KOHTALON PERILLISET

LUE JA PELKÄÄ!

Edessä on vampyyriprinssi Darren Shanin ja hänen arkkivihollisensa, Steve Leopardin lopullinen välienselvittely. Lapsina Darren ja Steve olivat ystäviä, mutta kaikki muuttui

sen jälkeen, kun he menivät katsomaan Friikkisirkusta. Darren päätyi vampyyrien maailmaan, Steve vampaneesien

johtajaksi ja Vampaneesimestariksi. Kummasta tulee Varjojen valtias? Onko tulevaisuus jo ennalta määrätty? Vai pystyykö

Darren hämäämään kohtaloa (tai K-H. Taloa)?Kuinka päättyy vampyyriprinssi Darren Shanin tarina?

Karmivan jännittävän nuorten sarjan kahdestoista ja viimeinen osa.

N84.2 www.tammi.fi

ISBN 978-951-31-6559-8

9 789513 165598

Darren Shanin tarina

1. Friikkisirkus2. Vampyyrin oppipoika3. Kauhun tunneleissa

4. Vampyyrivuori5. Kuoleman koetukset

6. Vampyyriprinssi7. Pimeyden ennustukset

8. Yön liittolaiset9. Taistelu aamunkoitteessa

10. Sielujen järvi11. Varjojen vangit

12. Kohtalon perilliset

KOHTALON PERILLISET

S u o m e n ta n u t K a i j a m a r i S i v i l l

K u s ta n n u s o s a k e y h t i ö Ta m m i · H e l s i n k i

www.darrenshan.com

Kannen kuvat © McCarthy’s Photoworks/Shutterstock ja © Nejron Photo/Shutterstock

Kannen suunnittelu: Saara NiinikoskiAlkuteos Sons of Destiny

First published in Great Britainby Harper Collins Publishers, 2003

Teksti © Darren Shan 2004

Painettu EU:ssa ISBN 978-951-31-6559-8

Basille, Biddylle ja Liamille – tukipylväilleni

Veristen sisälmysten ritarikunnan kunniamerkki”Onnentyttö” Aleta Moriartylle

A:lle ja Bolle – Bangkokin parhaille riivahengilleEmily ”Lilliputti” ChuangilleJennifer ”Stacey” Abbotsille

Tarinan toimittajille:Domenica De Rosalle, Gillie Russellille, Zoë Clarkelle ja Julia Brucelle – loistotyötä, tytöt!!!

Mahtavan messeville merirosvoille:kaikille Cristopher Littlen kurkunleikkaajille

Ja erityiskiitokset kaikille omille shanstereilleni, etenkin niille jotka ovat pitäneet minulle seuraa Shanvillessa. Olkaa

kuolemassakin voitokkaat!

7

AlkusAnAt

Jos minun elämäni olisi satu ja kirjoittaisin siitä kirjaa, aloittai-sin sen näin: ”Olipa kerran kaksi poikaa, joiden nimet olivat Darren ja Steve...” Mutta kun elämäni kuitenkin on kauhuker-tomus, joutuisin aloittamaan tarinan jotenkin näin:

Pahalla on nimi – Steve Leopardi.Hänen oikea nimensä oli Steve Leonard, mutta ystävilleen

(kyllä – hänellä oli joskus ystäviäkin!) hän oli aina Steve Leo-pardi. Hän ei koskaan viihtynyt kotonaan, hänellä ei ollut isää, eikä hän pitänyt äidistään. Hän haaveili vallasta ja kunniasta. Hän janosi voimaa ja kunnioitusta ja uneksi ajasta jolloin pää-sisi nauttimaan niistä. Hän halusi olla vampyyri.

Hänen tilaisuutensa koitti kun hän huomasi että maagi-sessa kiertävässä Friikisirkuksessa, Cirque du Freakissa, esiin-tyi yön kulkija Larten Crepsley. Hän pyysi herra Crepsleytä verettämään hänet. Vampyyri kieltäytyi – sanoi, että Stevellä oli paha veri. Steve alkoi sen tähden vihata Crepsleytä ja van-noi jäljittävänsä ja tappavansa tämän kunhan olisi kasvanut aikuiseksi.

8

Vuosia myöhemmin, kun Steve valmistautui elämäänsä vampyyrinmetsästäjänä, hän kuuli violetti-ihoisista, puna-silmäisistä vampaneeseista. Tarinoissahan vampyyrit ovat jul-mia tappajia, jotka imevät ihmiset kuiviin. Se on hysteeristä pötypuhetta – vampyyrit ottavat vain vähän verta kerrallaan, syövät niin etteivät aiheuta vahinkoa. Vampaneesit taas ovat toista maata. He erosivat vampyyriheimosta kuusisataa vuotta sitten. He elävät omien lakiensa mukaan. He uskovat, että on häpeällistä juoda verta ihmisestä tappamatta häntä. He tappa-vat aina syödessään. Siinäpä Steven tyylistä porukkaa!

Steve alkoi etsiä vampaneeseja varmana siitä, että he hyväk-syisivät hänet joukkoonsa. Hän luultavasti arveli, että he olisi-vat yhtä kieroutuneita kuin hän. Siinä hän oli kuitenkin vää-rässä. Vaikka vampaneesit ovatkin tappajia, he eivät ole pahoja luonnoltaan. He eivät kiduta ihmisiä ja he yrittävät välttää tör-määmästä vampyyreihin. He tekevät mitä tekevät hiljaisesti ja rauhallisesti, pitäen matalaakin matalampaa profiilia.

Tästä minulla ei ole varmaa tietoa, mutta luulen, että vam-paneesit torjuivat Steven niin kuin Crepsleykin oli torjunut. Vampaneesit elävät vieläkin tiukempien ja vanhanaikaisempien sääntöjen mukaan kuin vampyyrit. En usko, että he hyväk-syisivät joukkoonsa ihmistä, jonka tunnistaisivat muuttuvan pahaksi.

Steve kuitenkin löysi tien heimoon, kiitos ikuisen kaaok-sen sanansaattajan, K-H. Talon. Useimmat kutsuvat häntä vain Taloksi, mutta jos etunimen nimikirjaimet yhdistää hänen sukunimeensä, tulokseksi tulee herra Kohtalo. Hän on voimak-kain olento koko maailmassa, oletettavasti kuolematonkin, ja työntää lusikkansa joka ainoaan soppaan. Monta vuosisataa

9

takaperin hän oli antanut vampaneeseille lahjan, ruumisarkun, jonka sisus hulmahti liekkeihin aina, kun joku asettui siihen makaamaan, ja poltti uskalikon tuhkaksi hetkessä. Talo kui-tenkin ennusti, että vielä jonain yönä arkkuun astuisi joku, joka nousisi sieltä vahingoittumattomana. Siitä henkilöstä tulisi Vampaneesimestari, jota koko heimon olisi toteltava. Muuten heimo tuhoutuisi.

Steve ei malttanut sivuuttaa lupausta niin suuresta val-lasta. Hän päätti osallistua kokeeseen. Ajatteli varmaan, ettei hänellä ole mitään menetettävääkään. Hän meni arkkuun, lie-kit ahmaisivat hänet, ja minuuttia myöhemmin hän astui ulos vailla palovammaakaan. Yhtäkkiä kaikki muuttui. Hänellä oli komennossaan vampaneesiarmeija, jonka miehet olivat valmiit antamaan henkensä hänen puolestaan ja tekemään mitä hän vain pyytää. Enää hänen ei tarvitsisi tyytyä Crepsleyn tappa-miseen – hän voisi tuhota koko vampyyriheimon!

Herra Talo ei kuitenkaan halunnut vampaneesien tuhoavan vampyyreja leikiten. Talo nauttii kärsimyksestä ja selkkauk-sista. Nopea, varma voitto ei viihdyttäisi häntä tarpeeksi. Siksi hän antoi vampyyreillekin mahdollisuuden. Kolmella vampyy-rilla olisi mahdollisuus tappaa Vampaneesimestari ennen kuin hän saisi täydet voimansa. Siihen tarjoutuisi neljä tilaisuutta. Jos kolmikko onnistuisi surmaamaan Vampaneesi mestarin, vampyyrit voittaisivat Arpien sodan (sillä nimellä kutsuttiin vampyyrien ja vampaneesien välistä kamppailua). Jos kolmikko epäonnistuisi, kaksi heistä kuolisi jahdin aikana, kun taas kol-mas selviäisi ja näkisi koko heimonsa tuhoutumisen.

Crepsley oli yksi jahtaajista. Toinen oli vampyyriprinssi Vancha March. Kolmaskin oli prinssi, prinsseistä nuorin kautta

10

aikojen, puolivampyyri nimeltä Darren Shan – ja tässä minä astun kuvioihin.

Olin Steven paras ystävä kun olimme lapsia. Menimme katsomaan Friikkisirkusta yhdessä, ja Steven kautta minä kuu-lin että vampyyreja on olemassa ja päädyin heidän maail-maansa. Jouduin herra Crepsleyn oppipojaksi ja hän veretti minut. Hänen johdollaan minä opettelin vampyyrien tavoille ja matkasin Vampyyrivuoreen. Siellä osallistuin Kuoleman koetuksiin – mutta epäonnistuin. Pakenin henkeni hädässä, mutta pakomatkallani törmäsin juoneen, jonka tarkoitus oli tuhota vampyyriheimo. Sain juonen paljastettua, ja palkkioksi siitä minua ei ainoastaan hyväksytty heimoon, vaan minusta myös tehtiin vampyyriprinssi.

Kun olin ollut Vampyyrivuoressa kuusi vuotta, herra Talo houkutteli minut, Crepsleyn ja Vanchan Vampaneesimestarin jäljille. Meidän mukaamme lähti yksi herra Talon sini viitoista. Hänen nimensä oli Harkat Mulds. Siniviitat ovat harmaaihoi-sia, kokoon kursittuja ja lyhyitä; heillä on isot vihreät silmät, nenää ei ole ja korvat on ommeltu ihon alle. Heidät on koottu kuolleiden ihmisten jäännöksistä. Harkat ei tiennyt kuka hän oli ollut entisessä elämässään, mutta lopulta meille selvisi, että hän oli ollut Kurda Smahlt – vampyyri, joka oli pettänyt hei-monsa siinä toivossa, että saisi estettyä Arpien sodan syttymisen.

Me emme tienneet Vampaneesimestarin henkilöllisyyttä ja siksi meidän ensimmäinen tilaisuutemme tappaa hänet meni hukkaan: Vancha päästi hänet pakoon sillä hän oli Vanchan vampaneesiveljen, Gannen Harstin, suojeluksessa. Myöhem-min, kun olimme herra Crepsleyn nuoruudenkaupungissa, tör-mäsin Steveen. Hän väitti olevansa vampaneesinmetsästäjä, ja

11

minä typerys uskoin. Muutkin uskoivat, vain Crepsleyllä oli omat epäilyksensä. Hän vaistosi ettei kaikki ollut kunnossa, mutta minä maanittelin hänet antamaan Stevelle tilaisuuden. Olen tehnyt elämässäni hirvittäviä virheitä ja se oli niistä var-masti kaikkein pahin.

Kun Steve paljasti todellisen karvansa, me taistelimme, ja kahdesti meillä olisi ollut tilaisuus tappaa hänet. Ensimmäisellä kerralla jätimme hänet tappamatta siksi että kävimme vaihto-kauppaa hänen ja minun ihmistyttöystäväni Debbie Keison hengellä. Toisessa taistelussa Crepsleyllä oli vastassaan Steve, Gannen Harst ja Vampaneesimestaria esittävä huijari, ja siinä taistelussa Steve tönäisi Crepsleyn seipäillä täytettyyn kuop-paan. Crepsley olisi voinut viedä Steven mukanaan, mutta antoi tämän elää, jotta Gannen ja muut vampaneesit olisivat säästäneet hänen ystäviensä hengen. Vasta tämän taistelun jäl-keen Steve paljasti totuuden itsestään ja se teki Crepsleyn kat-kerasta kuolemasta vieläkin vaikeamman sulattaa.

Tämän ja seuraavan kohtaamisemme välillä oli pitkä aika. Harkat ja minä selvitimme totuuden hänen menneisyydestään matkaamalla hirviöitä ja mutantteja kuhisevaan erämaahan – tulevaisuuteen, niin kuin myöhemmin kävi ilmi. Sieltä palat-tuani vietin muutaman vuoden Friikkisirkuksen matkassa odo-tellen, että kohtalo (tai K-H. Talo) johdattaisi minut ja Steven jälleen vastatusten viimeistä yhteenottoa varten. Polkumme kohtasivat viimein vanhassa kotikaupungissamme. Olin tul-lut sinne Friikki sirkuksen kanssa. Oli outoa palata menneisyy-teen, kävellä sen kaupungin kaduilla, jossa olin kasvanut. Näin siskoni Annien, joka oli jo aikuinen nainen ja äiti. Törmä-sin myös vanhaan ystävääni, Tommy Jonesiin, josta oli tullut

12

ammattilaisjalkapalloilija. Menin katsomaan, kun Tommy pelasi tärkeässä ottelussa. Hänen joukkueensa voitti, mutta hei-dän juhlintansa loppui lyhyeen, kun kaksi Steven kätyriä hyök-käsi kentälle ja tappoi paljon ihmisiä, myös Tommyn.

Jahtasin murhanhimoista parivaljakkoa suoraan ansaan. Kohtasin Steven jälleen. Hänellä oli mukananaan Darius-nimi-nen lapsi – oma poikansa. Darius ampui minua. Steve olisi voi-nut tehdä minusta selvää jälkeä, mutta ei tehnyt. Hetki ei ollut oikea. Minun loppuni (tai hänen) tulisi vasta, kun kohtaisin hänet Vancha rinnallani.

Kun konttasin haavoittuneena kaduilla, apuun tuli pari kulkuria. He kuuluivat ihmisarmeijaan, jota Debbie ja enti-nen poliisipäällikkö Alice Burgess olivat ryhtyneet kokoamaan vampyyrien avuksi. Toipilasaikana luokseni tuli myös Vancha March. Palasimme Friikkisirkukseen yhdessä Harkatin ja nais-ten kanssa. Sirkuksen omistaja herra Pitkä puhui kanssamme tulevaisuudesta. Pitkä sanoi, että kävipä Arpien sodassa miten vain, valtaan joka tapauksessa nousisi Varjojen valtiaan nimellä tunnettu paha hirmuvaltias, joka tuhoaisi maailman.

Kun me yritimme sulatella näitä järkyttäviä tietoja, Steven kätyrit iskivät taas – J.V. ja Morgan James, se Tommyn tappa-nut parivaljakko, hyökkäsi nyt sirkukseen. Darius apunaan he surmasivat herra Pitkän ja ottivat panttivangin, Shancus-nimi-sen pojan. Shancus oli puoliksi ihminen ja puoliksi käärme, minun läheisen ystäväni Evra Vonin poika.

Kun Pitkä makasi kuoleman kielissä, paikalle ilmestyivät kuin taikaiskusta herra Talo ja Evanna-noita. Kävi ilmi, että Evanna ja Pitkä olivat sisarukset ja herra Talo oli heidän isänsä. Talo jäi suremaan poikansa kuolemaa, mutta Evanna lähti

13

meidän mukaamme jahtaamaan veljensä tappajaa. Saimme Morgan Jamesin hengiltä ja nappasimme Dariuksen. Muiden kiiruhtaessa J.V:n ja Shancusin perään, minä vaihdoin pari sanaa Evannan kanssa. Noidalla oli ennaltanäkemisen lahja ja hän paljasti, että jos minä tappaisin Steven, ottaisin samalla hänen paikkansa Varjojen valtiaana. Minusta tulisi hirviö, minä tappaisin Vanchan ja kaikki muutkin tielleni asettuvat ja tuhoaisin vampaneesien lisäksi koko ihmiskunnan.

Niin järkyttynyt kuin olinkin, minulla ei ollut aikaa jäädä pohtimaan tietoa. Yhdessä liittolaisteni kanssa jäljitin J.V:n siihen vanhaan elokuvateatteriin, jossa Steve ja minä olimme ensi kertaa tavanneet Crepsleyn. Steve odotti meitä turvassa teatterin lavalla: hän oli kaivanut lavan eteen valtavan kuopan ja täyttänyt sen seipäillä. Hän ilkkui meille muutaman tovin mutta suostui sitten vaihtamaan Shancusin Dariukseen. Mutta hän petkutti. Sen sijaan, että hän olisi päästänyt käärmepojan vapaaksi, hän tappoi tämän raa’asti. Minulla oli Darius edel-leen otteessani. Sokeassa, kylmässä raivossani minä valmistau-duin tappamaan pojan kostoksi. Mutta juuri ennen kuin iskin veitselläni Steve teki julmimman tähänastisista paljastuksistaan – Dariuksen äiti oli siskoni Annie. Jos tappaisin Steven pojan, tappaisin myös oman siskonpoikani.

Sen sanottuaan Steve häipyi demonisesti käkättäen, paho-lainen mikä paholainen, ja jätti minut sen verenhimoisen yön hulluuteen.

ENSImmäINEN OSA

17

1. luku

Lavalla. Katselin eteeni aukevaa teatterisalia. Muistelin sitä jän-nittävää näytöstä, jota olin täällä ensi kertaa käydessäni seuran-nut. Vertasin sitä tämän illan kieroutuneeseen ”viihteeseen”. Minulla oli kamalan pieni ja yksinäinen olo.

Kun Steve oli pelannut valttikorttinsa, Vancha oli pitänyt päänsä kylmänä. Hän jatkoi etenemistään seiväskuopassa, sel-vitti tiensä lavalle ja säntäsi tunneliin, jota pitkin Steve, Gan-nen ja J.V. olivat paenneet. Se johti teatterin taakse kaduille. Mistään ei voinut päätellä, mihin suuntaan he olivat lähteneet. Vancha palasi teatteriin kiroten raivokkaasti. Kun hän näki Shancusin makaavan lavalla kuolleena kuin pikkulintu, jolta oli katkaistu niskat, hän pysähtyi ja vajosi polvilleen.

Evra pääsi perille seuraavana, hän pujotteli Vanchan reittiä kuopassa seipäiden seassa, huusi Shancusin nimeä ja kielsi poi-kaansa kuolemasta, vaikka varmasti tiesi että oli jo liian myö-häistä, että poika oli jo kuollut. Meidän olisi pitänyt pidätellä häntä – hän kaatuili ja satutti itsensä monta kertaa, hän olisi voinut kuolla – mutta me olimme lamaantuneet järkytyksestä ja kauhusta.

18

Onneksi Evra pääsi lavalle vahingoittamatta itseään liian vakavasti. Hän lysähti Shancusin viereen, tarkisti epätoivoissaan tämän pulssin ja vaikersi menetystään. Evra nyyhkytti ja valitti sydäntä raastavasti ja nosti kuolleen pojan pään hellästi syliinsä. Hänen kyynelensä putoilivat pojan elottomille kasvoille. Me muut katselimme kauempaa. Me kaikki itkimme katkerasti, jopa Alice Burgess, joka yleensä piti tunteensa piilossa.

Vähän ajan päästä lavalle kiipesi Harkat. Hän löysi lavalta pitkän lankun, jonka he Vanchan kanssa asettivat kuopan ylitse meidän muiden kulkutieksi. En usko, että meistä kukaan oikeastaan olisi halunnut mennä lavalle. Pitkään aikaan kukaan ei liikkunut. Sitten Debbie kompuroi lankulle ja kulki kuopan yli nyyhkien ja nieleskellen rajusti ja raastavasti.

Alice ylitti kuopan seuraavana. Minä menin viimeisenä. Tärisin hallitsemattomasti. Olisin halunnut kääntää selkäni ja paeta. Olin kuvitellut että tietäisin, miltä tuntuisi jos pelai-sin uhkapeliäni liian korkeilla panoksilla ja Steve tosiaan tap-paisi Shancusin. En ollut tiennyt mitään. En koskaan uskonut, että Steve ihan oikeasti murhaisi käärmepojan. Olin antanut J.V:n marssittaa Shancusin Steven armoille varmana siitä, ettei kummi pojalleni tapahtuisi mitään.

Nyt kun Steve oli tehnyt minusta narrin (taas) ja teurasta-nut Shancusin, halusin vain kuolla. En tuntisi kipua, jos olisin kuollut. En häpeää. En syyllisyyttä. Minun ei tarvitsisi katsoa Evraa silmiin tietäen, että olin vastuussa hänen poikansa tar-peettomasta, kammottavasta kuolemasta.

Darius oli unohtunut meiltä kokonaan. En ollut tappanut häntä – miten olisin voinut tappaa oman siskonpoikani? Heti kun Steve oli tehnyt voitonriemuisen paljastuksensa, minua

19

tulen lailla korventanut vihainen raivo hiipui. Murhanhimon sammuttua olin päästänyt irti Dariuksesta ja vain hylännyt hänet kuopan reunalle. Evanna seisoi pojan lähellä näpräten hajamielisesti yhtä vartaloaan kiertävistä köysistä – hän suosi köysiä tavallisten vaatteiden sijaan. Noidan asennosta näki sel-västi, ettei hän aikoisi estää Dariusta, jos poika yrittäisi paeta. Pakeneminen olisi ollut äärettömän helppoa. Poika ei kuiten-kaan lähtenyt. Hän seisoi jäykkänä kuin vartiosotilas, täristen, ja odotti että me kutsuisimme häntä.

Lopulta Alice kompuroi luokseni pyyhkien kyyneleitä sil-mistään. ”Meidän pitää viedä heidät Friikkisirkukseen”, hän sanoi nyökäten Evran ja Shancusin suuntaan.

”Kohta”, sanoin ja minua kammotti se hetki, kun joutui-sin kohtaamaan Evran. Ja entä Merlan, Shancusin äidin? Jou-tuisinko minä kertomaan hänelle hirvittävät uutiset?

”Ei – vaan heti”, Alice sanoi tiukasti. ”Harkat ja Deb-bie voivat viedä heidät. Meidän täytyy selvittää muutama asia ennen kuin lähdemme.” Hän nyökkäsi kohti Dariusta, joka näytti pikkuruiselta ja haavoittuvaiselta valojen loisteessa.

”En halua puhua tästä”, voihkaisin.”Tiedän”, Alice sanoi. ”Mutta meidän on pakko. Poika

saattaa tietää jotain Steven olinpaikasta. Jos hän tietää jotain, nyt on aika iskeä. He eivät osaa odottaa –”

”Miten voit ajatella noin?” sähisin vihaisesti. ”Shancus on kuollut! Etkö välitä pojasta?”

Alice läimäytti minua poskelle. Räpyttelin hämmenty-neenä. ”Et ole lapsi, Darren, niin että älä käyttäydy kuin lapsi”, hän sanoi kylmästi. ”Tietenkin minä välitän. Mutta se ei tuo Shancusia takaisin, emmekä me saavuta mitään jos vain

20

seisomme täällä murehtimassa. Meidän täytyy toimia. Vain pikainen kosto voi tuoda hivenen lohtua.”

Hän oli oikeassa. Itsesääli oli ajan haaskausta. Tärkeintä oli kostaa. Niin vaikeaa kuin se olikin, kaivauduin ylös sur-keuden suosta ja ryhdyin järjestelemään Shancusin kuljetta-mista kotiin. Harkat ei halunnut mennä Debbien ja Evran kanssa. Hän halusi lähteä meidän kanssamme Steven perään. Jonkun oli kuitenkin autettava kantamaan Shancus. Harkat hyväksyi osansa vastahakoisesti, mutta pani minut lupaamaan, etten taistelisi Steveä vastaan ilman häntä. ”Olen kulkenut kanssasi niin kauan…ettei se saa mennä minulta ohi. Haluan olla paikalla kun…tapat sen pirulaisen.”

Debbie halasi minua ennen lähtöään. ”Miten Steve saat-toi?” hän parkui. ”Edes hirviö ei voisi…ei kykenisi… ”

”Steve on pahempi kuin hirviö”, vastasin turtana. Halu-sin vastata hänen halaukseensa, mutta käteni eivät toimineet. Alice irrotti Debbien minusta. Hän antoi Debbielle nenäliinan ja kuiskasi jotain. Debbie niiskaisi surkeasti, nyökkäsi, halasi Alicea kin ja meni sitten seisomaan Evran vierelle.

Halusin puhua Evralle ennen kuin hän lähti, mutten kek-sinyt mitään sanottavaa. Jos hän olisi sanonut minulle jotain, olisin ehkä vastannut, mutta hän näki vain kuolleen poikansa. Kuolleet ihmiset näyttävät usein nukkuvilta. Shancus ei. Hän oli ollut vilkas, reipas ja toimelias lapsi. Nyt koko hänen elin-voimansa oli poissa. Häntä katsoessa ei olisi mitenkään voinut erehtyä luulemaan, että hän oli yhä elossa.

Seisoin paikoillani katselemassa kun Evra, Debbie ja Har-kat lähtivät matkaan, Harkat kantoi Shancusin ruumista hel-lästi paksuilla, harmailla käsivarsillaan. Sitten valahdin lattialle

21

ja istuin siinä ikuisuuden tuijottaen huumaantuneena tyhjyy-teen. Ajattelin menneitä aikoja ja ensimmäistä käyntiäni tässä teatterissa, käytin salia ja muistojani muurina joka suojasi minua omalta surultani.

Lopulta Alice ja Vancha lähestyivät minua. En tiedä kuinka kauan he olivat jutelleet keskenään, mutta kun he tulivat seiso-maan eteeni, he olivat kuivanneet kyynelet kasvoiltaan ja näyt-tivät valmiilta toimintaan.

”Puhutko sinä pojalle vai puhunko minä?” Vancha kysyi karheasti.

”Ihan sama”, huokaisin. Sitten vilkaisin Dariusta, joka sei-soi edelleen yksin Evannan kanssa autiossa salissa ja sanoin: ”Minä puhun.”

”Darius”, Alice kutsui. Poika kohotti heti katseensa. ”Tule tänne.”

Darius meni suoraan lankulle, kiipesi sille ja käveli kuopan yli. Hänellä oli erinomainen tasapainoaisti. Huomasin ajatte-levani, että se johtui varmaan hänen vampaneesin verestään – Steve oli pumpannut poikaan omaa vertaan, jotta hän muut-tuisi puolivampaneesiksi. Ajatus sai vihani taas nousemaan. Sormeni nykivät halusta tarttua häntä kurkusta ja…

Samassa kuitenkin muistin, miltä hän oli näyttänyt kuul-lessaan että oli siskonpoikani – ilmeessä oli järkytystä, kauhua, hämmennystä, kipua, katumusta – ja minun vihani hiipui taas.

Darius asteli suoraan luoksemme. Jos hän oli peloissaan – ja hänen täytyi olla – hän peitti sen urheasti. Hän pysähtyi ja katsoi Vanchaa, sitten Alicea ja viimein minua. Nyt kun kat-selin häntä tarkemmin, erotin hänessä tiettyä sukunäköä. Sitä ajatellessani rypistin otsaani.

22

”Et ole se sama poika jonka näin aiemmin”, minä sanoin. Darius katsoi minua epävarmana. ”Kävin katsomassa vanhaa kotitaloani kun tulin kaupunkiin”, selitin. ”Katselin aidan takaa. Näin Annien. Hän oli tuomassa pyykkiä kuivumaan. Sitten sinä tulit kotiin ja menit auttamaan. Paitsi ettet se ollut sinä. Poika oli tukevampi ja hänellä oli vaaleat hiukset.”

”Oggy Bas”, Darius sanoi hetken mietittyään. ”Minun kaverini. Muistan sen päivän. Oggy oli käymässä meillä. Käs-kin Oggyn ulos auttamaan äitiä, koska minä riisuin juuri ken-kiä jalasta. Oggy tekee aina niin kuin minä käsken.” Sitten hän nuolaisi huuliaan hermostuneesti, katseli taas meitä kaikkia ja sanoi: ”En minä tiennyt.” Se ei ollut anteeksipyyntö, se oli vain toteamus. ”Isä sanoi, että vampyyrit on pahoja. Se sanoi että sinä olet pahin kaikista. Darren Julma, Darren Mielipuoli, Darren Lapsentappaja. Ei se koskaan maininnut sinun oikeaa sukunimeä.”

Evanna oli ylittänyt kuopan Dariuksen jälkeen ja kierteli meitä, tutki meitä kuin olisimme olleet shakkinappuloita. En kiinnittänyt häneen huomiota – noidalle minulla olisi aikaa myöhemminkin.

”Mitä Steve kertoi sinulle vampaneeseista?” kysyin Dariukselta.

”Että vampaneesit halusivat estää vampyyreita tappamasta ihmisiä. Vampaneesit erosivat vampyyriheimosta satoja vuo-sia sitten ja ovat siitä lähtien taistelleet lopettaakseen ihmisten teurastuksen. Vampaneesit ottavat syödessään vain vähän verta kerrallaan, sen verran vain että pärjäävät.”

”Ja sinä uskoit?” Vancha tuhahti.”Se oli minun isä”, Darius vastasi. ”Se oli aina kiltti minulle.

23

Ei se ollut koskaan sellainen kuin tänään. Mitä syytä minulla olisi ollut epäillä sen puheita.”

”Mutta nyt epäilet”, Alice huomautti pisteliäästi.”Niin. Isä on paha.” Heti näiden sanojen jälkeen Dariuk-

sen urhea ulkokuori mureni ja hän puhkesi kyyneliin. Lapselle ei taatusti ollut helppoa myöntää, että oma isä oli paha. Jopa suruni ja raivoni keskeltä tunsin sääliä poikaa kohtaan.

”Entä Annie?” minä kysyin, kun Darius oli rauhoittunut tarpeeksi puhuaakseen taas. ”Syöttikö Steve hänellekin samoja valheita?”

”Äiti ei tiedä”, Darius sanoi. ”Niiden välit meni poikki jo ennen kuin minä synnyin. En ikinä kertonut äidille että tapa-sin Steveä.”

Huokaisin hiljaa helpotuksesta. Mielessäni oli välähtänyt nopea kauhukuva, jossa Anniesta oli tullut Steven yhtä lailla katkera ja kieroon kasvanut puoliso. Oli hyvä tietää, ettei hänellä ollut mitään tekemistä tämän synkän hulluuden kanssa.

”Haluatko kertoa pojalle totuuden vampyyreista ja vampa-neeseista, vai kerronko minä?” Vancha kysyi.

”Tärkeimmät asiat ensin”, Alice keskeytti. ”Tiedätkö sinä, Darius, missä isäsi on?”

”En”, Darius sanoi surullisesti. ”Me tavattiin aina täällä. Täällä oli isän tukikohta. Jos sillä on jokin toinenkin piilo-paikka, niin minulla ei ole siitä tietoa.”

”Kirottua!” Alice ärähti.”Eikö edes mitään aavistusta?” kysyin. Darius mietti het-

ken ja ravisti sitten päätään. Vilkaisin Vanchaa. ”Oikaisetko sinä pojan käsityksiä?”

”Toki.” Vancha kertoi Dariukselle lyhyesti, miten asiat

24

todellisuudessa olivat. Hän kertoi että vampaneesit olivat niitä, jotka tappoivat syödessään, mutta kuvaili heidän tapansa yksi-tyiskohtia myöten – senkin että vampaneesit kantavat osaa jokaisen kuiviin vuodattamansa ihmisen sielusta elossa sisällään eivätkä siksi pidä ruokailemistaan murhana. He ovat jaloja. He eivät koskaan valehtele. He eivät ole tarkoituksella pahoja.

”Sitten isäsi tuli kuvioihin”, Vancha sanoi ja kertoi Vam-paneesimestarista, Arpien sodasta, herra Talon ennustuksesta ja meidän osastamme siinä.

”En ymmärrä”, Darius sanoi lopuksi otsa syvillä kurtuilla. ”Jos vampaneesit eivät valehtele, miten isä sitten valehteli koko ajan? Ja isä opetti minua käyttämään nuolipyssyäkin, mutta sinä sanoit, etteivät vampaneesit saa käyttää sellaisia aseita.”

”Heidän ei pitäisi”, Vancha sanoi. ”En ole ikinä nähnyt tai kuullut että joku rikkoisi sääntöjä. Heidän mestarinsa on kui-tenkin lakien yläpuolella. Vampaneesit palvovat häntä – tai pel-käävät tottelemattomuuden seurauksia – niin paljon, etteivät piittaa hänen rikkomuksistaan kunhan hän vain johtaa heidät voittoon vampyyreista.”

Darius pohti selitystä hiljaisena pitkään. Hän oli vain kym-menen vuotta vanha, mutta näytti sillä hetkellä paljon ikäistään vanhemmalta.

”En olisi auttanut jos olisin tiennyt”, hän sanoi lopulta. ”Minä kasvoin siihen uskoon, että vampyyrit ovat pahoja, niin kuin elokuvissa. Kun isä pari vuotta sitten sanoi että hänen tehtävänsä on pysäyttää vampyyrit, ajattelin että se oli mah-tava seikkailu. Luulin, että isä on sankari. Olin ylpeä kun olin hänen poikansa. Olisin tehnyt isän puolesta mitä vain. Niin-hän minä teinkin…”

25

Darius näytti taas pillahtavan itkuun. Sitten hänen leu-kansa jähmettyi ja hän tuijotti minua. ”Mutta miten sinä sot-keuduit tähän?” hän kysyi. ”Äiti sanoi, että olit kuollut. Äiti sanoi, että katkaisit niskasi.”

”Lavastin kuolemani”, sanoin ja tein lyhyesti selkoa siitä, miten jouduin uhraamaan kaiken, mikä oli minulle rakasta, ja ryhtymään vampyyrin oppipojaksi pelastaakseni Steven hengen.

”Miksi isä vihaa sinua, jos kerran pelastit sen hengen?” Darius huudahti. ”Sehän on hullua!”

”Steve näkee tapahtumat toisin”, sanoin ja kohautin har-teitani. ”Steve uskoo, että hänen kohtalonsa oli tulla vampyy-riksi. Hänen mielestään minä varastin hänelle kuuluvan osan. Hän on päättänyt kostaa.”

Darius ravisti päätään hämmentyneenä. ”En tajua”, hän sanoi.

”Olet nuori”, sanoin hymyillen surullisesti. ”Sinulla on vielä paljon opittavaa ihmisistä ja heidän toiminnastaan.” Vai-kenin ja ajattelin, että Shancus-paralta nämä ja niin monet muut asiat jäisivät iäksi oppimatta.

”No”, Darius sanoi hetkeä myöhemmin rikkoen hiljaisuu-den. ”Mitä nyt tapahtuu?”

”Mene kotiin”, huokaisin. ”Unohda kaikki tämä. Jätä se taaksesi.”

”Mutta entä vampaneesit?” Darius ulvahti. ”Isä on vieläkin tuolla jossain. Haluan auttaa teitä löytämään hänet.”

”Ihanko oikeasti?” katsoin häntä jäätävästi. ”Haluat aut-taa meitä tappamaan isäsi? Johdattaa meidät hänen luokseen ja katsoa kun leikkaamme hänen mädän sydämensä irti?”

26

Darius liikahti hermostuneesti. ”Isä on paha”, hän kuiskasi.”Niin on”, myötäilin. ”Mutta hän on silti isäsi. Sinun on

parempi olla puuttumatta tähän.””Entä äiti?” Darius kysyi. ”Mitä minä äidille kerron?””Et mitään” sanoin. ”Annie luulee, että minä olen kuol-

lut. Antaa hänen elää siinä uskossa yhä vain. Älä sano tästä mitään. Maailma, jossa minä elän ei ole sopiva lapsille – minun se pitäisi tietää kun itse siihen lapsena jouduin! Palaa takaisin tavalliseen elämään. Yritä unohtaa tapahtunut. Ajan mittaan saatat ruveta pitämään tätä pelkkänä pahana unena.” Panin käteni hänen harteilleen ja hymyilin lämpimästi. ”Mene kotiin, Darius. Ole kiltti Annielle. Tee äitisi onnelliseksi.”

Darius ei ollut mielissään, mutta näin, että hän oli päättä-nyt kuunnella neuvojani. Sitten Vancha puuttui asiaan: ”Ei se niin vain käy.”

”Miten niin?” kysyin kurtistaen kulmiani.”Darius on jo mukana. Hän ei voi enää jättäytyä pois.””Totta kai voi!” tiuskaisin.Vancha ravisti päätään itsepäisesti. ”Hänet on veretetty.

Vampaneesiverta on hänessä vähän, mutta se lisääntyy. Hän ei kasva niin kuin tavalliset lapset, ja muutaman vuosikymme-nen päästä puhdistus alkaa ja hänestä tulee täysvampaneesi.” Vancha huokaisi. ”Hänen varsinaiset ongelmansa kuitenkin alkavat jo kauan ennen sitä.”

”Mitä tarkoitat?” ärähdin, vaikka aavistin, mihin hän oli pyrkimässä.

”Syömistä”, Vancha sanoi. Hän käänsi katseensa Dariuk-seen. ”Sinun täytyy juoda verta selvitäksesi.”

Darius jäykistyi ja hymyili epävarmasti. ”No juon sitten

27

niin kuin tekin”, hän sanoi. ”Pisaran täältä, toisen tuolta. Ei se haittaa. Se on varmaan tavallaan ihan siistiä. Ehkä voin juoda opettajistani ja –”

”Ei”, Vancha murahti. ”Et voi juoda niin kuin me. Alussa vampaneesit olivat samanlaisia kuin vampyyrit ja poikkesivat meistä vain tavoiltaan. He ovat kuitenkin muuttuneet. Vuosi-sadat ovat muuttaneet heitä ruumiillisestikin. Nykyään vam-paneesin on pakko tappaa verta juodessaan. He tekevät sen luonnostaan. He eivät pysty hallitsemaan sitä. Olin ennen puoli vampaneesi, joten tiedän mistä puhun.”

Vancha suoristi selkänsä ja puhui surullisesti mutta tiu-kasti. ”Parissa kuukaudessa nälkä sisälläsi kasvaa. Et pysty vas-tustamaan sitä. Sitten juot verta, koska sinun on pakko, ja koska olet puolivampaneesi – sinä tapat!”

28

2. luku

Kävelimme vaitonaisina jonossa, Darius ensimmäisenä kuin Oliver Twist hautajaissaattueen kärjessä. Jalkapallostadionin joukkomurhan jälkeen joka puolelle kaupunkia oli pystytetty tiesulkuja. Täällä niitä ei kuitenkaan ollut monta, joten ete-nimme hyvää vauhtia emmekä joutuneet käyttämään kuin paria lyhyttä kiertoreittiä. Minä kuljin jonon viimeisenä, muutaman metrin muiden perässä huolissani tulevasta koh-taamisesta. Olin suostunut siihen elokuvateatterissa verrattain huolettomasti, mutta nyt kun tapaaminen lähestyi, aloin tulla toisiin ajatuksiin.

Mietin, mitä kaikkea minä voisin tai minun pitäisi sanoa, ja yritin valita sopivia sanoja. Evanna jättäytyi kävelemään rinnalleni. ”Käärmepojan sielu lensi suoraan paratiisiin, jos se mitään auttaa”, hän sanoi.

”Miten muutenkaan”, vastasin jäykästi ja mulkoilin häntä vihaisesti.

”Miksi näytät niin synkältä?” hän kysyi, ja hänen vihreän-ruskeista eriparisilmistään paistoi kummastus.

LUE JA PELKÄÄ!

Edessä on vampyyriprinssi Darren Shanin ja hänen arkkivihollisensa, Steve Leopardin lopullinen välienselvittely. Lapsina Darren ja Steve olivat ystäviä, mutta kaikki muuttui

sen jälkeen, kun he menivät katsomaan Friikkisirkusta. Darren päätyi vampyyrien maailmaan, Steve vampaneesien

johtajaksi ja Vampaneesimestariksi. Kummasta tulee Varjojen valtias? Onko tulevaisuus jo ennalta määrätty? Vai pystyykö

Darren hämäämään kohtaloa (tai K-H. Taloa)?Kuinka päättyy vampyyriprinssi Darren Shanin tarina?

Karmivan jännittävän nuorten sarjan kahdestoista ja viimeinen osa.

N84.2 www.tammi.fi

ISBN 978-951-31-6559-8

9 789513 165598