4/2004 4,00 €

William S. Burroughs • Matti RossiMarkku Aalto • Kirsi ReinikkaJohn Zerzan • Aki Salmela

4/2004

kerberos 2

Pää to im i t t a j a :

Timo Hännikäinen (timo.hannikainen@rovio.net)

To im i t u s s i h t ee r i t :

Esa Mäkinen (esa.makinen@rovio.net)

Aleksi Ahtola (aleksi.ahtola@rovio.net)

Ku s t an t a j a :

Antti-Veikko Salo (antti-veikko.salo@rovio.net)

To im i t u s , t i l a u k se t j a o so i t t e enmuu tok se t :

Kerberos / Timo Hännikäinen

Kämnerintie 7 E 38

00750 Helsinki

Puh. 050 535 2853

Sähköposti kerberos@rovio.net

Kestotilaus 16 € / vuosi

Määräaikaistilaus 17 € / vuosi

I r t onume ro t :

Akateeminen Kirjakauppa, Burning Books

I lmo i t u s h i nna t :

Kannatusilmoitus 20 €

Puoli sivua 40 €

Koko sivu 70 €

Ilmoitushintoihin lisätään arvonlisävero 22 %

www. rov i o . ne t / ke rbe ro s

Pääkirjoitus................................................................

Matti Rossi: Uusia runoja............................................

Janne Nummela: Skitsomontaasi..................................

William S. Burroughs: Sormi......................................

Timo Hännikänni: Sam Peckinpah – Eepikko,

eetikko ja runoilija.....................................................

Markku Aalto: Aina palaat ajatusteni ristiksi...............

Kirsi Reinikka: Halaaja..............................................

John Zerzan: Postmodernismin katastrofi (Osa II)........

Elokuvat...................................................................

Numeron henkilöt.....................................................

Kerberos on kulttuurilehti, jonka pääpaino on kirjallisuu-

dessa, mutta joka käsittelee myös muita aiheita (esim.

musiikki, elokuva, teatteri). Lehti toimii vapaana keskus-

telufoorumina, jossa kirjoittajat vastaavat itse käsityksis-

tään. Kirjoitusten sisältö ei sido julkaisijaa. Lehti ei vas-

taa aineistosta, jota se ei ole erikseen tilannut. Lehti ei

myöskään sitoudu kommentoimaan tilaamatonta aineis-

toa.

5 . v u o s i k e r t a . I l m e s t y y 4 k e r t a a v u o d e s s a .

I SSN 1457–8417

Ju l ka i s i j a : Kerberos-kustannus Ky

Pa i nopa i k ka : Copy-Set Oy, Helsinki

3

4

8

14

18

24

28

36

48

51

4/20043

Pääkirjoitus

Käsittelemme tällä kertaa aihetta, joka ei liiemmin ole ollut esillä Kerberoksessa: elokuvaa.Kun katsoo jo taakse jäänyttä ”äärimmäisyyksien aikakautta” eli 1900-lukua, herää kysy-mys, oliko elokuva tämän aikakauden merkittävin taidemuoto. Ainakin se oli ainoa vuosi-sadalla syntynyt kokonaan uusi itsenäinen taiteenlaji. Ja siinä missä esim. kuvataide ja kir-jallisuus alkoivat keskittyä pieniin asialle omistautuneiden piireihin, elokuva tavoittiennennäkemättömän laajan yleisön.

Elokuva on taidemuotona kaikkein totalitaarisin. Se vangitsee katsojan huomion paljonkokonaisvaltaisemmin kuin vaikkapa kirja, jonka voi aina laskea käsistään. Kun kirjalli-suus viettelee, elokuva ottaa väkisin. Harvat kirjalliset teokset aiheuttivat niin räikeitä japrimitiivisiä reaktioita kuin tietyt elokuvat. Kun elokuva ”Hurja joukko” esitettiin ensim-mäistä kertaa valkokankaalta vuonna 1969, katsojia poistui kesken näytöksen oksenta-maan, ja ensi-iltaa katsomaan tullut ohjaaja Sam Peckinpah pelkäsi joutuvansa yleisönlynkkaamaksi.

Nykyisin elokuvainstituutio lienee armeijan ohella ainoa tiukan hierarkian tyyssija, jossavalta on pienen ryhmän käsissä. Joku alan ihminen on verrannutkin elokuvantekoa so-dankäyntiin. Ohjaaja on kenraali, apulaisohjaaja vääpeli, kuvausryhmä ja näyttelijät tykin-ruokaa.

1900-luvun diktaattorit ja heidän propagandistinsa löysivätkin elokuvasta käyttökelpoisenvälineen. Mm. Stalin ja Franco kokeilivat siipiään elokuva-alalla, edellinen näyttelijänä jajälkimmäinen käsikirjoittajana. Vanhojen propagandaelokuvien mustavalkoiset asetelmatkiehtovat nykykatsojaa, eikä kyseessä ole välttämättä pelkkä kiinnostus kuriositeetteihin.Rehellisesti aivopesuksi tarkoitetut filmit tarjoavat kiintoisia vertailukohtia omaan aikaam-me, jonka propaganda on usein yhtä karkeaa mutta siistimmin peiteltyä. Kuten Aleksi Ah-tola arvostelussaan antaa ymmärtää, ne ovat myös esteettisempiä kuin Hollywoodiksi kut-sutun propagandaministeriön yhdenmukaistettu kaurapuuro.

Eilispäivän virallinen totuus on tämän päivän poliittista epäkorrektiutta. Niinpä arvoste-lemme tässä numerossa kirjojen asemesta kaksi maineeltaan kyseenalaista elokuvaklassik-koa. Nykykatsoja kiusaantuu katsoessaan D.W. Griffithin ”Kansakunnan syntyä” (johonkansikuvamme hilpeästi viittaa). Elokuva on vaikuttava, mutta kaikki eivät kehtaa nauttiasiitä, koska siinä esitetyt näkemykset ovat sopimattomia. Valppaan katsojan teos saa miet-timään, missä valossa oman aikamme kassamagneetit näyttäytyvät vuosikymmenten pääs-tä.

Helsingissä, 5.12.2004

Timo Hännikäinen

kerberos 4

Matti Rossi

Uusia runoja

Kriitikon nekrologi

Vihasi kirjailijoitaheidän epäluotettavuuttaan

Vihasi kirjallisuuttasen selittämättömyyttä

Rakasti varjoaansen tottelevaisuutta

Helsingin Sanomat

Kirjoitin mitä tahansa,aina halli haukkumassa:murajaa munaton musti,hampaaton lahkeiden repijä.

4/20045

Kirjallisuustoimittajan muotokuva

Vahtiiisännän liivintaskussa

haulikko kourassa

kun näkee oudon linnunlähtevän lentoon

ampuuenimmäkseen ohi

muttahauli tai pari osuu

ja tappaa

Kirjailijoiden maailmasta

Lammaslauma. Susi saapuu.– Kenet minä syön tänään? susi karjuu.– Tuon pässin jolla on yksi ainoa sarvi,lampaat mäkättävät. – Se kuvitteleeolevansa yksisarvinen. Myyttinen, nääs.

Susi loikkaa yksisarvisen kimppuun.Tämä jättää muotonsa kedolle,astuu askelen taakse ja katseleemietteliäästi kun susi katkoo hampaansasen kirjavaan, kierteiseen, kivenkovaansarveen. Myyttinen, nääs.

kerberos 6

Kunnianosoitus vapaakaupalle

ja Jonathan Swiftille

Huiluja lasten luista!Tukussa ja vähittäin.Vain taatuista etelän maistaeikä vain sieltä päin.

Kanelintuoksuisin kielinne laulavat itsestäänja outojen lintujen ääninne kertovat ihmeitään.

Missä paljon lapsia syntyy,myös nuorina kuollaan pois.Ken synnittä elää ja kuolee,se heljimmin huiluna soi.

Vain terveiden lasten luitahuiluiksi jalostetaan;tauteihin sortuneet raukatheti paikalla haudataan.

Tuloa reilu luukauppasuurille perheille tuo,se köyhyydestä ne nostaaja uskoa tulevaan luo.

Näin kauniisti eivät huilutedes kultaiset helistä voi;kuka tietää jos luissa näissäpikku enkelten laulu soi.

Luuhuilujen kysyntä kasvaa,luulinjoja meillä on monta,mutta prosessiin ei pääse yhtäänvainajaa siunaamatonta.

Luu siunattu, desinfioituja kliinisen puhtaasti soiva,mitä taitavimman eksoottisenmestarin luomus on oiva.

4/20047

Pörssihain valitus

Pörssissä myydään ilmaajota rahaksi väitetään;olin eilen miljonääri,nyt miljoonan pierun väärti,jos edes sitäkään.

kerberos 8

Janne Nummela

Skitsomontaasi

Ehkä skitsofrenia onkin tarttuvaa?– Aldous Huxley

Olen siirtymässä toiseen huoneeseen.– Matti Tiisala

Samalla kun kaikki on kahtia, on oikea javäärä, valo ja varjo, otsa on otsa, sydänlihas onsydän ja sydämenmuotoinen piparkakku virittääjouluilon. Siitä alkaen elät merkkienmaailmassa. Se joka elää merkkien mukaan onjo eksynyt ja riippuvainen selityksistä jaselitykset ovat kulttuuri.– Jouko Turkka: Aiheita

Rainer Werner Fassbinderin elokuvassaJenkkisotilas (Der amerikanische Soldat,BRD 1970) on eräs erityisen kiteytynytkohtaus:

Sälekaihtimin pimennetty huone, seinälläpystypiano ja flipperi rinnakkain. Jenkki-sotilas astuu huoneeseen, kotiinsa. Skitso-freeninen pianistiveli, palkkamurhaajavel-jeään mielipuolisesti palvova, puristaaportaissa portviinilasin murskaksi kämme-neensä. Tappajan hyvin kaunis äiti tapaileedrinkkilasi toisessa kädessä jotain Beetho-venin sonaatin sointua pianolla. Veli ehdot-

taa flipperiottelua tappajalle. Pelaavat sa-naakaan sanomatta. Tappaja lähtee. Velirojahtaa hervottomasti pianon koskettimis-tolle. Syntyy klusterivaikutelma. Kohtauson päättynyt.

Flipperi vai piano, kas siinä pulma. Flip-periltä pianolle, pianolta flipperille, käyelämämme polku. Zig zag zig zag flop(tyhjä) zig zag. Orgioista Chopinin suru-marssiin, nocturnosta massamurhaan, pe-dofiliasta Tristaniin.

Fassbinderin elokuvassa kaikki on kahtia.Tilat, jaksot, kohtaukset jakaantuvat kah-teen tunnelmaan, odottamiseen ja toimin-taan. Odottamisen musiikki on melankoli-nen nocturno, huilumusiikki. Toiminnanmusiikki on monotoninen Beatles-renku-tus.

Noidan puolustuspuhe

Carl Theodor Dreyerin elokuvan Vihanpäivä (Vredens dag, Tanska 1943) tapah-tumat sijoittuivat 1600-luvun Tanskaan,noitavainojen aikaan, tanskalaisen piispanlähipiiriin.

Vanhempaa naishenkilöä syytetään noituu-desta ja haureudesta. Naista kidutetaaninkvisition tiloissa tunnustuksen saamisek-si. Noidan puheesta syntyy selkeä vaikutel-ma kahteen eristettyyn mielentilaan jakau-tuneesta persoonallisuudesta.

Ensimmäinen tila on puhdas, vilpitön, pri-maarinen tila, lapsen puhtaalla äänellä Ju-malan armoa anova, valkoisesti valehtele-va, uskonnollinen, vakuuttava ja kirkas.

Toinen tila on paljastunut, häiritty, epätoi-voinen, röyhkeästi ja suoraan, jatkuvasti jakaikista asioista valehteleva, matalalla rik-kinäisellä äänellä herjaava ja kiroava,ilkeän ylpeä, leppymätön ja katumaton.

Sen mitä ensin mainittu tila tunnustaa, toi-nen tila kieltää. Toinen puoli ikään kuinojentaa käden ja toinen vetää sen ylpeänäpois.

Dreyer mallintaa analyyttisesti sielun sisäi-siä äänieristettyjä huoneita, akvaarioita,kaikuhälyisiä portaikkoja, kaiuttomia ikku-nattomia kosteita komeroita täynnä lepa-konlantaa, joihin psyyke pakenee sen mu-kaan mikä voima sitä kullakin hetkelläahdistaa.

Erillisillä tiloilla on vaikuttimena puhtaastiulkoinen sekundaaritason raha, himo, taisisäinen primaarinen vilpittömyys, rak-kaus. Persoonallisuus heilahtelee puhtaanprimaaritason subjektin ja puhtaan sekun-daaritason objektin välillä löytämättä enäävälimuotoa, ulkoisen ja sisäisen vaatimuk-sen sovittavaa kieltä. Kummassakin tilassaraja sisäisen ja ulkoisen välillä on hämärty-nyt.

Skitsofreniasta on tullut noidalle rationaali-nen ja looginen selviytymisstrategia todelli-suudessa, joka näyttäytyy vaatimuksiltaan

ja rajoitteiltaan ristiriitaisena ja mielettö-mänä. Tilanne juontuu osaltaan institutio-naalisista ja yhteiskunnallisista pakotteista,keinotekoisista ja epäluonnollisista rajoita,mutta myös subjektin henkisistä ja fyysi-sistä rajoista, jotka vastustavat ja rajoitta-vat yksilön luontoa.

Jyrkästi toisistaan poikkeavat tilat seuraa-vat ajallisesti toisiaan. Karkean tilavaihte-lun dramaattisuutta lievennetään krooni-sella valehtelulla. Välineskitsofreenikonelämä on jatkuvaa tilasiirtymää, jatkuvaakätkemistä ja petosta.

Ilotyttö, joka kai on modernin elämän ark-kityyppi, tuhoaa rakkauden rakastaessaanrahaa, tai tuhoaa ammattietiikkaansa ra-kastuessaan asiakkaaseen. Persoonallisuustasapainoilee näiden pettämistilojen väli-sessä valheen kudoksessa. Kärsimyksen si-jaan valittu skitsofrenia on väline hetkelli-siin mielihyväntunteisiin, keinotekoisiinparatiiseihin.

Katedraalin kosteassa kidutuskammiossatutkitaan absoluuttisen pahuuden asteita.Tutkimus käy vähintään yhtä paljon kidut-tajien kuin kidutetun voimille. Henkinenjännite on äärimmäinen. Lapsi muuttuumasokistista sadistiksi, omaksuu kiduttajanpersoonallisuuden ja roolin, kiduttajamuuttuu päinvastoin.

Toisinaan noita muuttuu lapseksi, hellyttä-vällä äänellä, kauniisti, naiivisti, vilpittö-mästi puhuen. Anoo vilpittömästi jumalanarmoa. Kun armo ei välittömästi lankeaauttamaan hänen olotilaansa ja lisäämäänvalehtelun menestystä, muuttuu ääni kel-lossa. Esiin nousee herjaava, karkea de-moni, saatanallisissa alttarimenoissa vihittyportto ja pyhäinhäpäisijä. Kuulustelut jat-kuvat ja noita hinataan vinssillä kattoon.

4/20049

Saatanan herjan, valheen ja pahuudenedessä jokainen piispa muuttuu masokis-tiksi, pieneksi ja pelokkaaksi, vaikka ulkoi-sesti säilyttääkin arvokkuutensa.

Tällainen elämä on meidän arkipäiväämme.Dreyer ikään kuin avaa raikkaan ikkunankatakombaaiseen, valheilla linnoitettuunhuoneistoomme. Jokainen tunnereaktiom-me seuraa kiikunasennon vaihdoksesta. Neeivät ole mitään tunteita vaan aivokuorenasteittaisia palovammoja, jotka johtavatisojenaivojen täydelliseen kuolemaan.

“Skitsofrenialle patogomisia harhatunte-muksia voi olla esimerkiksi tuntemus aivo-jen palamisesta.” (Kalle Achte et al.)

Lopulta noidalta saadaan tunnustus. Muttase on murtuneen persoonallisuuden esit-tämä väärä todistus itsestä, ei todellinenvilpitön katumus. Roviolla hetkeä ennenpalamistaan noita kieltää kaiken ja kiroaakaikki kuulustelijansa. Lopuksi hän puh-keaa hirvittävään hysteeriseen nauruun.

Karitsa

Lampaansyöjät ryöstelevät kedolla. Neljämiestä pitää sätkyttelevää karitsaa jaloista,yksi leikkaa vatsakalvon. Luonnon oikeasilmä on täynnä kyyneliä, vasen täynnä vi-haa.

– Päästä kiltti karitsa! Päästä kiltti ka-ritsa!

– Hähää, mitä tahdot barbaari painuhiiteen!

– Päästä karitsa oi urhea päällikkö, oisuuri sankari, päästä, annan kultainen ka-ritsa kultaa, rikkauksia.

– Painu hiiteen barbaari, saastainensika, minä en sinua pelkää.

– Päästä oi jalo mies, annan kultainenkaritsa kultaa, naisia. Kuule nöyrimmän

palvelijasi rukous!– Oi, typerä barbaariseniili, imbesilli

impotentti hölmö! Voi sinua typerys!– Päästä surkein nöyrin palvelijasi

päästä.– Himoan hampaita jotka uppoavat li-

haani! Rakastan tulla syödyksi!– Päästä ihana kiltti karitsa! Päästä

ihana kiltti karitsa!

Pääsiäisaamuna teloitetaan barbaaripääl-likkö. On valittu polttaminen. Aleksanterivalvoo kentällä. Barbaarin vasen silmäiloitsee, oikea kärsii.

– Päästä karitsa! Päästä karitsa!– Hähää, mitä tahdot kirottu, painu jo

hiiteen!– Päästä alas oi urhea päällikkö, oi suuri

voittaja, päästä alas, annan kultaa ja rik-kauksia.

– Painu hiiteen saastainen sika, en minäsinua pelkää.

– Päästä oi jalo pyhimys, annan kultaa,annan naisia, päästä. Kuule nöyrimmän pal-velijasi rukous!

– Oi, typerä impotentti hölmö. Kuulitte-ko sotilaat hoi, pleistoi ouk eisin kakoi(päällikkönne on impotentti hölmö!!)

– Päästä surkein nöyrin palvelija päästä.– Oi, rakastan tulta, kuulitko rakastan

tulta.

Aleksanteri valvoo. Rovio sytytetään, bar-baarikuningas palaa. Hirvittävää naurua.

Tämä intohimon hämärä kohde

Luis Buñuelin Elokuvassa Tämä intohimonhämärä kohde (Cet obscur objet du desir,Ranska/Espanja 1977) löydetään toisenlai-nen ehkä Fassbinderin ja Dreyerin tapaaelokuvallisempi esitys persoonan kahtiaja-kautumista toisistaan eristettyyn primaari-tasoon ja sekundaaritasoon.

kerberos 10

Yhtä henkilöä, Conchitaa esittää kaksi erinäyttelijää, Carole Bouquet ja Angela Mo-lina. Aluksi tapahtumat etenevät niin, ettäyhdessä kokonaisessa kohtauksessa onkoko ajan sama nainen. Sitten vaihteluvälitihenee asteittain niin että jopa saman koh-tauksen keskellä vaihtuu näyttelijätär.

Olennaista on naisen näyttäytyminen kah-tena eri persoonana yhdelle ja samalle nä-

kökulmalle, miesystävälle, elokuvakameranobjektiiville. Kirjallisuudesta tuttu tilanneon sellainen jossa mies voi vain aavistellarinnakkaispersoonallisuuden (kaksoiselä-män) olemassaoloa. Asetelma esiintyy mm.Proustin ”Kadonnutta aikaa etsimässä” -ro-maanin kertojan suhteessa Albertineen, sa-moin Charles Swannin suhteessa Odet-teen.

LuisBuñuel:Täm

äintohim

onhäm

äräkohde

(1977)

4/200411

Luulenpa että nykyaikainen kaupunkiväestöon Proustin kuvaamaa aikakautta selvemminjaoteltavissa sadisteihin ja vastapareihinsamasokisteihin. Lapsi–aikuinen-suhteet, van-hus–nuori-suhteet, aviolliset, esiaviolliset japostaviolliset suhteet, alainen–johtaja-suh-teet, rikollinen–poliisi-suhteet, valvot-tu–valvoja-suhteet, häviäjä–voittaja-suhteet,kyvytön–kyvykäs-suhteet, ruma–kaunis-suh-teet, idiootti–älykäs-suhteet, Kristus–anti-kristus-suhteet, saaliseläin–saalistaja-suhteet,prostituoitu–parittaja-suhteet, ostaja–myyjä-suhteet, rakastaja–rakastettu-suhteet, ihaili-ja–idoli-suhteet; kaikki taloudelliset, kemial-liset, sosiaaliset, seksuaaliset riippuvuussuh-teet, jopa objekti–subjekti-suhteemme ovatsadismin ja masokismin vuorovaikutusta.

Sahaavin yhdistelmä syntyy kun masokis-ti–sadisti-roolit vaihtavat polariteettiaan par-in sisällä; persoonat kulkevat huoneestatoiseen kuten Conchita.

Buñuel alleviivaa sadisti-masokisti -polari-teetin, tilan, vaihtumista vaihtamalla näytte-lijää. Nainen muuttuu sadistista masokistiksi.Mieskin muuttuu, päinvastaisessa vaiheessa,mutta hänen roolihenkilönsä pysyy samana.Nykyaikaisemmassa versiossa nainen voisipysyä samana, jatkuvana skitsona objektina,miehen vaihdellessa tilaa.

Dreyerin ”Vihan päivässä” nainen, piispannuori vaimo, vaikka onkin yksi ja sama näyt-telijä, näyttäytyy eri persoonassa eri henki-löille, objektina aviomiehelleen ja rakastava-na subjektina tämän pojalle.

Pettäessään isäänsä piispan poika vaipuumelankoliaan, osaksi häpeästä osaksi tiedostaettei voi omistaa isänsä vaimoa. Rakastettujoutuu palaamaan miehensä aviovuoteeseenilta toisensa jälkeen. Aviovuode näyttäytyyilmakehän pohjana, kuolettavana syleilynäjonne täytyy palata, kammottavana bordellin

paritusmaailmana, jolle nainen kulutustottu-muksillaan tekee jatkuvasti uutta velkaa.Nainen on sekundaaritason suhteessa mie-heensä, eli niin kuin aina aineen ja rahankahlitsema.

Pojan rakkaus isään tukahduttaa rakkaudennaiseen, ainoaan rakastettuun synkässä, pa-hantahtoisessa, pieleen suunnitellussa maail-massa. Nuori vaimo ei tahdo palata aviovuo-teeseensa. Hän toivoo miehensä kuolemaa.Mies heikkenee tunnonvaivoissaan, jotka ai-heuttaa poltetun noidan kohtalo sekä vai-monsa pahantahtoisuus joka on sukua noi-dan tahdonvoimalla tappavalle hengelle.Kohtaus, jossa piispan (myös katsojan) sy-dän pysähtyy nuoren vaimon röyhkeyden javalehtelun murtamana on hienovireisyy-dessään ainutlaatuinen.

Loppuoikeudenkäynnissä piispan äiti syyttäänuorta vaimoa noituudesta ja poikansa mur-hasta. Piispan poika asettuu valheellisestinuoren rakastettunsa puolelle, mutta kavah-taa viimein naisen katumatonta pahuutta,tunnustaa valheensa ja siirtyy inkvisition, to-tuuden puolelle, vaatimaan nuorelle rakaste-tulleen ehdotonta polttokuolemaa.

Näin inkvisitio, Paavin Bulla on maailmanvoittaja! Hurraa! Ehdoton oikeudenmukai-suus ja valheenvihamieli voittaa: nainen mur-tuu tunnustamaan sen mitä halutaan, noita-voimansa: vilpittömän ja jalon rakkautensapoikaan. Rikoksen, valheen, petoksen! Hä-peämättömyyden joka murtaa jalot sydämet.

Nuori jumalaisen kaunis vaimo raahataanroviolle. Poikakuoro laulaa falsetissa ”TheDay of Wrath”.

Kirjoitus on osa laajemmasta, skitsofreniaa jakulttuurin skitsofreenisia piirteitä käsittelevästätutkielmasta.

kerberos 12

HR

Giger:Satan

I(1977)

4/200413

kerberos 14

William S. Burroughs (suomentanut Aki Salmela)

Sormi

Lee käveli kuudennelle avenuelle 42lta ka-dulta katsellen panttilainaamon ikkunoita.

”Pakko tehdä se,” hän toisteli itselleen.Siinä se oli. Taloustarvikekauppa. Hän

seisoi sen edessä väristen, nuhruisen Ches-terfield-takin kaulus pystyssä. Takista olipudonnut yksi nappi ja irtonaiset langan-pätkät lepattivat kylmässä tuulessa. Hänliikkui hitaasti näyteikkunan ääreltä si-säänkäyntiä kohti, katseli veitsiä ja saksiaja taskumikroskooppeja ja ilmapistooleja jakokoon meneviä työkalusarjoja, joiden te-rät taittuivat sivustalle tai ne kierrettiinmetalliseen kahvaan niin että koko sarjamahtui pieneen nahkaiseen koteloon. Leemuisti saaneensa sellaisen joululahjaksilapsena.

Viimein hän näki sen mitä oli etsimässä:kananleikkuusakset, sellaiset joilla hänenisänsä tapasi leikata nivelet kovertaessaankalkkunaa isoäidin kiitospäivän illallisille.Siinä ne olivat, kimaltelevina ja tahrattomi-na, toinen terä sileä ja terävä, toinen ham-mastettu kuin saha jotta se pitäisi lihan pai-koillaan leikkaamista varten.

Lee meni sisälle ja pyysi saksia nähtä-väksi. Hän avasi ja sulki terät, kokeili terä-vyyttä peukalonsa sivulla.

”Karaistua terästä. Ei ruostu eikä him-

mene.””Paljonko?””Kaksi dollaria ja seitsemänkymmentä-

viisi senttiä plus verot.””Selvä.”Myyjä kietoi sakset ruskeaan paperiin

ja teippasi pakkauksen siististi. Leestä tun-tui että paperin rapina synnytti kuuroutta-vaa meteliä tyhjässä kaupassa. Hän maksoiviimeisellä viidellä dollarillaan ja käveliulos sakset painaen takkinsa taskua.

Hän käveli kuudetta avenueta pitkin jatoisteli: ”Pakko tehdä se. Pakko tehdä senyt kun saksetkin on ostettu.” Hän näkikyltin: Hotelli Aristo.

Aulaa ei ollut. Hän käveli portaat ylös.Vanha mies, nuhruinen ja epäskarppi kuinhaalistunut valokuva, seisoi tiskin takana.Lee kirjautui sisään, maksoi dollarin en-nakkoa ja otti avaimen jossa oli painavapronssinen perä.

Hänen huoneensa avautui pimeänä kui-luna. Hän pani valot päälle. Mustat nuh-ruiset huonekalut, parisänky jossa oli ohutpatja ja vinot jouset. Lee otti sakset pake-tista ja piteli niitä kädessään. Hän laittoi nepeilipöydälle soikean pyöröpeilin eteen.

Lee käveli ympäri huonetta. Hän ottisakset jälleen käteensä ja laittoi vasemman

pikkurillinsä sahalaitaa vasten, alempi terätarkalleen rystysen kohdalla. Hän laski hi-taasti leikkaavaa terää kunnes se lepäsisormen lihaa vasten. Hän katsoi peiliin jajärjesti kasvoilleen kahdeksannentoistavuosisadan dandyn kopean naamion. Hänveti syvän henkäyksen, painoi kahvaa no-peasti ja kovaa. Hän ei tuntenut kipua.Sormenpää putosi pöydälle. Lee käänsikättä ja katsoi tynkää. Veri purskahti jaosui häntä kasvoihin. Hän tunsi äkkiä sy-vää sääliä sormenpäätä kohtaan, kun semakasi pöydän päällä muutama veripisaravalkoisen luun ympärillä. Kyyneleet nousi-vat hänen silmiinsä. ”Ei se tehnyt mitään,”hän sanoi särkyneellä lapsenäänellä. Hänryhdistäytyi jälleen, pyyhki veren poispyyhkeellä ja laastaroi sormensa karkeasti,lisäten sideharsoa kun veri imeytyi läpi.Muutamassa minuutissa vuoto oli ohi. Leeotti sormenpään ja pisti sen takkinsa tas-kuun. Hän heitti avaimen tiskille kävelles-sään ulos hotellista.

”Se on tehty,” hän sanoi itsekseen. Eu-forian aallot pyyhkäisivät hänen lävitseenkun hän käveli kadulla. Hän poikkesi baa-riin ja tilasi tuplabrandyn, hän kohtasikaikki katseet tasavertaisella, ystävälliselläkatseella. Hänestä tulvi hyvää tahtoa kai-kille joita hän näki, koko maailmalle. Elä-mänkerrallinen puolustuksellista vihamieli-syyttä oli varissut pois.

Puoli tuntia myöhemmin hän istui ana-lyytikkonsa kanssa Keskuspuiston penkil-lä. Analyytikko koetti taivutella häntä me-nemään Bellevuehen, ja oli ehdottanut ettähe lähtisivät ”puhumaan asiat halki ulkoil-massa.”

”Todella, Bill, teet itsellesi karhunpal-veluksen. Tarvitset psykiatrista hoitoa kuntodella tajuat mitä olet tehnyt. Egosi tyr-mistyy.”

”Pitäisi vain saada tämä sormi sidotuk-si. Minulla on illalla treffit.”

”Todella, Bill, en näe miten voin jatkaa

psykiatrinasi, jos et noudata neuvojani täs-sä asiassa.” Analyytikon ääni oli käynytvinkuvaksi, kimeäksi, miltei hysteeriseksi.Lee ei kuunnellut; hän tunsi syvää luotta-musta lääkäriään kohtaan. Lääkäri pitäisihänestä huolta. Hän kääntyi lääkärin puo-leen kasvoillaan pikkupojan hymy.

”Mikset sitoisi sitä itse?””En ole tehnyt sellaista sitten harjoitte-

lija-aikojeni, eikä minulla sitä paitsi ole tar-peellisia välineitä. Tämä täytyy kursia ka-saan oikein, tai se voi tulehtua kättämyöten.”

Viimein Lee myöntyi menemään Belle-vuehen, mutta vain hoidattaakseen haavan.

Bellevuessa Lee istui penkillä ja odotti kunlääkäri puhui jollekulle. Lääkäri tuli takai-sin ja vei Leen toiseen huoneeseen, missähoitaja ompeli sormen ja laittoi sen kääree-seen. Lääkäri yllytti häntä yhä jättäyty-mään hoitoon; äkkiä Leetä alkoi pyörryt-tää. Hoitaja käski hänen pitää päätäänalhaalla. Leestä tuntui että hänen täytyi jät-tää itsensä täysin lääkärin huolehdittavak-si.

”Hyvä on,” hän sanoi, ”teen niin kuintahdot.”

Lääkäri taputti hänen kättään. ”Ah,teet ihan oikein, Bill.” Lääkäri johdatti hä-net useiden kirjoituspöytien ohi, joissa hänallekirjoitti papereita.

”Tässähän käydään taas pientä paperi-sotaa,” lääkäri sanoi.

Viimein Lee löysi itsensä karulta osas-tolta aamutakki yllään.

”Missä huoneeni on?” hän kysyi hoita-jalta.

”Huoneesi! En tiedä mikä vuode sinul-le on määrätty. Etkä muutenkaan pääsesinne ennen kahdeksaa, ellei sinulla sittenole erityismääräystä lääkäriltä.”

”Missä lääkärini on?””Tohtori Bromfield? Hän ei ole nyt

täällä. Hän tulee huomenaamulla siinä

4/200415

kymmenen maissa.”Tarkoitan tohtori Horowitzia.””Tohtori Horowitz? En usko että hän

on henkilökuntaa.”Hän katseli paljaita käytäviä, miehiä

kuljeskeli ympäriinsä pyjamoissa, mutistenitsekseen hoitajan kylmien, piittaamatto-mien silmien alla.

Mutta tämähän on psykiatrinen osasto,hän ajatteli. Se pisti minut tänne ja lähtipois!

***

Vuosia myöhemmin Lee kertoili tarinaa:”Olenko koskaan kertonut siitä kun sainVan Gogh -kiksit ja leikkaisin pikkusor-menpääni?” Tässä vaiheessa hän nosti va-semman kätensä ylös. ”Tämä tyttö, katsos.Hän asui naapurissani Jane Streetilla. Seon Villagessa. Rakastan häntä ja hän onniin tyhmä etten saa tehtyä mitään vaiku-

tusta. Yö yön perään makaan hereillä jakuuntelen kuinka hän on jonkun muunkanssa seinän takana. Se raastaa minuakappaleiksi… Siispä päädyn tähän sormen-päätemppuun. Annan sen hänelle lahjaksi:’Mitätön muisto kuolemattomasta kiinty-myksestäni. Ehdotan että pidät sitä kaulas-sasi formaldehydillä täytetyssä riipuksessa.’

”Mutta analyytikkoni, kurja paskiai-nen, shanghaijasi minut hullujenhuoneelle,ja sormenpää lähetettiin Potter’s Fieldiinkuolintodistuksen kanssa, koska joku saat-taisi löytää sen ja poliisi saattaisi alkaa etsiäloppuakin ruumiista.

”Jos sinulle joskus tulee tarve katkaistasormenpää, kultaseni, älä harkitsekaanmuuta instrumenttia kuin kananleikkuu-sakset. Voit olla varma että leikkaat läpi.”

”Mites se tyttö?””No, kun viimein pääsin ulos pöpilästä,

hän oli muuttanut Chicagoon. En nähnythäntä sen koommin.”

kerberos 16

HR

Giger:The

Magus

(1975)

4/200417

kerberos 18

Timo Hännikäinen

Sam Peckinpah– Eepikko, eetikko ja runoilija

”Mitä teemme sitten kun olemme hävin-neet sodan?” kysyy James Masonin esit-tämä saksalainen eversti adjutantiltaanSam Peckinpahin elokuvassa ”Rautaristi”.Adjutantti vastaa: ”Valmistaudumme seu-raavaan.” Asia ilmaistaan vielä tylymminlopputeksteihin sisältyvässä Bertolt Brecht-sitaatissa: ”Älkää riemuitko vihollisennetuhosta, miehet. Vaikka äpärä on kuollut,sen kantanut narttu on kiimassa taas.”

Elokuvassa ”Hurja joukko” on kohtaus,jossa meksikolaiset sotilaat yrittävät saadavarastetusta asekuormasta löytynyttä ko-nekivääriä toimimaan. He menettävät ko-nekiväärin hallinnan ja ase alkaa sylkeäholtittomasti luoteja ympärilleen. Sotilai-den hahmoissa on jotakin samaa kuin luo-lamiehissä, jotka löytävät tulen. Tämä onPeckinpahin allegorioista ilkein ja herkulli-sin: elokuva tapahtuu vuonna 1913, vuottaennen ensimmäisen maailmansodan sytty-mistä. Sodassa otettiin käyttöön teknolo-gia, jonka tuhovoimaa ei tunnettu eikäosattu hallita. Tuloksena oli 8,5 miljoonaakuollutta.

On ymmärrettävää, joskin harhaanjohta-vaa pitää Peckinpahia (1925–1984) kyy-

nikkona. Hänen maailmansa on likainen,sen läpitunkevimmat ominaispiirteet ovatahneus ja väkivaltaisuus. Elokuvien alku-kuvissa luonto ja sivilisaatio rinnastuvat jaasettuvat vastakkain hopperilaiseen ta-paan. ”Hurjan joukon” alussa pikkulapsetheittävät skorpionin muurahaispesään jatuikkaavat sen päälle heitetyt risut tuleen.Kuva kiteyttää päähenkilöiden tulevankohtalon, mutta viittaa laajempiinkin koko-naisuuksiin: lapset tuovat mieleen kreikka-laisen tragedian jumalat, jotka mielivaltai-sen viattomasti leikkivät elämällä ja kuole-malla.

Peckinpah näkee hyvin vähän eroa ihmis-ten ja eläinten maailman välillä: kummassa-kin jokainen on jonkun toisen saalis. Sivili-saatio voi valloittaa luonnon, mutteityrehdyttää sen brutaalia pohjavirtaa it-sessään. Koska luonnossa ei ole rauhaa,sitä ei ole kulttuurissakaan: lapset oppivatväkivallan aikuisilta, vaikka ovat myös jul-mia synnynnäisesti.

Moraalin ei-kenenkään maalla

Peckinpahin elokuvat ovat silmittömänraakoja hidastettuine kuolinkohtauksineen,

ja jotkut hänen päähenkilöistään jopa vas-tenmielisyyttä herättäviä, kuten ”TuokaaAlfredo Garcian pää” -elokuvan turmeltu-nut ja sovinistinen kapakkapianisti Benny(Warren Oates). Nämä seikat ovat toden-näköisesti suurimmat syyt siihen, että osakatsojista on haluttomia näkemään kyynis-en väkivallan rinnalla kulkevaa runollistaeetosta.

Peckinpahin tuotanto on liiankin helpponähdä maskuliinisen kovuuden ylistyksenä.Harva huomaa, että sen voi yhtä hyvin kä-sittää machokulttuurin kritiikiksi. ”Rauta-ristin” kersantti Steiner (James Coburn)on paitsi karismaattinen antisankari, myösväkivaltaisen ammattinsa loppuun poltta-ma ihmisraunio, jonka on mahdoton sopeu-

tua enää minkäänlaiseen normaaliin elä-mänmenoon. Orson Welles kutsui”Rautaristiä” parhaaksi näkemäkseen so-danvastaiseksi elokuvaksi.

Idealisti Peckinpah ei selvästikään ole,moralisti sen sijaan kyllä. Sellaisena hänon paljon suoraselkäisempi kuin esimer-kiksi Sergio Leone, toinen merkittävä vä-kivallan eeppinen kuvaaja. ”Olkikoirat” saiaikanaan syytöksiä fasistisuudesta ja väki-vallan lietsonnasta. Elokuva kertoo pasifis-tisesta yliopistomiehestä (Dustin Hoff-man), joka vetäytyy vaimoineen Skotlan-nin maaseudulle pois opiskelijalevottomuuk-sien jaloista. Hän joutuu konfliktiin paikal-listen työmiesten kanssa, ja välien kiristyessäpäätyy lopulta puolustamaan itseään, ta-

Hurja

joukko(1969)

4/200419

loaan ja perhettään lynkkausporukan hyök-käykseltä.

Kun Hoffman selviytyi taistelusta voittaja-na, ratkaisu nähtiin väkivallan oikeutukse-na. Elokuva sanoo, että akateeminen sivis-tys ja humanistiset aatteet ovat ohutpintakerros ihmisessä piilevän eläimenpäällä, ja aggressiivinen käyttäytyminen onjoissakin tilanteissa välttämätöntä ja elä-mää säilyttävää. Selviytyäkseen humanis-minkin on kyettävä taistelemaan. Mutta fa-sistinen ja militaristinen ”Olkikoirat” olisiollut vasta, jos Hoffman olisi hävinnytkamppailunsa. Tällöin Peckinpah olisi puo-lustanut vahvemman oikeutta. Itse asiassaloppuratkaisu ilmentää ”hengen voittoa ai-neesta”: intellektuelli Hoffman ei taannueläimeksi, vaan käyttää älyään lyödäkseenraakaa voimaa käyttävät vainoojansa.

Kuitenkin elokuvan moraalinen asetelmaon peckinpahilaiseen tapaan monisärmäi-nen, hyvän ja pahan rajat on hämärretty.Hyökkäys alkaa siitä, kun Hoffman piilot-telee talossaan jälkeenjäänyttä miestä, jokaon tappanut pikkutytön, eikä suostu luo-vuttamaan häntä lynkkausporukan käsiin.Vaikka miehen rikos on vastenmielinen,Hoffman tekee valinnan oman käden oi-keutta ja nyrkkivaltaa vastaan. Toisaaltakoko asetelma voidaan palauttaa musta-sukkaisuusdraamaan, joka syntyy Hoffma-nin, hänen vaimonsa ja tämän entisen ra-kastajan (joka on yksi lynkkaussakinmiehistä) välille, ja kiistää elokuvan väki-vallan kaikki moraaliset lähtökohdat. Kiin-nostavaa Peckinpahin elokuvissa onkinmoraalisten asetelmien yksilökeskeisyys jakysymyksiä herättävä luonne. Kuten myösse, että henkilöt eivät pyri eettisiin tekoihinvaan ajautuvat niihin.

Käytännössä jokainen Peckinpahin eloku-va kääntyy moraliteetiksi. Suoraviivaisin

moraalinen sanoma on elokuvassa ”TuokaaAlfredo Garcian pää.” Se sanoo selvästi,että rahan perässä juokseminen vie ihmisentuhoon ja turmioon. Pianisti Benny lähteehakemaan Alfredo Garcia -nimisen miehenpäätä rikkaalle maanomistajalle, joka on lu-vannut päästä miljoonan dollarin palkkion.Bennyn tavoite on nousta rahojen avullakurjuudesta, mutta päänmetsästyksessähän menettää rakastettunsa ja kaikki unel-mat paremmasta elämästä.

Moraaliltaan hämärin on varhaiskaudenelokuva ”Majuri Dundee”, mutta tämä eiollut Peckinpahin tarkoitus. Tuotantoyhtiöleikkasi yli 20 minuuttia alkuperäisestä elo-kuvasta yrittäen muokata Moby Dick -tyy-lisestä paranoidista pakkomiellekuvaukses-ta perinteisemmän toimintawesternin.Tuloksena oli ristiriitainen kokonaisuus,joka rakentuu kunnianhimoisen, omaa yk-sityissotaansa käyvän ratsuväen upseerin(Charlton Heston) ympärille, mutta lop-puu kuin saksilla leikaten, viemättä jännit-teitä mihinkään mielekkääseen päätökseen.Elokuva olisi voinut olla yksi Peckinpahinparhaista, jos hän olisi saanut toimia omanpäänsä mukaan.

Peckinpahilainen eetos tuntuu taas vähäi-seltä sinänsä laadukkaassa trillerissä”Pakotie” (1972). Peckinpah kaavaili fil-mistä kassamenestystä, joka siitä myös tuli,mutta pankkiryöstäjä-antisankarin (SteveMcQueen) haparointi epäluulon ja luotta-muksen välillä vaikuttaa heppoiselta japäälleliimatulta verrattuna ohjaajan mes-tariteosten monimutkaisiin kuvioihin.

Kiinnostavimmalla tavalla moraalin har-maille alueille sijoittuvat ”Olkikoirien” li-säksi ”Hurja joukko” ja ”Pat Garrett jaBilly The Kid”. ”Hurjan joukon” lainsuo-jattomat ryöstelevät pelkän rahan takia,joka edustaa heille mahdollisuutta viettää

kerberos 20

viimeiset päivänsä rauhassa. Ainoa heistä,jolla on korkeampia motiiveja, on idealisti-nen meksikolaisnuorukainen (Jaime San-chez). Hän luopuu kullasta hankkiakseenaseita kotikylänsä väelle, jota sotilasjouk-kiot terrorisoivat. Kun hän joutuu kidutet-tavaksi meksikolaiseen linnakkeeseen, kes-kinäinen solidaarisuus osoittautuu rahaatärkeämmäksi muille koplan jäsenille. Hemarssivat linnakkeeseen pelastaakseen ys-tävänsä ja joutuvat häviöön tuomittuun tu-litaisteluun.

Jalot roistot

Kiinnostavaa on myös Peckinpahin asettu-minen desperadojen puolelle. ”Hurjan jou-kon” rosvokoplaa jahtaava palkkionmet-sästäjä Deke Thornton (Robert Ryan) onjoukon entinen jäsen, joka halveksii raaka-laismaisia apureitaan ja olisi mieluumminjahtaamiensa miesten kuin lain puolella.Mutta miehen harteita painaa vankilatuo-mion uhka: ”Se mitä haluan ja se mitä tar-vitsen ovat kaksi eri asiaa”, hän toteaa alis-tuneesti.

”Pat Garrettissa” ohjaajan ja katsojan sym-patiat ovat Billyn (Kris Kristofferson) puo-lella. Kuvausten aikana Peckinpah jopa lei-kitteli ajatuksella, että jättäisi Billynhenkiin, mutta luopui kuitenkin tuumas-taan. Väkivaltainen kuolema kulkee Billynhahmossa alusta saakka. Billy tiedostaaasian, eikä se vaivaa häntä niin kauan kuinhän voi kuolla saappaat jalassa, vapaanamiehenä. Hän ei yritä paeta Pat Garrettia:miesten välinen emotionaalinen side näyt-tää oikeuttavan tarpeen tuhota ja tuhoutua.Billyn kapinallisuudessa on annos myhäi-levää fatalismia.

Silti elokuva kertoo enemmän sheriffi Gar-rettista (James Coburn), Billyn entisestäkumppanista, joka on siirtynyt karjaparo-

nien ja keskushallinnon palkkalistoille.Garrett metsästää Billyä, mutta todellisuu-dessa hän käy sotaa itseään vastaan: Billyedustaa hänelle nuoruutta joka on ohi jalainsuojatonta elämää, josta hän haluaa sa-noutua irti. Sopeutumishalun ja vanhan ys-tävyyden välinen ristiriita sekä sen aiheut-tama tukahdutettu tuska näkyy Garrettiatulkitsevan Coburnin jokaisessa ilmeessä.Ammuttuaan Billyn elokuvan lopussa Gar-rett kääntyy ympäri huoneessa ja ampuurikki oman peilikuvansa.

Peckinpah ei näytä luottavan yhteisön ky-kyyn luoda syvällistä moraalia. Sheriffien,poliisien ja palkkionmetsästäjien julmuuseroaa rikollisten väkivallasta vain siinä,että sillä on virallinen totuus puolellaan.Peckinpah kuvaa toistuvasti lainvartijoidensadistista, alistavaa väkivaltaa. Osoitukse-na epäluottamuksestaan hän rakentaa mie-lellään tilanteita, joissa yleinen moraali onsyystä tai toisesta riittämätön. Usein ollaanmaantieteellisellä alueella (villin lännen ra-jaseutu, toisen maailmansodan itärintamaetc.), johon lain koura ei kunnolla yllä jajossa yhteiskunnan säännöt eivät yksinker-taisesti päde.

Hän ei pehmennä antisankareitaankaan: heovat raakoja rikollisia. Peckinpah houkut-telee katsojan hyväksymään heidät heidänomilla ehdoillaan, heidän omassa brutaalis-sa maailmassaan. Mutta heidän julmuuten-sa on samalla tavoin rehellistä kuin villi-eläinten: se ei oikeuta itseään ”sivistyneillä”tekosyillä. Lisäksi heillä on keskinäisiäsääntöjä ja kunniakäsityksiä, jotka lainval-vojilta usein puuttuvat. He ovat kyvyttö-miä tai haluttomia noudattamaan yhteis-kunnan moraalikoodia, joka pohjimmiltaanrakentuu itsepetokselle: Deke Thorntoninja Pat Garrettin hahmot osoittavat, ettäeettiset kompromissit ovat rehelliselle ihmi-selle liian tuskallisia kannettaviksi.

4/200421

Katoavan ajan kronikka

Lännenelokuvissa näkyvät moraalisten on-gelmien lisäksi Peckinpahin tuotannonkaksi muuta keskeistä tunnusmerkkiä: eep-pisyys ja runollisuus. Historiallinen pers-pektiivi on westerneissä tehokkaamminläsnä kuin hänen muissa elokuvissaan. Hänsijoittaa ne yleensä historian murroskoh-taan, vuosisadan vaihteeseen, jolloin Yh-dysvaltain rajaseudun anarkistisempi kult-tuuri alkoi antaa tietä teollistuneelle idälle.Suurmaanomistajat ja teollisuuspomot al-koivat kehittää maata kovalla vauhdilla,eikä individualistisia pyssysankareita enääkaivattu.

Peckinpahin westernit ovat kuvaus katoa-vasta aikakaudesta, ja hänen henkilönsäovat aikakauden mentaliteetin viimeisiä,ikääntyviä edustajia. He kuuluvat katoa-vaan maailmaan siinäkin mielessä, että heovat yleensä naisettomia ja lapsettomia.Heillä ei ole uutta sukupolvea, jolle siirtääperinteensä. Tulevaisuuden suhteen Peck-

inpah on pessimisti: uutta teknologiaa käy-tetään yksinomaan kuoleman välineenä.Modernimpaan ympäristöön sijoitetut elo-kuvat viestivät, että vaikka aikakausi onkadonnut, sen henki elää vielä joissakin ih-misissä. Peckinpahin modernit cowboytovat poliisin mielivaltaa vastustavia rekka-kuskeja tai kieroja upseereitaan vastaanasettuvia sotilaita.

”Viheltävät luodit”, ”Hurja joukko” ja”Balladi Cable Hoguesta” olivat jäähyväi-set ja kunnianosoitus villille lännelle. ”PatGarrett ja Billy The Kid” on samaa myöslännenelokuvalle, genrelle, jolla Peckinpahaloitti, jota hän uudisti ja johon hän kiintyieniten. ”Pat Garrett” jäi Peckinpahin vii-meiseksi westerniksi. Visuaalisesti komeaelokuva hehkuu ilta-auringon ja hiipuvanleirinuotion väreissä ja sivuosissa vilahteleeHollywood-westernin kultakauden näytte-lijöitä.

Westernien jäähyväistunnelma, luopumiseenliittyvä syvä melankolia tekee Peckinpahista

Olkikoirat(1971)

kerberos 22

lyyrisen elokuvantekijän. Lyyrisyyttä ra-kentavat myös tehokkaisiin kiteytyksiinperustuva dialogi (jonka suomenkielinentekstitys kelvottomine käännösratkai-suineen valitettavan usein pilaa) sekä musii-kin käyttö. Vanhat amerikkalaiset ja meksi-kolaiset laulut soivat ”Hurjassa joukossa”sekä ”Majuri Dundeessa”, ja ”Pat Garret-tin” soundtrackin on säveltänyt Bob Dylan.

Kuolemantanssi ja sovitus

Runollista on myös Peckinpahin pakkomiel-teinen suhtautuminen väkivaltaan. Peckin-pahia on syytetty väkivallan ihannoimisesta,koska hän esittää sen esteettisenä. Tulitais-telujen teatraaliset hidastukset muodostui-vat hänen tavaramerkikseen. Peckinpah ku-vasi taistelut vallankumouksellisellametodilla: hän asetti kuvauskentälle useitakameroita, jotka pyörivät yhtä aikaa ja erinopeuksilla. Sitten hän leikkeli kohtauksenkasaan monesta eri filminauhasta. Montaa-sitekniikka teki hänen elokuvistaan keskia-jan maalauksia, joissa viikatemies johdattaaihmishahmot makaaberiin tanssiin.

Näkökulma ei ole sadistin vaan romantikon,joka vain sattuu olemaan kiinnostunut am-muskelusta. Mutta Peckinpahin väkivallallaon kääntöpuolensa. Se ei ole siistiä vaan li-kaista, ja sen uhriksi joutuvat usein viatto-mat: ”Hurjan joukon” alussa raittiusyhdis-tyksen kulkue joutuu pankkiryöstäjien jarautatieyhtiön virkailijoiden ristituleen, jatuloksena on verilöyly. Peckinpah näkee ir-ralleen lasketun aggression tuhovoimansiinä missä sen oudon kauneudenkin.

Kolmas väkivaltaan liittyvä elementti kyt-kee sen osaksi Peckinpahin eetosta. Väki-valta on rujon elämän eläneille henkilöilleviimeinen äärikeino itsekunnioituksen ta-kaisin saamiseen tai uskonnollissävytteiseenpelastukseen. Kun ”Hurjan joukon” despe-

radot aloittavat taistelun linnakkeessa tai”Alfredo Garcian” Benny ampuu maano-mistajan, josta traagiset tapahtumat ovatsaaneet alkunsa, heidän päämääränsä onyhteinen.

Peckinpahia on usein verrattu kertojanaHemingwayhin, mutta Hemingwayn hah-mot harvemmin voittavat luonteensa pahim-pia puolia. Peckinpah on optimistisempi,vaikka tämän adjektiivin käyttö hänen koh-dallaan saattaa vaikuttaa hirtehiseltä. PatGarrettia lukuunottamatta hänen keskeisethenkilönsä saavuttavat jonkinasteisen lu-nastuksen tai sovituksen. Vaikka he useintuhoutuvatkin toimintansa seurauksena, heastuvat tuonpuoleiseen puhtaan omantun-non kanssa.

Sam Peckinpahin elokuvat kronologisessa järjestyksessä

The Deadly Companions (1961); Viheltävätluodit (Ride The High Country, 1962); Ma-juri Dundee (Major Dundee, 1965); Hurjajoukko (The Wild Bunch, 1969); BalladiCable Hoguesta (The Ballad Of Cable Ho-gue, 1970); Olkikoirat (Straw Dogs, 1971);Nuori Bonner (Junior Bonner, 1972);Pakotie (The Getaway, 1972); Pat Garrettja Billy The Kid (Pat Garrett and Billy TheKid, 1973); Tuokaa Alfredo Garcian pää(Bring Me The Head Of Alfredo Garcia,1974); Tapporyhmä (The Killer Elite,1975); Rautaristi (Cross of Iron, 1977); Rai-vopäät (Convoy, 1978); Verinen viikonlop-pu (The Osterman Weekend, 1983)

Kirjallisuutta

David Weddle: If They Move… Kill ’em!(Peckinpahin elämäkerta ja hyvä johdatustuotantoon; Faber & Faber, 1994)

4/200423

kerberos 24

Markku Aalto

Aina palaat ajatusteni ristiksi

I

Tänään olen kevytmielinenpuhun kuolleista pahaanaureskelen humalassa niille,joiden pullo on tyhjä

En ole viaton niin kuin isoisänienkeli, siipiveikkojoka piileskeli Jumalansa taskussaoli ystävällinen niillekinjoita salaa halveksi

ja kadehti lapsenmieltäni niinettä varasti sanani lauluihinsa

4/200425

II

Jos kaikki sinusta kerrottu on tottaen jaksa kuunnella enää sanaakaan:niin pieni elämä,ettei siihen mahtunutvalheen ripettäkään

Tule takaisin, nolaa palvojasitunnusta synneistäsi edes mitättömin

III

Mikä on miehen kuollessaniin rikkaana, niin rakastettunaettä perinnönjakajia on enemmänkuin kolikoita jaettaviksi

Saalistajien saattojoukko:hyvät ja uskolliset palvelijattulivat noutamaan palkkaansa

mutta lähtivät tyhjin käsin,aivan niin kuin sinäkin

kerberos 26

IV

Jos näkisit meidät nyt,kun hautasi on lapioitu umpeenkun alamme kysyä,mitä olemme mukanasi kuopanneet

Vaikka sijallesi kelpaisikuka tahansa tuntematonemme osaa luopua sinusta,mahdollisuudestajoka jäi käyttämättä

V

Näköisveistos johon itsesi ikuistitei se sinua muistuta,joku kumartaa siinä Jumalaansa

Sinun testamenttisiniin kierosti kirjoitettu,etten tiedälukeako rivit vai niiden välit:se joka yrittää täyttää saappaasihuomaa pian seisovansavieraalla maalla

4/200427

VI

Voin valehdella sinut lihaksi ja vereksiniin kuin sinä lihaksi ja vereksi valehtelit

leivän josta jäit nälkäiseksiviinin josta et uskaltanut humaltua

VII

Tauti vei sinut hetkessä,tässä on jotain mätää

Sinun kaltaisesi miesei kuole varoittamatta,ei jätä viimeistä ateriaansapöytään jäähtymään

Seison kummullasi,tähän on koira haudattuna

VIII

Mitä tutummaksi minulle tuletsitä vieraammaksi käy valosi

Muistosanojani sinulleen saa valmiiksi:aina palaat ajatusteni ristiksi

naulaa jalkalistaan. Se oli jotain punarus-keaa jalopuuta. En kysynyt mitä. Naulauk-sen ääni moninkertaistui puolityhjässä ti-lassa.

– Hannele, tules katsomaan, että kel-paako tämä rima tälle seinälle, sanoi Rai-mo.

Hannele nousi seisomaan, nojautui aa-vistuksen taaksepäin, nosti sormen huu-lilleen ja tarkasteli listaa. Posket olivat lom-moilla, housut roikkuivat lanteilla kuinverhot, paita oli rintojen kohdalta litteä.

– Tässä on pieni virhe, huomaatkomissä, sanoi Raimo Hannelelle. – Plus yksiaika paha oksankohta.

– Kyllä tämä kelpaa, Hannele teki pää-töksen. – Tähän seinälle tulee Artekin hyllyja se peittää just tämän keskikohdan. Mutsitä hyllyä ei sitten voi siirtää. Kauheenvaikeeta saada jalkalistat mätsäämään, hänjatkoi minuun kääntyen.

– Vaikeinta on asentaa listata niin, ettäne näyttää suorilta, kun seinät sinällään onkierot. Australialaista laatutyötä, sanoi Rai-mo.

– Oletteko te itse tehneet koko remon-tin, kysyin vaikka arvasin, että eivät ole.

– Eihän toki. Tein etukäteen laskelmatkaikesta. Koko remontista. Esimerkiksi lat-tiapinta-alasta. Tulin siihen tulokseen, ettämateriaalikustannusten noustessa reiluun5000 dollariin, ei kannata ottaa itse riskiä.Mutta näitä pienempiä nikkarointeja tuleetehtyä ihan harrastuksen vuoksi. Saan to-teuttaa tällaisia diplomi-insinöörimäisiäpikkukeksintöjä esimerkiksi ratkaisemallanäitä kulmaongelmia, sanoi Raimo.

– Keitänkö kahvit? Me juodaan vaanBlue Mountains-kahvia nykyään. Presi-denttikin tuntuu nykyään liian kitkerältä,sanoi Hannele.

– Juodaan vaan. Kiitos, sanoin ja kat-soin kun Raimo Karvainen ähisi lattianra-jassa. Potkupallomainen maha oli pullahta-nut valkoisena möykkynä blackbutt-

lankuille. Sääret sojottivat kuin tikut. Hikioli kastellut Tall Ships Race -T-paidanselkämyksen kokoaan. Silmälasit valuivatnenää alaspäin.

– Tekisinkö mä vähän salaattia? Voitassyödä ruisleipää. Mä haen sitä yleensä per-jantaisin tuolta kaupungin eteläpuolelta.Siellä on skandinaavinen leipomo.

– Joo, kuulostaa hyvältä, sanoin.Hannele leikkasi ruisleivästä läpinä-

kyvän ohuita siivuja. Salaattikulho näyttisuomalaiselta, samoin ottimet. Jotain öljyt-tyä puuta ne olivat. Hannele kattoi astioitapöytään; Arabian valkoiset kupit ja lauta-set, Marimekon harmaaruutuiset servietit.Maisemaikkunan vieressä oli savinen ruuk-ku ja siinä japanilaiselta näyttävä kuiva jakoukeroinen oksa.

– Tätä Hackmannin sarjaa ei tehdäenää, Hannele sanoi ja ojensi pienikokoisiaveitsiä ja haarukoita nähtäväksi.

– Nää on kivat, sanoin. Katsoin, kunHannele kantoi pöytään itulajitelman,keräsalaatinlehtiä, violetinväristä kaalirou-hetta, tomaattiviipaleita ja kurkunpaloja,rasvatonta ranskalaista salaattikastiketta,rasvatonta maitoa.

– No niin, nyt syödään, sanoi Hannele.– Raimo, tule syömään.

– Muistitko sä ostaa Artoisen Stellaa,kysyi Raimo.

– Joo. Haluatko sinäkin oluen, kysyiHannele minuun päin kääntyen.

– Ei kiitos, tää kahvi riittää, sanoin jakauhoin salaattia lautaselle. Ruisleipä olileikattu parin sentin kokoisiksi kuutioik-si.

– Kuule, kävisinkö mä ostamassa kalaaillalliseksi. Hannele?

Hannele haarukoi kaalinpaloja yksitell-en suuhunsa. Suonet kuulsivat sinisinäkämmenselästä.

– Tykkäätkö sä kalasta, Hannele kään-tyi minuun päin.

– Joo, kala on hyvää, vastasin.

4/200429kerberos 28

Kirsi Reinikka

Halaaja

Hermostunut ja innokas, älykäs, kömpelö.Miehestä tuli mieleen likinäköinen terrieri.Hän seisoi läähättäen ja silmälasit huuruisi-na ovella. Ilmassa oli vastasahatun puuntuoksua.

– Tule sisään, tule sisään, mies touhusi.– Raimo Karvainen, hän vaihtoi sahan sa-maan käteen vasaran kanssa ja ojensi tyh-jän, sahanpuruista nihkeän kouransa min-ulle.

Astuin taloon sisälle. Lattiat hohtivatvastalakattuina. Seinät olivat puolihimme-ää kevytkermaa. Olohuoneessa oli kaksi la-kanoilla peitettyä suklaanväristä nahkasoh-vaa, Ikean hyllykkö, jossa Alvar Aallonlasimalja täynnä paperisia kieloja, Aarikanpuiset kynttilänjalat, Iittalan laseja. Lattial-la mustavalkoruutuinen matto, keskellähuonetta koivuinen ruokapöytä, jolla Mari-mekon kerniliina. Yläkerrasta kopisivat as-keleet alas.

– Hei, minä olen Hannele Skagervik-Karvainen, nainen ojensi kapean kä-tensä. Ote oli hento, melkein kuin olisinilmaa kätellyt. Hannelen maantienrus-keat hiukset oli leikattu epäsymmetrises-ti, jokainen hius oli kuitenkin tiukastipaikallaan. Hänen kaulassaan oli Kale-vala Korun Hirvi-sarjaan kuuluva riipus.

Tunnistin sen heti, koska minulla oli ko-tona samanlainen.

– Meillä on remontti menossa, toivotta-vasti sua ei häiritse tämä sotku. Saatiinkeittiö valmiiksi vasta viikko sitten. Tykä-tään tämmösestä avokeittiö-ruokailutila-olohuone-yhdistelmästä. Skandinaavistatyyliä, sanoi Hannele.

– Kiva lattia, sanoin.– Blackbutt-lankkua, alakerta 95 neli-

ötä asennettuna hieman vajaa 10 000 dol-laria, vastasi Raimo.

– Kivannäköstä. Ja keittiökin on hieno,sanoin ja katsoin kirsikanvärisiä kaapisto-jen ovia ja tummaa, kohdevalossa kimalte-levaa pöytälevyä.

– Graniittia, italialaista, sanoi Raimo.– Eikun meksikolaista, sanoi Hannele.– Onko Meksikossa graniittia, sanoin.– Italialaista graniittia. Yhtä levyä tar-

vittiin nostamaan neljä miestä. Saumoja eiole kuin kahdessa kohti. Huomaatko missä,sanoi Raimo.

– Se on meksikolaista graniittia, sanoiHannele. – Mä tykkään tällasesta avokeit-tiötyylistä. Mun unelmana on saada pidet-tyä nämä kaikki pöytäpinnat tyhjinä.

– Hei, älkää välittäkö, jos mä vähän pi-dän meteliä, sanoi Raimo ja alkoi hakata

– Ja sitten Oraksen hanat.– Joo, kuulostaa hyvältä, sanoin. – Tää

käytävän lattia on kiva.– Joo, me löydettiin tämä kokolattimat-

tojen alta ja hiotutettiin tämä. Tää on tam-milankkua. Ajattele, että ne piilotti näinhienon lattian kokolattiamaton alle. Mä enpidä matoista ylipäätään ja kokolattiamat-toja mä en siedä ollenkaan.

Yläkerta oli paljon lämpimämpi kuinalakerta. Kylpyhuoneessa roikkui pellava-lakanoita.

– Otetaanko vielä kuppi kahvia, kysyiHannele. – Mulla saattaa olla pari korva-puustia pakastimessa.

Kahvi oli vahvaa ja hyvää. Söin korva-puustin. Toinen jäi keskelle valkoista lau-tasta.

– Mä olen ollut hirveän tyytyväinenelämääni täällä Australiassa. Elintaso ontäällä parempi kuin Suomessa. Mä sainmelkein heti mun koulutusta vastaavaatyötä, Hannele sanoi. – Ja Raimokin onedennyt tosi kivasti. Se on nykyään sen fir-man Australian toimintojen vastaava.Meillä on menny tosi hyvin täällä. Joskusajatellaan, että mentäiskö takasinSuomeen, mutta ei siellä ole näitä saman-laisia etenemismahdollisuuksia kuin täällä.Ei ole tommosia Raimon kaliiperilla oleviakansainvälisiä yrityksiä. Meidän pitäsmuuttaa jonnekin Eurooppaan kumminkin.Tai Yhdysvaltoihin.

– Te ootte kuitenki viihtyneet täällä jovaikka kuinka kauan.

– Joo, ollaan me. Lapsille täällä on ol-lut hyvät mahdollisuudet menestyä. Ne onmolemmat olleet erikoislahjakkaille tarkoi-tetuilla luokilla. Ei ne olis Suomessa saa-neet koskaan tällaisia mahdollisuuksia.Eikä tullu luonnollisesti kaksikielisiksi.Täällä kansainvälistyy. Kyllä me jossainvaiheessa suunniteltiin sitä Suomeen palaa-mista, mutta nyt kun mä olin siellä kuudenkuukauden lomalla, niin mä ajattelin, että

ei. Onneks ei palattu.Se kesäkin on näinlyhkänen, Hannele sanoi ja pani sormen-päät melkein kiinni toisiinsa. – Eikä meenää sopeuduttas sinne. Siellä on jotenkiniin jäykkää se touhu.

– Niin.Auton ovi loksahti auki ja kiinni. Rai-

mo kantoi kainalossaan muovipussiin ja sa-nomalehtipaperiin käärittyä kalaa.

– Saa nähdä antaako meidän rouvasuostumuksensa tälle ostokselle, sanoi Rai-mo ja iski silmää. – Arvaa minkä kalan os-tin.

– Minkä, sanoi Hannele.– Lohen. Tasmanialaisen merilohen, 13

dollaria kilo, ihan tuore. Ne fileroi tämänsaman hintaan. Ja pyrstö ja pää on muka-na. Fileet mä pyysin leikkaamaan puolen-toista sentin paksuisiksi.

– Ihan kiva. Kiitos, sanoi Hannele jaotti paketin. – Menkää te nyt koiran kanslenkille niin mä laitan ruoan. Mä taidankeittää niitä pieniä, uusia perunoita tänseuraksi.

– Mä vaihdan vaan vaatteet, sitmennään, sanoi Raimo. Romeo nuolaisivarvastani pöydän alla.

Talon edestä, tien toiselta puolelta, lähtipolku. Romeo nosti koipea melkein jokai-sen oksan kohdalla.

– Poika, poika, tule, tule, ehdit sinä myö-hemminkin, sanoi Raimo.

Metsä surisi ja iltapäivän kuumuus tun-tui kihelmöintinä iholla, vaikka polku kul-kikin matalien puiden alla. Metsä oli pää-asiassa kivistä ryteikköä.

– Kiva kun lähdit mun kanssa lenkille.Mä en saa nykyään enää lainkaan seuraa,kun Hannele ei tykkää kävelemisestä jalapsetki on lähteny pois kotoa, sanoi Rai-mo. – Hannele harrastaa jumppaa viis ker-taa viikossa.

– Joo, mä tykkään kävellä, vastasinRaimon selälle.

4/200431

– No, sittenhän asia on selvä. Käynsuihkussa, menen ostamaan kalaa, tulen ta-kaisin, käyn metsälenkillä. Haluaisitko liit-tyä seuraan? Lenkille?

– No, miksei tietysti, vastasin ja otinneljännen leivänpalan lautaselta, jonka altapaljastuivat tasaraidat. Raimo hieroi kä-siään yhteen.

– Asia on sitten sovittu. Lähdetään kel-lo neljä reikä reikä.

– Romeo ei olekaan päässyt lenkillepariin päivään. Hyvä, kun viette sen vähänpidemmälle retkelle, sanoi Hannele.

– Ai. Etkö sä tulekaan, sanoin. Katsoinpöydän alle jalkani viereen. Romeon kieliroikkui ulkona ja se lipaisi varvastani. Pöy-dän toisella puolella Raimo pyyhki lasejaanservietillä. Hänen otsallaan ja poskillaanpaloivat punaiset läiskät.

– Liian kuumaa minulle. Menkää tevain. Teen sillä välin ruoan valmiiksi, Han-nele sanoi.

– Ostanko lohta vai barraa? Vai tunaa?– Katso tarjoukset. Tehdään vaikka

grillillä.– Oletko nähnyt meidän uunin? Mak-

soin pikkasen ylimääräistä, että sain tällais-en insinöörityön taidonnäytteen tähän uu-niin, sanoi Raimo. Hän oli noussut ja vetiauki metallinvärisen Miele-uunin peltejä,jotka kulkivat kiskoilla.

– Tämä on tosi hyvä. Pellin voi vetääkokonaan uunista esiin ja nostaa vasta sit-ten, sanoi Raimo.

– Me ollaan kyllä hirvittävän suomalai-sia. Me järkiperäistetään kaikki. Hannelenauroi kuivasti ja korkealta.

Kävin viemässä tavarani vierashuoneeseen,joka näytti olevan myös jonkinlainen ty-öhuoneen ja varaston risteytys. Valkoisessakirjahyllyssä oli Tove Janssonin Muumi-kirjojen pokkariversioita, erilaisia laulukir-joja, nuottivihkoja, sanakirjoja, eri alojenoppaita, Mannerheimista kertova kirja,

joka painoi varmaan kaksi kiloa. Ikkuna-laudalla oli minikokoinen Suomen lipputangossa. Vuoteeseen oli pedattu Marime-kon lakanat, harmaita kirjaimia ja musta-valkoisia raitoja. Patja tuntui uudelta jakiinteältä. Toiselle seinälle oli pinottu muo-visia säilytyslaatikoita. Laatikot olivat aak-kosjärjestyksessä. K:ssa näytti olevan Koti-liesiä ja V:ssä valokuva-albumeita. Ikkunantakana nousi kivinen rinne. Kivien väleihinoli istutettu palmuja ja ikivihreitä pensaita.Uima-allas oli tyhjä paitsi että sen pohjalleoli kertynyt läjittäin tummia lehtiä.

Kun palasin alakertaan, Hannele oli si-taissut päähänsä huivin, jonka reunassa oliMarja Kurki-logo. Hän imuroi jalkalistoja.Menin takapihalle. Pääni yli suhahti papu-kaijapariskunta. Päältä ne olivat kirkastapunaista, mahapuolelta ja siipien alta kir-kasta sinistä.

– Ne on ihanan näkösiä, mutta niidenääni on karmee, sanoi Hannele, joka oli kä-vellyt ovelle.

– Niin on, sanoin.– Mä istutin noi palmut, kun ne on niin

tyylikkäitä. Mut hirveitä roskaamaan. Seon niiden huono puoli. Ja uima-allas onmenossa remonttiin. Siinä on halkeama.Haluaisitsä nähdä loputkin tästä talosta?Mä en ole ehtinyt esitellä sulle vielä mi-tään, sanoi Hannele.

Kävelimme takaisin sisälle. Sisällä olihuomattavasti viileämpää kuin ulkona.

– Tuohon toiselle puolelle tulee telkka-rihuone. Siihen tulee ovi, ei haittaa vaikkase sitten vähän sekasin oliskin. Tähäneteiseen mä hankin sellasen kapean hyllyn.Siihen voi jättää sitten tavaraa käsistään,kun tulee kotiin. Avaimia ja sellasta. Sit tääyläkerta remontoidaan myös. Nää lattiat onjo hiottu ja kiillotettu. Kylppäreihin uusi-taan kaikki ihan lähiaikoina. Mä oon aja-tellut italialaisia kaakeleita näihin tiloihin,viileitä värejä, mitä mieltä sä oot, Hannelekallisti päätään ja pani sormen suulleen.

kerberos 30

Kiva että soitit ja tulit käymään, sanoi Rai-mo ja yritti hipaista sormiani.

– Joo, kiva tavata teidät Hannelenkanssa. Mä ajattelin, että soitan nyt kunkerran olen täälläpäin käymässä.

– Toi on kiva, että sä oot päässy vähäksaikaa eroon sun perheestä. Perhe-elämäkuluttaa, niin mä oon joskus sen kokenu.Se on vaativaa, sanoi Raimo.

– Joo, on se vaativaa, vastasin.Samassa näin käärmeen. Se oli melkein

metrin pituinen, kiiltävän musta ja sen kui-vaa aluskasvillisuutta raapiva maha vilah-teli punaisena.

– Red-bellied black snake, sanoin jakumarruin ottamaan Romeon syliin. Koiraei ollut edes huomannut käärmettä.

– Missä?Raimo käänteli päätään, katsoi väärään

suuntaan. Huidoin oikealle.– Tuossa. Nyt se menee tuolla puun ta-

kana, sanoin.Käärme oli kaunis ja sulava. Se liukui

kiiltävänä juomuna ruskeankeltaisessa ruo-hossa monta metriä ja hävisi sitten puner-tavaan kivikasaan.

– Huh, se oli täpärällä. Huh, huh. Pi-täsköhän alkaa pitämään pitkälahkeisiamaastohousuja, sanoi Raimo.

Laskin koiran alas maahan.– Aika kuuma pitää pitkälahkeisia.

Mutta maastokengät vois olla tarkoituk-senmukaiset, sanoin ja menin edeltä po-lulle.

– Kiva, kun sä oot mun kanssa täällämetsässä, sanoi Raimo ja nosti käden olka-päälleni. Pysähdyin sitomaan kengännau-haa. Ehdotin, että hän menisi edellä, kunen tuntenut maastoa laisinkaan.

– Mahdutaanhan me vierekkäin.– No, jos tulee vaikka lisää käärmeitä,

niin sä voit ajaa ne tiehensä tuolla kepillä,sanoin.

Raimo sukelsi edeltä matalien pensai-den väliin. Hän paukutti maata paksulla

oksanpätkällä, jota oli kantanut koko mat-kan.

– Mä tömistän ne pois prinsessan tieltä,hän sanoi.

– Hyvä idea.Polku kapeni jälleen ja avautui sitten

jälleen saman lammen rantaan. Nyt vainaurinko paistoi toisesta suunnasta. Telttanäkyi alapuolellamme, mutta retkeilijöitäei näkynyt. Janotti, vaikka olimme juo-neet padon vieressä olleesta juomavesi-laitteesta. Raimo tuli viereen, hipaisi sor-mea.

– Ottasitsä puolet omenasta?Hän kaivoi taskustaan omenan ja halk-

aisi sen linkkuveitsellä.– Ei kiitos, sanoin, vaikka vesi kihosi

kielelle.– Vähän lisäenergiaa.– Ei kiitos.Retkeilijät olivat uimassa tummassa ve-

dessä. Kaksi solakkaa vaaleaa hahmoa kel-lui lammessa. Ne olivat varmaan äsken ol-leet piilossa jonkun kielekkeen alla. Nainenja mies. Nainen kietoutui miehen ympärilleluin lumpeen varsi.

– No niin. Pitäs varmaan lähteä, etteiHannele huolestu, sanoin ja lähdin polkuaeteenpäin.

– Hei, älä nyt pidä tommosta hoppua.Ei Hannele kaipaa meitä vielä ainakaantuntiin. Jutellaan nyt ihan rauhassa. Mäharvoin ehdin tavata ketään. Hei, odotanyt!

Pidin yllä tasaista marssitahtia. Onnek-si polku ei risteillyt. Kuulin Raimon huoho-tuksen ja Romeon vinkunan takanani.

– Huh, huh, sullahan on vauhti päällä.Mä en ehtinyt haukata edes mun omenaa,Raimo sanoi selkäni takaa. Olin sotkeutuaRomeon talutushihnaan, kun koira ryntäsieteeni.

– Hei, hups. Älä nyt vaan kaadu tai mäjoudun kantamaan sut kotiin, sanoi Raimoja yritti tarttua käteeni.

4/200433

– Mitäs sä harrastat? Mulla on toi nik-karointi, jazz-musiikki, golf. Mun tasotusoli jossain vaiheessa alle 10, mut nyt se on15.

– Mä kävelen, sanoin.– Pelaatsä golfia?– En. Oon mä pari kertaa kokeillu, mut

ei oo iskenyt vielä. Golf-kuume.– Sä oot vielä liian nuori. Sä oot liian

nuori pelaamaan golfia. Alotat sitten vasta,kun oot 60, sanoi Raimo ja kääntyi. – Ha-luaisitsä kävellä edellä?

– Ei, mee sä vaan, kun tunnet reitin.– Harrastatsä jotain jumppaa tai muuta

liikuntaa?– En. Mä vaan käyn metsässä kävele-

mässä. Joskus.– Sullahan vaikuttaa olevan ihan hyvä

kunto.– No, en nyt tiedä, vastasin ja katsoin

Raimon valkoisia, jänteikkäitä pohkeita japunaiseksi paistunutta niskaa.

– Mä en tykkää mennä kovin kovaa tä-hän aikaan päivästä, sanoi Raimo. – Liiankuuma. Hei, mä tiedän. Pian tulee sellanenpieni lampi. Se on kivan näkönen. Voidaanpysähtyy siihen ihailemaan luontoa.

Lampi ilmestyi melkein heti polun mut-kan jälkeen. Vesi oli tummaa ja se oli puo-liksi peittynyt lumpeisiin. Kallion seinämätputosivat jyrkkinä vesirajaan. Aurinkopaistoi vinosti lumpeisiin ja valkoisenahuntuna kukkiviin puihin. Jotkut pensaatpilkottivat punaisina.

– Upeaa, Raimo sanoi ja pani kätensäolkapäideni ympärille. – Mitäs me kaksisuomalaista.

Liikahdin irti. Romeo nosti koipea hiil-tyneen kannon juuressa.

– Mä rakastan näitä vihreiden sävyjä,sanoi Raimo ja heilahti lähemmäs. – Ne onniinku toivoa antavia. Vihreet sävyt.

Hän hipaisi sormellaan sormenpäitäni.Väristys karkasi ennen kuin ehdin ajatella.Nostin käteni ja osoitin vastarannalle.

– Kato, ku joku on lähtenyt telttaile-maan. Ihan kiva paikka telttailla. Ai, toitoinen tyyppi halaa just puuta, sanoin. –Näätsä?

Siirryin sivuun. Raimo taivutti oksia jakurkisti.

– Joo, kyl se halaa puuta. Hauskoja noipuunhalaajat. Mitähän ne kuvittelee saa-vansa puuta halaamalla?

– En tiedä. Jos se tuntuu hyvältä halatapuuta.

– Luuletsä, sanoi Raimo ja työnsi kas-vonsa melkein kiinni kasvoihini. Perään-nyin kalliota kohden niin pitkälle kuin pää-sin.

– Joko jatketaan? Pitäs saada jotainjuotavaa. Onks tässä puistoa missään?Siellä ois varmaan juomavesiautomaatti.

– Joo, jatketaan vaan. Mennään yhdenpadon kautta. Mä haluan näyttää sen sulle.Insinöörityön taidonnäyte 1800-luvun lo-pulta.

– Ihan kiva, sanoin.Tie leveni. Kuljimme vieretysten. Ro-

meo hyppelehti nyt talutusketjussa välis-sä.

– Mun työ hyvin vaativaa. Tulee tehtyäpitkiä päiviä. Koko Australia on mun vas-tuulla. Joka ikinen osavaltio ja territorio.Mä valkkaan tiimin ja teen tulosta. Joskuson rankkaa, Raimo sanoi. – Teetkö sätöitä?

– En.– No, sä harrastat sitten jotain?– Mä käyn lenkillä metsässä muutaman

kerran viikossa.– Juoksemassa?– Ei, kun kävelen vaan.– Etsä harrasta mitään?– No, en oikeestaan.– On kiva tavata sut. Kiva, että Hanne-

lelle löyty tommonen pikkuserkku. Se onjoskus muistellut, että sillä on joku kaukai-nen sukulainen täällä Australiassa, mut eise muistanut edes että minkä niminen.

kerberos 32

Join vain yhden lasillisen. Raimo joi valko-viinipullon ja punaviinipullon tyhjäksi.Hannele latoi astiat pesukoneeseen.

– Hei, keitetäänkö vielä kahvit jälki-ruoaksi ja otetaan vaikka jätskit? Mä ostinpassionhedelmägelatoa eilen.

– Intohimonhedelmää, sanoi Raimo.– Italialaiset jädet on kivan keveitä

vaihtoehtoja, sanoi Hannele.– Koiran vois viedä sitä ennen ulos, sa-

noi Raimo.– Taas, minä sanoin.– Ennenku se menee nukkumaan, sanoi

Hannele. – Lähdetsä mukaan kävelemään?– Mä taidan jättää väliin. Oli sen ver-

ran pitkä lenkki. Menkää te vaan, sanoin.– Mä jätän myös väliin, sanoi Raimo.– No, mä tuun ihan pian takasin. Mä

keitän sit kahvit, ku tuun, sanoi Hannele janapsautti sormia koiralle. Romeo vääntäy-tyi innottoman näköisenä jaloilleen.

– No, oikeestaan mä voisin tulla sunseuraksi, sanoin ja nousin ylös.

– Ei, ei, sä oot ihan liian väsynyt. Jääsä vaan tänne, mä en oo kauan, sanoi Han-nele ja loksautti ulko-oven perässään kiin-ni.

Raimo nousi ylös ja käveli ikkunastatoiseen, kumartui välillä tarkistamaan jal-kalistoja.

– Aika hyvää työtä, vaikka itse sanon-kin, hän sanoi. – Tuuppas katsomaan. Kat-so oikein läheltä. Aika tarkkaa työtä, vaimitä?

– Joo, tarkkaa on, sanoin ja siirryin ta-kaisin pöydän taakse.

Raimo tuli viereeni seisomaan. Hännäytti aivan terrieriltä; älykäs, kömpelö,hermostunut ja innokas.

– Mä haluaisin halata sua kiitokseksisiitä, että lähdit mun kanssa lenkillemetsään, Raimo sanoi ja nosti kädet il-maan.

– Mä en oo halaajatyyppiä, vastasin.Raimon kädet putosivat. Terrierin

katse painui lattiaan.– Hei sori… mutta mä en todellakaan

oo sitä tyyppiä…Hän seisoi edessäni aavistuksen eteen-

päin kallistuneena, käsivarret irrallaan var-talosta, jalkaterät V-asennossa, asentoonsajähmettyneenä. Kun Raimo nosti katseen-sa, laseissa oli huurua.

– En mä koskaan halaa edes puita, sa-noin.

4/200435

– Emmä kaadu, sanoin ja luistelin yh-dellä jalalla ojanpenkkaa alas. – Eiks meolla jo pian perillä?

– Ei tästä enää pitkä matka ole. Ote-taan vaan ihan iisisti. Harrastatsä jotain?

– Niinku mitä esimerkiksi?– Niinku jumppaa tai jotain? Jotain ur-

heilua?– En. Mä kävelen.– No, mitä sä sit harrastat?– Niinku mitä?– No, jotain muuta ku urheilua. Jos sä

et oo töissä ja noin…– No, mä maalaan. Huvikseen.– Mitä sä maalaat?– Tauluja.– Millasia tauluja?– Symbolisia.– Ai.

Paistuvan lohen tuoksu otti meidät vastaaneteisessä. Raimo sanoi menevänsä hetisuihkuun. Hannele huusi, että tule perem-mälle.

– Vai haluatko suihkuun?– Mä voin odottaa, sanoin ja kävelin

keittiöön. – Mut mun on pakko saada juo-tavaa.

– Mitä sä juot? Vettä? Kuplavettä?Dieettilimsaa? Olutta? Viiniä?

– Vettä kiitos.Join kolme lasia vettä ja yhden dieetti-

limsaa. Sormeni olivat ruvonneet kaksin-kertaisiksi. Lenkkitossujen nauhat piti ava-ta tavallista leveämmälti, että sain kengätpois jalasta.

– No. Mitäs tykkäsit, kysyi Hannele.– Mistä, sanoin ja tunsin kuinka huoko-

set avautuivat ja hiki alkoi pursuta jokakohdasta.

– Kävelyreitistä.– Joo, ihan kiva. Olis vaan pitänyt ot-

taa vettä mukaan, vastasin.– Eiks sulla ollut vettä mukana?– No ei. Tyhmää vai mitä?

Hannele katsoi uuniin. Lohenpalat sihi-sivät ja tilli kupli kalanpinnassa.

– Joskus sitä unohtaa. Ihan jokapäivä-siä, mutta tärkeitä asioita, sanoi Hannele.

Istuimme syömään seitsemältä. Lohiviipalemakasi oranssinpunaisena lautasella, vie-ressä kolme peukalonpään kokoista val-koista perunaa. Salaatinlehdet, tomaatinpa-la, kurkkusiivut ja kaalirouhe kiersivät an-nosta tyylikkäästi. Panin salaatin päällerasvatonta kreikkalaista kastiketta.

– Joisitsä viiniä? Valkoista, punaista?– Valkoista, kiitos, sanoin.Raimo avasi pullon Semillonia ja kaatoi

lasiini. Itselleen hän avasi punaviinipullon.Etiketissä oli harraskasvoinen munkki, jon-ka käsi lepäsi köynöksen päällä. Hannelellaoli lasissa vettä.

– Etkö sä tykkää viinistä, kysyin.Hannele noukki tomaattia haarukkaan-

sa. Peruna oli koskematon, kalanliha oli rä-pelletty ympäri lautasta.

– Voi kuule. Emmä enää. Mä olin sella-nen social drinker, mut mulle alko tulla niinkovia päänsärkyjä, et mä lopetin, Hannelesanoi ja puraisi varovasti tomaatinreunaa.

– Hannelelle tuli migreenikohtauksia,sanoi Raimo. Hän kaatoi itselleen toisen la-sillisen.

– Mä ostin nää lasit Suomesta. Olihirveen kova homma pakata nää sillai, et netuli ehjinä. Ja kyl mä olin onnellinen, kunyhtään ei ollut särkynyt, kun mä avasin laa-tikon täällä kotona. Mä rakastan astioita,Hannele sanoi.

Nostin lasiani ja katsoin viiniä.– Miltä se maistuu, kysi Raimo.– Hyvää, vastasin.– Mä olin tosiaan niin onnellinen, ku

mä sain nää lasit ehjinä tänne, sanoi Han-nele.

– Joo, lasitavaraa on vaikea saada eh-jänä perille, sanoin.

– Mä rakastan astioita, sanoi Hannele.

kerberos 34

HR

Giger:C

rowley

(1975)

4/200437kerberos 36

John Zerzan (suomentanut Timo Hännikäinen)

Postmodernismin katastrofiOsa II

Barthes, Foucault ja Lyotard

Muista jälkistrukturalistisista/postmoder-neista hahmoista Roland Barthes, joka ai-kaisemmin urallaan oli johtava struktura-listinen ajattelija, ansaitsee tulla mainituksi.Hänen ”Kirjoituksen nollapisteensä” ilmai-si toivon, että kieltä voidaan käyttää utoop-pisella tavalla ja kulttuurin valtakoodit voi-daan murtaa. 1970-luvun alussa hän kui-tenkin meni samoille linjoille Derridankanssa, nähden kielen metaforisena rä-meenä, jonka metaforisuutta ei ole tunnis-tettu. Filosofia on oman kielensä sekoitta-maa, ja kieli itsessään ei voi saavuttaakäsittelemänsä asian hallintaa. ”Merkkienvaltakunnassa” (1970) hän oli jo hylännytkaikki kriittiset, analyyttiset aikeet. Tämänäennäisesti Japania käsittelevä kirja ”eipyri kuvaamaan tai analysoimaan mitääntodellisuutta.” Eri katkelmat käsittelevätniinkin erilaisia kulttuurimuotoja kuin hai-ku-runoja ja kolikkoautomaatteja osinaeräänlaista antiutooppista maisemaa, jossamuodot eivät kanna sisällään merkitystä jakaikki on pintaa. ”Valtakunta” saattaa ollaensimmäinen täysin postmoderni yritys, ja70-luvun puolivälissä sen kirjoittajan”tekstin hurman” käsite kantoi mukanaan

samaa derridalaista ylenkatsetta julkistakeskustelua kohtaan. Kirjoittamisesta olitullut itsetarkoitus, pelkästä henkilökohtai-sesta estetiikasta ensisijainen syy. Ennenkuolemaansa vuonna 1980 Barthes oli sel-vin sanoin tuominnut ”minkä tahansaälyllisen kirjoitustavan”, erityisesti ruos-kien kaikkea poliittista. Hänen viimeisessäteoksessaan ”Barthes Barthesista”, sanojenhedonismi, eräänlainen tosielämän dan-dyismi, ei luokitellut käsitteitä niiden sopi-vuuden tai epäsopivuuden perusteella,vaan perustui ainoastaan niiden tehoon kir-joitustekniikoina.

Vuonna 1985 AIDS vei kaikkein laajimmintunnetun postmodernismin voimahahmon,Michel Foucault’n. Foucault’n, jota joskuskutsuttiin ”ihmisen kuoleman filosofiksi” jajota monet pitivät Nietzschen tärkeimpänämodernina opetuslapsena, laaja-alaiset his-torialliset tutkielmat (esim. mielenvikaisuu-desta, rangaistusmenetelmistä ja seksuaali-suudesta) tekivät hänestä hyvin tunnetunja tuovat itsessään mieleen erot Foucault’nja suhteellisesti abstraktimman ja epähis-toriallisemman Derridan välillä. Struktura-lismi, kuten sanottu, oli jo voimakkaastialentanut yksilön arvoa lähinnä lingvisti-

Valta oli keskeinen aihe Foucault’lle, jatapa jolla hän käsitteli sitä on paljastava.Hän kirjoitti, että modernin yhteiskunnanmerkittävät instituutiot ovat yhtyneet hal-litsemistarkoituksessa ”päättymättömäksivankilaksi”, joka ilmentää kapitalismin loo-gista lopputulosta, josta ei ole pakotietä.Mutta valta itse, hän päätti, on suhteidenverkosto tai kenttä, jossa subjektit ovatsekä vallan tuotteita että käyttäjiä. Näin ol-len kaikki osallistuu valtaan, ja niinpä eiole hyväksi etsiä ”keskeistä” sortavaa voi-maa, jota vastaan taistella. Moderni valtaon salakavalaa ja ”tulee kaikkialta.” Niinkuin Jumala, se on kaikkialla ja ei missäänsamanaikaisesti.

Foucault ei löydä maata jalkakäytävän ki-vien alta, ei minkäänlaista ”luonnollista”järjestystä. On vain varmuus peräkkäisistävallan järjestelmistä, joista kutakin on jo-tenkin vastustettava. Mutta Foucault’ntyypillisen postmoderni vastenmielisyyskoko ihmissubjektin ideaa kohtaan tekeeperin vaikeaksi nähdä, mistä tällainen vas-tarinta voisi nousta, puhumattakaan hänennäkemyksestään, ettei ole sellaista vastarin-nan muotoa, joka ei itsekin olisi vallanmuoto. Mitä jälkimmäiseen huomioon tul-ee, Foucault päätyi sittemmin umpikujaansuhteessa vallan ja tiedon yhteyteen. Hänpäätyi näkemään ne selvittämättömästi jakaikkialla yhdistyneinä, suoraan toisensasisältävinä. Vaikeudet, jotka hän koki yrit-täessään sanoa jotain substanssista tämänsuhteen valossa, sai Foucault’n lopulta luo-pumaan vallan teoriasta. Tähän sisältyvädeterminismi tarkoitti yhtäältä, että hänenpoliittinen osallistumisensa väheni kokoajan. Ei ole vaikea tajuta, miksi media ke-hui foucaultlaisuutta, samalla kun esimer-kiksi situationismi vaiettiin kuoliaaksi.

Castoriadis viittasi kerran Foucault’n aja-tuksiin vallasta ja sen vastustamisesta sa-

noen: ”Vastusta jos sinua huvittaa – muttailman strategiaa, koska muuten et ole enääproletaari, vaan vallan osa.” Foucault’noma aktivismi oli yrittänyt muotoilla em-piristisen ihanneteorian – ideologiavapaanlähestymistavan, joka sopii ”erikoistuneelleintellektuellille”, joka osallistuu rajattuihin,paikallisiin kamppailuihin. Tässä taktiikas-sa teoriaa käytetään vain konkreettisesti,ad hoc -”työkalupakkina” erillisiin sotaret-kiin. Kuitenkin, hyvistä aikeista huolimat-ta, teorian rajaaminen erillisiin, katoavai-siin käytännön ”työkaluihin” ei ainoastaankiellä suoraviivaista näkemystä yhteiskun-nasta, vaan hyväksyy yleisen työnjaon,joka on vallan ja vieraantumisen ytimessä.Halu kunnioittaa eroja, paikallistietämystäja sen sellaista asettuu alistavaa, totalitaa-rista teorian yliarvostamista vastaan, muttavain hyväksyäkseen myöhäiskapitalisminatomisaation ja elämän pirstaloitumisen ka-peisiin erikoisaloihin, jotka ovat lukuistenasiantuntijoiden aluetta. Jos ”olemme juut-tuneet ylimielisten kokonaiskatsausten jaaran osien tutkiskelun väliin”, kuten Re-becca Comay sattuvasti sanoi, niin kuinka(Foucault’n) toinen vaihtoehto voi ylittääliberaalin reformismin? Tämä tuntuu hyvinasiaankuuluvalta kysymykseltä kun muis-taa, että Foucault’n koko pyrkimys olisuunnattu meidän vapauttamiseksemmehumanististen uudistajien illuusioista kaut-ta historian. Itse asiassa ”erikoistunut intel-lektuelli” osoittautuu vain jälleen uudeksiasiantuntijaksi, jälleen yhdeksi liberaaliksi,joka käy mieluummin erikoisalojen kuinongelmien juurten kimppuun. Ja kun tar-kastelee hänen aktivisminsa sisältöä, jokakeskittyi lähinnä rangaistuslaitoksen uudis-tuksiin, orientoituminen on niin laimeaa,että sitä voi tuskin pitää edes liberaalina.Keith Gandalin mukaan 80-luvulla ”hänyritti koota College de Francen oppituolin-sa suojelukseen historioitsijoita, lakimiehiä,tuomareita, psykiatreja ja lääkäreitä, jotka

4/200439

seltä pohjalta, kun taas Foucault kuvasi ih-misen ”vain viime aikojen keksinnöksi,hahmoksi joka on tuskin kahden vuosisa-dan ikäinen, pelkäksi tietoisuutemme poi-muksi, joka pian katoaa.” Hän paljastaa”ihmisen” olennoksi, joka esitetään ja syn-nytetään objektina, erityisesti modernienihmistieteiden keinotekoiseksi keksinnöksi.Huolimatta niiden idiosynkraattisesta tyy-listä, Foucault’n teokset olivat paljon suosi-tumpia kuin Horkheimerin ja Adornon(esim. ”Valistuksen dialektiikka”) ja Er-ving Goffmanin, jotka samalla tavalla pal-jastivat porvarillisen rationaalisuudenkääntöpuolen. Hän kiinnitti huomion”yksilöllistämisen” taktiikoihin 1800-luvunalun keskeisissä instituutioissa (perhe, työ,lääketiede, psykiatria, koulutus), tuodenesiin niiden normalisoivan ja kurinpidolli-sen roolin kehittyvässä kapitalistisessamoderniudessa, kun ”yksilö” luotiin vallit-sevan järjestyksen toimesta ja sitä varten.

Tyypillisen postmodernisti Foucault hylkääalkuperäajattelun ja käsityksen, että kun-kin aikakauden vallitsevan diskurssin taka-na tai alla olisi jokin ”todellisuus”. Samoinsubjekti on ennen kaikkea diskurssin luo-ma harhakuva, eräänlainen vallitsevienlingvististen käytäntöjen luoma ”minä”. Janiinpä hän tarjoaa yksityiskohtaisia histo-riallisia kertomuksiaan, tiedon ”arkeologi-oita”, teoreettisten katsausten sijaan ikäänkuin ne eivät sisältäisi ideologisia tai filoso-fisia olettamuksia. Foucault’lle ei ole eri ai-kakausien, tai episteemojen, kuten hänniitä nimitti, kontekstin ulkopuolisia so-siaalisen alkulähteitä: alkulähteet vaihtele-vat episteemasta toiseen. Vallitseva dis-kurssi, joka luo omat subjektinsa, onnäennäisen itserakentuva: tämä on melkohyödytön lähestymistapa historiaan, mikäjohtuu pääosin siitä tosiasiasta, ettei Fou-cault viittaa sosiaalisiin ryhmiin vaan ke-skittyy kokonaan ajatusjärjestelmiin. Toi-

nen ongelma syntyy hänennäkemyksestään, ettei tietyn aikakaudenepisteemaa voida tunnistaa niiden toimesta,jotka työskentelevät sen sisällä. Jos tietoi-suus on täsmälleen sitä mikä, Foucault’nomin sanoin, ei tajua omaa suhteellisuut-taan eikä tiedä miltä olisi näyttänyt aiem-missa episteemoissa, niin Foucault’n omakorkeampi, kokonaisvaltainen tietoisuus onmahdoton. Tämä hankaluus myönnetään”Tiedon arkeologian” (1972) lopussa, mut-ta näinkin ilmeinen ja räikeä ongelma jäävaille ratkaisua.

Postmodernismin dilemma on tämä: mitensen teoreettisten lähestymistapojen asemas-ta tai kelvollisuudesta voidaan olla varmo-ja, jos totuutta tai tiedon lähteitä ei ole ole-massa? Jos hylkäämme rationaalistenalkulähteiden tai standardien mahdollisuu-den, miltä pohjalta me operoimme? Kuinkavoimme ymmärtää, mikä vastustamammeyhteiskunta on, saati sitten jakaa sellaisenymmärryksen? Foucault’n takertuminennietzscheläiseen perspektivismiin kääntyyäärettömäksi tulkinnan pluralismiksi. Hänsuhteellisti tiedon ja totuuden ainoastaansilloin kun nämä käsitteet liittyivät johon-kin muuhun ajatusrakennelmaan kuin hä-nen omaansa. Kun tästä seikasta huomau-tettiin, Foucault myönsi olevansa kyvytönoikeuttamaan rationaalisesti omia mielipi-teitään. Näin ollen liberaali Habermas väit-tää postmoderneja ajattelijoita kuten Fou-cault’ta, Deleuzea ja Lyotardia ”uuskonser-vatiiveiksi”, koska he eivät tarjoa mitäänjohdonmukaista argumentaatiota, miksi oli-si kuljettava yhteen yhteiskunnalliseensuuntaan ennemmin kuin toiseen. Postmo-derni relativismin (tai ”pluralismin”) ylistystarkoittaa myös, ettei mikään estä jotakinyhteiskunnallista suuntausta vaatimasta oi-keutta hallita jotakin toista, kun määrittele-vien standardien mahdollisuutta ei ole.

kerberos 38

semmisto on niin voimakkaasti dominoi-nut, mutta toinen vilkaisu kertoo, että se so-pii täydellisesti yhteen laajemman postmo-dernin pettymyksen kanssa. Lyotardin ko-konaisvaltainen reaktio jälkikantilaisiinvalistuksen arvoihin ilmentää loppujen lo-puksi sitä, että rationaalinen kritiikki, aina-kin kantilaisen, hegeliläisen ja marxilaisenmetanarratiivisen teorian luottavaisissa ar-voissa ja uskomuksissa, on menettänyt sä-dekehänsä synkän historiallisen todellisuu-den vuoksi. Lyotardin mukaan postmoder-ni kausi osoittaa, että kaikki älyllisen her-ruuden ja totuuden lohdulliset myytit ovattulleet tiensä päähän, ja ne on korvannut”kielipelien” moninaisuus, wittgensteinilai-nen käsitys väliaikaisesti jaetusta ja ilmanmitään tietoteoreettista valtuutusta tai filo-sofista alkulähdettä kiertävästä ”totuudes-ta”. Kielipelit ovat käytäntöön liittyvä, pai-kallinen, alustava pohja tiedolle; toisin kuinsisällölliset näkemykset teoriasta tai histo-rian tulkinnasta, ne riippuvat osallistujienkeskenään sopimasta käyttöarvosta. Näinollen Lyotardin ihanne on ”pienten kerto-musten” runsaus metakertomusten taisuurten ideoiden ”luonnollisen dogmatis-min” sijasta. Valitettavasti tällaista prag-maattista lähestymistapaa täytyy soveltaaasioiden mukaan sellaisina kuin ne ovat, jase riippuu jo määritelmänsä perusteella ylei-sestä konsensuksesta. Niinpä Lyotardin lä-hestymistavan rajallinen arvo on siinä, ettäse luo särön arkipäivän normeihin. Vaikkahänen terve, antiautoritaarinen skeptisyy-tensä näkee totalisaation tukahduttavana taipakottavana, hän jättää huomiotta, että fou-caultlainen relativismi kielipeleineen, jotkamuodostavat merkityksen vapaiden sopi-musten pohjalta, sisältää sen, että kaikki onyhtä arvokasta. Kuten Gerard Raulet totesi,siitä seuraava kokonaisnäkemyksen hylkää-minen tottelee olemassaolevaa homogeeni-syyden logiikkaa sen sijaan että jotenkinvarjelisi heterogeenisyyttä.

Edistyksen epäileminen on tietenkin välttä-mätön edellytys kaikille kriittisille lähesty-mistavoille, mutta heterogeenisyyden etsin-nän täytyy olla tietoista heterogeenisyydenkatoamisesta ja etsiä syitä sen katoamiselle.Postmoderni ajattelu käyttäytyy aivan kuinolisi täysin tietämätön siitä, että työnjako jaihmissuhteiden kaupallistuminen tuhoavatkulttuurisen tai sosiaalisen heterogeenisyy-den. Postmodernismi yrittää säilyttää senmitä ei itse asiassa ole olemassa ja hylkäälaajemman ajattelun välttämättömyydenköyhtyneen todellisuuden käsittelyssä.Tällä alueella on kiintoisaa tarkastella post-modernismin ja teknologian välistä suhdet-ta, joka sattuu olemaan ratkaisevan tärkeäLyotardille.

Adorno havaitsi, että tien nykyaikaiseentotalitarismiin on rakentanut valistuksenihanne luonnon voittamisesta, joka tunne-taan myös nimellä välineellinen järki. Lyo-tard näkee tiedon pirstaloitumisen välttä-mättömänä taisteltaessa valtaa vastaan.Tämä kieltää kokonaisnäkemyksen, jokaon välttämätön sen havaitsemiseksi, ettäpäinvastoin eristyneisyys, sirpaloitunut tie-to, unohtaa sosiaalisen vallan ja tuon eris-tyneisyyden tarkoituksen. Kuuluisa”heterogeenisyys” ei ole paljon muuta kuinvallitsevan todellisuuden sirpaloittava vai-kutus, jonka hän mieluummin jättäisi huo-miotta. Kritiikkiä ei ole missään niin täysinhylätty kuin Lyotardin postmodernissapositivismissa, joka perustuu kritiikin kiel-tävän teknisen rationaalisuuden hyväksy-miselle. Ei ole yllätys, että aikakaudella,jota leimaa merkityksen hajoaminen ja kiel-täytyminen tunnustamasta sitä, mitä paljai-den ”tosiasioiden” määrä todella merkitsee,Lyotard ylistää yhteiskunnan tietokoneis-tumista. Vähän niin kuin nietzscheläinenFoucault, Lyotard uskoo että valta on yhäenemmän totuuden edellytys. Hän löytääsukulaissielun postmodernista pragmatis-

4/200441

olivat tekemisissä rikoksen ja rangaistuk-sen kanssa.” Kaikki poliisit. ”Työ jonkatein vankilalaitoksen historiallisen suhteel-lisuuden parissa”, sanoi Foucault, ”oli yri-tys miettiä toisenlaisia rangaistusmuotoja.”Selvästikin hän hyväksyi tämän yhteiskun-nan ja rangaistuksen laillisuuden; yhtäänyllättävämpää ei ole se, että hän tuomitsianarkistit lapsellisiksi, koska heillä oli tule-vaisuudentoiveita ja uskoa ihmisen mah-dollisuuksiin.

Jean-Francois Lyotardin teokset ovat huo-mattavan ristiriitaisia keskenään – sekinpostmoderni piirre – mutta ilmentävät my-ös keskeistä postmodernia teemaa: ettei yh-teiskuntaa voi eikä pidä ymmärtää koko-naisuutena. Lyotard on täydellinen esi-merkki ajattelun antitotalisaatiosta siihenpisteeseen saakka, että hän on määritellytpostmodernismin ”epäuskoksi metakerto-

muksiin” tai kokonaisnäkemyksiin. Ajatus,että on sekä epätervettä että mahdotontakäydä käsiksi kokonaisuuksiin, on osa val-tavaa reaktiota marxilaisia ja kommunisti-sia vaikutteita vastaan 60-luvun Ranskas-sa. Vaikka Lyotardin pääkohde onmarxilainen traditio, joka kerran oli kovinvahva Ranskan poliittisessa ja älyllisessäelämässä, hän menee vielä pidemmälle jahylkää yhteiskuntateorian kokonaan. Hänon esimerkiksi päätynyt siihen, että mikätahansa vieraantumisen käsite – ajatus, ettäkapitalismin sirpaleisuus ja välinpitämät-tömyys on särkenyt alkuperäisen ykseyden– päätyy totalitaariseen yritykseen yhdistääyhteiskunta pakolla. Luonteenomaisestihänen 70-luvun puolivälin ”Libidinaalinenekonomiansa” tuomitsee teorian terrorina.Voidaan kenties sanoa, että tämä äärireak-tio olisi epätodennäköinen sellaisen kult-tuurin ulkopuolella jota marxilainen va-

HR

Giger:Landscape

XXVIII(1974)

kerberos 40

kanssa, joka Deleuzen tavoin on erikoistu-nut psykoanalyysiin, hän toivoo näke-vänsä, miten järjestelmän skitsofreenisettendenssit kiihdytetään särkymispisteeseensaakka. Deleuze näyttää tukevan, ainakintulevan hyvin lähelle Yoshimoto Takainabsurdistista näkemystä, että kulutus syn-nyttää uuden vastarinnan muodon.

Tämä brändi, jonka mukaan kokonaisuuskielletään radikaalilla strategialla, jossa sekiihdytetään tekemään loppu itsestään,muistuttaa myös postmodernismin kyvyt-tömästä representaation vastustamistavas-ta: merkitykset eivät tunkeudu ytimeen, neeivät edusta jotakin ulottumattomissa ole-vaa. ”Ajattelua ilman representoimista”, onCharles Scottin kuvaus Deleuzen lähesty-mistavasta. Skitsopolitiikka ylistää pintaaja epäjatkuvuutta, nomadologia on histo-rian vastakohta.

Deleuze myös kiteyttää postmodernin”subjektin kuoleman” teeman hänen jaGuattarin tunnetuimmassa teoksessa,”Anti-Oidipuksessa”, ja myöhemminkin.”Halukoneet”, jotka muodostuvat saman-laisten inhimillisten ja ei-inhimillisten osienpariutuessa keskenään, pyrkivät korvaa-maan ihmisolennot hänen yhteiskuntateo-riansa polttopisteessä. Vastakohtana inhi-millisen subjektin illuusiolle yhteiskun-nassa Deleuze hahmottelee subjektin, jokaei enää edes muistuta mitään ihmismäistä.Hänen näennäisen radikaaleista tarkoitus-peristään huolimatta ei voi välttyä vieraan-tumisen ylistyksen tai jopa vieraudessa jadekadenssissa rypemisen tunnulta.

70-luvun alkupuolella Jean Baudrillardpaljasti marxismin porvarillisen perustan,etenkin sen tuotannon ja työn palvonnan,teoksessaan ”Tuotannon peili” (1972).

HR

Giger:Landscape

XVIII(1973)

4/200443

tista Richard Rortysta, joka samalla tavointoivottaa modernin teknologian tervetul-leeksi ja on tiukasti kiinnittynyt tämänpäivän teollisen yhteiskunnan arvoihin.

Vuonna 1985 Lyotard järjesti valtavanhuipputeknologian näyttelyn Pariisin Pom-pidou Centerissä, johon sisältyi keinotode