189

7

POLIITIKOT VERKOSSA

SEKOITTUNUT MEDIA

Mediapoliitikko ei esiinny nykyään pelkästään lehdissä, radios sa tai televisiossa. Internet on nykyään osa mediaa – myös poliitikolle. Muutos alkoi 1990-luvulla, kun internet levisi ylei-seen käyttöön. Ensin tuli sähköposti, sitten World Wide Web ja sen mukana verkkosivut. 2000-luvun puolivälissä blogeista muodostui osa jokapäiväistä poliittista viestintää. Samoihin aikoihin myös muut sosiaalisen median sovellukset alkoivat tulla vähitellen poliitikkojen käyttöön. Ensin asemansa osana poliittista viestintää vakiinnutti Facebook, sitten Twitter, ja koko ajan käyttöön tulee uusia sovelluksia. Itselläni on ollut ilo vanheta seuraamalla tätä kehitystä sen alkuvaiheista asti.

Tätä lukua suunnitellessani mietin paljon, miten otsikoi-sin sen ja mitä termejä käyttäisin. Määritelmällisestihän kysy-mys on tietokonepohjaisesta ja tietoverkkoihin perustuvasta viestinnästä, mutta nämä kuulostavat jo kovin vanhentuneilta termeiltä. Tutkimuskirjallisuudessa puhutaan paljon uudesta teknologiasta ja varsinkin englanninkielisessä maailmassa uudesta mediasta (new media), mutta kuinka kauan tekno-logiasta voidaan puhua uutena? Puhunkin tässä luvussa lähinnä verkkoviestinnästä, joka sisältää niin sähköpostin, verkkosivut kuin erilaiset sosiaalisen median sovelluksetkin.

190

Jo verkkoviestinnän alkaessa 1990-luvulla moni tutkija ennusti, että internet muuttaa ratkaisevasti myös poliittista vies-tintää. Halpa, helppokäyttöinen ja kaikkien ulottuvilla oleva verkkoviestintä on nähty mahdollisuutena uudenlaiseen poliit-tiseen viestintään, joka korjaisi aikaisempia politiikan ja viestin-nän epäkohtia. Verkkoviestinnän on odotettu mahdollistavan esteettömän ja demokraattisen keskustelun sekä päättäjien ja kansalaisten välillä että kansalaisten kesken. Julkisen keskuste-lun ideaalin on usein toivottu toteutuvan verkon avulla.

Useissa visioissa varsinkin sosiaalinen media on nähty inno-vaationa, joka mahdollistaa radikaalisti uudenlaisen vuoro-vaikutuksen poliitikkojen ja kansalaisten välillä. Tällainen verkossa tapahtuva suora vuorovaikutus on nähty mahdollisuu-tena saada kansalaiset aivan uudella tavalla mukaan poliittiseen päätöksentekoon. Jokaisen uuden sovelluksen yhteydessä on ilmaantunut niitä, jotka uskovat juuri tuon sovelluksen tuovan uudenlaisen ulottuvuuden demokratiaan. Moni tutkija onkin nähnyt verkkoviestinnän tulemisen politiikkaan viestinnälli-senä vallankumouksena – tai ainakin mahdollisuutena siihen. On myös ajateltu, että tämä uusi media tulee syrjäyttämään perinteisen median; on povattu vuoroin sanomalehtien ja vuo-roin television kuolemaa.

Toinen ääripään näkökulma on, että verkkoviestintä ei ole oikeastaan muuttanut mitään poliittisessa viestinnässä. Nämä tutkijat mielellään osoittavat, että varsinainen poliittinen vai-kuttaminen toteutetaan edelleen perinteisen median kautta tai että eri sosiaalisen median sovellukset ovat vaikuttamisen näkö-kulmasta pelkkiä kuplia eli pienen eliitin keskustelukerhoja. On myös esitetty, että uuteen mediaan ovat siirtyneet sellaisenaan vanhat valtarakenteet tai mielipidevaikuttajien asemat eikä visioi tua uudistumista valtarakenteissa ole sittenkään tapah-tunut. Uudet sovellukset saatetaan nähdä myös hetken päivä-perhoina, jotka innostavat vähän aikaa mutta korvautuvat pian

191

uusilla medioilla. Lisäksi on huomattu, että rahalla saa näky-vyyttä verkossakin.

Tutkimukset kieltämättä tukevat näkemystä, että mitään radikaalia muutosta ei ole tapahtunut. Vaikka poliittinen vies-tintä ja kampanjointi ovat lisääntyneet verkossa valtavasti ja kaikki osallistuvat siihen, verkkoviestintä ei ole syrjäyttänyt television valta-asemaa politiikassa. Internetin merkityksen kasvu politiikan uutislähteenä ei siis näyttäisi olevan pois aina-kaan televisiolta. Verkkoviestintä ei myöskään ole ravistellut perinteisiä valtarakenteita eikä muuttanut perinteistä media-logiikkaa ratkaisevasti. Poliitikot käyttävät samoja viestintä-strategioita sekä perinteisen että uuden median kanssa.

Uskaltaisin sanoa, että kummankaan ääripään edustajat eivät ole oikeassa. Internet ei ole mullistanut politiikkaa tai edes poliittista viestintää. Toisaalta kaikki ei ole ihan ennallaankaan, sillä esimerkiksi sosiaalisen median vaikutus politiikassa on oikeasti kasvanut. Jokaisen politiikassa toimivan täytyy ottaa viestinnässään huomioon myös verkkoviestintä. Näin verkko-viestintä on tuonut muutoksen mutta ei vallankumousta.

Brittiläinen tutkija Andrew Chadwick puhuu hybridi-mediasta eli uuden ja vanhan median sekamuodosta. Politiik-kaan osallistuvat joutuvat suunnittelemaan toimintaansa ja ottamaan viestinnässä huomioon niin uusien kuin vanhojenkin medioiden mahdollisuudet ja vaatimukset sekä valitsemaan kulloinkin tarkoituksiinsa sopivan alustan. Myös Chadwick käyttää medialogiikan käsitettä (ks. luku 2). Hän kuitenkin puhuu mieluummin medialogiikoista monikossa kuin yhdestä vallitsevasta medialogiikasta. Uudenlainen medialogiikka ei kuitenkaan korvaisi vanhaa, vaan pikemminkin kysymys on uuden ja vanhan logiikan vuorovaikutuksesta, omaksumisesta ja yhteisarvioinnista.

Hyvänä esimerkkinä tästä Chadwick pitää Barack Obaman vuoden 2008 presidentinvaalikampanjaa, jossa yhdistyivät esi-merkillisesti perinteisen median sekä uuden median, etenkin

192

verkkosivujen ja YouTuben, hyödyntäminen. Viestintää ei voitu suunnata enää suurille äänestäjäjoukoille vain perintei-sen median kautta, vaan sitä suunnattiin myös pienemmille kohdeyleisöille uuden median avulla. Lisäksi sosiaalinen media antaa yleisölle mahdollisuuden olla mukana tuottamassa kam-panjanviestintää. Suurin osa tällaisesta uudenlaisesta viestin-nästä onkin hybridiä. Esimerkiksi jokin viesti voi saada alkunsa televisiossa tai lehdissä, mutta se jatkaa elämäänsä sosiaali-sessa mediassa. Tai sitten sosiaalisen median viestit saavat tilaa myös vaikkapa perinteisissä uutisissa. Vahvimmillaan tällai-nen sekoittunut media on arjessamme läsnä, kun toimimme samanaikaisesti kahdella ruudulla. Saatamme esimerkiksi katsoa televisiota ja samalla kommentoida ohjelmaa sosiaali-sessa mediassa. Tai päinvastoin voimme seurata sosiaalisesta mediasta muiden kommentteja jostakin televisio-ohjelmasta ja samalla syrjäsilmällä katsoa itse ohjelmaa.

Ajatus uuden ja vanhan median sekamuodosta sopii hyvin tämän kirjan ideaan. Kokonaisuudessaan kirjassa on puhuttu vain yleisesti mediasta, mutta aikaisemmissa luvuissa on pää-asiassa käsitelty perinteistä mediaa. Tässä luvussa käsittelen puolestaan lähinnä verkkomediaa. Erottelua uuden ja vanhan median välille ei ole kuitenkaan tehty, sillä se olisi ollut useim-missa tapauksista epätarkoituksenmukaista. Äänestäjäkään ei erottele, onko hän lukenut jonkin uutisen Twitteristä vai sanoma lehdestä, sillä useimmat uutiset löytyvät kaikista väli-neistä. Myös poliitikko valitsee käytössään olevista medioista sen, joka kulloinkin parhaiten sopii hänen tarkoitukseensa. Poliitikosta syntyvä imago voi muokkautua samalla tavalla riip-pumatta siitä, katsotaanko esiintyminen YouTubesta tai televi-siosta. Ja kuten edellä todettiin, viestit siirtyvät mediasta toiseen ja niillä on usein jonkinlaisia yhteisvaikutuksia.

193

POLIITIKON OMISTA

VERKKOSIVUISTA SE ALKOI

Poliitikot ja puolueet ovat aina olleet kiinnostuneita hyödyn-tämään uusinta teknologiaa. Poliittiset toimijat ovatkin usein olleet edelläkävijöitä viestintäteknologioiden omaksumisessa. Erityisesti yhdysvaltalaiset poliitikot ovat ottaneet nopeasti käyttöönsä uuden teknologian, ja varsinkin kampanjoiden aikaisessa vaikuttamisessa he ovat olleet suunnannäyttäjiä. Muissa maissa tätä kehitystä on seurattu tiiviisti ja on omak-suttu ripeästi uudet keinot.

Yhdysvalloissa Bill Clinton oli ensimmäinen presidentti, joka alkoi hyödyntää verkkoviestintää. Hänen kaudellaan Val-koiselle talolle luotiin sen ensimmäiset verkkosivut vuonna 1994 ja aloitettiin sähköpostin käyttö. Yhdysvaltojen presiden-tinvaaleissa vuonna 1996 molemmilla pääehdokkailla, Clinto-nilla ja Bob Dolella, oli jo omat verkkosivut, mutta vuoden 2000 kongressivaaleissa kaikilla ehdokkailla ei vielä ollut omia sivuja. Tuolloin verkkosivuilla alkoi jo olla merkitystä. Yhdysvalloissa yksi merkittävimmistä verkkosivujen tehtävistä on ollut toi-mia tehokkaana välineenä elintärkeän kampanjarahoituksen hankkimisessa. Vuonna 2000 uutuuksiin kuului myös verkon keskusteluryhmien, chattien ja sähköpostin hyödyntäminen kampanjoinnissa. Poliitikkojen blogit löivät vuorostaan itsensä läpi Yhdysvalloissa vuoden 2004 vaaleissa.

Varsinainen verkkoviestinnän läpimurto poliittisessa kam-panjoinnissa koettiin vuoden 2008 Yhdysvaltain presidentin-vaalien aikana. Tuon vaalikampanjoinnin ja etenkin Obaman kampanjan on sanottu aloittaneen internet-ajan politiikassa. Obaman kampanjaorganisaatio osasi hyödyntää aivan uudella tavalla YouTubea, Facebookia, Twitteriä ja tekstiviestejä. Myös erilaisia pienille ryhmille kohdennettuja verkkosivuja valjastet-tiin kampanjakäyttöön. Internetin vaikutusta vuonna 2008 on verrattu television vaikutukseen vuonna 1960, jolloin televisio

194

nousi keskeiseksi, kampanjointia pysyvästi muuttaneeksi poliittisen viestinnän areenaksi. Toisaalta kriittisemmät tut-kijat ovat todenneet, että myös Obaman kampanjassa verkko-viestintää käytettiin pikemminkin perinteisen median tavoin kuin uudella, vuorovaikutteisella tavalla, joka olisi syventänyt ehdokkaan ja kannattajien suhdetta.

Suomessa verkkoviestintää hyödynnettiin vaaleissa ensim-mäistä kertaa vuoden 1996 europarlamenttivaalien yhteydessä. Ne olivat myös ensimmäiset europarlamenttivaalit, joissa Suomi oli mukana. Tuolloin verkossa oli pari palvelua, jotka auttoivat sopivan ehdokkaan löytämisessä. Lisäksi puolueilla ja osalla ehdokkaista oli omia verkkosivuja. Olen tiettävästi tehnyt ensimmäisen suomalaisen tutkimuksen poliitikkojen verkkosivuista, kun analysoin tuoreeltaan ehdokkaiden verkko-sivuja kyseisissä vaaleissa.

Tätä tutkimusta tehdessäni poliitikkojen verkkosivuista oli kansainvälisestikin tehty vasta pari yhdysvaltalaista tutkimusta. Näiden tutkimusten mukaan verkkosivujen mahdollisuuk-sia olisi voitu hyödyntää tehokkaammin, sillä monet sivuista jäivät pelkiksi sähköisiksi ilmoitustauluiksi. Sivut myös muis-tuttivat perinteisen median viestintää, eikä sivujen vuorovai-kutusmahdollisuuksia ollut osattu hyödyntää. Välittömästi havaittiin myös rahan vaikutus verkkoviestintään, sillä vaurailla puolueilla oli mahdollisuus luoda kiinnostava visuaalinen ilme sivuille ja käyttää vuorovaikutteisia elementtejä. Sivut nähtiin kuitenkin heti erinomaisina keinoina sekä informaation välit-tämiseen että imagon luomiseen. Imagon rakentamisessa koet-tiin eduksi, että poliitikko saattoi itse päättää, mitä hän itsestään kertoo ja millaisen vaikutelman haluaa antaa. Informaatio ei siis enää kulkisikaan äänestäjille vain toimittajien kautta. Poliittista vaikuttavuutta sivuilla ei juuri vielä ollut, koska internetin käyt-täjiä oli varsin vähän.

Omassa tutkimuksessani tarkastelin 57 eurovaaliehdokkaan verkkosivuja analysoimalla niistä, millaisia kuvia ja rakennetta

195

niissä oli käytetty, mitä ja millä tavoin ehdokas kertoi itsestään ja kuinka hän puhutteli vastaanottajaa. Lisäksi tarkastelin, oliko sivuilla pyrkimyksiä vuorovaikutukseen.

Nykyisiin verkkosivuihin verrattuna sivujen ulkoasu ja rakenne olivat aika vaatimattomia ja yksinkertaisia, mutta esi-merkiksi Jörn Donnerilla oli jo tuolloin erittäin tyylikkäät ja selvästi ammattilaisen tekemät mustavalkoiset sivut. Sivuilta löytyi tavallisesti ehdokkaan henkilötiedot sekä hänen puhei-taan, haastattelujaan ja kirjoituksiaan. Myös ehdokkaan tavoit-teet EU:ssa esitettiin ja kerrottiin faktatietoa EU:sta. Sivuilla kerrottiin silti enemmän ehdokkaasta henkilönä kuin hänen poliittisista näkemyksistään. Itsestään ehdokkaat kertoivat ammatillisia asioita, kuten koulutuksensa, työnsä ja luottamus-toimensa. Usein sivuilla kerrottiin myös ikä, syntymäpaikka ja siviilisääty. Osalla oli mainintoja kieli- ja viestintätaidoista sekä harrastuksista. Tavallisinta oli kertoa näitä tietoja laittamalla sivuille oma CV. Sivujen tiedoissa oli myös haparointia, sillä sieltä saattoi puuttua äänestysnumero tai puolue.

Joillekin sivuille oli omaksuttu kirjeistä tuttu aloitustapa, ja sivulle tulevaa käyttäjää puhuteltiin esimerkiksi tervehdyksellä ”hyvä ystävä”. Kiinnostavaa on, että ehdokkaasta kerrottiin eri sivuilla varsin eri tavoin. Osa sivuista oli kirjoitettu minä-muo-dossa ja osa kolmannessa persoonassa. Osassa sivuja nämä kaksi persoonamuotoa jopa vaihtelivat ja osittain epäloogisesti. Myös käyttäjän puhuttelutapa vaihteli paljon. Lähes kaikilla sivuilla oli kuitenkin kuva ehdokkaasta. Yleensä se oli kasvokuva, eikä kuvilla juuri yritetty muokata imagoa. Vuorovaikutteisuuteen pyrittiin yleensä yhteystietojen ilmoittamisella, mutta osa myös kannusti ottamaan yhteyttä sähköpostilla tai puhelimitse.

Kaikkiaan verkkosivujen analyysi kertoo, että sivuilla jaettu tieto ehdokkaista oli vielä vuonna 1996 varsin yhdenmukaista ja vaikutti jo tuolloin sisällöltään vakiintuneelta. Sen sijaan ker-rontatavassa oli paljon vaihtelua, mitä voisi näin jälkikäteen sanoa haparoinniksi. Sivujen audiovisuaalisuutta sekä vuoro-

196

vaikutuksen ja käyttäjäsuhteen luomisen mahdollisuuksia hyö-dynnettiin niukasti. Jo tämä analyysi osoitti, että verkkosivut ovat hyvin henkilökeskeisiä. Myöhemminkin on todettu, että verkkoviestintä keskittyy tiettyyn henkilöön. Verkkoviestintä siis entisestään lisää politiikan henkilöitymistä.

Tarkastelin ehdokkaiden verkkosivuja myös vuoden 2000 presidentinvaalien yhteydessä. Silloin kaikilla ehdokkailla oli jo omat verkkosivut. Varsinkin sivujen visuaalinen ilme oli kehit-tynyt neljän vuoden aikana huomattavasti. Selvä muutos oli myös se, että kaikilla sivuilla oli jonkinlainen vuorovaikutteinen elementti, jolla pyrittiin aktivoimaan kävijöitä. Tämä saattoi olla esimerkiksi jokin kysely tai tietokilpailu. Sivujen yleislinja ja kerrontatapa olivat vakiintuneet, eikä haparointia enää juuri näkynyt. Vuoden 2000 presidentinvaaleissa erityistä oli myös sähköpostin hyödyntäminen. Kampanjaorganisaatiot käyttivät ensimmäisen kerran sähköpostia tehokkaasti apunaan tavoit-taakseen ehdokkaan tukiryhmän. Etenkin Tarja Halosen kam-panjan yhteydessä on raportoitu sähköpostin hyödyntämisestä. Vuoden 2007 eduskuntavaaleihin mennessä kolmen suurim-man puolueen ehdokkaista 95 prosentilla oli jo oma verkkosivu, joten sivut vakiinnuttivat asemansa normaalina kampanjoinnin keinona ja poliitikon henkilökohtaisena viestintävälineenä.

Vuoden 1996 europarlamenttivaaleihin Yleisradio kehitti myös ensimmäisen vaalikoneen, ja ilmeisesti se oli samalla maailman ensimmäinen vaalikone. Vuoden 2000 presiden-tinvaaleissa vaalikoneita oli jo useita, ja tästä eteenpäin ne vakiinnuttivat asemansa. Niiden suosio näyttää jopa jatkuvasti kasvaneen äänestäjien käytössä. Nykyisin vaalikoneita on kuitenkin jo niin paljon, että niihin vastaaminen käy vaalien ehdokkaille raskaaksi. Lisäksi on havaittu, että osa poliitikoista taktikoi vaalikonevastauksissaan. Esimerkiksi välttämällä vastauk sissaan ääripäitä poliitikon mielipiteet vastaavat useam-man vaalikoneen käyttäjän näkemyksiä verrattuna niihin polii-tikkoihin, jotka tekevät jyrkkiä kannanottoja vastauksissaan.

197

On myös havaittu, että poliitikot eivät välttämättä lopulta toimi poliittisissa ratkaisuissa siten, kuin he ovat vaalikoneissa vastan-neet.

Nykyinen tutkimus verkkosivuista kertoo, että esimerkiksi Euroopassa poliitikkojen verkkosivut ovat huomattavan yhden-mukaisia. Yhä edelleen verkkosivujen viestintä on pääasiassa yksisuuntaista, eli mahdollisuutta vuorovaikutukseen joko hyö-dynnetään huonosti tai sitten poliitikot ovat haluttomia synnyt-tämään vuorovaikutusta näillä sivuilla. Sivut ovat useimmiten hyvin henkilökeskeisiä eli keskittyvät poliitikon esittelemiseen. Henkilökeskeisyys on erityisen korostunutta vasta 2000-luvulla EU:hun liittyneissä Keski-Euroopan maissa. Henkilökohtai-semmista asioista verkkosivuilla kerrotaan yleensä vain poliiti-kon perheestä.

Verkkosivujen henkilökeskeisyys ei ole välttämättä pahasta, koska tutkimukset kertovat, että sillä ja vuorovaikutteisuudella on myönteistä vaikutusta kansalaisten poliittiseen sitoutumi-seen. Kun kansalainen vierailee yksittäisen ehdokkaan sivulla, jossa on vuorovaikutteisia ominaisuuksia, hän todennäköisesti kiinnostuu enemmän politiikasta kuin vieraillessaan puolueen sivuilla, joilla sellaista ei ole tarjolla. Vuorovaikutteisuus polii-tikon henkilökohtaisella sivulla antaa kansalaiselle helpommin tunteen siitä, että hänellä on mahdollisuus olla vuorovaikutuk-sessa poliitikon kanssa. Näin politiikka tuntuu aikaisempaa läheisemmältä. Tämä saattaa heijastua myönteisesti myös kan-salaisten poliittiseen toimintaan.

Vaikka nykyisin oletetaan, että kaikilla varteenotettavilla poliitikoilla on omat verkkosivut, kaikkiaan verkkosivut ovat kahdessakymmenessä vuodessa muuttuneet yllättävän vähän. Poliitikko voi yhä jakaa siellä paljon yksityiskohtaista tietoa ja kertoa asioista, joista perinteinen media ei ole kiinnostunut. Poliitikko voi sivustonsa kautta myös osoittaa äänestäjille, mitä on saanut tehtävässään aikaiseksi. Myös imagoonsa poliitikko voi helposti vaikuttaa verkkosivujen avulla valitsemalla sinne

198

itselleen edullisia sisältöjä ja kuvia sekä paljastamalla henkilö-kohtaisia asioita juuri siinä mitassa kuin haluaa. Poliitikot näyt-täisivät yleisimmin pyrkivän antamaan verkkosivuilla itsestään kuvan asioista perillä olevana ja poliittisesti kokeneena henki-lönä. Vuorovaikutteisuus on sivuilla edelleen vähäistä. Tämä selittynee sillä, että sosiaalinen media on täyttänyt tämän tar-peen ja helpottanut ja lisännyt vuorovaikutusta äänestäjien kanssa.

SOSIAALINEN MEDIA SAAPUU POLITIIKKAAN

Ajatus mediasta uuden ja vanhan median sekamuotona tarkoit-taa sitä, että uusi media kertoo vanhan median uutisista ja vanha media seuraa uutta mediaa uutisten toivossa. Tämä asetelma pätee etenkin sosiaaliseen mediaan. Sosiaalisessa mediassa jae-taan valtavat määrät perinteisen median tekemiä juttuja, ja tätä mediatalot myös pyrkivät edistämään erilaisin keinoin. Sosiaa-linen media toimii vanhalle medialle kuitenkin tärkeänä uutis-lähteenä. Tästä syystä poliitikot eivät sosiaalisen median kautta pyri vuorovaikutukseen vain kansalaisten kanssa, vaan heille on tärkeää, että myös toimittajat seuraavat heitä. Medioituminen ei siis koske vain vanhaa mediaa, vaan sosiaalisessakin mediassa poliitikot pyrkivät mukauttamaan viestintäänsä sellaiseksi, että se herättäisi sekä kansalaisten että median kiinnostuksen.

Ensimmäisiä sosiaalisen median muotoja olivat 2000-luvun alkupuolella yleistyneet blogit, jotka aluksi haastoivat perin-teisen median. Myöhemmin perinteinen media mukautui blo-geihin ja alkoi seurata niitä. Poliitikon bloggaaminen on sitä, että poliitikko julkaisee verkossa kirjoituksen ja lukijat pysty-vät usein kommentoimaan sitä. Blogien keskeinen tavoite on ollut ja on edelleen rakentaa suhdetta seuraajiin sekä herättää laajempaa huomiota. Blogissa voidaankin ohittaa perinteinen media ja viestiä suoraan kansalaisille. Parhaimmillaan kirjoitus

199

synnyttää vuorovaikutusta poliitikon ja lukijan välille. Tutki-musten mukaan jo käyttäjän tunne vuorovaikutteisuudesta lisää myönteisiä arvioita blogisivusta. Vuorovaikutteisuus saattaa vahvistaa vaikutelmaa henkilötason suhteesta poliitikkoon, eli se mahdollistaa parasosiaalisen suhteen muodostumisen. Para-sosiaalinen suhdehan tarkoittaa politiikassa, että kansalainen on kehittänyt mielessään johonkin pelkästään median kautta tutustumaansa poliitikkoon suhtautumistavan, joka muistuttaa läheiseen sosiaaliseen suhteeseen kuuluvaa suhtautumistapaa. Blogin synnyttämällä parasosiaalisella suhteella voi olla myön-teisiä vaikutuksia arvioihin poliitikoista ja, se voi vaikuttaa jopa äänestyspäätökseen.

Blogit mahdollistavat sen, että myös muut kuin entuudes-taan tunnetut poliitikot voivat saada kirjoituksilleen laajaa huomiota ja näin toimia mielipidevaikuttajina. Suomessa esi-merkiksi perussuomalaisten Jussi Halla-aho keräsi poliittista kannatusta aluksi blogikirjoituksillaan. Myös poliittisesti aktii-viset kansalaiset saattavat herättää poliittista keskustelua tai nostaa jonkin asian yleiseen keskusteluun. Blogeissa voi myös kertoa näkemyksistään laveasti, ja kirjoituksia on helppo jakaa muussa sosiaalisessa mediassa. Jos poliitikko julkaisee kiinnos-tavia blogikirjoituksia, hän saa blogilleen säännöllisiä seuraajia, jolloin kirjoitusten poliittinen vaikuttavuus kasvaa. Blogeista onkin havaittu, että ne saattavat vahvistaa karismaattista johta-juutta. Kiinnostavat ja karismaattisiksi koetut blogien kirjoitta-jat saavat enemmän seuraajia, ja heidän kirjoituksiaan jaetaan muita enemmän.

Suomessa vuoden 2007 eduskuntavaaleja on kutsuttu blogi-vaaleiksi, vaikka jo vuoden 2006 presidentinvaaleissa kaikilla ehdokkailla oli oma blogi. Eduskuntavaaleissa myös isoimpien puolueiden puheenjohtajilla oli omat blogit. Merkittäviksi muodostuivat myös muutaman politiikan toimittajan blogit eri mediatalojen verkkosivuilla. Blogit eivät yleistymisestään huo-limatta ole muuttaneet poliittista viestintää ratkaisevasti, vaikka

200

ne tarjoavatkin poliitikoille lähes ilmaisen väylän kertoa poliit-tisista näkemyksistään sillä tavalla ja niin usein kuin itse haluaa. Vaikka esimerkiksi toimittajien blogit ovat jonkin verran lisän-neet julkista poliittista keskustelua, blogien rooli poliittisessa viestinnässä on ollut lähinnä toimia keskustelunaiheiden esiin nostajina ja äänestäjä–poliitikko-suhteen ylläpitäjinä. Blogeista käytetään tutkimuskirjallisuudessa myös käsitettä ”agendalle pyrkijät”, eli blogit pyrkivät muiden julkaisujen mukana vai-kuttamaan julkiseen agendaan. Blogien merkitystä on vähen-tänyt muiden sosiaalisen median foorumeiden lisääntyminen. Kuitenkin esimerkiksi Timo Soini, joka ei muulla tavalla ole mukana sosiaalisessa mediassa, näyttää nykyäänkin saavan tois-tuvasti huomiota omilla ”ploki”-kirjoituksillaan.

Tutkimuskirjallisuudessa on katsottu, että Yhdysvalloissa bloggaaminen vakiintui osaksi poliittista viestintää vuonna 2003 ja puolestaan sosiaaliset verkostot, kuten MySpace ja Facebook, vuonna 2004, YouTube vuonna 2006 ja Twitter vuonna 2008. Suomessa MySpace ei ole koskaan kasvanut suureen suosioon. YouTube sen sijaan on Suomessakin suosittu, mutta politiikassa sen vaikutus on jäänyt marginaaliseksi. Toki poliitikoilla ja puo-lueilla on omilla YouTube-kanavillaan televisiomainoksia ja muita videoita, joita osaa on katsottu runsaastikin. Käsitykseni mukaan mikään YouTube-video ei ole silti Suomessa saanut eri-tyisen suurta yleistä huomiota tai ollut poliittisesti vaikuttava. Itselläni parhaiten mieleen jäänyt politiikkaan liittyvä YouTube-video on vuoden 2011 eduskuntavaalien tulosillasta. Tähän videoon oli kerätty peräkkäin kaikki ne kerrat, kun Jutta Urpi-lainen illan aikana kiittää äänestäjiä aivan samoin sanoin. Video sai lyhyessä ajassa suuren määrän katsojia, ja siitä raportoi myös perinteinen media. Vuoden 2012 presidentinvaaleissa oli puo-lestaan leimallista, että puolueiden ulkopuoliset toimijat tekivät useita videoita kannattamansa ehdokkaan tueksi.

Facebook ja Twitter ovat sen sijaan saaneet Suomessakin poliittisessa viestinnässä vahvan aseman. Jo vuoden 2008 kunta-

201

vaaleista ennakoitiin tulevan meillä Facebook-vaalit. Suurella määrällä ehdokkaista olikin tuolloin julkinen Facebook-sivu, ja puolueet järjestivät koulutusta tämän uuden median hyö-dyntämisestä. Kaksi opiskelijoistani teki yhdessä opinnäytteen Facebookin käytöstä vuoden 2008 kuntavaaleissa. Tutkielman mukaan moni ehdokas oli perustanut Facebook-tilin tultuaan ehdokkaaksi vaaleissa, ja he ajattelivat, että sellainen täytyy olla varsinkin nuorten äänestäjien tavoittamiseksi. Sivuilla ei silti useinkaan tapahtunut juuri mitään. Päivityksiä saattoi kampan-jan aikana tulla hyvin vähän, eivätkä ne herättäneet keskustelua. Vain pieni osa ehdokkaista osasi hyödyntää Facebookin mah-dollisuuksia noiden vaalien aikana, joten tällä uudella medialla ei vielä tuolloin ollut mitään poliittista vaikutusta. Katsoisin, että ensimmäisen kerran Facebookilla oli suomalaisissa vaa-leissa merkitystä vuoden 2012 presidentinvaaleissa. Tuolloin kaikkien ehdokkaiden – varsinkin Pekka Haaviston ja Sauli Niinistön – sivuista tykänneiden määriä seurattiin päivittäin, ja kannattajat viestivät sivujen kautta ahkerasti.

Vaalien välillä Facebookin merkitys poliitikolle on lähinnä se, että se on yhteydenpitokanava kannattajiin. Välillä jokin päi-vitys voi myös herättää toimittajien kiinnostuksen. Facebookin rajoitteena pidetään sitä, että sitä kautta tavoitetaan lähinnä entuudestaan samanmielisiä, koska päivitysten näkeminen edellyttää yleensä tykkäämistä tai Facebook-kaverina olemista. Päivitykset eivät myöskään ole samalla tavalla kaikkien nähtä-vissä kuin osassa muista sosiaalisen median kanavista. Vaikka nykyisin on lähes itsestään selvää, että poliitikko on Faceboo-kissa, on edelleen epäselvää, mikä sen poliittinen vaikuttavuus on. Välillä yksittäinen Facebook-päivitys saa silti laajempaa huomiota. Suurimpiin poliitikon Facebook-päivityksen aiheut-tamiin kohuihin kuuluu kansanedustaja Olli Immosen kesällä 2015 kirjoittama viesti, jonka moni tulkitsi rasistiseksi vihapu-heeksi. Myös Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaaleissa

202

Facebook sai paljon huomiota, ja jälkikäteen on keskusteltu eri-tyisesti valeuutisten leviämisestä Facebook-sivuilla.

Kansainvälisesti on todettu, että vaalien lähestyessä moni ehdokas avaa uusia sosiaalisen median tilejä, mutta vaalien jäl-keen monen aktiivisuus vähenee selvästi. Syntyy helposti kuol-leita sivuja, joita ei vaalien jälkeen enää ylläpidetä. Poliitikkojen seuraaminen Facebookissa ei myöskään ole jakautunut tasai-sesti, vaan sielläkin seurataan eniten niitä, jotka ovat jo entuu-destaan julkisuudesta tunnettuja poliitikkoja. Tämä lienee yksi syy siihen, että joissakin tutkimuksissa on havaittu aktiivisim-miksi Facebookia käyttäviksi poliitikoiksi sellaiset, jotka eivät pääse paljonkaan esille perinteisessä mediassa. He ovat usein politiikan keskisarjalaisia tai nuoria vasta asemaan pyrkiviä poliitikkoja, joille sosiaalinen media voi tuoda lisää yleisöä ja näkyvyyttä. Kansainvälinen tutkimus kertoo puolestaan, että poliitikot jakavat sivuillaan paljon muiden medioiden sisältöjä ja että vuorovaikutusta ei juuri synny seuraajien kanssa. Tässä lähinnä yksisuuntaisessa viestinnässä poliitikot siis vain jakavat päivityksiä seuraajilleen. Varsinkin niin sanottujen tavallisten kansalaisten kanssa vuorovaikutusta on harvoin. Facebookin on myös havaittu entisestään vahvistavan henkilöitymistä, sillä sivut ovat hyvin henkilökeskeisiä ja niitä käytetään lähinnä itsensä markkinointiin.

On tutkittu myös sitä, mitä poliitikot kirjoittavat omille Facebook sivuilleen. Ensimmäinen päivitystyyppi on kiitokset, eli poliitikot kiittävät tukijoitaan ja yhteistyökumppaneitaan. Tavallisinta on kiittää kampanjan päätteeksi. Toinen tyyppi on kampanjauutiset, eli poliitikko raportoi kampanjatapahtumista. Kolmas tyyppi on informointi, ja tämä on yksi vakiintuneim-mista tavoista tehdä päivityksiä. Näissä päivityksissään polii-tikko siis kertoo poliittisista näkemyksistään tai ottaa kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Usein informointi on käytän-nössä poliitikon yksisuuntaista viestimistä omille seuraajille. Neljäs tyyppi on kritisointi, eli nimensä mukaisesti poliitikko

203

kritisoi muiden puolueiden tai poliitikkojen näkemyksiä. Tämä voi olla myös negatiivista kampanjointia, eli vastustajasta kiel-teisten asioiden kertomista. Viides tyyppi on kannattajien akti-vointi, eli poliitikko pyrkii lisäämään kansalaisten poliittista sitoutumista. Tavoitteena voi olla saada kansalaisia mukaan kampanjointiin ja vaalitilaisuuksiin tai esittämään kysymyksiä sekä tietenkin äänestämään. Kuudes tyyppi on henkilökohtais-taminen, joka tarkoittaa, että poliitikko kertoo itsestään jotakin yksilönä eikä vain poliitikkona.

Näitä edellä mainittuja tyyppejä analysoitiin norjalaisten poliitikkojen Facebook-päivityksistä vuoden 2013 vaalikam-panjan aikana. Tavallisimmiksi tyypeiksi osoittautuivat kam-panjauutiset ja informointi. Facebook-sivujen seuraajilta saatu palaute viittaisi siihen, että Facebook oli hyvä areena tuoda näkemyksiään esiin ärhäköille poliitikoille, joille perinteisen mediajulkisuuden saaminen oli vaikeaa. Eniten seuraajien reak-tioita eri viestityypeistä keräsivät kiitokset ja kritiikki. Hyvä keino aktivoida seuraajiaan verkossa näyttäisi olevan vastusta-jien ja kilpailevien puolueiden kritisoiminen.

Kotimainen Esa Reunasen ja Auli Harjun tutkimus kertoo, että suomalaiset poliitikot kokivat sosiaalisen median käytön lähinnä pakkona ja välttämättömyytenä. Poliitikot käyttivät koti-sivuja, blogeja sekä Facebookia, jonka käytössä pohditutti erityi-sesti julkisen ja yksityisen raja. Poliitikot olivat sosiaalisen median tarjoamista mahdollisuuksista kyllä tietoisia, mutta heidän omat taitonsa eivät riittäneet hyödyntämään niitä. He kuitenkin ajat-telivat, että sosiaalinen media tarjoaa uudenlaisen yhteyden kansalaisten elämään. Suurin osa poliitikkojen saamasta yleisö-palautteesta tuli sähköpostin, blogin tai Facebookin kautta.

204

POLIITIKOT TWITTERISSÄ

Vaikka Facebook on Twitteriä vanhempi media ja sillä on huo-mattavasti enemmän käyttäjiä, poliittisen viestinnän saralla Twitteriä on tutkittu paljon enemmän. Twitter on myös nopeas ti levinnyt erilaisten poliittisten toimijoiden aktiiviseen käyttöön eri maissa. Poliitikkojen lisäksi myös toimittajat suo-sivat Twitteriä, koska se sopii hyvin uutisten ”haisteluun”. Twit-terin onkin toistuvasti todettu olevan poliittisen eliitin media, eli siellä politiikan aiheista keskustelevat poliitikot, toimittajat ja yhteiskunnallisesti aktiiviset kansalaiset, jotka ovat verkos-toituneet keskenään. Twitterin elitismistä on havaintoja sekä Suomesta että kansainvälisesti. Twitterissä viestivät elävät siis helposti jonkinlaisessa kuplassa, sillä kyseessä ei edelleenkään ole koko kansan media.

Pelkkä poliittinen asema ei takaa suosiota Twitterissä, vaan olennaista on viestiä aktiivisesti. On todettu, että eliitin ulko-puoleltakin voi Twitterissä päästä mukaan keskeisiin keskuste-luihin. Twitterin perusominaisuuksiin kuuluu, että se on avoin media. Twitterissä vaikuttavuutta on usein tarkasteltu siitä näkökulmasta, kuinka paljon henkilöllä on seuraajia. Seuraa-jien määrä kertoo, kuinka paljon lukijoita esimerkiksi poliitikon viestit saavuttavat suoraan kyseisessä palvelussa. Seuraajat ovat siis ensisijainen yleisö, koska heille voi viestiä suoraan. On kui-tenkin havaittu, että merkittävää on myös se, kuinka paljon seu-raajat jakavat poliitikon viestejä eteenpäin omille seuraajilleen. Näistä seuraajien seuraajista muodostuu poliitikon toissijainen yleisö. Esimerkiksi Italiassa on todettu, että poliitikon tai puo-lueen vaikuttavuus voi kasvaa selvästi, jos sillä on aktiivisesti toimivia Twitter-seuraajia.

Twitterillä on läheinen yhteys perinteiseen mediaan, sillä suuri osa twiiteistä sisältää linkin johonkin perinteisen median juttuun. Twitter noudattaakin osin perinteisen median logiik-kaa. Vaalikampanjan yhteydessä tämä näkyy esimerkiksi siinä,

205

että myös Twitterissä politiikasta viestiminen henkilöityy ja keskittyy kampanjointiin. Silti siinä on havaittu myös uudenlai-sen logiikan piirteitä. Twitterille ominaista logiikkaa on esimer-kiksi se, että siellä saattavat nousta esiin ei-perinteiset poliittiset toimijat. Se sisältää paljon näkyvää julkista väittelyä poliittisista kannoista sekä humoristisia ja ironisia kommentteja politii-kasta. Twitter mahdollistaa esimerkiksi Facebookia paremmin erilaisten näkemysten kohtaamisen ja väittelyn, koska kaikki viestintä on kaikkien nähtävissä eikä vain kannattajien seu-rattavissa. Poliitikoille uudenlainen logiikka merkitsee muun muassa sitä, että huomio täytyy saada kohdistettua itseen. Vies-tintää ei voi myöskään suunnata suurelle kasvottomalle ylei-sölle. Lisäksi erona perinteiseen mediaan siinä suositaan usein negatiivisten viestien sijaan myönteisiä sisältöjä, tai niin ainakin oli Twitterin alkuaikoina. Twitter toimii myös erilaisella ajalli-sella rytmillä kuin perinteinen media. Twitter on siis hyvä esi-merkki uuden ja vanhan median logiikoiden yhdistelmästä.

Twitteriä käytetään paitsi keskustelualustana myös uutisläh-teenä. Ruotsissa onkin tutkittu, miten toimittajat ovat käyttä-neet poliitikkojen twiittejä uutislähteinään. Tulosten mukaan uutisten painopiste alkoi siirtyä poliittisista asiakysymyksistä kohti poliitikkojen henkilökohtaisia ja yksityisiä asioita. Twit-ter näytti näin lisäävän politiikan henkilöitymistä. Myös politii-kan viihteellinen puoli korostui Twitteristä lähtöisin olevassa uutisoinnissa, sillä niissä painottuivat esimerkiksi skandaalit.

Toisaalta juuri se on usein katsottu Twitterin vahvuudeksi, että se mahdollistaa uudenlaisen, henkilökeskeisen kampanja-tyylin. Twitterissä on nimittäin helppoa liittää poliittisten asioiden oheen henkilökohtaisia kommentteja. Twitterissä poliitikon ei tarvitse olla pelkkä puolueen äänitorvi, vaan hän voi tuoda omaa persoonaansa paremmin esille. Tutkimusten mukaan tällaiset henkilökohtaiset twiitit herättävät myönteisiä reaktioita poliitikkoa kohtaan. On todettu, että kun poliitikon twiitti on ollut henkilökohtainen, se on herättänyt enemmän

206

huomiota ja viestiä on pohdittu tarkemmin. Henkilökohtainen twiitti on näin vahvistanut tunnetta suorasta vuorovaikutuk-sesta ja läheisyydestä poliitikon kanssa – mutta ainoastaan, jos vastaanottajaa on kiinnostanut tällainen sosiaalisuus. Vaiku-tukset saattoivat olla myönteisiä myös niiden kohdalla, joilla ei ollut vahvaa puolueidentiteettiä. Sen sijaan puoleen vahvojen kannattajien joukossa reaktiot henkilökohtaisiin twiitteihin saattoivat olla kielteisiä. Myönteistä näyttää olevan myös tuntei-den ja arvioiden sisältyminen poliitikon twiitteihin, sillä sellai-sia viestejä todennäköisemmin levitetään muillekin luettavaksi. Lisäksi tutkimukset kertovat, että poliitikot eivät välttämättä osaa hyödyntää Twitterin antamaa mahdollisuutta olla henkilö-kohtaisempi vaan viestivät samalla lailla sosiaalisessa mediassa kuin muuallakin mediassa. Henkilökohtaisuus twiiteissä ei toteudu siinäkään tapauksessa, jos tiliä ylläpitää esimerkiksi poliitikon avustaja eikä hän itse. Twitterin seuraajille on merki-tystä, havaitsevatko he twiiteissä sellaisia henkilökohtaisia piir-teitä, jotka osoittavat poliitikon itse ylläpitävän tiliä.

Twitter-viestintää on tutkimuksissa verrattu samansisältöi-siin lehtihaastatteluihin. Tulosten mukaan lehtijuttuun verrat-tuna Twitter lisäsi vastaanottajassa suoran vuorovaikutuksen tuntua eli sosiaalista läsnäoloa. Tämä vuorostaan herätti myön-teisempiä vaikutelmia poliitikosta ja lisäsi todennäköisyyttä äänestää häntä. Seuraamalla poliitikkoa Twitterissä vastaanot-tajat tunsivat myös olevansa hänen kanssaan enemmän samaa mieltä kuin lukemalla lehtijuttuja hänestä. Lehtiä lukemalla huomio kiinnittyi enemmän itse asioihin ja vähemmän hen-kilöön. Kun Twitter-viestintää verrattiin samansisältöiseen televisiohaastatteluun, vastanottajan kognitiivinen aktiivisuus vaikutti olennaisesti reaktioihin. Viestejä aktiivisesti pohtivien käyttäjien keskuudessa Twitter vahvisti televisiohaastatte-lua enemmän sosiaalisen läsnäolon ja parasosiaalisen suhteen tuntua sekä myönteisiä arvioita poliitikoista. Vähän asioiden

207

pohtimiseen panostavien joukossa oli televisiohaastattelulla vastaavanlaisia vaikutuksia.

Twitterin mahdollisuuksiin kuuluu myös se, että kansalai-silla on siellä erityisen matala kynnys olla vuorovaikutuksessa poliitikkojen kanssa. Tämäkään mahdollisuus ei kuitenkaan toimi niin hyvin kuin olisi mahdollista. Monessa tutkimuksessa on todettu, että varsinaista vuorovaikutusta on vähän. Esimer-kiksi osa poliitikoista ei Twitterissäkään ryhdy keskustelemaan muiden kanssa, vaan he edelleen viestivät yksisuuntaisesti. Poliitikot siis twiittailevat ja kertovat omia näkemyksiään mutta eivät reagoi muiden twiitteihin tai vastaa saamiinsa komment-teihin. On myös todettu, että poliittinen eliitti keskustelee usein Twitterissä keskenään, mutta tavalliselle kansalaiselle ei vält-tämättä vastata yhtä helposti. Lisäksi on todettu, että tunnetut poliitikot saavat Twitterissä muita enemmän seuraajia. Yksi keskeinen tutkimuskirjallisuuden perusteella esitetty näkemys onkin, että sosiaalinen media ei ole muuttanut valtarakenteita vaan lähinnä toistaa olemassa olevia valtasuhteita.

Tosin tutkimuksissa on osoitettu, että syy vähäiseen vuoro vaikutukseen saattaa olla kansalaisissakin, sillä mah-dollisten nimimerkkien takaa huuteleminen ja poliitikkojen kritisoiminen vähentävät poliitikkojen halua osallistua tähän keskusteluun. Tutkijat ovat havainneet, että poliitikot – ymmär-rettävästikin – vastaavat todennäköisemmin kansalaisten neut-raaleihin ja myönteisiin kysymyksiin ja kommentteihin kuin kriittisiin tai uhkaaviin kommentteihin. On myös todettu, että luottamus kansalaisen ja poliitikon välillä edistää vastavuoroi-suutta ja vastavuoroisuus puolestaan edistää keskinäistä luotta-musta Twitterissä.

Joidenkin tutkijoiden mielestä Twitterillä on ollut erittäin huono vaikutus julkisen keskustelun tasoon. Twitterin keskus-telutapaa on haitallisuudessaan verrattu jopa tarttuvaan tautiin. Twitterin viestinnälle tyypillisinä piirteinä on nähty vaatimus pitää asiat yksinkertaisina sekä impulsiivisuuden suosiminen

208

ja epäkohteliaisuuksien leviäminen. Esimerkkinä tällaisesta Twitter-viestijästä on pidetty Donald Trumpia. Ensimmäiset analyysit hänen twiittaamisestaan kertovat, että Trump käyttää yksinkertaista sanastoa, jota hän toistelee ja jossa usein esiinty-vät esimerkiksi sanat hyvä ja huono. Hänen twiiteissään koros-tuvat kielteinen sävy ja jopa loukkaukset. Lisäksi hän käyttää tehokeinona joidenkin sanojen kirjoittamista isoilla kirjaimilla. Tämä usein lisää kielteisiä vaikutelmia hänen twiiteissään.

2010-luvun puolivälissä tehdyissä tutkimuksissa Twitterin viestinnästä on tehty myös myönteisiä havaintoja ja todettu esimerkiksi, että vuorovaikutus on vilkastumassa Twitterissä. Norjalaisessa tutkimuksessa saatiin tulokseksi, että puolueiden puheenjohtajat painottivat Twitterissä yhä enemmän vuoro-vaikutusta pelkän yksipuolisen itsensä markkinoimisen sijaan. Heillä oli varsin paljon twiittejä, jotka olivat vastauksia muille käyttäjille. Tämäkin tutkimus silti osoitti, että nämä viestien-vaihdot jäivät yleensä vain pariin twiittiin, eli varsinaista keskus-telua ei syntynyt. Lisäksi kyseiset keskustelut käytiin omassa ryhmässä, omien seuraajien kanssa, ja erilaisten ryhmien välillä oli vuorovaikutusta vain niukasti. Tutkijoiden johtopäätös oli-kin, että Twitter toimii parhaiten välineenä ylläpitää yhteyttä nimenomaan omiin seuraajiin. Myös Suomen vuoden 2015 eduskuntavaalien yhteydessä havaittiin, että keskustelu Twitte-rissä jumittuu helposti puoluepoteroihin.

Vielä vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Twitter oli Suomessa pienessä roolissa, mutta vuoden 2014 europarlamenttivaaleissa Twitterin käyttö lisääntyi meilläkin. Jonkinlainen läpimurto tapahtui vasta vuoden 2015 eduskuntavaalien aikana, jolloin vaalien ehdokkaista 1091:llä eli 51 prosentilla oli oma tili Twitte-rissä. Silti tutkijat eivät kutsu näitäkään vaaleja Twitter-vaaleiksi vaan pikemminkin hashtag-vaaleiksi. Vaalien aikana Twitterissä lähettiin todella paljon twiittejä aihetunnisteella #vaalit2015, eli kyseiset viestit liitettiin meneillään oleviin vaaleihin ja ne osal-listuivat siihen laajaan keskusteluun, jota Twitterissä käytiin

209

kyseisistä vaaleista. Suomalaisista poliitikoista selkeä edellä-kävijä Twitterin käytössä on ollut Alexander Stubb, joka on ollut erittäin aktiivinen Twitter-poliitikko jopa kansainvälisen mittapuun mukaan. Aktiivisesta kansalaisten kanssa keskuste-lemisesta Twitterissä esimerkkiä ovat näyttäneet puolueiden puheenjohtajista vihreiden Ville Niinistö ja vasemmistoliiton Li Andersson. Toistaiseksi varsin vähäinen suomalainen tut-kimus tästä aihepiiristä kertoo, että poliittisista toimijoista Twitterin käyttö on keskittynyt Etelä-Suomeen, ja aktiiviset käyttäjät edustavat näiden alueiden keskeisiä puolueita, kuten kokoomusta ja vihreitä.

Yhteenvetona Twitteristä voidaan todeta, että se on tuonut uusia piirteitä poliittiseen viestintään, mutta sen mahdollisuuk-sia ei ole käytetty koko laajuudessaan. Twitter tuo poliittiseen viestintään entistä henkilökeskeisemmän ja henkilökohtaisem-man ulottuvuuden. Henkilökohtaisuus poliitikon twiiteissä näyttäisi olevan äänestäjien mielestä pääosin myönteistä. Myös onnistuneella vuorovaikutuksella on myönteisiä vaikutuksia, mutta sitä on toistaiseksi melko vähän. Näyttäisi siltä, että Twit-teriä voitaisiin käyttää tehokkaammin politiikassa ja poliitti-sessa keskustelussa. Lisäksi Twitter on alkanut vasta vähitellen saada jonkinlaista poliittista vaikutusta Suomessakin.

LIVE­TWIITTAAMINEN

Kaksoisseuraaminen (dual screening, second screening) on sosiaa lisen median mukanaan tuomia uusia ilmiöitä. Yhä tavallisempaa on seurata jotain tapahtumaa kahdesta mediasta tai kahdesta näytöstä yhtä aikaa. Tavallisinta on, että samaan aikaan sekä katsotaan televisiosta jotain suoraa lähetystä että seurataan puhelimen tai tietokoneen kautta tästä lähetyksestä sosiaalisessa mediassa käytävää keskustelua. Kaksoisseuraa-

210

minen tuo viestintään aivan uudenlaisen muodon ja pakottaa irrottautumaan yhteen mediaan keskittyvästä tarkastelusta.

Twitterillä näyttää olevan erityinen yhteys televisioon. Useissa tutkimuksissa on todettu, että vaalikampanjaan liit-tyvät televisio-ohjelmat lisäävät aktiivisuutta Twitterissä. On havaittu, että twiittaaminen on erityisen aktiivista television vaaliohjelmien, etenkin vaaliväittelyiden, aikana. Tätä Twitte-rissä television vaaliohjelmien aikana kommentoimista kutsu-taan live-twiittaamiseksi. Vastaavanlaisia havaintoja on tehty useista eri maista. Ilmiö selittyy sillä, että on helppoa seurata televisio-ohjelmaa isolta televisioruudulta ja samaan aikaa kommentoida sitä ja käydä siitä keskustelua Twitterissä puheli-mella tai tabletilla.

Tutkimuksissa on osoitettu, että poliittinen eliitti on ollut poikkeuksellisen aktiivista live-twiittaamisessa. Esimerkiksi toimittajilla on ollut keskeinen sija Twitterin keskusteluissa, ja he ovat osin määritelleet keskustelua. Lisäksi poliittiset toimijat ovat pyrkineet ohjailemaan live-twiittaamisen sävyä osallistu-malla siihen ahkerasti. On esimerkiksi näyttöä siitä, että Yhdys-valloissa puolueet ovat jo etukäteen laatineet strategiaa, kuinka he twiittaavat vaaliväittelystä omaa ehdokasta puolustaen ja vas-tustajaa kritisoiden. Tavoitteena on ollut vaikuttaa tätä kautta yleiseen mielipiteeseen. Eliitin rinnalle on kuitenkin tullut huo-mattava määrä muitakin live-twiittaajia. Eräässä tutkimuksessa on osoitettu, että politiikan ulkopuoliset julkisuuden henkilöt ovat toimineet mielipidevaikuttajina, kun heidän vaaliohjelmia koskevia twiittejään on ahkerasti uudelleentwiitattu eli jaettu omille seuraajille. Myös jokin äänekäs ja aktiivinen vähemmistö voi live-twiittauksella nousta mielipidevaikuttajaksi. Useat tuo-reet tutkimukset nostavat myös tavalliset kansalaiset esiin tähän poliittiseen keskusteluun osallistuvina twiittaajina.

Live-twiittaaminen television vaaliohjelman aikana on uudenlainen yhteiskunnallisen keskustelun muoto. Kyseessä on myös uudenlainen sosiaalinen katsomiskokemus, sillä live-

211

twiittaaminen mahdollistaa uudenlaisen vuorovaikutuksen esimerkiksi televisionkatselijoiden välillä. Sosiaalisessa katso-misessa ihminen voi live-twiittauksen avulla tuntea olevansa osa jotakin yhteisöä. On havaittu, että live-twiittaamisella voi olla monia myönteisiä vaikutuksia tapaan, jolla politiikkaan suhtaudutaan. Sen on huomattu yleisesti lisäävän sitoutumista politiikkaan. Joissakin tutkimuksissa live-twiittauksella on puo-lestaan havaittu olevan myönteisiä vaikutuksia vaalikeskuste-lusta oppimiseen. Tai sitten twiittaajien on havaittu kiinnittävän enemmän huomiota väittelyyn tai ajattelevan myönteisemmin politiikasta kuin ei-twiittaajat. Aktiivisuus Twitterissä vaalikes-kustelun aikana näyttää siis heijastuvan myönteisesti siihen, miten poliittiseen keskusteluun osallistutaan ja suhtaudutaan.

Vaalikeskustelusta twiittaaminen on myös selvästi politiikan herättämää keskustelua. Leimallista tälle keskustelulle on, että humorististen twiittien määrä on todettu huomattavaksi. Var-sinkin erityisen suositut ja uudelleentwiitatut viestit ovat usein huumorin sävyttämiä. Twitterissä kukoistaakin uudenlainen poliittinen huumori. Valtaosa live-twiiteistä on kuitenkin kat-sojien omia mielipiteitä ja kannanottoja asioihin, tosin kaikki kantaa ottavat twiitit eivät suinkaan puutu yhteiskunnallisiin asiakysymyksiin. Yhdysvaltaisen tutkimuksen mukaan vaali-keskustelun suosituimpia twiittauksen aiheita olivat kommen-tit ehdokkaiden ja toimittajien esiintymisestä sekä ylipäänsä ohjelman etenemisestä.

Onkin syytä pohtia, missä määrin Twitterin viestintä on kes-kustelua. Tavallaan jokainen twiitti osallistuu laajaan keskuste-luun, mutta toisaalta ei ole takeita siitä, että kukaan huomaisi twiittiä. Suurin osa twiiteistä on kuitenkin lähettäjän mielipi-teitä tai havaintoja, jotka eivät synnytä mitään reaktiota. Täl-löin keskustelu näyttäytyy yksinäisten viestijöiden huuteluna tyhjyyteen. Tavallisin vuorovaikutuksen muoto tai keskuste-lun osoitus Twitterissä on uudelleentwiittaaminen eli jonkun toisen kirjoittaman twiitin lähettäminen omille seuraajilleen.

212

Tätä on välillä runsaastikin. Eniten uudelleentwiittauksia saa-vat henkilöt, joilla on paljon seuraajia ja jotka ovat ennestään tunnettuja. Kuitenkin kenellä tahansa on mahdollisuus saada twiittiinsä runsaastikin uudelleentwiittauksia. Toinen tapa keskustella on liittää joku henkilö @-tunnuksella mukaan kes-kusteluun. Kolmas tapa on vastata johonkin twiittiin, mutta yleisesti tämä jää aika vähäiseksi.

Toisaalta esimerkiksi vaalikeskustelun aikana lähetetään nykyisin niin paljon live-twiittejä, ettei keskustelu sen perin-teisessä merkityksessä ole mitenkään mahdollista. Trumpin ja Clintonin toisen vaaliväittelyn aikana vuoden 2016 Yhdysval-tain presidentinvaaleissa lähetettiin yli 17 miljoonaa twiittiä. On itsestään selvää, ettei kukaan pysty seuraamaan tällaista twiit-tien määrää ja käymään jotenkin yhteistä keskustelua muiden live-twiittaajien kanssa. Vastaaminen ja vastausten lukeminen lähetysvirrasta on hyvin haastavaa. Niinpä tavallisinta on tehdä uudelleentwiittauksia, koska se onnistuu nopeasti. On kuiten-kin aiheellista kysyä, voiko pelkkää uudelleentwiittausta pitää keskusteluna, sillä se lähinnä osoittaa, että twiitti on noteerattu. Tavallista on myös liittää twiitti jollakin hashtagilla eli aihetun-nisteella laajempaan keskusteluun, mutta sekään ei takaa, että twiittiä oikeasti huomattaisiin. Toisaalta moni live-twiittaaja todennäköisesti lukee muidenkin twiittejä kyseisestä ohjel-masta, vaikka ei niihin reagoisikaan. Näin voidaan ajatella, että jokainen twiitti osallistuu keskusteluun. Twiitteihin voidaan myös aina palata jälkikäteen esimerkiksi hakemalla Twitteristä sisältöä tietyllä aihetunnisteella. Lisää tutkimustietoa tarvittai-siinkin siitä, millaista kaksoisseuraaminen oikeasti on yhteis-kunnallisen keskustelun näkökulmasta.

213

POLIITIKON UUDENLAINEN

VIESTINTÄOSAAMINEN

Kun haastattelin puolueiden puheenjohtajia viestintäosaami-sesta vuosina 2008 ja 2009, niin sosiaalisella medialla ei vielä ollut suurta roolia poliittisessa viestinnässä. Teknologiasta puheena oli lähinnä sähköpostiviestinnän kuormittavuus. Toi-sinaan mainittiin, että sosiaalisen median mahdollisuuksiin pitäisi perehtyä paremmin. Sittemmin sosiaalinen media on tullut jäädäkseen poliittiseen viestintään. Nykyisin näyttääkin siltä, että poliitikot ovat omaksuneet ajatuksen, jonka mukaan sosiaalisessa mediassa pitää olla läsnä. Sen sijaan siellä toimi-misen aktiivisuus vaihtelee runsaasti. Osalle läsnäolo on jäänyt pelkäksi tilin tai sivun avaamiseksi, ja osalla sen ylläpitäminen on pysähtynyt edellisiin vaaleihin. Osa poliitikoista on kui-tenkin erittäin aktiivisia joko Twitterissä tai Facebookissa tai molemmissa ja pystyy hyödyntämään niiden mahdollisuuksia varsin hyvin. Kaikkien sosiaalisten median sovellusten ongelma poliittisessa viestinnässä näyttää olevan se, että ne ovat keskitty-neet pienelle hyvin aktiivisten käyttäjien joukolle.

Politiikan tutkija Kim Strandberg on selvittänyt 2000-luvulla sosiaalisen median hyödyntämisen kehittymistä Suomessa vaalien yhteydessä. Hänen tutkimustulostensa mukaan sekä poliitikkojen että kansalaisten sosiaalisen median käyttö on lisääntynyt jatkuvasti. Myös erilaisia poliittiseen viestintään käytettäviä sosiaalisen median sovelluksia on yhä enemmän. Varsinkin poliitikot ovat ottaneet sosiaalisen median käyttöönsä. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa yli puolet ehdok-kaista hyödynsi omia verkkosivuja, blogia, Facebook-sivustoa ja Twitteriä. Näistä Facebook oli kaikkein yleisin. Jos ehdokas oli jo entuudestaan kansanedustaja, erittäin todennäköisesti hän hyödynsi jo sosiaalista mediaa viestinnässään. Naisehdok-kaista suurempi osa käytti sosiaalista mediaa kuin miesehdok-kaista. Sosiaalisen median käyttäjissä oli myös enemmän nuoria

214

ja suurten puolueiden ehdokkaita kuin iäkkäitä ja pienten puo-lueiden ehdokkaita.

Kansalaisten sosiaalisen median käyttö vaalien yhtey-dessä ei sen sijaan ole yhtä kattavaa kuin ehdokkailla. Vaaleja ei mitenkään erityisen aktiivisesti seurata verkosta, tai sieltä ei haeta tietoa. Lisäksi verkkoviestinnällä on vain vähäinen vaikutus äänestyspäätökseen. Verkossa suosituimmat toimet ovat vaali koneiden käyttäminen ja vaaleihin liittyvien uutisten seuraaminen. Eniten vaalikoneilla näyttäisi olevan vaikutusta nuorten henkilöiden äänestyspäätökseen. Vanhemmat äänes-täjät tukeutuvat enemmän perinteiseen mediaan. Nuoret ovat tunnetusti aktiivisempia sosiaalisen median käyttäjiä kuin van-hemmat äänestäjät, mutta tämä ero on vuosien varrella tasaan-tunut. Ahkerimpia sosiaalisen median käyttäjiä ovat ne, jotka ovat muutenkin kiinnostuneita politiikasta. Miesten ja naisten sosiaa lisen median käyttö on ollut melko tasaista, mutta vuo-den 2015 eduskuntavaaleissa ahkerien sosiaalisen median käyt-täjien joukossa oli enemmän miehiä kuin naisia.

Poliitikoilta sosiaalinen media vaatii uudenlaista viestintä-osaamista. Aikaisemmin tässä luvussa todettujen tutkimus-tulosten perusteella esimerkiksi vuorovaikutus on tärkeää. Verkkosivuilla ja blogeissa vuorovaikutteisuudella on todettu olevan myönteisiä vaikutuksia, ja osaa poliitikkojen Facebook-sivustoista kritisoidaankin vuorovaikutuksen puutteesta. Myös Twitterissä vuorovaikutus on tärkeää, ja sen pitäisi tun-tua nimenomaan siltä, että viestit tulevat suoraan poliitikolta eivätkä hänen avustajiltaan. Tällaisen henkilökohtaisuuden vai-kutelman synnyttäminen edellyttää henkilökohtaisen tiedon ja tunteiden sisällyttämistä viesteihin. Vuorovaikutus ja henkilö-kohtaisuus edesauttavat sitä, että kansalaisen tunne henkilökoh-taisesta suhteesta poliitikkoon vahvistuu, mikä voi edesauttaa poliitikon menestymistä monellakin tavalla. Tällainen viestintä sosiaalisessa mediassa vaatii kuitenkin poliitikolta aikaisempaa enemmän itsensä likoon laittamista. Se edellyttää valmiutta olla

215

vuorovaikutuksessa kansalaisten kanssa eli taitoa kuunnella, vastata ja väitellä sosiaalisen median foorumeilla. Se vaatii myös valmiutta jakaa näkemyksiään, tunteitaan ja henkilökohtaisia kokemuksiaan. Tällaisen viestinnän hallitseva poliitikko pystyy paremmin saamaan huomiota, ohjaamaan keskustelua ja saa-maan poliittista vaikutusvaltaa sosiaalisen median avulla. Puhu-taan myös läsnäolon politiikasta, jossa poliittinen julkisuus on tunteenomaista. Se edellyttää poliitikolta jatkuvaa empaattista läsnäoloa mediassa. Sosiaalinen media näyttäisi korostavan täl-laista läsnäolon politiikkaa.

Poliitikon henkilökohtaisuuden myönteistä vaikutusta voi-daan selittää aitouden vaikutelmalla, illuusiolla autenttisuu-desta. Poliitikon uskottavuudelle on tärkeää, että hän vaikuttaa aidolta. Tätä aitouden vaikutelmaa on rakennettu jo perinteisen median puolella, sillä kuuluisan poliitikon näkeminen kansalai-sen roolissa, tavallisena ihmisenä, lisää mahdollisuuksia samais-tua poliitikkoon ja tuntea yhteyttä hänen kanssaan. Aitouden vaikutelma voi myös rikkoutua, mikä voi olla kohtalosta poliiti-kon uskottavuudelle. Tämän on sanottu olleen ongelma esimer-kiksi Yhdysvaltain presidentinvaaleissa ehdokkaana olleelle Al Gorelle, jonka puheet tuntuivat opetelluilta. Norjalaisen viestinnän tutkijan Gunn Enlin mukaan poliitikon aitoudella sosiaa lisessa mediassa on kolme ulottuvuutta:1. Symbolinen aitous, mikä tarkoittaa, että sosiaaliseen mediaan

liitetään aitous jo lähtökohtaisesti vahvemmin kuin perintei-seen mediaan. Ajatellaan, että sosiaalisessa mediassa viestit ovat yksilöiden lähettämiä, ei mediayhtiöiden.

2. Itsensä esittämisen aitous, eli poliitikko voi toimittajien sijaan itse päättää, kuinka hän esittää itsensä. Tässä olennaista on, vaikuttaako poliitikko itse olevan viestijänä vai tuntuuko joku muu viestivän hänen puolestaan. Toisaalta vaikka polii-tikosta syntyisi aidolta tuntuva vaikutelma, aitouskin voi olla suunniteltua ja lavastettua.

216

3. Spontaaniuden esittäminen tarkoittaa kulissien takaisten spontaaneilta vaikuttavien kuvien ja lainausten esittämistä. Kun jotakin näytetään poliitikon yksityisyyden alueelta, poliitikko vaikuttaa rehelliseltä ja vilpittömältä tai ainakin vähemmän kyyniseltä ja suunnitellulta kuin tilanteessa, jolloin näytetään valmiiksi suunniteltuja tilanteita. Yksi-tyisyyden aluetta edustavat vaikkapa kuvat, jotka on otettu ”kulissien takana” ilman poseerausta, ja vaikkapa Barack Obamasta tällaisia kuvia on internet pullollaan. Italiassa esimerkiksi Beppe Grillo on poliitikko, joka on

noussut suureen suosioon politiikan ulkopuolelta verkko-viestinnän avulla. Hänen keskeinen mediansa on ollut hänen bloginsa, joka on saanut suurta suosiota myös muualla sosiaa-lisessa mediassa. Grillo on pikemminkin kieltäytynyt lehtien ja television haastatteluista kuin hyödyntänyt niitä. Vaikka hän on entuudestaan tunnettu nimenomaan televisiokoomikkona, hän edustaa uudenlaista poliitikkotyyppiä, joka on noussut valtakunnallisesti tunnetuksi ja vahvaan asemaan ilman perin-teistä mediaa ja sosiaalista mediaa hyödyntäen. Beppe Grillo edustaa myös populistista poliittista johtajaa, joita Euroopan eri maissa on noussut viime vuosina keskeisiin asemiin. Usein juuri nämä populistiset poliitikot ovat olleet erityisen taitavia hyödyntämään sosiaalista mediaa omiin tarkoituksiinsa. Joi-denkin mielestä tällaiset esimerkit osoittavat, että on siirrytty aivan uudenlaisen poliittisen viestinnän aikakauteen.

Esimerkiksi poliittisen viestinnän tutkijat Joshua Scacco ja Kevin Coe ovat sitä mieltä, että Yhdysvalloissa on siirrytty reto-risen presidenttiyden ajasta ubiikkiin eli kaikkialla läsnä olevaan presidenttiyteen. Retorinen presidenttiys alkoi, kun televisiosta tuli keskeinen media poliittisessa viestinnässä. Tällöin tärkeää oli presidentin retoriikka eli taito viestiä televisioon sopivalla tyylillä suurille yleisömassoille. Nykyisin yleisöt ovat kuitenkin pirstaloituneet niin, että massojen saavuttaminen ja niille vies-

217

timinen samanaikaisesti ja samalla tavalla ei ole mahdollista. Viestintää täytyy kohdentaa eri kansalaisryhmille, ja heidän tavoittamisekseen pitää käyttää erilaisia välineitä ja viestejä. Presidentinkin täytyy viestiä verkon kautta ja kyetä vuorovai-kutukseen kansalaisten kanssa. Ubiikki presidenttiys tarkoit-taakin helposti lähestyttävää, henkilökohtaisen esiin tuovaa ja moniarvoisuuden sisäistänyttä presidenttiä. Tähän suuntaan yhdysvaltalaisten presidenttiehdokkaiden on myös havaittu kehittyneen, joten kyseessä saattaa olla uudenlaisen media-

Suomalaisista poliitikoista Alexander Stubb on ollut edelläkävijä sosiaa-lisen median käytössä poliittisessa viestinnässään. Kuvassa ministeri

Stubb Pohjoismaiden neuvoston kokouksessa vuonna 2011. (maGnus fröderberG / WIkImedIa commons.)

218

poliitikon suunta. Tällainen viestintä ei koske vain presidenttejä vaan poliitikkoja laajemminkin. Hyvä esimerkki menestyneestä ubiikista poliitikosta eli uudenlaisesta mediapoliitikosta on vuonna 2015 Kanadan pääministeriksi noussut Justin Trudeau. Myös Barack Obama ja Suomen Alexander Stubb sopivat esi-merkeiksi tällaisista poliitikoista. Stubb oli Suomessa ensim-mäinen poliitikko, joka hyödynsi viestinnässään tehokkaasti Twitteriä ja kuvienjakopalvelu Instagramia.

Sosiaalisessa mediassa kehittyy koko ajan uudenlaisia sovel-luksia. Esimerkiksi vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentin-vaalikampanjoissa käytettiin jo ahkerasti Instragramia ja pikaviestipalvelu Snapchatia. Ehdokkaat Hillary Clinton ja Donald Trump käyttivät näitä sovelluksia sekä itsensä markki-nointiin että negatiiviseen kampanjointiin eli vastaehdokkaan mollaamiseen. Ainakin toistaiseksi näillä poliittisessa käytössä uusilla sovelluksilla on todennäköisesti ollut vain vähän poliit-tista vaikuttavuutta, mutta nekin mahdollistivat äänestäjälle entistä vahvemman sitoutumisen ehdokkaaseen ja puolestaan ehdokkaalle uuden tavan kertoa itsestään tai kulissien takaisista asioista. Snapchatista ei tiettävästi ole vielä lainkaan tehty tut-kimusta poliittisen viestinnän näkökulmasta ja Instagramista-kin vain hyvin vähän. Ensimmäiset tutkimukset Instagramista osoittavat, ettei sielläkään synny vuorovaikutusta poliitikkojen ja kansalaisten välillä. Nämä sovellukset ovat kuitenkin yhä sel-vemmin tulossa mukaan myös suomalaiseen poliittiseen vies-tintään, ja merkin uudenlaisesta kampanjoinnista antoivat jo esimerkiksi Alexander Stubbin selfiet kansalaisten kanssa Insta-gramissa. Uudet sovellukset siis entisestään vahvistavat ubiikin poliitikon piirteitä.

219

LÄHIKUVASSA:

LIVE­TWIITTAAMINEN

VAALIKESKUSTELUN AIKANA

Tutkin Annina Elorannan kanssa suomalaisten live-twiittaa-mista vuoden 2015 eduskuntavaalien yhteydessä vaalikes-kustelun aikana. Tavoitteenamme oli tarkastella, millaisena kansalaiskeskusteluna live-twiittaus näyttäytyy. Tällekin uuden-laiselle tavalle osallistua poliittiseen keskusteluun on asetettu paljon toiveita demokratian edistämisestä ja kansalaisten osal-listamisesta. Sen myös toivotaan avaavan uudenlaista vuorovai-kutusta kansalaisten ja päättäjien välille.

Tutkimusaineistonamme oli live-twiittaus MTV3:n Vaalit 2015: Kahdeksan puheenjohtajaa -ohjelman aikana. Kyseessä oli perinteinen vaalikeskustelu, jossa olivat mukana kaikkien eduskuntapuolueiden puheenjohtajat. Keräsimme ohjelman aikana lähetetyt twiitit, joissa oli hashtag #vaalit2015. Kaikkiaan twiittejä kertyi 12 270, joista uniikkeja twiittejä oli 7 255 ja noin viisituhatta twiittiä oli uudelleentwiittauksia. Twiittaamiseen osallistuneita henkilöitä oli 3 212. Suurin osa henkilöistä lähetti vain yhden twiitin, mutta ahkerin ehti twiitata 140 kertaa ohjel-man aikana. Tarkastelimme twiiteistä, millaisia ne ovat tyylil-tään, mistä teemoista twiitataan, millaisia vaikutelmia ne luovat keskustelussa mukana olleista puolueiden puheenjohtajista sekä millaisena vuorovaikutuksena live-twiittaus näyttäytyy tämän ohjelman yhteydessä.

Ensin analysoimme twiittien tyyliä. Selvästi eniten oli kan-taa ottavia twiittejä, sillä niitä oli yli puolet kaikista twiiteistä. Ne siis sisälsivät twiittaajan mielipiteen. Näyttää siltä, että vaalikeskustelun yhteydessä live-twiittaajat haluavat ilmaista mielipiteensä keskustelusta ja keskustelijoista tai käsitellyistä aiheista. Toteavat twiitit muodostivat toiseksi suurimman

* Alaluku perustuu artikkeliin Eloranta & Isotalus 2016.

220

mutta jo selvästi pienemmän tyyliluokan, sillä niitä oli kaikista ohjelman aikana lähetetyistä twiiteistä vain viidennes. Nämä twiitit olivat neutraaleja toteamuksia, havaintoja keskustelusta. Selkeitä kysymyksiä oli kymmenen prosenttia twiiteistä. Noin viisi prosenttia oli referoivia twiittejä, joissa selostettiin ohjel-man sisältöä joko kertomalla keskustelusta tai kirjoittamalla suora lainaus jonkun vaaliväittelyyn osallistuneen sanomisista. Samoin noin viisi prosenttia oli twiittejä, joissa sekä otettiin kantaa että referoitiin. Selvästi hauskuuttamistarkoituksessa tehtyjä huumoritwiittejä oli vain kaksi prosenttia aineistosta. Näiden tyylien lisäksi oli vielä twiittejä, joissa otettiin osaa puo-lueiden puheenjohtajia koskevaan Twitter-äänestykseen.

Seuraavaksi katsoimme, mistä aiheista twiitattiin. Suosituin aihe oli puolueiden puheenjohtajat, sillä heitä käsitteli neljän-nes twiiteistä. Vajaassa viidenneksessä twiiteistä käsiteltiin puolestaan keskustelun etenemistä ja luonnetta. Kun edellisten kanssa samaan ryhmään otetaan mukaan toimittajia käsitelleet twiitit, nämä kolme luokkaa muodostivat puolet kaikista twii-teistä. Tämä puolikas käsitteli siis itse ohjelman toteutusta tai siinä esiintyneitä henkilöitä. Toisaalta lähes toinen puolikas twiiteistä käsitteli keskustelun aiheita. Nämä aiheisiin liittyvät teemat seurasivat niitä teemoja, joita itse keskustelussakin käsi-teltiin. Suosituimpia teemoja olivat talous, turvallisuus ja puo-lustus, työllisyys sekä verot. Kun otetaan huomioon sekä tyylit että teemat, tavallisimman yhdistelmän muodostivat twiitit, joissa kommentoitiin ohjelmassa esiintyneitä puheenjohtajia tai toimittajia.

Huomattava osa twiiteistä siis käsitteli keskustelijoina olleita puolueiden puheenjohtajia. Eniten twiitattiin perinteisten iso-jen puolueiden puheenjohtajista eli Alexander Stubbista, Juha Sipilästä ja Antti Rinteestä. Twiittien perusteella puheenjohta-jista muodostui kuitenkin keskenään hyvin erilaisia vaikutel-mia. Kielteisimmät vaikutelmat syntyivät Paavo Arhinmäestä ja Timo Soinista. Arhinmäkeä pidettiin öykkäröivänä, sillä twiit-

221

taajien mielestä hän kiukutteli ja keskeytti toisia puhujia. Myös Arhinmäen suhde Stubbiin nähtiin kireänä ja tulehtuneena. Toisaalta hänen näkemyksensä elvyttävästä talouspolitiikasta keräsivät sekä vastustajia että kannattajia, ja puheenvuoroja har-maasta taloudesta ja veronkierrosta pääasiassa kehuttiin. Timo Soinista muodostunut yleisvaikutelma oli väsähtänyt. Häntä kuvailtiin vaisuksi ja luovuttaneen oloiseksi. Kritiikkiä esitettiin siitä, että hän ei vastannut esitettyihin kysymyksiin ja että hän valitti keskeytetyksi tulemisesta. Hänen hokemiinsa kaivattiin vaihtelua. Toisaalta Soinia pidettiin rauhallisena ja valtiomies-mäisenä. Hänen puheenvuoronsa maahanmuutosta saivat sekä kehuja että kritiikkiä.

Varsin ristiriitaisia kommentteja live-twiiteissä keräsivät Alexander Stubb ja Antti Rinne. Stubbia kommentoitiin twii-teissä selvästi eniten, ja suurin osa kommenteista oli kehuja. Häntä kuvattiin kokeneeksi, rauhalliseksi ja johdonmukaiseksi. Häntä kehuttiin kuuntelemisesta, argumentoinnista ja siitä, ettei hän puhu toisten päälle. Hänen ulkopoliittista tietämys-tään pidettiin erinomaisena. Stubbia kuitenkin pidettiin yli-mielisenä. Myös kolmen pointin luetteleminen ärsytti. Lisäksi kiinnitettiin huomiota Stubbin huonoihin väleihin Arhinmäen ja Rinteen kanssa. Antti Rinteen esiintyminen keräsi niin ikään kehuja ja haukkuja. Kannattajien mielestä hänellä oli suorat ja selkeät vastaukset eikä hän sortunut jaaritteluun. Kriittisten katsojien mielestä hän takelteli sekä puhui epäselvästi ja liikaa muiden päälle. Hänen katsottiin myös olevan epäkonkreettinen ja tuijottavan liikaa menneeseen. Hänen viennin edistämiseen liittyvät puheenvuoronsa saivat twiittejä puolesta ja vastaan. Sen sijaan Rinteen talousosaaminen sai pääasiassa myönteisiä kommentteja. Tulehtuneet välit Stubbin kanssa keräsivät kom-mentteja myös hänen yhteydessään.

Kohtuullisen myönteiset vaikutelmat syntyivät Juha Sipi-lästä ja Ville Niinistöstä. Monet Sipilää koskeneet twiitit käsit-telivät hänen sanavalintojaan ja käyttämiään kielikuvia. Sipilän

222

katsottiin jopa muistuttavan Timo Soinia letkautuksillaan. Häntä kuitenkin pidettiin linjattomana, ja puheeseen kaivattiin lisää konkretiaa. Häntä pidettiin selkeänä mutta epäkarismaat-tisena. Ville Niinistö puolestaan profiloitui pehmeiden arvojen puolustajana, ja monia hänen puheenvuorojaan sekä yleisesti hänen esiintymistään kehuttiin. Hänen pukeutumistaan sen sijaan kommentoitiin kriittisesti.

Varsinaisina onnistujina twiittien perusteella voidaan pitää Carl Haglundia ja Päivi Räsästä. Carl Haglundia kuvattiin ensi-sijaisesti yllättävän hyväksi, eli hän onnistui ylittämään häneen kohdistuneet odotukset. Häntä pidettiin selkeänä ja rauhalli-sena, ja hän argumentoi terävästi, tarkoituksenmukaisesti ja rauhallisesti. Erityisesti hänen kommenttinsa kehitysavusta sai myönteistä huomiota, mutta hänen Nato-kannastaan tuli myös kritiikkiä. Päivi Räsästä pidettiin kokeneena, varmana ja miel-lyttävänä. Monien mielestä Räsäsellä oli yllättävän hyviä näke-myksiä keskustelun aiheista, esimerkiksi valtiontaloudesta. Vaikka häntä pidettiin asiat osaavana ja perehtyneenä polii-tikkona, twiittaajat tuntuivat silti vierastavan hänen konserva-tiivisia arvojaan. Kehuja hänelle tuli esimerkiksi siitä, kun hän haastoi Soinin näkemyksiä maahanmuutosta.

Noin neljäkymmentä prosenttia twiiteistä oli uudelleen-twiittauksia. Tällainen vuorovaikutuksen muoto näyttäisi siis onnistuvan nopeasti vaalikeskustelun aikana. Sen sijaan kom-mentteja Twitterissä keräsi vain kaksi prosenttia twiiteistä. Toisaalta tässä tutkimuksessa kerättiin twiittejä ainoastaan ohjelman loppumiseen saakka. Todennäköistesti komment-teja lähetetään enemmän sen päättymisen jälkeen, jolloin ei enää tarvitse keskittyä itse ohjelmaan. Uudelleentwiittaukset noudattivat tulosten yleistä linjaa, eli niissäkin suosituimpia tyyli lajeja olivat kantaaottavuus ja toteamukset sekä yleisimpiä teemoja puheenjohtajat ja ohjelman luonne.

Kokonaisuudessaan tuloksista voidaan todeta, että vaali-keskustelu herätti runsaasti keskustelua Twitterissä, koska

223

yli kolme tuhatta ihmistä kommentoi sitä. Toki tämä on pieni määrä, jos se suhteutetaan ohjelman katsojien kokonaismää-rään saati äänioikeutettujen määrään, mutta silti näin suuren joukon osallistuminen samaan kommentointiin on ainutlaa-tuista Suomessa. Twitter laajentaa kansalaiskeskustelun mah-dollisuuksia luomalla sille uuden areenan.

Tässä tutkimuksessa ei tarkasteltu sitä, ketkä twiittejä lähet-tivät. Twitterissä kaikki puolueet eivät ole tasapuolisesti edus-tettuina, ja sillä voi olla vaikutusta esimerkiksi puheenjohtajien kommentointiin. Esimerkiksi kokoomuksen on todettu olevan hyvin edustettuna Twitterissä, ja Alexander Stubb saikin sel-västi eniten kommentteja keskustelun aikana. Yleisesti tutki-muksen tulokset osoittavat, että joukossa oli selvästi muutama henkilö, jotka halusivat vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen lähet-tämällä suuren määrän twiittejä. Kansainvälisissä tutkimuksissa on todettu, että live-twiittaajissa todella on niitä, jotka halua-vat toimia mielipidevaikuttajina. Puolueet ovat saattaneet jopa suunnitella, kuinka vaalikeskustelusta twiitataan. Myös meillä SDP yritti toimia näin ja lähetti kannattajilleen listan twiittejä, joita he voisivat käyttää live-twiittauksessa. Yksi niistä oli: ”Kokoomus keventäisi rikkaiden verotusta. SDP kohdistaisi veronkevennykset pieni- ja keskituloisille. #vaalit2015”. Yleisesti kuitenkin katsottiin, että SDP:n taktiikka lähettää etukäteen malleja twiiteistä ei toiminut vaan näyttäytyi hyvin tökerönä ja amatöörimäisenä toimintana.

Live-twiitit voivat tuntua pinnallisilta, sillä puolet niistä keskittyy puheenjohtajiin, toimittajiin ja ohjelman luontee-seen. Henkilöt keräävät twiiteissä paljon huomiota, minkä on todettu olevan yleisestikin ominaista television katsomiselle. Live-twiittaaminen ei siis ainakaan vähennä politiikan henki-löitymistä. Toisaalta puheenjohtajia käsittelevissä twiiteissä on myös paljon heidän poliittisiin näkemyksiin liittyviä komment-teja. Esiintymisessä myönteisiä reaktioita näyttivät herättävän rauhallisuus, hyvä argumentointi sekä se, ettei keskeyttänyt

224

muita tai puhunut muiden päällä. Kriittisiä kommentteja herät-tivät helposti kaikenlainen negatiivisuus sekä puheenjohtajien keskinäiset kireät suhteet. Myös toimittajien jatkuva kiirehti-minen ja siirtyminen asiasta toiseen herättivät kritiikkiä, ja tätä voisi myös käyttää palautteena vaalikeskustelun toteuttami-sesta.

Neljäkymmentä prosenttia twiiteistä käsitteli varsinaisia poliittisia aiheita, ja useimmissa niistä otettiin kantaa asioihin. Tämä poliittisten näkemysten ilmaiseminen on yksi yhteiskun-nallisen keskustelun olennaisista piirteistä. Tosin keskusteluksi twiittaamista voi kutsua vain rajallisessa merkityksessä, koska Twitter näyttää houkuttelevan lähinnä ottamaan asioihin kan-taa eikä niinkään tarkastelemaan ja kommentoimaan toisten kannanottoja. Toisaalta poliittinen keskustelu ei Twitterissä-kään välttämättä ole helppoa, sillä poliittinen kannanotto 140 merkin avulla vaatii sekä viestintätaitoja että politiikan ymmär-tämistä. Kansalaiskeskustelun ihanteista live-twiittaaminen on siis vielä kaukana, mutta kuitenkin siinä on lupaavia piirteitä uudenlaisesta laajasta yhteiskunnallisesta keskustelusta.