaa ja sitä käytettiin kirjoituskielenä

tasaisesti, vähintään kerran numerossa lukuun ottamatta 1970-luvun ensimmäistä sekä viimeistä

vuosikirjoja. Vuoden 1976 Finkst Museumin vuosikirjassa kaikki kolme artikkelia olivat

15

englanniksi, vain yksi Siiriäisen kirjoittamana. Sama muutos päti myös lähteisiin; siinä missä

vuosikymmenen alussa englanti oli varsin vähän käytetty viitekieli, puolivälissä sitä alkoi näkyä

viitteissä ja lähteissä jo huomattavasti enemmän. On myös hyvä huomioida, kuinka

vuosikymmenen kokonaismäärästä englanti ja saksa vievät yhteensä 32%. Kaikista neljästä

julkaisusta Finskt Museum on ollut kielijakaumaansa nähden (kotimaisten ja ulkomaisten kesken)

kansainvälisin julkaisu 1970-luvulla.

1970-luvun lopulla alkoivatkin muutoksen tuulet jo puhaltaa. Suomen Museon vuoden 1977

numerossa päätoimittaja vaihtui Ella Kivikoskesta Martti Linkolaan, ja samalla myös etukannessa

ollut alaotsikko "Mit referaten" muuttui muotoon "with summaries and absracts".17

Saman

muutoksen myötä myös artikkeleiden referaatit muuttuivat saksasta englanniksi, ainakin kyseisen

numeron ajaksi. Tämä varsin radikaali muutos kielii pinnan alla kyteneestä muutoksesta, joka

nostaisi englannin suurimmaksi kansainväliseksi julkaisukieleksi arkeologisessa tutkimuksessa

myös Suomessa.

2.2 1980-luvun muutoskaari



Suomen Museo 58 - 10 3 71

SMYA 6 3 9 - 18

ISKOS 12 39 131 8 190


Arkeologia Suomessa 27 4 - - 31

Muinaistutkija 84 1 3 - 88

Fennoscandia archaeologica 1 2 39 9 51

Yhteensä 188 90 201 23 502

Taulukko 2. Julkaisukieli 1980-luvulla.

1980-luvulla englanti alkoi kasvattaa osuuttaan julkaisukielistä. Suomen Museossa

englanninkielisiä artikkeleita esiintyi 10 kertaa eli 14%, kun taas saksa sai tyytyä päälle 4.2%

jakaumaan. Englanti myös jatkoi pääkielenä kotimaisten kielten referaateissa vähintään joka

17

Suomen Museo 1977.

16

toisessa numerossa. Vuonna 1987 toimittaja vaihtui jälleen, tällä kertaa asemaan nousi Osmo

Vuoristo. Vaihdos ei kuitenkaan aiheuttanut yhtä suurta muutosta kuin edellisellä kerralla vaan

englanti säilytti asemansa. On myös kiintoisaa huomata, kuinka 1980-luvulla saksankieliset

artikkelit olivat vuorostaan usein samoilta kirjoittajilta, muun muussa Heikki Matiskaiselta.18

Roolit

ovat näyttäneet vaihtuneen englannin ja saksan kesken, mutta eivät kuitenkaan yhtä radikaalisti ja

nopeasti kuin taulukosta voisi päätellä.

Merkittävän muutoksen taustalla olivat myös Suomeen saapuneet keskeiset tutkimukset ja

suuntaukset. Halinen kertoo:

"Siinä 60- ja 70-luvuilla tuli keskeisiä tutkimuksia nimenomaan englannin kielellä ja sitten

samalla tavalla 80-luvulla kun tuli toi postprosessuaalinen suuntaus niin sehän oli sitten

lähinnä englantilainen, Cambridgen yliopistosta lähtenyt vahvasti eteenpäin ja se sai paljon

Pohjoismaissa tilaa, Norja ja Ruotsi, myös Tanska jonkun verran ja saapui se 80-luvulla

Suomeenkin ja sitä kautta tämmöinen brittiläinen arkeologia tuli vahvemmin mukaan."19

Brittiläisen arkeologian vahvempi mukaantulo Suomessa johti väistämättä englannin kielen

kasvavaan asemaan arkeologisessa tutkimuksessa. Halinen huomauttaa myös että 70-luvulta lähtien

kirjoja alettiin julkaista huomattavasti enemmän ja englanninkieliset kirjat olivat enemmistönä

maailmalla, mikä johti englannin muodostumiseen valtakieleksi tieteessä, niin sanotusti "tieteen

kieleksi".20

1980-luvun alussa viitteet ja lähteet olivat Suomen Museon julkaisuissa tasaisia suomen, ruotsin ja

saksan kesken. Englanninkielistä kirjallisuutta oli jo mukana huomattavasti, mutta myöhempiin

vuosikymmeniin verrattuna määrä oli vähäisempi. Lähdeviitteistä näkyy myös, että suomalaisten

tutkijoiden kirjoittamia englanninkielisiä teoksia oli vähän siinä missä suomi, ruotsi ja saksa olivat

jälleen enemmän käytettyjä. Englanninkielisiä teoksia suomalaiset olivat julkaisseet jo 1970-

luvulla, mutta niiden määrä ei missään vaiheessa näytä hallitsevan kokonaisuutta ja jää pieneksi

erityisesti verrattaessa myöhempiin vuosikymmeniin. Toinen mahdollinen syy niiden vähyyteen

lähdeluetteloissa voi olla myös se että niihin viitattiin huomattavasti vähemmän kuin muunkielisiin.

Viitteet ja aineistot ovat kuitenkin aina tapauskohtaisia ja riippuvat tutkimuksen aiheesta. Ne ovat

myös aina alttiita muutoslinjoille ja erityisesti asteittain tapahtuvaa sukupolven vaihdosta voisi pitää

merkittävänä syynä kielten jakauman muutokselle. Aineistosta näkyy pitkällä aikavälillä kuinka

18

Suomen Museo 1987. 19

Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 20

Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki.

17

eräät 1970-luvulla toimineista kirjoittajista eivät ole yhtä aktiivisia siinä missä uusia nimiä alkoi

esiintyä julkaisujen luetteloissa, ja englannin aseman vahvistuminen myös koulutuksessa edesauttoi

uuden sukupolven kieliosaamisen muutosta. 1980-luvun lopulla muutos seuraavalle

vuosikymmenelle alkoi näkyä jo myös viitteissä, sillä saksa alkoi vuosikymmenen alun vahvasta

asemastaan huolimatta hiipua vähemmälle käytölle aiempaan nähden.

Termien käytössä ei kuitenkaan ilmennyt juurikaan muutosta; englanninkielistä termistöä ei 1980-

luvulla juuri esiintynyt ja kansainvälinen termistö on muutenkin jäänyt aineistossa varsin vähälle.

Yksittäisissä artikkeleissa esiintyi välillä selviä lainasanoja, kuten "preparoida"21

(englannin sanasta

prepare) mutta kokonaisuudessa suomalainen terminologia hallitsi. Latinaa ja ruotsia esiintyi

ajoittain, erityisesti luonnontieteen ja arkkitehtuurin yhteydessä. Mutta vaikka esimerkiksi latinaa

käytettiin luonnontieteen yhteydessä kyseessä olivat luonnontieteelliset termit eivätkä arkeologiset.

Tällä tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että luonnontieteissä alkuperäiset termit ovat yleisesti käytössä

jolloin niiden kautta on vaikeampi arvioida suomalaisen arkeologian kielenkäytön

kansainvälistymistä.

Yksi ja suurin syy englanninkielisten kirjoitusten räjähdysmäiseen lukumäärän kasvuun oli Torsten

Edgrenin toimittama ISKOS 5 -julkaisu joka ilmestyi 1985. Siihen oli koottu eri kirjoittajilta

yhteensä 74 artikkelia joista kaikki olivat englanniksi. Sitä ennen julkaistu ISKOS 4 (1984)

puolestaan sisälsi 28 artikkelia, 27 englanniksi ja yksi saksaksi. Artikkelit olivat peräisin Suomi-

Neuvostoliitto arkeologiajärjestön jäseniltä, ja julkaisun tarkoituksena oli herättää kiinnostusta

yhteistyöstä. On myös hyvä huomioida, etteivät kaikki artikkelit olleet alkujaan englanniksi, vaan

ne olivat varta vasten käännetty ISKOS-julkaisua varten.22

Tämän otti esille myös Tapio Seger joka listasi Arkeologia Suomessa -sarjassa kielijakauman

vuoden 1985 arkeologisista artikkeleista. Ulkomaisten kirjoittajien osuudeksi listattiin 35%, mikä

oli lähes kokonaan ISKOS 5:n ansiota. Kokonaisuudessaan Segerin listaamista vuoden 1985

julkaistuista artikkeleista englanti on käytetyin kieli 45% osuudella, suomi 38%, ruotsi 14% ja saksa

3%.23

Vuoden 1986 jakauma on jo erilainen ilman ISKOS 5:n kaltaista julkaisua; suomi on noussut

jälleen käytetyimmäksi kieleksi 43%:lla, ruotsi 28%, englanti 23% ja saksa 6%.24

Tämä myötäilee

myös omia havaintojani 1980-luvun kielijakaumasta, joka osoittaa suomen ja ruotsin kielen

hallitsevuuden suomalaisen arkeologian julkaisuissa.

21

Suomen Museo 1987, 139. 22

ISKOS 4 1984, 7. 23

Seger 1987, Arkeologinen julkaisutoiminta Suomessa 1985. 24

Seger 1991, Arkeologinen julkaisutoiminta Suomessa 1986–1987.

18

1980-luvulla aloitti kuitenkin julkaisunsa myös Fennoscandia archaeologica, joka vaikutti

englanninkielen tilastolliseen ylivoimaan. Jo vuonna 1984 julkaistussa ensimmäisessä osassa

seitsemän artikkelin kokonaisuudesta 4 oli englanniksi, eli 57%. (Saksankielisiä artikkeleita oli 2 ja

ruotsinkielisiä 1.) Tähän vaikutti huomattavasti se, että osa kirjoittajista ei ollut suomalaisia vaan

joukossa oli useita esimerkiksi neuvostoliittolaisia kirjoittajia, minkä johdosta englanti oli yhteisenä

kommunikointikielenä oleellinen. Saksa oli edelleen varsin vahvasti mukana lähteissä ja viitteissä

vuosikymmenen alussa sekä edelleen oleellinen vaikka englanti hallitsi kirjoituskieltä. 1980-luvun

lopulla saksa alkoi kuitenkin vähenemään lähteistä, aivan kuin muidenkin julkaisujen kohdalla.

Yksi syy saksan määrän vähenemisen taustalla voi olla nuorempien arkeologien pienempi saksan

kielen taito. Näin toteaakin Sirkku Pihlman. väitöskirjansa esipuheessa perustellessaan kirjan

osittaista suomen kieltä: "--että suomalaiset arkeologian opiskelijat näyttävät yhä harvemmin

pystyvän lukemaan saksankielisiä julkaisuja."25

Fennoscandia archaeologiasta huomattavan julkaisun tekee se, että pienemmästä

artikkelimäärästään huolimatta se on SMYA:n ohella merkittävin kansainvälinen julkaisu

kielellisesti aineistosta nähden. Siinä missä suomi ja ruotsi hallitsivat kotimaisina kielinä lähes

kaikkia muita julkaisuja, Fennoscandia arcaheologica mahdollisti englanninkielisen eli toisin

sanoen kansainvälisen kommunikoinnin ulkomaalaisten kirjoittajien kesken. Fennoscandian

kotisivuilla Internetissä lukee: "The aim of this publication is to encourage discussion within the

discipline and to improve the standard of archaeological research by contacts on the

interdisciplinary and international levels."26

Kansainvälinen kontakti on koko julkaisun perusta, ja

on huomattava osoitus 1980-luvulla kasvaneesta halusta osallistua arkeologian kansainväliseen

keskusteluun. Sen osuus muiden kuin kotimaisten kielten käytössä ja julkaisussa on merkittävä.

Finkst Museumin jakauma ulkomaisten kielten osuudesta kokonaismäärästä oli laskenut 1970-

luvulta, englannin ja saksan yhteisosuus ollen 20%. Englanti kasvatti tasaisesti asemaansa saksan

vähitellen jäädessä kirjoituskielenä yhä vähemmälle, mutta muutos ei ollut äkillinen tai nopea vaan

jatkui hitaasti koko vuosikymmenen ajan, mikä näkyi erityisesti tutkimusten lähdeaineistoissa ja

viitteissä. 1980-luvulla julkaisunsa aloittivat myös kaksi uutta sarjaa, Arkeologia Suomessa ja

Muinaistutkija, joista kumpikaan ei juurikaan käyttänyt muita kieliä suomen ollessa pääasiallinen

julkaisukieli. Niiden tarkoitus oli pikemminkin esitellä suomalaisia arkeologisia hankkeita

(Arkeologia Suomessa) tai herättää keskustelua suomalaisen arkeologian silloisesta tilanteesta

25

Pihlman 1990, 5. 26

Fennoscandia archaeologican kotisivut < http://www.sarks.fi/julkaisut_fa.html>

19

(Muinaistutkija.) Muinaistutkijan julkaisu olikin epätasainen läpi 1980-luvun aktiivisten

kirjoittajien puutteessa ja vuosina 1986-1987 julkaistiin vain yksi numero.

Siinä missä kotimaisten kielten ylivoimainen osuus muissa julkaisuissa antaa kuvan suomalaisen

arkeologian jonkinasteisesta vähäisestä haluttomuudesta julkaista kansainvälisille alueille, Suomen

Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjat viittaisivat päinvastaiseen. Englanniksi julkaistiin yhtä

paljon teoksia kuin suomeksi ja ruotsiksi yhteensä; näin ollen englanti nappaa 50% osuuden. Tähän

on kaksi syytä; ensinnäkin aikakausikirjat ovat usein yksittäisiä teoksia artikkelikokoelman sijaan,

esimerkiksi väitöskirjoja. Näin ollen ne ovat suurempina tutkimuksina enemmän kansainvälistä

materiaalia kuin lyhyemmät artikkelit kotimaisissa sarjoissa. Toiseksi jälleen kerran osa julkaisuista

on peräisin samoilta henkilöiltä; esimerkkinä 1982 julkaistu kolmiosainen ja englanninkielinen

Luistari-sarja oli Pirkko-Liisa Lehtosalo-Helanderin käsialaa. Tässä käy myös jälleen ilmi, kuten

Ari Siiriäisen kanssa, kuinka kirjoittajan oma kansainvälinen asema ja aktiivisuus vaikuttavat usein

myös kirjoituskielen valintaan. Lehtosalo-Helander oli toiminut Suomen kansainvälisessä

järjestössä 1970-luvun alussa.

Englanti alkoi esiintyä 1980-luvun Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjojen lähteissä yhä

enemmän ja otti hiljalleen muita kiinni. Saksa oli pudonnut jyrkästi kirjoituskielenä mutta säilytti

vahvan asemansa edelleen lähdeaineistoissa, joten englannin kasvu ei ollut yhtä radikaali

lähdeaineistoissa kuin kirjoituskielenä. Ruotsi oli kuitenkin suomen kanssa edelleen hallitseva kieli

viitteissä sekä lähdeaineistoissa, mihin vaikuttivat jälleen esimerkiksi tutkimusten aiheet sekä

ruotsin kielen asema tutkittujen aihepiirien ajankohtina.

2.3 Englannin vakiintuminen 1990-luvulla



Suomen Museo 79 1 6 6 92

SMYA 4 1 8 1 14

ISKOS 1 - 58 - 59


Arkeologia Suomessa 23 1 - - 24


Fennoscandia archaeologica - - 97 4 101

Yhteensä 280 14 175 12 481

20

Taulukko 3. Julkaisukielet 1990-luvulla

1990-luvulla tilanne alkoi muuttua jo selkeämmäksi: englanti oli ottanut aseman käytetyimpänä

kansainvälisenä kielenä saksan hiipuessa tasaisella vauhdilla. Suomi oli edelleen odotetusti ja

ymmärrettävästi käytetyin julkaisukieli, mutta ruotsi sen sijaan jäi myös vähemmälle käytölle kuin

edellisinä vuosikymmeninä. Tähän voi olla monia syitä, mutta itse päättelen taustalla olevan ruotsin

kielen aseman jatkuva lasku Suomessa viime vuosikymmeninä. Haggren mainitsee ruotsin oleva

tärkeä pohjoismaisessa kontekstissa mutta aineiston perusteella se häviää kuitenkin selkeästi

englannille.27

Eniten ruotsia käytettiin itsestään selvästi Finskt Museumissa, jonka julkaisut olivat

kuitenkin ilmestyneet 1990-luvulla epätasaisemmalla tahdilla verrattuna Suomen Museoon. Sarjan

julkaisu oli katkennut vuoteen 1994, kunnes vuosikirja 1995 julkaistiin vasta vuonna 2003,

toimittajana Helena Endgren.28

Englannin vahvistumiseen 90-luvulla löytyy syitä jälleen myös suuntausten ja niiden keskustelujen

sisältä. Halinen kertoo kuinka postmodernin arkeologian suuntaukset saapuessaan Suomeen ovat

olleet brittiläisen ja skandinaavisen arkeologian sisällä, jolloin keskustelussa on käytetty lähinnä

englannin kieltä. Norjalaiset ja ruotsalaiset ovat julkaisseet paljon väitöskirjoja omilla kielillään,

mutta ovat osallistuneet kansainväliseen foorumiin englannin kielellä. Lisäksi verrattaessa Suomea

ja Ruotsia, niin Ruotsissa suositaan väitöskirjojen julkaisua omalla kielellä kun taas Suomessa

julkaistaan mieluummin suoraan englanniksi julkaistaessa ei-kotimaisella kielellä. Skandinaaviset

kielet ovat Halisen mukaan jääneet vähemmistöön. Tämä sopiikin aiemmin mainittuun 70-luvulla

alkaneeseen englannin nousuun jolloin englannista tuli tieteen kieli.29

Suomen Museo jatkoi suomenkielisten artikkelien pääasiallista julkaisua. Prosentuaalisesti se on

kuitenkin periaatteessa joukon tasaisin, englannin ja saksan ollessa molempien 6.5% ja suomen

86.8%. Myös ruotsia käytettiin ensimmäistä kertaa artikkelin kirjoituskielenä vuonna 1996.30

Saksankielisiä artikkeleita kertyi lopulta yhtä paljon kuin englanninkielisiä, mutta

kokonaisuudessaan saksa oli jäämässä selkeästi jälkeen vaikka satunnaisesti nousikin esiin.

Saksalaiset referaatit olivat edelleen satunnaisesti mukana mutta kokonaisuudessa saksa oli jäänyt

selkeälle vähemmistölle. Lisäksi osa saksankielisistä artikkeleista oli jälleen samojen henkilöiden

kirjoittamia, siinä missä englanti alkoi levitä yhä useamman suomalaisen arkeologin

kielivalikoimaan eikä enää levännyt vain Ari Siiriäisen ja muutaman muun kirjoittajan harteilla.

27

Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 28

Finskt Museum 1995, 2003. 29


Suomen Museo 1996.

21

Lähdeviitteet määräytyivät edelleen pääosin aihepiirien mukaan, mutta ulkomaalaisten

kirjallisuuden ja lähteiden oli suurempaa edellisiin vuosikymmeniin verrattuna. Englanti ja saksa

sekä aiheesta riippuen myös venäjä hallitsivat käytettyä kansainvälistä kirjallisuutta. Huomioitavaa

oli kuitenkin ettei englanti muuten suuressa asemassaan ollut yhtä hallitseva lähdeviitteissä. Suomi

ja ruotsi olivat edelleen eniten käytettyjä lähdekieliä, mutta lähdeluetteloja tarkastelemalla huomasi

kuinka yhä useampi suomalainen tutkija oli kirjoittanut teoksensa englanniksi (tai joissain

tapauksissa saksaksi), huolimatta kyseisten teosten Suomeen liittyvistä aiheista. Viitteiden käyttö

Suomen Museon artikkeleissa oli myös suurin piirtein samanlaista riippumatta artikkelin kielestä,

tällä tarkoittaen etteivät esimerkiksi saksankieliset artikkelit käyttäneet vain saksaa tai ruotsia, vaan

kansainväliset kielet jakautuivat tasaisemmin artikkelien kesken.

Osoituksena englannin määrän kasvusta kirjoituskielenä toimii jälleen Muinaismuistoyhdistyksen

aikakausikirjat joissa englanti oli jälleen käytetyin kieli, jopa kaksinkertaisella määrällä suomeen

verrattuna. Englanti oli jo periaatteessa ottanut paikkansa kansainvälisenä julkaisukielenä, lukuun

ottamatta yksittäisiä tapauksia kuten Jan von Bonsdorffin vuonna 1993 kirjoittamaa ja

aikakausikirjana julkaistua teosta Kunst produktion und Kunst verbreitung im Ostseeraum.

Mielenkiintoinen huomio on myös, kuinka osa englanninkielisistä tutkimuksista on varta vasten

käännetty julkaisua varten, kuten Renja Suominen-Kokkosen The Fringe of a Profession (1992).

Suominen-Kokkonen kiittää alkupuheessaan Jüri Kokkosta tutkimuksensa englanniksi

kääntämisestä ja useampi aikakausikirjojen englanninkielisistä teoksista olivat nimenomaan

Kokkosen kääntämiä. Tämä on selkeä osoitus suomalaisten tutkijoiden kasvaneesta halusta saada

tutkimuksensa kansainväliselle lukijakunnalle, vaikka kirjoittaja itse ei osaisi englantia tarpeeksi.

Samalla ammatillinen kääntämistyö lujittaa englannin lopullisesti kansainväliseksi väyläksi; se on

kieli jolla tutkijan on julkaistava halutessaan tulla kuulluksi kansainvälisesti – samalla tavoin kuin

saksa oli vielä 1970-luvulla.

Saksankielisiä julkaisuja näkyi aikakausikirjoissa mainittua yhtä poikkeusta lukuun ottamatta enää

vain lähteissä. Niitä oli määrällisesti varsin useita, mutta tarkempi tarkastelu osoitti niiden

julkaisuajan sijoittuneen vuosikymmenien taakse, vanhimmillaan 1900-luvun alkuun. Uudemmat

julkaisut olivat useimmiten 1950–1960 luvuilta, vaikka poikkeuksia löytyi muutaman kerran.

Saksankieliset viitteet olivat pääosin sidotut aihepiireihin, esimerkiksi kirjoitukset vanhoista

kirkoista käyttivät lähdekirjallisuudessaan useita vanhempia saksalaisia julkaisuja. 1990-luvun

puolivälissä saksa alkoikin hiipua myös lähteistä yhä enemmän ja suomi, ruotsi sekä englanti

hallitsivat lähteiden kieliä. Näin ollen voi todeta että saksan aikakausi aktiivisena kansainvälisenä

kielenä tutkimuskirjallisuudessa alkoi olla ohi suomalaisessa arkeologiassa.

22

Toisena suurimmasta englannin kielen käytöstä 1990-luvulla vastaa ISKOS englannin ollessa

98.3% kokonaismäärästä. Mutta kuten aikaisemmin, tämän taustalla on jälleen yksittäinen julkaisu.

Vuonna 1990 julkaistuun ISKOS 9 -teokseen kerätyt artikkelit olivat peräisin Suomi-Neuvostoliiton

arkeologisen sympoosiumin osallistujilta, joka pidettiin Suomen Kansallisessa Museossa 10.–

16.5.1988. Artikkelit olivat jälleen varta vasten käännetty englanniksi, joidenkin olleen

alkuperäisesti venäjäksi.31

Lähteissä ja viitteissä saksa oli hävinnyt lähes kokonaan eikä sitä juuri esiintynyt pohjoismaisten

kirjoittajien lähteissä. Sen sijaan yhteistä kaikille eri maiden kirjoittajille oli englannin käyttö, mikä

näin vahvistaa englannin asemaa kansainvälisenä kielenä tutkimusalalla. Vuonna 2002 julkaistun

Coins and Coin Findings in Finland AD 800–1200 -teoksessa saksaa oli käytetty paljon lähteissä,

mutta ne olivat jälleen vanhoja julkaisuja.32

Tämä osoittaa ettei pelkkä suuri tilastollinen määrä

osoita vahvaa asemaa tutkimuskielenä. Aivan kuten 1970-luvulla, jolloin saksa oli huomattavasti

hallitsevampi kieli vaikka englanti olikin tilastollisesti kirjoituskielenä lähellä, 1990-luvulla saksa

on määrästään lähdeaineistossa huolimatta jyrkästi pudonnut aiemmasta asemastaan.

Fennoscandia archaeologica oli 1990-luvulla selkeästi kansainvälisin julkaisu. 96% kirjoituksista oli

englanniksi ja saksaksi artikkeleita oli 4 kappaletta. Suomea ja ruotsia ei käytetty ollenkaan ja

joukossa oli jälleen useita ulkomaalaisia kirjoittajia, joista iso osa olivat neuvostoliittolaisia.

Fennoscandia jatkoi osaansa kansainvälisen yhteistyön ja suomalaisen arkeologian kehittämisessä

1980-luvulta, ja jälleen yksi suurimmista näytöistä kuinka suomalainen arkeologia pyrki

kansainvälistymään yhteisen kielen kommunikaation avulla. Viitteissä suomi, ruotsi ja englanti

olivat määrällisesti suurimpia juuri suomalaisten tutkijoiden kirjoituksissa, mikä jälleen korostaa

kansallisuuden osuutta. Venäjänkielisten tutkijoiden artikkeleissa suurin osa lähteistä olivat

venäjäksi vaikka artikkelit itse olivat käännetty englanniksi.

Suomen kieli on kuitenkin 1990-luvulla edelleen käytetyin kieli, Suomen Museon lisäksi

Arkeologia Suomessa -sarjassa sekä Muinaistutkijassa. Tämä on ymmärrettävää, sillä kyseessä on

jälleen kerran ero eri julkaisujen kesken. Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjat ovat usein

kokonaisia laajempia tutkimuksia, kun taas esimerkiksi Muinaistutkija on pikemminkin

suomalaisten arkeologien keskeinen julkaisu ja tiedotuslehti. Suomen kielen käyttö on tällöin

oleellista julkaisussa. Mutta vaikka suomalaiset arkeologit kirjoittivat enemmän suomeksi, englanti

on kuitenkin yhä enemmän ja enemmän kasvattanut osuuttaan tutkimuksissa. Englanti on

31

ISKOS 9 1990. 32

Talvio 2002.

23

osoittautunut merkittäväksi kansainväliseksi väyläksi eri maiden tutkijoille, ja ne suomalaiset jotka

halusivat ulkomaalaisten tutkijoiden lukevan teoksiaan ovat selvästi aineiston perusteella tämän

ymmärtäneet, esimerkiksi käännösten käytön kautta.

2.4 Kielellisesti kansainvälinen 2000-luku



Suomen Museo 72 5 4 - 81

SMYA 6 1 4 - 11

ISKOS - - 24 - 24

Finskt Museum - 3 - - 3

Arkeologia Suomessa 11 - - - 11


Fennoscandia archaeologica - - 67 3 70

Yhteensä 347 12 106 3 468

Taulukko 4. Julkaisukieli 2000-luvulla

2000-luvulla tilanne on muuttunut huomattavasti siitä mistä 1970-luvulla lähdettiin; englanti on

ottanut ylivoimaisen aseman kansainvälisenä tutkimuskielenä arkeologiassa ja neljäsosa

kirjoitetuista artikkeleista on englanniksi. Saksa sen sijaan on kadonnut melkein kokonaan pois, niin

kirjoituskielenä kuin lähdeviitteistä. On myös hyvä huomioida, että englanti on käytetyin kieli

julkaisuissa jos lukuun ei oteta Muinaistutkijaa. Tilastollisesti tämä osoittaa kuinka suomalainen

arkeologinen tutkimus on huomattavasti kansainvälistynyt ainakin kielelliseltä puoleltaan, iso osa

tutkimuksesta julkaistuna englanniksi eli suurimmalla kansainvälisellä kommunikointikielellä.

Suomen Museon tilanne ei juuri muuttunut 1990-luvulta. Suomi oli edelleen pääsääntöinen kieli ja

artikkeleissa englanti ja ruotsi jakautuivat tasaisesti jolloin kansainvälinen osuus kielessä jää

vähäiseksi. Viitteissä sen sijaan huomaa kuinka yhä enemmän suomalaisten kirjoittamia

englanninkielisiä lähteitä on käytetty, mikä olisi osoitus jälleen kerran osoitus halusta tulla

kuulluksi kansainvälisesti. Ottaen huomioon kuinka suomi ja ruotsi olivat aiemmin pääsääntöisesti

käytettyjä julkaisukieliä suomalaisessa tutkimuksessa, tämä on merkittävä muutos. Taustalla on

24

todennäköisesti vuosikymmenien kuluessa tapahtunut sukupolven vaihdos. Uuden sukupolven

kirjoittajat osaavat englantia laajemmin ja esimerkiksi Internetin myötä kansainvälinen

kommunikointi on tullut yhä helpommaksi. Myös Haggren mainitsee kuinka kansainvälistyminen

lähti enemmin nuoremmista sukupolvista, jolloin englannin vaikutus oli iso.33

Vaikka Suomen Museossa käytettiin pääsääntöisesti suomalaista terminologiaa, joukkoon mahtui

esimerkkejä kuinka kansainväliset termit, toisi sanoen englanninkieliset, ovat löytäneet tiensä myös

suomalaiseen tutkimukseen. Janne P. Ikäheimo käytti alkuperäisiä englanninkielisiä termejä

artikkelissaan suomalaisten käännösten rinnalla: "-- merkittäviä tekijöitä ovat tarkkuus (precision)

eli mittausten toistettavuus ja virheettömyys, herkkyys (sensitivity) eli kyky mitata pieniä

pitoisuuksia ja täsmällisyys (accuracy) --"34

Koska suomenkieliset vastineet ja selitykset tekevät

periaatteessa englannin sisällyttämisestä turhan, voi tästä päätellä että englanti on 2000-luvulla

osittain sulautunut myös suomenkielisen tutkimuksen termistöön. Artikkeleissa käytettiin myös

selviä lainasanoja (esimerkiksi "spektri = kirjo")35

täysien suomennosten sijaan, joka on toinen

osoitus kansainvälisten termien vaikutuksesta suomen kieleen. 1970-luvulla selviä lainasanoja

esiintyi pääosin vain esimerkiksi Ari Siiriäisen artikkeleissa.36

Fennoscandia archaeologica oli jälleen kansainvälisin julkaisu 95% englannin määrällä sekä 5%

saksankielisillä artikkeleilla; kotimaisia kieliä ei käytetty lähteiden lisäksi ollenkaan sekä mukana

oli jälleen ulkomaalaisia kirjoittajia. Yksi huomio joka kuvaa hyvin 2000-luvun muutosta aiempaan

on vuoden 2004 julkaisun ainoa saksankielinen artikkeli. Siinä artikkelin tiivistelmä on kirjoitettu

englanniksi, mikä on kuin peilikuva 1970-tilanteesta jolloin saksaa käytettiin referointikielenä

artikkeleissa. Tästä voi päätellä, ettei saksaa pidetä enää yksinään riittävänä kansainvälisenä

väylänä, vaan se tarvitsee tuekseen myös englannin.37

Mutta loppujen lopuksi päädytään tosiasiaan, että tämän vuosikymmenien kehityksen jälkeen

englanninkielisten julkaisujen määrä vastaa vain kolmanneksen suomenkielisten vastaavista.

Vaikka Muinaistutkija onkin vastuussa suurimmasta suomenkielisestä panoksesta, kotimaisuus

välittyy edelleen vahvasti aineistosta. Jos kansainvälistyminen ja englannin kielen lisääntynyt

käyttö viittaavat haluun osallistua kansainväliseen keskusteluun, eikö englannin kielen aseman tulisi

olla huomattavasti suurempi? Yhä kasvanut toiminta on edelleen keskittynyt pääsääntöisesti

Suomen sisälle. Havaintoon vaikuttavat aineistot, jotka ovat keskittyneet Suomen sisäiseen

33




Suomen Museo 1970. 37

Fennoscandia archaeologica 2004, 23.

25

julkaisuun, mutta taustalla on myös kysymys, kenelle aineistot ja julkaisut ovat tarkoitettu

luettavaksi.

Georg Haggren tuo esiin hyvän näkökulman siitä, miksi iso osa suomalaisesta tutkimuksesta on

suomenkielistä.

"Että jos me kirjoitetaan tänä päivänä kansainvälistä artikkelia, siinä ei kovin paljon voi olla

kotimaista empiriaa. Ketään ei kiinnosta se. Mutta toisaalta sitäkin pitäisi tutkia ja julkaista.

Sitten jos palataan siihen suomalaiseen tutkijakuntaan, se saattaa hyvinkin olla kiinnostunut

siitä empiria puolesta. Ja tavallaan sillä on ei kenellekään hyötyä sen julkaisemisesta vieraalla

ulkomaan kielellä, se ei tavoita suomalaisia eikä ulkomaalaisia. Vieraalla kielellä on tärkeää

että julkaistaan kompakteja artikkeleita ja julkaisuja aiheesta jolla on yleistä kiinnostusta."

Taustalla on siis suomalainen empiria, joka usein hallitsee sekä kiinnostaa kotimaista tutkimusta ja

lukijakuntaa. Samoilla linjoilla oli myös Sirkka Pihlman. jo 80-luvulla todetessaan ettei

anglosaksisilla kielialueilla ole suurta kiinnostusta suomalaista tutkimusta ja arkeologista aineistoa

kohtaan. Vaikka suomalainen kirjoittaisi tutkimuksensa englanniksi, se ei automaattisesti takaa

kiinnostusta kansainvälisellä foorumilla. Aihepiirinkin ja tutkimuskohteen olisi oltava enemmän

kansainvälisesti kiinnostava tullakseen huomatuksi. Kun huomioidaan kuinka suuri osa

tutkimuksista sijoittuu aiheeltaan Suomen sisälle on suomen kieli ymmärrettävä käytäntö

tutkimuskielenä. On kuitenkin huomioitava, että tämä koskee pääsääntöisesti artikkeleita eri

julkaisuissa. Väitöskirjat ovat 2000-luvulla yhä useimmin olleet englanniksi verrattain aiempiin

vuosikymmeniin. Haggrenin mukaan tähän vaikuttaa jo isompi sivumäärä, suurempi tila julkaista

kuin kansainvälisissä artikkeleissa, sekä kuinka englanninkielinen väitöskirja on iso ero

akateemiselle uralle haluavalle. Toisin sanoen, suuremmat julkaisut kuten väitöskirjat on helpompi

suunnata kansainväliselle foorumille kuin Suomen sisäisten julkaisujen artikkelit.38

Mika Lavento mainitsee kuinka kieli määrittää usein mistä suunnasta tietoa tulee ja minne päin voi

tutkimuksiaan suunnata. Esimerkiksi Ranskasta kiinnostuvan on tietenkin osattava ranskaa, kun taas

jos haluaa erikoistua Pohjoismaihin niin sen edellytyksenä on ruotsin osaaminen. Lavennon mukaan

suomen kielen vaikeudesta johtuen iso osa suomalaisista yliopistotaso tutkimuksista julkaistaan

pääosin englanniksi. Näin ollen kansainväliset yleisöt voivat varsin helposti löytää suomalaisen

tutkimuksen, mutta Lavennon mukaan on eri asia että kiinnostaako se. Jälleen nousee esiin kuinka

englannin kieli ei takaa automaattista kiinnostusta kansainvälisesti. Samaa ajattelevat nähtävästi

38

Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Pihlman 1990, 5.

26

myös kustantamot, Lavento pohtii ja mainitsee kuinka esimerkiksi Suomen esihistoriasta ei ole

julkaistu englanniksi yleisesitystä. Syyksi hän arvelee ettei kustantaja odota voittoa sillä.39

Kokonaisuudessaan suomalaisen tutkimuksen vieras kieli on siis muuttunut yhä enemmän

englanniksi ja monet suomalaiset tutkijat julkaisevatkin tutkimuksiaan englannin kielellä

nykypäivänä. Se ei kuitenkaan takaa automaattista kiinnostusta kansainvälisellä foorumilla. Näin

ollen englanniksi julkaiseminen ei minusta nähden automaattisesti edistä suomalaisen tutkimuksen

kansainvälistymistä, vaan myös aihepiirin on oltava kansainvälisesti kiinnostava. Suomen kielen

vaikeudesta johtuen moni artikkeli joka saattaisi puolestaan herättää mielenkiintoa on kielimuurin

takana ja tavoittamattomissa. Samalla tavoin suomalaisten tutkijoiden on opittava kieliä mikäli

heidän tutkimus- ja kiinnostuksenkohteinaan ovat ulkomaalaiset aiheet. Kieli on osa

kansainvälistymisen prosessia, mutta sen tueksi on oltava myös oikea kuulijakunta sekä heitä

kiinnostava sisältö.

39

Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki.

27

3. Kansainvälisyys sisällössä

3.1 Sisäänpäin kääntynyt 1970-luku

70-luvulla suomalainen arkeologinen tutkimus julkaisuissa oli vahvasti keskittynyt Suomeen. Näin

myös Suomen museossa 70-luvulla aiheet olivat lähes pääsääntöisesti Suomen sisäisiä. Ulkomaille

sijoitetut aiheet ovat yksittäisiä ja niihin lukeutuvat muun muussa Ari Siiriäisen The Gumba and

Athi of Central Kenya - archaeological and oral tradition (SM 1973) sekä Ildikó Lehtisen arvio

teoksesta Unkarin uusimpia kansatieteellisiä käsikirjoja (SM 1978). Vaikka saksan kieli oli 70-

luvulla vahva, jopa niissä sisältö oli pääosin Suomeen liittyvää. Suomenkieliset artikkelit

keskittyvät pääasiallisesti Suomen sisäisiin löytöihin ja materialistiseen kulttuuriin. Kohteina on

vanhoja huonekaluja, arkkitehtuuria, aseita, hauta- ja esinelöytöjä sekä suomalaisia

merkkihenkilöjä. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö kansainvälistä tutkimusta olisi mukana myös

suomalaisissa tutkimuksissa; ne tulevat esiin useissa artikkeleissa vaikkakin vain tekstin viitteinä tai

vertailukohtina.40

Tämä osoittaa varsin selvästi, että suomalainen arkeologinen tutkimus oli seurannut kansainvälisiä

keskusteluja ja ollut niistä tietoinen 70-luvulla. Tästä kiinnostuksesta huolimatta kansainvälinen

tutkimus oli aineiston perusteella hyvin vähäistä. Mitkä tekijät tämän taustalla sitten vaikuttivat?

Petri Halisen mukaan suomalainen tutkimus oli ollut pienestä heikentymisestä huolimatta

kansainvälistä jo 50- ja 60-luvuilla, jolloin suomalaiset tutkijat julkaisivat paljon ja mukana oli

vähintään saksankielinen referaatti. Jotkut rupesivat julkaisemaan 70-luvulla jo englanniksi. Vaikka

aineisto sisällöllisesti keskittyykin Suomeen, kielellinen tarkastelu tukee tätä väitettä kuten

aiemmassa pääluvussa kerrottiin. Matkailu sen sijaan oli vähäistä, mikä näkyy myös 70-luvun

aineistossa. Oletan että taustalla olivat todennäköisimmin pienet resurssit. Tämä yksistään estää

kansainvälisen matkailun ja kontaktien luomisen eri maihin, mitkä ovat kansainvälisen tutkimuksen

keskeisimpiä kohtia. Muutama yksittäinen henkilö kuten Ari Siiriäinen matkustivat, mutta

pääasiallisesti suomalainen tutkimus oli sidottu Suomen maaperälle.41

Ari Siiriäinen oli osallistunut Nubian kaivauksiin 1960-luvulla ja auttoi tallettamaan löydöt sekä

järjestämään karttoja ja piirustuksia.42

Siiriäinen aloitti sittemmin tutkimuksensa Itä-Afrikassa

1970-luvun alussa ja oli Petri Halisen mukaan 1970-luvulla yksi merkittävämpiä kansainvälisyyden

40

Suomen museo -vuosikerrat 1970-1979. 41


Donner 1998a.

28

nostajia Suomessa. Myös aineistossa Siiriäinen oli yksi aktiivisimmista kirjoittajista joka käsitteli

kansainvälisiä aiheita artikkeleissaan, keskittyen useimmiten juuri Afrikkaan. Georg Haggrenin

mukaan Siiriäinen oli omassa luokassaan. "Teki töitä melkein joka maanosassa. Hän on ihan omaa

luokkaansa, yleensähän tilanne on se että jos suuntaudut kansainvälisesti niin suuntaudut jollekulle

alueelle, mutta hän oli Amerikoissa, oli Afrikassa, oli Kaakkois-Aasiassa ja Venäjällä niin...

Sellaista persoonaa on vaikea löytää." Siinä missä 70-luvulla suomalainen tutkimus oli pääosin

kotimaista, Siiriäinen toi mukaan huomattavasti kansainvälistä väriä aikana jolloin kansainvälisyys

oli tutkimuksessa vielä pienempää.43

Kaiken kaikkiaan Suomi ei ollut kotimaahan keskittyvistä julkaisuista huolimatta täysin sisäänpäin

kääntynyt arkeologisessa tutkimuksessa. Suomen museon sisällöissä näkyy muutenkin kiinnostusta

kansainväliseen tutkimukseen esimerkiksi kirja-arvioissa joista osa on ulkomaisia nimikkeitä,

esimerkkinä vuoden 1978 Suomen museossa. Lisäksi kertomukset Muinaismuistoyhdistyksen

toiminnasta osoittavat että osa kokousten ja esitysten aiheista eivät olleet kaikki suomalaisia. Joten

kuten jo aiemmin todettiin, vaikka suomalainen tutkimus keskittyi pääasiasiassa Suomen maalle,

muusta maailmasta ei oltu eristäydytty.

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjat 70-luvulta jatkavat samaa linjaa kuin Suomen

museo; lähes kaikki julkaisut keskittyvät Suomen sisäisiin tutkimuksiin ja aineistoihin. Kohteina

ovat niin pukumuoti, keramiikka kuin myös taide. Suomalaisia tai suomenruotsalaisia maalareita

käsitellään jopa kahdessa eri työssä, Annabrita Ehrnroothin tutkimuksessa maalari Thomas

Kiempestä (1973) sekä Reino Mähösen työ kirkkomaalari Mikael Toppeliuksesta (1975). Kirkko ja

uskonto onkin jatkuvasti toistuva kohde suomalaisessa arkeologisessa tutkimuksessa kaikissa 70-

luvun julkaisuissa, ja aikakausikirjoista kaksi käsitteli suoraan kirkkoja. Tähän voi

todennäköisimmin vaikuttaa jo se että Suomesta löytyy huomattavasti vanhoja uskonnollisia

arkeologisia aineistoja juuri esimerkiksi kirkkojen muodossa. Myös vanhemman sukupolven

uskonnollisuus voi vaikuttaa aihepiireihin vahvasti mutta tätä on vaikea ruveta olettamaan todeksi.

Voihan olla että kirkkojen suuri määrä on yksinkertaisesti mahdollistanut tutkimuksia ja tarjonnut

tilaisuuksia esimerkiksi juuri väitöskirjoihin. 70-luvun julkaisuissa uskonnollisten materialististen

aineistojen määrä on kuitenkin varsin huomattava niin kristillisissä aiheissa kuin myös

esihistoriallisten uskomusten tutkimuksissa.44

43

Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 44

SMYA 71-79.

29

Poikkeuksen 1970-luvun Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa muodostaa Ella Kivikosken

toimittama Honos-artikkelikokoelma vuodelta 1973. Kyseessä on Pohjoismaiden ja Viron

arkeologien yhteistyössä koottu teos joka koostuu 34 artikkelista ja on kieleltään ja sisällöiltään

monimuotoinen. 70-luvun aineistoissa tämä on yksi osoitus ainakin Pohjoismaisesta yhteistyöstä

arkeologian piireissä, johon suomalaisetkin ovat osallistuneet. Osa artikkeleista käsittelee tietenkin

Suomen sisäisiä aineistoja ja tutkimuksia mutta iso osa sijoittuu myös ulkomaille, pääosin Norjaan.

Mukana on myös esimerkiksi pari Viroon sijoittuvaa kirjoitusta. Aihepiirit vaihtelevat

artikkeleittain mutta suomenkielisissä artikkeleissa kohteina ovat pääosin olleet esineistöt ja niihin

kohdistuvat yksityiskohtaiset tarkastelut. Tämä on suomalaisille artikkeleille tyypillinen piirre sillä

kuten aiemmin on todettu, suuri osa 70-luvun arkeologisista julkaisuista käsittelevät

yksityiskohtaisesti esinelöytöjä.45

Aiemmassa pääluvussa mainittiin kuinka Suomi kuului Saksan kulttuuripiiriin. Tämä voisi myös

olla yksi vaikuttava tekijä siihen miksi kristillinen esineistö sekä kirkot ovat olleet suosittuja

arkeologisissa tutkimuksissa. Olettaisin että saksalaisen keskiajan tutkimuksen mukaisesti myös

suomalaiset tutkijat ovat kunnostautuneet 70-luvulla Suomen keskiaikaisiin kohteisiin. Tätä tukisi

myös saksan kielen suuri määrä 70-luvun julkaisuissa.

Aineistoa läpikäydessä tuli huomattua kuinka usein esinelöydöistä kertovat artikkelit keskittyvät

nimenomaan esineiden hyvin yksityiskohtaiseen läpikäymiseen ja näiden yksityiskohtien ja

piirteiden raportointiin ja vertailuun. Esineistöt ja arkeologiset kaivaukset käydään hyvin tarkasti

läpi ja monet artikkelit koostuivat melkeinpä pelkästään esineen kuvailusta. Kyynisempi voisi

ajatella, että suomalainen arkeologia olisi enemmänkin löytöjen raportointia kuin niiden taustojen

historiallisen merkityksen tutkimusta. Tällä tarkoitan, että usein kaivausten arkeologinen tutkimus

jäisi vain löytöjen perusteelliseen listaamiseen ja raportointiin. Kuten johdannossa mainitsin, tämä

olikin yksi näkökulma ja väite jota lähdin selvittämään tutkimusta aloittaessa, tarkoituksena

selvittää olisiko väitteellä perää.

Petri Halisen mukaan väitteellä on jotain perää.

"Osittain tuo pitää paikkansa siinä mielessä että osittain tuo hallinnollinen arkeologia eli

aikaisemmin puhuttiin pelastuskaivauksista, nykyään enemmänkin sitten tilaustutkimuksesta

tai toimeksiantotutkimuksesta niin se jää usein siihen raporttien tekoon ja luettelointiin, kun

taas... Mutta sitten osa siitäkin aineistosta päätyy myös ihan tieteellisen tutkimuksen piiriin.

45

Kivikoski 1973.

30

Se vähän riippuu siitä että onko se semmoista aineistoa joka antaa mahdollisuuden viedä asiaa

eteenpäin."

Katalogityyppinen tutkimus on siis osa suomalaista arkeologiaa mutta ei kokonaisuus. Halisen

mukaan osa tutkimuksista ovat myös niin pienialaisia ettei niistä saa paljoa tutkimusta aikaiseksi.

Suomalaiset kuitenkin tavoittelevat tieteellistä tutkimusta sekä ovat olleet osana "myös

kansainvälisissä hankkeissa tavoitteina tutkia ja analysoida sitä aineistoa joka meillä on." Lisäksi

mukana on myös yliopistomaailma tutkimuksineen. Näin ollen suomalainen arkeologia ei olisi

pelkkää listausta. Halinen mainitsee myös kuinka kysymys on usein rahasta; kenttätutkimuksiin on

rahaa lähinnä vain pelastuskaivauksissa, kun taas akateemiseen tutkimukseen on hankala saada

rahaa jolloin isoja tutkimuksia ei pystytä toteuttamaan. Tämä on yksi syy miksi suomalainen

arkeologinen tutkimus voi vaikuttaa joissain tapauksissa löytöjen listaamiselta.46

Myös Pirjo Rankama tuo esiin kuinka resurssien puute 80-luvulla oli yksi merkittävä syy

vähäisemmälle tutkimukselle. Vähäinen julkaisutoiminta johtaisi siihen ettei töitä tunnettaisi ja

tämä taasen vaikuttaisi siihen että uusiin hankkeisiin olisi vaikea saada rahoitusta. Hän mainitsee

lainmukaisten pelastuskaivausten tuottaneen paljon jatkuvaa aineistoa, mutta suurin osa jää

varastoon ilman toivoa jatko-käsittelystä.47

Georg Haggren ottaa kantaa näkökulmaan seuraavasti:

"Ja sitten täytyy arkeologiassa muistaa kuitenkin myös se että tutkimuskohteena on

materiaalinen kulttuuri ja esimerkiksi löytöjen kohdalla me tarvitaan katalogeja yhtälailla kuin

vanhemman historian puolella tarvitaan lähdejulkaisuja tai käytetään arkistoa – oikeastaan me

tarvitaan lähdejulkaisuja ja sen takia on tärkeätä että myös julkaistaan katalogityyppistä

tutkimusta joka ei välttämättä tänä päivänä ole sitä kaikkein helpoiten rahoitettavissa olevaa,

mutta sitäkin tarvitaan."48

Haggren tuo esiin hyvän huomion siitä, kuinka näitä yksityiskohtaisia raportteja myös tarvitaan

arkeologisessa tutkimuksessa. Vaikka lukijan näkökulmasta julkaisu joka keskittyy

yksikyiskohtaisesti kuvailemaan esineistöä saattaisi vaikuttaa yksipuoliselta listaukselta, tutkijalle

tämä julkaisu voisi olla hyvinkin suuri apu omassa tutkimuksessa. Löytöjen yksityiskohtaiset

raportoinnit ovat oleellisia arkeologiselle tutkimukselle kokonaisuudessa. Esimerkiksi paikallisten

esihistorian kirjoittamisessa tai muinaisjäännöstyyppien levinnän perusteella tehtävissä

46


Muinaistutkija 1/1985, 6–7. 48

Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki.

31

asutuskartoissa arkeologiset inventointitulokset ovat avuksi. Arkeologisen tutkimuksen tarpeisiin

kaivaukset ja niiden yksityiskohtaiset raportit ja listaukset ovat välttämättömiä.49

Heikki Matiskainen totesi Muinaistutkijassa 80-luvulla, että 70-luku oli tuleva säilymään synkkänä

periodina julkaisuaktiviteetin kannalta. Tällä hän viittaa julkaisujen niukkuuteen ja pohtii

kirjoituksessaan myös, onko taustalla niin sanotusti pallon häviäminen sen oleminen vieläkin

hukassa. Minne katosi tutkimuksen into ja miksi useat ovat tutkimusten sijaan "sekoilleet erilaisilla

projekteilla"; Matiskainen kysyi tätä kaikkea ja pohti lisäksi suomalaisen arkeologian kansainvälistä

identiteettiä. Aineiston perusteella onkin tuettava hänen mainitsemaansa niukkuutta, sillä verrattuna

myöhempiin vuosikymmeniin 1970-luvun arkeologiset julkaisut jäävät huomattavasti

vähemmäksi.50

3.2 Maltillinen 1980-luku

Suomen museon jatkaa 80-luvulla suurin piirtein samoilla linjoilla kuin 70-luvulla. Aiheet ovat

pääosin edelleen Suomen sisäisiä, mutta viittauksia ja vertauksia muiden maiden tutkimuksiin on

varsin runsaasti läpi 80-luvun artikkeleiden. Esimerkiksi suomalaisia esinelöytöjä ja materiaalista

kulttuuria eri aikakausilta, kuten pronssikaudelta, vertaillaan useammassa artikkelissa muiden

maiden vastaaviin. Tämä antaa osviittaa jälleen kuinka suomalaiset tutkijat ovat olleet tietoisia

tutkimuksista arkeologian kansainvälisissä piireissä, mikä onkin odotettavissa sillä tutkijan tulisi

olla ajan tasalla aiheestaan tehdyistä tutkimuksista. Artikkeleiden aiheet ovat vaihtelevia mutta

jälleen esimerkiksi kirkolliset esineistöt ja arkkitehtuurit esiintyvät lähes jokaisessa julkaisussa.

Yksittäisiin löytöihin keskittyviä artikkeleita on runsaasti sekä pukeutuminen ja keramiikka ovat

varsin suosittuja kohteita. Myös esihistorialliset kulttuurintutkimukset ja esineistöt ovat toistuvia

aiheita. Kiinnostus esihistoriaan kasvoi 80-luvulla mikä näkyy myös suomalaisissa julkaisuissa.

Kiinnostuksen kasvuun vaikuttivat merkittävät uudet löydöt sekä tiedotusvälineissä käyty

keskustelu muinaisjäännesuojelusta.51

Suomeen keskittyvistä aiheista huolimatta on kuitenkin huomattavissa kasvavaa kansainvälisyyttä.

80-luvun julkaisuissa aiemmin mainittua muiden maiden tutkimuksiin viittailua teksteissä on

mielestäni hieman enemmän nähtävissä kuin 70-luvulla. Vaikka Suomen ulkopuolelle sijoittuvat

49

Paula Purhonen, Museoviraston esihistoriantoimiston kaivaukset ja inventoinnit 1986-1987. Arkeologia Suomessa 1986-1987, 12. 50

Heikki Matiskainen, 2000-toimikunnan mietinnöllä kolmannelle vuosituhannelle. MT 1/1985. 51

Suomen Museo -vuosikerrat 1980–1989; Paula Purhonen, Museoviraston esihistoriantoimiston kaivaukset ja inventoinnit 1986-1987. Arkeologia Suomessa 1986-1987, 14.

32

artikkelit ovat edelleen vähäisiä, ymmärrettävästi koska julkaisu on Suomen museo, niitäkin löytyi

muutama enemmän. Pääasiallisesti kansainvälinen huomio oli Pohjoismaissa, Itä-Euroopassa sekä

parissa tapauksessa myös Afrikassa. Arviossaan teoksesta South African Journal of Ethnology

Juhani V.E Lehtonen puolestaan mainitsee, kuinka Etelä-Afrikan kansantieteen tutkimus on jäänyt

Suomessa lähes tuntemattomaksi.52

80-luvulla yhteistyö oli vahvaa erityisesti Neuvostoliiton kanssa. Suhteita oli paljon sekä kontaktit

aktiivisia. Halinen kertoo:

"Sitten 80-luvulla Venäjä oli vahva sen takia että oli tämä suomalais-neuvostoliittolainen

yhteistyötoimintakomitea jonka kautta suomalaiset ja venäläiset tapasivat suhteellisen

säännöllisesti vuoroin siellä, vuoroin täällä ja siinä oli määrätty ydinporukka mutta siihen

pääsi mukaan myös muita. Ei tarvinnut olla virkaa päästäkseen osallistumaan näihin

symposiumeihin."

Aktiivisen ja säännöllisen kanssakäymisen myötä päästiin tutustumaan neuvostoliittolaisiin

arkeologeihin joista osa on Halisen mukaan edelleen mukana ja työskentelee asemissa Pietarissa ja

Moskovassa; "--osa yliopiston puitteissa tekee tutkimusta ja suomalaisilla ollut suhteellisen vilkkaat

kontaktit heihin", Halinen mainitsee. 80-luvulta alkaen neuvostoliittolainen yhteistyö oli siis iso osa

suomalaista arkeologista tutkimusta ja mahdollisti kontaktien luomisen joista osa on kestänyt

vuosien jälkeenkin.53

Arkeologia Suomessa -sarja alkoi ilmestyä vuonna 1985. Jo esipuheessa kerrotaan kuinka

suomalainen arkeologinen tutkimustoiminta on kasvanut jatkuvasti sekä osallistuvien joukko

lisääntynyt. Museoviraston ja Helsingin sekä Turun yliopistojen lisäksi mukaan tuli muitakin

yhteisöjä, museoita, kesäyliopistoja ja kotiseutuyhdistyksiä. Kasvanut toiminta hankaloitti

viimeaikaisten kenttätöiden tulosten saatavuutta arkeologian piireissä, jolloin Arkeologia Suomessa

perustettiin tätä pulmaa paikkaamaan. Vaikka sarjan julkaisut keskittyvät jälleen nimen mukaisesti

Suomen sisäiseen arkeologiaan, niissä ei mainittu läpi 80-luvun juurikaan kansainvälisiä

yhteishankkeita Suomen maaperällä tai muuallakaan.54

Vuonna 1985 julkaistu ISKOS 5 on kuitenkin merkittävä kansainvälisen yhteistyön tulos. Siihen on

koottu pohjoismaisen konferenssin artikkeleita arkeologiasta ja koostuu lukuisista eri kirjoittajista

kaikista Pohjoismaista. Aiheina ovat erityisesti metodit sekä erinäiset tutkimukset jotka sijoittuvat

52

Suomen museo 1985, 135. 53


Arkeologia Suomessa 1985, 5.

33

niin Suomeen, Norjaan, Tanskaan kuin Ruotsiinkin ja eri aikavälille esihistoriasta historialliseen

aikaan. Kansainvälisestä näkökulmasta tämä oli merkittävä julkaisu ja osoitus pohjoismaisesta

yhteistyöstä arkeologisessa tutkimuksessa.

80-luvulla Skandinavia tulikin vahvasti mukaan suomalaiseen arkeologiaan ja siellä oli paljon

henkilökohtaisia kontakteja, esimerkiksi Eero Muurimäellä oli Norjan Tromssaan vahvat kontaktit.

Myös Viro tuli mukaan 80-luvulla kun arkeologian opiskelijat tutustuivat Valter Langiin, Tarton

yliopiston professoriin, aineyhdistyksen tehdessä matkan Tallinnaan. Tätä kautta syntyivät

suomalaisten arkeologien kontaktit Viroon jotka lisääntyivät Viron itsenäistyttyä. Pohjoismaat

olivat vahvasti esillä myös arkeologian koulutuksessa, sillä 80-luvulla kansainvälisyydeksi

miellettiin pääasiallisesti Pohjoismaat ja Eurooppa. Pohjoismaiset kurssit ja tentit hallitsivat isoa

osaa opetuksesta; Halinen muistelee kuinka tenttiin saattoi joutua lukemaan viiden tai kuuden eri

kielen kirjoja ja ne liittyivät pääasiallisesti pohjoismaisiin kysymyksiin. Kun Ari Siiriäinen nousi

professoriksi 80-luvulla, kansainvälisyys muuttui lähialueesta maailman arkeologiaksi. Eurooppa

laajeni ja mukaan tulivat Afrikka, Etelä- ja Pohjois-Amerikka ja vähäisemmin Aasia. Siiriäisellä oli

ollut projekteja niin Afrikassa kuin Etelä-Amerikassakin ja hänellä oli myös kontakteja

Yhdysvaltoihin. Jokainen joutui tutustumaan maailman arkeologiaan ja Siiriäisen aikana yhteydet

muuttuivat.55

Kasvavasta kansainvälisyydestä huolimatta ulkomaille matkailu oli arkeologian opiskelussa vielä

vähäistä 80- ja 90-luvuilla. Moni kävi ulkomailla mutta nämä olivat enemmänkin vain lyhyitä

visiittejä, tutustumis- tai työkäyntejä sekä opiskelua vaihdossa. Ne olivat Halisen mukaan

yksittäistapauksia ja ulkomaille lähtemisen eteen joutui tekemään enemmän töitä kuin nykypäivänä.

Mielenkiintoa ulkomaita kohtaan oli todennäköisesti yhtä paljon kuin nykyäänkin, mutta resurssit

olivat pienemmät sekä nykyaikana matkustamista helpottavia järjestöjä ja systeemejä kuten EU ei

vielä ollut. Kyseessä olivat siis yksilöiden tekemät omat päätökset ulkomaille lähtemisestä eikä

tämä ollut vielä yhtä yleistä kuin myöhemmin 2000-luvulla; kynnys lähteä oli isompi.56

Muinaistutkija aloitti julkaisunsa 1984, vaikka lehden nimi ei vielä ollutkaan Muinaistutkija vaan

Suomen Arkeologisen seuran tiedotuslehti. Se perustettiin toimimaan keskustelualustana

suomalaisten arkeologien kesken ja toimimaan kanavana arkeologisten piirien tiedottamiselle. Jo

ensimmäisessä numerossa muutama artikkeleista nostaa esille sekä Suomessa vallinneen

resurssipulan kuin myös kansainvälisyyden. Tuija Rankama toteaa artikkelissaan Onko Suomessa

55



34

arkeologiaa? kuinka ollessaan Iso-Britanniassa hän oli saanut kuulla samaisen kysymyksen

useampaan kertaan. Brittiläiset kollegat olivat tietoisia joissain määrin Norjan, Ruotsin ja Tanskan

arkeologiasta mutta Suomen kohdalla oli "täydellinen aukko".

Syinä voisivat olla kielirajoitukset joita Rankama pohtii artikkelissaan; suomeksi kirjoitetaan kun

ketään muuta ei kiinnosta kun taas ruotsiksi jäädään vain Pohjoismaiden piiriin. Aiemmassa

pääluvussa toinkin jo esiin näkökulman jonka mukaan suomalaiset kirjoittavat toisille suomalaisille

koska Suomen empirian sävyttämälle tutkimukselle ei olisi juurikaan kiinnostusta ulkomailla.

Rankama vihjaa puolestaan ettei kiinnostusta saada aikaan ellei kirjoiteta enemmän englanniksi ja

tarjota mahdollisuutta tutustumiseen. Lisäksi Rankama toteaa toisen suuren ongelman olevan

vähäinen julkaisutoiminta Suomessa, mikä oli pahasta myös ulkomaisten kontaktien kannalta.

Isompi julkaisutoiminta ja englanniksi kirjoittaminen toisivat Rankaman mukaan ulkomaisia

kontakteja sekä kongressikutsuja joista olisi hyötyä myös metodiikan kehittämisessä.

"Suomalaisilla tutkijoilla sen enempää kuin muillakaan ei ole varaa pysytellä erillään

kansainvälisen tutkimuksen valtavirtauksista."57

Metodologinen ja tekninen tutkimus on Suomen arkeologiassa seurannut muuta maailmaa, vaikka

ehkä hieman jäljessä. Muinaistutkijan numerossa 3/1984 Matti Leino ja Lauri Pesonen kirjoittavat

arkeomagnetismin käyttöönotosta Suomessa, sen kokeilusta sekä tuloksista joita voidaan käyttää

arkeologiassa hyväksi suotuisissa olosuhteissa. Artikkelin lopussa mainitaan ettei geofysiikan

tarjoamia mahdollisuuksia oltu toistaiseksi käytetty Suomessa paikantamaan peittyneitä

arkeologisia kohteita.58

Suomalainen arkeologia oli tietoinen alansa kehityksistä ja seurasi suuntauksia varsin tarkasti, mutta

loppujen lopuksi omaa innovaatiota oli hankala kehitellä. Mika Lavento mainitsee Suomen

ongelmaksi pienen toimijakunnan jolloin on vaikea kehitellä keksintöjä. Samaa mieltä on myös

Petri Halinen jonka mukaan syynä on se että Suomessa arkeologinen piiri on varsin pieni. Tämä

tarkoittaa esimerkiksi sitä että muun maailman tuhat arkeologia kehittävät enemmän metodeja kuin

kymmenen Suomessa. Nämä kymmenen puolestaan pystyvät seuraamaan kehitystyötä mutta

varsinainen kehitystyö on tehty muualla. Tätä kautta sitten on saatu uutta tekniikkaa Suomeenkin,

esimerkiksi Tapani Tuovinen mainitsee Muinaistutkijassa kuinka muut maat ovat olleet

aktiivisempia ohjelmistotuotannossa, ja Turkuun hankittiin k-keskiarvoinen klusterianalyysi sekä

spatiaalianalyyttinen MRPP-ohjelma. Mutta vaikka suomalainen arkeologia ei ole ollut uusien

57

Muinaistutkija 1/1984, 6–7. 58

Matti Leino & Lauri Pesonen, Arkeomagnetismi – uusi fysikaalinen tutkimushaara Suomessa. Muinaistutkija 3/1984, 12–16.

35

kehitystöiden innovaation kärjessä, Suomessa on Halisen mukaan kuitenkin sovellettu muualta

opittuja omiin tutkimus- ja kehitystöihin omiin olosuhteisiinsa. Näin suomalainen arkeologia luo

omat piirteensä.59

Halinen jatkaa:

"Ja tietysti sitten Suomessa on omanlaisensa erityispiirteet joita ei välttämättä muualla ole

mikä taas on vaikuttanut siihen että Suomessa esimerkiksi tämmöinen luonnontieteellinen ja

arkeologinen määrätyiltä osin on ollut täällä jo huomattavasti edistyksellisempää kuin

missään muualla [--] On huomioitu ympäristökehitys jolloin sitten tavallaan suomalaiset ovat

perehtyneet siihen asiaan monta kertaa paremmin kuin muut. Suomalaisilla on ollut paljon

annettavaa myös sitten ympäristön arkeologian näkökulmasta."

Tämän perusteella vaikka suomalainen arkeologia ei olekaan suuri tai hyvin tunnettu maailmalla,

sillä on kuitenkin omanlaisensa piirre juuri ympäristötutkimuksen kautta joka nostaa suomalaisen

arkeologian muista erilleen. Lisäksi Suomen omat olosuhteet ovat vaikuttaneet siihen, ettei kaikki

ulkomaan arkeologian tekniikoita ole voitu toteuttaa sellaisinaan. Halinen mainitsee esimerkkinä

ilmakuvauksen joka sopii hyvin Iso-Britannian aukeille maille, mutta Suomen metsäinen ja peittävä

maasto puolestaan on tehnyt siitä lähes mahdottoman. Näin ollen mikä toimii muun maan

arkeologiassa ei välttämättä sovellu suomalaiseen arkeologiseen tutkimukseen. Tämäkin on luonut

haasteensa ulkomaan arkeologian kehitystyön toteuttamisessa Suomessa.60

Mutta vaikka jokin ei sovellu Suomeen, joku toinen tekniikka on puolestaan saanut omalaatuista

nostetta juuri Suomessa. Halisen mukaan 2007–2008 ilmalaserkeilaus on kehittynyt Suomessa ja

tullut arkikäyttöön. Siitä on tullut iso asia juuri Suomessa koska se mahdollistaa peittyneiden

arkeologisten kohteiden havaitsemisen ilmasta, mikä on omiaan juuri Suomen kaltaiseen maastoon,

ei välttämättä muiden maiden. Näin ollen ilmalaserkeilaus on saanut Suomessa erityistä nostetta ja

kun saatiin "puut pois" niin se toi Suomen takaisin teknologisen kehityksen kärkeen, mihin

puolestaan ilmakuvaus ei pystynyt. 61

Vuoden 1985 ensimmäisissä Muinaistutkijan numeroissa keskusteltiin useamman henkilön voimin

suomalaisen arkeologian tulevaisuudesta sekä koulutuksesta. Huolta oli muun muussa tietokoneiden

roolista tutkimuksessa sekä koulutuksen ja uuden sukupolven arkeologien tulevaisuudesta, mistä

59

Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Tapani Tuovinen, Arkeologista tietojenkäsittelyä Turussa. Muinaistutkija 4/1984, 11–14. 60



36

kirjoittajat väittelivät keskenään. Arkeologinen tutkimus nähtiin ahtaalla yhteiskunnassa ja

ehdotuksia aseman parantamiseksi oli keskusteltava. Suomen arkeologian asemaa pohdittiin myös

Derek Fewsterin artikkelissa Arkeologin i Finland, en vetenskap? (MT 2/1985). Keskustelusta on

nähtävissä tutkijoiden huoli suomalaisen tutkimuksen kansainvälisestä asemasta sekä

tulevaisuudesta; arkeologiaa oli saatava kehitettyä ja asemaa parannettua Suomessa. Samaisena

vuonna järjestettiin myös 17. pohjoismainen arkeologiakokous Turussa 19.-23. elokuuta 1985.

Järjestelystä vastasi Turun yliopiston arkeologinen osasto.62

Suomalaisen arkeologian ongelmat värittävät hyvin paljon 1980-luvun aineistoa. Pirkko-Liisa

Lehtosalo-Helander moittii Suomea vähäisestä kiinnostuksesta muinaisjäännöksiä kohtaan yhdessä

kirjoituksistaan ja nostaa esille suuren työttömien määrän valmistuneiden arkeologien keskuudessa.

Heikosta tilanteesta, rahoituksen puutteesta ja suuntautumisesta maailmalle keskustellaan läpi

vuosikymmenen, mutta se näkyy myös konkreettisemmassa muodossa. Vuonna 1986

Muinaistutkija julkaisi vain yhden numeron ja seuraavana vuonna 1987 puolestaan ei ilmestynyt

yhtään numeroa. Pääkirjoituksissa usein kiitellään tai patistellaan kirjoitusten vähyydestä. 80-luvun

jälkeen lehti ei kuitenkaan ole enää pitänyt taukoja sekä kirjoitusten määrä on kasvanut erityisesti

2000-luvulla. Voi olla että kyseessä oli vain uuden julkaisun epävarmat ensiaskeleet 80-luvulla

ennen asemansa vahvistumista, mutta muun aineiston perusteella voi päätellä epävarmuuden

vaivanneen koko arkeologian alaa Suomessa. 63

3.3 Muutoksen tuulet 1990-luvulla

Suomen museon julkaisuissa on 90-luvulla nähtävissä pientä kasvua kansainvälisten aiheiden

määrässä. Suurin osa sijoittuu edelleen Suomeen mutta melkein joka vuosikerrasta löytyy artikkeli

joka käsittelee kansainvälistä aihetta. Näistä artikkeleista useammat sijoittuvat Itä-Eurooppaan;

Ildikó Lehtinen on pitkin 90-lukua kirjoittanut Itä-Euroopasta artikkeleita. Osa kansainvälisistä

artikkeleista Suomen museon julkaisuissa 90-luvulla on siis saman henkilön kirjoittamia. Mutta

eivät kuitenkaan kaikki; kansainvälistä aihepiiriä edustavat muun muussa artikkelit etnograafisista

esineistä. Koska kyseessä on Suomen museo on jälleen odotettavissa pääosin Suomeen sijoittuvia

artikkeleita.

Kansainvälisyys ei kuitenkaan jäänyt vain artikkeleihin. Esimerkiksi vuonna 1995 lokakuun 5.

päivänä tutkija Pirjo Varjola piti esitelmän "Ernest Ericksonin kokoelma Pohjois-Amerikan

62

Muinaistutkija 1/1985; Muinaistutkija 2/1985. 63

Muinaistutkija 2/1989, 4–5.

37

intiaanien taidetta Suomen Kansallismuseossa. Yleisetnografisen kokoelman kartutusta 1900-

luvulla". Aiheena tämä on aineiston pohjalta merkittävä, sillä 90-luvulle tultaessa amerikkalaiset

aiheet olivat varsin harvassa. Kansainvälisyys oli suurimmalta osin sijoittunut Eurooppaan. Muuten

aiheet olivat edelleen suhteellisen samanlaisia kuin aiemmilla vuosikymmenillä. Arkkitehtuuri ja

keramiikka olivat suosittuja aiheita ja kirkot olivat edelleen usein aiheina artikkeleissa.64

Kuten jo aloittaessaan 80-luvulla Muinaistutkija nosti esiin jatkuvaa keskustelua arkeologian

tulevaisuudesta. Eri osia kritisoidessa ja kehitysideoita jaellessa esiin nousi myös kansainvälisyys.

Leena Lehtinen mainitsee suoraan kansainvälisyyden yhtenä kehitysehdotuksistaan; hän toteaa

kuinka on erittäin tärkeää antaa nuorille opiskelijoille mahdollisuus matkustaa ulkomaille jo

opintojensa alkuvaiheissa. "Suomen arkeologisen seuran tulee aktivoida yliopistojen laitoksia

kansainvälistymään ja hankkimaan opiskelijoille ulkomaisia opiskeluapurahoja", Lehtinen kertoo.

Hänen mukaansa näin saataisiin Suomeen enemmän "itsenäisiä ja rohkeita arkeologeja" jotka

kehittäisivät alaa eteenpäin.65

Juuri arkeologien välisestä keskusteluista käy parhaiten ilmi halu kehittyä ja kansainvälistyä. Ari

Siiriäinen oli jälleen yksi henkilö joka useampaan otteeseen painotti kansainvälisyyden tärkeyttä ja

moni muukin kirjoittaja jakoi kritiikkiä 90-luvun alussa muun muussa Museovirastosta sekä

arkeologian koulutuksesta. Siiriäinen toteaa kirjoituksessaan "Mitä yliopiston arkeologiselle

koulutukselle tulisi tehdä?" kuinka esimerkiksi opettajan tulisi käyttää eri kanavia saadakseen

opiskelijoita tutkimusprojekteihin ennen kaikkea ulkomaille ja myös oppiin ulkomaalaisiin

yliopistoihin. Lisäksi Siiriäinen mainitsee kuinka muokkaus on aloitettava jo "alkeista,

opiskelijoiden asenteiden muokkaamisesta". Siiriäisen mukaan monilla opiskelijoilla oli suuria

odotuksia esimerkiksi kansainvälisyydestä ja pettyivät huomatessaan kuinka ensin oli tehtävä

kovasti töitä kotimaassa ennen uran aukeamista ulkomailla.66

Keskustelu tyrehtyi välillä pariksi vuodeksi mutta virisi pian uudestaan läpi 90-luvun. Mitä

puolestaan tulee artikkelien sisältöihin yleisesti on Muinaistutkija huomattavasti kansainvälisempi

aiheiltaan muihin aineistoihin verrattaessa. Vaikka Suomeen liittyvät kirjoitukset ovat enemmistö,

mukaan mahtuu myös useampi kirjoitus ulkomaille sijoittuvista kohteista ja aiheista. Erityisesti

mitä myöhemmälle 90-lukua mennään, sitä enemmän kansainväliset aiheet näkyvät artikkeleissa.

Muinaistutkija 1990-luvulla antaa hyvän kuvan suomalaisen arkeologian kehityksestä sekä

64

Suomen museo -vuosikerrat 1990-1999. 65

Leena Lehtinen, Suojelusta ja vähän muustakin. Muinaistutkija 1/1991, 11–18. 66

Ari Siiriäinen, Mitä yliopiston arkeologiselle koulutukselle tulisi tehdä? Muinaistutkija 2/1991, 4–7.

38

keskustelusta. Arkeologia ei ollut kääntynyt vain Suomen sisälle vaan mielenkiintoa ja keskustelua

suunnattiin myös kansainväliselle tasolle. Aineistosta Muinaistutkija oli monipuolisin julkaisu.67

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoista 90-luvulla osa oli huomattavasti

kansainvälisempää kuin aikaisemmilla vuosikymmenillä, vaikkei määrällisesti edelleenkään nousta

(sisältöön keskittyessä) kuin muutamaan julkaisuun. Ero aiempiin vuosikymmeniin kuitenkin nousi

esiin. Jussi-Pekka Taavitsainen teki oikeastaan jo 1980-luvulla tutkimuksensa joka julkaistiin

vuonna 1990 nimellä Ancient Hillforts of Finland. Vaikka aihe onkin Suomeen sijoittuva jälleen

kerran, julkaisu on minusta nähden selkeästi suunnattu kansainväliselle yhteisölle sisällöltään. Yksi

huomattavia kansainvälisiä julkaisuja SMYA:n julkaisuissa oli myös Gustaf Donnerin The Finnish

Nubia Expedition to Suidanese Nubia 1964-65 Volume I-II (1998). Kahteen julkaisuun oli koottu

Donnerin kuoleman jälkeen hänen aineistonsa kaivauksilta Nubiassa 1960-luvulla. Kyseessä oli

poikkeuksellinen tutkimushanke jossa mukana oli myös suomalaisia tutkijoita.68

Pirjo Uinon Muinais-Karjala, Arkeologisia tutkimuksia (1997) on hyvä osoitus kuinka Suomen ja

Venäjän arkeologinen yhteistyö syntyi ja kasvoi 80-luvulta 90-luvulle. Uino kertoo esipuheessaan

kuinka hän oli vuonna 1984 ensimmäinen länsimaalainen tutkija joka päästettiin osallistumaan

Staraja Ladogan kaivauksiin. Julkaisussa hän kertoo kokemuksistaan ja matkoistaan Karjalassa sekä

mainitsee kontakteja joita hän on sinne luonut. Venäjä ja sitä aiemmin Neuvostoliitto olikin koko

aineiston perusteella yksi suurimpia yhteistyökumppaneita tutkimuksissa Suomen kanssa 90-luvun

arkeologiassa osallistuen esimerkiksi konferensseihin. Toinen esimerkki suomalaisesta ja

venäläisestä/neuvostoliittolaisesta yhteistyöstä oli suomalais-neuvostoliittolainen

arkeologisymposiumi joka järjestettiin Tallinnassa 10.-16.5.1990. Teemana oli suomalais-

ugrilaisten ja slaavien kansanperintö. Samanlaisia symposiumeja järjestettiin pitkin 90-luvun

alkupuolta.69

Vuonna 1997 julkaistu ISKOS 11 on omistettu kokonaan pohjoismaisen konferenssin esityksille.

The VII Nordic Conference on the Application of Scientific Methods in Archaeology pidettiin

Savonlinnassa 7.–11.9.1996 ja osallistujia oli 65 henkilöä eri Pohjoismaista, pääasiassa Ruotsista,

Suomesta ja Venäjältä mutta muutama yksittäinen osallistuja oli myös Puolasta, Sakasta, Virosta ja

Latviasta. Kirjoitukset ovat pääosin englannin kielellä. Niiden aiheet keskittyvät nimen mukaisesti

erinäisiin metodeihin joita on käytetty projekteissa ja kaivauksissa eri alueilla pohjoista Eurooppaa.

ISKOS 11 on jälleen yksi julkaisu joka keskittyy kansainväliseen konferenssiin arkeologian alalla.

67

Muinaistutkijan 1990-1999 vuosien julkaisut. 68

Taavitsainen 1990; Donner 1998. 69

Uino, 1997; Muinaistutkija 4/1990, 6.

39

Verrattaessa aiempiin vuosikymmeniin näiden konferenssien ja julkaisujen määrässä on nähtävissä

lisääntymistä.70

1990-luvulla suomalainen arkeologia alkoi osallistua kansainväliseen yhteistyöhön enemmän kuin

aiempina vuosikymmeninä. Muutos ei kuitenkaan ollut äkkinäinen. Vielä 90-luvun alussa

suomalaisten tutkijoiden määrä joka osallistui tieteellisiin kokouksiin oli varsin pieni. Syyskuussa

1993 Vejlessä järjestetyssä pohjoismaisessa arkeologiakokouksessa oli Suomesta esitelmänpitäjiä

vain kolme. Oulussa järjestettyyn kongressiin kesäkuussa 1993 puolestaan osallistui vain yksi

museovirastossa työskentelevä arkeologi ja Jyväskylässä 1995 järjestettyyn kongressiin oli

ilmoittautunut vain kuusi. Suomalaisten osallistuminen kansainvälisiin tilaisuuksiin

esitelmänpitäjinä oli tämän perusteella valitettavan vähäistä. Paula Purhosen mukaan syitä tähän

olivat ensinnäkin että vain hyvin pienellä osalla Suomen arkeologeista oli vakinainen virka, sekä

toiseksi Suomen Akatemia ei enää avustanut tieteellisiin kokouksiin osallistumista. Näin ollen

arkeologeista vain muutamilla oli realistinen mahdollisuus osallistua ulkomailla järjestettyihin

kokouksiin.71

Purhonen nostaa esiin kaksi kongressia joihin hän on itse päässyt osallistumaan. Ensimmäinen on 8.

fennougristikongressi Jyväskylässä 10.-15.8.1995. Osanottajia oli 24:sta maasta noin tuhat,

enemmistö suomalaisia. Mukana oli kuitenkin myös suuria ryhmiä Virosta, Venäjältä ja Unkarista.

Kaukaisimmat osallistujat olivat Japanista, Kanadasta sekä USA:sta. Verrattaessa aiempiin

vuosikymmeniin tämänkokoinen kansainvälinen kongressi Suomessa on mielestäni huomattava

askel eteenpäin kansainvälisessä yhteistyössä. Kongressin koosta huolimatta arkeologia oli

kuitenkin vaatimattomasti edustettuna, esitelmiä ollen vain 23. Tämä on harmi sillä suurempi

osallistujamäärä olisi voinut teoriassa mahdollistaa useamman arkeologisen kontaktin solmimisen.

Pohtiessaan kysymystä mitä on suomalais-ugrilainen arkeologia Purhonen nostaa esiin kuinka

Venäjällä ja Baltialla suomalais-ugrilaisella arkeologialla on tärkeä asema, sekä kielitieteen ja

arkeologian tutkimustulosten yhteensovittamisen kongressissa. Kongressissa esitelmöitiin

kielisukulaisuuksista, mitkä herättivät mielenkiintoa sekä ovat hyvä osoitus kuinka suomalainen

arkeologia voidaan kansainvälisesti yhdistää Pohjois-Eurooppaan kielitieteen kautta. Arkeologisen

symposiumin teema oli jääkauden jälkeisen asutuksen suhde nykyiseen asutukseen ja esitelmät

kertoivat aiheesta antropologian, kielitieteen ja arkeologian näkökulmista. Lisäksi sunnuntain

retkikohteina olivat Kuhmoisen linnanvuori, Hämeen museon perusnäyttely sekä Valkeakosken

70

ISKOS 11,1997. 71

Paula Purhonen, Museoviraston arkeologisesta tutkimustoiminnasta kymmenvuotiskaudella 1985–1994. Arkeologia Suomessa 1990-1992, 25; Paula Purhonen, Kaksi kansainvälistä kongressia. Arkeologia Suomessa 1993-1994, 47–52.

40

Rapolan muinaismuistoalue. Näin ollen voin todeta että suomalainen (erityisesti esihistorian

tutkimus) saatiin loppujen lopuksi varsin mukavasti esille, vaikka kongressin arkeologinen osuus

jäikin ohueksi. 72

Purhonen mainitsee myös kuinka arvokasta oli muiden lähitieteiden edustajien kanssa käyty

keskustelu josta tuli ilmi suomalaisen juuria koskevan symposiumin kaltaisen monitieteellisen

kokouksen tarpeellisuus. Tämä on ehdottoman tärkeä huomio, sillä vaikka arkeologisten esitysten

osuus on harmillisen pieni, se ei estä arkeologisia tutkijoita solmimasta kontakteja muiden maiden

edustajien kanssa eri tutkimusaloille. Yhteistyö eri alojen välillä voi loogisesti avata kansainvälisiä

ovia myös arkeologialle. Myös Petri Halinen painottaa kuinka muiden tutkimusalojen kautta

saadaan kontakteja muualle, esimerkiksi geenitutkijoilla on kontakteja Saksaan ja Tanskaan.73

Venäjä oli vahvasti edustettuna kongressissa mikä näkyi muun muussa venäjänkielisten esitelmien

suuressa määrässä. Arkeologisten esitelmien täysipainoisuus jäi Purhosen mukaan vähäiseksi

esitelmien keskittyessä venäjän kielen lisäksi paikallisiin teemoihin. Suomalaisia esitelmöijiä

puolestaan olivat muun muussa Ari Siiriäinen ja Mirja Miettinen. Suomalaiset esitelmät keskittyivät

Siiriäisen esitelmää (Katsaus arkeologian nykysuuntauksiin) lukuun ottamatta suomalaisiin

teemoihin. Virolaisia tutkijoita edustivat Evald Tõnisson ja Heiki Valk, Venäjältä puolestaan

Aleksanteri Saksa piti Karjalan asuttamista ja elinkeinon kehittymistä tutkineen työryhmän

yhteisesitelmän; työryhmän muut jäsenet olivat pääosin suomalaisia tutkijoita kuten Jussi-Pekka

Taavitsainen, Heikki Simola, Leena Kivinen ja Kimmo Tolonen.74

Kuten aikaisemmin mainittu, 1990-luvulla yhteistyö Venäjän kanssa kasvoikin. Helsingin yliopisto

aloitti tutkimuksiaan ja kymmenisen vuotta tutkimustyö oli vilkasta; projekteja oli kannaksen

puolella sekä Karjalassa oli ollut yhteistyöhankkeita Norjan ja Venäjän kanssa. Petri Halinen

mainitsee henkilöitä jotka ovat olleet yhteistyössä venäläisten tutkijoiden kanssa, esimerkiksi

aiemmin esiin nostetun Pirjo Uinon joka oli 90-luvulla tekemisissä nimenomaan venäläisten

arkeologien kanssa sekä kenttätöiden ja vierailujen kautta sai aikaan yhteistyötä. Halinen jatkaa:

"--Venäjältä ei pidä myöskään unohtaa Christian Carpelania jolla oli vilkkaat kontaktit sinne.

Samoin sitten Mika Lavento, arkeologian proffa, niin sillä on ollut sinne vilkkaat kontaktit ja

on edelleen että hän lähtee taas kesällä Marimaalle minun käsittääkseni, eri puolille Venäjää.

72

Paula Purhonen, Kaksi kansainvälistä kongressia. Arkeologia Suomessa 1993-1994, 47–52. 73

Paula Purhonen, Kaksi kansainvälistä kongressia. Arkeologia Suomessa 1993-1994, 47–52; Petri Halisen haastattelu, 17.5.2017, Helsinki. 74

Paula Purhonen, Kaksi kansainvälistä kongressia. Arkeologia Suomessa 1993-1994, 47–52.

41

Että Venäjäkin on iso maa että sinnepäin on ollut kontakteja eri puolille. Tietysti vilkkaimmat

kontaktit tähän lähialueille ja sitten tuonne vähän kauemmaskin."75

Toinen kongressi jonka Paula Purhonen nostaa esille on European Association of Archaeologists' n

1. vuosikokous ja kongressi 20.-24.9.1995 Espanjassa. Toisin kuin aiemmin esitellyn

fennougristikongressin tapauksessa, pääpointti oli nimenomaan arkeologiassa. EAA:n tavoitteena

olikin koota yhteen kaikki Euroopan arkeologit riippumatta siitä missä ja minkä parissa he

työskentelivät. Tarkoitus oli tarjota mahdollisuus esitelmän pitämiseen kaikille. Osanottajia oli noin

500 kaikista Euroopan maista ja kaukaisimmat vieraat olivat muun muussa Keniasta, Indonesiasta,

Nigeriasta, Meksikosta sekä Argentiinasta. Vaikka osanottajia oli eniten odotetusti Espanjasta,

myös Iso-Britannia sekä Skandinavian maat olivat Purhosen mukaan hyvin edustettuina. Suomesta

ei Purhosen lisäksi kuitenkaan ollut muita osanottajia, mikä on mielestäni erittäin ikävä huomio kun

kyseessä on näin suuri arkeologiseen tutkimukseen perustuva kongressi. Tämä onkin jälleen hyvä

osoitus kuinka suomalaisten osallistuminen kongresseihin oli vielä 90-luvulla varsin vähäistä.

Mikäli osallistuminen olisi ollut suurempaa, suomalaisen arkeologisen tutkimuksen

kansainvälistyminen ja uusien kontaktien luominen olisi ollut mahdollisesti nopeampaa sekä

merkittävää.76

Vaikka osallistuminen kongresseihin oli pienilukuista, yhteistyö muiden Pohjoismaiden kanssa

alkoi kuitenkin näkyä 90-luvun aineistoista. Vuonna 1994 Lapissa ja Finnmarkissa aloitettiin

kenttätyöt museoviraston ja Tromssan yliopiston yhteiseen sekä Nordiska samarbetsnämnden för

humanistik forskning NOS-H:n rahoittamaan 3-vuotiseen pyyntikuoppaprojektiin. Pohjoismainen

yhteistyö levitti siipiään Suomen sisällä. Tuija Rankama ja Hermo Kankaanpääty vetivät hankkeita

pohjoisessa Suomessa keskittyen Lapin esihistoriaan. Molemmilla olivat omat kontaktinsa erilaisten

workshoppien kautta 90-luvun lopulta lähtien, jotka olivat osin kytkeytyneet Rankaman vetämään

kivipiiriin. Halisen mukaan Tuija Rankama johti 90-luvulla kivipiiriä "jossa kokeellisen

arkeologian kautta osallistujat tutustuivat kiviteknologiaan ja sitä kautta tuli oma porukka joka

lähti sitten hakemaan ja saikin semmoisia workshop-rahoja pohjoismaiseen yhteistyöhön."

Kivipiiriin kuului norjalaisia, ruotsalaisia, tanskalaisia, suomalaisia sekä venäläisiäkin arkeologeja

ja se oli pääasiassa varhaisen teknologian tutkimusta.77

Arkeologian harrastajia varten puolestaan perustettiin arkeologinen jaosto Kotiseututyön

Pohjoismaisen Liiton (Nordiska Förbundet för Hembygdsarbete, NFH) toimesta. Jaoston tarkoitus

75


Paula Purhonen, Kaksi kansainvälistä kongressia. Arkeologia Suomessa 1993-1994, 47–52. 77

Arkeologia Suomessa 1993-1994, 11; Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki.

42

on että arkeologiasta kiinnostuneille harrastajille saadaan toimintamuotoja ei vain kansallisella vaan

myös pohjoismaisella tasolla ja jäseniä on sen mukaisesti Ruotsista, Tanskasta, Norjasta ja

Suomesta. Jaosto järjestää amatööreille tarkoitettuja kaivausleirejä. Tämä on erinomainen osoitus

kuinka pohjoismainen yhteistyö kehittyi 1990-luvulla jopa amatööritasolla.78

Helena Taskinen puhuu Arkeologia Suomessa -julkaisun artikkelissaan kokemuksistaan

virkamiesvaihdossa Ruotsissa. Virkamiesvaihto aloitettiin vuonna 1979 ja sen ensisijaisena

tavoitteena on parantaa tuntemusta muiden Pohjoismaiden hallinnosta ja lainsäädännöstä. Se ei

keskity arkeologiaan vaan mahdollisuus tarjotaan eri alojen virkamiehille. Taskinen osallistui

vaihtoon helmi-maaliskuussa 1996 harjoittelupaikkanaan Tukholman Riksantikvarieämbetetin

kunskapsavdelning. Harjoitteluohjelmaan kuului muun muussa muinaisjäännösten inventointi sekä

muinaisjäännösten hoito. Taskinen mainitsee artikkelissaan kuinka virkamiesvaihdon aikana

solmitut kontaktit tulevat jatkossakin edesauttamaan maiden välisiä yhteyksiä. Tässä korostuu

jälleen henkilökohtaisten kontaktien tärkeys kansainvälisessä yhteistyössä, minkä johdosta voi

päätellä kuinka arkeologialle on erittäin tärkeää tehdä projekteja ja vierailuja ulkomailla.

Konferenssien ja projektien kautta hankitut kontaktit mahdollistavat rajojen välisen keskustelun

sekä avaavat yhä uusia kansainvälisiä ovia tulevaisuudelle.79

Kansainvälisyys näkyi myös arkeologisessa ajattelussa 90-luvulla, jolloin katseita suunnattiin myös

Välimerelle ja Lähi-itään arkeologisen tutkimusalueen kasvaessa. Näissä tapauksissa keskeisiä

olivat antiikin ja klassisen historian aikakaudet. Halinen mainitsee esimerkkinä Jabal Hārūn -

projektit joissa mukana oli myös esihistoriaa. Suomalaiset tutkijat alkoivat katsoa yhä kauemmas

maailmaan. 90-luku oli Halisen mukaan myös Etelä-Amerikan tutkimuksen kasvua jolloin Ari

Siiriäinen ja Matti Pärssinen kehittivät Bolivian Altiplanolle projekteja. Etelä-Amerikkaan sijoittui

paljon kenttätöitä ja väitöskirjoja sekä suomalaiset tutkijat loivat kontakteja jotka olivat

kahdensuuntaisia. Halinen nostaa myös esiin hyvän huomion kuinka Boliviassa työskentely saattoi

myös linkittää mukaan amerikkalaisia yliopistoja. Voi siis todeta tämän perusteella jälleen kerran

kuinka ulkomailla työskentely avasi yhteyksiä yhä laajemmalle kansainvälisesti. Jos oli yhteys

yhteen paikkaan, sitä kautta saattoi linkittyä uuteen kohteeseen.80

Ari Siiriäisellä oli myös tutkimuksia Afrikassa 90-luvulta lähtien. Mukaan kuuluivat niin Tansania

ja Kenia ja siellä päin tehtiin paljon tutkimuksia joissa suomalaisia arkeologeja oli ollut mukana jo

80-luvulta lähtien. 90-luvulla ja 2000-luvun alussa näillä alueilla useammat arkeologit tekivät

78

Muinaistutkija 2/1990, 2. 79

Helena Taskinen, Kokemuksia pohjoismaisesta virkamiesvaihdosta. Arkeologia Suomessa 1995-1996, 75–82. 80


43

paljon kenttätöitä ja opinnäytteitä ynnä muuta akateemista toimintaa. Kansainvälisyyttä toivat

lisäksi paikallisten arkeologien lisäksi British Instituten ja amerikkalaisten instituuttien

henkilökunta.81

Kaiken kaikkiaan 1990-luku oli aineiston perusteella aikaa jolloin kansainvälisyys alkoi näkyä

aiempaa vahvemmin suomalaisessa arkeologisessa tutkimuksessa. Erityisesti yhteistyö idän kanssa

oli voimakasta ja yhteistyötä ruvettiin harjoittamaan enemmän myös muiden Pohjoismaiden kanssa,

vaikka osallistuminen esimerkiksi konferensseihin oli vähäistä. Tämä kasvu näkyi nimenomaan

mainintoina yhteisistä projekteista. Kansainväliset julkaisut alkoivat näkyä yhä enemmän

aineistossa mutta kasvu oli kuitenkin maltillista koko aineistoon verrattaessa eikä varsinaista

pyrähdystä kansainvälisyyteen ollut näkyvissä. Kansainvälistyminen oli hidasta muutosta joka alkoi

näkyä vielä vahvemmin 2000-luvulla.

3.4 Kansainvälisyyden nousukausi 2000-luvulla

90-luvulla kasvanut kansainvälistyminen jatkui myös 2000-luvulle ja samalla muutosta tapahtui

myös arkeologian koulutuksessa. Petri Halisen mukaan noin 2007 tienoilla arkeologian luonne

muuttui ja arkeologiasta "tuli arkeologiaa". Sitä ennen opinnot olivat pääosin olleet eri alueiden

esihistorian opiskelua mutta tutkintovaatimuksia muutettiin jolloin esihistoriasta siirryttiin

enemmän arkeologiaan. Mika Lavento mainitsee myös kuinka arkeologian opetuksessa keskeistä

nykyään voi olla mikä tahansa, verrattuna 1920-luvulle arkeologian syntyyn jolloin keskeistä

arkeologiassa oli nimenomaan Suomi.82

Vuonna 2008 julkaistiin runsaan 40 arkeologin

yhteishankkeena kirjoittama teos Johdatus arkeologiaan josta tuli pääsykoekirja esimerkiksi

Helsingin yliopistoon. Halisen mukaan tarkoituksena oli että opiskelija pystyi opiskelemaan

arkeologian perustiedot joiden pohjalta pystyi jatkamaan sitten missä muualla maailmaa tahansa ja

luomaan uraansa. Samalla kansainvälistyminen kehittyi. Halinen kertoo:

"Ja siinä muuttui sitten myös tämä arkeologian opintojen luonne, että silloin siitä tuli myös

tällaista, voisi sanoa ehkä huomattavasti kansainvälisempää siinä mielessä että se miellettiin

ja ymmärrettiin tämmöiseksi kansainväliseksi tieteeksi huomattavasti voimakkaammin kuin

mitä aikaisemmin, vaikka aikaisemmin oli opiskeltu eri maiden esihistoriaa niin siitä

huolimatta se muutos oli suhteellisen iso."

81


Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki.

44

Myös lähtö ulkomaille oli huomattavasti helpompaa verrattaessa aikaisempiin vuosikymmeniin.

2000-luvulla yhä useampi opiskelija lähtee ulkomaille vaihtoon mutta Halisen mukaan kyseessä ei

olisi niinkään kansainvälisen kiinnostuksen kasvaminen, vaan kehittyneemmät tukija

vaihtojärjestelmät. Lainaa ei tarvitse enää ottaa samalla tavalla kuin 90-luvulla ja myös EU on

helpottanut liikkumista maiden välillä. Myös Mika Lavennon mukaan monet opiskelijat lähtevät

jossain vaiheessa ulkomaille ja yhtenä syynä tälle hänen mukaansa voi olla ettei opiskelijan

haluaman erikoisalan koulutusta saa aina välttämättä Suomessa.83

Myös Georg Haggren on samaa mieltä että kansainvälinen kiinnostus on aina ollut osana

arkeologiaa. Hänen mukaansa arkeologian opetus on aina ollut kansainvälistä, mutta aikaisemmin

on ollut selkeä jako mikä on Suomen arkeologiaa ja mikä esimerkiksi Länsi-Euroopan arkeologiaa.

1990-luvulta tultaessa ja 2000-luvulla samanlaista rajavetoa ei enää olisi vaan koko työyhteisö olisi

kansainvälisempi. Haggren myös huomauttaa kuinka hänen mielestään suomalaiset arkeologit ovat

olleet kansainvälisiä huomattavan pitkään ja odottaisi olevan enemmänkin kiinnostusta lähteä

ulkomaille 2000-luvulla. Vaikka aineistosta ei ole näkynyt suurempaa kansainvälistä liikettä ennen

90-lukua ja varsinkin 2000-lukua, olen kuitenkin jokseenkin samaa mieltä kansainvälisyydestä sillä

suomalaisilla on ollut kansainvälisiä kontakteja ulkomaille pitkin vuosikymmeniä. Arkeologian

opiskelu puolestaan onkin muuttunut huomattavasti kansainvälisemmäksi kuin aikaisemmin ja

mahdollistaa kontaktien luomista ulkomaille vaihtojen yhteydessä.84

Kirjallisuuden puolella tilanne on maltillisempi. Suomen Museon julkaisuissa oli huomattavissa

pientä muutosta aiempaan; artikkeleiden aihepiirit ovat edelleen varsin Suomi-keskeisiä ja

käsittelevät edelleen pääosin arkkitehtuurista ja esineellistä kulttuuria. Mukaan on kuitenkin

mahtunut jälleen Suomen ulkopuolelle sijoittuvia kirjoituksia ja esimerkiksi vuoden 2001

vuosikirjassa kansainvälisiä kirjoituksia oli kerralla jopa 3, muun muussa Riku Hämäläisen artikkeli

Pohjois-Amerikan tasankointiaanien karhukultista (SM 2001). Tämä on kuitenkin edelleen

marginaalinen ryhmä eikä Suomen Museo ole muutamassa vuosikymmenessä kansainvälistynyt

artikkelien osalta niin paljon kuin etukäteen odotin.85

Artikkeleita enemmän muutosta näkyi kuitenkin esitelmissä. Verrattaessa aiempiin vuosikymmeniin

kokouksissa pidettiin huomattavasti enemmän esityksiä kansainvälisistä aiheista, erityisesti

verrattaessa lähtökohdista 1970-luvulta. Määrä ei ole suuri mutta muutos aiempaan on kuitenkin

huomattava. Esitelmien pitäjät eivät myöskään ole yksi ja sama henkilö vaan useampi esitelmöijä

83

Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 84


Suomen Museon 2000-2010 -vuosikerrat.

45

on ottanut aiheekseen kansainvälisen teeman. Vuoden 2003 vuosikirjassa mainitaan Riku

Hämäläisen esitelmä tasankointiaaneista. Suomen Museon vuoden 2006 julkaisussa puolestaan

puhutaan 12.12.2005 Suomen Kansallismuseon auditoriossa pidetystä seminaarista Experimental

Archaeology - revisiting the past. Seuraavana vuonna pidettiin useampia esityksiä kansainvälisistä

aiheista ja ne kaikki mainitaan Suomen Museon 2007-vuosikirjassa. 1.2.2006 Ulla Tillander-

Godenhielm piti kokouksessa esitelmän Venäjän keisarillisesta palkitsemisjärjestelmästä. 3.5.2006

esitelmänä oli "Kuolemantanssi keskiajan kirkollisessa ikonografiassa tyypillinen

kuolemantanssiaihe" jonka piti Helena Edgren ja joka käsitti myös kirkot Suomen ulkopuolella.

13.12.2006 puolestaan oli Satu Frondeliuksen esitelmä nimeltään "Kuningattaren asialla -

miniatyyrimaalari Pierre Signac Euroopan hoveissa". 86

Seuraavana vuonna 7.2.2007 Paavo Castrén piti esitelmän Helsingin yliopiston Pompeiji-projektin

tutkimushankkeesta Marcus Lucretiuksen talossa. Kyseinen talo on ollut Helsingin yliopiston

tutkimusalueena 2002 lähtien. Tutkimuksessa käytettiin muun muussa uutta tekniikkaa, esimerkiksi

laserkeilausta. Seuraavaa kansainvälistä esitelmää kokouksissa saatiin odottaa seuraavaan vuoteen

jolloin Antti Korpisaari piti esitelmän "2000-luvun suomalaiskaivaukset Bolivian Andeilla"

6.2.2008. Esityksessä puhuttiin Helsingin yliopiston tutkimushankkeista Boliviassa ja samalla

kuultiin suomalaisten tutkijoiden roolista Etelä-Amerikan esihistorian tutkimuksessa edellisinä

vuosina. 7.3.2008 puolestaan oli esitelmä "Rooman San Clemente 400-luvun alussa" ja sen piti

arkkitehti Juhana Heikonen.87

ISKOS-sarjassa muutama julkaisu erottui kansainvälisesti. Suurin osa keskittyi aiheiltaan

suomalaisiin kohteisiin, ja näin oli myös ISKOS 13 -artikkelikokoelmassa lukuun ottamatta yhtä

kirjoitusta. Jari Mäen The Annual Cycle of the Settlements of the Circumpolar Peoples (ISKOS 13,

2004) erottui muuten Suomeen kohdistuvien artikkelien joukosta. Vuonna 2008 julkaistu ISKOS 15

puolestaan on mielenkiintoinen tapaus; siihen on koottu yhteen Antti Lahelman kirjoituksia joista

osa on julkaistu ulkomaalaisissa alan julkaisuissa, esimerkiksi Norjassa. Aiheet keskittyvät

suomalaiseen esihistorialliseen kalliomaalaukseen ja kalliotaiteeseen. Tämä oli aineiston joukossa

yllättävä mutta positiivinen tapaus. Omasta mielestäni suomalaisten kirjoituksia soisi näkyvän

ulkomailla enemmänkin mutta on huomioitava ettei aineistosta käy aina ilmi mikäli jokin Suomessa

julkaistu artikkeli olisi sittemmin julkaistu myös ulkomailla.88

86

Suomen Museo 2003; Suomen Museo 2006; Suomen Museo 2007. 87

Suomen Museo 2008; Suomen Museo 2009. 88

ISKOS 15 2008.

46

ISKOS 16 on kokoelma artikkeleita tutkimuksesta Karjalankannakselta 1998-2003. Kirjoittajat ovat

projektiin osallistuneita ja projektin tavoitteena oli tutkia arkeologista ja geologista menneisyyttä

järvien Saimaa ja Ladoga välillä. Kuten aikaisemmin mainittiin, arkeologian harjoittaminen

Venäjällä ja sitä ennen Neuvostoliitossa oli hankalaa ennen 90-lukua sillä ulkomaalaisilta tutkijoilta

oli pääsy kielletty. Muutos tähän kuitenkin alkoi ja 1990-luvun lopulla tämäkin projekti

Karjalankannaksella sai vihreää valoa. Myös arkeologinen yhteistyö venäläisten kollegoiden kanssa

kehittyi. Esipuheessa mainitaan kuinka aluksi venäläiset osallistuivat projektiin ensin pääosin vain

johtavina henkilöinä ja kaivauksen suorittivat suomalaiset tutkijat. Myöhemmin, erityisesti vuonna

2003, venäläiset arkeologit osallistuivat projektiin yhä enemmän ja suorittivat jopa suurimman osan

työstä. Neuvostoliiton kanssa alkanut arkeologinen yhteistyö näin kehittyi 2000-luvulle jolloin

suomalaiset ja venäläiset arkeologit tekivät enemmän yhteistyötä yhdessä ja tutkimusten sekä

kaivausten teko Venäjän puolella oli sallittua ja vapaampaa.89

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa ei ole juurikaan muutosta 90-luvulta.

Kansainvälistä väriä löytyi vain parista julkaisusta jotka aiheiltaan sijoittuivat myös Suomen

ulkopuolelle. Mika Lavennon Textile Ceramics in Finland and on the Karelian Isthumus (SMYA

2001) -julkaisussa käsitellään sekä keramiikkaa Suomessa että Karjalankannaksella rajan takana.

Teos on selkeästi myös kielivalinnan puolesta tarkoitettu kansainvälisellekin yleisölle luettavaksi.

Ulla Tillander-Godenhielmin teos The Russian Imperial Award System During the Reign of

Nicholas II 1894-1917 (SMYA 2005) puolestaan käsittelee Venäjän historiaa. Näistä julkaisuista

molemmat suuntautuvat itään päin ja jälleen tuovat esiin yhteistyön idän arkeologian kanssa. Kun

arkeologiset tutkimukset Venäjän puolella sallittiin suomalaisille, tutkimus idästä on lisääntynyt

aineistossa 1990- ja 2000-luvuilla.90

Muinaistutkijasta on nähtävissä se murros jossa suomalainen arkeologia oli 90-luvun ja 2000-luvun

vaihteessa. Tämä näkyy erityisesti juuri keskusteluissa joita suomalaiset arkeologit kävivät

keskenään julkaisun sivuilla. 2000-luvun alussa keskusteluja värittivät muun muussa näkemykset

suomalaisen arkeologian nationalistisuudesta sekä arkeologian tarkoituksesta siinä, sekä

suomalaisen arkeologian asema ja kehitys. Keskustelujen ulkopuoliset artikkelit puolestaan

jatkoivat 90-luvulla alkanutta aihepiirien kansainvälistymistä. Julkaisussa aloitti myös palsta

"Uutisia meiltä ja muualta". Kirjoituksia Suomen sisäisistä kohteista ja aiheista edelleen riitti, mutta

joukossa oli useita kansainvälisiä aihepiirejä sekä kertomuksia tutkimuksista ulkomailla. Myös

Lähi-itään kohdistuvia artikkeleita alkoi ilmestyä enemmän nyt kun Lähi-itä oli otettu mukaan

89

ISKOS 16 2008, 5–8. 90

Lavento, 2001; Tillander-Godenhielm 2005.

47

arkeologiseen ajatteluun 90-luvulta lähtien. Yksi esimerkki tällaisesta on Raija Ylönen-Peltosen

kirjoitus "Lähi-itä opettaa – kaivauskokemuksia Jabal Harûnilta Jordaniasta" (MT 1/2001).

Ulkomaisiin kongresseihin osallistuminen näytti kuitenkin edelleen olevan vähäistä Suomen

kohdalta. Markus Hiekkanen mainitsee kirjoituksessaan "Islannin pohjoismainen

arkeologikongressi" (MT 4/2001) kuinka osanottajia Suomesta oli vain kaksi, vaikka muuten

osallistujia oli Pohjoismaista eniten. Kaukaisimmat osanottajat olivat muun muussa Australiasta ja

Yhdysvalloista.

Keskustelua suomalaisen arkeologian tilasta, tulevaisuudesta ja ongelmista pyrittiin edelleen

ajoittain virittämään ja 2000-luvun alussa se kävi varsin vilkkaaksi. Mika Lavento nosti 2000-luvun

alun kirjoituksessaan esiin ongelman jonka mukaan suomalaiset arkeologit olivat haluttomia

keskustelemaan ja vaihtamaan ajatuksia keskenään. Tutkijat olisivat Lavennon mukaan

herkkänahkaisia eivätkä kestäisi kritiikkiä. Samaa mieltä oli myös Vesa-Pekka Herva

vastauksessaan Lavennolle. Tähän nousee esiin jälleen kysymys suomalaisen arkeologian

kehityksestä; miten arkeologia voisi kansainvälistyä, jos edes suomalaiset arkeologit eivät kykene

keskustelemaan keskenään? Muutos vaatisi ensin parempaa kommunikointia myös Suomen

arkeologian sisällä jotta yhteyksiä voisi kasvattaa ulkomailla. Kansainvälisyyden tärkeimpiä keinoja

on yhteistyö ja keskustelu, joka Lavennon mukaan puuttui suomalaisilta arkeologeilta 2000-luvun

alussa.91

Lavento kuitenkin mainitsi kuinka maailmalla yhteyksiä on syntynyt eri maiden arkeologien välillä

ja kuinka arkeologia kaikkialla maailmassa on kiinnostavaa. Arkeologia yleisesti siis

kansainvälistyi yhä enemmän 2000-luvun alussa vaikka arkeologiaa oli perinteisesti katsottu

nationalistisena tieteenä. Myös suomalaiset arkeologit tekivät yhä enemmän tutkimusta ulkomailla

kuin Suomessa. Kuitenkin näen tämän enemmän suomalaisen arkeologian kansainvälistymisen

sijaan suomalaisten arkeologien pakenemisena ulkomaille. Lavennon artikkelista saa käsityksen että

suomalainen arkeologia oli 2000-luvun alussa tapoihinsa jumittunut sekä keskustelua oli hyvin

vähän. Oili Räihälä puolestaan mainitsi omassa vastauksessaan että apurahoja jaettaisiin enemmän

juuri ulkomaille keskittyviin projekteihin ja että suomalaista arkeologiaa ei arvostettu

yhteiskunnassa. Tämä resurssien jakautuminen ja niiden puute voi myös olla yksi syy miksi

suomalaiset tutkijat suuntautuisivat ulkomaille. Vaikka suomalaisten arkeologien tutkimukset

ulkomailla lasken kansainvälistymiseksi, taustalla ei näyttänyt olevan halu kansainvälistää itse

91

; Vesa-Pekka Herva, Terveen järjen jäljillä; uskotko enkeleihin? Muinaistutkija 2/2000, 66; Mika Lavento, Näkemyksiä Suomen arkeologian alennustilasta. Muinaistutkija 2/2000, 63.

48

suomalaista arkeologiaa. Lisäksi Lavennon mukaan tutkimusten tekeminen ulkomailla tuntui

kiinnostavan suomalaisia tutkijoita enemmän kuin oman maan arkeologia ja sen kehittäminen.92

Olen samaa mieltä Lavennon kanssa kun hän mainitsee kuinka kansainvälistyminen merkitsee

eristäytymisen loppua ja vanhojen toimintatapojen uudistumista. Tämä oli selkeästi tarpeen myös

Suomen arkeologialle 2000-luvun alussa. Lavennon mukaan suomalainen kenttäarkeologia toimi

hyvin, mutta tieteellinen ote – teoriat ja tulkinnat – puuttui erityisesti juuri raporteista jotka jäivät

kertomuksiksi miten työ oli tehty. "Niissä kerrotaan välittömistä havainnoista, mutta niissä ei

yleensä esitetä tulkintoja ja paralleeleja puhumattakaan siitä, että ne pyrkisivät esittämään

tutkimuksille teoriaa tai viitekehystä", Lavento sanoo. Hänen mukaansa teoriaa ja tulkintaa ei

suomalaisessa arkeologiassa juurikaan viety pitkälle, mikä erotti sen muiden maiden kuten Pohjois-

Amerikan artikkeleista. Tutkimuksen teoreettiselle puolelle ei Lavennon mukaan Suomesta löytynyt

paljon kiinnostuneita. Myös Georg Haggrenin mukaan teoreettisuus on vanhemmissa tutkimuksissa

ollut kapeaa ja tarpeellisuudesta huolimatta on varottava ettei katalogisuus lähde käsistä.93

Tämä herätti minut pohtimaan, oliko tästä juuri kyse siinä kyynisessä ajattelussa jonka mukaan

suomalainen arkeologia olisi pikemminkin löytöjen raportointia kuin teoreettista tutkimusta. Vaikka

aiemmin todettiin kuinka katalogisille raporteille oli myös tarvetta, Lavento nostaa esiin kuitenkin

juuri sen ajatuksen että tämä raportinomaisuus olisi yksi tekijä joka erottaa suomalaisen arkeologian

muiden maiden vastaavista. Tämä saattaa myös vaikuttaa siihen, miksei suomalainen arkeologia

ollut juurikaan kansainvälistä ennen; suomalaisten tutkimus ei vastannut muiden maiden vastaavaa.

Sanoisin, että suomalaisia arkeologeja ei kiinnostanut se teoreettinen tapa jolla arkeologiaa

harjoitettiin muualla. Näin suomalainen arkeologia kärsi 2000-luvun alussa siitä teorian puutteesta

johon oli totuttu monissa muissa maissa. Jotta arkeologia voisi kansainvälistyä, sen oli otettava

mallia muista ja uudistettava ajatteluaan. On otettava tietenkin huomioon että Mika Lavento on vain

yksi henkilö yhdellä mielipiteellä ja esimerkiksi Oili Räihilä haastoi hänen näkemyksensä omassa

kirjoituksessaan "Mikä Onkaan suomalaisen arkeologian tila?" (MT 3/2000) jossa hän mainitsi

ettei arkeologia voi olla kokonaan teoriatonta ja nosti esiin tietoteoreettisia kysymyksiä. Mutta

kuitenkin Lavennon näkemys vastaa sitä kuvaa jonka olen saanut aineistosta: raportinomaisuus.

Havaintoja löytyy mutta suurimmat teoreettiset tulkinnat jäävät vähemmälle.

92

Mika Lavento, Näkemyksiä Suomen arkeologian alennustilasta. Muinaistutkija 2/2000, 64–65; Oili Räihälä, Mikä onkaan suomalaisen arkeologian tila? Muinaistutkija 3/2000, 55. 93

Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Mika Lavento, Näkemyksiä Suomen arkeologian alennustilasta. Muinaistutkija 2/2000, 64–65.

49

Keskustelua arkeologiasta Suomessa jatkettiin Muinaistutkijan 2000-luvun parin ensimmäisen

vuoden numeroissa varsin ahkerasti vaikka osanottajia olikin varsin vähän. Vaikka kiihkein

keskustelu sittemmin hiljeni, suomalaisen ja yleisen arkeologian asemaa ja suhdetta muihin

tieteisiin sekä koulutusta pohdittiin erinäisissä kirjoituksissa läpi 2000-luvun. Arkeologian

kehittämisestä ei kuitenkaan näkynyt kirjallisen aineiston perusteella suuria merkkejä, vaan

ehdotukset ja linjaukset jäivät useimmiten vain keskustelun tasolle. Kansainvälisyyttä näkyi

kuitenkin projekteissa. Tarkastellessa vuonna 2003 käynnissä olleita tutkimushankkeita osa

projekteista sijoittui ulkomaille. Kyseessä olivat pääosin Helsingin yliopiston hankkeet ja kohteita

olivat muun muussa hauta-alue Jordaniassa, Inkojen kulttuuri Amazonissa sekä kaivaukset

Pompeijissa. Muiden järjestöjen ja museoiden hankkeet keskittyivät Suomeen, jolloin Helsingin

yliopisto oli ainoa joka suoritti kansainvälisiä hankkeita ulkomailla. Vuonna 2004 puolestaan

järjestettiin jälleen suomalais-venäläinen arkeologisymposiumi joka jatkoi 1970-luvulla alkanutta

yhteistyötä. 2006 symposiumi täyttikin 30 vuotta ja on osoitus suomalais-venäläisen arkeologisen

yhteistyön jatkuvuudesta 2000-luvulla.94

Pohjoismaiden välillä yhteistyö kehittyi ja laajeni edelleen. Yhteistyö Tromssan yliopiston kanssa

jatkui ja Halinen kertoo kuinka 2000-luvulla Uumajan yliopisto tuli mukaan pohjoismaisiin

kuvioihin. Uumajan kanssa Helsingin yliopistolla oli saamelaisarkeologiaan liittyviä hankkeita ja

esimerkiksi 2000 luotiin saamelaisarkeologian verkosto. Hankkeita jatkui pidemmälle 2000-lukua.

"Siinä oli mukana norjalaisia lähinnä Tromssan yliopistosta, sitten oli Uumajasta ja Uppsalasta

jonkun verran ja Pietarin yliopistosta; eli siinä oli koolla Suomen lappi, Ruotsin lappi ja Norjan

lappi ja siellä oli sitten nämä yliopistot mukana ja sinne sitten tuli opiskelijoita joka yliopistosta ja

ne loi kontakteja keskenään", Halinen kertoo. Myös yhteistyö Viron kanssa kasvoi. 2000-luvun

alusta lähtien oli yhteisiä tutkijaseminaareja Helsingin, Turun, Oulun ja Tarton välillä joissa jatko-

opiskelijat kävivät. Myös Tallinna oli Halisen mukaan joissain vaiheessa mukana.95

2000-luvulla kansainvälisyys siis kasvoi ja kehittyi suomalaisessa arkeologiassa, mutta mitä tämä

tarkoittaa tulevaisuudelle? Vaikka kansainvälisyys alkoikin näkyä yhä voimakkaammin

arkeologisessa tutkimuksessa, kehityksen tielle on ilmestynyt myös uusia haasteita. Näistä

merkittävin on resurssien vähyys. Resurssien puutteesta on mainittu läpi aineiston eri

vuosikymmeninä ja se on näkynyt myös 2000-luvulla. Haggren mainitsee kuinka 2000-luvulla

tietoteknillisen ja siksi nopeasti vanhentuvan välineistön päivitys on usein resursseista kiinni.

94

H.-M. Pellinen, Mitä suomalaiset arkeologit tutkivat? Katsaus meneillä oleviin tutkimushankkeisiin. Muinaistutkija 3/2003, 50–60; Teemu Mökkönen & Mervi Suhonen, Suomalais-venäläisen arkeologisymposiumi Pushkinin maisemissa. Muinaistutkija 4/2004, 56–65. 95

Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki.

50

Tällöin Suomi ei pysyisi teknisen kehityksen mukana. Halisen mukaan arkeologian tulevaisuuteen

vaikuttaa myös suuresti se säilyvätkö arkeologian kolme yliopistoa Suomessa ja saadaanko

arkeologiaa muihinkin yliopistoihin. On kuitenkin hankala saada lisättyä mitään ylimääräistä ja

esimerkiksi Joensuun yliopistossa arkeologian opetus on vähentynyt lähes olemattomaksi. Kyseinen

aine on itseopiskelua, minkä myös itse olen joutunut kokemaan. Lisäksi Halisen mukaan on vaikea

pitää kansainvälisyyttä yllä jos valmistuneet arkeologit joutuvat muiden alojen tehtäviin töihin ja

tällöin kansainväliset kontakti jäävät vähäisiksi. Säilyttääkseen kansainvälisen kehityksen olisi

suomalaisen arkeologian saatava enemmän resursseja työllistämiseen. Mika Lavento mainitsee

kuinka jotkut opiskelijoista lähtevät kotimaisten työpaikkojen puutteessa Norjaan jossa on paitsi

hyvä palkka, myös tarve kenttäosaamisesta. Suomalainen kenttäosaaminen voisi siis olla hyvä

sauma töihin ulkomailla.96

Onko kaikki kuitenkin kiinni resursseista? Georg Haggrenin mukaan on mahdotonta että arkeologia

palautuisi sisäänpäin kääntyneeksi, vaan kansainvälisyys tulee jatkumaan ja kehittymään myös

tulevaisuudessa. Haggren ei pysty kuvittelemaan että tutkimusta tehtäisiin enää pelkästään

suomalaisista kohteista. Samaa mieltä on myös Mika Lavento, joka ei näe mitään syytä miksei

kansainvälisyys kehittyisi eteenpäin. Onkin vaikea ajatella etteikö nykyajan globaalissa maailmassa

kansainvälisyys kehittyisi koko ajan eteenpäin ja suomalaiset tutkijat ovat osoittaneet yhä

suurempaa kiinnostusta kansainvälisiin kohteisiin 2000-luvun aineistossa. Tätä mielenkiintoa ja

suuntaa on vaikea muuttaa, vaikka resurssipula voikin hidastaa sen kehittymistä ja Halisen huoli

arkeologien työllistymisestä ja kontaktien vähenemisestä onkin olennainen. Mikäli arkeologia saisi

rahoitusta enemmän, näkisin että kansainvälistyminen kehittyisi huimaa vauhtia eteenpäin. Siksi

opiskelijoiden ja tutkijoiden mahdollisuudet matkoihin sekä yhteistyöt ulkomaiden kanssa ovat

erittäin tärkeitä niin nyt ja tulevaisuudessakin.97

96

Petri Halisen haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki. 97

Georg Haggrenin haastattelu 17.5.2017, Helsinki; Mika Lavennon haastattelu 17.5.2017, Helsinki.

51

4. Johtopäätökset

Suomalaisen arkeologisen tutkimuksen kansainvälistyminen oli maltillinen ja hidas muutos.

Tutkimus oli ollut jossain määrin kansainvälistä jo ennen 1970-lukua mutta eräänlainen sisäänpäin

kääntyminen vaivasi suomalaista arkeologiaa läpi 70-luvun, jolloin sekä kielellinen että sisällöllinen

kansainvälisyys oli varsin suppeaa. 2010-luvulle tultaessa arkeologia tieteenä oli kansainvälistynyt

huomattavasti. Muutoksen taustalla olivat sekä maailman yleislaajuinen globalisaatio joka vaikutti

myös tieteisiin, että Suomen arkeologian kehittyminen sekä yksittäiset henkilöt jotka ajoivat

muutosta niin arkeologiassa kuin sen opiskelussakin.

1970-luvulla suomalainen arkeologia oli kielellisesti hyvin kotiinpäin suuntautunut vaikka

kansainvälistä hakua oli nähtävissä, ulkomaisten kielen jäädessä tilastollisesti selkeästi jälkeen

suomesta ja ruotsista. Ulkomaisista kielistä saksa oli suurin kansainvälinen väylä tutkimuksissa,

ollen suurimmassa roolissa lähdekirjallisuudessa sekä referaateissa Suomen Museon julkaisuissa.

Saksa hallitsi ulkomaalaisena kielenä myös Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa,

kun taas Finkst Museumin julkaisuissa englanti oli tilastollisesti vahvempi, johtuen tosin

muutamasta tuotteliaasta kirjoittajasta. Vaikka kirjallisia todisteita en juuri löytänyt, haastateltujen

mielestä saksan osaaminen perustui sen asemaan koulutuksessa aikaisempina vuosikymmeninä.

Englanti oli tässä vaiheessa vielä vähäisempi kieli ja englanninkieliset artikkelit olivat pääosin

saman muutaman henkilön kirjoittamia, esimerkiksi Ari Siiriäisen joka oli yksi ahkerimmista

englanniksi kirjoittavista henkilöistä. Ruotsi puolestaan oli ymmärrettävästi merkittävin kieli

suomen ohella ja olisi suurin käytetty ulkomaalainen kieli ellei ruotsia laskettaisi suomen toiseksi

viralliseksi kieleksi. Tästä johtuen merkittävimmän ulkomaalaisen kielen kruunu meni saksalle.

Suomenkielisissä kirjoituksissa vieraat kielet jäivät pääosin lähteisiin ja tiivistelmiin eikä muun

kielistä termistöä juurikaan esiintynyt.

Sisällöllisesti tutkimukset ja artikkelit olivat 1970-luvulla pääosin Suomen sisäisiä. Voisikin sanoa

että suomalainen tutkimus oli varsin sisäänpäin kääntynyttä ja aiheet keskittyivät pääosin löytöihin

ja materialistiseen kulttuuriin. Suosittuja aiheita olivat kirkot, haudat, arkkitehtuuri, esinelöydöt

vanhat huonekalut sekä suomalaiset merkkihenkilöt. Kansainvälisyyttä esiintyi mutta se oli

vähäistä. Matkustus ulkomaille oli kokonaisuudessa vähäistä lukuun ottamatta muutamia henkilöitä

kuten Ari Siiriäistä, joka aloitti tutkimuksensa Itä-Afrikassa. Kiinnostusta ulkomaille löytyi ja

Suomi ei ollut täysin eristäytynyt muista maista tai keskusteluista mutta tutkimukset sijoittuivat

pääosin Suomeen. Keskiaikaiset uskonnolliset esineistöt ja paikat olivat vahvasti esillä, mihin on

voinut vaikuttaa Suomen kuuluminen Saksan kulttuuripiiriin. Aineistosta nousi esiin myös

52

suomalaisten esinelöytöjen tarkka raportointi ja luettelointi jolloin osa tutkimuksesta tuntui jäävän

katalogiselle tasolle. Halisen mukaan se on yksi osa suomalaista arkeologiaa ja Haggrenin mukaan

jopa tarvittavaa tutkimuksissa. Kaiken kaikkiaan 1970-vaivasi julkaisullinen niukkuus.

1980-luvulla suunta alkoi kuitenkin selkeästi muuttua esimerkiksi englannin kielen käytön

kasvaessa hiljalleen yhä suuremmaksi. Yhtenä syynä tähän oli Petri Halisen mukaan brittiläisen

arkeologian vahvempi mukaantulo myös Pohjoismaihin ja keskeisten tutkimusten julkaisu

englanniksi. Toinen mahdollinen syy oli hiljattainen sukupolven vaihdos kirjoittajissa. Nuoremmilla

tutkijoilla oli myös heikompi saksan kielen taito. 1980-luvulla aloitti julkaisutoimintansa myös yksi

merkittävimmistä kansainvälisistä julkaisuista Suomessa, Fennoscandia arcaheologica, jonka

tarkoitus oli toimia kommunikointiväylänä suomalaisen ja kansainvälisen arkeologian kanssa.

Saksan kieli alkoi jäädä vähemmälle käytölle erityisesti kirjoituskielenä mutta hallitsi edelleen

lähdeviittauksia englantia enemmän. Englanti puolestaan kasvatti osuuttaan läpi vuosikymmenen,

tosin muutos oli hidas ja maltillinen. Suomi ja ruotsi olivat englannin ohella edelleen käytetyimpiä

kieliä tutkimuksissa, vaikka englanti tilastollisesti olikin ruotsia edellä.

Sisällön puolesta 1980-luvulla oli myös havaittavissa pientä kansainvälistymistä. Aihepiirit

artikkeleissa olivat edelleen varsin samoilla linjoilla kuin aiemmin eli suomalaisissa

arkkitehtuureissa, esineistöissä ja henkilöissä, mutta pientä muutosta oli nähtävissä. 1984 aloitti

julkaisunsa myös Muinaistutkija joka haparoivasta alusta huolimatta nousi myöhemmin yhdeksi

keskustelukanavaksi suomalaisten arkeologien välille. Yhteistyö Neuvostoliiton kanssa alkoi

muodostua ja kollegoihin luotiin kontakteja joista osa on säilynyt 2000-luvulle asti. ISKOS 5

vuonna 1985 oli merkittävä julkaisu johon oli koottu konferenssin artikkeleita kirjoittajilta eri

pohjoismaista. Tämä oli osoitus pohjoismaisesta yhteistyöstä joka alkoi kasvaa hiljalleen 1980-

luvulla ja Skandinavia tuli mukaan suomalaiseen arkeologiaan. Pohjoismaat olivat vahvasti mukana

myös arkeologian koulutuksessa sillä kansainvälisyydeksi miellettiin vielä Pohjoismaat ja

Eurooppa. Pohjoismaihin liittyvät kurssit ja tentit hallitsivatkin opetusta kunnes Ari Siiriäinen nousi

professoriksi ja otti mukaan maailman arkeologian. Ulkomaille matkailu oli kuitenkin edelleen

vähäistä ja kyseessä olivat yleensä vain lyhyet visiitit. Myös innovaatio oli vähäistä esimerkiksi

metodeissa mihin vaikutti sekä Halisen että Lavennon mielestä Suomen pieni koko. Tutkijoita oli

huomattavasti vähemmän jolloin keksintöjä oli vaikea kehitellä.

1990-luku vakiinnutti englannin kansainvälisenä tutkimuskielenä Suomessa sekä ennen kaikkea

aineistosta näkyi kuinka yhä useampi suomalainen tukija kirjoitti tai käänsi kirjansa englanniksi.

Tästä voi päätellä suomalaisen arkeologisen tutkimuksen halun tulla huomatuksi myös

53

kansainvälisesti eikä vain pysyä omassa piirissään Suomen sisällä. Taustalla tapahtunut sukupolven

vaihdos sekä kansainvälisen kommunikoinnin helpottuminen ovat todennäköisiä suurimpia syitä

muutokselle. Halisen mukaan syynä ovat myös jälleen suuntausten saapuminen Suomeen.

Esimerkiksi postmodernin arkeologian suuntaukset ovat olleen brittiläisen ja skandinaavisen

arkeologian sisällä, jolloin englannin kieltä on käytetty keskusteluissa. Saksa oli edelleen mukana

esimerkiksi Suomen Museon vuosikirjoissa mutta jäänyt selkeästi vähemmistölle kokonaisuudessa

ja pääasiallisesti muutaman henkilön kirjoituskieleksi. Englanti puolestaan oli levinnyt tasaisemmin

useamman kirjoittajan kesken. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa englanti oli

1990-luvulla käytetyin kirjoituskieli.

Muutos näkyi aihepiireissäkin yhä enemmän. Suomen museon artikkeleissa ei ollut suurta muutosta

mutta esimerkiksi vuosikokouksien esitelmissä ilmeni hieman enemmän kansainvälisiä aiheita.

Myös Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa oli nähtävissä kansainvälistä väriä

aiempaa enemmän. Samalla keskustelu Muinaistutkijan sivuilla jatkui; huolta esitettiin niin

arkeologian asemasta kuin sen opetuksesta. Opiskelijoille haluttiin enemmän mahdollisuuksia

kansainvälisellä tasolla ja arkeologian oppiaineen muutoksia pohdittiin. Ari Siiriäinen totesi kuinka

opettajien tulisi käyttää eri kanavia saadakseen opiskelijoita tutkimusprojekteihin niin kotimaassa

kuin erityisesti ulkomaille. Myös ulkomaalaiset aiheet ja tutkimukset alkoivat yleistymään

Muinaistutkijan artikkeleissa. Samalla yhteistyö Venäjän ja Pohjoismaiden kanssa kasvoi ja kehittyi

mutta suomalaisten tutkijoiden osallistuminen ulkomaisiin konferensseihin oli harmillisen vähäistä.

Muutos näkyi myös arkeologisessa ajattelussa ja katseita suunnattiin kauemmas Eurooppaan ja sen

ulkopuolelle, esimerkiksi Lähi-itään. Näin ollen kansainvälisyys näkyi 1990-luvun lopulle tultaessa

yhä enemmän suomalaisessa arkeologiassa.

Muutos saavutti tämänhetkisen huippunsa 2000-luvulla jolloin kielellisellä puolella englannista tuli

selkeästi tutkimuksessa tärkeä kieli ja nousi suomen rinnalle tilastollisesti, mikäli jätetään

ulkopuolelle Muinaistutkija. Koska Muinaistutkija on enemmänkin suomalaisten arkeologien

ilmoitus- sekä keskustelujulkaisu on suomen kieli oleellista. Suuremmissa tutkimuksissa sen sijaan

englanti nousi selkeästi tärkeimmäksi ulkomaalaiseksi kieleksi ja kielellisen puolen näkökulmasta

suomalainen arkeologia on kansainvälistynyt huomattavasti 1970-luvulta. Internetin kehittyminen ja

kasvaminen sekä maailman globalisoituminen ovat olleet merkittäviä tekijöitä muutoksen taustalla,

samoin kuin nuoremman sukupolven englannin kielen taito ja halu globalisoitua. Myös

englanninkielisiä termejä löytyi hieman suomenkielisistä teksteistä. Kansainvälistymisestä ja

englannin kielen kasvusta huolimatta suurin osa 2000-luvun aineistosta oli suomenkielistä.

Haggrenin mukaan syynä on kotimainen empiria joka ei kiinnosta ihmisiä ulkomailla mutta

54

kiinnostaa sen sijaan Suomessa ja näin pitää kirjoituskielen ja keskustelun Suomessa. Englanti ei

takaa automaattista kiinnostusta kansainvälisillä foorumeilla.

2000-luku oli merkittävää aikaa arkeologialle myös kokonaisuudessaan. Arkeologian opetus

muuttui ja vuonna 2007 arkeologiasta "tuli arkeologiaa" Petri Halisen mukaan. Aiemman

pääasiallisesti eri alueiden esihistorian opiskelun sijaan tutkintovaatimuksia muutettiin ja siirryttiin

enemmän arkeologiaan. Samalla liikkuminen eri maiden välillä helpottui huomattavasti ja vaihtoon

lähteminen ulkomaille oli aikaisempaa helpommaksi tehty. Asiaa auttoi myös EU.

Artikkeleissa kansainväliset aiheet pysyttelivät pääosin suunnilleen samoissa linjoissa 1990-luvun

aineiston kanssa. Suurta kasvua ei ollut havaittavissa itse artikkeleissa mutta esitelmissä puolestaan

kansainväliset aiheet esiintyivät yhä enemmän. Lisäksi ulkomaille sijoittuvia arkeologisia

tutkimushankkeita oli pääosin Helsingin yliopiston toimesta. Suomen museo jatkoi samaa

kotimaista rataansa artikkelien osalta mutta ISKOS-sarjassa oli muutama kansainvälinen julkaisu ja

esimerkiksi ISKOS 16 esitteli suomalaisten ja venäläisten arkeologien yhteistyön kehitystä joka

alkoi 1990-luvulla. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjoissa ei ollut suurempaa eroa

1990-luvulle. Sen sijaan Muinaistutkijan artikkeleissa oli nähtävissä enemmän kansainvälisiä

aiheita. Mukana oli tutkimuksia esimerkiksi Lähi-idästä ja Lähi-itään kohdistuvat aiheet alkoivatkin

esiintyä enemmän sen jälkeen kun suomalainen arkeologia oli avartanut katsettaan Euroopan

ulkopuolelle.

Myös keskustelu jatkui arkeologian kehityksestä ja ongelmia sekä argumentteja ruodittiin aika

ajoin. Muun muussa Mika Lavento nosti esiin kuinka suomalaisilta arkeologeilta puuttui

kommunikointi sekä heitä vaivasi herkkänahkaisuus. Esiin nostettiin myös teorian puute mikä

jälleen johti pohdintaan suomalaisen arkeologin katalogisuudesta. Raporteista puuttuisi suurimmat

teoriat ja tulkinnat ja tämä raportinomaisuus erottaisi suomalaisen arkeologian muista maista.

Aiheeseen oli useampia mielipiteitä mutta tietty katalogisuus nousi esiin tätä pro gradu -tutkimusta

varten kasatusta aineistosta. Näin ollen aineisto osittain tukee Mika Lavennon väittämiä.

Kaiken kaikkiaan tästä kaikesta on nähtävillä kuinka suomalaisen arkeologian kansainvälistyminen

oli hidas muutos läpi useamman vuosikymmenien ja kiihdytti huippuunsa pääosin 2000-luvulle

tultaessa. Aikajanalla kehittyivät sekä yhteistyö muiden maiden kanssa ja arkeologinen koulutus.

Muita vaikuttavia muuttujia olivat myös saksan vaihtuminen englanniksi ulkomaisena kielenä,

julkaisujen kansainvälisten aiheiden kasvu ja maailman arkeologian kasvamisena Euroopan

ulkopuolelle. Myös enemmän tutkimushankkeita ulkomaille oli nähtävissä 2000-luvulla. Jos olisi

etsittävä yksi murroskohta se sijoittuisi 1990- ja 2000-luvun taitteeseen mutta yleisesti ottaen

55

muutos oli maltillinen kaikilla osa-alueilla ja vaati aikansa. Mitä tulee tulevaisuuteen,

kansainvälisyys ei olisi näiltä näkymin pysähtymässä mutta resurssien vähäisyys on ollut haitaksi

suomalaiselle arkeologialle jo pidemmän aikaa ja saattaa hankaloittaa kansainvälisiä hankkeita

tulevaisuudessakin. Lisäksi esimerkiksi tekninen laitteisto vaatii aika ajoin päivitystä ja on jälleen

resurssikysymys. Yksi mahdollinen haitta kansainvälistymisen jatkuvuudelle on myös arkeologien

työllistyminen muihin työtehtäviin jolloin esimerkiksi erityisesti kontaktien luominen ja ylläpito

voivat jäädä vähälle. Kuten tässä tutkimuksessa on usein todettu, kansainväliset kontaktit ovat

tieteelle huomattavan tärkeitä. Kuitenkin mielenkiintoa kansainvälistymiseen sekä maailman

arkeologiaan on edelleen nähtävissä suomalaisessa arkeologiassa jolloin mahdollisista takaiskuista

huolimatta kansainvälistyminen tulisi näin ollen jatkumaan. Paluuta 1970-luvulle ei ole eikä tule.

56

Lähteet ja kirjallisuus

Painetut lähteet

Lähteenä käytetty kirjallisuus

Arkeologia Suomessa -julkaisusarja. Vuodet 1970-2010. Museovirasto.

o Arkeologia Suomessa 1985, toim. Paula Purhonen. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1985.

o Arkeologia Suomessa 1986-1987, toim. Paula Purhonen ja Helena Ranta. Vammalan

Kirjapaino Oy, Vammala 1991.

o Arkeologia Suomessa 1988-1989, toim. Torsten Edgren, Paula Purhonen ja Helena Ranta.

Yliopistopaino, Helsinki 1994.

o Arkeologia Suomessa 1990-1992, toim. Torsten Edgren, Paula Purhonen, Helena Ranta ja

Leena Ruonavaara. Yliopistopaino, Helsinki 1995.

o Arkeologia Suomessa 1993-1994, toim. Torsten Edgren, Helena Ranta, Pirjo Hamari ja

Päivi Maaranen. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1996.

o Arkeologia Suomessa 1995-1996, toim. Torsten Edgren, Paula Purhonen, Helena Ranta ja

Päivi Maaranen. Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala 1998.

o Arkeologia Suomessa 1997-1998, toim. Jukka Moisanen ja Pirjo Hamari. Vammalan


o Arkeologia Suomessa 1999-2000, toim. Paula Purhonen ja Helena Ranta. Vammalan


o Arkeologia Suomessa 2001-2002, toim. Paula Purhonen, Helena Ranta ja Tanha Tenhunen.

Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala 2004.

Finkst Museum -vuosikirjat. Vuodet 1970-2010. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

ISKOS -sarja. Osat 2–16 aikaväliltä 1970-2010, Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

o Early in the North Volume 5. ISKOS 13. Toim. Mika Lavento. Helsinki. Vammalan


o Karelian Isthumus – Stone Age Studies in 1998-2003. Toim. Mika Lavento. Helsinki.

Waasa Graphics Oy, 2008.

o Lahelma, Antti 2008. A Touch of Red. ISKOS 15. Toim. Mika Lavento. Helsinki,

Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala.

57

o Proceedings of the Third Nordic Conference on the Application of Scientific Methods in

Archaeology. ISKOS 5. Toim. Torsten Edgren ja Hörne Jungner. Helsinki. Vammalan


o Proceedings of the VII Nordic Conference on the Application of the Scientific Methods in

Archaeology. ISKOS 11. Toim. Torsten Edgren, Hörne Jungner ja Mika Lavento. Helsinki.

Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala 1997.

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirjat. Vuodet 1970–2010. Suomen

Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

o Donner, Gustaf 1998. The Finnish Nubia Expedition to Sudanese Nubia 1964-65 Vol.I.

Toim. Torsten Edgren. SMYA 105:1. Helsinki. Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala.

o Donner, Gustaf 1998. The Finnish Nubia Expedition to Sudanese Nubia 1964-65 Vol.II.

Toim. Torsten Edgren. SMYA 105:2. Helsinki. Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala.

o Edgren, Torsten 1970. Studier över den snörkeramiska kulturens keramik i Finland. Toim.

Lars Pettersson. SMYA 72. Helsinki. Oy Weilin + Göös Ab, Hagalund.

o Ehrnrooth, Annabrita 1973. Målaren Thomas Kiempe. Toim. Lars Pettersson. SMYA 76.

Oy Weilin + Göös Ab, Helsinki.

o Hirviluoto, Anna-Liisa & Uino, Pirjo & Schauman-Lönnqvist, Marianne 1986. Iron Age

Studies in Salo I-II. Toim. Lars Pettersson. SMYA 89. Helsinki. Vammalan Kirjapaino Oy,

Vammala.

o Kivikoski, Ella 1973. HONOS. Toim. Pekka Sarvas ja Ari Siiriäinen. SMYA 75. Oy Weilin

+ Göös Ab.

o Lavento, Mika 2001. Textile Ceramics in Finland and on the Karelian Isthmus. Toim.

Torsten Edgren. SMYA 109. Helsinki. Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala.

o Mähönen, Reino 1975. Kirkkomaalari Mikael Toppelius. Toim. Lars Pettersson. SMYA 78.

Helsinki. Oy Weilin + Göös Ab, Tapiola.

o Pettersson, Lars 1971. Hailuodon palanut puukirkko ja sen maalaukset. SMYA 73. Helsinki.

Oy Weilin + Göös Ab.

o Pylkkänen, Riitta 1970. Barokin pukumuoti Suomessa 1620-1720. Toim. Lars Pettersson.

SMYA 71. Oy Weilin + Göös Ab, Helsinki.

o Pöykkiö, Kalevi 1972. Das Hauptgebäude der Kaiserlichen Alexander-Universitet von

Finnland. SMYA 74. Oy Weilin + Göös Ab, Helsinki.

o Ringbom, Sixten 1987. Stone, Style & Truth. Toim. Lars Pettersson. SMYA 91. Helsinki.


58

o Siiriäinen, Ari 1984. Excavations in Laikipia. Toim. Lars Pettersson. SMYA 86. Helsinki.


o Stigell, Anna-Lisa 1974. Kyrkans Tecken och Årets Gång. Toim. Lars Pettersson. SMYA

77. Oy Weilin + Göös Ab, Helsinki.

o Taavitsainen, J.-P. 1990. Ancient Hillforts of Finland. Toim. Torsten Edgren. SMYA 94.

Helsinki. Ekenäs Tryckeri Ab, Ekenäs.

o Tillander-Godenhielm, Ulla 2005. The Russian-Imperial Award System 1894-1917. Toim.

Torsten Edgren. SMYA 113. Helsinki. Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala.

o Uino, Pirjo 1997. Ancient Karelia. Toim. Torsten Edgren. SMYA 104. Helsinki. Gummerus

Kirjapaino Oy, Jyväskylä.

Suomen museo -vuosikirjat. Vuodet 1970-2010. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Haastattelut

Haggren, Georg, arkeologian dosentti, 17.5.2017, Helsingissä haastattelijana Jenni Laatikainen.

Halinen, Petri, arkeologian dosentti, 17.5.2017, Helsingissä haastattelijana Jenni Laatikainen.

Lavento, Mika, arkeologian tutkija, 17.5.2017, Helsingissä haastattelijana Jenni Laatikainen.

Internet lähteet

Fennoscandia archaeologica -julkaisut 1984–2010. Fennoscandia archaeologican kotisivut.

<http://www.sarks.fi/fa/fa.html>

Muinaistutkija 1984–2010. Suomen Arkeologisen Seuran tiedotuslehti. Muinaistutkijan kotisivut.

<http://www.sarks.fi/mt/etusivu.html>

http://www.sarks.fi/fa/fa.html

http://www.sarks.fi/mt/etusivu.html

59

Tutkimuskirjallisuus:

Historia eilen ja tänään. Historiantutkimuksen ja arkeologian suunnat Suomessa 1908–2008.

Suomalaisen tiedeakatemian historian ja arkeologian ryhmän Tiedeakatemian 100-vuotisjuhlan

symposiumissa 19.1.2008 pidetyt esitelmät. Toim. Heikki Ylikangas et.al. BTKAFNOF 179.

Suomen Tiedeseura. Helsinki 2009.

Immonen, Visa & Taavitsainen, Jukka-Pekka 2008. Language, Nationalism, and the Identity of

Archaeologists: The Case of Juhani Rinne‟s Professorship in the 1920s. Schlanger, Nathan &

Nordbladh, Jarl (Toim.) Archives, Ancestors, Practices: Archaeology in the Light of its History.

Oxford & New York. 2008. S. 273–285.

Immonen, Visa & Taavitsainen, Jukka-Pekka 2011. Oscillating Between National and International:

The Case of Finnish Archaeology. Lozny, L.R. (Toim.) Archaeologies: A Sociological View of the

Science of the Past. Springer Science+Business Media, LLC 2011. S. 137–177.

Lavento, Mika 2010. Miten suomalainen arkeologinen toiminta näkyy maailmalla? – Näkökulmia

1990-luvulta nykypäivään. Arkeologiapäivät 2010. Helsinki 2011.

Salminen, Timo 2014. Kollegat, ystävät ja kiistakumppanit. Suomalaisten arkeologien

kansainväliset yhteydet 1870–1950. SMMYA 122. Helsinki; Tammerprint Oy.

Liitteet

Liite 1. Georg Haggrenin haastattelu

Haastattelu 17.5.2017. Translitterointi

Haastattelun kesto: 31:43

Haastattelija: Jenni Laatikainen Haastateltava: Georg Haggren

Keskiviikko. Helsingin yliopisto.

Pro gradu -tutkielma "Suomalaisen arkeologisen tutkimuksen kansainvälistyminen 1970–2010."

Historian laitos, Itä-Suomen yliopisto

[00:00-00:43] Laatikainen: Keskiviikkona 17.5.2017 ja paikalla ovat Jenni Laatikainen, Itä-Suomen

yliopiston opiskelija, ja Georg Haggren, arkeologian dosentti Helsingistä. Kyllä. Ja tämä aihehan on

että suomalaisen arkeologisen tutkimuksen kansainvälistyminen 1970-luvulta 2010-luvulle. Ja tähän

alkuun pari ihan tällaista yleistä kysymystä heittäisin mitkä minulle itselleni iskettiin pöytään heti

kun tämän työn aloitin. Miten määrittelisit arkeologian?

[00:43-01:05] Haggren: Se on materiaalisen kulttuurin tutkimusta. Eli kun historiantutkimus tutkii,

sen aineistona ovat kirjalliset lähteet ja arkeologiassa lähdeaineistona on materiaalinen kulttuuri;

esineet, muinaisjäännökset, rakennukset ja niin poispäin.

[01:06-01:13] Laatikainen: Kyllä. Sitten tähän toisena että miten määrittelisit sitten

kansainvälisyyden?

[01:15-01:44] Haggren: No kansainväliset suhteet, kansainväliset projektit, vierailut, tutkija täällä

päässä tutkii toiseen suuntaan ja sitten myös kansainvälisen kirjallisuuden käyttäminen,

keskusteluun osallistuminen. Eli tavallaan se että tutkitaan jotain muuta kuin pelkästään Suomea.

[01:45-02:04] Laatikainen: Joo, aivan että... Eli niin kuin valtion rajat ylittävää toimintaa. No sitten

lähdetään tästä kansainvälisyydestä liikkeelle niin... Omia näkemyksiäsi että mitkä tekijät ovat

vaikuttaneet sitten sinun mielestäsi suomalaisen arkeologisen tutkimuksen kansainvälistymiseen?

[02:05-03:19] Haggren: Itse olen historiallisen arkeologian puolelta eli tuo historiallinen arkeologia

on ala joka yhdistää historian tutkimuksen ja arkeologian menetelmiä. Ja käytännössä tarkoittaa että

kun tutkimusaihe on keskiaika tai uusiaika ja kun me tullaan keskiajalle niin tämä materiaalinen

kulttuuri mitä Suomessa on niin se on loppujen lopuksi, se kansainvälistyy. Esimerkiksi suuri osa

keskeisestä löytöaineistosta on peräisin Suomen ulkopuolelta ja sitä ei voi tutkia tavallaan

pelkästään Suomesta käsin. Ja tässä on sellainen vissi ero rautakauteen ja tässä tutkimuksen

kannalta oleellista on se että historiallisen arkeologian tutkimus on 80-luvun lopulta lähtien

kasvanut hyvin paljon. Se on moninkertaistunut. 80-luvun lopulta, 90-luvun ja jälkeen ja siten että

yhä uudemmat ajat ovat tutkimuksen kohteina.

[03:21] Laatikainen: Selvä.

[03:23-03:29] Haggren: Me ei pystytä tutkimaan keskiaikaa ja uutta aikaa oikeastaan ilman tätä

kansainvälistä kontekstia.

[03:29-03:55] Laatikainen: Aivan. Sitten jos lähdetään siitä eteenpäin niin, just kun ei voi tutkia

ilman sitä kansainvälistä kontekstia niin sitten miten tätä suomalaisen arkeologian kehitys suhteessa

sitten näihin muihin maihin ja tämä teknologinen ja metodologinen kehitys että onko Suomi ollut

sitten ajan tasalla näiden muiden maiden kanssa?

[03:56-04:52] Haggren: Se on ehkä vähän jäljessä seurannut mutta kyllä siinä pyritään ja on pyritty

olemaan ajan tasalla. Ja nyt tietysti se että tuo aikarajaus on 2010 asti eikö niin? Joo. Että se on

tietysti varsinkin kun tullaan 2000-luvun puolelle tai 90-luvun lopulta 2000-luvun puolelle kun

tämmöinen tietotekniikkaan perustuva välineistö, sen käyttö lisääntyy ja tarve lisääntyy, se myös

vanhenee nopeasti niin silloin tulee näin vastaan taloudellisia resursseja joiden takia sitä laitteistoa

ei pystytä päivittämään niin nopeasti kuin tietysti olisi toivottavaa.

[04:52-04:57] Laatikainen: Aivan, eli se on nimenomaan tällainen lähemmäs nykyajan ongelma?

[04:57-05:18] Haggren: Erityisesti. Että periaatteessa 80-luvulla tai itse asiassa 90-luvulla käytettiin

vaaituskonetta kenttätöissä niin periaatteessa samanlaista laitetta käytettiin sata vuotta aikaisemmin,

se on vain vähän näppärämpi se uudempi laitoskoje kuin aikaisemmat, mutta...

[05:22-05:31] Laatikainen: Eli Suomi on ajan tasalla muiden kanssa paitsi sitten just tämä resurssit,

tekninen puoli.

[05:31-05:33] Haggren: Se on aina kysymys että riittääkö ne.

[05:33-06:23] Laatikainen: Joo, se voi aina olla se ja sitten tuosta aineistosta ei aina käy ilmi että

miten ne on ne tekninen puoli niissä ollut. No, jos sitten lähdetään Suomesta päin muualle niin onko

tämä suomalainen arkeologia sitten kuinka paljon levinnyt maailmalle että onko sillä niin kuin,

onko se nykyään kansainvälisempi, kuin silloin aikaisemmin ja nimenomaan sitten että mikä

tämmöinen, onko muiden maiden näkökulmia tämmöiseen suomalaiseen arkeologiaan, tässä ollut

muutosta?

[06:26-07:24] Haggren: Suomen ongelma on aina se että Suomi on pieni kieli. Toisaalta tätä

ongelmaa on arkeologiassa aika varhain kierretty siten että meiltä on julkaistu muilla kielillä,

saksaksi ja sitten englanniksi ja sitten paljon aikaisemmin sanotaanko kotimaisen historian puolella

ja ruotsin kieli on tärkeä pohjoismaisessa kontekstissa. Semmoinen suuri ero tietysti on että mikä on

nyt 2000-luvulla tapahtunut on että semmoinen tiivis yhteistyö venäläisten kollegoiden kanssa niin

se on paljon vähempää. Meillä on hyvin vähän sellaisia ihmisiä joilla on tiiviit yhteydet – Mika on

sellaisia – tiiviitä yhteyksiä itään.

[07:24-07:27] Laatikainen: Aivan, että se on vähentynyt sitten sieltä–

[07:27-07:46] Haggren: Kielitaitoa, venäjän kielen taitoa ei sitten enää ole olemassa. Itse olen

enemmän suuntautunut Pohjoismaihin, Ruotsiin, niin toisaalta Länsi-Eurooppaan mutta se on se

keskiaikainen kulttuuri mihin Suomi sijoittuu.

[07:46-08:47] Laatikainen: Aivan. Sitten just näistä kielistä nimenomaan niin aineistostakin kävi

ilmi että 70-luvulla saksa oli vielä – kun ruotsi lasketaan pois kun se on toinen kotimainen kieli –

ulkomaalaisena kielenä saksa oli silloin näissä minun aineistoissa se suurempi, mutta sitten englanti

hyvin nopeasti syrjäytti siitä 70-luvulta 80-luvun alussa, että se lähteistä ja tiivistelmistä,

tiivistelmäkielenä ja ihan näissä ulkomaalaiskieliset tekstit niin se alkoi olemaan melkein

pääsääntöisesti englanniksi niin... Miten ajattelisit tämän muutoksen taustoja ja vaikutuksia sitten

just että minä yritin tässä tutkia että olisiko esimerkiksi koulutuskieltä, onko tällä vanhemmalla

sukupolvella ollut enemmän saksankielinen koulutus taustalla?

[08:47-9:40] Haggren: Kyllä, kyllä se on se saksankielinen koulutustausta ja sitten tietysti kun

tullaan 80-, ja 90-luvuille ylipäin kansainvälistyminen, koko yhteiskunnan kansainvälistyminen

lähti enemmin nuoremmista sukupolvista niin englannin vaikutus on hirveän iso. Ja tämä päivänä

usein kysyn luentosarjan alussa opiskelijoilta niiden kielitaitoa ja on ehkä, se on alle viidesosa joka

osaa saksaa. Ja muut kielet on sitten vähäisempiä ja kun me mennään, puhutaan tästä keskiajasta,

saksa on todella tärkeä kieli koska kun me ollaan Saksan kulttuuripiirissä niin saksa on relevantti.

[09:41-10:31] Laatikainen: Aivan, joo. Se on kyllä siellä aina paljon mukana ollut ja sitten kun

ajatellaan nimenomaan noita opiskelijoita ja sitten kielitaitoakin niin sitten tämän uudemman

sukupolven arkeologinen kiinnostus sitten siihen jos nyt tämmöinen silta otetaan, niin onko tässä

sitten uudemman tai nuoremman arkeologian opiskelijoilla enemmän sitten näkyvissä semmoista

ulkomaille sijoittuvaa tai kansainvälistä kiinnostusta vai onko se tasaisesti Suomen sisäinen – onko

nähtävissä semmoista muutosta että nuoremmat haluaisivat nimenomaan kansainvälisesti..?

[10:31-11:00] Haggren: En oikeastaan näkisi, että ei sen enempää kuin aikaisemmin että kyllä

suomalaiset arkeologit ovat olleet kansainvälisiä huomattavan pitkään – yllättävän pitkään. Jopa

sanotaanko että tänä päivänä odottaisin että olisi enemmänkin kiinnostusta lähteä ulkomaille. Nyt

kun on työmarkkinat jotka vetää ihmisiä ulos.

[11:00-11:18] Laatikainen: Niin sehän se on totta kun Suomessa nyt on nämä arkeologian ja

historian puolella nämä rahoitusongelmat ja näin voi olla vähän epävarma tuo tulevaisuus ja

työllistyminen nimenomaan että se sitten olisi se tekijä joka ajaisi ulkomaille suomalaiset

arkeologit.

[11:19-11:21] Haggren: 2010-luvulla erityisesti.

[11:22-11:52] Laatikainen: Joo, se on kyllä huomattavissa tuolla. No sitten jos ajatellaan tätä

arkeologian opetusta niin onko se sitten muuttunut tällä aikavälillä 70-luvulta lähtien, että onko ne

aiheet enemmän kansainvälisiä nykyään? Verrattuna että onko se esimerkiksi aihepiireiltään

verrattuna tämä arkeologian opetus ollut miten aina kansainvälistä vai onko siinä ollut muutosta?

[11:52-12:28] Haggren: No minusta se on aina ollut kansainvälistä mutta aiemmin on ollut

selkeämpi jako siihen mikä on suomalaista ja mikä on... On Suomen arkeologia ja esimerkiksi Itä-

Euroopan arkeologia tai Länsi-Euroopan arkeologiaa, mutta nykyään ne on – tällaista samanlaista

rajajakoa tai rajavetoa ei ole. Sama hissan puolessa että se on minusta hyvin suuri ero verrattuna

1990-luvunkin jälkeen, 80-luvulta.

[12:28-12:35] Laatikainen: Joo että se on se arkeologinen muutos itsessään, näkemys arkeologiasta

että sen myötä on sitten...

[12:35-12:38] Haggren: Koko työyhteisö on paljon kansainvälisempi.

[12:40-12:48] Laatikainen: Siinä on sitten yhteistyötä näiden erilaisten alojen välillä, just

geenitutkimuksen tai tämän välillä...

[12:48-13:10] Haggren: Ne on ilman muuta joo ja ihan se että jos katsot jotain vanhempia

väitöskirjoja ja tutkimuksia niin hyvin pitkään niin kuin suomalainen tutkimuskirjallisuus on

riittänyt siihen. Mutta tänään vaaditaan enemmän, vaaditaan kansainvälisiä väitepuolia.

[13:10-13:36] Laatikainen: Joo, se on varmaa nimenomaan että lähdetään ihan siltä pohjalta jo että

kansainvälinen perus jo siinä taustalla. No sitten jos tätä ruvetaan kanssa miettimään tätä muutosta

niin jos me palataan sinne vanhemmalle ajalle niin paljon useinhan näissä aineistoissa on noussut

esiin tämä Ari Siiriäinen.

[13:36-13:39] Haggren: Varmasti. Jos puhutaan kansainvälisyydestä, kyllä.

[13:41-14:08] Laatikainen: Hänen vaikutuksensa suomalaisen arkeologian kansainvälistymisessä on

ollut merkittävä kun hänellä on ollut nämä tutkimukset ja aihepiirit usein Suomen ulkopuolelta,

Afrikassa ja Etelä-Amerikassa niin onko sitten just näin että on näitä suomalaisen

kansainvälistymisen edelläkävijöitä tai merkittäviä vaikutustekijöitä tässä sitten että Ari Siiriäinen

nimenomaan ja...

[14:08-15:46] Haggren: Ari Siiriäinen erityisesti, oletko nähnyt tuossa lehtileikettä, Siiriäinen

täyttikö se nyt 60 vuotta tai jotain mikä ei sitten ole vähän, kannattaa kaivaa esiin, saattaa olla tuolla

ilmoitustaulullakin. Mutta Ari on... Teki töitä melkein joka maanosassa. Hän on ihan omaa

luokkaansa, yleensähän tilanne on se että jos suuntaudut kansainvälisesti niin suuntaudut jollekulle

alueelle, mutta hän oli Amerikoissa, oli Afrikassa, oli Kaakkois-Aasiassa ja Venäjällä niin...

Sellaista persoonaa on vaikea löytää.

Ja sitten tietysti meillä on arkeologiassa tämä antiikin perintö myös klassisen arkeologian perintö,

nehän on Helsingin yliopistossa jakautunut siten että klassinen arkeologia on pääasiassa ollut

klassisen filologian puolella ja tavallaan sama tiedekunta siellä mutta etäällä tästä arkeologian

oppiaineesta mutta sitä yhteistyötä on ollut koko ajan. Antiikin Rooman, antiikin Kreikan ja sitten

myös Lähi-idän, niin ne on ollut aina hyvin pitkälti vahvasti mukana. Mutta Suomi on pieni maa,

verrattuna Ruotsiin esimerkiksi meillä on yksittäisiä tutkijoita ja sitten siellä on tutkimusryhmiä.

[15:47-16:06] Laatikainen: Joo se on totta että Suomessa on resurssit ja nämä yliopistojen

lukumäärätkin altavastaajan asemassa siinä. Sitten eli nämä tutkijat yleensä nimenomaan erikoistuu

yleensä yhteen maanosaan.

[16:06-16:12] Haggren: Enemmän nykyään. Luulen että se on kaikissa tieteissä että se

erikoistuminen on...

[16:14-16:52] Laatikainen: Nimenomaan on että nämä muut suomalaiset arkeologit maailmalla että

näissä on mediassa noussut esille että on ollut esimerkiksi egyptologiassa jos on löytöjä tehnyt ja

Historia-lehdessä on ollut että nimenomaan suomalainen tutkija joka on tehnyt löydöksen ja niitä

kuulee silloin tällöin justiinsa että... Tarvitsiko Suomi sitten nimenomaan enemmän tuommoisia Ari

Siiriäisen tapaisia vähän joka maan miehiä?

[16:53-17:36] Haggren: Kyllä ne sellaiset henkilöt ovat aina inspiroiviakin jos miettii että Siiriäisen

jälkeen niin Etelä-Amerikan tutkimushan osaltaan koulukuntana on suhteellisen vahva tänä päivänä.

Afrikan kohdalla ei ole, se ei ehtinyt muodostua niin riittävän isoksi ennen Arin kuolemaa. Ja sitten

taas Lähi-idässä tämä Aaronin vuoren projekti niin se on hyvin iso merkitys. Mika osaa taas sitten

kertoa siitä paljon. Minä voin vain sivusta seuranneena todeta että se on ollut tärkeä projekti.

[17:39-18:18] Laatikainen: Se on kyllä justiinsa että Siiriäisestä varmaan saisi ihan oman

tutkimuksensa täytettyä että on kyllä niin vaikuttava ollut. No jos sitten tästä kun Suomi on pieni

maa ja näin, niin... Voisiko ajatella että Suomi on kielellisesti eristäytynyt muusta

tutkimusmaailmasta? Tekevätkö suomalaiset tutkijat just arkeologian puolella, tekeekö ne enemmän

suomeksi vai esimerkiksi juuri sitten ulkomaan kielillä tätä tutkimusta?

[18:19-19:05] Haggren: Kyllä se on sekä että. Toisaalta pakko keskustella, julkaista vieraalla

kielillä mutta siinä on, näkisinkö rajauksissa tuon ruotsin roolin sikäli että vaikka se on toinen

kotimainen niin se miksi julkaistaan ruotsiksi johtuu pitkälti siitä että tavoitetaan skandinaavinen

tiedeyhteisö. Harvoin äidinkieli on ruotsi, harva sen takia julkaisee ruotsiksi, vaan sen takia että

tavoitetaan nämä lähimmät läntiset naapurit.

[19:05-19:18] Laatikainen: Jos suomalainen tutkija kirjoittaisi suomeksi niin totta kaihan kun siinä

on se kielikysymys välissä...

[Pieni ulkopuolinen keskeytys haastattelussa, nauhoitusta ei katkaistu.]

[19:47-20:05] Laatikainen: Niin että kun suomalaiset kirjoittaa suomeksi niin siinä on totta kai

tällainen kielimuuri välissä mutta ajateltaisiinko että kansainvälinen kiinnostus olisi heti jotenkin

suurempaa jos kirjoittaisi alkujaan englanniksi, että onko muilla mailla miten kiinnostusta

suomalaista tutkimusta kohtaan?

[20:05-21:04] Haggren: Tuota, näkisin sen hyvin että on vissi ero meidän kohderyhmässä. Että jos

me kirjoitetaan tänä päivänä kansainvälistä artikkelia, siinä ei kovin paljon voi olla kotimaista

empiriaa. Ketään ei kiinnosta se. Mutta toisaalta sitäkin pitäisi tutkia ja julkaista. Sitten jos palataan

siihen suomalaiseen tutkijakuntaan, se saattaa hyvinkin olla kiinnostunut siitä empiria puolesta. Ja

tavallaan sillä on ei kenellekään hyötyä sen julkaisemisesta vieraalla ulkomaan kielellä, se ei tavoita

suomalaisia eikä ulkomaalaisia. Vieraalla kielellä on tärkeää että julkaistaan kompakteja artikkeleita

ja julkaisuja aiheesta jolla on yleistä kiinnostusta.

[21:04-21:19] Laatikainen: Aivan joo, että ei varsinaisesti löydä kiinnostusta jos vaikka kirjoittaisi

englanniksi jostain suomalaisesta tutkimus- tai kaivauskohteesta niin sinällään ei löytyisi sitten

kansainvälisesti...?

[21:19-21:47] Haggren: Ei kauheasti ja sitten se on että artikkeleissa on se merkki- tai sanaraja ja se

ei kovin korkea ole. Jos halutaan julkaista laajempaa niin silloin täytyy huomioida myös tuo ja tänä

päivänä englannin kielellä. (Osa hukkuu taustan rapinan alle.)

[21:47-22:07] Laatikainen: Olisiko sitten just että onko nykyään nämä väitöskirjat tai tämmöiset

niin onko ne sitten, mitä minä olen katsonut että on usein englanniksi, niin määräytyykö se kieli

sitten aihepiirin mukaan vai sen mukaan että kuka sitä lukee?

[22:09-22:36] Haggren: Sekä että. Nyt tänä päivänä jos haluaa olla akateemisella uralla niin se

englannin kielinen väitöskirja on iso ero. Ja väitöskirjoissa ja monografioissa on tilaa enempi

julkaista, siellä se sivumäärä ei tule vastaan samalla lailla kuin kansainvälisissä artikkeleissa.

[22:36-22:49] Laatikainen: Aivan eli niillä on sitten myös kansainvälistä paikkaa ja mielenkiintoa

voi hakea?

[22:49] Haggren: Joo.

[22:53-23:32] Laatikainen: No sitten kun on tämä, onko sitten arkeologisten tutkijoiden kesken

kansainvälistä termistöä mitä käyttää yhteisesti? Kun lähdin kielellisesti aineistoa käymään läpi niin

yritin katsoa että onko siellä nimenomaan suomennettuja kaikki vai onko siellä sitten semmoista

tutkimustermistöä joka olisi selvästi kansainvälisesti esimerkiksi englannin kielestä tai tämmöisiä...

Riippuuko tämä taas että kuka on kuulemassa?

[23:32-24:08] Haggren: Aiheesta riippuu ja sitten jos mennään tuommoiseen vanhempaan

kivikauden tutkimukseen niin silloin ollaan tutkimassa paikallisia kulttuureja jolloin termistöt

täytyy luoda itse. Sitten kun mennään sellaisiin ilmiöihin jotka ulottuu Suomen ulkopuolelle tai

tulleet muualta Suomeen niin silloin on mielekkäämpää kääntää ja ottaa käyttöön termejä jotka

muualla on tunnettuja.

[24:08-24:13] Laatikainen: Okei eli niin kuin kansainvälisissä aiheissa on lainasanastoa ja muu on

sitten...

[24:14-24:25] Haggren: Joo, esimerkiksi jostain rannikon pronssikaudesta joka on esihistorian

puolella niin kyllä se termistö on–

[keskeytys puhelinäänellä]

[24:28-24:41] Laatikainen: Niin joo, se on kyllä että varmaan myös jos on suomalaiselle

lukijakunnalle niin sitten ne on varmaan pyritty kääntämään aika paljon termistötkin.

[24:41-24:46] Haggren: Joo, tietysti täytyy pyrkiä kääntämään sitä. Se on haastavaa.

[24:46-25:10] Laatikainen: No onko sitten jos että lukijan kieli on nimenomaan suomi niin

lukijakunnalle pitäisi kääntää mutta onko sitten arkeologikunnan kesken että käyttääkö ne sitten

esimerkiksi just niin kuin englannin kielistä termistöä keskenään kun ei tarvitse suomalaiselle

lukijakunnalle, onko siinä sitten ikään kuin..?

[25:15-25:20] Haggren: Kyllä ainakin Suomessa on suomalaista keskeistä kommunikointia.

[25:24-26:10] Laatikainen: No sitten kun ruvetaan ajattelemaan just tästä suomalaisesta

tutkimuksesta niin kun tässä aloitin tämän työn niin kuulin jutun semmoisesta ulkomaalaisesta

tutkijasta, joka oli tullut Suomeen, hän taisi olla arkeologinen tutkija, ja oli sanonut että Suomessa

arkeologinen tutkinta keskittyisi enemmän näiden esimerkiksi kaivausten ja tulosten arkistointiin ja

listaamiseen enemmän kuin siihen arkeologiseen tutkimukseen joka sitten alkaisi näistä löydöistä

tai olisi siinä taustalla. Olisitko miten samaa mieltä tämän väitteen kanssa?

[Ulkopuolinen keskeytys.]

[26:34-26:46] Laatikainen: Niin että olisiko Suomessa enemmän, keskitytään enemmän

semmoiseen listaamiseen ja löytöjen arkistointiin kuin siihen arkeologiseen tutkimukseen niiden

taustalla?

[26:47-28:10] Haggren: Se riippuu monesti toimijasta, kun me ollaan, tuota, puhutaan usein

museovirastosta niin silloin heillä on siinä se viranomaisrooli ja arkistointirooli. Mutta tavallaan

siinä on myös se empirian ja teoriapainotteisuuden ero. Jos katsot vanhempia tutkimuksia niin se

teoreettisuus on aika kapeata, helposti. Ja sitten täytyy arkeologiassa muistaa kuitenkin myös se että

tutkimuskohteena on materiaalinen kulttuuri ja esimerkiksi löytöjen kohdalla me tarvitaan

katalogeja yhtälailla kuin vanhemman historian puolella tarvitaan lähdejulkaisuja tai käytetään

arkistoa – oikeastaan me tarvitaan lähdejulkaisuja ja sen takia on tärkeätä että myös julkaistaan

katalogityyppistä tutkimusta joka ei välttämättä tänä päivänä ole sitä kaikkein helpoiten

rahoitettavissa olevaa, mutta sitäkin tarvitaan.

[28:10-28:33] Laatikainen: Aivan, että kyllä on tuossa aineistossa kyllä tullut vastaan että siellä on

hyvin yksityiskohtaisesti ollut tämmöisten arkeologisten kaivausten löytöjen, sekä esihistoriallisten

että historiallisten, niiden tarkkaa kuvailua ja listaamista ja just näitä katalogeja ja muuta.

[28:35-28:38] Haggren: Sitten täytyy varoa ettei se lähde käsistä että se ei ole itse se tarkoitus.

[28:39-28:53] Laatikainen: Onko siinä sitten just tämmöinen vähän, olisiko siinä sitten ero

tämmöisessä Suomen ja muiden maiden tutkimuksessa?

[28:53-28:59] Haggren: Tuota... En tiedä välttämättä, kyllä muuallakin tarvitaan niitä.

[29:03-29:21] Laatikainen: No jos sitten tästä kun on paljon näitä, nimenomaan näistä menneistä ja

kehityksestä puhuttu niin miten sitten näkisit suomalaisen arkeologisen tutkimuksen tulevaisuuden

kehityksen? Lähetäänkö tästä enemmän kansainvälistymään vai..?

[29:21-29:45] Haggren: Ihan varmasti. Ihan varmasti, ei tänä päivänä oikein voi ajatella että

tutkimusta tehtäisiin pelkästään suomalaista.

[29:46-29:50] Laatikainen: Aivan että ei voi keskittyä tai sulkeutua vain siihen...

[29:50-29:56] Haggren: Ei, se on ihan mahdotonta. Ja tietysti siinä on myös rahoitusominaisuutta.

[29:56-30:06] Laatikainen: Se on myös kanssa just nimenomaan tämä rahoitus että on tullut ilmi

että resurssit on myös mikä paljon ohjaa tätä kansainvälistymistä.

[30:07-30:27] Haggren: Ja sitten toisaalta se että Suomi on hirveän pieni maa, meillä on kolme

arkeologian oppiainetta, suurimman osan tutkimusajanjaksoa on ollut kaksi professuuria ja

kriittinen massa on aika suppea.

[30:27-30:47] Laatikainen: Se on kyllä varmasti... Mutta suomalaiset tutkijat itsessään ovat

kansainvälisesti, kansainvälinen kiinnostus kuitenkin edelleen että ei palattaisi vain semmoiseen tai

oltaisi semmoista Suomen sisäistä...

[30:47-30:52] Haggren: Ei, en näe mitään sellaista, en näe mitään mahdollisuutta sellaiseen

paluuseen.

[30:52-31:16] Laatikainen: Joo, se on sellaista että... Mutta joo, minulla taitaa itse asiassa olla nyt

tässä kaikki suurin piirtein kysytty että kiitän tästä haastattelusta ja sain paljon oleellista tietoa että

voin niitä ruveta sitten lisäämään tuohon graduun jota teen. Kiitän ajastasi ja kun suostuit tähän

haastatteluun.

[31:16-31:20] Haggren: Hei kiitos, ilomielin, ilomielin.

Liite 2. Petri Halisen haastattelu



Haastattelija: Jenni Laatikainen Haastateltava: Petri Halinen

Keskiviikko 10:05. Kulttuuritalo, Helsinki



[00:03-00:41] Laatikainen: 17.5. haastattelu, paikalla Itä-Suomen yliopiston opiskelija Jenni

Laatikainen ja arkeologian dosentti Petri Halinen. Kello on noin viisi yli kymmenen. Tämän

aihehan on nyt suomalaisen arkeologisen tutkimuksen kansainvälistyminen tuolta 1970-luvulta

2010-luvulle. Tähän aloittelisin ihan samoilla kysymyksillä mitkä minulle itselleni luettiin pöytään

heti kun tätä aihetta rupesin etenemään. Ensinnäkin, miten määrittelisitte arkeologian?

[00:43-01:46] Halinen: No nykyään arkeologia on huomattavasti monipuolisempi kuin mitä on

aikaisemmin ajateltu, se on pääasiallisesti tämmöisten maasta löydetyn tai maaperään sitoutuneen

aineellisen kulttuurintutkimusta, mutta nykyään se on paljon muutakin. Että se on huomattavasti

laajempaa ja tällä hetkellä ei pelkästään muinaisuuden tai menneisyyden lähteet vaan myös

nykyihmisistä ja siitä mitä nykyihmiset tekee, sen projisoiminen menneisyyteen ovat tosi tärkeitä

asioita. Mutta pääasiassa se on tätä maasta löydetyn aineellisen kulttuurin tutkimista, sen avulla

ihmisen historian tutkimusta.

[01:46-02:13] Laatikainen: Itse ajattelin kanssa sen olevan maasta löydetyn esineistön ja ihmisen

käyttäytymisen tutkimista. Siitä minulle sitten sanottiin että pitäisi laatikon ulkopuolella ajatella.

[02:14-03:43] Halinen: No joo, mutta se on aina helppo sanoa että kannattaa ajatella laajasti mutta

sitten kun tekee työtä niin kannattaa muistaa myös se että mitä työtä tekee, missä on ja missä

kontekstissa toimii. Se että jos syleilee maailmaa jatkuvasti, niin ei pysty keskittymään itse asiaan

vaan saattaa ajautua käsittelemään jotain sellaista tyhjänpäiväistä tai toissijaista asiaa jolloin sitten

arkeologian rajat hämärtyy. Tällä hetkellä meillä on menossa sellainen vähän niin kuin tietoinen

arkeologian rajojen hämärtämistoiminta tässä tieteen sisällä menossa, ja olen vähän sitä mieltä että

kyllä meidän täytyy ja pitääkin muistaa mikä on se meidän konteksti. Jos haluaa laventaa kauheasti

arkeologian rajoja niin silloin myös tämä arkeologian identiteetti katoaa ja silloin ollaan yhtä

kulttuurihömppää kuin kaikki muutkin jos sille tielle mennään. Kyllä minun mielestä jonkinlainen

ammattiylpeys tulee säilyttää eikä ruveta jonkun toisen alan asiantuntijaksi jota ei ole.

[03:44-03:53] Laatikainen: Tottahan se on. Sitten minulle esitettiin myös sellainen kysymys heti

alussa, että yksinkertaisesti miten määrittelisit kansainvälisyyden?

[03:55-04:58] Halinen: No sanotaanko näin että kansainvälisyys on sellainen että silloin on mukana

useampien väestöjen edustajia. Se että joku britti tai amerikkalainen puhuu englantia ei tee heistä

kansainvälisiä tai jos me olemme kuuntelemassa heitä, se ei tee heistä kansainvälisiä vaan he vain

puhuvat toista kieltä. Sitten kun me toimitaan tiedeyhteisössä kansainvälisellä foorumilla, silloin

toimitaan erimaalaisten ihmisten kanssa, oli ne kysymykset sitten kotimaisia tai toisessa maassa tai

maiden välisiä tai yleisiin kulttuuriperintöön tai kulttuurintutkimukseen liittyviä kysymyksiä.

[04:59-05:16] Laatikainen: Sitten kun tässä onkin tämä kansainvälisyys niin sitten jos lähetään

yleiseltä tasolta jatkamaan niin minkälaiset tekijät ovat vaikuttaneet suomalaisen arkeologisen

tutkimuksen kansainvälistymiseen?

[5:18-21:58] Halinen: Sanotaanko näin että kyllähän suomalainen arkeologia on aina ollut

kansainvälistä ihan tuolta sanotaanko 1800-luvulta lähtien, koska arkeologian luonne on

kansainvälinen, silleen että metodeina ja sitten lähestymistapoina arkeologia on kansainvälinen

tiede. Jo silloin aikoinaan niin, 1800-luvulla oli Suomessa omaksuttu maailmalla hallinneet tai

maailmalla esiin tulleet arkeologiset tutkimusmenetelmät ja ne tuli kansainvälisten kontaktien

kautta. Suomalaisilla oli Pohjoismaihin ja Eurooppaan hyvät suhteet jo 1800-luvulla ja 1900-luvun

alussa oli Venäjälle, Eurooppaan ja Pohjoismaihin. Tavalleen ne on säilynyt pitkään.

1950 ja -60-luvuilla kansainvälisyys vähän heikkeni mutta kyllä se oli kansainvälistä; suomalaiset

julkaisi usein, jos ne julkaisi suomeksi niin niissä oli vähintään saksankielinen referaatti tai sitten

jotkut aloitti 60-luvun alussa julkaisemaan englannin kielellä. Tavoitteena oli se että silloin ollaan

kontaktissa muiden maalaisten arkeologien kanssa ja saadaan suomalaista aineistoa ja tutkimusta

muiden tietoisuuteen. Mutta silloin ei välttämättä kauheasti käyty ulkomailla, Suomi oli köyhä maa

ja etuoikeutetut arkeologit joilla oli asema tiedeyhteisössä joko viranomaisena, virkamiehenä tai

yliopistossa pääsi käymään ulkomailla. Tänne tuli aika vähän, venäläisiä täällä on aina käynyt,

jonkun verran tuli Euroopasta; 70-luvulla Milton nunnies ja Martin Zelebi tulivat tänne tekemään

tutkimusta. Zelebi teki väitöskirjaansa ja sitten lähti Englantiin eikä tainnut sen jälkeen paljon

Suomessa enää käydä, mutta suomalaiset tapasi sitä tuolla maailmalla. Ja sillä että

henkilökohtaisten kontaktien kautta. Sitten Siiriäinen kun lähti 60-luvulla noihin Egyptin assuanin

padon johdosta tehtäviin tutkimuksiin, kansainvälisiin tutkimuksiin, niin siellä oli YK:n tai Unescon

sitoutunut porukka jolloin ne siellä teki tutkimusta jossa suomalaiset oli siinä mukana, teki oman

osuutensa, sitten tuli julkaisut kylläkin vähän myöhään mutta tullut kuitenkin. Sitä kautta se alkoi

vähitellen.

Siiriäinen oli yksi niitä 70-luvulla kansainvälisyyden nostajia, sitten taas näillä museoviraston

virkamiehillä ja arkeologeilla oli kontaktit Skandinaviaan vahvat ja osittain Saksaan ja muualle

Eurooppaan. Sitten 80-luvulla Venäjä oli vahva sen takia että oli tämä suomalais-

neuvostoliittolainen yhteistyötoimintakomitea jonka kautta suomalaiset ja venäläiset tapasivat

suhteellisen säännöllisesti vuoroin siellä, vuoroin täällä ja siinä oli määrätty ydinporukka mutta

siihen pääsi mukaan myös muita. Ei tarvinnut olla virkaa päästäkseen osallistumaan näihin

symposiumeihin. Entistä enemmän 80-luvun lopulta ja 90-luvulla arkeologia osallistui näihin ja ne

oli suhteellisen säännöllisesti ja sitä kautta tutustuttiin venäläisiin arkeologeihin ja osa niistä on

edelleen mukana, siis sieltä neukku-ajoista lähtien. Osaan tutustuttiin silloin ja osa on edelleen sekä

Pietarissa että Moskovassa asemissa siellä tekemässä töitä ja osa yliopiston puitteissa tekee

tutkimusta ja suomalaisilla ollut suhteellisen vilkkaat kontaktit heihin. Helsingin yliopisto aloitti

sitten taas omat Venäjä-tutkimuksensa vilkkaammin tuossa 1990-luvun lopulla ja siinä oli sitten

kymmenkunta vuotta suhteellisen vilkasta; oli projekteja tuolla kannaksen puolella ja osittain

aikaisemmin oli ollut niiden norskien ja venäläisten kanssa yhteishankkeita ja projekteja että siihen

oli osallistunut monet tuolla Karjalassa ja sitten Norjassa. Sitten Skandinavia tuli 80-luvulla

mukaan. Siellä oli tietysti henkilökohtaiset kontaktit; Eero Muurimäellä oli Tromssaan vahvat

kontaktit. Pääsin mukaan sinne tuossa 90-luvun alussa että olin siellä yhden kevään Tromssissa ja

sitten oon ollut paljon kenttätöissä siellä ja meillä oli yhteisiä projekteja Tromssan yliopiston

kanssa. Sitä on oikeastaan jatkunut kokoajan lähinnä Tromssaan, sitten 2000-luvun alussa tuli

Uumajan yliopisto mukaan tähän pohjoismaisiin kuvioihin sillä tavalla aktiivisesti että me

Helsingin yliopiston puolelta, meillä oli yhteisiä tämmöisiä saamelaisarkeologiaan liittyviä

hankkeita muun muussa saamelaisarkeologian verkosto luotiin tuossa 2000 ja, mitäs se oli, 2005-

2006 luokkaa. Siinä oli mukana norjalaisia lähinnä Tromssan yliopistosta, sitten oli Uumajasta ja

Uppsalasta jonkun verran ja Pietarin yliopistosta; eli siinä oli koolla Suomen lappi, Ruotsin lappi ja

Norjan lappi ja siellä oli sitten nämä yliopistot mukana ja sinne sitten tuli opiskelijoita joka

yliopistosta ja ne loi kontakteja keskenään.

Mutta sitten on ollut myös muita hankkeita, Helsingin yliopistossa on ollut näitä Hermo

Kankaanpääty ja Rankaman projektit tuolla pohjoisessa jotka on taas ollut tällaisia, lähtenyt

kiinnostuksesta Lapin esihistoriaan ja sitä kautta on tutkimushankkeet keskittyneet varhaisimpaan

asutukseen ja siihen teknologisiin ja muihin puoliin. Ja niillä on ollut sitten taas omat kontaktinsa

tuonne näiden erilaisten workshoppien ja niiden kautta tuolta 90-luvun lopulta ja 2000-luvun alussa

ja jonkun verran edelleen, se oli osittain kytkeytynyt tuohon kivipiiriin jota Rankama veti. Rankama

veti 90-luvun lopulta lähtien niin sanottua kivipiiriä jossa kokeellisen arkeologian kautta osallistujat

tutustuivat kiviteknologiaan ja sitä kautta tuli oma porukka joka lähti sitten hakemaan ja saikin

semmoisia workshop-rahoja pohjoismaiseen yhteistyöhön. Siinä oli tanskalaista, norjalaista,

ruotsalaista - oli siinä venäläisiäkin mukana ja tälleen ja suomalaisia arkeologeja. Se oli tämmöisen

varhaisen teknologian tutkimusta.

Mitäs vielä? Tässä on ollut monella tavalla että, Pirjo Uino on tietysti ollut 90-luvulta tai 80-luvun

lopulta lähtien venäläisten kanssa tekemisissä ja hän teki väitöskirjansakin, sitten oli paljon

tekemisissä 90-luvulla nimenomaan näiden venäläisten arkeologien kanssa ja sitä kautta sitten

kenttätöiden kautta ja muiden käyntien kautta sai yhteistyökuvioita toimimaan. Ja Venäjällä niin, tai

Venäjältä ei pidä myöskään unohtaa Christian Carpelania jolla oli vilkkaat kontaktit sinne. Samoin

sitten Mika Lavento, arkeologian proffa, niin sillä on ollut sinne vilkkaat kontaktit ja on edelleen

että hän lähtee taas kesällä Marimaalle minun käsittääkseni, eri puolille Venäjää. Että Venäjäkin on

iso maa että sinnepäin on ollut kontakteja eri puolille. Tietysti vilkkaimmat kontaktit tähän

lähialueille ja sitten tuonne vähän kauemmaskin.

Mutta sitten tietysti Viro tuli mukaan sillä tavalla että arkeologian opiskelijat tutustuivat 80-luvun

puolessa välissä Helsingin yliopistosta kun aineyhdistys Fibula teki matkan tuonne Tallinnaan

Pihkova-Riikan alueelle, niin sillä matkalla tutustuttiin jo esimerkiksi Valter Langiin. Valterhan on

tällä hetkellä Turun proffana tämän vuoden, mutta hän on Tarton yliopiston arkeologian professori

normaalisti. Sitä kautta sitten syntyi heihin kontakteja ja monella suomalaisella arkeologilla synty

Viron kontaktit ja sitten kun Viro itsenäistyi niin siellä ne kontaktit lisääntyi ja minä tutustuin sitten

90-luvun kuvioissa virolaisiin arkeologeihin ja kun Tarto vahvistui sinne tuli arkeologian

professuureja ja henkilökunta lisääntyi niin sitten heidän kanssaan oli paljon yhteistyötä. Sitten

Viro-kontaktit olivat voimakkaita sillä tavalla 2000-luvun alusta lähtien että oli tämmöistä Helsinki-

Turku-Oulu-Tarto yhteisiä seminaareja, siis sillain että meillähän on jatko-opiskelijoita jotka käyvät

tutkijaseminaareja niin oli sitten yhteisiä tutkijaseminaareja, alkuun Helsinki, Turku ja Oulu, sitten

Tarto tuli siihen mukaan ja jossain vaiheessa oli Tallinakin mukana. Ehkä tämä elää vieläkin, en ole

ihan varma siitä kun en ole vähään aikaan ollut mukana näissä. Mutta kuitenkin tällä tavalla.

Sitten tietysti tämä kansainvälisyys näkyy arkeologiassa myös siinä että 90-luvulla on ajateltu että

Välimeri ja Lähi-itä olemaan mukana ja se on taas semmoinen jossa on antiikin ja klassillinen aika

ollut se keskeinen mutta siihen on linkittynyt myös joidenkin hankkeiden kautta esihistoria,

kivikausi. Esimerkiksi nämä Jabal Hārūn -projektit niin siinä on ollut mukana myös tämmöistä

esihistorian tutkimustakin. Ja sitten tietysti tästä kun mennään tämä 90-luku oli aika vahvaa Etelä-

Amerikan tutkimuksen kasvua sillä tavalla että Ari Siiriäinen ja Martti Pärssinen kehittelivät

Bolivian Altiplanolle projekteja. Siellä oli paljon kenttätöitä, sieltä on syntynyt pari väitöskirjaa ja

niin edelleen. Siellä on suomalaiset tehneet paljon kenttätöitä ja luoneet sinne kansainvälisiä

kontakteja. Ne ovat kahdenvälisiä kontakteja useimmat, sitten siihen linkittyy myös sillä tavalla että

jos tekee töitä Boliviassa niin siihen saattaa linkittyä amerikkalaisia yliopistoja.

Ja sitten sama juttu Siiriäisellä nämä Afrikka-tutkimukset tuolla 90-luvulta lähtien, että siellä olivat

Tansania, Kenia, sillä suunnalla kuitenkin, en nyt ihan varmasti muista mikä maa siellä oli mutta

siellä on paljon ollut tutkimusta missä on sitten suomalaisia arkeologeja ollut mukana 80-luvun

lopulta lähtien. Ja 90-luvulla olivat vankat kenttätyöjaksot siellä ja 2000-luvun alussakin. Siinä oli

mukana sitten useampia henkilöitä, useampia arkeologeja teki kenttätöitä ja opinnäytteitä ja kaikkea

tämän tyyppistä mikä nyt kuuluu tähän akateemiseen toimintaan. Se oli kansainvälistä sillä tavalla

että siellä oli niitä paikallisia arkeologeja ja sitten oli myös näitä British Instituten ja näiden

amerikkalaisten instituuttien henkilökuntaa.

Tästä tulee mieleen pätkittäin näitä aina kun katselee eri suuntiin maailmalla niin muistuu hyvin

mieleen että Helsingin yliopistolla on ollut paljon kontakteja vähän joka suuntaan. Viime aikoina

viimeisen viiden vuoden aikana on ollut sitten tuonne Brittein saarelle kontakteja kun Folker Hyde

Bristolin yliopistosta on ollut mukana ja hänen kauttaan ollaan oltu mukana. Eilen olin keräämässä

keramiikkaa tuolta kokoelmista niin että ollaan lähettämässä tai viemässä Hydelle aineistoa niin että

hän voisi viedä niitä analysoitavaksi Bristoliin. Eli meillä on yhteisiä hankkeita koko ajan ja meillä

on yksi toinenkin yhteinen hanke.

[21:58-22:00] Laatikainen: Niin että on...

[22:00-22:16] Halinen: Joo ja sitten tätä kautta muistui mieleen nämä kielitieteilijöiden ja

geenitutkijoiden kontaktit jotka ovat–

[22:16-22:18] Laatikainen: Aivan että sitäkin kautta.

[22:18-23:07] Halinen: Kyllä, koska tavallaan meillä on ollut kontakteja geenitutkijoihin ja heillä

ovat sitten kontaktit taas tuonne Saksaan, Tanskaan ja sillä tavalla koska heidän parhaat laboratoriot

tällä hetkellä näyttävät olevan Kööpenhaminassa ja Max Planck Instituutiossa ja olisiko joku

kolmaskin. Mutta joka tapauksessa niin ne ovat semmoisia joiden kanssa on paljon kontakteja.

Puhuin tästä arkeologiasta tämmöisenä laajempana niin muun muussa geenitutkimuksen

populaatiotutkimukset ovat tulleet mukaan kuvioihin ja sitä kautta ovat sitten nämä kansainväliset

kuviot...

[23:08-23:10] Laatikainen: Kasvaneet siitä sitten.

[23:09-23:50] Halinen: Kyllä joo, tavallaan että alkaa olla niin paljon kaikilla koska myös

turkulaisilla on sitten yhteyksiä tuonne Bristoliin ja esimerkiksi lipidi-tutkimusten kautta. Sitten

täältä on lähtenyt jatko-opiskelijoita maailmalle, väitelleet Englannissa ja sitten tulleet takaisin

tänne. Pari henkilöä ihan tässä viimeisen viiden vuoden aikana on väitellyt siellä ja tullut sitten

takaisin.

[24:04-24:30] Laatikainen: Joo, tuli tässä jo paljon tietoa että on ollut just tätä metodologiat ja muut

tullut alusta asti muualta. Eli voisi niin kuin että tämä suomalainen arkeologia on kehittynyt,

teknologinen ja metodologinen kehitys on sitten ollut samalla tasolla muiden kanssa, että on yhtä

matkaa, vai?

[24:30-26:15] Halinen: Kyllä suurin piirtein samalla tavalla että... Tietysti on niin että Suomen

arkeologikunta on ollut suhteellisen vähäinen ja se tarkoittaa useimmiten sitä että kun maailmalla

on satoja arkeologeja, tuhansia arkeologeja niin kyllä tuhat kehittää enemmän kuin kolme, tai

enemmän kuin kymmenen. Silloin se kymmenen pystyy seuraamaan muuta kehitystä mutta sitten

varsinainen kehitystyö tapahtuu, suuret kehitystyöt tapahtuu muualla. Mutta sitten suomalaiset ovat

soveltaneet sitä omaan tutkimukseensa ja tehneet omia kehitystöitään sitten tänne omiin

olosuhteisiinsa. Ja tietysti sitten Suomessa on omanlaisensa erityispiirteet joita ei välttämättä

muualla ole mikä taas on vaikuttanut siihen että Suomessa esimerkiksi tämmöinen

luonnontieteellinen ja arkeologinen määrätyiltä osin on ollut täällä jo huomattavasti

edistyksellisempää kuin missään muualla, johtuen muun muussa siitä että kun meillä on ollut

jäätikkö tässä päällä ja kronologia on ollut sellainen ja ympäristötutkimus on ollut sellainen joka

kauan vaikuttanut arkeologian kehitykseen. On huomioitu ympäristökehitys jolloin sitten tavallaan

suomalaiset ovat perehtyneet siihen asiaan monta kertaa paremmin kuin muut. Suomalaisilla on

ollut paljon annettavaa myös sitten ympäristön arkeologian näkökulmasta.

[26:17-26:33] Laatikainen: Se kyllä tuosta aineistosta ei ole aina käynyt ilmi että onko siellä,

esimerkiksi nämä teknologia ja muu ollut siinä sitten ajan tasalla, vai onko nämä uudet laitteet

tulleet vähän jälkijunassa, mutta...

[26:33-28:22] Halinen: Se on rahakysymys aika pitkälti. Mutta sitten kun taas ajatellaan Suomea

niin Suomihan on metsäinen maa. Täällä on peitteinen kasvillisuus joka tarkoittaa sitä että kun

Brittein saarella tai maanviljelysalueella on ollut mahdollista ottaa ilmavalokuvia niin täällä se ei

ole ollut millään tavalla mahdollista. Mutta nyt sitten kun tuossa 2007–2008 lähtien

ilmalaserkeilaus on kehittynyt ja meilläkin se on tullut arkipäiväkäyttöön. Siitä on tullut taas

Suomessa sellainen iso asia koska sitä kautta pystytään näkemään maan pinnalle, maan pinnalla

olevia rakenteita huomattavasti helpommin, mikä taas tarkoittaa sitä että kun kaikkialla muualla ei

ole samankaltaisia olosuhteita niin välttämättä muualla tämä ei ole samalla tavalla tuonut sellaista

uutta nostetta, ei niin suurta nostetta kuin esimerkiksi Suomessa. Kun ilmakuvaus on ollut

maailmalla sanotaanko suuri asia pitkään niin täällä se ei koskaan saavuttanut mitään isoa asemaa

koska oli peitteistä. Mutta kun saatiin nämä ilmalaserkeilauksen aineiston perusteella puut pois niin

se toi taas sitten Suomen mukaan ikään kuin tähän teknisen kehityksen kärkeen ja täällä se on nyt

semmoinen iso asia. Välttämättä muualla maailmassa ei ole yhtä iso.

[28:24-29:38] Laatikainen: Selvä. Sitten kun oikeastaan tässä oli jo puhetta siitä Suomen

kansainvälisyydestä, kuinka tulee yhä enemmän kontakteja eri maihin tässä ja sitten näitä muiden

maiden näkökulmia suomalaiseen arkeologiaan ja sitten tämä teknologinen ja metodologinen

kehitys niin oli myös tässä puhetta siitä kielestä miten esimerkiksi oli aina tämä saksankielinen

tiivistelmä usein ja olen siinä aineistosta huomasin että 70-luvulla saksankielisiä olivat usein

enemmän nämä, jos ne eivät olleet suomen tai ruotsin kielellä niin ne olivat saksankielisiä, ennen

kuin tämä sitten vaihtui englantiin, että lähteet ja nämä tiivistelmät alkoivat olla yhä enemmän

englanniksi. Yritin tähän katsoa olisiko tässä mitään muutoksia kielen taustalla nimenomaan ollut

että olisiko ollut esimerkiksi jotain koulutuskieltä että onko tässä ollut että tietty sukupolvi olisi

opiskellut saksaa vai onko tässä sitten jotain semmoista...

[29:38-34:45] Halinen: On siinä ollut sitäkin mutta kysymys on myös siitä että esimerkiksi

kivikauden tutkimus ei ole ollut niin saksaan sitoutunutta kun taas rautakauden tutkimus on ollut

pitkään saksaan sitoutunutta. Saksa oli pitkään rautakauden ykköskieli ja piti asemansa siellä. Mutta

kyllä siihen on myös vaikuttanut nämä koulujen kieliasiat.

Sitten taas kun ajatellaan tätä arkeologian teoreettista kehitystä niin teoreettinen ja metodologinen

kehitys voisi sanoa 60-luvulta lähtien tapahtui aika pitkälti anglosaksisissa maissa. Amerikkalainen

uusarkeologia tai Amerikassa kehitetty uusi arkeologia 60-luvulta lähtien oli sellainen joka toi

prosessuaalisen arkeologian Suomeenkin ja sitä kautta suomalaiset opiskelijat halusivat perehtyä

luonnontieteelliseen arkeologiaan. Siinä 60- ja 70-luvuilla tuli keskeisiä tutkimuksia nimenomaan

englannin kielellä ja sitten samalla tavalla 80-luvulla kun tuli toi postprosessuaalinen suuntaus niin

sehän oli sitten lähinnä englantilainen, Cambridgen yliopistosta lähtenyt vahvasti eteenpäin ja se sai

paljon pohjoismaissa tilaa, Norja ja Ruotsi, myös Tanska jonkun verran ja saapui se 80-luvulla

Suomeenkin ja sitä kautta tämmöinen brittiläinen arkeologia tuli vahvemmin mukaan. Olihan

brittiläinen arkeologia ollut jo aikaisemminkin, just tämä prosessuaalinen suuntaus, mutta ei niin

vahvasti brittien kautta vaan se tuli enemmän Amerikan kautta.

Sitten se keskustelu mitä on käyty näiden suuntausten myötä, myös postmodernin arkeologian

suuntaukset, niin ne on sanotaanko 90-luvulta lähtien tulleet mukaan Suomeen niin se on ollut taas

enemmän tämmöinen ehkä brittiläisen arkeologian mutta myös skandinaavisen arkeologian sisällä

ja siinä keskustelussa on käytetty lähinnä englannin kieltä. Ruotsalaiset ja norjalaiset ovat

julkaisseet paljon omilla kielillään väitöskirjoja mutta sitten ne ovat osallistuneet tähän

keskusteluun kansainvälisellä foorumilla englannin kielellä. Ne ovat vähän... Kun Ruotsissa

suositaan sitä että väitöskirjat tehdään omalla kielellä kun taas meillä sitten mieluummin

englanniksi suoraan jos julkaistaan ei-kotimaisella kielellä. Että sitten nämä skandinaaviset kielet

ovat jääneet meillä ihan, voisi sanoa että aika vähemmistöön, ei ole oikeastaan ollut enää ollenkaan.

Mutta nämä teoreettis-metodiset keskustelut ovat tulleet anglosaksisista maista, ja Saksa ja Ranska

– Ranska on ollut sillä tavalla mukana tässä mutta ne ranskalaisten ideat varsinkin tuossa

postprosessuaalisessa maailmassa on omaksuttu englannin kielen kautta. Vaikka ranskalaisia

filosofeja ja ranskalaisia teoreetikkoja on ollut mukana tässä kehityksessä niin se on tullut tähän

anglosaksiseen angloamerikkalaisen kieliperheen kautta ja lähinnä niiden kontaktien kautta tänne.

Ja tietysti kun ajatellaan kirjallisuutta niin kirjoja on alettu julkaisemaan 70-luvulta lähtien

huomattavasti enemmän kuin mitä aikaisemmin ja siinä englanninkieliset kirjat on ollut

enemmistönä maailmalla ja se on myös vaikuttanut siihen minkä takia englannin kielestä on tullut

tieteen kieli.

[34:45-34:51] Laatikainen: Aivan, joo. Eli se on ollut sitä että aihepiireiltä mistä päin keskustelu on

tullut.

[34:52-35:04] Halinen: Kyllä, saksalaiset kirjoittavat edelleen paljon saksaksi mutta osa kirjoittaa

englanniksi ja suomalaiset eivät enää osaa samalla tavalla saksaa että sinne päin kontakteja ei enää

ole. Ei enää samalla tavalla kuin aikaisemmin.

[35:04-35:06] Laatikainen: Joo eli sekin on vaikuttanut siinä.

[35:06-35:08] Halinen: Kyllä se vaikuttaa.

[35:09-35:35] Laatikainen: No sitten kun tässä on ollut just tätä muutosta niin kun mennään tähän

arkeologian opetukseen, niin miten tämä arkeologian opetus, onko se muuttunut tässä aikavälillä

70-luvulta 2000-luvulle tultaessa, että ovatko ne aiheet enemmän globaaleja vai ovatko ne aiemmin

olleet Suomeen keskittyneitä vai ovatko ne aina olleet globaaleja?

[35:36-40:34] Halinen: No globaalisuus, se on muuttunut vuosien kuluessa koska, olen ollut

mukana 80-luvun alusta lähtien niin silloin oli, sanotaanko kansainvälisyyttä, lähinnä Pohjoismaat

ja Eurooppa. Meillä oli kursseja, Meinander piti kursseja muun muussa Euroopasta, ne oli på

svenska. Mutta hän oli jäänyt eläkkeelle, silloin kuitenkin tämän tyyppisiä kursseja oli

pohjoismaisia kursseja, kirjallisuutta, yhteen tenttiin oli viiden vai kuuden eri kielen kirjoja. Että se

oli viisi tai kuusi kirjaa ja kaikki oli eri kielillä. Mutta ne olivat lähinnä pohjoismaisiin kysymyksiin

liittyviä.

80-luvulla se oli tätä lähialuetta, sitten kun Siiriäisestä tuli professori niin tuli maailman arkeologia

mukaan. Eli tuli sitten, Eurooppa laajeni ja sitten toisaalta Amerikka ja Etelä-Amerikka, Afrikka,

Aasia. No Aasia oli vähäisemmin mukana koska siellä ei ollut kellään mitään projekteja. Mutta

sitten taas Afrikassa kun oli niin se tuli mukaan, Etelä-Amerikassa oli, se tuli mukaan ja Siiriäisellä

oli kontaktit USA:han, ne olivat mukana. Siis tämmöinen maailman arkeologia tuli yleisellä tasolla

että jokainen joutui jollain tavalla tutustumaan siihen. Ei perehtymään mutta tutustumaan, että se oli

tällaista perusopintojen tai aineopintojen, nyt en enää muista kumpaan ne kuului mutta niihin

liittyviä asioita. Sitten tietysti, no, Siiriäisen aikana yhteydet täältä muuttuivat.

Mutta sitten muuttui arkeologian luonne oikeastaan noin vuonna 2007 tai sitä luokkaa. Kun siihen

asti opiskelu oli ollut aika pitkälti tällaista, opiskellaan eri alueiden esihistoriaa, niin

tutkintovaatimuksiin muutettiin niin että arkeologiasta tuli arkeologiaa. Että tavallaan, esihistoriasta

arkeologiaan. Se näkyi sitten siinäkin että vuonna 2008 saatiin tämmöisen runsaan 40 arkeologin

yhteishankkeena kirja nimeltä Johdatus arkeologiaan valmiiksi. Se taas tuli pääsykoekirjaksi

ainakin Helsinkiin ja ilmeisesti se oli myös Turussa ja Oulussa, en tiedä täsmälleen miten pitkään se

on ollut näissä mutta Helsingissä se on ollut ihan viime vuosiin asti sitten pääsykoekirjana. Siinä

taas ajatuksena oli se että teki suomalainen joka on vaikka opiskellut Suomessa arkeologiaa, tekee

hän arkeologin uransa missä päin maailmaa tahansa niin hän pystyy näillä opinnoilla mitä

Suomessa opiskeltiin niin pääsemään tai oppimaan arkeologiaa. Mutta sitten jos halusi mennä

tutkimaan sitä vaikka Etelä-Amerikkaan tai Afrikkaan tai mihin tahansa maahan, niin piti opiskella

ainoastaan sen alueen aineisto, teoriametodit on sellaisia mitkä ovat arkeologeille yhteisiä ja siihen

keskityttiin silloin noin vuodesta, milloin ne tutkintouudistukset oli, 2007 jotain, niin silloin muuttui

esihistorian opiskelusta arkeologian opiskeluun. Se oli suuri muutos. Ja siinä muuttui sitten myös

tämä arkeologian opintojen luonne, että silloin siitä tuli myös tällaista, voisi sanoa ehkä

huomattavasti kansainvälisempää siinä mielessä että se miellettiin ja ymmärrettiin tämmöiseksi

kansainväliseksi tieteeksi huomattavasti voimakkaammin kuin mitä aikaisemmin, vaikka

aikaisemmin oli opiskeltu eri maiden esihistoriaa niin siitä huolimatta se muutos oli suhteellisen iso.

[40:35-41:10] Laatikainen: Aivan. Sitten oli varmaan vaikuttanut näihin uusiin arkeologian

opiskelijoihin, tämä uudemman sukupolven arkeologinen kiinnostus, että onko miten aiempaa

enemmän esimerkiksi just halua kansainvälistyä, esimerkiksi onko eroa niin sanotusti vanhemmalla

ja nuoremman sukupolven välillä tässä, kiinnostuksen kohteilla ja juuri tällä että haluaisiko tämä

nuorempi sukupolvi arkeologeja, ovatko ne enemmän kiinnostunut Suomen ulkopuolisista kohteista

vai?

[41:10-43:44] Halinen: No voi sanoa että aina on ollut niitä ketkä ovat olleet kiinnostuneita

Suomesta tai Suomen ulkopuolisista asioista mutta vaikea sanoa että onko niitä nykyään enemmän

kuin aikaisemmin. Nykyään on helpompi lähteä siksi että järjestelmät ovat rakennettu niin että on

helpompi lähteä. Aikaisemmin piti tehdä huomattavasti paljon enemmän päästäkseen ulkomaille ja

kaikki tällaiset opintotukijärjestelmät olivat erilaisia.

Silloin kun minä opiskelin niin sai murto-osan rahasta opintotukena, kaikki muu oli lainaa, kun taas

sitten 90-luvulla suurempi osa oli opintotukea ja lainaa ei tarvinnut ottaa välttämättä ollenkaan.

Sitten kun lähti ulkomaille oli mahdollisuus saada opintotukea ulkomaillekin ja järjestelmät ja

vaihtojärjestelmät kehittyivät 90-luvulla sillain että tästä tuli tämmöistä, sanotaanko

järjestelmällisempää ja kansainvälistä opiskelijauraa ja tiedemiesuraa suunnitteleville hyvin

järjestelmällisempää ja oli helpommin mahdollista kuin mitä aikaisemmin. Se oli organisoidumpaa

ja valtiovallan ja yliopistomaailman kautta, että sitä ei oltu pidetty niin tärkeänä ja merkittävänä

aikaisemmin. Se oli enemmänkin yksilöiden ratkaisu ja yksilöt tekivät niitä omia ratkaisujaan ja

menivät ulkomaille jos menivät. Nykyään se on ollut sitten helpompaa ja ylipäätäänkin EU on

vaikuttanut sitten myös tähän liikkuvuuteen ja miten eri yliopistoihin pääsee ulkomaille. Että

viimeiset kaksikymmentä vuotta se on ollut sillä tavalla helpompaa. Myös EU:n johdosta on ollut

helpompaa että on ollut nämä erilaiset erasmus- ja kaikki muut järjestelmät luotu että Suomi on

päässyt niihin mukaan paremmin. Että se on mahdollista opiskelijoille enemmän.

[43:45-43:51] Laatikainen: Että mielenkiintoa on aiemminkin ollut olemassa mutta mahdollisuudet

ovat nykyään helpompia päästä toteuttamaan niitä.

[43:51-44:32] Halinen: Kyllä joo, että tavallaan se kuuluu ehkä enemmän arkeen kuin aikaisemmin.

Nykyään ei tarvitse enää niin paljon tehdä töitä sen eteen että pääsee ulkomaille. Aikaisemmin oli

kynnys ehkä isompi ja ehkä ei niin paljon lähtenyt sitten. Kyllä moni kävi ulkomailla mutta ne

olivat semmoisia lyhyitä visiittejä, tutustumis- tai sitten teki jotain siellä ulkomailla, opiskeli jotain,

tuli takaisin, oli ehkä vuoden vaihdossa ja tuli takaisin, ja jotain tämmöistä.

[44:33-44:35] Laatikainen: Että on ollut sitten–

[44:36-45:17] Halinen: Ei samalla tavalla. Ne olivat niin yksittäistapauksia silloin 80-luvulla ja

vielä 90-luvullakin, että ne eivät ole samalla tavalla jääneet mieleen kun sitten taas tiedän että on

2000-luvulla ja 90-luvun lopulta lähtien niin viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana

huomattavasti enemmän opiskelijoita ja jatko-opiskelijoita lähtenyt maailmalle ja sitten osa jatko-

opiskelijoista on jo niin kuin aikaisemmin sanoin niin väitellyt siellä maailmalla. Eli osa on

jäänytkin sinne sitten.

[45:17-46:00] Laatikainen: Joo. Sitten on just että näitä suomalaisia arkeologeja on paljon enemmän

päässyt ulkomaille ja tässähän on aina ajoittain mediassa suomalaisia arkeologeja jotka ovat

toimineet ulkomailla, esimerkiksi, mikähän se jokusia vuosia tässä sitten oli että – en nyt muista

tarkkaan kuka oli – Egyptissä oli muumion löytänyt suomalainen arkeologi, muistan että mainittiin

nimenomaan, että onko suomalaisilla arkeologeilla nykyään sitten kun mahdollista matkustaa niin

sitten enemmän tällaista näkyvyyttä myös, että...

[46:00-49:36] Halinen: Joo ja suomalaiset osallistuvat myös kansainvälisiin hankkeisiin, näin sitten

kansainvälisyydestä. Esimerkiksi Helsingin yliopistossa niin, unohdin mainita nämä egyptologian

assyriologian, niiden aseman koska tämä egyptologia oli pitkään semmoinen, siellä oli professori,

henkilökohtainen professuuri, tuo Rostislav Holthoer. Silloin egyptologia ei ollut mikään kauhean

vahva kansainvälisesti ja opiskelijat jotka opiskeli sitä niin ne olivat yksittäisiä. Sama juttu sitten

Parpolan aikaan assyriologiassa... Mutta sitten myöhemmin Holthoer jäi eläkkeelle niin sitten

professuuri lakkasi ja taisi lakata myös tuossa assyriologiassa. Siellä sitten tämä Toivari-Viitala,

nimi on vähän hakusessa mutta joka tapauksessa egyptologian dosentti, hän on opiskellut tuolla

ulkomailla egyptologiaa ja tullut sitten Suomeen tekemään akateemista uraa sillä. Mutta kun

oppituolia ei täältä saa niin se on ollut sitten tämmöistä tilapäisempää ja osapäiväisempää, sitten on

ollut hankala rakentaa siihen kauhean vahvoja hankkeita ja sitten jos käy niin että maassa tulee

levottomuuksia niin jos ei Syyriaan tai Jordaniaan tai Egyptiin pääse muutamaan vuoteen niin siinä

helposti lakkaa koko hanke ja opiskelijat vetäytyvät tekemään jotain muuta.

Kyllä tuossa silloin kun minäkin olin tuossa arkeologianlaitoksella yliopistolehtorina niin silloin

tarkastin jonkun egyptologian gradun ja tämmöistä. Siinä oli yhdessä vaiheessa semmoinen buumi

että egyptologia oli nousemassa vahvasti. Ne tekivät siellä kenttätöitäkin ja tällä tavalla, että siinä

oli egyptologia vahvasti nousussa, mutta sitten en tiedä oliko näiden levottomuuksien takia vai

minkä takia se alkoi hiipumaan. Osa niistä lähti sitten tekemään muita hommia. Tietysti

egyptologian avulla ei välttämättä kovin vahvaa elantoa saa, tai ainakaan kovin moni, niin se voi

vaikuttaa sitten siihen että miten jäädään alalle tai hakeudutaan muualle. Että nämä ovat semmoisia

kysymyksiä mihin vaikuttaa ihan tämä arkipäivän realismi että pystyykö hankkimaan elantoa vai ei.

[49:36-50:27] Laatikainen: Selvä, tottahan se on. Ja sitten tässä oli justiinsa kun aloittelin tätä työtä

niin kuulin sellaisen tarinan tai jutun jostain tämmöisestä ulkomaalaisesta tutkijasta joka oli tullut

Suomeen ja oli todennut että suomalainen arkeologia keskittyisi enemmän nimenomaan tulosten ja

löytöjen arkistointiin ja listaamiseen, ja sitten se varsinainen arkeologinen tutkimus joka siitä alkaisi

niin olisi sitten jäänyt pois, niin kuin että suomalaiset lopettaisivat tutkimuksen silloin kun se olisi

varsinaisesti alkamassa, tämä arkeologinen tutkimus niiden löytöjen taustalla sitten jäisi

vähemmälle, keskittyisi enemmän listaamaan mitä on löytynyt ja mistä ja miten. Oletko samaa

mieltä tämmöisen ajatuksen kanssa?

[50:28-54:13] Halinen: No tuo on yksi puoli kokonaisuutta. Meillä on akateeminen arkeologia ja

meillä on myös Muinaismuistohallinto ja molemmat tekevät myös kaivaustutkimuksia. Osittain tuo

pitää paikkansa siinä mielessä että osittain tuo hallinnollinen arkeologia eli aikaisemmin puhuttiin

pelastuskaivauksista, nykyään enemmänkin sitten tilaustutkimuksesta tai toimeksiantotutkimuksesta

niin se jää usein siihen raporttien tekoon ja luettelointiin, kun taas... Mutta sitten osa siitäkin

aineistosta päätyy myös ihan tieteellisen tutkimuksen piiriin. Se vähän riippuu siitä että onko se

semmoista aineistoa joka antaa mahdollisuuden viedä asiaa eteenpäin. On osittain sellaisia

tutkimuksia jotka ovat niin pienialaisia ja sellaisia että niistä ei kauhean paljoa tutkimusta aikaiseksi

saa. Mutta on olemassa sitten myös tämä yliopistomaailma; opinnäytteet, yliopistotutkimukset,

projektien tutkimukset... Kyllähän ne tavoittelevat myös sitä tieteellistä tutkimusta ja tehdä, niin

kuin sanoin suomalaiset ovat mukana myös kansainvälisissä hankkeissa tavoitteina tutkia ja

analysoida sitä aineistoa joka meillä on.

Sillä tavalla ei ole jäänyt pelkästään siihen luetteloimiseen, se on yksi puoli ja yksi osa sitä, koska

kyse on aika paljon rahasta. Tällä hetkellä kenttätutkimuksiin on rahaa lähinnä

pelastuskaivauksissa, akateemiseen tutkimukseen on hirveän hankala saada rahoja ja jos saadaan

rahoja niin ne on niin pieniä että kauhean isoja tutkimuksia ei pysty toteuttamaan. Että se on vähän

semmoinen että mikä se syy on, onko syynä suomalaisen arkeologian luonne ja sen ominaispiirre

vai resurssipula. Mutta sitten taas tämmöinen aineistojen analysointitutkimus ja semmoinen

pidemmälle menevä tutkimus, kyllähän sitä tehdään. Ne on kolme yliopistoa. Norjassa on enemmän

kuin kolme, Ruotsissa on toistakymmentä, niin kyllä se on resurssikysymys osittain.

Mutta kyllä se osittain pitää paikkansa mutta ei ihan noin synkkä kuva kuitenkaan, sanotaanko näin

että ulkomaalaisen olisi kannattanut puhua vähän laajempien piirien kanssa kuin pelkästään yhden

tai kahden arkeologin kanssa.

[54:14-54:36] Laatikainen. Selvä. Sitten kun tässä on paljon ollut just tätä kehityksen ja miten se on

muuttunut menneisyydessä niin tässä sitten lopuksi vähän sitten tulevaisuudenkuvaan, että miten

näkisit sitten suomalaisen arkeologisen tutkimuksen tulevaisuuden kehityksen kansainvälistymisen?

[54:37-55:09] Halinen: Kaikki on kiinni aika paljon siitä että säilyykö meillä kolme yliopistoa.

Tietysti sitten myös se että onko miten sitten arkeologiaa saada muihin yliopistoihin, nykyään on

hirveä hankala saada mitään ylimääräistä tai esimerkiksi jos Joensuun yliopistossa on aineopinnot

niin milloin siellä on ollut viimeksi perusopinnot, milloin viimeksi ollut opetusta.

[55:09-55:16] Laatikainen: Ei siellä kyllä ole, sielläkin on vähentynyt. Nykyään sielläkin on

itseopiskelua melkein koko arkeologia.

[55:16-55:33] Halinen: Minä olen ollut siellä, olen ottanut tenttejä vastaan kymmenen vuotta siellä,

tiedän mitä se Joensuussa oli. Pari kertaa kävin pitämässä siellä joskus luennon. Kyllä se aika

vähäistä on ollut.

[55:33-55:41] Laatikainen: Kyllä on tosi vähäistä ja tuntuu että siellä tämä kontaktiopetus, luento-

opetus vähenee koko historian puolella koko ajan.

[55:45-58:44] Halinen: Sanotaanko myös näin että jos ne arkeologit jotka ovat valmistuneet, jos ne

saa pitää työpaikkansa ja pystyy pysymään alalla, siis sillain että pystyy hankkimaan elantonsa

Suomessa, niin silloin tulevaisuutta on. Mutta jos arkeologit joutuvat hakeutumaan muihin

tehtäviin, muille aloille että hankkii elantonsa muualta niin siinä on vaikea pitää yllä sitä

kansainvälistä kehitystä. Että kyllä ne menee siinä, tietysti meillä kaikilla on omat kontaktit,

kansainväliset kontaktit lähialueille, niin kuin tunnen arkeologeja ja on kontakteja niihin, tuota,

Venäjän, Viron, Ruotsin, Norjan... Sitten on ne Brittein saaret. Jonkun verran Kanadaan.

Tämmöisiä, sitten Amerikastakin tunnen, ei varsinaisesti kontakteja ole tällä hetkellä sinne kun ei

ole mitään hanketta mutta silloin tuossa jokunen vuosi sitten oli yhteisiä projekteja. Silloin oli

kontakteja myös tuonne USA:n puolelle. Jokaisella on enemmän tai vähemmän niitä ja mikäli saa

pysyä alalla ja tehdä töitä alalla ja mikäli se työkuva liittyy enemmän tai vähemmän tutkimukseen

niin sitä enemmän on kansainvälisiä kontakteja. Että siitä se on kiinni aika paljon ja mikäli ihmiset

joutuvat lähtemään pois tältä alalta ja vähentämään tutkimuksen tekemistä niin kyllä ne

kansainväliset kontaktitkin vähene.

Se on ihan luonnollinen kehitys että jos ei ole tarvetta lähteä tai olla yhteydessä

ulkkariarkeologeihin niin ei niitä kontakteja tule pidettyä yllä, ellei kyse ole henkilökohtaisista

ystävyyssuhteista joita myös syntyy tässä vuosien varrella ja on syntynyt vuosien varrella, että

monelle on tullut ihan tällaisia henkilökohtaisia ystävyyssuhteita. Ne sitten säilyy vaikka projektit

loppuu ja vaikka sitten siirtyisi toiselle alallekin kontaktit säilyy. Mutta ne ei ole enää arkeologisia

kontakteja sitten. Ne muuttaa luonnettaan. Mutta, resurssikysymys. Jos ne vähenevät niin vähenevät

kontaktitkin.

[58:45-58:47] Laatikainen: Joo, eli aika epävarma tulevaisuus on.

[58:47-58:58] Halinen: Sähköposti tai sähköinen ylläpito on helppoa nykyään mutta jos ei ole syytä

ylläpitää...

[58:59-59:00] Laatikainen: Niin ei ole niitä arkeologisia kaivauksia.

[59:00-59:11] Halinen: Niin, koska jos leipätyö vie kahdeksan tuntia päivästä niin harva viitsii sen

jälkeen enää olla yhteydessä.

[59:11-59:19] Laatikainen: Aivan. Mutta joo, tässäpä tämä oikeastaan taitaisi nyt olla tämä

haastattelu. Kiitos paljon, ja--

[59:19] Halinen: Kiitos.

[59:19-59:32] Laatikainen: --tästä sitten jatkan eteenpäin näiden tulosten kanssa. Kiitoksia

haastattelusta ja hyvää jatkoa vain!

[59:32] Halinen: Kiitos itsellesi.

Liite 3. Mika Lavennon haastattelu



Haastattelija: Jenni Laatikainen Haastateltava: Mika Lavento

Keskiviikko. Helsingin yliopisto.



[00:05-00:12] Laatikainen: Keskiviikko 17.5.2017 kello on, mitäs se olikaan, lähemmäs kolme.

[00:12-00:14] Lavento: Viittätoista vailla.

[00:14-00:56] Laatikainen: Joo. Ja täällä paikalla Jenni Laatikainen Itä-Suomen yliopiston

opiskelija ja arkeologian tutkija Mika Lavento. Aihehan on tämä suomalaisen arkeologian

kansainvälistyminen 1970-luvulta 2010-luvulle. Ja minä jos nyt tästä aloitan niin aluksi näin pari

sellaista yleistä kysymystä mitkä minulle itselleni heti kysyttiin kun tämän aiheen tai tämän gradun

aloitin, niin ensinnäkin että tällainen yksinkertainen; miten määrittelisit arkeologian?

[00:59-01:19] Lavento: Arkeologia on monipuolista tieteellistä tutkimusta, siis käytännössä

monitieteellistä tutkimusta jonka avulla saadaan selville menneen ajan ihmisen toiminnasta

monenlaista tietoa.

[01:20-01:29] Laatikainen: Aivan. No tästä jos sitten toiseen termiin niin miten tämän

kansainvälisyyden määrittäisi?

[01:30-01:50] Lavento: No kansainvälisyys on jonkinlaista rajatonta toimintaa, rajoilla ei ole paljoa

merkitystä, pikemminkin merkitystä on sillä että yhteistyö toimii.

[01:51-01:57] Laatikainen: Eli ajattelisi että valtion rajat ylittäviä yhteistöitä.

[01:57-01:58] Lavento: Tietenkin.

[01:58-02:22] Laatikainen: No sitten jos lähdetään näistä kahdesta liikkeelle niin sitten voisin

aloittaa ihan sellaisella että omia näkemyksiä sille että mitkä tekijät olisivat vaikuttaneet tähän

suomalaisen arkeologisen tutkimuksen kansainvälistymiseen 70-luvulta alkaen? Omia näkemyksiä

tähän? Onko tässä miten suurta muutosta?

[02:23-02:55] Lavento: No ensinnäkin en tunne 70-lukua, en ole niin vanha vielä. No varsinaisesti

80-luvulta aloin tuntea jonkun verran sitä. Mutta siihen on vaikuttanut varmaan sellaiset asiat että

on tehty aktiivisemmin työtä ulkomailla ja sitten siihen on vaikuttanut Neuvostoliiton hajoaminen.

[02:55-03:10] Laatikainen: On tainnut Neuvostoliiton ja sitten Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän

kanssa 90-luvulla yhteistyö olla aika vahvaa silloin?

[03:14-03:55] Lavento: Ilmeisesti silloin kun Neuvostoliiton kanssa tehtiin yhteistyötä se oli hyvin

muodollista, silloinkin oli toimintaa. Sellainen yhteistyöseminaari on edelleen olemassa. Se

kokoontuu nyt seuraavan kerran Novgorodissa. Siellä on muutamia samoja ihmisiäkin kuin

aikaisemmin. Sen lisäksi on tullut kaikenlaista muuta toimintaa, voimme tietysti tehdä helpommin

asioita nyt kuin silloin.

[03:55-03:57] Laatikainen: Joo eli onko se niin kuin vapautunut tuo tutkimus?

[03:57-04:06] Lavento: On ja sitten tietysti monia maita on syntynyt, esimerkiksi kaikki Baltian

maat ovat syntyneet, ei niitä ollut aikaisemmin.

[04:06-04:48] Laatikainen: Sekin on totta kyllä ja sitten tässä... No miten sitten ajattelisit 90-luvulla

ja näin sitten että jos lähdettäisiin ajattelemaan niin tämä teknologinen ja metodologinen kehitys,

olisiko Suomi tässä sitten miten ollut muiden maiden kanssa ajan tasalla vai olisiko Suomi tullut

sitten vähän jälkijunassa tässä arkeologisen tutkimuksen teknologiassa tai metodologiassa? Vai

onko se sitten ollut samalla ajan tasalla?

[04:49-05:10] Lavento: Kuvittelen että me ollaan ainakin pystytty seuraamaan sitä mitä tapahtuu.

Meillä ei olla pystytty täällä varsinaisesti kehittämään suuria keksintöjä. Meidän ongelma on se että

meillä on hyvin pieni tämä toimijakunta.

[05:10-05:23] Laatikainen: Aivan, se on totta. Täällähän on että muihinkin Pohjoismaihin

verrattuna vähän yliopistoarkeologiaa, onko näitä kolme.

[05:23-05:24] Lavento: Kolmessa paikassa.

[05:24-06:39] Laatikainen: Kolmessa paikassa toimii. Sehän se tietysti on että resurssit ja tutkijat

vähemmällä. No jos tästä sitten tästä ruvetaan miettimään tätä kielelliseltä puolelta niin tämä saksa

oli vielä 70-luvulla ulkomaankielenä hyvin vaikuttava että aineiston perusteella mitä katsoin niin

siellä oli että suomi ja ruotsi olivat nämä ylivoimaiset tutkimuskielet näissä artikkeleissa ja sitten oli

saksa vielä 70-luvulla hallitseva ulkomaalainen kieli mutta sitten hyvin nopeasti tämän jälkeen alkoi

englanti ottaa ohi. Englanti sitten syrjäytti saksan näissä lähdetiedoissa niin olisiko tässä sitten

mahdollista esimerkiksi kielellisesti tämä koulutuskielen muutos, aikoinaanhan varmaan saksa ollut

enemmän koulutuskielenä?

[06:40-07:16] Lavento: Aikaisemmin lukioissa opetettiin sitä kieltä ja moni osasi sitä, ei ehkä

niinkään englantia. Sitten kun tilanne muuttui 60-luvulta lähtien niin se alkoi muuttua

yliopistoissakin. Sitä kautta se on tietenkin myös tullut tänne ja tietenkin Saksa noin valtiona on

menettänyt merkitystään toisen maailmansodan jälkeen heti.

[07:17-07:45] Laatikainen: Olisiko tässä sellaistakin taustalla että esimerkiksi Englannista tai täältä

tullut sitten sellaista tutkimusta tai suuntauksia Suomeen joista sitten on että englannin kieli on

noussut sitten tärkeämmäksi? Olisiko se aihepiireittäinkin vaikuttanut?

[07:45-08:07] Lavento: No se on väistämätöntä että kun jotain kieltä osaa niin sieltä päin sitä sitten

tulee. Mehän ei tiedetä tai tiedetään aika vähän että mitä Saksassa ja mitä Manner-Euroopassa

tapahtuu, vähän yllättävää mutta...

[08:07-08:17] Laatikainen: Aivan eli onko sitten nykypäivänäkin että onko se tuonne Manner-

Eurooppaan vähäisempi sitten...

[08:17-08:40] Lavento: No on hyvinkin, jonkun verran sitten on joillakin kiinnostusta esimerkiksi

Ranskaan mutta se edellyttää sitten että osaa sitä kieltä. Tai sitten jopa niin että jos haluaa tietää

Pohjoismaiden arkeologiasta niin on syytä osata ruotsia.

[08:40-09:17] Laatikainen: Se on kyllä totta. No jos ajatellaan näitä kieliäkin niin olisiko sitten tässä

että voisiko ajatella että eristääkö suomen kieli suomalaisen arkeologisen tutkimuksen miten

pahasti, tuossa oli aiemmin sellaista ajatusta että suomenkielinen tutkimus ja suomenaiheiset

tutkimukset niin niillä ei olisi niin kiinnostusta kansainvälisillä...

[09:17-09:52] Lavento: Se on varmaan että suomen kieli on vaikea kieli. Sinänsä nyt jos ollaan

nykypäivän tutkimustilanteessa niin suomalaiset julkaisee yliopistotason tutkimuksia pääosin

englanniksi. Eli ne jotka ovat kiinnostuneita asiasta niin kyllä ne suhteellisen helposti tietoa saa.

Mutta se on sitten eri asia että onko ne kiinnostuneita.

[09:52-10:22] Laatikainen: Joo. Eli olisiko sitten niin että ei ole kiinnostusta suomenkielistä

tutkimusta kohtaan että ei muut maat esimerkiksi käännätettäisi niitä tutkimuksia eri kielille? Eli

onko se niin että jos haluaa suomalaista tutkimusta nostaa esille kansainvälisesti niin sen on pakko

oltava esimerkiksi juuri englanniksi? Jos haluaa mielenkiintoa?

[10:23-10:30] Lavento: No tietysti riippuu vähän mistä he tulevat mutta aika vähän heidän tarvitsee

lopuksi käännätyttää.

[10:30-10:33] Laatikainen: Eli suomalaiset itse ovat aktiivisesti..?

[10:33-11:04] Lavento: Tietysti täällä on joitain keskeisiä asioita mitä pitäisi olla englanniksi

esimerkiksi tuollainen yleisesitys maan esihistoriasta mitä ei kumma kyllä ole englanniksi, on kyllä

suomeksi ja on kyllä ruotsiksikin mutta... Se on ollut kustantajista kiinni eli he ajattelee etteivät he

saa voittoa siitä.

[11:04-11:12] Laatikainen: Eli se on ihan että ajatellaan ettei kiinnostus riittäisi, niinkö?

[11:12-11:14] Lavento: No siitä kai se johtuu.

[11:15-11:50] Laatikainen: Selvä. No sitten jos just näin Suomesta käsin niin jos lähdettäisiin tästä

tätä kehitystä miettimään niin kuinka paljon ajattelisit että suomalainen arkeologia on sitten levinnyt

maailmalle, suomalainen arkeologinen tutkimus? Jos otetaan esimerkiksi vaikka kun nykyään on

paljon kansainvälisesti tunnettuja suomalaisia tutkijoita.

[11:50-12:03] Lavento: Ei, tilanne on se että arkeologeja on maailmalla suhteellisen paljon että ei

ole mitenkään helppoa olla tunnettu.

[12:03-12:20] Laatikainen: Aivan. Ei sitten ole niin kuin että... Muissa maissa ei tunneta käsitettä

suomalainen arkeologia?

[12:23-12:29] Lavento: Kyllä he siellä varmaan tiedetään että täällä on niitä mutta se ei ole kovin

keskeisimpiä asioita.

[12:29-13:02] Laatikainen: Aivan. No sitten jos mietitään niitä arkeologeja jotka on sitten paljon

vaikuttanut tähän kehitykseen niin, esimerkiksi just näitä kuin Ari Siiriäinen on yksi merkittävimpiä

niin... Hänen vaikutuksensa tähän suomalaisen arkeologian kansainväliseen tutkimukseen, että

miten sinä itse näkisit hänen merkityksensä?

[13:03-13:12] Lavento: Hän on ollut ehkä oleellinen sillä tavalla että hän on tehnyt luonnontieteiden

kanssa yhteistyötä.

[13:16-13:18] Laatikainen: Joo eli se on sitten...

[13:21-13:32] Lavento: Teki myös sitten tutkimusta Afrikassa ja Etelä-Amerikassakin. Jos näitä

ottaa esille niin kyllä ne on hyödyllisiä.

[13:32-13:56] Laatikainen: Aivan. Osaisitko sitten kertoa jostain niin kuin nyt tämmöisistä

kansainvälisistä, esimerkiksi 2000-luvun, joissa on mukana sitten suomalaisia, kansainvälisiä

projekteja ja tämmöisiä? Onko jotain sellaisia merkittävimpiä?

[14:00-14:40] Lavento: No 2000-luvulla on ehkä joitakin sellaisia näkyviä hankkeita ollut tuossa

nyt. Yksi esimerkki siitä on tämä Petran tutkimus joka on nyt hiljattain päättynyt. Tästä on nyt

kolme kappaletta tallessa tossa. Eli tähän on paljon saatu rahoitusta että tää on onnistunut siinä

mielessä hyvin.

[14:41-14:46] Laatikainen: Aivan joo. Eli on suomalaisia mukana tämmösissä...

[14:46-14:49] Lavento: Ei ole mukana vaan suomalaiset ovat tehneet.

[14:49-15:05] Laatikainen: Niin, suomalaiset, aivan. Sitten onko tämä kansainvälisesti sitten myös

yhteistyö minkälainen muiden maiden kanssa? Että sehän on kasvanut nyt sitten niin esimerkiksi...

[15:05-15:09] Lavento: Sitä tehdään jatkuvasti.

[15:10-15:32] Laatikainen: Joo, onko sitten esimerkiksi kun katsoo tuota arkeologista kehitystä niin

aluksi on ollut hyvin Venäjän ja Pohjoismaiden kanssa yhteistyötä ja nyt sitten oisko enemmän

levinnyt Eurooppaan nyt sitten ja Aasiaan, tälleensä? Lähi-itään tai tämmöistä niin..?

[15:32-15:53] Lavento: No siis Lähi-idässä on tehty nyt aktiivisesti 2000-luvulla, 1990-luvulla.

Sitten tietysti kun Venäjä vapautui niin siellä on tehty aktiivisesti.

[15:54-16:09] Laatikainen: Joo, se on nimenomaan niin paljon noussut esiin näitä että Venäjän

kanssa tehtyä yhteistyötä on kyllä näkynyt aineistossa, näissä tutkimuksissa.

[16:10-16:25] Lavento: Sitten Baltian maiden kanssa. No niiden kanssa on ollut yhteisiä hankkeita

ja sitten myöskin seminaareja järjestetään jatkuvasti.

[16:25-17:07] Laatikainen: Joo että se on niin kuin jatkunut. No jos sitten mietitään tätä kehitystä

arkeologian opetuksen kannalta niin näetkö että arkeologian opetuksessa esimerkiksi

yliopistotasolla ja näin, onko siinä ollut muutosta aihepiireiltä esimerkiksi? Onko ne enemmän

nykyään kansainvälisiä aiheita mitä opetetaan yliopistossa vai onko se aina ollut kansainvälisesti

suuntautunutta opetusta vai enemmän Suomeen pohjautuvaa?

[17:07-17:55] Lavento: No... Tämä on sinänsä muuttanut jonkun verran muotoaan että oppiaine

silloin kun tää perustettiin 20-luvulla sen keskeistä oli nimenomaan Suomi ja suomalaisten

hakeminen ja sitten se on muuttunut niin että keskeistä on oikeastaan mikä hyvänsä, että nyt meillä

on kaikki tavallaan kiinnostavaa. Mulla viimesin gradu mitä tänään käsittelin oli egyptologiasta.

[17:55-18:00] Laatikainen: Joo, eli on niin kuin että tarjonta ja tämmöinen on niin kuin muuttunut.

[18:00-18:05] Lavento: Kyllä, et se on mistä tahansa maailmasta.

[18:08-18:46] Laatikainen: Jos aatellaan sit myös näiden opiskelijoiden näkökulmasta niin onko

tässä niin kuin esimerkiksi jos nyt ruvetaan jaottelemaan vanhempaan tai nuorempaan sukupolveen,

niin onko nämä uudemmat opiskelijat niin onko heillä niin kuin mielenkiinto, voisko nähdä

muutosta että onko opiskelijoilla enemmän mielenkiintoa kansainvälisemmille alueille kuin

Suomen sisäisiin tutkimukseen, vai onko se aina ollut tasapuolista tai muuttunut tässä?

[18:47-19:13] Lavento: No ehkä he ovat kiinnostuneempia lähtemään muualle ja kyllähän aika

monet lähtevät opiskelemaan jossain vaiheessa ulkomaille, oiskohan joka neljäs tai kolmas

opiskelija joka lähtee täydentämään opintojaan jonnekin.

[19:15-19:42] Laatikainen: Oisko tähän syynä sitten esimerkiksi suomalainen arkeologinen,

sanoiskohan että tämmöinen resurssi- tai rahoituspula että niitä töitä pitäisi etsiä enemmän

ulkomaita että suomessa ei niin suuri työllistyminen olisi siellä arkeologien puolella?

[19:42-20:12] Lavento: No ehkä sekin tää... arkeologia on hyvin mutkikas ala, hyvin monipuolinen,

että voi kouluttautua monentyyppiseksi osaajaksi ja jos valitsee jonkun erikoisalan niin tarvitsee

saada sen alan koulutuksen ja sen koulutuksen saaminen täällä ei välttämättä aina onnistu.

[20:12-21:22] Laatikainen: Aivan että se on sitten haettava ulkomailta se... No jos sitten ruvetaan

miettimään tätä suomalaista arkeologista tutkimusta itsessään niin kun minä aloitin tämän pro

gradun niin minä kuulin jutun ulkomaalaisesta tutkijasta joka oli tullut Suomeen ja todennut sitten

että suomalainen arkeologia keskittyisi enemmän sitten löytöjen ja esimerkiksi kaivaustulosten

luettelointiin ja listaamiseen kuin siihen itse arkeologiseen tutkimukseen joka alkaisi siitä. Eli

oletko miten samaa mieltä tämän väitteen kanssa siten että keskitytäänkö Suomessa enemmän niihin

löytöjen raportointiin kuin siihen löytöjen jälkeiseen tutkimukseen?

[21:23-22:10] Lavento: Tuota... On se varmaan sikäli totta että täällä koulutuksessa on painotettu

sitä että osaa tehdä sen arkeologin työn. Täällä on ainakin Helsingissä korostettu kenttäkoulutusta

ehkä ei niinkään sitä luettelointia että ihminen pystyy tekemään kaivauksen itse sitten kun

valmistuu.

[22:10-22:23] Laatikainen: Aivan joo että on niin sanotusti rahkeet siinä sitten, jo siihen

kaivaukseen.

[22:23-22:30] Lavento: Että sen jälkeen kyllä tietysti pystyy tekemään monenlaisia asioita jos nämä

hallitsee.

[22:31-23:09] Laatikainen: Että se on kyllä totta että sitten kaivauksen on saanut, kun sen osaa niin

sieltä voi sitten tutkimusta lähteä harjoittamaan. Tästä nousee mieleen sitten että onko suomalaisilla

tutkijoilla mielenkiinto enemmän siinä löydetyssä materiaalissa kuin siinä empiirisessä

tutkimuksessa sen ympärillä?

[23:10-23:42] Lavento: Siis nyt varmaan eri yliopistoilla on tässä erilaisia näkökulmia ja uskon että

esimerkiksi Oulussa painotetaan enemmänkin antropologiaa ja saattaa olla että siellä on kenttätöitä

huomattavasti vähemmän. Mutta parempi etten sano tästä sen enempää että voit tutustua itsekin

asiaan enemmän.

[23:42-24:37] Laatikainen: Joo, voin tutustua ja tutkia että nehän varmaan on että oon huomannut

että näillä eri yliopistoilla on hyvin erilaiset lähtökohdat tai erikoistumiset tässä arkeologiassa. Jos

nyt sitten vielä mietitään tuota kansainvälistymistä niin miten ajattelisit tuota suomalaisen

arkeologian tulevaisuutta? Tässä on noussut esimerkiksi esiin sitä että kansainvälistyminen

hidastuisi resurssi- ja rahoituspulan takia mutta miten sitten itse näkisit suomalaisen arkeologian

tulevaisuuden että jatkuuko se kansainvälistyminen?

[24:37-24:46] Lavento: No miksi se ei jatkuisi. En näe siinä mitään ongelmaa.

[24:47-25:07] Laatikainen: Aivan. On puhuttu esimerkiksi sitä että jos ei arkeologian töihin sitten

pääse niin sitä kautta ei pystyisi sitten kansainvälisiä kontakteja luomaan...

[25:09-25:39] Lavento: Nythän on että ainakin jotkut, en tiedä kuinka paljon heitä on käytännössä,

mutta jotkut opiskelijat sen takia ettei täällä ole töitä lähtevät Norjaan koska se on maa jossa saa

hyvä palkkaa ja siellä tarvitaan ihmisiä jotka osaavat tehdä kenttätöitä.

[25:39-25:47] Laatikainen: Joo että eli se olisi sitten just tämä suomalainen kenttäosaaminen olisi

arvostettua.

[25:47-25:51] Lavento: Siitä on siis hyötyä näin ollen.

[25:51-26:07] Laatikainen: Elikkäs sinun mielestäsi sitten kansainvälistyminen jatkuisi ihan että jo

vaikka näiden ulkomaille lähtevien, ettei siinä ole estettä...

[26:07-26:26] Lavento: No ei, siis täältähän kyllä lähdetään erilaisiin seminaareihin,

symposiumeihin ja muihinkin mutta tietysti pitää toivoa että hallitus tulee järkiinsä.

[26:27-26:58] Laatikainen: Se on vähän että ei näin historiapuolelle ja arkeologiapuolelle tule

rahoitusta ja arvostusta nykyään niin se voi vähän hankaloittaa nimenomaan tätä Suomessa

työllistymistä. Mutta tässä sinällään mulla nämä kysymykset ovat tässä että olisiko sinulla itsellään

jotain mietintöjä suomalaisen arkeologian kansainvälistymisestä?

[27:00-27:09] Lavento: No meillä ei ole mitään puhetta ollut nyt klassisesta arkeologiasta, en tiedä

kävitkö haastattelemassa ketään?

[27:10-27:26] Laatikainen: Enpä ole varma nyt... Olen tässä haastatellut tässä aiemmin tuota Petri

Halista ja tätä Georgia niin... Olisiko siltä puolelta sitten mitä..?

[27:26-27:42] Lavento: No se on nimenomaan arkeologiaa joka on jo luonnostaan kansainvälistä

siinä mielessä että siellä kaikki tehdään muualla joko Kreikassa tai Roomassa.

[27:42-27:53] Laatikainen: Aivan, siitä taisi olla jo puhetta tuossa Georgin kanssa että kun on tämä

antiikin ja klassinen arkeologia nimenomaan että sinne on kiinnostusta ollut.

[27:53-28:01] Lavento: Kyllä on, meidän opiskelijat siellä tekevät työtä.

[28:03-28:18] Laatikainen: Onko sitten ollut paljon esimerkiksi Aasiaan päin mielenkiintoa

arkeologiassa esimerkiksi opiskelijoiden keskuudessa että...

[28:18-28:43] Lavento: No ei ole ihmiset osanneet vielä olla kiinnostuneita, jonkin verran on ollut

Japani esillä mutta... Eipä ole muita, ehkä Australia vähän, en tiedä pidätkö sitä Aasiana.

[28:45-29:08] Laatikainen: Sehän on just sitä kun ainakin tuolla esimerkiksi tuolla Joensuun

yliopistossa on esimerkiksi Aasia jäänyt melkein kokonaan pois, että siellä Afrikasta on kurssia

mutta Aasia esimerkiksi, niin, voisiko tulevaisuudessa sinne sitten enemmän keskittyä?

[29:10-29:25] Lavento: No varmaan siis Japani tulee olemaan oleellinen, sehän on käytännössä ihan

tuossa nurkan takana. Venäjä on vaan välissä.

[29:25-29:40] Laatikainen: Se on kyllä totta varsinkin kun Japani on muutenkin maana, siihen on

ihmiset kiinnostunut tässä 2000-luvulla hyvin paljon Japanista niin...

[29:40-29:59] Lavento: Japanilaiset kävi itsekin täällä talvella, en tiedä puhuiko Petri Halinen siitä.

Täällä olivat ja mietittiin siinä yhteistoiminnanmuotoja.

[29:59-] Laatikainen: Aivan, eli yhteistyötä Japaninkin kanssa olisi sitten...

[30:00-30:18] Lavento: Ja nehän järjestävät kenttätöitä ja kutsuvat opiskelijoita että jos kiinnostaa

niin voin antaa tietoja niin voit lähteä sinne.

[30:18-30:39] Laatikainen: Se olisi kyllä aika mielenkiintoinen sinällään kun minä itse olen

miettinyt sitä Aasian arkeologiaa jos niin kuin erikoistuisin johonkin, tässä oli aiemmin Georg

puhui tässä että miten suomalaiset arkeologit erikoistuvat yleensä yhteen tiettyyn maanosaan, niin

minä itse olen...

[30:39-30:49] Lavento: No mutta sitten lähetän sinulle tiedot, annat sähköpostin, ai vitsi mullahan

on sun sähköposti.

[30:49-31:12] Laatikainen: Se olisi mielenkiintoista kun olen sitä Aasiaa ja Japania miettinyt. Mutta

tässäpä tämä taitaa olla tämä minun haastattelu että kiitän ja paljon oli oleellista tässä aineistoa jota

pääsen tässä sitten gradua varten tätä avaamaan. Kiitos kun suostuit!

aika avartaa katsetta suomalaisen arkeologisen tutkimuksen … · 2018-04-12 · toinen...

Documents