Lumoavan Lumon jäljillä

Etnografinen tutkimus

perinteistä ministeriöympäristöä

haastavan työtilan käyttöönotosta

Pro gradu -tutkielma

Johanna Kiesiläinen-Riihelä

Syksy 2014

Organisaatiot ja johtaminen

Tekijä Johanna Kiesiläinen-Riihelä

Työn nimi Lumoavan Lumon jäljillä. Etnografinen tutkimus perinteistä ministeriöympäristöä haastavan

työtilan käyttöönotosta

Tutkinto Kauppatieteiden maisteri

Koulutusohjelma Johtamisen maisteriohjelma

Työn ohjaaja Kirsi LaPointe

Hyväksymisvuosi 2014 Sivumäärä 97 Kieli Suomi

Tiivistelmä

Pro gradu -tutkielman tavoitteena on kuvata, miten virkamiehet ovat ottaneet käyttöön uuden perinteistä

ministeriöympäristöä haastavan työtilan. Lähestyn tutkimusongelmaa kolmen tarkentavan kysymyksen

avulla: 1) Mikä on virkamiesten rooli uuden työtilan suunnittelussa? 2) Minkälaisia tilan käytön

käytänteitä uudessa työtilassa on? ja 3) Mitä merkityksiä virkamiehet liittävät uuteen työtilaan? Tutkimus

valottaa sitä, millä tavalla suunniteltu tila, tilan käyttö ja tilaan liitetyt merkitykset vaikuttavat yhdessä

toisiinsa. Teoreettisen kehyksen tutkimukselleni muodostaa Henri Lefebvren sosiaalisen tilan teoria sekä

käytäntöteoreettinen ajattelutapa. Selvitän teoreettisen kehykseni pohjalta, miten työntekijät vaikuttavat

työtilojensa sosiaaliseen rakentumiseen. Tutkimukseni tarkoitus on kiinnittää erityisesti huomiota

työntekijöiden roolin merkitykseen uusien työtilojen käyttöönotossa.

Olen tuottanut empiirisen aineistoni etnografisella tutkimusotteella osallistuvan havainnoinnin ja

haastattelujen keinoin. Kuvaan tarkastelemani työtilan suunnitteluprosessin lähtökohtia sosiaaliseen

mediaan tallentuneen aineiston ja sitä täydentävien haastattelujen avulla. Tutkimuksessa tilan käyttäjien

ja suunnittelijoiden tavoitteet tilan käytölle olivat yhteneväiset. Virkamiehet osallistuivat tilan

suunnitteluun arkkitehtien rinnalla tasavertaisina toimijoina. Olen myös määritellyt osallistuvan

havainnoinnin avulla virkamiesten yhteisiä arkisia rutiininomaisia tilan käytön käytänteitä, joita olivat

tutkimuksessani emännöinti ja isännöinti, spontaanit keskustelut, työpisteen vaihtaminen ja palaverit.

Selvitän laajan haastatteluaineiston perusteella lisäksi tutkimuksessani sitä, minkälaisia merkityksiä

virkamiehet omien tilakokemuksiensa perusteella liittävät yhteisesti jaettuun työtilaansa. Olen analyysini

jälkeen jakanut virkamiesten tilan käyttöön liittämät kokemukset neljään eri teemaan: sosiaalisuus,

joustavuus, yhteisöllisyys ja modernius.

Tutkimukseni kohteena oleva työtila, Lumo, lumoaa, koska sen käyttöönottoa voi pitää onnistuneena.

Tästä huolimatta tilan käyttöönotossa oli myös haasteita. Lumon lumous kietoutuu pitkälti sitä

majoittavan villin virkamiesheimon ympärille. Virkamiehet ovat saaneet vaikuttaa keskeisesti

tutkittavana olevan työtilan suunnitteluun ja se on johtanut siihen, että tilan suunnittelijoiden tilakäsitys

ei ole ollut kaukana tilan käyttäjien arkisesta elämästä. Uusi tila ennemminkin materialisoi ja vahvisti

virkamiesten aikaisempaa identiteettiä. Fyysisellä tilalla ei voinut yksistään ohjata ja kontrolloida

toimintaa työtilassa, vaan myös tilan käyttäjät vaikuttivat keskeisesti tilan rakentumiseen. Työtila

rakentui virkamiesten arkipäiväisessä työtilan käytössä ja samalla virkamiehet vahvistivat ja uusinsivat

tilan käytöllään identiteettiänsä virkamiehinä ja tilan käyttäjinä. Uusien työtilojen käyttöönotossa

merkityksellistä onkin se, millä tavalla työntekijät kokevat uuden tilan oman työnsä ja identiteettinsä

kannalta.

Avainsanat etnografia, käytänne, sosiaalinen tila, työtila

Sisällysluettelo

1. Johdanto ........................................................................................................................ 1

2. Tutkimusta tekemässä lumoavassa Lumossa ............................................................... 2

2.1. Etnografia siltana tilojen käytön arkipäivään – liian villi virastoon? .................... 3

2.2. Radikaali Lumo konservatiivisessa ministeriöympäristössä ................................. 6

2.2.1. Työ- ja elinkeinoministeriö ja sen konserniohjausyksikkö .............................. 6

2.2.2. Vallan ytimessä Helsingin keskustassa ........................................................... 7

2.2.3. Radikaali Lumo ............................................................................................. 11

2.3. Kenttätyön touhussa ............................................................................................. 14

2.4. Lumoutuneena Lumosta ...................................................................................... 20

3. Teoreettinen kehys ...................................................................................................... 24

3.1. Työtilat tutkimuksen kohteena ............................................................................. 24

3.1.1. Aikaisemmin tutkittua työtiloista ................................................................... 25

3.1.2. Työtilojen tutkimusta työntekijöiden näkökulmasta ...................................... 31

3.2. Käytäntöteoreettinen näkökulma työtilojen tutkimusta rikastamassa ................. 35

3.2.1. Käytänteen käsitteen määrittelyä .................................................................. 36

3.2.2. Miltä sosiaalisen tilan teoria näyttäytyy käytäntöteoreettisin silmälasein? . 37

4. Lumoavan Lumon mysteeriä ratkaisemassa ............................................................... 44

4.1. Lumo suunniteltuna tilana ................................................................................... 44

4.1.1. Johdon ja arkkitehtien tavoitteet tilan suunnittelulle .................................... 45

4.1.2. Virkamiesten tavoitteet ja toiveet tilan suunnittelulle ................................... 48

4.2. Lumo käytettynä tilana ........................................................................................ 54

4.2.1. Emännöinti ja isännöinti ............................................................................... 54

4.2.2. Spontaanit keskustelut ................................................................................... 56

4.2.3. Työpisteen vaihtaminen ................................................................................. 58

4.2.4. Palaverit ........................................................................................................ 59

4.2.5. Lumolaisten merkitys käytänteiden verkostossa ........................................... 64

4.3. Lumo elettynä tilana ............................................................................................ 66

4.3.1. Sosiaalisuus: ”Moikkaa ja kuuntelee ja välillä osallistuu keskusteluun” .... 66

4.3.2. Joustavuus: ”Mut jotenki ihan tollasissa monitiloissa pitäs ottaa jollaki

tavalla kaikkien tarpeet huomioon ja se kompromissi sieltä saada” ...................... 69

4.3.3. Yhteisöllisyys: ”Me puhalletaan yhteen hiileen joka päivä” ........................ 73

4.3.4. Modernius: ”Me ollaan edelläkävijöitä ja pioneerejä” ............................... 76

4.3.5. Lumoa asuttavasta villistä virkamiesheimosta .............................................. 79

5. Lopuksi ....................................................................................................................... 81

5.1. Tutkimustulosten pohdintaa ................................................................................. 81

5.2. Tutkimuksen rajoitteet ja ehdotuksia jatkotutkimuksille ..................................... 85

Epilogi ......................................................................................................................... 87

LÄHTEET ...................................................................................................................... 89

AINEISTOLUETTELO ................................................................................................. 97

Kuvaluettelo

Kuva 1: Entisten johtajien valokuvia käytävällä 9

Kuva 2: Aurinkoportti 9

Kuva 3: Ministerin oven edusta 10

Kuva 4: Antiikkihuonekaluja ministerin

avustajan huoneen vieressä 10

Kuva 5: Käytävien arvokasta tunnelmaa 10

Kuva 6: Tyypillinen työhuone 10

Kuva 7: Monitilan pohjapiirros 11

Kuva 8: Vapaamuotoisiin tapaamisiin tarkoitettu pöytäryhmä Lumossa 12

Kuva 9: Yleisnäkymä Lumossa 12

Kuva 10: Näkymä työpisteeltä 12

Kuva 11: Työpiste 12

Kuva 12: Yleisnäkymä Keitaalle 13

Kuva 13: Istuinryhmät Keitaalla 13

Kuva 14: Neuvottelutila Keitaan vieressä 14

Kuva 15: Hiljaiseen työskentelyyn tarkoitettu tila eli Akvaario 14

Kuva 16: Monitilan pohjapiirros konkretisoimassa arkkitehtien asettamia

tavoitteita monitilalle 47

Kuva 17: Lumolaisten ajatuksia uuden tilan suunnittelusta 22.3.2011 49

Kuva 18: Hyllyllä oleva maalausteline ja koriste-esineitä aikaisemmilta

työvuosilta 72

Kuva 19: Esimiesten voittama hiihtopokaali 72

Todellisuutta ei ole olemassa.

Me luomme sen.

Honoré de Balzac (1799-1850)

1

1. Johdanto

Monissa työpaikoissa käydään vilkasta keskustelua työtiloista, sillä jokaisella meistä

työelämässä olevalla on kokemuksia ja aistimuksia työtiloista. Saman havainnon voi

tehdä lukiessa työtiloista sanomalehtien sivuilta ja internetin keskustelupalstoilta.

Monesti keskustelu on kuitenkin jäsentymätöntä, sillä tieteellinen konteksti huutaa

poissaolollaan. Syytä voi hakea myös tutkijoista, jotka jättävät työtilat usein

tutkimuksessaan paitsioon (Foucault 1980, 70):

”Space was treated as the dead, the fixed, the undialectical, the immobile.

Time, on the contrary, was richness, fecoundity, life, dialectic.”

Tutkimuksellani pyrin vastaamaan tähän tutkijoille asetettuun vaatimukseen tarjota

jokapäiväisen keskustelun tueksi lisäresursseja hahmottaa monipuolisemmin työtilojen

merkitystä. Samalla haluan omalla tutkimuksellani osallistua tieteelliseen keskusteluun

työtilojen sosiaalisesta rakentumisesta. Tutkimukseni valottaa, miksi erilaisia ”oikeita”

tapoja olla työtiloissa on yhtä monta kuin on työntekijöitä ja työyhteisöjä, kuten eräs

haastattelemani henkilö tiivisti tämän viisaasti minua suuresti puhuttelevassa

kommentissaan:

”Mä en tykkää suoraan sanottuna olla liian paljo sellases tilassa, missä

kahlitaan tietyl tavalla sitä olemista. Että sanotaan joku tietty muotti, et

pitää olla näin. Vaan enemmän se, että tilanteen mukaan joustava.”

Tutkimuskohteeni on uusi monitila perinteisessä ministeriöympäristössä. Monitilalla

tarkoitan työtilaa, joka tarjoaa tilan käyttäjille erilaisia työympäristöjä heidän erilaisten

tarpeidensa mukaisesti. Tutkimassani monitilassa on tila hiljaiselle työnteolle,

neuvotteluhuone, tila vapaamuotoisemmalle oleskelulle, pukeutumistilat sekä tila, jossa

on työpisteet kahdeksalle hengelle. Laajemman tilallisen kontekstin muodostaa arvokas

ja perinteitä henkivä ministeriöympäristö.

Kappaleessa kaksi esittelen etnografista tutkimusotetta, mikä on toiminut tutkimukseni

siltana yhdistäen minut tutkijana tutkimaani työyhteisöön ja sen jäsenten arkipäiväiseen

tilojen käyttöön. Alkuperäisenä tutkimustehtävänäni oli kuvata työtilojen merkitystä

työnteolle ja virkamiesten kokemuksia työnteosta uudessa monitilassa. Tutkimuksestani

2

puuttui kuitenkin vielä kenttätyön jälkeen punainen lanka. Haastattelut johdattivat minut

lopulta tutkimuskysymykseni äärelle. Vaiherikkaan tutkimusmatkani kuvaus toimiikin

tässä tutkimuksessa johdatuksena tutkimukselleni.

Kappaleessa kolme kartoitan työtilojen tutkimusta ja avaan oman tutkimukseni

teoreettisia lähtökohtia. Tuon esiin erilaisia tapoja tutkia työtiloja ja sijoitan

tutkimukseni työtilojen tutkimuksen monipolviseen kenttään. Luon myös erityisen

silmäyksen työtilojen tutkimuksiin, jotka on tehty työntekijöiden näkökulmasta. Tämän

jälkeen esittelen käytäntöteoreettista lähestymistapaa tilojen tutkimuksessa ja kiinnitän

erityisesti huomiota arkipäiväiseen työtilojen käytön merkitykseen.

Olen saanut laajan ja monipuolisen aineiston analysoitavakseni työtilasta osallistuvan

havainnoinnin ja haastattelujen avulla. Lisäksi minulle tarjoutui kenttätyöni aikana

poikkeuksellinen mahdollisuus tutustua jälkikäteen tilan suunnittelun taustoihin

sosiaalisen median aineiston avulla; tutkimani työtilan suunnittelu oli tapahtunut

huomattavissa määrin sosiaalista mediaa hyödyntämällä. Tutkimukseni tuokin

uutuusarvoa tieteelliseen keskusteluun, sillä olen saanut ainutlaatuisen mahdollisuuden

tutkia saman työtilan kohdalla sekä sen suunnittelun vaiheita, työtilan käyttämisen

tapoja että myös tilaan liitettyjä merkityssisältöjä. Kappaleessa neljä muodostan

kokonaiskuvaa siitä, miten tutkimani tila on sosiaalisesti rakentunut

suunnitteluprosessin, tilan käytön ja tilaan liitettyjen merkitysten perusteella.

Viimeisessä kappaleessa teen yhteenvedon tutkimustuloksistani peilaten niitä

teoreettiseen viitekehykseeni. Arvioin myös tutkimukseni rajoitteita, ja esitän niiden

pohjalta jatkotutkimusehdotuksia.

2. Tutkimusta tekemässä lumoavassa Lumossa

”Miten olla tekstissään läsnä häiritsemättä liikaa läsnäolollaan tai asettumatta liian

etäälle ja mystifioimatta kohdettaan?” kysyy Salo (2007, s. 230) artikkelissaan. Kun

etnografi kuvaa sosiaalisia todellisuuksia, Salon (mt.) mukaan niihin yleensä liittyy

sattumanvaraisuutta ja epävarmuutta. Sen vuoksi yksiääninen, epäsuora puhumisen

3

muoto ei tee oikeutta kulttuuristen muotojen monimuotoisuudelle, elämän eri

vivahteille, eikä edes kirjoittajalleen itselleen (mt.).

Lähdin kentälle mielessäni tietty käsitys työtilasta, mutta palasin takaisin täysin

toisenlaisin ajatuksin. Huolimatta pyrkimyksestäni tarkastella tutkimuskohdetta

kriittisesti, en siihen heti kyennyt. Kyseenalaistaminen vaatii kärsivällisyyttä, jota

ainakin minulta puuttuu usein kiireen keskellä; vauhtisokea, kiireestä toiseen ryntäävä

henkilö ei kuitenkaan välttämättä koskaan ymmärrä sitä, mitä hänen edessään on. Salon

viisaiden sanojen siivittämänä olen seuraavaksi päättänyt kertoa valtavirrasta poiketen

henkilökohtaisemmin siitä, millä tavalla päädyin tutkimusongelmani äärelle ja miten

tutkimusasetelmani muodostui. Kappale toimii myös johdatuksena tutkimukselleni.

2.1. Etnografia siltana tilojen käytön arkipäivään – liian villi virastoon?

Sain ”Tutkiva ote johtamiskäytäntöihin” -kurssilla palavan innostuksen tutkia

työelämän arjen ilmiöitä käytäntöteoreettisesta tulkintakehyksestä käsin etnografisella

tutkimusotteella. Päätin jo kurssin aikana, että teen pro gradu –tutkielmani näistä

lähtökohdista käsin ilman, että tiesin vielä tutkimuskohteestani mitään. Taisinkin näin

”kiivetä puuhun perä edellä”. Tyypillisempää nimittäin on, että tutkimusmenetelmä

valitaan tutkimuskohteen perusteella, eikä päinvastoin.

Etnografiaa on määritelty monin tavoin. Eri tieteenalojen, tutkijayhteisöjen ja tukijoiden

näkemykset vaihtelevat siitä, mikä tekee tutkimuksesta etnografisen. Yleensä

etnografiselle tutkimusmetodille on tyypillistä, että tutkija tutkii havainnoimalla

ihmisten käyttäytymistä luonnollisessa jokapäiväisessä ympäristössä ja hän käyttää

tutkimuksensa apuna erilaista aineistoa, kuten kenttämuistiinpanoja, epävirallisia

keskusteluja, valokuvia, videomateriaalia ja haastatteluja. Tavoitteena on oppia

kokonaisvaltaisesti tutkittavan yhteisön kulttuurista, sen ajattelu- ja toimintatavoista

sisältäpäin huomioiden eri toimijoiden erilaiset näkökulmat. (ks. esim. Eriksson ja

Kovalainen 2008, Fine ym. 2009 ja Hammersley 1990). Smithin (2001) mukaan myös

organisaatioita on tutkittu laajasti etnografisisella tutkimusotteella, äärimmäisinä

esimerkkeinä hän tuo esiin tutkimukset yökerhojen tarjoilijoista, mansikan poimijoista

sekä viihdepuhelintyöntekijöistä.

4

Barleyn ja Kunda (2001) ovat perustelleet etnografisen tutkimusotteen hyödyllisyyttä

organisaatioiden tutkimuksessa sillä, että byrokraattiselle mallille rakentuvien

organisaatioteorioiden käsitteet ja tutkimusmenetelmät työstä eivät sovellu enää

nykypäivään. Barleyn ja Kundan (mt.) mukaan tutkimuskohteena tulisikin valtavirrasta

poiketen olla itse työn tekeminen ja sen muuttuvat muodot, eikä byrokratian analyysi.

Näin tutkijoiden on mahdollista saada yksityiskohtaista tietoa työn käytänteistä, sillä

monet ihmiset eivät pysty sanottamaan tekemisiensä yksityiskohdista irrallaan

toiminnan kontekstista (mt.). Myös Smith (2001) esittää, että etnografisella

tutkimusotteella on mahdollista selittämisen sijaan myös ymmärtää paremmin

postmodernin työelämän ilmiöitä – sellaisia, joista emme ole vielä edes tietoisia.

Barley ja Kunda (mt.) painottavat lisäksi, että kenttätyö mahdollistaa tutkijan aktiivisen

osallistumisen jokapäiväiseen vuorovaikutukseen tutkittavien kanssa ja siten

tutkimukseen saadaan paremmin kuvattua tutkittavan oma henkilökohtainen kokemus

tutkittavasta ilmiöstä; tutkittava ei ole pelkkä tutkimuksen kohde, vaan myös aktiivinen

toimija. Lisäksi Parry ja Boyle (2009) tuovat esiin mielenkiintoisen ajatuksen siitä, että

tutkimusaineistona voi käyttää myös tutkijan aistein kokemia asioita kenttätyössä, joita

muuten voi olla vaikea vangita tutkimukseen. Etnografinen tutkimusote sopiikin

erinomaisesti käytäntöteoreettiseen lähestymistapaan, jossa tavoitteena on ymmärtää

arkea sellaisena kuin se on (ks. esim. Reckwitz 2002 ja Schatzki 2001a).

Etnografisen tutkimusmenetelmän ”hyveet” mielessäni aloin pohtia mahdollisia

tutkimusaiheita ja -kohteita käytäntöteoreettisten silmälasien läpi. Henkilökohtainen

kiinnostus estetiikkaa ja sisustamista kohtaan sai minut innostumaan työtiloista ja niiden

arjesta tutkimuskohteena. Kartoitin sopivia työtiloja tutkimukselleni ensimmäisen

kerran jo keväällä 2013. Kentälle pääsy on kuitenkin yksi suurimmista haasteista

etnografiselle tutkimukselle (Eriksson ja Kovalainen 2008). Niinpä vasta kirpeiden

syysilmojen vallitessa löysin tutkimuskohteeni ystävieni avulla - täysin mobiilin

monitilan eli Lumon1 työ- ja elinkeinoministeriössä. Etsiessäni lisätietoa Lumosta,

törmäsin valtiovarainministeriön kehittämispäällikkö Virpi Einola-Pekkisen (2013)

1 Lumo nimi on lyhennys sanoista luova monitila.

5

humoristisen ja runsaasti ajatuksia herättävän Blogi-kirjoituksen 3.10.2013

”Virkamiehet ulos virastoista”:

”Ei ole mikään niin kuin ennen. Virkamiehetkin ovat ryhtyneet vallan

villeiksi. Käynnistimme itsellemme epätyypilliseen tapaan eli nopeasti ja

ketterästi kokeilun, jossa eri ministeriöiden asiantuntijat työskentelivät

pari viikkoa sitten neljä päivää samassa, täysin mobiilissa työtilassa.

Kokeilun tavoitteena oli lisätä ministeriöiden välistä yhteistyötä, tutustua

toistemme töihin ja luoda uutta, hallinnolliset ja professionaaliset rajat

ylittävää toimintakulttuuria käytännössä. ---

Nimesimme kokeilumme trendikkäästi Pop Up -työpäiväkokeiluksi. Ideana

oli, että jokainen tulee työtilaan omine töineen, kokouksineen ja muine

menoineen, käyttäen Lumo-tilaa tukikohtanaan. ---”

Minusta Pop Up -työpaja2 oli Einola-Pekkisen blogi-kirjoituksen perusteella

mielenkiintoinen erityisesti siksi, että se poikkesi radikaalisti niistä mielikuvistani, joita

liitin työkokemukseni perusteella valtion virkamiesten3 työhön: virkamies tekee monesti

työtään varsin yksin byrokraattisessa ympäristössä. Mieltäni alkoikin kutkuttaa kysymys

siitä, voisiko virkamies olla ”villi” ja miten monitila vaikuttaa Pop Up -virkamiesten

työntekoon? Entä minkälaisia kokemuksia työnteossa virkamiehet liittävät uuteen

työtilaansa?

Päätin lähestyä Virpi Einola-Pekkistä graduun liittyvällä tiedustelulla. Suureksi ilokseni

sain Virpi Einola-Pekkiseltä heti ystävällisen ja innostuneen vastaanoton kyselylleni

tutkia Pop Up -työpäiväkokeilua etnografisella tutkimusotteella. Niinpä vietin Lumossa

havainnoiden monitilaa ja siellä työskenteleviä virkamiehiä tammikuussa 2014,

kovimpien pakkasten keskellä, kaksi kokonaista työviikkoa ajanjaksolla 13.1.2014-

24.1.2014.

Kentälle ei voi lähteä koskaan teoreettinen muotti edellä, johon todellisuutta yritettäisiin

istuttaa (Räsänen ja Trux 2012) – tämän ymmärsin myös itse konkreettisesti jo heti

ensimmäisenä kenttätyön päivänä, jolloin huomasin, että Pop Up -virkamiehet loistivat

2 Pop Up -työpajaan osallistui tammikuussa 2014 viisi vapaaehtoista eri ministeriöiden virkamiestä, jotka

käyttivät Lumo -tilaa muutamana päivänä tukikohtanaan. Näin heidän oli mahdollisuus tutustua

monitilatyöskentelyyn ja oppia tuntemaan uusia virkamiehiä muista ministeriöistä. 3 Virkamies eroaa työntekijästä palvelussuhteen ehtojen näkökulmasta oikeudellisesti. Tässä

tutkimuksessa virkamies ja työntekijä ovat kuitenkin synonyymejä.

6

poissaolollaan. Kirjoitin aiheesta paniikinomaisen viestin graduni ohjaajalle Kirsi

LaPointelle:

”Moi Kirsi,

olen täällä Lumossa. Paikalla ei ole ainoatakaan Pop up -virkamiestä. Sen

sijaan Lumossa on useita Temiläisiä, jotka työskentelevät tilassa

päivittäin. Olen kertonut nyt heille tutkimuksestani ja että havainnoin,

miten tila vaikuttaa työntekoon.... Mitähän teen, jos muiden ministeriöiden

virkamiehet eivät tule ollenkaan? Tai ovat tilassa vain muutamana

päivänä.... Olen todellinen ailien....

Kirjoitan hulluna koneellani havaintojani, jotta sulautuisin ns. joukkoon...

Johanna”

Sähköpostiviesti 13.1.2014

Luovuinkin ensimmäisen päivän päätteeksi alkuperäisestä ideastani tutkia Pop Up -

virkamiehiä. Sen sijaan tutkimukseni kannalta mielenkiintoisemmaksi ryhmäksi

muodostuivat Lumossa vakituisesti työskentelevät virkamiehet ja heidän toimintansa,

kuitenkaan unohtamatta täysin Pop Up -virkamiehiä; Pop Up -virkamiesten toiminta

Lumossa toi esiin hyvin välähdyksiä erilaisten työkulttuurien kohtaamisesta.

2.2. Radikaali Lumo konservatiivisessa ministeriöympäristössä

Etnografiassa kiinnitetään huomiota kontekstiin ja prosesseihin, jotka ovat aikaan ja

paikkaan sidottuja (Neyland 2008). Organisaatioetnografin tavoin kohdistan huomioni

seuraavaksi toiminnan kontekstiin, joka määritteli keskeisesti tutkimusasetelmani

lopullista muotoutumista. Esittelen seuraavaksi lyhyesti työyhteisöä sekä laajemmin

visualisesti ministeriympäristöä ja monitila Lumoa.

2.2.1. Työ- ja elinkeinoministeriö ja sen konserniohjausyksikkö

Työ- ja elinkeinoministeriö vastaa Suomen yrittäjyyden ja innovaatiotoiminnan

toimintaympäristöstä, työmarkkinoiden toimivuudesta ja työntekijöiden

työllistymiskyvystä sekä alueiden kehittymisestä (Työ- ja elinkeinoministeriö 2014a).

7

Työ- ja elinkeinoministeriöllä on kaksi ministeriä: elinkeinoministeri ja työministeri.

Elinkeinoministeri johtaa innovaatio-, energia- ja ilmastopolitiikkaa sekä alueiden

kehittämistä. Työllisyys- ja yrittäjyysasiat sekä työelämän kehittäminen kuuluvat

työministerin vastuulle. (mt.). Ministeriön organisaatiosta, johtamisesta ja työnjaosta

säädetään tarkemmin työ- ja elinkeinoministeriön työjärjestyksessä (979/2011).

Hallinnonalan konserniohjauksen piiriin kuuluu yli 30 organisaatiota. Henkilöstöä

hallinnonalalla on noin 10 700 (Työ- ja elinkeinoministeriö 2014b).

Konserniohjausyksikkö on arvostettu osa ministeriötä huolimatta sen pienestä koosta;

yksikössä työskentelee alle kaksikymmentä virkamiestä. Yksikön erityisluonteisesta

asemasta ministeriössä kertoo kuitenkin se, että yksikkö on suoraan ministeriön

ylimmän virkamiehen eli kansliapäällikön alaisuudessa. Konserniohjausyksikön

tehtävänä on ”Konserniohjausyksikön työjaon (30.8.2013)” mukaan: ”tukea

ministereitä ja kansliapäällikköä ministeriön ja hallinnonalan johtamisessa. Yksikkö

toimii horisontaalisena, prosesseja ohjaavana ja yhteen sovittavana vastuuyksikkönä”.

Konserniohjausyksikön viisi virkamiestä työskentelee vakituisesti monitila Lumossa.

Lisäksi monitilassa työskentelee yksi virkamies työ- ja elinkeinoministeriön toisesta

yksiköstä. Sitä vastoin kukaan muodollisessa esimiesasemassa oleva virkamies ei tee

vakituisesti töitä monitilassa. Kaikille kuudelle virkamiehelle eli Maijalle, Paavolle,

Mikolle, Marjolle, Liisalle ja Anna-Leenalle (pseudonymejä) on yhteistä se, että heidän

työnsä on ministeriössä horisontaalista eli tavoitteena on huomioida laajasti eri

intressejä ja ”saada kaikki palikat samaan suuntaan”, kuten yksi virkamies asian

konkretisoi minulle. Lumossa työskentelevillä virkamiehillä on myös monipuolista

työkokemusta ja he tekevät vaativia asiantuntijatöitä. Kutsun heitä tutkimuksessani

usein lumolaisiksi.

2.2.2. Vallan ytimessä Helsingin keskustassa

Työ- ja elinkeinoministeriö on osa ministeriöiden ja valtioneuvoston yleisistunnon

muodostamaa päätöksentekoelintä, joka käyttää huomattavaa yhteiskunnallista valtaa

Suomessa. Siten ei olekaan sattumaa, että ministeriö sijaitsee pääkaupungin

ydinkeskustassa 1800-luvun alun arvorakennuksessa, eikä esimerkiksi jossain Helsingin

8

lähiössä, joka sijaitsee huonojen liikenneyhteyksien päässä ja jonka asukkaat ovat sosio-

ekonomisesti tavallista heikommassa asemassa. Ministeriö ja sen ympäristö vaikuttavat

siihen, minkälaiseksi tilaksi monitila Lumo on muodostunut.

Aleksanterinkatu halkoo kaupungin liikekeskustaa itä-länsisuunnassa alkaen Engelin

suunnitteleman Päävartion takaa ja päättyen Kolmen Sepän aukiolle

Mannerheimintielle. Aleksanterinkatu on Helsingin historiallinen pääkatu, jonka itäosa

oli Ruotsin vallan aikana Suurkatu ja Kuninkaankatu. Nykyisen nimen Aleksanterinkatu

on se saanut keisari Aleksanteri I:n mukaan vuonna 1833. Lähellä ministeriön

rakennusta sijaitsee muun muassa uusgoottilainen Ritarihuone, jossa aatelissääty

kokoontui säätyvaltiopäivien aikana. Vieressä on myös presidentin linna. Lisäksi lähellä

ovat Engelin suunnittelemat Valtioneuvoston linna ja Helsingin tuomiokirkko.

Senaatintori ja sen keskellä oleva Keisari Aleksanteri II:n patsas sijaitsevat kivenheiton

päässä ministeriön toimitiloista. Myös Helsingin ylipormestarin virka-asuntona toimiva

Brummerin talo ja kaupungin vanhin rakennus, Sederholmin talo, sijaitsevat lähellä

Lumoa.

Useampana päivänä kenttätyöni aikana ministeriön keltaisen kivirakennuksen

ulkopuolella odottaa musta auto autonkuljettajineen ministeriä. Rakennuksen aulassa

istuu tiukkailmeinen vartija pienessä vartijankopissa. Vartijan tehtävänä on selvittää

ministeriön vieraiden tarkoitusperät ja vieraiden pitää täyttää vierasilmoitukset. Vartija

myös avaa suuren rautaisen ”Aurinkoportin”, joka johtaa ministeriön työtiloihin.

Aulassa ja ulko-ovien läheisyydessä on työajanseurantalaitteita.

Rakennuksen kiviportaat johdattavat ministeriön ylimpiin kerroksiin. Kahdessa

ylimmässä kerroksessa on vaikuttava kokoelma valokuvia politiikoista, jotka ovat olleet

ministeriön johdossa. Sen sijaan valokuvia tavallisista virkamiehistä, kuten esimerkiksi

virastomestareista, on turha hakea käytäviltä. Rakennuksen ylimmässä kerroksessa

työskentelee ministeriön ylintä johtoa avustajineen. Ministerillä on selvästi muita

virkamiehiä suurempi työhuone. Hänen työhuoneensa edessä on kivilattia - muualla

rakennuksessa on kivilattiaa halvempi linoleumilattia. Ministerien työhuoneet sijaitsevat

rakennuksen paraatipaikoilla toisessa ja kolmannessa kerroksessa.

9

Yleisvalaisu on käytävissä himmeä ja valo on kellertävä. Käytävät henkivät perinteistä

arvokkuutta vanhoine antiikkisine tyylihuonekaluineen. Käytäviltä voi löytää myös

suomalaisia design-klassikoita ja kirjahyllyn, jonka hyllyillä on vanhoja arvokkaita

kirjoja. Vanhojen huonekalujen vieressä on moderneja kirkasvärisiä ministeriön

iskulauseita, kuten ”Osaavat työntekijät”. Iskulauseet ovat yleisilmeeltään selvästi

ristiriidassa käytävän tunnelman kanssa.

Käytävien varrella on neuvotteluhuoneita ja virkamiesten työhuoneita. Työhuoneiden

ovissa on virkamiesten virkanimikkeitä, kuten erityisasiantuntija, hallintoneuvos,

budjettineuvos sekä virkamiehen etu- ja sukunimi. Yksittäiset työhuoneet ovat

kalustettu monesti vanhanaikaisilla 1980-luvun kalusteilla ja seinät ympäröity kaapeilla,

joissa on paljon mappeja. Työpisteen vieressä on tavallisesti ilmoitustaulu, johon on

ripustettu virkamiehelle tärkeitä muistilappuja ja esimerkiksi lasten piirroksia ja kuvia.

Perinteisiä työhuoneita kuvaa parhaiten termi asiallinen.

Kuva 1: Entisten johtajien valokuvia

käytävällä.

Kuva 2: Aurinkoportti.

10

Kuva 3: Ministerin oven edusta; edessä

on kivilattia, muualla organisaatiossa

linoleumilattia.

Kuva 4: Antiikkihuonekaluja ministerin

avustajan huoneen vieressä.

Kuva 5: Käytävien arvokasta tunnelmaa;

design klassikoita ja vanhoja kirjoja.

Kuva 6: Tyypillinen työhuone.

11

2.2.3. Radikaali Lumo

Ministeriöympäristö näyttäytyy ulkopuoliselle varsin konservatiivisena, kuten

edellisestä kappaleesta käy ilmi. Sitä vastoin monitila Lumolle on tyypillistä moderni

ilme. Monitila koostuu eri tarkoituksiin varatuista tiloista, joita esittelen seuraavaksi.

Tiloista suurinta kutsun tutkimuksessani, hieman epäjohdonmukaisestikin, myös

Lumoksi. Tämä tila muodostaa tutkimukseni päänäyttämön ja siihen kiteytyy minusta

tutkimuskohteeni radikaalein tilan käytön muutos – siirtyminen yksittäisistä

työhuoneista jaettuun työtilaan, joka on avoinna kaikille ministeriön virkamiehille ja

tarvittaessa myös muiden ministeriöiden virkamiehille. Viitatessani monitilaan

kokonaisuudessaan lisään Lumon eteen sanan monitila.

Kuva 7: Monitilan pohjapiirros. Kuvassa käytetty apuna tilan Tilaihme Oy:n (pseudonymi) tekemää

pohjapiirrosta.

Lumossa seinät ovat valkoiset ja ikkunoita kehystää pitkät vaaleat pellavaiset verhot.

Lattiaa peittää musta kokolattiamatto, joka vaimentaa tilan ääniä. Yleisvalaisu on

kirkas. Tilan päädyssä on iso suorakaiteen muotoinen valokuva Kauppatorin rannasta.

Toista päätyä koristavat valkoiset koristeoksat korkeissa vaaseissa. Tilassa on

perinteisiä mustia työtuoleja, joissa on pitkä selkänoja ja niitä voi säätää omien

tarpeiden mukaan. Osa virkamiehistä myös seisoo työtilassa työpisteiden ääressä, sillä

pöytien korkeutta voi säätää sähköisesti. Työpöytien edessä on himmeät sermit. Tilassa

on myös satulatuoleja. Vihreät ”baarijakkarat” ovat tilan korkeimman pöydän

ympärillä ja niissä istuminen pidemmän aikaa käy selälle. Tilassa on huomattavan

vähän kaappitilaa. Tilan seinässä on myös iso älytaulu.

12

.

Kuva 8: Vapaamuotoisiin tapaamisiin

tarkoitettu pöytäryhmä Lumossa.

Kuva 9: Yleisnäkymä Lumossa. Tilassa

kokolattiamatto, vähän kaappitilaa ja

sähköllä toimivat pöydät. Tilaa

komistaa valokuva Kauppatorin

rannasta.

Kuva 10: Näkymä työpisteeltä.

Kuva 11: Työpiste. Työpisteissä on

”telakka” tietokoneille ja sermit

näköesteinä.

13

Monitilaan kuuluvassa ”Keitaassa” on keittiö ja tila vapaamuotoisiin tapaamisiin.

Keittiön tiskipöydällä komeilee espressokeitin, mutta tiskipöydältä löytyy myös

teenkeitin ja tavallinen kahvinkeitin. Tilaa rytmittämässä ja rajaamassa on iso verho,

joka on tehty metsää esittävästä valokuvasta. Ruskea matto on lammikon muotoinen ja

sen päällä on kolme istuinryhmää. Kaksi istuinryhmistä muodostuu vihreistä

baarijakkaroista ja valkoisista korkeista pyöreistä pöydistä. Kolmas istuinryhmä on

mustien lounge-tuolien reunustama ja keskellä sitä on moderni valkoinen pyöreän

muotoinen pöytä. Pöydillä on lehtiä. Istuinryhmien yläpuolella riippuu moderneja

valkoisia valaisimia. Lisäksi neuvotteluhuoneen vieressä on taulu tilan pohjakuvasta ja

tilan arvoista. Koristeverhon toisella puolen on moderni valkoinen kirjahylly,

istuinryhmä ja vihreä puun oksia muistuttava suomalainen design-naulakko.

Pieni neuvotteluhuone eli ”Neukkari” on täysin äänieristetty lasiovella ”Keitaasta”.

Neuvotteluhuoneen seinällä on modernia taidetta ja puunoksia. Tilassa on yksittäisiä

valkoisia tuoleja, suorakaiteen muotoinen valkoinen pöytä ja limenvärinen sohva.

Katosta riippuu kaksi mustaa lamppua ja mustat pitkät verhot.

Kuva 12: Yleisnäkymä Keitaalle.

Kuva 13: Istuinryhmät Keitaalla.

Taustalla valokuvakerhon ottama kuva

metsästä ja sääntötaulu.

14

Keitaan toisella puolen on pieni työtila eli ”Akvaario”. Työtilan seinällä on valokuva

Keskuspuistosta. Tilassa on työpisteet kahdelle hengelle ja yleisvalaisu on kirkas.

Työtilan seinät ovat valkoiset ja lattiaa peittää musta kokolattiamatto. Tilan

äänieristykseen on panostettu.

Monitilaan kuuluu myös pieni pukeutumistila, jonka sivussa on lukollisia pieniä

kaappeja henkilökohtaisia tavaroita varten.

Monitila ei ole leikkisän irrotteleva työtila, kuten Supercellin toimitilat pallomerineen,

runsaine väreineen ja kenkäröykkiöineen. Sitä vastoin on selvää, että Lumo monitila on

omassa kontekstissaan varsin radikaali tila, vaikka moniin muihin organisaatioihin

verrattuna se näyttäytyy varsin sovinnaisena ja perinteisenä työtilana.

2.3. Kenttätyön touhussa

Grönforsin (1982) mukaan havainnoimalla ilman osallistumista tutkija on ulkopuolinen

tarkkailija, joka ennen kaikkea pyrkii oppimaan tutkittavasta ilmiöstä katsomalla.

Kuva 14: Neuvottelutila Keitaan

vieressä. Modernia taidetta ja uusia

huonekaluja.

Kuva 15: Hiljaisen työskentelyn

tarkoitettu tila eli ”Akvaario”.

15

Havainnoitsija on tällöin pääasiassa tutkijan roolissa, eikä hänelle ole tuossa yhteisössä

muita tärkeitä rooleja. Kuitenkin osallistuvan ja osallistumattoman havainnoinnin raja

on veteen piirretty viiva, sillä osallistuvassakin havainnoinnissa vuorovaikutus tapahtuu

varsin pitkälle tutkittavaan toimintaan osallistuvien ehdoilla ja tutkijan osallistumisen

tulisi vaikuttaa tapahtumien kulkuun varsin vähän tai ei lainkaan. Tämä ei kuitenkaan

tarkoita sitä, etteikö tutkija voisi olla uppoutunut kulttuuriin (Grönfors 1982, 96):

”tutkija pystyy liikkumaan vieraan kulttuurin alueella varmasti ilman kömmähdyksiä,

mutta samalla tutkijalla on kuitenkin oma arvomaailmansa, josta hän on lähtenyt ja

jossa hän on kasvanut.”

Pääasiallisesti havainnoin ilman osallistumista Lumossa työskentelevien virkamiesten

työtä. Sitä vastoin osallistuin kiinteästi vuorovaikutukseen monitilassa; tunsin

luontevimpana, että pyrin keskustelemaan tilassa työskentelevien kanssa ja osallistuin

kaikkeen sosiaaliseen kanssakäymiseen, kuten lounaisiin ja epävirallisiin

keskusteluihin. Toisaalta pyrin antamaan tilan tutkittaville ja erityisesti kuuntelemaan,

mitä muut halusivat kertoa minulle. Koin myös, että virkamiehet ”sosiaalistivat” minua

aktiivisesti vallitsevaan kulttuuriin, sillä he esimerkiksi kertoivat minulle päivittäin

useita tarinoita menneiltä vuosilta ja pyysivät mukaan työpalavereihinsa. Minut

kutsuttiin myös jäseneksi Yammer-ohjelmaan4, jonka avulla pääsin tutustumaan

autenttiseen sosiaalisessa mediassa käytyyn keskusteluun työtilan suunnittelusta – tästä

materiaalista kertyi myöhemmin huomattava osa aineistoani tilan suunnitteluun liittyen.

Minusta tuntuikin, että sukelsin yllättävän syvälle kulttuuriin kenttätyöni aikana, vaikka

olin paikalla vain vaivaiset kaksi viikkoa:

”Minusta tuntuu kuin olisin ollut työyhteisön jäsen jo pitkään, vaikka

kenttätyöjakso on kestänyt vain vajaat kaksi viikkoa. Myös muista tuntuu

samalta Lumossa. Esimerkiksi Mikko toteaa, että ”on haikeata”, kun

lähden. Haluankin kiittää kenttätyöjaksosta kaikkia Lumossa

työskenteleviä ja siksi ostan macaronseja tarjottavaksi kahvin kanssa.

Päiväksi valikoituu torstai, koska tiedän monen olevan etätöissä

perjantaina. Nautimme yhdessä macaronseja kahvikupin ääressä.

4 Yammer on viestintään ja vuorovaikutukseen tarkoitettu mikrobloggauspalvelu (sosiaalinen intranet).

Yammerissa olevaan TEM-Pilottitilat-alustaan on ollut pääsy mm. Lumo tilan suunnittelijoilla,

virkamiehillä, jotka ovat muuttaneet uuteen työtilaan ja hallinnon edustajilla, kuten esimerkiksi

ministeriössä ATK:sta vastaavilla henkilöillä. Yammeria on käytetty monitilan suunnittelun keskeisenä

välineenä ja sinne on tallentunut asiasta käydyt keskustelut ja suunnitteluasiakirjat. Myös minut kutsuttiin

yhteisön jäseneksi kenttätyöjaksoni aikana.

16

Nauramme ja vitsailemme vedet silmissä erilaisille asioille. Minusta

tuntuu erityisen kotoisalta.”

Kenttäpäiväkirja 23.1.2014

Uskon, että aikaisempi työkokemukseni auttoi minua liikkumaan ilman suurempia

”kömmähdyksiä” tutkittavan ilmiön ja johtamisen maisteriohjelman opintyönäytetyön

välillä. Olin aikaisemmin työskennellyt ulkoasiainministeriössä lakimiehenä. Lisäksi

minulla oli työkokemusta muualta valtion hallinnosta, kuten muun muassa

tuomioistuimesta. Työkokemukseni edesauttoikin minua saamaan myönteisen yhteyden

virkamiehiin, koska pystyin osittain asettautumaan heidän asemaansa peilaten heidän

kokemuksiaan aikaisempia työkokemuksiani vasten. Myös lakimiestaustani

ulkoministeriöstä oli omiaan synnyttämään kenttätyössä vaadittavan luottamuksen

ilmapiirin. Minulle ei ollut myöskään täysin tuntematonta ministeriöiden

toimintaympäristö, mutta samanaikaisesti toki tiedostin kulttuurien ja kokemusten

ainutkertaisen luonteen.

Toisaalta minulla oli riittävästi etäisyyttä tutkittavaan ilmiöön. Olin ollut pois

työelämästä muutaman vuoden vanhempain- ja opintovapaan vuoksi. Myös Johtamisen

maisteriohjelman opinnot olivat kehittäneet minussa reflektoinnin taitoa, jota pyrin

hyödyntämään koko tutkimusprosessin ajan. Pyrinkin näkemään kentällä tutussa

tuntematonta ja tuntemattomassa tuttua, ihmettelemään ja kummastelemaan kuin lapsi

sekä olemaan läsnä.

Kokonaan kömmähdyksittä kenttätyöni ei kuitenkaan sujunut. Huolimatta siitä, että olin

pyrkinyt informoimaan kaikkia tietämiäni tahoja tutkimuksestani jo hyvissä ajoin ennen

kenttätyöni alkua, ei sana ollut saavuttanut kaikkia. Kenttätyöni aloitus ei ollutkaan

”kuin suoraan Strömsöstä”, vaan minun piti nopeasti muodostaa tilannearvio

tutkittavasta kulttuurista ja kertoa tutkimukseni lähtökohdista ennestään tuntemattomille

ihmisille:

”Kun saavun tilaan aamulla, monitilassa työskentelee vain kaksi

virkamiestä, Paavo ja Maija. Tilassa kuuluu tasainen näppäimistön pauke.

Istun korkean pöydän ääreen, josta näen esteettä koko tilan ja siinä

työskentelevät virkamiehet. Kuuntelen samalla, mitä Paavo ja Maija

17

keskustelevat. Keskustelu koskee huonosti toimivia atk-järjestelmiä.

Kirjaan keskustelua tiiviisti ”Face Book”-nimiseen muistivihkooni.

Koen kuitenkin, että minun on esiteltävä itseni heille tutkijan etiikan

mukaisesti. Kerron heille tekeväni gradua siitä, miten työtilat vaikuttavat

työn tekemiseen. Selvitän heille tarkemmin myös tutkimukseni lähtökohtia,

kuten esimerkiksi sitä, että ”suoritan osallistuvaa havainnointia”

seuraavat kaksi viikkoa paikan päällä. Huomaan välittömästi Paavon ja

Maijan kasvoilta suuren hämmennyksen ja epäuskon. Heitä ei

selvästikään ole informoitu tulostani, saatikka tutkimuksestani. Minulle

tulee tilanteesta mieleen lapsena seuraamani TV-ohjelma Piilokamera:

”Smile – you are on candid camera!” Suupieleni nykivät ylöspäin.

Hillitsen kuitenkin itseni, sillä eihän vakavasti otettava tutkija voi heti ensi

kättelyssä alkaa nauraa hillittömästi.

Alkuhämmennyksen jälkeen Paavo ja Maija yrittävät määrittää, kuka

oikein olen. He kysyvätkin seuraavaksi minulta, mihin ”verkostoon”

kuulun. Kerron ”kuuluvani Muutosagenttiverkostoon5”. He nyökkäävät

hyväksyvästi ja huomaan heidän hämmennyksen vähentyneen. Kysyn,

kuuluvatko he myös samaan ”verkostoon”, johon saan kieltävän

vastauksen. Keskustelun loputtua en koe enää luontevaksi kirjoittaa

kenttämuistiinpanoja vihkooni. Tunnen olevani enemmän ”sisällä”

työyhteisössä, kun kirjoitan koneellani, kuten kaikki muutkin tilassa

työskentelevät.”

Kenttäpäiväkirja 13.1.2014 klo 8.20 - 8.42

Van Maanenin mukaan (1988) etnografin henkilökohtaiset ominaisuudet ja työtavat

vaikuttavat välillisesti niihin kulttuurisiin kohtauksiin, jotka kehittyvät hänen läsnä

ollessa. Allekirjoitan täysin Van Maanenin näkemyksen oman edellä kuvatun

kokemukseni pohjalta. Uskon myös, että välitön ja iloinen luonteeni vaikutti siihen, että

minut hyvin nopeasti ”adoptoitiin” osaksi virkamiesten joukkoa. Kanssani jaettiin

päivien aikana useita henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita, osa hyvinkin

arkaluontoisia ja kuormittavia murheita. Etnografia onkin aina eettinen kohtaaminen,

jossa tutkija asettuu kuuntelemaan tutkimukseensa osallistuvia ihmisiä heidän

tietämistään ja merkityksenantoja kunnioittaen, tiedostaen ja tunnustaen samalla että

heidän tietonsa ei ole koskaan täysin sama tutkijan kanssa (Hakala ja Hynninen 2007).

Varmasti myös oma tuntemukseni siitä, että ”olin kuin kotona” synnytti ulkopuolisessa

samanlaisen mielikuvan. Esimerkiksi hykertelin salaa tyytyväisyydestä, kun tilaan

5 Muutosagentit muodostavat valtioneuvoston yhteisen verkoston, johon kuka tahansa virkamies voi

halutessaan liittyä. Tavoitteena on luoda uutta virkamieskulttuuria: ”Suomi ensin – sitten vasta oma

ministeriö / toimiala”.

18

muusta ministeriöstä tullut Pop Up -virkamies luuli minua kaikkien virkamiesten

joukosta ”paikan koordinaattoriksi”.

Havainnoinnin luotettavuus syntyy osaksi kenttämuistiinpanojen huolellisesta ja

mahdollisimman yksityiskohtaisesta kirjoittamisesta heti kenttätyön aikana (Eriksson ja

Kovalainen 2008). Kirjoitin kenttämuistiinpanoja koko kenttätyön ajan. Kenttätyön

lopussa huomasin, että minulle oli kertynyt 90 sivua puhtaaksi kirjoitettuja

kenttämuistiinpanoja. Otin myös runsaasti valokuvia kännykälläni työtiloista

(aineistoluettelo). Kenttätyövaiheen tiheä kuvaaminen synnyttääkin luotettavuuden

etnografisessa tutkimuksessa (Geertz 1973). Pyrin jo heti päivien aikana kuvaamaan

tilanteita, ihmisiä ja tiloja mahdollisimman yksityiskohtaisesti ja monipuolisesti:

”Liisa tulee tilaan klo 9.13 ja istuu Mikon viereen. He toteavat, että he

voivat olla ylpeitä työstään. Mediassa on ollut paljon keskustelua

robotisaatiosta. He myös toteavat yhdessä, että robotisaatio pitää

huomioida tulevaisuuskatsauksen toimintaympäristökuvauksessa. Mikko

ottaa minut keskusteluun mukaan ja viittaa asuntoomme. Hänestä

asuntomme on oiva esimerkki siitä, miten aika muuttuu: asuntomme on

ensin ollut autonkuljettajien taukotila, tämän jälkeen muun muassa

kirjapaino ja valokuvalaboratorio, joiden ohi aika on kulkenut ja

viimeisimpänä loft-asuntomme. Maailma muuttuu väistämättä uusien

keksintöjen myötä.

Mikko ja Liisa jatkavat lyhyen tauon jälkeen keskustelua työtehtävistä klo

9.25. Keskustelussa vilisee tiheään tahtiin sana sosiaalinen media ja

blogit.

Anna-Leena tulee töihin Lumoon klo 9.34.

Puheeksi tulevat käytännön asiat klo 9.37:

Liisa tokaisee hyväntuulisesti Mikolle: ”Minulle on tullut sun Rondo

lasku.” Mikko vastaa Liisalle: ”Hyväksy vaan se.” Liisa jatkaa: ”Mä en

ilmeisesti voi hyväksyä laskua. Pitää odottaa Marjoa.” Mikko kertoo

kaikille tilassa oleville, että Marjo tulee tänään vähän myöhemmin, kun

hän on katsomassa äitiänsä hoitokodissa.

Ulkoministeriö on varsin suuri työllistäjä. Lausuntopyyntöjä tulee

runsaasti, eikä kaikilla niillä ole mitään tekemistä Konserniohjausyksikön

kanssa klo 9.39. Mikko sanoo ihmetystä äänessään: ”Nyt on tullut joku

lausuntopyyntö Afrikan maan lainapyyntöä varten? Mitä ihmettä mä teen?

Pyydänkö siirtämään sen Sudaniin?” Mikon kommentti herättää tilassa

yleistä naurua ja vitsailua.

19

Liisa ja Mikko ratkaisevat klo 9.41 jälleen yhdessä vaikeaa työtapausta.

Keskustelussa sivutaan aikaisempia kokemuksia kansainvälisissä

organisaatioissa. Keskustelua leimaa myös hyväntahtoinen vitsailu.

Keskustelu päättyy klo 9.46.

Kenttäpäiväkirja 14.1.2014 klo 9.13 –9.46

Kenttäpäiväkirjanote konkretisoi hyvin sitä, miten paljon puolessa tunnissa ehtii

tapahtua ja havainnollistaa yhtä aineiston keruun tasoa eli havainnointia suhteessa

käytettyyn tilan. Yllä oleva ote konkretisoi hyvin sitä, että spontaanit huumorin

sävyttämät keskustelut ovat keskeinen osa tilan käyttöä. Kenttäpäiväkirjan avulla on

myös mahdollista aistia tutkittavan kulttuurin yleistä tunnelmaa ja saada kuvaa

virkamiehistä ja heidän työtavoistaan, mikä tieto helposti jää saavuttamatta ainoastaan

haastattelemalla työntekijöitä.

Yanow ja Ybema (2009) kuvaavat artikkelissaan sufilaisen (islamin mystinen suuntaus)

kertomuksen sokeista miehistä ja elefantista. Kirjoittajien mukaan tarinaa on lainattu

useissa eri tieteellisissä yhteyksissä konkretisoimaan erilaisten käsitysten ja sosiaalisten

todellisuuksien rakentumista. Tarinassa kukaan kaupunkilaisista ei ole aikaisemmin

nähnyt elefanttia. Sokeat miehet lähetetään selvittämään, mikä elefantti oikein on

(tarinassa ei oteta kantaa siihen, miten sokeat miehet ylipäätään pääsevät elefantin luo,

mutta ei kiinnitetä tässä yhteydessä enempää huomiota siihen). Ensimmäinen mies

kokeilee elefantin kylkeä ja toteaa, että elefantti muistuttaa tiiliseinää. Toinen miehistä

koskettaa elefantin häntää ja sanoo, että elefantin on oltava köysi. Kolmas mies

kuvailee, että elefantti on iso lehti, koska hänen kokemuksensa elefantista on sen

jättimäisestä lehteä muistuttavasta korvasta. Neljännen miehen mukaan elefantin on

oltava ison puun runko, koska hän perustaa kokemuksensa elefantin jalkaan. Viides

mies kiipeää elefantin selkään ja koittaa elefantin kärsää – hän on vakuuttunut, että

elefantti on jykevä köynnöskasvi. Miesten kertomusten jälkeen kaupunkilaiset eivät ole

yhtään paremmin selvillä, mikä elefantti todellisuudessa on. Tarinan opetuksena onkin,

että vastaus todellisuudesta riippuu aina siitä, mistä näkökulmasta henkilö tarkastelee

ilmiötä. Toisin sanoen näkökulma muokkaa kaikkea tietämystämme ja tietämistämme.

Rinnastan itseni etnografina Yanowin ja Ybeman (mt.) kuvaamiin sokeisiin miehiin. En

oletakaan, että olen onnistunut vangitsemaan kaiken sen, mitä kenttätyöni aikana

20

tapahtui – tutkimukseni näyttää vain pienen osan norsusta ja senkin

käytäntöteoreettisten silmälasien läpi. Yllä oleva kenttäpäiväkirjan ote (14.1.2014 klo

9.13–9.46) myös konkretisoi hyvin etnografin dilemmaa: Kiinnittäessäni huomioni

Mikon ja Liisan hyväntuuliseen ja spontaaniin keskusteluun, minulta jää täysin

huomiotta Anna-Leenan hiljainen toiminta tilassa. Tutkijana jouduinkin päivittäin

kamppailemaan riittämättömyyden tunteen parissa. Vaikka yritin parhaani mukaan

kirjoittaa mahdollisimman tiheää kuvausta kenttätyöstäni, tiedostin jo heti alussa, että

onnistuin vangitsemaan vain pienen osan siitä, mitä tilassa tapahtui. Tutkimukseni ei

edustakaan ”yhtä ja ainoaa totuutta”.

Van Maanen (1988) on viisaasti todennut, että etnografiat ovat aina kokemusvetoisia ja

erittäin muuttuvaisia asetelmasta ja henkilöstä riippuen. Tutkijan ennakko-odotukset ja

tiedot kentälle lähtiessä ja ne lasit, jotka päässään hän aineistoaan tulkitsee, vaikuttavat

siihen, minkälaiseksi tutkimus suodattuu hänen kauttaan (mt.). Näin oli myös

tutkimukseni kohdalla.

2.4. Lumoutuneena Lumosta

Kirjoitin Virpi Einola-Pekkisen pyynnöstä kokemuksiani Lumosta kenttätyöni aikana

sosiaaliseen mediaan, Yammeriin Muutosagentti-verkoston sivuille. Viimeisenä

kenttätyöpäivänä kirjoittamani Yammer-kirjoitukseni kuvastaa hyvin tunnelmiani

kenttätyön lopussa:

”Haikeita terveisiä Lumosta,

Kaksi viikkoa Lumossa on vierähtänyt silmän räpäyksessä. Tämä on

viimeinen päivä, jolloin kerään aineistoa graduuni osallistuvalla

havainnoinnilla. On välitilinpäätöksen aika: Mitä on jäänyt

päällimmäisenä mieleeni näistä kahdesta viikosta?

- olen tutustunut mahtaviin ihmisiin

- saanut upean tilaisuuden seurata, mitä arkipäivä Lumossa on

- nähnyt tehokasta ja innovatiivista työn tekemistä

- tutustunut eri hallinnon aloihin

- kokenut jaettua johtajuutta ja yhteisöllisyyttä

- minulle on kerrottu lukuisia kiehtovia tarinoita

- nauranut päivittäin lukuisia kertoja

- 42 sivua kenttämuistiinpanoja

- nauttinut aamuisin espressosta ;)

21

Jos minun pitäisikin tiivistää lyhyesti näiden kahden viikon perusteella, mikä

on Lumon perimmäinen tarkoitus, lainaisin T. Dewarin aforismia: ”Minds

are like parachutes; they work best when open.”

Seuraava vaihe tutkimuksessani on kenttämuistiinpanojen analysoiminen ja

oman näkemykseni syventäminen. Uskon, että tulen keväällä vielä useaan

otteeseen nauramaan kommelluksilleni näiden kahden viikon aikana. Kaiken

kaikkiaan olen todella otettu saamastani vastaanotosta! Lämmin kiitos ja

työn iloa!

Lumoutunein terveisin

Johanna”

Yammer 24.1.2014

Koin, että sain osakseni suurta vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä kaikilta

virkamiehiltä koko kenttätyöni ajan. Viimeisenä kenttätyöpäivänä minulle järjestettiin

myös pienimuotoiset epäviralliset läksiäiset, joissa tarjoiltiin muun muassa viiniä.

Monet sanoivat minulle, että heistä tuntuu jo siltä, kuin olisin ”osa vakikalustoa

Lumossa”. Tunsin samoin kuin he ajattelivat minusta. Mieleni oli hyvin haikea.

Kenttätyön jälkeen palasin opiskeluarkeen ja ryhdyin kirjoittamaan puhtaaksi

muistiinpanojani. Tämän jälkeen aloin systematisoimaan aineistoani ja kävin lukuisia

pitkiä keskusteluja ohjaajani kanssa. Vietin aineistoni kanssa erittäin intensiivisesti

useita kuukausia. Oivalsin sen, että alkuperäinen ajatukseni tutkia sitä, miten työtilat

vaikuttavat työntekoon, oli tutkimuskysymyksenä minulle epärelevantti. Ymmärsin, että

tutkimassani kohteessa tila yksin vain harvoin synnytti toimintaa. Sitä vastoin tilan

käyttäjät vaikuttivat keskeisesti siihen, minkälaiseksi työtila muodostui. Olin myös jo

aiemmin hylännyt alkuperäisen ideani tutkia ainoastaan Pop Up -virkamiehiä.

Minusta tuntui kuitenkin, että en löydä tutkimukselleni punaista lankaa. Kirsi kehottikin

minua aineistoni kohdalla suurempaan kriittisyyteen. En kuitenkaan heti pystynyt

siihen. Huomasin toistavani sitä, mitä minulle oli kerrottu kenttätyön aikana ilman omaa

analyysiani. Välillä minusta tuntui, että jokin pala palapelistä puuttui kokonaan.

Havaitsin aineistossani muutamia tilanteita, joissa osallistujien intressit olivat keskenään

ristiriidassa. Sivuutin ne kuitenkin mielessäni ja kirjoitin tiukasti tutkimustani siten kuin

olin asian kokenut kenttätyön aikana ilman sen suurempaa kriittistä tarkastelua.

22

Yhtenä aurinkoisena huhtikuun sunnuntaina kirjoitettuani jo lähes viisikymmentä sivua

graduani, päätin tarkistaa Lumossa vakituisesti työskenteleviltä virkamiehiltä sitä, miksi

he haluaisivat minun heitä nimittävän. Sähköpostiini saamista vastauksista huomasin,

että minun pitäisi ehkä kuitenkin vielä pysähtyä ja haastatella heistä muutamia.

Barley ja Kunda (2001) toteavat, että haastattelut ovat tärkeä osa etnografista

tutkimusta, sillä niiden kautta saadaan työtä tekevien näkökulma omaan työhönsä ja

siihen, mitä he pitävät keskeisenä työnsä kannalta. Kovalaisen ja Erikssonin (2008)

mukaan työntekijän oman näkökulman esiin saamiseksi paras haastattelutapa on

strukturoimaton haastattelu, jossa on mietitty ainoastaan etukäteen teemoja. Näin

haastattelua voidaan viedä mihin tahansa suuntaan haastattelun aikana. Sen sijaan hyvin

strukuturoidussa haastattelussa on tapana tehdä kysymysrunko, jota noudatetaan

tiukasti. Eriksson ja Kovalainen (2008) painottavat myös nauhoittamisen ja litteroinnin

merkitystä tutkimukselle, johon myös itse päädyin aineistoni keruussa. Halusin myös

turvata kaikkien haastateltavien anonymiteetin niin pitkälle kuin se oli mahdollista

pienessä kuuden hengen työyhteisössä. Tämän vuoksi en ole merkinnyt tutkimukseeni

henkilöiden nimiä ja haastattelupäivämääriä, joiden perusteella anonymiteetti olisi

saattanut vaarantua.

Pyysin aluksi kolmea henkeä haastatteluihin sen perusteella, että minulla ei ollut heistä

samassa määrin aineistoa kuin osasta Lumossa vakituisesti työskentelevistä

virkamiehistä. Toteutin haastattelut ensin varsin strukturoidulla tavalla. Hylkäsin

kuitenkin tämän haastattelutavan myöhemmin ja pyrin haastattelusta luomaan enemmän

keskustelunomaisen juttutuokion hyvän ruuan tai smoothien parissa unohtamatta

empatiaa ja huumoria.

Päädyin vielä myöhemmin pyytämään neljättä henkilöä haastatteluun. Tällä tavalla

varmistin sen, että minulla oli kaikista kuudesta lumolaisesta nauhoitettua aineistoa:

Kenttätyön aikana olin haastatellut jo yhtä lumolaista tutkimukseeni liittyen. Lisäksi

olin tammikuussa saanut tilaisuuden osallistua ja nauhoittaa tunnin mittaisen

haastattelun, jossa haastateltiin vastaavasti toista virkamiestä monitila Lumosta ja sen

taustoista erääseen lehteen. Sama henkilö oli myös eniten esillä kenttäpäiväkirjassani.

23

Haastattelujen aikana minulta kuitenkin kysyttiin, miksi en haastattele keväällä kaikkia

tilassa vakituisesti työskenteleviä virkamiehiä. Minulle oli tärkeää, ettei kukaan

tutkimukseni päähenkilöistä tuntisi itseänsä sivuutetuksi. Tämän vuoksi koin

tarpeelliseksi tarjota myös näille kahdelle virkamiehelle, joita en ollut pyytänyt enää

uudestaan haastatteluun, mahdollisuutta tavata minut tutkimukseni puitteissa. En enää

uskonut näiden kahden haastattelun tuovan lisäarvoa tutkimukselleni, sillä minulla oli jo

tässä vaiheessa käytössä yhdeksänkymmentäsivuinen puhtaaksikirjoitettu

kenttäpäiväkirja, runsaasti valokuvia tilasta, tunnin mittainen nauhoitettu haastattelu

erääseen lehteen ja runsaan puolen tunnin haastattelu tammikuulta, myöhemmät neljä

erillistä noin puolentoista tunnin haastattelua keväältä sekä sosiaalisen median aineisto

tilan suunnittelusta. Päädyimmekin näiden kahden virkamiehen kanssa

yhteisymmärryksessä siihen, että en haastattelisi heitä kuin vain siinä tapauksessa, jos

näkisin sen myöhemmin välttämättömäksi tutkimukselleni.

Tove Janssonin (1952) klassikkokirja ”Kuinkas sitten kävikään?: kirja Mymmelistä,

Muumipeikosta ja pikku Myystä” kertoo tarinan Muumipeikon aamuisesta

maidonhakumatkasta, joka kääntyy Pikku Myyn etsinnäksi. Minulle kävi samalla

tavalla kuin Muumipeikolle Janssonin rakastetussa lastenkirjassa. Lähdin haastatteluihin

mielessäni tietty kuva monitila Lumosta, mutta päädyin takaisin kotiin täysin

toisenlaisin ajatuksin. Olin löytänyt kadonneen palapelin viimeiset palaset.

Kun lähes koko kenttätyöni ajan olin kuullut suurta ylistystä Lumosta, sain

haastatteluissa tietää myös Lumon toisesta puolesta. Haastatteluissa lähes kaikki

kertoivat varsin avoimesti työyhteisöongelmista, jotka eivät kuitenkaan liittyneet

varsinaisesti monitilaan, vaikka se olikin yksi tapahtumien päänäyttämöistä. Olin aluksi

hyvin yllättynyt, enkä tiennyt, mitä ajatella. Toisaalta tunsin myös suurta iloa siitä, että

virkamiehet luottivat minuun niin paljon, että he halusivat jakaa tämän kuormittavan

vaiheen kanssani. Uskon, että keskeinen merkitys luottamuksen synnylle oli se, että olin

viettänyt heidän kanssa kaksi viikkoa kenttätyöni aikana. Olin myös hetken turhautunut,

sillä tunsin, että minun oli aloitettava tutkimustyöni alusta.

24

Myöhemmin oivalsin, että ristiriitojen esiin tulo oli ratkaiseva käänne tutkimuksessani,

sillä se teki näkyväksi oletuksia Lumon käytöstä, joita en ollut aikaisemmin havainnut.

Haastatteluaineistoa analysoidessani pyrin ennen kaikkea aineistosta käsin tavoittamaan

kunkin haastatteluvastauksen olennaisen sisällön ottamalla esiin keskeisimmät seikat ja

erottamaan teemat, jotka esiintyivät niissä usein (ks. Hirsijärvi ja Hurme 2000). Aloin

reflektoida myös omaa toimintaani kriittisesti ja näin löysin täysin uudenlaisen

näkökulman tutkimukselleni.

Ymmärsin, että Lumo oli täysin lumonnut minut ilman, että olin osannut täysin eritellä

sen taustatekijöitä. Lumon lumos oli myös vastoin ennakkoasenteitani, sillä olin

odottanut löytäväni myös ongelmia uuden monitilan käytössä perinteisessä

ministeriöympäristössä. Niinpä tutkimukseni tavoitteeksi ja samalla

tutkimusongelmaksi nousi lopulta selvittää, miten virkamiehet ovat ottaneet käyttöön

uuden perinteistä ministeriöympäristöä haastavan työtilan? Vastausta

tutkimusongelmaani tulen hakemaan pureutumalla ensin teoreettiseen kehykseen.

Tämän jälkeen analysoin tarkemmin Lumo-monitilaa keräämäni aineiston pohjalta.

3. Teoreettinen kehys

Kerroin aikaisemmassa luvussa yllätyksellisestä ja monipolvisesta tutkimusmatkastani

tutkimusongelmani äärelle. Kolmannessa luvussa sitä vastoin kartoitan teoreettista

näkökulmaani tutkimusongelmaani vastatakseni. Tämän pohjalta tarkennan

tutkimusongelmaani luvun lopussa.

3.1. Työtilat tutkimuksen kohteena

Tutkimukseni keskiössä ovat työtilat käytäntöteoreettista ajattelutapaa soveltaen. Ennen

kuin syvennyn siihen, millä tavalla käytäntöteoreettinen näkökulma rikastaa työtilojen

tutkimusta, esittelen ensin yleisemmin työtilojen aikaisempaa tutkimusta ja sitten

tarkemmin tutkimuksia, jotka on tehty tilan käyttäjän eli työntekijän näkökulmasta. Tila

ei ole tutkimuksessani pelkästään passiivinen toiminnan tausta, vaan ymmärrän sen

myös muuttuvana ja merkityksiä tuottavana tutkimuskohteena.

25

3.1.1. Aikaisemmin tutkittua työtiloista

Mikä on ylipäätään tila? Päätän turvautua vastausta etsiessäni Googlen hakukoneeseen.

Sain 0,17 sekunnissa hakutuloksia yli 10 300 000 tulosta, jossa esiintyi sana tila. Tila on

käsitteenä moniulotteinen ja monimerkityksinen. Tila voi olla fyysinen, paikallinen,

sosiaalinen, psyykkinen tai emotionaalinen (Saarikangas 2006). Tilalla voidaan myös

tarkoittaa esimerkiksi kiinteistörekisteriin merkittyä tilaa tai maatilaa. Englanninkielinen

sana ”space” merkitsee sekä tilaa että avaruutta. Vastaavasti ruotsissa ja saksassa sanat

”rum” ja ”Raum” tarkoittavat sekä huonetta että tilaa. Tilalla on siten sekä abstrakteja

että konkreettisia merkityksiä. Työtilojen tutkimusta on myös vaivannut erimielisyys

tutkittavan objektin nimestä. Tutkimuksen kohteena ovat olleet esimerkiksi: ”space,

place, region, surroundings, locale, built environment, workspace, environments,

private/public space, building, territory and proximate space (Taylor ja Spicer 2007,

326).

Runsaan ja monipolvisen termistön vuoksi työtilojen tutkimusta on ollut vaikea koota

yhteen (Taylor ja Spicer 2007). Elsbach ja Pratt (2007) näyttävät toteen myös vähäisen

työtiloja koskevan tutkimuksen määrän konkreettisen esimerkin avulla: vuosien 1975-

2005 välillä suosituissa organisaatiotutkimuksen julkaisuissa eli Academy of

Management Journalissa, Administrative Science Quarterlyssä, Journal of

Organizational Behaviorissa ja Organization Sciencessä oli vain yhteensä viisitoista

empiiristä tutkimusta, jotka keskittyivät käsittelemään fyysisen ympäristön merkitystä

organisaatioille. Myös van Marrewijk (2009) tuo esiin sen, että vaikka monet tutkijat

kuuluttavat tilojen tutkimuksen tärkeyttä, yhä edelleen on varsin vähän empiiristä

tutkimustietoa työtiloista. Huomasin myös itse perehtyessäni työtiloja koskevaan

tutkimuskirjallisuuteen, että työtilat tutkimuskohteena tuntuivat ”liukkaalta” ilmiöltä,

josta oli vaikea saada otetta. Työtiloista ei löydy samalla tapaa laajasti systematisoitua

tutkimustietoa kuin esimerkiksi johtamisesta ilmiönä.

Taylor ja Spicer (mt.) ovat kuitenkin tarttuneet kunnianhimoiseen tehtävään

systematisoida työtiloja koskevaa tutkimusta. He ovat jakaneet tilojen tutkimuksen

kolmeen eri suuntaukseen eli 1) tilat etäisyyksinä, 2) tilat elettynä kokemuksena ja 3)

26

tilat materiaalisen vallan ilmentäjinä. Käytän alla samaa kolmijakoa esitellessäni

aikaisempaa tutkimusta työtiloista.

Ensimmäinen tilojen tutkimuksen suuntaus mieltää tilat etäisyyksinä. Ajattelutapa

perustuu varsinkin antiikin Kreikan Eukleideen geometriaan, joka näkee tilan

etäisyytenä kahden tai useamman pisteen välillä. Nämä pisteet voivat olla mitä tahansa

rakennuksista raaka-aineisiin, asiakkaisiin tai kilpailijayrityksiin. Oleellista on se, että

tilallisia etäisyyksiä voi objektiivisesti mitata ja esittää. Tutkimusmateriaalina ovatkin

tuolloin useimmiten diagrammit, pohjakuvat, kartat ja tilastot. (mt.).

Tällöin työtilojen tutkimus on yleisimmin keskittynyt pohtimaan, mikä vaikutus

työtilojen yleisilmeellä ja sommittelulla on organisaatioille. Merkitystä on esimerkiksi

huonekaluilla, koneilla sekä arkkitehtuurisilla yksityiskohdilla, kuten ovilla ja

ikkunoilla. Tämän tradition tutkimus painottaakin fyysisten työtilojen merkitystä

käyttäytymiselle ja vuorovaikutukselle (ks. esim. Allen 1977, Becker 1994, Bitner 1992,

Elsbach ja Pratt 2007, Hatch 1987, Peponis ym. 2007 sekä Sundström ja Sundström

1986) sekä tiedon kululle ja luovuudelle (ks. esim. Duffy 1997 ja George 2007).

Tieteellisessä keskustelussa, samoin kuin työpaikan kahvipöytien ääressä, on saanut

erityistä huomiota laajasti kiistellyt avotyötilat. Rasila ja Rothe (2012) ovat esittäneet

artikkelissaan laajasti avotyötiloja koskevaa tutkimusta. Tällaisen tutkimuksen kohteena

ovat olleet muun muassa melu, tilan koko, työntekijöiden yksityisyys, sosiaalinen

ympäristö, työteho ja muut häiriötekijät avotiloissa. Lähes jokaisesta edellä mainitusta

aiheesta Rasila ja Rothe (2012) ovat löytäneet lukuisia tutkimustuloksia avotilojen

puolesta ja niitä vastaan.

Tilojen etäisyyksien vaikutus yrityksen toiminnan tehokkuuteen, työterveyteen ja -

turvallisuuteen, työtyytyväisyyteen ja kilpailuedun saavuttamiseen ovat kaikki sellaisia

tutkimustuloksia, joilla on huomattavaa merkitystä organisaatioille. Kun fokus on

yrityksen tilojen etäisyyksissä, yrityksen on myös mahdollista tilallisilla ratkaisuilla

vaikuttaa konkreettisesti yrityksen toimintaan. (Taylor ja Spicer 2007).

27

Canter (1977) kuitenkin haastaa työtilojen tutkimusta etäisyyksinä huolimatta monista

sen myönteisistä piirteistä. Hänen mukaan ajatuksemme ja tunteemme tiloista

vaikuttavat toimintaamme. Esimerkiksi Canter nostaa erilaisen toiminnan nuorisotalossa

ja Metodisti-kappelissa - jo tietoisuus paikan luonteesta vaikuttaa siihen, miten me tilaa

tulkitsemme. Hatch (1990) on lisäksi havainnut kenttätutkimuksessaan sen, että

työtyytyväisyyteen ja tiedonkulkuun ei voi vaikuttaa ainoastaan etäisyyksillä, vaan

huomiota pitää kiinnittää myös työtilojen käyttäjiin ja heidän tuntemuksiinsa.

Mielenkiintoista Hatchin tutkimuksessa on se, että tutkimus eroaa hänen aikaisemmista

löydöksistään (1987), jossa työtilat ja niiden merkitys miellettiin pääasiassa vain

etäisyyksien avulla.

Toinen tilojen tutkimuksen suuntaus näkeekin työtilat ennen kaikkea elettyinä

kokemuksina. Tilan käyttäjien subjektiiviset kokemukset samasta tilasta voivat erota

radikaalisti toisistaan, kuten yllä olevat Canterin (1977) ja Hatchin (1990) tutkimukset

osoittivat. Myös tilan suunnittelijoiden ja tilan käyttäjien ajatukset tilan käytöstä ja sen

merkityksestä eroavat usein toisistaan. Jokainen meistä tulkitsee tilaa aina oman

elämänhistoriansa, kulttuurin, ammatillisen taustan ja sukupuolen perusteella, jolloin

työtilojen tulkinta on avoin erilaisille lähestymistavoille ja eletyille kokemuksille (ks.

esim. Daskalaki ym. 2008, Dobers ja Strannegård 2004, Ford ja Harding 2004, Halford

2004, Kociatkiewicz ja Kostera 1999, Rusted 1990, Yanow 1995 ja 1998).

Tilaa pitää elävöittää subjektiivisilla merkityksenannoilla ennen kuin se saa aikaan

tietynlaista käytöstä. Bachelardille (1969) asunto muuttuu esimerkiksi kodiksi vasta

jokapäiväisessä käytössä. Vastaavasti Caseyn (1998) mukaan tilajärjestelyt paitsi

auttavat muistamaan, myös pakottavat muistamaan ja estävät unohtamasta.

Mielenkiintoisen näkökulman tiloihin tuo myös Warrenin (2008) artikkeli, joka

peräänkuuluttaa tilojen tutkimuksessa ennen kaikkea tilan käyttäjien esteettisiä

kokemuksia. Warren kertoo artikkelissaan muun muassa siitä, miten hän ensin otti

runsaasti valokuvia tutkittavasta tilasta. Hän kuitenkin ymmärsi pian, että valokuvat

edustavat vain hänen omaa esteettistä kokemusta tutkittavasta toimistotilasta, eikä

niinkään työtilassa työskentelevien työntekijöiden aistimuksia. Esteettisiä kokemuksia

pohjustaa aina kokijan oma henkilöhistoria, jonka kautta estetiikka saa merkityksensä.

28

Arkkitehtuuriset yksityiskohdat vaikuttavat tilojen tulkintaan. Yanow (1998) kuvaa

tutkimuksessaan sitä, miten museot eivät ole vain osa kertomusta, vaan myös tarinan

kertojia. Jo ennen kuin taideteokset ovat kertoneet tarinaansa, museo itsessään on jo

puhunut sen ulkoisilla ja sisäisillä tiloilla, ei pelkästään suhteesta taiteeseen, historiaan

ja yhteiskuntaan, vaan myös kontekstisidonnaiseen hallintoon, joko paikalliseen tai

maanlaajuiseen, joskus jopa maailmalaajuiseen. Yanowin (1998) tutkimukselle antaa

perspektiiviä minusta hyvin Helsingissä sijaitseva nykytaiteen museo Kiasma. Jo itse

Kiasma-rakennus viestii perinteistä ajattelua rikkovaa asennetta modernilla

ulkomuodollaan lähellä Mannerheimin patsasta. Ulkomaiselle museovieraalle ei

kuitenkaan välttämättä täysin aukea Kiasman symboliikka, jos hän ei tunne Suomen

talvi- ja jatkosodan historiaa.

Kolmas tilojen tutkimuksen suuntaus määrittelee työtilat materiaalisen vallan

ilmentäjinä (ks. esim. Dale 2005). Tutkimussuuntaus näkee, että eletyt kokemukset

liittyvät ennen kaikkea tilan käyttäjän asemaan yhteiskunnassa eli valtaan. Ajatus

kaikkialla sijaitsevasta vallasta pohjautuu muun muassa sosiaalipsykologien

klassikoihin, kuten Foucault’hon ja Bourdieuhun.

Klassikkoteoksessa Tarkkailla ja rangaista (1975/2000) Foucault kuvaa Panopticonin

metaforaa hyväksi käyttäen vankilan tilajärjestelyjä ja sitä, millä tavalla eri asemassa

olevat henkilöt konkreettisesti – tässä tapauksessa vanginvartijat ja vangit – voivat

kokea saman tilan riippuen siitä, onko heillä valtaa. Panopticonin vankilan

valvontatornista näkee jokaiseen selliin. Vangit sitä vastoin ovat eristettyjä muista

vangeista. He eivät myöskään näe, onko keskustornissa valvoja paikalla. Vangit ovat

kuitenkin tietoisia, että heitä voidaan valvoa milloin tahansa korkeasta tornista. Tämän

tyyppinen mekanismi pakottaa vankeja toimimaan ikään kuin he olisivat jatkuvan

valvonnan alaisina, vaikka he eivät sitä tosiasiassa ole. Tarkkailun kohteet

muokkaavatkin omaa toimintaansa toivotunlaiseksi, koska he olettavat olevansa

alituisen kontrollin kohteena. Tapaus osoittaa myös sen, että tilajärjestelyillä on

mahdollisuus vahvistaa kontrollin tunnetta.

29

Bourdieun (1973) mukaan tilajärjestelyt kuvastavat usein yhteiskunnan valta-asetelmia.

Bourdieu (mt.) analysoi pohjoisafrikkalaisessa kylässä sijaitsevaa berberi -taloa. Hän

näyttää tutkimuksessaan, että yhteisön oletukset sukupuolten rooleista muokkaavat

keskeisellä tavalla tilan käyttöä. Naisilla on esimerkiksi käytössään muuta taloa

pimeämmät tilat ja nukkumajärjestyksellä viestitään, kuinka merkittävänä henkilöä

pidetään. Samanaikaisesti tilajärjestelyt myös ylläpitävät ja vahvistavat

sukupuolijärjestystä. Myös Saarikankaan (2006) mukaan tilajärjestelyt ylläpitävät,

tuottavat, tukevat ja vaikeuttavat erilaisia sukupuolitettuja ja sukupuolittavia tilallisia

käytäntöjä. Saarikangas (2006) esittelee asunnon pohjapiirrosta ja malliasukkaita

myyntiesitteessä ”Asunnot olympiakylässä 1939”. Tila on selvästi jaettu eri

vyöhykkeisiin sukupuolen perusteella.

Osalle tutkijoista organisaatiot ovat ennen kaikkea poliittisia vallan areenoita. Tällöin

keskeinen kysymys työtilojen osalta onkin se, miten toiminta tilassa ja tuntemukset

osallistuvat valtasuhteiden uudelleen tuottamiseen (ks. esim. Alvesson ja Willmott

1992, Brown 2007 ja Clegg 1989). Arkkitehtuurisella tilalla (Dovey 1999) sekä

toimistoympäristöllä (Baldry 1999) organisaation valtasuhteita myös synnytetään ja

säilytetään.

Larsen ja Schultz (1990) osoittavat artikkelissaan laajalla kuvamateriaalilla, miten

byrokratia ja ”luostarimaisuus” metaforana liittyvät Tanskan sisäministeriön työtiloihin

kiinteästi eri artefaktien avulla. Tilassa materialisoituu valta monella eri tavalla. He

esimerkiksi kuvaavat suurta ja painavaa, valtaa symboloivaa ulko-ovea, josta sisään

astuessa vieras saapuu upeaan arvokkaaseen sisääntuloaulaan. Sisääntuloaulassa on

lasinen vartijankoppi, joka väkisinkin siirtää vierailijan ajattelemaan, onko organisaatio

avoin ja kenet sallitaan sisään organisaatioon.

Tutkiessaan jotain ilmiötä tutkijan tulee ottaa huomioon se, mitä muut tutkijat ovat tästä

ilmiöstä aiemmin esittäneet (Tienari ja Meriläinen 2009). Tilojen tutkimuksen

kolmijakoa voikin pitää tutkijan ”työvälineenä”, jolla tutkija määrittelee paikkaansa

tieteellisessä keskustelussa. Tilojen tutkimuksen kolmijaon avulla on myös helppo

havaita, että samaa tutkimuskohdetta, eli työtilaa, voi tarkastella hyvin erilaisin

”silmälasein” ja intressein.

30

Toisaalta Taylor ja Spicer (2007) ovat kritisoineet tilojen tutkimuksen kolmijakoa osin

epätarkoituksenmukaisena, sillä tuntemuksia ei voi yleensä ymmärtää ilman aineellisia

lähtökohtia ja päinvastoin. Tutkimuksessa pitäisikin Taylorin ja Spicerin (mt.) mielestä

tuoda esiin nähtävät objektit, kuten huoneiden sisustukset ja istumajärjestykset, mutta

myös tiloja käyttävien ihmisten tuntemukset.

Miettiessäni oman tutkimukseni paikantumista työtilojen tutkimuksen laajassa kirjossa,

huomasin Taylorin ja Spicerin (mt.) tavoin, että tutkimukselleni ei tee oikeutta pitäytyä

jyrkästi vain yhden tilan tutkimuksen suuntauksen alla. Tutkimuksessani on ainesosia

sekä materialisoituneesta vallasta että eletyistä kokemuksista. Sitä vastoin etäisyydet

eivät näyttele keskeistä roolia tutkimuksessani. Hylkäsin työtilojen tutkimuksen

kolmijaon tutkimustani yksistään määrittelevänä kriteerinä ja lähdin etsimään

lisäresursseja tutkimukseni viitekehyksen määrittelemiseen peilaamalla sitä

liikkeenjohto- ja organisaatiotutkimuksen laajempaan kontekstiin. Liikkeenjohto- ja

organisaatiotutkimuksen kenttää voi lähestyä esimerkiksi Tienarin ja Meriläisen (2009)

tavoin kahden erilaisen eli yksilökeskeisen ja konstruktivistis-kriittisen näkökulman

avulla, joita esittelen lyhyesti alla tarkemmin.

Yksilökeskeisessä näkökulmassa johtajaa pidetään organisaation teknisesti tai

sisällöllisesti organisaation asiantuntevimpana jäsenenä. Sitä vastoin työntekijän rooli

organisaatiossa jää vähemmälle huomiolle (Tienari ja Meriläinen 2009). Tilojen

tutkimus etäisyyksinä sijoittuu näkemykseni mukaan erityisesti tähän yksilöä

korostavaan näkökulmaan, koska se korostaa johdon ja suunnittelijoiden toimintaa;

fyysisillä työtiloilla on mahdollista vaikuttaa työntekijöiden käyttäytymiseen ja

vuorovaikutukseen johdon suunnitelmien mukaisesti. Tila on johtamisen konkreettinen

väline. Tutkimusaineiston muodostavat diagrammit, pohjakuvat, kartat ja tilastot, joista

tehdään yleistyksiä.

Tienari ja Meriläinen (2009) tuovat esiin, että johtamista ja organisointia voi tarkastella

myös ihmisten välisissä suhteissa rakentuvana toimintana, joka asettaa kyseenalaiseksi

yksilökeskeisen perinteisen positivistisen näkökulman. Tieto on ihmisten välisissä

suhteissa rakentuvassa toiminnassa, joka on sidoksissa ajan myötä muodostuneisiin

31

kulttuurisiin merkityksiin. Suhteissa rakentuvaa näkökulmaa voidaan kutsua

konstruktivistis-kriittiseksi. Tilojen tutkimus materiaalisen vallan ilmentymänä ja

elettyinä kokemuksina on näkemykseni mukaan suhteissa rakentuvaa toimintaa;

työntekijät tulkitsevat materiaalisen vallan ilmentymiä aina elettyinä kokemuksina, eikä

johto voi täysin määrittää, minkälaisiksi työtilat sosiaalisesti muodostuvat

työnjohdollisin keinoin. Oleminen rakentuu siten aina vuorovaikutuksessa. Yhtä oikeaa

vastausta ei ole, vaan tilojen käytön tulkinnassa on lukuisia osittain päällekkäisiä,

osittain ristikkäisiä totuuksia, joita selvitetään laadullisen tutkimuksen keinoin.

Työntiloja tarkastellaan tällöin erityisesti tilojen käyttäjien eli työntekijöiden

näkökulmasta.

Ajattelen konstruktivistis-kriittisen ajattelutavan mukaisesti, että on olemassa erilaisia,

joskus vastakkaisia rinnakkaisia todellisuuksia. Minulle työtilojen tutkimuksessa

tärkeäksi nouseekin erilaisten näkökulmien tunnistaminen, jotka luovat työtilan

”todellisuutta”. Tämä edellyttää työtilojen käyttäjien eli työntekijöiden esiin nostamista.

Esittelen seuraavaksi tutkimuksia, joissa työntekijät rakentavat sosiaalista todellisuutta

työtiloista sekä puheellaan että tilan käytöllään.

3.1.2. Työtilojen tutkimusta työntekijöiden näkökulmasta

Edellisessä kappaleessa kerroin työtilojen tutkimuksen laajasta ja monipolvisesta

kentästä ja siitä, miten sijoitan tutkimukseni tieteelliseen kontekstiin. Seuraavaksi

esittelen oman tutkimukseni kannalta muutamia relevantteja – konstruktivistis-kriittistä

ajattelutapaa edustavia ja laadullisin tutkimusmenetelmin tehtyjä – työtilojen

tutkimuksia, joissa työntekijät vaikuttavat työtilojensa sosiaaliseen rakentumiseen.

Mukana on myös tutkimuksia, joissa työtila vaikuttaa työntekijän identiteettiin ja

kuvaan itsestä ideaalina tilan käyttäjänä.

Zhangin ja Spicerin (2014) artikkelissa on useita esimerkkejä siitä, miten organisaation

hierarkiaa uusinnetaan tilallisilla ratkaisuilla kiinalaisessa valtion virastossa.

Esimerkiksi hierarkiassa alemmilla tasoilla työskentelevillä on huomattavasti

vaatimattomammat työhuoneet, jotka sijaitsevat rakennuksen alimmissa kerroksissa.

Sitä vastoin viraston johtajan huonetta komistaa muun muassa kallein mahdollinen

32

televisio ja hierova kylpyamme. Myös johtajien huoneissa käytetyt materiaalit ja

huonekalut ovat arvokkaampia kuin hierarkiassa alempien virkamiesten.

Pelkästään toimistotilan arkkitehtuuri ei kuitenkaan rakenna ja säilytä kiinalaisen

viraston valtarakenteita Zhanging ja Spicerin (mt.) tutkimuksen mukaan, vaan myös

työntekijät itse vaikuttavat hierarkkisen tilan syntyyn ja ylläpitoon. Työntekijät jakavat

keskenään tarinoita tiloista, joissa organisaation ulkopuolisille henkilöille neutraaleilta

vaikuttavat tilalliset ratkaisut saavat tarinoiden muodossa valtarakenteita tukevia

merkityksiä. Kiinalaiset virkamiehet esimerkiksi kertovat, että suihkulähde toimiston

ulkopuolella symboloi nykyistä johtajaa. Johtajan sukunimi ääneen lausuttuna vastaa

kiinan kielellä suihkulähdettä, mutta ei sen sijaan kirjoitetussa muodossa. Tarinoiden

lisäksi työntekijät omalla arkipäiväisellä tilan käytöllään vahvistavat käsitystä siitä,

mikä heidän oma asemansa on organisaation hierarkiassa. He muun muassa antavat

johtajan kulkea ryhmän edessä, ja he ovat hyvin tarkkoja siitä, kuka saa istua johtajaa

lähinnä kokouspöydän ääressä.

Tiloihin materialisoitunut valta voi liittyä myös laajempaan yhteiskunnalliseen

kontekstiin, kuten esimerkiksi sukupuolten väliseen epätasa-arvoon. Yhteiskunnan

yleiset normit siitä, mikä on hyväksyttävää käytöstä mieheltä ja naiselta vaikuttavat

tilojen käyttöön, kuten Tylerin ja Cohenin (2010) tutkimus näyttää toteen. Tyler ja

Cohen (mt.) aloittavat artikkelinsa jakamalla henkilökohtaisen kokemuksen tilan

käytöstä artikkelinsa lukijoiden kanssa. Tutkijat kertovat, että heillä on työpöydillään

kuvia lapsista ja lasten piirroksia seinällä. Tylerin ja Cohenin feministikollega asettaa

kuitenkin tutkijoiden työtilat kyseenalaiseksi toteamalla, että valokuvat ja piirrokset

syövät heidän uskottavuutta vakavasti otettavina akateemikkoina.

Edellä kuvattu episodi on vain yksi lukuisista esimerkeistä, joilla Tyler ja Cohen (mt.)

tuovat esiin sen, miten myös naistyöntekijät itse vahvistavat vallitsevia sukupuoleen

liittyviä valtarakenteita työtiloissa omilla tunteillaan ja teoillaan. Tylerin ja Cohenin

(mt.) haastattelemat naiset kertovat muun muassa siitä, miten heidän ajatukset

naiseudesta ja mieheydestä vaikuttavat työtilojen käyttöön. Useampi nainen kertoo

kokevansa miesten hallitsevan yhteistä tilaa toiminnallaan. Miehet esimerkiksi levittävät

omia tavaroitaan jaetuissa työhuoneissa, naisten pyrkiessä pitämään työtilat siisteinä ja

33

viestittämällä valokuvin ja piirroksin perhe-elämästä. Naiset esittävät itsensä näin

toimiessaan helposti lähestyttävinä ja inhimillisinä työntekijöinä ja muokkaavat samalla

tilan käyttöään yhteiskunnan sukupuoleen liittämien valtanormien mukaiseksi.

Halford ja Leonard (2006) nostavat tutkimuksensa keskiöön tilan merkityksen

työntekijöiden identiteetille. Erityisen mielenkiintoiseksi Halfordin ja Leonardin (mt.)

tutkimuksen tekee se, että he osoittavat laajalla tutkimusaineistollaan tilan merkityksen

identiteetin rakentamisessa ja ylläpidossa. Samalla Halford ja Leonard (mt.) vastaavat

tutkimuksessaan kysymykseen, miksi johdon vaateet eivät välttämättä toteudukaan

samalla tavalla samassa organisaatiossa, vaan muutoksen läpiviennissä organisaation

tiloilla on merkitystä työntekijöiden identiteetille. Toisin sanoen työntekijän

identiteettiin vaikuttaa työntekijän iän, koulutuksen ja sukupuolen lisäksi myös paikka,

jossa hän harjoittaa ammattiaan. Toisaalta tilan käytöllä myös tuotetaan aikaa ja paikkaa

halutunlaiseksi.

Halford ja Leonard (mt.) kuvaavat tutkimuksessaan sitä, miten samassa organisaatiossa

työskentelevät lääkärit ja sairaanhoitajat mieltävät itsensä työntekijöinä eri tavalla

riippuen siitä, missä paikoissa he fyysisesti työskentelevät. Myös työn suorittamisen

ajankohdalla on merkitystä, miten työntekijät näkevät itsensä ideaalina työntekijänä.

Toinen tutkimuskohteista on tilana iso, kiireinen ja moderni sairaala, joka symboloi

paikkana oman alansa huippuosaamista. Täällä sairaalan johdon vaade yrittäjämäisestä

ja dynaamisesta tavasta tehdä töitä saa työntekijöiden keskuudessa kannatusta, koska

kyseisen sairaalan työntekijät identifioivat itsensä paikan maineen mukaisesti

erinomaiseksi henkilökunnaksi. Sen sijaan pienemmässä, viktoriaanista aikakautta

henkivässä sairaalassa johdon vaateet muutoksesta eivät saa samalla tavalla kannatusta.

Työntekijät kokevat, että perinteisissä tiloissa on edelleen mahdollista toteuttaa työn

alkuperäistä tehtävää: hoitajat ovat hoitajia, eikä heidän tarvitse käyttää aikaansa

hallinnolliseen työhön.

Wasserman ja Frenkel (2011) jakavat edellä esitettyjen tutkimuksien kanssa saman

käsityksen siitä, että työntekijän identiteetti vaikuttaa työtilojen käyttöön. Wassermanin

ja Frenkelin (mt.) tutkimus osoittaa myös sen, että organisaation ulkopuolinen

identiteetti, etnisyys, vaikuttaa siihen, minkälaisia tulkintoja tilojen käytöstä tehdään

34

organisaation sisällä: israelilaisessa yhteiskunnassa huonommassa asemassa olevat

arabian juutalaiset kokevat, että Israelin ulkoministeriön rakennuksen tilallisilla

ratkaisuilla pyritään vahvistamaan yleistä yhteiskunnan arvojärjestystä, jossa

hyväosaisina pidetään Euroopasta ja Yhdysvalloista muuttaneita juutalaisia heidän

kustannuksellaan.

Israelilaiset tutkijat, Wasserman ja Frenkel (mt.) tuovat tutkimuksellaan myös täysin

uuden näkökulman tilojen käyttöön suhteessa aikaisempiin esitelmiini tutkimuksiin.

Heidän tutkimuksessaan työntekijät eivät vain suoraan omaksu johdon asettamia

tavoitteita ideaalista työntekijästä tilallisin ratkaisuin, vaan he voivat omilla aktiivisilla

toimilla myös vastustaa näitä johtajien vaateita aktiivisesti ja tiedostaen. Toisin sanoen

tiloihin esineellistynyt estetiikka ei pelkästään ohjaa työntekijöiden tunteita, asenteita ja

käytöstä haluttuun suuntaan, vaan se voi saada aikaan myös vastakkaista, hyvinkin

pitkälle tiedostettua toimintaa. He kertovat tästä ”kulttuuriseksi jammailuksi” (culture

jamming) kutsumasta ilmiöstä useita esimerkkejä suunnitellun, käytetyn ja eletyn tilan

näkökulmasta.

Wassermanin ja Frenkelin (mt.) tutkimuksessa esimerkiksi virkamiehet pyrkivät

kyseenalaistamaan arkkitehtien valtaa muun muassa sillä, että rakennuksesta kertovia

kirjoja käytetään ikkunoiden ”toppareina” ja lasten annetaan samaisista kirjoista leikata

kuvia ja tehdä kollaasitöitä päiväkodissa. Myös tilojen käytössä israelilaiset virkamiehet

vastustavat monin eri tavoin tiloihin materialisoitunutta valtaa ja johdon pyrkimyksiä

tehdä ministeriöstä länsimainen ja ammattimainen organisaatio erotuksena lähellä

olevien arabimaiden vastaavista ministeriöistä. Rakennuksessa on esimerkiksi

ikkunoita, joita virkamiehet eivät voi avata ja saada siten raikasta ilmaa työtiloihinsa.

Vastatoimina työntekijät ovat liimanneet ikkunoihin niitä kritisoivia iskulauseita.

Työntekijät myös pitävät ”tupakkataukoja”, vaikka eivät tupakoisikaan, jotta saavat

raitista ilmaa ja jotta voisivat konkreettisesti tuoda esiin tilan puutteita. Lisäksi puheen

tasolla virkamiehet tekevät eroa rakennuksen ja oman identiteettinsä välillä. Osan

virkamiehistä mukaan rakennus ei ole israelilainen ollenkaan, sillä siitä puuttuu täysin

yhteisöllisyys, tarinoiden kertominen, nauru ja avoimuus. Näin myös eletty tila, kuten

käytetty tilakin, on ristiriidassa sen kanssa, mihin rakennuksen suunnittelulla on pyritty.

35

Työntekijöiden kadottaminen työpaikan näyttämöltä ei ole mielekästä edellä esitettyjen

tutkimustulosten perusteella; työntekijät vaikuttavat keskeisesti puheellaan ja teoillaan

työtilan käytön muotoutumiseen johdon mahdollisista erilaisista pyrkimyksistä

huolimatta. Työntekijät eivät ole ainoastaan kohteita, vaan myös keskeisiä aktiivisia

toimijoita, jotka tilan käytön lisäksi liittävät tilaan tunteita ja merkityksiä. Tutkijoilla

onkin ollut mahdollisuus tuoda työntekijöiden havainnoinnin ja haastattelujen avulla

esiin kaiken sen toiminnan kirjon, mikä liittyy työtiloihin, mutta mikä meiltä usein jää

huomaamatta.

Analysoimani tutkimukset osoittavat sen, että työntekijöiden identiteetti vaikuttaa

työtilojen käyttöön, mutta myös tilan käyttö vahvistaa – tai muuttaa – työntekijöiden

identiteettiä. Toisin sanoen se, minkälaisena työntekijä näkee itsensä esimerkiksi

sukupuolen, yhteiskunnallisen aseman ja jopa työpaikan fyysisen sijainnin perusteella,

vaikuttaa tapaan, jolla hän toimii työtiloissa. Toisaalta myös arkipäiväiset tilan käytön

tavat, olivat ne sitten johdon toiveiden mukaisia – tai kuten Israelin ulkoministeriön

tapauksessa johtoa vahvasti kritisoivia – vahvistavat työntekijöiden kuvaa itsestä

työtilojen käyttäjinä ja laajemminkin yhteiskunnallisina toimijoina. Näin tutkimukset

vastaavat siihen tärkeään ja keskeiseen kysymykseen, miksi työtilojen muutos ei

välttämättä johda suunniteltuun lopputulokseen johdon näkökulmasta.

3.2. Käytäntöteoreettinen näkökulma työtilojen tutkimusta rikastamassa

Edellä esittelemäni tutkimukset, jotka on tehty työntekijän näkökulmasta, tarjoavat

toivoa yksittäiselle työntekijälle: arkkitehtien ja johdon suunnittelema tila ei yksistään

määrää, minkälaiseksi uusi työtila muodostuu – myös työntekijällä on keskeinen rooli

työtilan käyttöönottamisessa. Seuraavaksi lähden selvittämään käytäntöteoreettisin

silmälasein työntekijöiden roolia tilan tuottamisessa. Esittelen tarkemmin, mistä

käytäntöteoreettisessa ajattelussa on kyse ja mitä lisäarvoa se tuo työtilojen

tutkimukselle.

36

3.2.1. Käytänteen käsitteen määrittelyä

Käytäntöteorioita on helpompi ymmärtää, jos ensin on sisäistänyt, mitä tarkoittaa

käytänne (practice) käsitteenä. Syynä tähän on se, että käytänne on kiistatta kaikkien

käytäntöteoreetikkojen ajattelutavan keskiössä (Ortner 1984).

Käytäntöteorioissa käytänteellä tarkoitetaan ”sellaista inhimillistä ja materiaalista

toimintaa, jossa samat tai lähes samat tekemisen tavat toistuvat tietyssä paikassa tai

tietyn, kyseistä toimintaa harjoittavan yhteisön tai verkoston parissa (Räsänen ja Trux

2012, 55). Käytänteet ovatkin jonkin tietyn ryhmän rutiineja suorittaa tehtävä

laajemmassa vakiintuneessa kontekstissa (Barnes 2001). Käytänteet muuttuvat usein

itsestään selviksi ja automatisoituvat niin, että ne tunkeutuvat tietoisuuteen vasta, kun

joku poikkeaa niistä (Räsänen ja Trux 2012).

Feldman ja Orlikowski (2011) painottavat, että käytänteet sosiaalisina, itseään toistavina

tekoina tuottavat ja uusintavat rakenteita, jotka voivat tilanteesta riippuen joko rajoittaa

tai mahdollistaa toimintaa. Käytänteiden jatkuvuus onkin riippuvainen

käytännönharjoittajien taidosta toimia käytänteen mukaisella tavalla (Nicolini 2012).

Yksilöt toimivat käytänteiden kantajina (Reckwitz 2002), mutta se ei ole yksilön

persoonallinen tapa selviytyä arjen keskellä, vaan sitä harjoittaa useampi kuin yksi

ihminen ja se omaksutaan yleensä muilta (Räsänen ja Trux 2012). Käytänteet ovat toisin

sanoen sosiaalisia silloinkin, kun yksilöt harjoittavat niitä (Nicolini 2012).

Reckwitzin (2002) mukaan käytänne on rutiininomainen tapa käyttää esineitä, liikuttaa

kehoa, ajatella, tietää, tuntea, ymmärtää maailmaa sekä haluta. Käytänteet ovat myös

kytköksissä toisiinsa (ks. esim. Swindler 2001) ja muodostavat verkoston. Nicolinin

(2012) mukaan kaikki toiminta tulee mahdolliseksi ja saa merkityssisältönsä

käytänteiden verkostoissa. Käytänteet ovatkin Nicolinin (mt.) mielestä toisistaan

riippuvaisia ja materiaalisesti välittyneitä kokonaisuuksia, joita ei ole mahdollista

analysoida ilman ymmärrystä ajasta, paikasta ja historiasta. Osaamisemme rakentuu

kaikkien niiden käytänteiden kautta, joihin elämämme aikana olemme osallistuneet

(Sandberg ja Dall’Alba 2009). Käytänne siis muokkaa harjoittajaansa (Räsänen ja Trux

2012). Toisaalta yhteiskunta ”tehdään” (doing) käytänteiden kautta (Corradi ym. 2010);

elämme käytänteissä ja käytänteet meissä (Räsänen ja Trux 2012).

37

Mutta mitä käytänteet ovat käytännössä? Da Silva (2014) on oivallisesti osannut

kiteyttää pro gradu -tutkielmassaan konkreettisen esimerkin avulla, mistä käytänteissä

on oikein pohjimmiltaan kyse tavallisessa arjessamme. Hän toteaa, että voi tuntua

triviaalilta ilmaista, että kassalle jonottamiseen kuuluu tilana ruokakauppa, kehollisina

toimintoina muun muassa peräkkäin seisominen, esineinä ostokset kärryssä, korissa tai

käsissä ja vaikkapa kärsimättömyyden tunne. Tämä kaikki on yhtä irrottamaton osa

jonotuskäytännettä kuin se tietotaito, jota tarvitaan siihen, että osaamme mennä jonon

päähän, seisoa ja odottaa vuoroamme peräkkäin. Jonotuskäytänne kaupassa

mahdollistaa paikallaan seisomisen tuntemattoman ihmisen edessä tai takana ilman, että

sitä pidettäisiin tungettelevana. Sitä vastoin odottaessasi ystävääsi hämärtyvässä

puistossa yksin, et kokisi oloasi luontevaksi, vaan enemmänkin pelokkaaksi, jos joku

tuntematon henkilö seisoisi selkäsi takana hyvin lähellä sinua – tämä ei kuulu puistossa

oleskelun käytänteeseen. (mt.). Esimerkkiin kiteytyykin hyvin se, miksi käytänteet

itseään toistavina tekoina uusintavat rakenteita, jotka voivat tilanteesta riippuen joko

rajoittaa tai mahdollistaa toimintaamme, kuten lähellä seisomista tuntemattoman

henkilön selän takana.

Äskeisessä kappaleessa on esitetty samassa kysymyksessä sekä käytänteet että käytäntö

eri termeinä. Tämä voi aiheuttaa hämmennystä. Kyseessä ei ole kuitenkaan sama ilmiö.

Käytäntö -termillä on niin monta arkista merkitystä ja käyttötarkoitusta, että se ei rajaa

termin käyttöä ainoastaan sosiokulttuurisesti jaettuun ja historiallisesti rakentuneeseen

toiminnan tapaan, kuten käytänne -termi (ks. esim. Corradi ym. 2010). Kiteytettynä

tarkoitankin tutkimuksessani käytänteillä jatkossa vakiintuneita ja jaettuja tapoja toimia

ja ajatella. Käytäntö -termillä ei sitä vastoin ole sijaa tutkimuksessani.

3.2.2. Miltä sosiaalisen tilan teoria näyttäytyy käytäntöteoreettisin silmälasein?

Käytäntöteoreettinen ajattelu voi sanana helposti johtaa harhaan, sillä se saa helposti

mieltämään teorian yhtenäiseksi ilmiöksi. Käytäntöteoreettinen ajattelu ei nimestään

huolimatta muodosta yhtenäistä teoriaa (ks. esim. Corradi ym. 2010, Fieldman ja

Orlikowski 2011, Miettinen ym. 2009, Nicolini 2012, Sandberg ja Dall’Alba 2009 sekä

Schatzki 2001b). Käytäntöteoreettista ajattelutapaa harjoittavat niin filosofit,

38

yhteiskuntateoreetikot, kulttuuriteoreetikot kuin myös tieteen ja teknologian tutkijat

(Schatzki 2001a). Toisin sanoen käytäntöteoreettisen tutkimuksen rönsyjä löytyy

monelta suunnalta (Räsänen ja Trux 2012), eikä kokonaiskartan esittäminen ole tässä

yhteydessä mielekästä.

Useat tutkijat kuvailevat tutkimuksissaan kuitenkin käytäntölähtöisen ajattelutavan

suosion nousua kutsumalla ilmiötä käytäntökäänteeksi (ks. esim. Miettinen ym. 2009 ja

Reckwitz 2002). Myös Corradi ym. (2010) näkevät käytäntölähtöisen tutkimuksen

eräänlaisena ”sateenvarjona”, joka kattaa laajan joukon erilaisia lähestymistapoja

käytännöistä. Nicolinin (2012) mukaan monenkirjavasta käytäntölähtöisestä

tutkimuksesta on tunnistettavissa perheyhtäläisyyksiä (same family).

Erilaisia lähestymistapoja ja tutkimusperinteitä yhdistääkin kiinnostus ihmisten arkea

kohtaan (Reckwitz 2002) eli tutkijoiden huomio kiinnittyy ihmisten tekemisiin ja

sanomisiin arjen moninaisuudessa. Käytäntöteoreetikkojen tehtävänä on selvittää, miksi

sosiaalinen elämä on sellaista kuin se on (Schatzki 2001a). Tutkimuksen siirtyminen

lähelle sitä, mitä ihmiset todella tekevät arjessa, on myös synnyttänyt käytäntöteorioille

ominaisen jokapäiväistä kielenkäyttöämme mukailevan sanaston (Reckwitz 2002).

Käytäntöteoriat tarjoavatkin tulkintakehyksiä, joiden avulla voimme suunnata

huomiomme tiettyjä asioita kohtaan, mutta samanaikaisesti osa asioista jää auttamatta

huomiotta (mt.). Sosiaalista maailmaa ei voi toisin sanoen koskaan täysin vangita (mt.).

Käytäntöteoreettinen lähestymistapa antaa kuitenkin käsitteistön, jonka avulla voimme

määrittää toimintaamme hyvin läheltä monien yksityiskohtien kautta (zooming in) ja

samanaikaisesti analysoida toimiimme vaikuttavia hyvin erilaisia taustatekijöitä

(zooming out) (Nicolini 2009).

Schatzki (2001b) huomauttaa, että ne ihmisistä mielekkäiltä tuntuvat toimet, joihin he

ryhtyvät, eivät välttämättä ole aina järkeviä. Hän erottaakin rationaalisuuden ja

käytännöllisen ymmärryksen (practical intelligbility) toisistaan. Käytännöllisessä

ymmärryksessä toiminta saattaa toimijasta vaikuttaa kussakin tilanteessa mielekkäältä

(make sense), vaikka se ei ole järkevää tai edes vaikuta siltä. Käytäntöteoriat tarjoavat

myös ainutlaatuisen mahdollisuuden lisätä itseymmärrystämme, sillä ne auttavat meitä

määrittelemään asemamme sosiaalisessa maailmassa ja samalla mahdollisuuden

39

muuttaa totuttuja vakiintuneita tapoja ja käsityksiä (Reckwitz 2002). Käytänteiden

mahdollisuuksien ja rajojen tutkiminen auttaa meitä ymmärtämään, miksi muutokset

ovat joskus vaikeita ja miksi emme aina toimi parhaalla mahdollisella tavalla.

Feldman ja Orlikowski (2011) ovat myös löytäneet kolme käytäntöteoreetikkoja

yhdistävää tekijää. Ensinnäkin käytäntöteoreetikkojen mukaan sosiaalinen elämä

tuotetaan paikallisissa toimissa. Todellisuutta rakennetaan ja uusinnetaan arjessa.

Toiseksi käytäntöteoreetikot ovat hyljänneet dualismit eli jaottelun mielen ja kehon,

objektiivisen ja subjektiivisen sekä rakenteen ja toimijan välillä. Kolmantena piirteenä

Feldman ja Orlikowski (mt.) nostavat esiin vastavuoroisuuden teeman, jonka mukaan

mikään ilmiö ei ole riippumaton toisista ilmiöistä, vaan ne ovat aina suhteessa toisiinsa

ja tuottavat näin toisensa.

Nicolin (2012) esittääkin, että käytäntöteorioihin tulisi ottaa työkalupakki-

lähestymistapa. Hän näkee, että eri käytäntöteoreettiset ajattelutavat yhdessä ja

rinnakkain soveltaen rakentavat tiheää kuvausta maailmastamme, johon myös

etnografinen tutkimus pyrkii. Tällöin on mahdollista hyödyntää eri teorioiden

vahvuuksia ja paikata niiden puutteita. Nicolini (mt.) perustelee ehdottamaansa

työkalupakki -lähestymistapaa sillä, että suurimmalla osalla käytäntöteorioista on edes

joitain yhteisiä elementtejä, joiden ansiosta niitä voidaan käyttää yhdessä. Voidaan

ajatella, että eri käytäntöteoreetikot ovat toisilleen ”sukua” näiden yhdistävien piirteiden

perusteella.

Käytän eri käytäntöteoreetikkojen ajatuksia käytänteistä ja käytännöllisestä toiminnasta

tutkimukseni teoreettisena pohjana Nicolinin (2012) työkalupakki -ajattelutavan

mukaisesti. Tilojen tutkimuksen teoretisoinnin ja työntekijöiden arjen välistä kuilua on

nimittäin mahdollista kuroa umpeen kääntymällä käytäntöteorioiden puoleen (Nicolini

2009). Käytäntöteoriat tuovat raikkaan tuulahduksen työtilojen tutkimukseen, jossa

valtaosassa työtilat mielletään ennen kaikkea johtamisen konkreettisena välineenä ja

jossa työntekijät on häivytetty aktiivisina toimijoina tutkimuksen taka-alalle (Taylor ja

Spicer 2007). Käytäntöteoreettisten silmälasien läpi paljastuu se, mitä työntekijät

yrittävät saada arjessaan aikaan työtiloissaan ja miten he sen tekevät (Räsänen ja Trux

2012).

40

Käytäntöteorioille tyypillinen kysymys, miten teen työtäni, pitää keskeisesti sisällään

materiaaliset puitteet, kuten työtilat, ja niiden käyttämisen tavat (Räsänen ja Trux 2012).

Käytäntöteoreettisen lähestymistavan avulla voimmekin selvästi nähdä, miten työtilaa

rakennetaan sosiaalisesti käytänteiden verkossa (ks. esim. Swindler 2001). Lisäksi

käytänteet kiinnittävät huomion työn teon ja tietämisen paikantuneisuuteen ja

ajallisuuteen (ks. esim. Nicolini 2012) sekä lisäävät tilan käyttäjien itseymmärrystä

määrittelemällä heidän asemaansa sosiaalisessa maailmassa (ks. esim. Reckwitz 2002).

Tukeudun tutkimuksessani myös Nicolinin (2012) ajatukseen käytäntöteoreettisten

ajattelutapojen perheyhtäläisyyksistä. Katson, että seuraavaksi esittelemäni Henri

Lefebvren teoria (1974/1991) sosiaalisesta tilasta on osa tätä laaja ja monipolvista

käytäntöteorioiden ”sukua”, sillä se jakaa riittävän monta yhtymäkohtaa edellä esitetyn

kanssa. Lefebvre (mt.) käsittelee käytänteitä tilan käytön näkökulmasta.

Henri Lefebvren klassikkoteos The Production of Space (1974/1991) ja siinä esitellyt

sosiaalisen tilan muodostajat eli käytetty, eletty ja suunniteltu tila toimivat myös

tutkimusaineistoni keruun kehikkona ja aineistoni analyysin välineenä. Henri Lefebvre

on myös ollut suuri innoituksen lähde monille muille työtiloista kiinnostuneille

tutkijoille (ks. esim. Beyer ja Steyaert 2012, Dale 2005, Ford ja Harding 2004, Spicer

2006, Taylor ja Spicer 2007, Wapshott ja Mallett 2012, Wasserman ja Frenkel 2011,

Zhang ja Spicer 2014).

Henri Lefebvren sosiaalisen tilan teoria osana käytäntöteoreettista perhettä

Tilan tutkimuksen näkökulmasta mielenkiintoista on se, että käytäntöteoreettinen

ajattelutapa tyypillisesti korostaa kehon ja esineiden merkitystä sosiaalisissa suhteissa

(ks. esim. Nicolini 2012, Reckwitz 2002 ja Schatzki 2001a). Miettinen ym. (2012)

kuvaavat artikkelissaan oivallisesti sitä, millä tavalla nykyisin kaikkialla kannettavan

kännykän läsnäolo on muuttanut jokapäiväistä arkeamme. Kännykästä löytää nykyisin

muun muassa laskimen, sanakirjan, oppaita, kameran ja mahdollisuuden lähettää

valokuvia ystäville ja sukulaisille, karttoja ja reittioppaita. Kännykän avulla on myös

mahdollista katsoa esimerkiksi Facebookia, Instagramia, sähköpostia, Googlea ja

41

Wikipediaa. Tämä keksintö on muuttanut toisin sanoen täysin tapaamme olla

vuorovaikutuksessa toisiimme – kukapa muistaa enää aikaa, jolloin ystäville ja

sukulaisille soitettiin lankapuhelimella ja uuden paikan löytämiseen käytettiin

puhelinluettelon kartan sivuja? Vaikka kyseessä on esine, kännykkä, eikä varsinaisesti

tila, konkretisoi esimerkki minusta hyvin sen, millä tavalla objektiksi yleensä mielletty

kohde, voikin olla samanaikaisesti myös subjekti, toiminnan välittäjä. Samoin on

tyypillisesti objektiksi mielletyn tilan kanssa.

Tila ei lefebvreläisittäin määritykään suljettuna kokonaisuutena, eikä sitä voi jäsentää

tyhjänä säiliönä. Lefebvren (1991, 37) tilallisessa ajattelussa on ennen kaikkea kyse

”tilan tuottamisesta” (production of space), eikä vain ”esineiden olemassa olosta

tilassa” (things in space). Lefebvren (mt.) mukaan tila ja sen merkitykset tuotetaan

ennen kaikkea arkipäivän toiminnassa. Hän (mt.) kritisoi erityisesti euklidenisen

kolmiulotteisen geometrian tilakäsitystä, koska tilaa ei voi ymmärtää pelkästään

matemaattisesti. Hän myös vastustaa, muiden käytäntöteoreetikkojen tapaan, jakoa

subjektiin ja objektiin, mieleen ja ruumiiseen. Sijoitumme tilaan ja olemme olemassa

suhteessa tilaan, mutta tila toimii myös samanaikaisesti välittäjänä.

Dualistista ajattelutavan kritiikkiä Lefebvre (mt.) perustelee läpinäkyvyyden illuusiolla

(the illusion of transparency). Tilan ”todellisuus” on tällöin se, miltä tila näyttää; tila on

”viaton, vapaa loukoista ja salaisista paikoista” (mt., 28). Tila näyttäytyy lopulta

subjektiivisena kokemuksena, jolloin se on vain mielemme sisällä. Läpinäkyvyyden

illuusion lisäksi Lefebvre (mt.) perustelee tilan moninaisuuden luonnetta

todenmukaisuuden illuusiolla (the realistic illusion). Kaikki on tämän illuusion mukaan

objektiivisesti olemassa ja mitattavissa. Kuviteltua ei voi siten nähdä eikä mitata, joten

sitä ei ole myöskään olemassa. Todellisuus on tällöin havaitsijasta riippumatonta.

Lefebvren (mt.) mukaan nämä edellä esitetyt illuusion muodot eivät ole toisiaan

poissulkevia; voimme nähdä tilan samanaikaisesti sekä subjektiivisena kokemuksena

että fyysisinä puitteina. Nämä kaksi eri illuusiota eivät kuitenkaan riitä Lefebvrelle (mt.)

selittämään yksin tilan perimmäistä olemusta, vaan hän liittää tilaan myös sosiaalisen

näkökulman. Hänelle ei ole yhtä sosiaalista tilaa, vaan yhdessä tilassa on lukuisia

sosiaalisia tiloja. Tilan sosiaalista luonnetta hän analysoi kolmen, toisiinsa kiinteästi

42

kietoutuvan tason avulla: tilalliset käytännöt (spatial practice), tilan representaatiot

(representations of space) ja representaation tilat (representational spaces) rakentavat

yhdessä sosiaalista tilaa. Tältä osin Lefebvre jakaa muiden käytäntöteoreetikkojen

kanssa näkemyksen siitä, että ilmiöiden väliset suhteet ovat vastavuoroisesti rakentuvia.

Tilalliset käytännöt liittyvät ihmisten arkisiin toimintatapoihin ja rutiineihin tilassa,

joiden myötä tilaa tuotetaan määrätynlaiseksi kokonaisuudeksi. Kysymys on käytetystä

tilasta (perceived space). Toisto on keskeisellä sijalla merkitysten muotoutumisessa ja

toiston kautta syntyy myös luovaa ainutkertaisuutta. Pysyviltä vaikuttavien

ominaisuuksien takana löytyykin aina jonkinlaista tuottavaa ja uusintavaa tilan käyttöä.

(mt.). Näin Lefebvre (mt.) muiden käytäntöteoreetikkojen tapaan ymmärtää

todellisuuden rakentuvan arjessa käytänteiden avulla. Käytettyä tilaa voi siten tutkia

käytänteiden kautta.

Tilan representaatiot muodostavat suunnitellun tilan (conceived space). Kyse on tällöin

muun muassa tilaa koskevista kartoista, pohjapiirustuksista, suunnitelmista ja

asiakirjoista. Se voidaan mieltää myös diskursseiksi tiloista, jotka kuljettavat mukanaan

teorioita ja ideologioita tilasta. Käsitetty tila liittyy ennen kaikkea arkkitehtien ja

suunnittelijoiden etääntyneeseen tilasuhteeseen. (mt.).

Representaation tilat koskevat Lefebvren (mt.) mukaan elettyjä tiloja (lived space); tilan

käyttäjät liittävät tilaan myös eletyn elämän. Eletyssä tilassa tilan käyttäjien

mielikuvitus peittää alleen fyysisen tilan luoden sille erilaisia symbolisia merkityksiä.

Eletty tila onkin ennen kaikkea tilan käyttäjien tilaa. Hän on myös korostanut erityisesti

käsitteellistetyn ja eletyn tilan välistä ristiriitaa. Suunnittelijoille, teknokraateille,

tieteentekijöille ja insinööreille on tyypillistä abstrakti tilakäsitys, joka saattaa helposti

olla kaukana tilan käyttäjien arkisesta elämästä ja sitä kautta tapahtuvasta

merkityksenannosta. (mt.).

Lefebvre (mt.) painottaa sitä, että tilan kolme ulottuvuutta on ymmärrettävissä aina

suhteessa ruumiiseen. Subjekti on aina tietyn kulttuurin jäsen. Lefebvre (mt.) nostaa

siten esiin tilan käyttäjien erot muun muassa iän, sukupuolen, luokan ja alueen suhteen.

Tilan käyttäjä on ruumiillaan suhteessa tilaan, ja päinvastoin tila on olemassa suhteessa

43

ruumiiseen (mt.). Näin jälleen Lefebvren sosiaalisen tilan teoria jakaa usean

käytäntöteoreetikon kanssa samanlaisen näkemyksen käytänteistä kehollisena ja

materiaalisesti välittyneenä inhimillisenä toimintana, joka on sosiaalista, vaikka yksilöt

harjoittavatkin niitä.

Lefebvren (mt.) mukaan tila ja sen merkitykset tuotetaan ennen kaikkea arkipäivän

toiminnassa, vakiintuneilla, rutiininomaisilla tilan käytön tavoilla eli käytänteillä.

Lefebvre nostaa esiin myös eletyn tilan merkityksen fyysisen tilan rinnalle; yksistään

fyysisillä tiloilla ei ole mahdollista kontrolloida työntekijöiden toimintaa, sillä tilan

käyttäjien tilaan liittämät merkitykset vaikuttavat myös hyvin keskeisesti sosiaalisen

tilan rakentumiseen. Siten sosiaalisen tilan kolme eri tasoa, eli suunniteltu, käytetty ja

eletty tila, sekoittuvat toisiinsa ja ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa (mt.). Sosiaalista

tilaa ei voi ymmärtää täysin ilman näiden kaikkien tilan tuottamisen tasojen yhtäaikaista

analyysia (mt.). Tätä teoreettista taustaa vasten lähestyn alkuperäistä

tutkimusongelmaani, miten virkamiehet ovat ottaneet käyttöön uuden perinteistä

ministeriöympäristöä haastavan työtilan, kolmen tarkentavan tutkimuskysymyksen

avulla:

1) Mikä on virkamiesten rooli uuden työtilan suunnittelussa?

2) Minkälaisia tilan käytön käytänteitä uudessa työtilassa on?

3) Mitä merkityksiä virkamiehet liittävät uuteen työtilaan?

44

4. Lumoavan Lumon mysteeriä ratkaisemassa

Tässä kappaleessa sukellan syvemmälle työtilan tuottamisen tasoihin ja etsin vastauksia

Lumon lumoavuuteen virastokulttuurin muutoksen symbolina. Ensimmäinen kappale

kuvaa suunnitteluprosessia ja vastaa kysymykseen, mikä on virkamiesten rooli uuden

työtilan suunnittelussa? Toisessa kappaleessa pureudun määrittämään, minkälaisia tilan

käytön käytänteitä uudessa työtilassa on? Viimeisessä kappaleessa pohdin, mitä

merkityksiä työntekijät liittävät uuteen työtilaan?

4.1. Lumo suunniteltuna tilana

”The space of scientists, planners, urbanists, technocratic subdivers and

social engineers” (Lefebvre 1991, 38).

Lumo monitila voidaan käsittää sellaisena kuin tilan suunnittelijat ovat sen nähneet.

Tällöin huomion keskipisteenä ovat tilan representaatiot, kuten esimerkiksi

pohjapiirustukset ja yhteiskunnan tilaan liittämät normit. Tilan representaatiot

kuljettavat mukanaan teorioita ja ideologisia koodeja siitä, miten tilaa hallitaan ja

dominoidaan. Tilan representaatioiden pohjalta ihmisten arkipäiväistä ympäristöä

muokataan ja tuotetaan. (mt.).

Lumo suunniteltiin aluksi Eteläesplanadin toimitiloihin. Kun Eteläesplanadin kaikki

tilat joutuivat kokonaisuudessaan mittavan korjauksen alle, remontoitiin vastaavat

monitilat Aleksanterinkadulle. Suunnitteluprosessi on rakentamassa kuvaa sitä,

minkälaisena tilana Lumo koetaan ja miten sitä voidaan käyttää. Käsittelen

tutkimuksessani sekä Eteläesplanadin että Aleksanterinkadun tilojen suunnittelua yhtenä

kokonaisuutena. Näiden molempien, Eteläesplanadin ja Aleksanterinkadun, tilojen

suunnittelu liittyy keskeisesti toisiinsa, eikä niitä voi erottaa toisistaan.

Koska osa Lumon suunnitteluprosessia on tallentunut sosiaaliseen mediaan eli

Yammeriin, TEM-Pilottitilat-alustaan, minulla on myös ollut ainutlaatuinen

mahdollisuus ”matkustaa” ajassa taaksepäin, ajankohtaan, jolloin Lumoa ja sitä

edeltävää tilaa suunniteltiin reaaliaikaisesti virkamiesten ja tilan arkkitehtien välillä.

Yammeriin on myös tallentunut suunnittelun asiakirjoja, joista on mahdollista arvioida,

45

minkälaisia lähtökohtia tilan suunnittelun ammattilaiset ja tilan käyttäjät eli virkamiehet

ovat asettaneet tilan suunnittelulle. Lisäksi virkamiesten haastattelut täydentävät

tutkimusaineistoani suunnitteluprosessin vaiheista. Esittelen ensin johdon ja

arkkitehtien tavoitteet tilan suunnittelulle, jonka jälkeen kerron virkamiesten

osallisuudesta suunnitteluprosessissa.

4.1.1. Johdon ja arkkitehtien tavoitteet tilan suunnittelulle

Lumon synty liittyy työ- ja elinkeinoministeriön ja Senaatti-kiinteistöjen sopimukseen

toimipaikkojen vähentämisestä: vuonna 2015 ministeriöllä on tiloja vain kahdessa

toimipaikassa neljän erillisen tilan sijaan. Lumon suunnittelussa johto on painottanutkin

erityisesti pyrkimystä energia- ja tilatehokkuuteen, johon yhdistyy myös työtapojen

kehittäminen. Eräs lumolaisista kertoi johdon motiiveista monitilan synnylle: ”No

ensinnäki se et Espa-remontti oli tulossa, ja Senaatti-kiinteistöt haluaa tehostaa totta

kai, ilman muuta.” Toisin sanoen monitilojen rakentamisella pyritään tehostamaan

ministeriön toiminnan tuottavuutta siten, että aiempaa useampi virkamies voi tehdä töitä

samassa tilassa.

Lumon suunnittelussa on huomioitu myös muita ekologisen jalanjäljen pienentämiseen

tähtääviä toimenpiteitä, jotka samanaikaisesti tuottavat taloudellista säästöä

työnantajalle. Virkamiehet kertovat, että tilassa ei ole tarkoituksella tulostinta eikä

myöskään isoja arkistointikaappeja. Myös kopiokone loistaa poissaolollaan. Tavoitteena

on, kuten eräs virkamies kirjoitti viestissään sosiaalisessa mediassa, että ”2015 oltaisiin

sähköisissä systeemeissä ja paperiton toimisto olisi todellisuutta.”

”Murtamaan ankaraa vastarintaa”

Tuleva työtilojen muutos on saanut ministeriössä aikaan ”ankaraa vastarintaa”: ” mul

on oma huone, se on saavutettu etu, ja siitä ei luovuta.”. Virkamiesten kertomusten

mukaan ministeriön johto päättikin tulevien työtilojen kohtaamaa muutosvastarintaa

”murentaakseen”, ”että tehdään siis sellainen, pilottitila jonnekin, missä voi kokeilla ja,

mistä saatuja kokemuksia käytetään hyödyks, kun näitä suunnitelmia jatketaan”. Näistä

lähtökohdista käsin ministeriön johto päätti Lumon rakentamisesta.

46

Myös sisustusarkkitehtien mukaan Lumon suunnittelun päätavoitteena on ollut ”luoda

hyvä demonstraatio monitilaympäristöstä kaikille ministeriössä ja näin edistää

muutosta”. He ovat katsoneet, että monitilan suunnittelun päätavoitetta tukevia toimia

ovat sellaiset valinnat kuin”1-2 drop in-työpistettä”, ”modernit kaluste- ja

materiaaliratkaisut” ja ”hyvän tekniikan.” Arkkitehdit ovat nähneet lisäksi

”avainkohtana onnistumiseen” ”tulevaisuuden työtilassa” seuraavat seikat:

”Muutoshalukkuus, rohkeus tehdä asiat uudella tavalla.

Sovitaan pelisäännöt, missä ja miten työtä voidaan tehdä;

toimistolla–kotona–3.paikassa. Vrt.Microsoftin ”Läsnätyö”

Miten saadaan tekniikka palvelemaan parhaiten erilaisia

työskentelyn tapoja.

Miten tehdään toimitiloista vetovoimainen paikka kohtaamisiin ja

vuorovaikutukseen.

Muuntojousto; tilaratkaisu ja kalusteet mahdollistavat erilaiset

layoutratkaisut

SOSIAALINEN VUOROVAIKUTUS &

HILJAISEN TIEDON SIIRTYMINEN

INNOSTAVUUS & INSPIRAATIO”

Arkkitehtien luoma asiakirjaluonnos pilottitilasta 29.3.2011

Virkamiehen pitää olla suunnitteluasiakirjojen mukaan ”muutoshalukas”. Myös

kysymys ”Miten saadaan tekniikka palvelemaan parhaiten erilaisia työskentelyn

tapoja?” viestii tavoiteltavasta toiminnasta monitilassa. Virkamiehen on myös

mahdollisuus tehdä työtä ”toimistolla–kotona–3.paikassa”

Suunnitteluasiakirjojen ilmaisut, kuten ”Näyttävät ja modernit kaluste- ja

materiaaliratkaisut” ja ”hyvä tekniikka” kertovat omaa tarinaansa siitä, mitä tilan

käyttäjältä odotetaan. ”Tulevaisuuden työtilan” onnistumisen ”avaintekijöinä” on

nähty virkamiesten ”muutoshalukkuus, rohkeus tehdä asiat uudella tavalla.” ”Toimivat

pelisäännöt” viestivät siitä, että tilan käytössä on huomioitava muiden tilankäyttäjien

tarpeet. Suunnittelijat myös pohtivat suunnitteluasiakirjassa, ”miten tehdään

toimitiloista vetovoimainen paikka kohtaamisiin ja vuorovaikutukseen”.

Nimenomaisiksi avaintekijöiksi on nostettu ”sosiaalinen vuorovaikutus ja hiljaisen

tiedon siirtyminen” sekä ”innostavuus ja inspiraatio.”

47

Pohjakuva tilan representaationa

Pohjakuva kertoo vastaavasti siitä, mitä toimintoja tilan arkkitehdit ovat pitäneet

mahdollisina suunnittelukohteessa. Näitä ovat ministeriön monitilan kohdalla

esimerkiksi neuvottelut, hiljainen työskentely, vaatteiden vaihtaminen, kahvitunnit ja

ryhmässä tapahtuvaa työnteko.

Pohjakuva viestii myös aina siitä, minkälaista toimintaa on erityisesti pidetty suotavana.

Tilaa on annettu varsinkin Keitaalle ja Lumolle, joissa korostuu virkamiesten toiminta

ryhmänä. Sen sijaan hiljaiselle työn teolle, joka tapahtuu yksin, on osoitettu pieni huone.

Huoneessa mahtuu istumaan vain kaksi henkeä yhtäaikaisesti. Myös neuvotteluhuone

on varsin pienenkokoinen verrattaessa sitä muuhun tilan käyttöön.

Silmiinpistävää tilan pohjakuvassa on maininta ”smartboardista”, koska muita teknisiä

ratkaisuja ei nimenomaisesti tuoda esiin pohjakuvassa. Modernia ilmettä tilaan tuo

myös suuri määrä valaisinpisteitä.

Kuva 16: Monitilan pohjapiirros konkretisoimassa arkkitehtien asettamia tavoitteita monitilalle. Kuvassa

käytetty apuna Tilaihme Oy:n pohjapiirrosta.

48

Pohjakuva ja siihen sijoitetut toiminnot kuvaavat myös tasa-arvoista työtapaa. Pöytien

päähän ei ole sijoitettu tuoleja, vaan istuinjärjestelyt ovat korostuneen tasavertaiset.

Näin esimerkiksi neuvotteluissa puheenjohtajuutta ei voi vahvistaa istumalla pöydän

päässä.

Lumoon on sijoitettu varsin vähän kaappitilaa. Tämän voi tulkita siten, että

suunnittelijat ovat pyrkineet korostamaan tilan paperittomuutta ja sähköisten työtilojen

merkitystä. Kirjoille on kuitenkin oma kirjahylly, mutta merkille pantavaa on sen

sijoittelu. Se on sijoitettu pois Lumosta, toiminnan keskuksesta, lähemmäs lounge-

tuoleja ja kahvinkeittovälineitä, jotka usein rinnastuvat vapaampaan oleiluun.

Perinteistä työhuonetta pienemmät kaappitilat Lumossa myös viestivät siitä, että tilaan

ei haluta vakivirkamiesten henkilökohtaisia tavaroita suuressa määrin, vaan tila pyritään

jakamaan kaikkien halukkaiden kanssa. Samaa viestiä kertovat myös pukeutumistilan

pienet lukolliset kaapit.

”Hyvissä käsissä näyttää hankkeemme olevan”

Yammer -viestien perusteella välittyy kuva, että sisustusalan ammattilaiset ja tilan

tulevat käyttäjät suunnittelivat tilaa tasavertaisina toimijoina, jotka kunnioittivat

toistensa lähestymistapoja tilan suunnittelussa. Tunnustusta jaettiin estotta.

Sisustusarkkitehti aloitti viestinsä esimerkiksi toteamalla: ”Kiitos minunkin puolestani

mukavasta palaverista.” Myös tilan konsultti kehui virkamiehiä päätöksestä siirtyä

nimeämättömiin paikkoihin. Sisustusarkkitehti myös pyysi tilan käyttäjiltä ”palautetta

luonnosesityksestä”. Sisustusarkkitehti sai vastaavasti kehuja myös tilan tulevalta

käyttäjältä ”Hyvissä käsissä näyttää hankkeemme olevan.”

4.1.2. Virkamiesten tavoitteet ja toiveet tilan suunnittelulle

Lumossa nykyisin vakituisesti työskentelevät virkamiehet kokosivat yhteen asiakirjaan

monitilan tavoitteet ja keinot tavoitteiden toteuttamiseksi:

49

Tavoite Tilat Kalusteet Toiminta Välineet Ilme/

Tunnelma

(M)

Muunneltavuus

Joustavuus

Keskittymistilat ad-hoc työtilat

(väljyyttä),

taukotila voi muuttua

kokoustiloiksi

tarpeen mukaan, Aleksilla

etäpiste?

Pöydät ryhmitettävissä

Tuolit ja pöydät

säätyvät

(sähköiset ja muistit?)

Koottu

kirjahylly (taukotilassa?)

Etäpiste, etätyö (ulkopuolella

talonkin),

Sosiaalisen median käyttö

WLAN

Vaihtokelpoiset

telakat

PC-pohjainen

videoneuvottelu

Valaistuksen luonne

vaihdettavissa,

paljon epäsuoraa valoa

Akustiikka taukotilassa.

(Y)

Yksiköiden

välinen

yhteistyö

Vieraspaikat

Sijainti

keskeinen,

helppo poiketa,

houkutteleva

kohde. Kaikilla mahdollisuus

tulla

Ad-hoc kokoustarpeisii

n nopeasti

muuntuvat

Sosiaalinen media

Modernit

yhteydenpitotavat

PC-pohjainen videoneuvottelu

Yhteiset alustat

toimiviksi

Taukotila luonteva

pysähdyspaikka

muillekin

(O)

Osaamisen

jakamisen

tehostaminen

Akustiikan tulee sallia lyhyet

puhelut

Ad-hoc kokoustarpeisii

n nopeasti muuntuvat

Some

Tiedotus pilotista

Yhteisest alustat luontevassa

käytössä

Monitoimitaulu

PC-pohjainen

videoneuvottelu

Kerta-

kirjautuminen.

Pilotti-BB 24/7

Helposti lähestyttävä

tunnelma

(T)

Työhyvinvointi,

terveellisyys,

turvallisuus,

vire, viihtyisyys

Siisteys,

Pölyttömyys,

Ilmastointi, ilmanpuhdistin

Sohva

Säkki-istuin,

satulatuoli, kiikkutuoli ym.

Ergonomia!

Vaatekaappi työhuoneen

ulkopuolla?

Säännöt, joita revisioidaan

säännöllisesti

Näytöt erilaisten tarpeiden

mukaan

Taukojumppaväli

neet, kahvikone,

baarikaappi,

Taustaääni/

musiikki

säädettävissä erikseen

Akustiikka, myös käytävän

puolella

Kuva 17: Lumolaisten ajatuksia uuden tilan suunnittelusta 22.3.2011. Ote Yammer ohjelmasta.

Virkamiehet esittävät tilan suunnittelun tavoitteiksi esimerkiksi ”joustavuuden ja

muunneltavuuden”, ”yksiköiden välisen yhteistyön” ja ”osaamisen jakamisen

tehostamisen”. Tekniset ratkaisut, kuten ”sähköiset pöydät”, ”sosiaalisen median

käyttö”, ”WLAN”, ”PC-pohjainen videoneuvottelu” ja ”vaihtokelpoiset telakat” ovat

keskeisiä työvälineitä virkamiesten mukaan tavoitteiden saavuttamisessa.

”Anarkiaa arkeen eli yhdessä luontevasti”

50

Työtilan viihtyisyyttä on katsottu edistettävän ”säännöillä, joita revisioidaan

säännöllisesti”. Virkamiehet ovatkin luoneet osana tilan käytön suunnittelua ”Anarkiaa

arkeen eli yhdessä luontevasti”-säännöt Lumon käytöstä. Sääntö, jonka perusteella

työpisteet ovat yhteiskäytössä, eikä nimettyjä paikkoja ole, on hyvin demokraattinen.

Myös säännöt, kuten ”spontaanit puhelut ja keskustelut sallittuja tiimityötilassa”,

”neuvottelutila ja Keidas kaikkien käytössä”, ”siisteys ja muiden huomiointi kunniaan”

sekä ”Adhoc-palaverit jopa suositeltavia tiimipalaverissa”, edustavat tavallisesta

virastokulttuurista poikkeavia tilan käytön tapoja. Mielenkiintoista on myös se, että

oppia tilan suunnittelulle on haettu ”Microsoftilta”. Yksityinen sektori näyttäytyy

modernimpana ja dynaamisempana työnantajana kuin valtionhallinto.

”Faksia emme tietenkään tarvitse, sillä voi heittää meidän puolestamme vesilintua.”

Päätös siirtää suunnittelu sosiaaliseen mediaan vaikuttaa siihen, miten tilaa tulkitaan.

Myös sosiaalinen media työkaluna nostaa keskiöön tekniikan merkityksen monitilan

suunnittelussa. Tekniikka hallitsee myös montaa keskustelua Yammerissa, ja se on

selvästi yksi keskeisimpiä tilan suunnittelun lähtökohtia muuallakin kuin

suunnitteluasiakirjoissa, kuten esiin nostamastani viestiketjusta ilmenee:

”Mikko puhuikin jo Pekan (pseudonymi) kanssa muista IT asioista, mutta

myös kopiokoneen ja faxin siirtäminen muualle kerroksessa pitäisi myös

tutkia. Anna-Leena huone olisi sijainniltaan ehkä kuitenkin parempi kuin 2

krs taukotila. Pilottikin tarvitsee skannerin ja tulostimen mielellään aika

lähelle. Vai??”

Yammer 10.3.2011

”Faksia emme tietenkään tarvitse, sillä voi heittää meidän puolestamme

vesilintua. Tarkistin, että TMO:n juristitkaan ei tarvitse tähän

kerrokseen.”

Yammer 10.3.2011

”Faksille ei tosiaankaan ole käyttöä, en ole tarvinnut kertaakaan TEMissä

ja tuskin tarvitsen vuoden 2015 jälkeenkään... Oma printteri olisi kätevä,

mutta sen pitäisi olla nykyistä kopiokone/skanneri/printteriä pienempi.

Minulla on A4 tasoskanneri, jota voisi hyödyntää pilotissa.”

Yammer 10.3.2011

51

Kommentti ”Faksia emme tietenkään tarvitse, sillä voi heittää meidän puolestamme

vesilintua.” tiivistää hyvin virkamiesten pyrkimyksen tehdä töitä ennakkoluulottomasti

uuden tekniikan siivittämänä. Faksi kuuluu menneisyyteen, jota virkamies ei enää

tarvitse uusien keksintöjen, kuten esimerkiksi ”tasoskannerin” vuoksi. Tavoitteena

tilassa on myös ”paperiton toimisto”, joka edellyttää toteutuakseen sähköistä

arkistointia vanhojen paperin täyttämien mappien sijasta.

”Meillä nähdään metsää puilta”

Tekniikan lisäksi runsaasti keskustelua Yammerissa synnyttää tilan visuaalinen ilme.

Yksi lumolaisista toteaa, että ” äänestän metsää puilla - voisi sitten välillä peilata omaa

ajatteluaan ihan konkreettisesti joko holistisemmasta tai vähemmän holistisesta

tulokulmasta.” Toinen lumolainen näkee metsässä myös humoristiseen sävyyn vaaroja,

joita hän ei halua liittää tilaan: ”Meillä nähdään metsää puilta" :) Piti vaan varoa, ettei

hallinnon pykäläviidakko tule liikaa mieleen. Eli ei kauhean tiheä ja synkkä metsä sitten

pls.” Kolmas tilan tuleva käyttäjä yhdistää metsän ”suomalaisuuteen”,

”inspiroitumiseen” ja ”rauhoittumiseen”. Metsälle annetaan merkityssisältöjä, joita

joku toinen suunnitteluun osallistumaton henkilö ei välttämättä antaisi vastaavalle

teemalle. Esimerkki konkretisoikin hyvin sitä, että tilan suunnittelijoiden ajatukset eivät

välity pelkkien visuaalisten elementtien avulla, vaan aihe pitää myös sanoittaa.

”Kaikkien osaaminen otetaan mielellään vastaan …”

Tilan suunnittelussa organisaation johdon, tilan arkkitehtien ja tulevien tilankäyttäjien

eli vakituisesti Lumossa työskentelevien virkamiesten toiveet ja tavoitteet ovat pitkälti

yhteneväisiä tilan käytölle. Siten tilan suunnittelu ei ole saanut sille usein tyypillistä

abstraktia tilakäsitystä, joka on kaukana tilan käyttäjien arkisesta elämästä ja sitä kautta

tapahtuvasta merkityksenannosta.

Suunnitteluprosessia voi pitää myös varsin demokraattisena menettelynä. Virkamiehet

tilan käyttäjinä ovat päässeet tavallisuudesta poiketen hyvin keskeisesti vaikuttamaan

monitila Lumon suunnitteluun ja siihen, minkälaiseksi tilaksi se muodostuu.

52

Suunnitteluprosessin ratkaisuilla on myös pyritty tietoisesti siihen, että tilan käyttäjät

ovat tasa-arvoisia toimijoita. Esimerkiksi päätös käydä keskustelua ja jakaa tietoa tilan

suunnittelun vaiheista sosiaalisessa mediassa kaikille hankkeen osapuolille on

yhdenvertaisuutta korostava ratkaisu. Toisena esimerkkinä tasa-arvoon tähtäävästä

pyrkimyksestä on pilottitilan alkuperäinen idea: pilottikokeilun avulla ministeriön johto

saa kuulla ajatuksia monitilan käytöstä virkamiehiltä ja näin johto voi ottaa huomioon

paremmin käyttäjien toiveet päätöksenteossa. Lisäksi kolmas esimerkki tasa-arvoisesta

toimijuudesta on pohjakuva: puheenjohtajuutta ei pohjakuvan perusteella pysty

vahvistamaan istumalla pöydän päässä. Neljäs esimerkki tietoisesta pyrkimyksestä

demokraattiseen toimintaan on lumolaisten päätös vaihtaa paikkoja päivittäin. Tällöin

kukaan ei voi saada toista parempaa työpistettä ja jokaisella on oikeus nauttia tilan

parhaista puolista vuorotellen.

Myös Yammerin ensimmäinen viesti kehottaa kaikkia tilan suunnitteluun osallistuvia

henkilöitä tasavertaiseen toimintaan tilan suunnittelussa:

”Kiitos äskeisestä kick-off -kokouksesta! Jatkamme tuuletusta täällä

kokousten välissä. Kaikkien osaaminen otetaan mielellään vastaan, joten

olkaa hyvä ja avatkaa vapaasti keskusteluketjuja mieleen tulevista

asioista.”

Yammer 9.3.2011

Huolimatta näistä monista, tietoisista valinnoista tasavertaisen toimijuuden puolesta

suunnittelun lähtökohtana, löytyy suunnitteluprosessissa myös epätasa-arvoa

synnyttäviä, osin tiedostamattomia oletuksia. Jo sinällään päätös siitä, että virkamiehet

luopuvat omista työhuoneista ja siirtyvät Lumoon työskentelemään, tapahtui

yksipuolisella päätöksellä. Tämä aiheutti hämmennystä osassa virkamiehiä.

Mielenkiintoista on myös se, että haastatteluissa ei aseteta kyseenalaiseksi siirtymistä

monitilaan, vaan ainoastaan epädemokraattinen toimintamalli:

V6: ”--- mut mulla on jotenki sellanen mielikuva että se oli aika valmiiks

pureskeltu se asia jo siinä vaiheessa, kun mä siitä ensimmäisen kerran

kuulin itse. Että mä vaan kuulin, et joo nyt mennään tälläseen. Et se tuli

mulle vähän sillä lailla, ei nyt mutkan kautta, mutta ehkä jotenkin vähän

jälkijunassa, mutta ei mul mitään sitä vastaan ollu.”

6 V= vastaaja, K= kysyjä.

53

K: ”Mitä tunteit se herätti sulle sit?”

V: ”No mä olin vähän, en mä tiedä, ei mitenkään, ei se nyt mitään

negatiivista ollu, mut olin mä vähän silleen yllättyny, et ai jaa.--- Ei mulla

mitään sitä vastaan ollu, eikä näin, mut jotenki se alotus meni aika sillä

lailla mun mielest nopeesti jotenkin. Et se tuli vaan vastaan se asia. Mutta

ei siinä mitään.”

Yammerissa on myös viestejä, joihin kukaan ei ole vastannut – ainakaan

virtuaalimaailmassa. Alla olevassa viestissä on nostettu esiin asioita, jotka ovat varsin

oleellisia tilan käytölle, mutta tätä huolta ei huomioida Yammerissa, vaan se sivutetaan

lähes täysin. Vain ATK-asioista vastaava henkilö neuvoo viestin kirjoittajaa erillisessä

viestissä ottamaan yhteyttä vikatilanteissa ATK-laitteen toimittajiin.

”Pilottitilan näppikset ovat heikossa kunnossa. Yhdestä (hilljaisen

huoneen näppiksestä) puuttuu kokonaan toinen tukijalka, eikä sillä voi

kirjoittaa - jouduin mm. tänään vaihtamaan työpistettä sen vuoksi heti

aamusta. Monessa muussakin näppiksessä on vikaa, kun ne keikkuvat.

Asiasta on kyllä ilmoitettu aikaisemminkin - ja muitakin vikoja on ilmennyt

mm. jalkalamppujen osalta. Olisiko siten mahdollista, että tehdyistä

kaluste- ja työvälinehankinnoista tehtäisiin kunnollinen katselmus ja

kaikki reklamaatiot huomioitaisiin ja asiat laitettaisiin eteenpäin.

Lisäksi olen puhunut työterveydessä ergonomiatarkastuksen tarpeesta jo

muutaman kerran, koska joudumme joka aamu tekemään säädöt

uudestaan ja ainakin itselläni on vähänkään pidempään pilottitilassa

työskennellessäni häntäluu kipeänä. Ergonomiatarkastusta ei ole

kuulunut. Voisiko pilottiin pyytää ergonomiatarkastusta TEM:n puolesta,

jos asia etenisi sitä kautta paremmin.”

Yammer 22.9.2011

Vastaavasti eräs virkamies tuo esiin Yammerissa seikan, jota pitää itselle tärkeänä:

”Kun olen tottunut käyttämään hiirimattoa, niin ehdottaisin että joka paikalle

hommattaisiin sellainen. Mitä mieltä olette?” Kukaan ei ota kantaa hänen viestiinsä,

vaikka hän nimenomaisesti pyytää muiden mielipiteitä kysymykseensä. Myös tämän

viestin huolipuhe tilan käytöstä sivuutetaan kokonaan Yammerissa. Yhteistä näille

esimerkeille on se, että viestin kirjoittaja ei ole esimiesasemassa.

Toisaalta Yammerista löytyy myös viestiketju, johon ovat osallistuneet vain

esimiesasemassa olevat virkamiehet ja tilan arkkitehti. Viestiketjun lopussa on myös

54

varsin arkinen tilan käyttöön liittyvä kysymys eli taukotilan mielekäs käyttö, jonka

luulisi herättävän runsasta keskustelua kaikkien tilan käyttäjien välillä tilan

viihtyvyyteen vaikuttavana seikkana. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että tavalliset

virkamiehet eivät halua vaikuttaa uuden tilan käytön suunnitteluun, vaan jättävät

päätöksen Yammer-viestiketjun perusteella yksistään esimiesten vastuulle.

4.2. Lumo käytettynä tilana

”Spatial practice, which embraces production and reproduction, and the

particular locations and spatial sets characteristic of each social

formation. Spatial practice ensures continuity and some degree of

cohesion. (Lefebvre 1991, 33).”

Tila rakentuu sosiaalisesti Lefebren (mt.) mukaan ennen kaikkea arkipäivän

toiminnassa. Tilalliset käytänteet viittaavat ihmisten arkisiin toimintatapoihin ja

rutiineihin; se on tilan arkipäivää sellaisena kuin se tavallisesti koetaan osin

tiedostettuina, mutta osin myös tiedostamattomina rutiineina (mt.). Siten todellisuutta

rakennetaan ja uusinnetaan arjessa. Keskitynkin seuraavaksi kuvaamaan työtilan käytön

käytänteitä Lumossa kenttäpäiväkirjan aineiston pohjalta ja vastaan kappaleessa

kysymykseen, minkälaisia tilan käytön käytänteitä uudessa työtilassa on.

4.2.1. Emännöinti ja isännöinti

Pääsin nauttimaan lumolaisten suuresta vieraanvaraisuudesta jo heti kenttätyöni alussa.

He toivottivat minut tervetulleeksi ja auttoivat minua oma-aloitteisesti arjen pienissä

ongelmissani. Minua myös pyydettiin heti kahvitunneille ja lounaalle. Huomasinkin

puheliaan ja ulospäin suuntautuneen luonteeni vuoksi nauttivani suuresti ympäröivästä

elämästä Lumossa ja tunsin solahtavani joukkoon hyvin.

En ollut ainoa, joka pääsi osalliseksi emännöinnin ja isännöinnin käytänteestä. Alun

perinhän tuloni liittyi Pop Up -virkamieskokeiluun, jossa muista ministeriöistä tuli

virkamiehiä kokeilemaan työntekoa monitilassa. Niinpä todistin vierailuni aikana

useampaa tilannetta, jossa vieras otettiin vastaan erityisellä lämmöllä. Vieraat

toivotettiin nimenomaisesti tervetulleeksi: ”Tervetuloa vaan tänne Lumoon!”. Heiltä

kysyttiin kuulumisia ja heitä autettiin arjen pienissä ongelmissa, kuten vaikkapa

55

kännykän laturin lainaamisessa. Vieraita saatettiin myös lähestyä jakamalla tarinoita

omasta henkilökohtaisesta elämästä, kuten alla oleva ote kenttäpäiväkirjastani paljastaa.

”Pop Up -virkamies, Kalle (pseudonymi) saapuu toisen kerran Lumoon.

Liisa toivottaa tervetulleeksi Kallen. Kalle päivittelee remontin ääniä ja

samalla hän hakee jo tottuneesti laturin kaapista. Kalle otetaan

sydämellisesti vastaan. Ensin Anna-Leena näyttää Kallelle Liisan tuomaa

kalenteria, jossa on kuvia Tongosta. Anna-Leena toteaa kaihoisasti, että

”kyllä kelpaisi meloa Tongossa”. Liisa selventää Tongon seikkailumatkan

taustoja. Mikko kysyy samassa, mitä hänen pitää tehdä rikkimenneelle

passille ulkomailla. Kalle selvittää asiallisesti, että henkilö on tuolloin

suurlähetystön varassa. Myös Paavo lähestyy Kallea, tällä kertaa

työasialla eli tulevaisuuskatsauksen tiimoilta.---”

Kenttäpäiväkirja 21.1.2014 aamupäivä

Todistin Lumossa myös tilanteita, joissa lumolaiset auttoivat vieraitaan vaivoja

säästämättä.

”Kukka (pseudonymi) Ratakadulta lähettää viestin ja kiroilee

turhautuneena kovaäänisesti. Marjo menee nopeasti Kukan luo ja näyttää,

miten viestin voi vielä peruuttaa sähköpostin asetuksista. Sekä Marjo että

Kukka toteavat yhteen ääneen minulle, kuinka upeaa on, että apu on

lähellä.”

Kenttäpäiväkirja 16.1.2014 klo 14.45

Tilassa on selvästi myös tilan isäntä ja emäntä eli Mikko ja Marjo. Roolit tilan isäntänä

ja emäntänä ovat selvästi omaehtoisia toimintatapoja, joita ei ole johdon taholta

määritelty, saatikka edellytetty. Emännän ja isännän rooliin kuuluu keskeisesti se, että

vieraat tuntevat olonsa erityisen tervetulleeksi ja kotoisaksi. Isännöinti ja emännöinti

luovat myös yhteisöllisyyden tunnetta, josta jokaisen vieraan on mahdollista nauttia.

”Lumossa työskentelee tänään virkamiehiä, joiden vakituinen toimipiste

on Työ- ja elinkeinoministeriön Ratakadun tiloissa. Pohdimme yhdessä

sitä, mistä johtuu hyvä ilmapiiri Lumossa. Yhdeksi tekijäksi keskustelussa

nousee esiin se, että tilassa on selvä emäntä ja isäntä – he saavat

tuntemaan vieraiden olon kotoisaksi. Myös muut vakivirkamiehet

osoittavat muita kohtaan poikkeuksetta suurta ystävällisyyttä. Tilassa

vallitsee yhteisöllisyys, josta kuka tahansa pääsee osalliseksi tulemalla

tilaan.”

Kenttäpäiväkirja 16.1.2014 klo 14.15

56

Uusien tuttavuuksien syntymistä helpotti myös vapaamuotoinen oleskeluaula

kahvikoneineen ja lehtineen, jossa lumolaiset tarjoilivat vieraille kahvia ja teetä.

”Isäntä on kahvikoneen hoitaja: hän huolehtii siitä, että kahvikoneen

päällä on kuppeja oikeaoppisesti lämpiämässä ja huolehtii siitä, että

koneessa on raikasta vettä. Hän myös selvittää touhukkaana, että

espressonappien metallin voi kierrättää. Näen hänen myös tyhjentävän

tiskikonetta päivien aikana.”

Kenttäpäiväkirja 14.1.2014 klo 12.15

Tilan tekniset ratkaisut edesauttoivat vieraiden työskentelyä Lumossa. Tilassa oli avoin

Wifi-verkko vieraille. ”Telakat” tukivat mobiilia työntekoa ja ne antoivat

mahdollisuuden teknisten ominaisuuksiensa vuoksi tehdä työtä myös muiden

ministeriöiden virkamiehille. Vakituisten työpisteiden puuttuminen tilasta madalsi myös

kynnystä tulla työskentelemään tilaan tilapäisesti.

4.2.2. Spontaanit keskustelut

Spontaanit keskustelut olivat lumolaisille yksi tapa tehdä töitä monitilassa. Seuraava

kenttäpäiväkirjanote konkretisoi hyvin sen, minkälaisia spontaaneja keskusteluja

lumolaiset kävivät tilassa. Mielenkiintoista kenttäpäiväkirjan otteessa on se, että tilassa

on läsnä myös Eemeli, Pop Up -virkamies toisesta ministeriöstä. Eemeli tekee koko

aamupäivän ajan työtänsä hyvin keskittyneesti, eikä hän osallistu yleisiin

keskusteluihin. Esimerkissä tilan käyttäjien oletukset tilasta ja sen käytöstä ohjaavatkin

heidän toimintaansa monitilassa; Eemeli on tottunut tekemään töitä hiljaisuudessa

omassa organisaatiossaan vastaavassa tilassa kuin Lumo. Kenttätyöni aikana minulle

välittyikin kuva siitä, että spontaanit keskustelut työnteon lomassa olivat tyypillistä

arkipäivän tilankäyttöä erityisesti Lumossa vakituisesti työskenteleville virkamiehille.

”Kun aikaisempi tehtävä on saatu ratkaistua Liisan kanssa, kääntyy

Mikko Anna-Leenan puoleen klo 9.47: ”Onko hyviä tulevaisuusblogeja?

Anna-Leena on luova! Mitä kivaa siihen voisi laittaa?” Anna-Leena

vitsailee tilassa oleville: ”Vähän arastuttaa, kun se kirje Joulupukille ei

saanut suurta innostusta… ” Sutkautus saa aikaan yleistä naurua. Liisa ja

Mikko sanovat tämän jälkeen yhteen ääneen Anna-Leenalle: ”Se on ohi

57

nyt.” Anna-Leena vastaa: ”Niin.” Mikko kuitenkin toivoo, että Anna-

Leena miettisi asiaa myöhemmin ja toteaa hänelle: ”Laita korvan taakse

mietittäväksi, kun tulee hyvä idea. Sehän voisi olla jotain

nurkkakuntaisuudesta.” Samassa Liisa kommentoi Mikon ehdotusta:

”Voisiko se olla jotain positiivisempaa?”

Kenttäpäiväkirja 14.1.2014

Keskustelut Lumossa ovat usein metaforien ja runsaan huumorin sävyttämiä, kuten

seuraavasta neljännen kenttätyöpäiväni otteista ilmenee. Esimerkit saavat yhä omat

suupieleni nousemaan ylös. Huumorin sävyttämä värikäs kieli synnytti tilassa

spontaaneja keskusteluja sellaistenkin välillä, jotka eivät tunteneet toisiaan ennestään:

”klo 11.17-11.20:

Marjo selvittää leikkisästi jollekin puhelimessa, että hän ”menee ottamaan

Kaitsua kravatista kiinni.”

klo 13.11:

Lumoon tulee Anna-Leenan yksikön virkamies. Hän toimii omien

sanojensa mukaan ”kirjekyyhkynä.”

klo 13.30:

Tilaan on jälleen tullut valokuvaaja kuvaamaan Lumoa lehteen. Aune ja

Kukka (pseudonymejä) Ratakadulta, Mikko ja minä poseeraamme mitä

epäluontevimmissa asennoissa ja tilanteissa. Mikko kommentoi suu

messingillä kuvaajalle: ”Mikko ja Mikon enkelit”. Aune tokaisee Sakarille

(pseudonymi), joka seuraa tilannetta vierestä, että ”yksi piru olkapäille

mahtuu vielä”

klo 14.00:

Elmo (pseudonymi) tulee Lumoon ison vedettävän lentolaukun kanssa ja

kehottaa minua ottamaan kuvan. Hän selventää minulle, että tässä on nyt

sitä nykypäivän mobiilia virkamiestyötä – toimisto kulkee mukana.”

Kenttäpäiväkirja 15.1.2014

Kenttätyöni aikana kerroin myös lumolaisille ja Pop Up -virkamiehille henkilökohtaisia

asioitani varsin vapautuneesti. Esimerkiksi huomasin jo heti toisena päivänä selostavani

tilassa oleville henkilöille fleece-sukkahousujen voittamattomuudesta kovilla

tammikuun talvipakkasilla. Myös minun kanssani jaettiin kokemuksia esimerkiksi

omaisten sairauksista, avioeroprosessista ja vaikeuksista saada oikeudenmukaista

kohtelua ikääntyville vanhemmille. Keskustelut edesauttoivat viihtymistäni tilassa.

Tunsin, että minuun luotetaan ja minut hyväksytään sellaisena kuin olen.

58

Minulle kerrottiin kenttätyön aikana myös paljon spontaanisti tarinoita, varsinkin

”tutkan alla lentämisestä”. Tarinoiden nimenomaisena opetuksena oli yleensä, että

”valtiohallinnossa ei pidä liikaa pyytää lupaa, vaan tulee toimia omaan

arvostelukykyyn luottaen. Muussa tapauksessa iso joukko asioita jää tekemättä

konservatiivisessa ministeriöympäristössä.” Tarinoiden avulla jaettiin minulle myös

tietoa organisaatiosta. Tarinoissa myös rakennettiin kuvaa ideaalista virkamiehestä, joka

kehitti työyhteisöään pyyteettömästi.

4.2.3. Työpisteen vaihtaminen

Lumolaiset kokivat vanhat säännöt (ks. tarkemmin kappale 4.1.2.) liian

yksityiskohtaisina ja itsestään selvyyksinä. Tämän vuoksi he päätyivät muuttamaan tilan

käytön sääntöjään. Vastakohtana aikaisemmille tilan suunnitteluprosessissa luoduille

säännöille, nykyiset Lumon tilan käytön säännöt ovat enemmänkin abstrakteja arvoja ja

yleisluontoisia ohjeita monitilan käytöstä, kuten esimerkiksi ”verkostoilla yhteisiin

tavoitteisiin” ja ”joustavat työtavat”.

Nykyisistä säännöistä ”Työpiste kiertoon päivittäin” on kuitenkin konkreettinen tilan

käytön ohje. Sen mukaan kenelläkään virkamiehellä ei ole vakituista paikkaa, vaan kuka

tahansa voi vapaasti valita paikkansa monitilassa. Mielenkiintoista olikin huomata, että

lumolaiset noudattivat tätä tilan käytön sääntöä lähes poikkeuksetta. Kahden viikon

aikana ei ollutkaan kuin kerran tilanne, jossa lumolainen istui samassa paikassa kuin

edellisenä työpäivänä.

Lumolaiset myös opastivat uusia Pop Up -virkamiehiä istuinjärjestelyn noudattamisessa

ja huomauttivat ystävällisesti, jos joku vieraista istui seuraavana päivänä samassa

paikassa.

”Tilaan tulee Eemeli puhkuen intoa. Eemeli kertoo, miten piristävä

kokemus on ollut tehdä töitä Lumossa. Hänellä on iso Fazerin

suklaakonvehtirasia. Hän haluaa kiittää kaikkia Lumossa työskennelleitä.

Suklaarasia herättää kaikissa suurta innostusta.

59

Eemeli myös miettii, mihin hän voisi istua. Mikko on kuulemma jo kerran

huomauttanut hänelle, että hän istuu samalla paikalla. Kerron avuliaasti,

että minua vastapäätä on tilaa. Milja myös huomauttaa hyväntahtoisen

ilkikurisesti, että nyt varmasi saat kehuja Mikolta, kun istut eri paikassa

kuin viimeksi.”

Kenttäpäiväkirja 17.1.2014 klo 9.25

Noudatin Eemelin tavoin myös itse istuinjärjestelyä kuuliaisesti koko kenttätyöni ajan.

Havaitsin myös päivien aikana, että yhteistyö oli erityisen tiivistä niiden henkilöiden

kanssa, jotka istuivat lähellä toisiaan. Esimerkiksi pienen asian nopea kysyminen tai

jonkin laajemman kokonaisuuden yhdessä työstäminen oli selvästi helpompaa, jos

työtoveri istui lähellä.

Jotta työpistettä oli mahdollista vaihtaa päivittäin, piti tilan käyttäjien kuitenkin siivota

paikkansa jokaisen työpäivän lopussa. Menettely ei siten mahdollistanut esimerkiksi

omien valokuvien tai lasten piirustusten tuomista työpisteen läheisyyteen. Työpisteen

ergonomia oli myös säädettävä päivittäin.

4.2.4. Palaverit

Lumon käyttöä leimasi myös tilassa pidettävät useat palaverit. Kenttätyöni aikana

osallistuin palavereihin joko aktiivisesti osallistujana tai ulkopuolisena tarkkailijana –

tila antoi mahdollisuuden kumpaakin vaihtoehtoon. Sama käytänne sai erilaisia

variaatioita riippuen siitä, kuka palaveriin osallistui; käytänteen jatkuvuus onkin

riippuvainen käytännönharjoittajien ”taidosta” toimia käytänteen mukaisella tavalla

(Nicolini 2012).

”Kaitsu tulee viereeni istumaan. Pian ymmärrän, miksi hän istuu

poikkeuksellisesti Lumossa – yksikkökokous alkaa klo 9.30. Paikalle

saapuu myös Ilkka (pseudonymi), ministeriön ylintä johtoa, yksikössä

työskentelevien keskuudessa ”Ile”. Ilkka on pukeutunut muodollisesti

tummaan pukuun, valkoiseen kauluspaitaan ja kravattiin. Hän haluaa

sanoa muutaman sanasen yksikkökokouksen alussa. Tunnelma virallistuu

hetkessä ja kaikki kuuntelevat hiiren hiljaa, mitä Ilkalla on kerrottavana.

Ilkan puhe vilisee lyhenteitä. Ilkka kiinnittää melkein heti huomiota

minuun ja hän toteaa ystävällisesti minulle, että täällähän on uusi

työntekijä. Tämä aiheuttaa muissa hilpeyttä. Selvennän asemaani, että

60

olen Pop Up -kokeilussa. Muut osoittavatkin Monikan (pseudonymi)

suuntaan ja Ilkka toteaa, että hän on jo tavannut Monikan. Olen iloisen

yllättynyt, että saan olla paikalla yksikkökokouksen ajan.

Keskustelua leimaa monessa kohdin se, että Ilkka kertoo ilmiöistä

tuttavallisesti ja Kaitsu keventää tilaisuutta huumorilla höystettynä.

Esimerkiksi Ilkka kertoo, että tulossa on agendatonta

johtoryhmätyöskentelyä Majakalla. Mika lohkaisee humoristisesti Ilkan

kommenttiin, että ”osa tulee lautalla ja osa uimalla pois”. Tämä saa

aikaan yleistä naurua. Samoin yleistä naurua aiheuttaa myös Kaitsun

kommentti kovan remontin äänen jälkeen, joka keskeyttää Ilkan

yksinpuhelun: ”Saulin (viittaa presidenttiin) kämppää rempataan”.

Kiinnitän myös huomiota siihen, että vain muutama henkilö osallistuu

keskusteluun aktiivisesti Ilkan läsnä ollessa, vaikka hän on jo aikaisemmin

kehottanut kokouksessa esittämään kysymyksiä hänelle. Vain Maija kysyy

Ilkalta työasiaa lopussa. Myös Sakari menee Ilkan perään, kun hän lähtee

tilasta – Sakarilla on Ilkalle asiaa. Sen sijaan esimerkiksi kukaan johdon

sihteereistä ei esitä kysymyksiä Ilkalle. Lähtiessään Lumosta Ilkka sanoo

vielä leikkisästi, että hän käy aina välillä valvomassa, tehdäänkö sitä töitä

ollenkaan.

Ilkan lähdettyä yksikkökokouksen vetovastuu siirtyy selvästi yksikön

kahdelle esimiehelle eli Kaitsulle ja Helenalle (pseudonymi). Huomaan,

että Helenaa selvästi kuunnellaan. Asialistaa käydään loogisesti läpi siten,

että Kaitsu esittää kysymyksen ja asiasta parhaiten perillä oleva virkamies

vastaa hänelle. Eniten äänessä ovat Maija ja Marjo. Marjo selventää

minulle myöhemmin, miksi hän osasi sujuvasti kertoa eri hankkeiden

tilanteesta, vaikka hän ei ole vastuussa niistä: Marjo oli kuullut

ajantasaista tietoa Paavolta, Liisalta ja Mikolta Lumossa puheena

olevista hankkeista. Tyypillistä yksikkökokoukselle on myös suuri

konsensuksen tunne, ainoastaan Marjo haastaa Kaitsua päivämäärien

välttämättömyydestä budjetin kohdalla. Yksikkökokouksen aikana

laaditaan myös hyvässä yhteishengessä vielä esityskalvoja.

Kokouksen lopussa käsitellään henkilöstöasioita. Kaitsu toivottaa

tervetulleeksi Monikan ryhmään. Kaitsu vielä selvittää ilkikurisesti

nauraen yleistä koodia yksikössä: ”Yleensä meillä teititellään.” Tämä

sutkautus saa aikaan yleistä naurua. Kaitsu myös nostaa esille sen, että

Marjo ja Milja ovat auttaneet muita yksiköitä. Kaitsun mukaan tällöin

yksikkö toteuttaa sen alkuperäistä tehtävää ”tulipalojen sammuttajana”.

Helena painottaa kuitenkin vielä, että vaikka hänestä toisten yksiköiden

auttaminen on upeata ja esimerkillistä toimintaa, se voi johtaa hänestä

”ryöstökalastukseen”. Helenasta vaarana onkin se, että yksiköstä luodaan

kuva, jossa istutaan ”tumput suorana.”

Helena myös kysyy minulta, että kuka olen. Kerron, että teen osallistuvaa

havainnointia siitä, miten työtilat vaikuttavat työntekoon. Kerron olevani

juristi. Hän ihmettelee, miksi juristi haluaa vaihtaa alaa. Selvennän

hänelle, että monesti HR-asiat ovat perimmältä olemukseltaan muita kuin

61

oikeudellisia. Kerron, että haluan ymmärtää toiminnan motiiveja. Hän

naurahtaa ja sanoo vitsikkäästi, ettei halua enää kuulla lisää. Hän

ilmoittaa ystävällisesti haluavansa lukea graduni.

Kokouksen viimeisen puheenvuoron käyttää Henrik (pseudonymi), joka

kertoo vesivahingosta työhuoneessaan. Marjo toteaa ystävällisesti

Henrikille ”Tervetuloa vaan tänne Lumoon”. Henrik kuitenkin kieltäytyy

tiukan kohteliaasti.”

Kenttäpäiväkirja 15.1.2014 klo 9.30 – 10.30

Yksikköpalaveri oli hyvin muodollinen. Ilkka seisoi tilan päädyssä ja muut osallistujat

olivat kerääntyneet Ilkan ympärille suureen ringin muotoon. Suurin osa sihteereistä

seisoi Ilkasta kauempana kuin yksikön asiantuntijat. Kaikki osallistujat olivat myös

pukeutuneet muodollisesti.

Kun Ilkka puhui, kaikki kuuntelivat häntä tarkasti. Ilkka pyysi vielä erikseen

kommentteja. Vain Maija, joka teki vaativia asiantuntijatehtäviä, esitti Ilkalle muutaman

kysymyksen. Sitä vastoin kukaan ei asettanut kyseenalaiseksi, ainakaan ääneen, Ilkan

esiin tuomia asioita. Vain Kaitsu keskeytti Ilkan yksinpuhelun muutamalla

humoristisella lausahduksella. Mielenkiintoista olikin havaita, että vaikka tila antaisi

mahdollisuuden vuorovaikutteisemmalle ja tasavertaisemmalle kokoukselle,

virkamiehet itse rajoittivat omaa toimintaansa tilassa.

Vielä Ilkan poistumisen jälkeenkin yksikköpalaveri oli hyvin puheenjohtajavetoinen.

Pääasiassa vain Kaitsu ja Helena olivat äänessä. Kaitsu esitti eri virkamiehille

kysymyksiä, joihin virkamiehet vastasivat. Spontaania keskustelua ei syntynyt

palaverissa. Kukaan ei myöskään kertonut oma-aloitteisesti omista työasioistaan.

Poikkeuksellista palaverissa olikin vain se, että sihteerinä toimiva Marjo osasi hyvin

kertoa samassa tilassa työskentelevien Liisan, Paavon ja Mikon työtilanteesta. Marjo oli

myös ainoa henkilö, joka asetti kyseenalaiseksi Kaitsun tapaa toimia, kun hän kysyi

päivämäärien välttämättömyydestä budjetin kohdalla. Toisin sanoen Marjo ei antanut

hierarkkisen aseman estää häntä toimimasta aktiivisesti kokouksessa. Sitä vastoin suuri

osa palaverin osallistujista ei haastanut vallitsevia oletuksia, vaikka siihen olisi

tarjoutunut lukuisia tilaisuuksia. Esimerkiksi kukaan ei kysynyt, voisiko hän toimia

62

puheenjohtajana kokouksessa ja olisiko mahdollista toteuttaa palaveri toisin, kuten

seuraava esimerkki kuvaa.

Toinen esimerkkitapaus on myös Lumosta. Minulle kerrottiin haastatteluissa, että tämä

palaveri ei ollut tyypillinen kokous Lumossa, vaan tavallista muodollisempi. Minusta

seuraava kenttäpäiväkirjan esimerkki kuitenkin tuo esiin loistavasti tapoja, joilla

osallistujat rikkoivat palaverikäytännettä.

Ensinnäkin Mikko, joka oli päävastuussa tulevaisuuskatsauksesta, antoi

puheenjohtajuuden Paavolle. Puheenjohtajuus oli Paavolle yllätys, mutta hän veti

kokouksen mallikkaasti läpi. Keskustelu oli myös tasavertaista ja ideoita jaettiin

vapaasti osallistujien kesken. Kokouksen kulku oli tästä huolimatta varsin jäsentynyttä

ja päämäärähakuista.

Toiseksi mielenkiintoista oli huomata, että kokoukseen pystyi osallistumaan kuka

tahansa. Pirkko (pseudonymi) ilmestyi äkillisesti Lumoon. Hän kysyi Mikolta, Liisalta,

Marjolta ja Paavolta: ”Onko tulevaisuus nyt hanskassa?”. Pirkko kuunteli hetken

kokouksen kulkua ja poistui tämän jälkeen omaan työhuoneeseensa työtehtäviensä

pariin. Myös toinen palaverin ulkopuolinen henkilö vedettiin keskusteluun mukaan.

ATK-mieheltä kysyttiin sähköisistä työtiloista kesken kokouksen. Muut tilassa olevat

virkamiehet jatkoivat työntekoa välittämättä kokouksesta tilassa. Heidän oli kuitenkin

mahdollista kuunnella, tai halutessaan osallistua, samassa tilassa pidettävään

kokoukseen. Tämä ei olisi ollut mahdollista, jos palaveri olisi pidetty erillisessä

neuvotteluhuoneessa.

”Tulevaisuuskatsauksen työstäminen alkaa. Tapaaminen on Lumossa

Mikon, Liisan, Paavon ja Marjon välillä. Minut ystävällisesti kutsutaan

mukaan. Muut virkamiehet tekevät koko kokouksen ajan työtä kiinteästi

Lumossa, eikä kokous näytä häiritsevän heitä.

Mikko sanoo aluksi, että Paavo saa vetää kokouksen. Puheenjohtajuus on

Paavolle yllätys, mutta hän ottaa tilanteen haltuun nopeasti. Tapaamisen

tarkoituksena on yhdessä työstää tulevaisuuskatsausta.

Minulle kerrotaan, että aihetta on työstetty jo aikaisemmin word-cafe

tyyppisessä työpajassa Lumossa, johon sai osallistua kuka tahansa asiasta

kiinnostunut. Näin saatiin uusia raikkaita näkökulmia

toimintakatsaukseen. Marjo nostaa myöhemmin keskustelussa esiin sen,

63

että monesti työryhmissä on aina samat henkilöt. Tällöin vaarana on se,

että toisinnetaan vain vanhoja ajatuksia.

Todistan myös mielenkiintoista tapahtumasarjaa tapaamisen keskellä,

sillä Lumoon tulee Pirkko. Hän kysyy tapaamisen osallistujilta: ”Onko

tulevaisuus nyt hanskassa?”. Hän ei kuitenkaan tule tilaan siksi, että hän

haluaisi osallistua kokoukseen. Sen sijaan Pirkko pyytää Marjon apua.

Marjo kysyy käännöstä muulta ryhmältä Pirkon Power Point-esitykseen,

mutta Paavo palauttaa jämäkästi keskustelun tapaamisen agendaan.

Pirkko myös nojaa hetken kokouspöytään ja kuuntelee, mitä keskustelussa

sivutaan. Hetken päästä hän poistuu kuitenkin tilasta. Välikohtaus ei olisi

ollut mahdollinen tavallisessa kokoustilassa. Myös itse kyselen ja heittelen

kommentteja. Minuun suhtaudutaan ystävällisesti. Huomaan kuitenkin,

että kysymysten ja kommenttienkin esittämiselle on rajansa; pitkitän

kokousta.

Suunnittelutapaamisessa ilmenee myös, että henkilökohtaiset suhteet ovat

keskeinen osa tämän tiimin työtä – ilman niitä on vaikea koota laajaa

tulevaisuuskatsausta. Mikko ja Paavo miettivät, kuka olisi hyvä taho

tulevaisuuskatsauksessa. Keskustelussa nimetään yksittäisiä ministeriöitä.

Mikko aikoo myös liittyä erilaisiin verkostoihin ja lukea näiden

verkostojen Facebookia. Mikosta näin pääsee nopeasti perille siitä, mitkä

asiat ovat keskustelussa pinnalla. Myös sihteereillä on roolinsa

tiedonsaannissa, sillä tapaamisessa päädytään siihen, että Marjo kysyy

kollegaltaan menneestä seminaarista tarkemmin.

Paavo kyselee myös, millä menetelmällä lähdetään työstämään raporttia.

Sähköisistä työtiloista keskusteltaessa esiin tulee epäkohta TEM:n

sisäisillä intranetsivuilla, Pajassa; siellä työtilat on sijoitettu Porinoiden

ja markkinoiden alle. Lumossa on samanaikaisesti ATK-mies neuvomassa

Miljaa. Marjo viittaa ATK-miehen suuntaan ja ilmehtii. Nyt olisi

mahdollisuus heti yhdessä kysyä, voisiko sähköisiä työtiloja muokata

käyttäjäystävällisimmiksi. Näin Paja myös palvelisi paremmin

tulevaisuuskatsauksen työstämistä. ATK-mies yrittää selostaa sähköisten

työtilojen filosofiaa. Hän ei ole innokas ehdotuksesta, mutta lopulta hän

lupaa ottaa asian harkittavaksi suuren painostuksen alla. Hän lähtee

tilasta nopeasti myöhäiselle lounaalle.

Keskustelu palaa jälleen siihen, miten tulevaisuusraporttia työstetään.

Kaikki kannattavat avointa keskustelua. Yhdessä päädytään myös

noudattamaan ohjetta ”Lähdetään kolmella liikkeelle ja sitten henkisellä

rankkauksella”. Seuraava ”steppi” on helmikuussa pidettävä

esimiesfoorum.”

Kenttäpäiväkirja 17.1.2014 klo 13.10-14.45

Marjoa, Paavoa, Mikkoa ja Liisaa yhdisti selvästi tietoinen pyrkimys tehdä asioita

uudella tavalla. He etsivät työhönsä jatkuvasti uusia ”raikkaita” ideoita. Jälkimmäisessä

64

esimerkissä osallistujat olivat myös selvästi miettineet palaverikäytännettä, ja siten

löytäneet uusia erilaisia tapoja toimia monitilassa mielekkäästi. Miettinen ym. (2012)

näkevätkin reflektoinnin, tutkiskelun ja ajattelun, keskeisenä tekijänä käytänteiden

muuttamisessa.

4.2.5. Lumolaisten merkitys käytänteiden verkostossa

Käytänteet ovat kytköksissä toisiinsa (ks. esim. Swindler 2001) ja muodostavat

verkoston. Myös tilan käytön käytänteet muodostavat kiinteän verkoston, eikä

käytänteitä voi täysin erottaa toisistaan. Esimerkiksi spontaanit keskustelut ovat eräs

tapa harjoittaa emännöinnin ja isännöinnin käytännettä uudessa monitilassa. Nicolinin

(2012) mukaan kaikki toiminta saa merkityssisältönsä käytänteiden verkostoissa, sillä

ne ovat toisistaan riippuvaisia ja materiaalisesti välittyneitä kokonaisuuksia.

Vaikka pääpaino Lumossa käytettynä tilana on yhteisissä tilan käytön käytänteissä, on

minusta tarpeellista tuoda esiin myös se, että yksittäinen toimijakin voi hetkellisesti

muuttaa monitilaa aivan toisenlaiseksi kuin sen on totuttu olevan lumolaisten ollessa

paikalla.

Havaitsin kenttätyöni aikana esimerkiksi sen, että Lumossa vakituisesti työskentelevät

keskustelivat yhteisessä tilassa luontevasti kovalla äänellä riippumatta siitä, kuka tilassa

oli. Sen sijaan monet muut, kuten esimerkiksi useat Pop Up -virkamiehet, puhuivat

asiansa usein kuiskaamalla. Pop Up -virkamiehille oli myös luontevampaa puhua

työpuhelut omassa rauhassa yhteistilan ulkopuolella. Pop Up -virkamiehet myös

hahmottivat eri tavalla, mikä on sopivaa toimintaa monitilassa:

”Aikaisemmissa kokouksissa olen kiinnittänyt huomiota siihen, mistä

asioista tapaamisessa on keskusteltu ja miten. Tällä kertaa suuntaan

huomioni muihin Lumossa työskenteleviin virkamiehiin.

Kysyn Petralta (pseudonymi), olisiko hän voinut osallistua kokoukseen.

Huomaan, että hän hämmästyy kysymyksestäni. Hän kuitenkin toteaa, että

hän olisi voinut osallistua periaatteessa. Hänellä on kuitenkin todella kiire

työtehtäviensä vuoksi, joten hän on täysin keskittynyt työhönsä. Samalla

hän näyttää ystävällisesti minulle Word-asiakirjaa, johon on listattu suuri

määrä eri tehtäviä, kuten työsuojelua ja henkilöstön kehittämistä. Hän

65

myös kertoo tilahankkeesta, jota on suunniteltu tiukasti henkilöstön kanssa

ja jota hän vetää. Koko ministeriö muutetaan monitilaksi. Hän myös

huomauttaa, että heidän tiloissa ei tulla pitämään näin kokouksia, vaan

niille varataan omat huoneet.”

Kenttäpäiväkirja 20.1.2014 klo 13.30-15.00

Mielenkiintoista oli myös huomata se, että aikaisemmat kokemukset monitilasta,

muokkasivat tilan käyttäjien toimintaa. Joskus tilan käyttäjä toimi jopa tietoisesti

valtavirran vastaisesti, koska hän uskoi sen olevan tarkoituksenmukaisinta aikaisempien

kokemustensa perusteella. Esimerkiksi kenttäpäiväkirjani otteessa 17.1.2014 klo 10.07

kiinnitin huomiota ATK-miehen valtavirrasta poikkeavaan ulkonäköön ja toimintaan

monitilassa. ATK-mies tennistossuissa ja college-hupparissa poikkesi habitukseltaan

suuresti muista konservatiivisesti pukeutuneista tilan käyttäjistä, joilla oli päällään usein

mustat housut tai puolihame, valkoinen kauluspaita, blazeri ja kravatti. ATK-mies myös

kutsui tilaa ”avokonttoriksi”, toisin kuin lumolaiset, jotka nimittivät samaa tilaa

”monitilaksi”. ATK-mies kertoi myös minulle, että hänellä on tunne siitä, että hän

häiritsee muita tilan käyttäjiä puheellaan, vaikka tilassa oli nimenomaisesti sallittu

keskustelut tavallisella äänellä. ATK-mies kokikin, että nykyinen oma työhuone

ministeriössä on ”selvää luksusta” verrattuna aikaisempaan työpaikkaan.

Tilan käytössä keskeisessä asemassa ovat lisäksi erilaiset työtehtävät, jotka vaikuttavat

tilan käyttäjien toimintaan. Useimmat lumolaisten työtehtävistä on ministeriössä

horisontaalisia, jotka vaativat usein erilaisten näkökohtien yhteensovittamista.

Spontaanit keskustelut tukevatkin usein heidän työntekoa. Sitä vastoin esimerkiksi

budjettiväen suurta tarkkuuta ja keskittymistä edellyttävät työt numeroiden parissa

vaativat monesti täydellistä hiljaisuutta ja myös ”työn luonne on hyvin

luottamuksellista: aina ei edes talon sisällä voi kertoa kaikista talousasioista”.

Budjettiväki tyytyikin vain käymään Lumossa keskustellessaan työtehtävistä, jotka he

jakoivat monitilassa työskentelevien kanssa. Kyse ei kuitenkaan ollut budjettiväen

mukaan siitä, että he suhtautuisivat monitilaan varauksellisesti, vaan siitä, että he

näkivät Lumon nykyisessä muodossa sopimattomaksi omalle työlleen.

66

4.3. Lumo elettynä tilana

”Representational spaces, embodying complex symbolisms, sometimes

coded, sometimes not, linked to the clandestine or underground side of

social life, as also to art (which may come eventually to be defined less as

a code of spaces than as a code of representational spaces). (Lefebvre

1991, 33).”

Representaation tila on Lefebvrelle (mt.) elettyä tilaa, tilan diskursseja. Eletty tila

muodostuu tilan käyttäjien tilaan liittämistä myyteistä, symboleista, uskomuksista ja

toiveista. Toisin sanoen eletty tila liittyy tilan käyttäjän kokemukseen tilan käytön

arkipäivästä. Eletty tila onkin ennen kaikkea tilan käyttäjien tilaa.

Aikaisemmissa kappaleissa olen käsitellyt sitä, minkälainen tila Lumo on ollut

suunniteltuna ja käytettynä tilana. Seuraavaksi pohdin Lumoa elettynä tilana.

Kappaleessa haen vastausta kysymykseen, mitä merkityksiä virkamiehet liittävät uuteen

työtilaan. Nostan kappaleessa esille virkamiesten tilakokemuksien avulla erityisesti niitä

merkityksiä, joita virkamiehet liittävät tilan käyttäjiin. Lumolaisten haastattelujen

perusteella neljäksi kantavaksi kokonaisuudeksi muodostui sosiaalisuuden,

joustavuuden, yhteisöllisyyden ja moderniuden teema, joiden ympärille kappale on

rakennettu. Kuvaan kappaleessa myös sitä, miten eri tavalla tilan käyttäjät voivat kokea

saman tilan; eletty tila voi olla täysin erilainen riippuen tilan käyttäjästä – oikeaa tai

väärää vastausta eletystä tilasta ei ole, vaan ainoastaan harmaan eri sävyjä. Lopuksi

ratkaisen lumoavan Lumon mysteerin.

4.3.1. Sosiaalisuus: ”Moikkaa ja kuuntelee ja välillä osallistuu keskusteluun”

Virkamies nauttii muiden seurasta, asettaa sen yksinolon edelle ja hakeutuu muiden

seuraan – virkamies on sosiaalinen. Vaaditaanko tilan käyttäjältä sosiaalisuutta

Lumossa? Kysyin tätä asiaa eri muodoissa haastateltavilta. Lumolainen kielsi tämän

perusolettamuksen ideaalista tilan käyttäjästä, kun kysyin asiasta nimenomaisesti;

”jokainen saa olla ihan oma itsensä. Ei siellä tarvi ottaa mitään monitilaroolia”. Mutta

jo heti seuraavassa kysymyksessä koskien tilan käytön sääntöjä, otti haastateltava esiin

sen, että hän odotti tilan käyttäjiltä ”tavallista normaalia vuorovaikutusta ja

kanssakäymistä”, jossa ainakin välillä tilan käyttäjä osallistuu keskusteluihin; ”Moikkaa

67

ja kuuntelee ja välillä osallistuu keskusteluun, mut tekee kuitenki duuniansa tai sillee.

Ihan normaali, tavallinen.”

Kysyin myös kenttätyöni aikana, miten haastateltava kuvailisi työskentelyä Lumossa.

Sain vastaukseksi, että ”Se on tehokasta. Se on monipuolista. Mut edellyttää tietynlaista

keskittymiskykyä, ja avointa mieltä, ja sosiaaliuutta tietyl taval.” Myös toinen

lumolainen katsoi, että jos tilan käyttäjä ei ole sosiaalinen, hän voi jäädä helposti ”ilman

huomiota, myös sitä mitä heille kuuluisi.”

Lumolaiset kertoivat, että ”kiva porukka” oli yhtenä pontimena tehdä töitä monitilassa.

Tilaan oli myös heidän mukaan ”valikoitunut” työskentelyyn soveltuvia virkamiehiä.

Työskentely monitilassa oli tavoiteltavaa, koska moni haluaa ottaa osaa ”tähän iloiseen

menininkiin”. Haastateltava myös kertoi, että omassa työhuoneessa hän ei olisi samalla

tavalla tutustunut uusiin virkamiehiin: ”Se ei ois ainakaan edesauttanu sitä, et mä oisin

tutustunu muihin ihmisiin tai muihin asioihin [naurahtaen].”

Monitilassa myös tapahtui ”hedelmällisiä tietojen kohtaamisia”, koska tilassa ”käydään

siis paitsi puhelut, siis työpuhelut ensisijaisesti, mut, jos on oikein intiimi porukka niin

saa niitä yksityispuheluitaki kotiväen kanssa käydä. Mutta sit noi

rakennustarviketilaukset ni ne kannattaa sit, niis on sitte enemmän vääntämistä

[naurua], niin ne sitte menee jonneki muualla puhumaan.” Lumo koettiin

haastatteluissa myös ”kohtaamispaikkana”, jossa ”on tämmösiä yhteisiä

verkostopalavereita aika usein.”

Tilan käyttäjältä odotettiin, että hän tervehtii, esittelee itsensä sekä vaihtaa muutaman

sanasen muiden tilassa olevien kesken, kuten ”esimerkiks et hei et onpas kivat tilat

täällä” sekä lopuksi hyvästelee lähtiessään muut tilan käyttäjät:

V:”Meille tuli kerran siihen vanhaan tilaan, tuli yks, joku ministeriöläinen

jota mä en oo koskaan ennen nähnyt, mut jolla oli kyllä siis ministeriön

läpyskä tässä näin. Mä en nähny sitä nimee. Se tuli, kun oli kauheesti

mainostettu että sitä pitää kokeilla ja että tervetuloa ja kaikes

mahdollisessa oli kannustettu sitä. Sil oli tietsikka mukana niin ku pitiki.

Se marssi sisään. Ehkä hänki on raitiovaunumatkustajia ja sit se meni

siihen niin, läiskäs sen yhteen vapaaseen. Se ei sanonu kellekään siis

mitään, niin ku esimerkiks et hei et onpas kivat tilat täällä.”

68

K: ”Ja esitelly itseään.”

V: ”Minun nimeni on se ja se, ja olisin aikeissa olla tässä, että sopiiko.

Sitä se ei tehny vaan se meni siihen niin ja löi sen siihen. Sit kuvaruudulle

tuli joku PowerPoint, jota se hio siinä. Sitte Marjo, joka on siis tää meidän

sihteerimme, jonka tunnet niin, ja minä ni, meil oli asiaa siitä salin yli

sillä hetkellä, ku se sit oli siinä niin. Piti koko aika vähän kovempaa

puhuu, että se kuuli. Sitte sieltä tuli vastaus ja sitte tehtiin, joku juttu. Se

sit lopulta hermostu siitä, ja se lähti sit pois. Se ei sanonu, että moido tai

jotain, vaan se vaan lähti. Et siis…”

Yksinolo yhteisessä työtilassa ei olekaan tavoiteltavaan, vaan se koettiin tilan käytön

vastaisena; ”Sitte jos joku menee sinne ihan nurkkaan, niin se on mielenosotusta.”

Kysyessäni syytä, miksi se on mielenosoitusta, sain vastaukseksi: ”No olla pois siellä

sermin takana, tavallaan itekseen. Siellä sit välillä [tuhahtaa], tällästä. Siis se on

kauheeta.”

Suurin osa virkamiehistä koki monitilan vahvuudeksi nimenomaisesti sen, että tilassa

oli mahdollista keskustella työn ulkopuolisistakin asioista, myös vaikeista

henkilökohtaisista asioista: ”No se mikä must on ollu ihan kivaa tuolla Lumossa, että

siel on ihan oikeesti sit juteltu muistaki, ku työasioista”. Haastateltava kertoi minulle

hyvin henkilökohtaisesta kriisistä ja siitä, miten hän sen jakoi tilassa työskentelevien

kesken. Hän painotti samalla, että hänen olonsa keveni yhteisessä tilassa, kun hän sai

kertoa tästä vaikeasta tilanteestaan muille ja hän sai toisilta tilan käyttäjiltä osakseen

empatiaa:

”No okei mä voin kertoo. Tää on hyvin henkilökohtanen asia. --- ihan tää

kriisi on nyt meneillään tässä ja et mä saatan reagoida asioihin hyvin

erikoisesti tai sitten mä saatan itkee tillittää tai jotain. Että ihan vaan

tiedoks. Ja se oli kauheen hyvä ja kaikki oli, kiittivät luottamuksesta ja

sanovat, että on tosi rohkeeta, että kerroit, ja mut et heidän on hyvä tietää,

et tämmönen on meneillään.”

Eletty tila voi kuitenkin olla erilainen riippuen tilan käyttäjästä. Eräs haastateltava toi

esiin varsin suorasanaisesti turhautumisensa vuorovaikutukseen Lumossa. Hänestä

”tuntuu, et sillai niinku että, melkeen vähän liian pienistä asioista pitää koko ajan

kommunikoida. Et normaalis työyhteisössä niin, käydään kerralla niit keskusteluja. Et

sit se on semmosta niinku, koko ajan pikkusen pitää olla, sellast vähän

näennäisvuorovaikutusta siinä.” Jatkuva keskustelu saattoi hänestä johtaa siihen ”et se

69

puu näkyy siitä metsästä ja se unohtuu se metsä sinne”. Samanaikaisesti haastateltava

kuitenkin rakensi puheessaan myöhemmin kuvaa ideaalista virkamiehestä sosiaalisena

toimijana, eikä asettanut sosiaalisuutta kokonaisuudessaan kyseenalaiseksi: ”Et,

sosiaalinen täytyy olla ja, nykymaailmas ja työmarkkinoil ei pärjää ilman sitä.”

4.3.2. Joustavuus: ”Mut jotenki ihan tollasissa monitiloissa pitäs ottaa jollaki tavalla

kaikkien tarpeet huomioon ja se kompromissi sieltä saada”

Joustavuuden teema nousi keskeiseksi osaksi tilan käyttäjiä jo heti Lumon synnyn

alkumetreillä, sillä tila oli saanut osakseen ”sinnikästä” vastustusta ”ja kaikki

mahdolliset argumentoinnit vastaan.” Haastateltava kertoi humoristiseen sävyyn, millä

argumenteilla monitilatyöskentelyä oli kritisoitu. Samanaikaisesti haastatteluotteesta

välittyi kuulijalle kuva, että lumolaiset ovat ennakkoluulottomia ja joustavia

virkamiehiä, koska he olivat uskaltautuneet kokeilla uutta työn teon muotoa suuresta

vastustuksesta huolimatta.

”Se vastarinta niin sehän on tosiaan sinnikästä ja, kaikki mahdolliset

argumentoinnit vastaan. Siinähän mä olinkin joo, et kerätään niitä

lehdistä niitä uutisia, jotka tukee sitä. Yks argumentti, siis näiden

klassisten lisäksi jotka on siis että, kokolattiamatto aiheuttaa allergiaa, ja

näppäimistö, joka ei ole oma, niin levittää siis salmonellaa ja mitä kaikkee

varmaan, rotaviruksia.--- Mitä siihen meluun tulee niin se oikee

argumentti on se, että onko sinua sitten koskaan häirinnyt, kun pubissa

luet Ilta-Sanomia. Ei, ei oo häirinny.--- Asianomanen sano, et hänelle tää

ei sovi sen takia kun, häneltä puuttuu sosiaalinen geeni [naurahtelua]. Joo

et se oli semmonen luovempi ratkasu. Ainaki luovuusgeeni sillä oli. Siinä

mielessä se vois sopiiki sille.”

Myös työtilassa vierailevilta virkamiehiltä edellytettiin omien ennakkoluulojen

voittamista ja ”asettumista oman mukavuusalueen ulkopuolelle”, kuten eräs

haastateltava kertoi:

”Koska meil on ollu sit näitä kaikkein parhaita kävijöitä meil on ollu

sellaset ihmiset jotka on käyneet hirvittävän kamppailun itsensä kanssa et

voinko mä nyt, uskallanko mä nyt mennä sinne? Ja ovat tulleet sit

rohkeesti ja ovat sitte todenneet, ku ovat siin päivän tai pari olleet, että

pystyinhän mä tekemään täällä töitä ihan hyvin. Et eihän tää oo mikään

ongelma. Et ne on ollu semmosii tosi positiivisia kokemuksia sitten näille

ihmisille. Ja sitte he on luvannu, et kyllä he kertoo muille ja että tänne

vaan rohkeesti. Ja he on itse aina kertoneetki siitä, että hän kyllä ajatteli,

70

et ei tästä tule mitään mutta, että on ylittäny ittensä ja tullu sinne oikeesti

töihin. Voittanu tämmösen ennakkoluulon niin se on aina ollu tosi hyvä

juttu.”

Joustavuus tilan käyttäjän hyveenä oli lumolaisten mukaan välttämätön osa

monitilatyöskentelyä: ”Nyt jos me siiloudutaan siel monitilassa omiin juttuihimme, niin

siitähän katoaa kaikki se hyöty, mikä siin monitilas on.” Muiden tilan käyttäjien

tarpeiden huomioon ottaminen tuli esiin erityisen hyvin seuraavassa haastattelun

lainauksessa, jossa luontevana pidettiin työpuheluja jopa vaatehuoneessa:

”--- Meillä taas ei oo, muuta ku, saa normaalisti puhua, mutta tietysti

pitäs ottaa muut ihmiset huomioon nii, että ei häiritse, erityisesti muita, et

normaalisti voi puhua. Ja jos tulee puheluita, ni lyhyitä puheluita voi

käydä, mut jos tulee joku pitkä, ja varsinki joku luottamuksellisempi

puhelu, ni sitten ois hyvä mennä sinne hiljaseen tilaan taikka

pikkuneukkariin. Tai jopa vaatehuoneeseen, sitäki käytetään

puhelinkoppina.”

Haastatteluissa korostettiin monitilatyöskentelyn eroa työntekoon työhuoneessa muun

muassa seuraavasti: ”Siis, et se täytyy myöskin tunnustaa, et kaikki ei sovi sellaseen

työyhteisöön”. Toisin sanoen tilan käyttäjän pitää olla valmis luopumaan omista

tarpeistaan herkemmin kuin tilanteessa, jossa hän työskentelisi yksin omassa

huoneessaan. Lumolaiset painottivat myös siisteyden merkitystä monitilassa: ”--- että

jos menee kenen tahansa virkamiehen huoneeseen ni siellähän sitä vasta papereita on,

siellä on kaikki levällää. Et meillä ei paperit oo pöydillä”. Tässäkin lainauksessa eroa

tehtiin tavallisessa työhuoneessa työskentelevään virkamieheen, jonka ei tarvitse

samalla tavalla huomioida muiden tarpeita kuin monitilassa työskentelevän

virkamiehen. Lisäksi esimerkiksi päätös luopua nimetyistä paikoista työtilassa vaati

tilan käyttäjältä erityistä joustavuutta, sillä kyseessä on ”äärimmäinen vaihtoehto, jossa

siis pilotoidaan sellaista byråta, missä ei ole nimetyt työpisteet”.

Lumolainen kertoi haastattelussa, että vieraiden vastaanottaminen edellytti myös

sopeutumista vaihteleviin olosuhteisiin monitilan käyttäjiltä, varsinkin jos oma

työhuone sijaitsi lähellä Lumoa.

”Ja itte asias tos viime viikolla oli jo yks semmonen päivä, et Milja oli

tullu siihen monitilaan ja sit hän kyseli, et pitääks hänen nyt lähtee tästä,

71

kun sinne olis ollu tulossa niin paljo porukkaa siihen monitilaan, et ei

ollukaan enää paikkoja. Siinä käytiin läppärin kans kuikuilemassa.”

Miten vakituisesti tilassa työskentelevien toiveet oli tilassa huomioitu? Tämä oli seikka,

jota minun olisi ollut vaikea havaita ilman haastatteluja. Tilassa oli esimerkiksi koriste-

esineitä hyllyillä, jotka liittyivät ainoastaan osaan virkamiehistä, kuten maalausteline ja

koriste-esineitä aikaisemmista työtehtävistä. Huomioni kiinnittyi myös ikkunalaudalla

sädehtivään kultaiseen hiihtopokaaliin, jonka olivat voittaneet yksikön esimiehet

ministeriön sisäisessä hiihtokilpailussa. Sitä vastoin ilman haastatteluja en olisi voinut

kiinnittää huomiotani siihen, että tilassa ei ollut viherkasveja: ”pitää olla

mahdollisimman selkee, siisti selkee kokonaisuus, et se on neutraali sillee.” Toiselle

lumolaiselle taas viherkasvit tilassa olisivat ”vähentäneet turhan kliinistä” tunnelmaa,

kun tilassa olisi ollut jotain ”elävästä elämästä”:

K: ”Miten muuten, mikä siin oli syynä, ettei viherkasvei ei saanut?”

V: ”No arkkitehti. Se vetoominen oli aina siihen, et arkkitehti sano, et

sinne ei saa tulla niitä. Mut mä luulen, et jos me oltas sanottu

arkkitehdille, et me nyt halutaan niitä, niin arkkitehti on yleensä aika

kuulevainen kuitenki, ostajan näkemyksille. Mä oisin uskonu, et kyl sinne,

kun siis viherkasveja on monenlaisia, et ei sinne tarvi sitä pelargoniaa

mennä laittamaan. Et oishan sinne voinu laittaa jonku, en tiiä,

bonzaipuitten hoitamista tai jotain muuta. Tai joku tietynlainen

traakkipuu, niin vois ehkä sopia sinne tai kyllähän niit vaihtoehtoja olis.

Et ei se mummon pelargonia täydy sinne viedä. --- Että haluttiin hyvin

pelkistetty linja sit siihen.”

Yhteiseksi tarkoitettu kahvila oli myös nimetty yhden virkamiehen mukaan, eikä

esimerkiksi koko työyhteisön nimellä. Joustavuutta edellytettiin myös tilan käyttäjältä

siinä, että Keitaassa ei saanut lämmittää omia eväitä mikrossa, koska monitilassa ei

saanut haista ruoka, kuten eräs lumolainen selosti minulle:

”--- Niin sitte jotenki, siitä nykynenki Keidas, mikä sillonki oli vastaava

niin, hirvee kielto siihen et siel ei sitte saa syödä omia eväitä. Et siel ei saa

ruoka haista, että se on hirvein ongelma. --- se naapuriporukka, joka siinä

aikasemmin käytti sitä omaa kahviotaan niin, ne on ollu aika nyreissään

siitä. Se kielto tuli ihan ykspuolisesti. Ja ne on ollu tosi pahoillaan siitä.

Mä sillon alkuun, ku mä otin jotain ruokaa mukaani. Sit mulle vaan ne

sano siitä et, tääl ei muuten sitte tiedäksä, et tääl ei sit saanu syödä. Sit mä

aattelin, et no onks tääl nyt näin ehdoton, et eihän tääl oo mitään

72

ruokapaikkaa. Totta kai jos siin on mikroki, niin mitäs sillä tehään sitte. Et

onkse vaan koristeena siinä?”

Melun sietäminen tilassa oli myös yksi keskeinen tilan käyttöä määrittävä sääntö; ” Mut

et meillähän on periaatteessa se sääntö et se, joka häiriintyy niin se lähtee.” Myös se,

millä tavalla lumolaiset kokivat melun tilassa, vaihteli haastateltavasta riippuen:

”Tossa missä sä istut, niin sinä on monesti meillä miitinki. Sit voi olla joku

isompiki miitinki. Ne jotka tänne jää, niin ne nyt sit vaan on siinä

miitingissä mukana. Hoitavat niitä omia hommiaan. Kokemus kertoo, et ne

pystyy sulkemaan korvansa ja, se ei haittaa yhtään.”

”Koska kyl se vähän, et jos täs paljon, et tän huono puoli, et jos tääl on

nytten joku iso tilaisuus, niin kylhän se häiritsee työntekoo. Et ku täs

pidetään palaveria, ku tää on niin kätevä, joka on tietysti ihan kiva mutta,

se kyl häiritsee must vähän.”

Edelliset esimerkit konkretisoivat äänen merkitystä tilan käytölle. Sitä vastoin moni

muu aistein koettu asia jäisi helposti huomiotta ilman sen nimenomaista esiin

nostamista. Seuraava lainaus on kuitenkin silmiä avaava. Haastateltava kertoi, että tilan

käytön arkipäivään kuuluva kirkas valo ”ärsyttää” ja että hän haluaisi viettää aamun

ensimmäisen tunnin hämärässä ennen muiden henkilöiden tuloa: ”käyttää sitä aamulla

sitä tilaa sitte vähä niinku omalla tavallani.” Haastateltava puhui myös tilan käyttöön

Kuva 18: Hyllyllä oleva maalausteline ja

koriste-esineitä aikaisemmilta työvuosilta.

Kuva 19: Esimiesten voittama

hiihtopokaali.

73

liittyvistä ergonomiatekijöistä, jotka myös vaativat joustavuutta tilan käyttäjältä: ”Siinä

joka aamu, jos sä rupeet sääteleen jotain tuolia, niin mä ainakaan jaksa semmoseen

kuluttaa aikaani.”

”Ei oo hyvää eikä huonoa ei oo oikeeta eikä väärää. Mut jotenki ihan tollasissa

monitiloissa pitäs ottaa jollaki tavalla kaikkien tarpeet huomioon ja se kompromissi

sieltä saada”, tiivistikin eräs lumolainen monitilan asettamat vaateet tilan käyttäjille.

4.3.3. Yhteisöllisyys: ”Me puhalletaan yhteen hiileen joka päivä”

Kenttätyön aikana todistin useita tilanteita, joissa tilankäyttäjät auttoivat toinen toisiaan.

En siten yllättynyt kuullessani haastattelussa lumolaiselta, että ”me puhalletaan yhteen

hiileen joka päivä.” Haastateltavat myös usein vastasivat minulle, kun kysyin, mitä

minun pitäisi tietää, jos toimisin heidän sijaisenaan, että ”sähän voit aina pyytää keneltä

tahansa lumolaiselta kyllä apua. Kyllä osaavat vastata varmaan kaikki.” Työskentelyn

ehdoton edellytys Lumossa oli ryhmätyötaidot: ”kaikki tekee kaikkee. Mut jos ei yhdelle

sovi, ni sit tulee siihen tilanteeseen, että sulle mulle. Se on tosi tylsää.”

Lumolaiset korostivat puheessaan myös sitä, miten he arvostivat yhteisöllisyyttä

Lumossa. Esimerkiksi lumolainen kertoi pitävänsä työtilaa hänen työuransa parhaana,

koska monitilassa syntyy ”rakentavaa yhteistyötä heti”.

K: ”Miksi se on sun mielest paras?”

V: ”Mä tykkään, että siinä on niitä muita ihmisiä, ja tommoseen

kommunikaatioon mahdollisuus ja ihmiset, kaikki kuitenki tietää toistensa

tehtävät sen verran, taikka ne liittyy toisiinsa sen verran paljo kuitenki,

että syntyy sitä rakentavaa yhteistyötä heti, että ne ei oo aivan erillisiä, et

siinä on se synergian mahdollisuus heti. Se on iso, iso arvo.”

Lumolaiset painottivat puheessaan usein erityisesti sitä, että yhdessä tekeminen toi

huomattavaa lisäarvoa työnteolle. Esimerkiksi yksi lumolainen katsoi, että ”suuri arvo”

monitilatyöskentelyssä on se, että lopputulos ”jalostuu” yhteistyön myötä. Toisessa

esimerkissä lumolainen kertoi, että tilan käyttäjä saa kysyä ”ja pitää kysyy” ja ”voi

kysyy tosi tyhmiä”. Hänen mukaan Lumossa tapahtuva yhteistyö ”helpottaa ja

nopeuttaa monesti kyllä paljon niit työasioita”, koska virkamiehen ei ”tarvi lähtee

74

suorittamaan mitään sähköpostikyselykierroksia erinäisiltä osastoilta ja henkilöiltä. Se

on jotenkin niin tyydyttävä se tilanne, kun näkee et hei ton ihmisen ongelma ratkes nyt

tässä just.”

Vastaavasti lumolainen painotti, että työnteko tehostuu, kun jokainen pystyi heti

toteamaan ryhmän jäsenten läsnäolon monitilassa: ”Se toimii ihan eri tavalla, ku jos ois

yhdessä huoneessa ja lähtis juoksemaan sitte papereiden kanssa naapurihuoneeseen,

todetakseen, et se naapurihuone onki tyhjä, ku se on siis kahvilla tai pissalla tai

lounaalla tai jossain kokouksessa. Nää läsnäolothan näkyy tässä, et kuka tässä on, ni

sen kans puhutan.” Lisäksi hän korosti yhteistyön välttämättömyyttä yhä

monimutkaistuvassa maailmassa: ”ongelmat on yhä enempi semmosia, et yks ihminen ei

niitä vaan ratkase.”

Haastatteluissa jokainen lumolainen kertoi arvostavansa kollegoidensa työtaitoja

monitilassa. Joissain haastatteluissa nimettiin erityisesti joku työtoveri, joka vaikutti

siihen, että monitilassa työskentely oli koettu erityisen palkitsevaksi. Nämä esimerkit

liittyivät yleensä tilanteisiin, joissa työkaveri oli osoittanut erityistä huomaavaisuutta ja

hyviä yhteistyötaitoja:

”Toi Marjohan sopii tähän hommaan, kun nenä päähän. Siis hän on täällä

tällänen aulaemäntä ja, hoitaa kaikki käytännön asiat, kuka nyt mistäkin

on, mitäkin vaille tai tarvii. Siis ihan tuntee olevansa bisnesluokassa

matkustava [naurahtelua].”

”Ja itse asiassa sillon mul on aika, miellyttävä vaihe, ku Maija tulee

töihin. Sillä useesti Maija tulee istumaan silleen et hän on mua kulmittain,

et me nähään toisemme. Mut ei tarvi silleen pyörii siin ihmeellisesti, mut

että monesti siin vaihetaan nyt ihan niinku tämmösii henkilökohtasii

kuulumisia. Että jos varsinki viikonlopun jälkeen, että mitä on tehty tai

muuta. Mut sitte ihan työasioita niin, ne tulee Maijan kaa hoidettuu just

sillon aamulla, kun me ollaan kahestaan siellä. Ja siinä se Lumo toimii

niinku pitääki.”

Kuten edelliset esimerkit toivat esiin, lumolaiset katsoivat tilan vahvuudeksi työnteon

yhdessä. Kolikolla on kuitenkin aina kaksi puolta. Yhdessä haastattelussa lumolainen

kertoi minulle, miltä hänestä tuntui, kun hän näki tilassa kahden muun henkilön tekevän

töitä, joita hän myös olisi halunnut tehdä. Hän sanoi, että erityisesti tämän töiden

75

organisointiin liittyvä ongelma oli tilassa läsnä jatkuvasti, koska ”sä näät sen siin

tilassa”.

Toinen haastateltava puolestaan pohti työtilan haasteita seuraavasti:

”Kyllä se varmaan, et sithän tää varmaan asettaa just haasteita, et sit jos

tulee joku ongelma, miten se ratkotaan. Jos ei sitä pystytä ratkoon ni sit

se, kumuloituu tämmöses tilassa, toisin ku sitten semmosessa, jossa ei

sitten ehkä tarvi olla niin kanssakäymisessä.”

Keväisiä työyhteisön ongelmia ei ollut käsitelty kaikkien tilassa työskentelevien kesken

avoimesti: ”Kyl must vähän vaikuttaa, että siin ei oo hirveesti niit yhteisii keskusteluja

sit käyty.” Työyhteisöongelmat kuitenkin vaikuttivat kaikkien tilassa vakituisesti

työskentelevien viihtymiseen: ”--- ja se on ollu aika raskasta välillä sitten seurata.”

Haastateltava oivalsi myöhemmin haastattelussa sen, että avoin vuorovaikutus oli

monitilassa tilan käyttäjillä sisäänrakennettuna oletuksena. Kenellekään tilan käyttäjälle

ei ollut aikaisemmin tullut mieleen, miten ongelmatilanteessa pitäisi toimia; ”et ei oo

ollu mitään tämmöstä, et nytpä istutaan kaikki yhdessä tähän pöydän ääreen.”

Haastateltava pohti myös sitä, että avoin vuorovaikutus on huomattavasti haastavampaa,

jos kriisin osapuolet työskentelevät samassa tilassa.

K: ”Niit ei oo käyty siin tilassa?”

V: ”Et ne on käyty sit muualla.”

K: ”Mikä tavallaan, et sä oot jääny sen ulkopuolelle.”

V: ”Niin kun mä oon jääny sen ulkopuolelle, et jos siel jotain ratkasuja on

sitte saavutettu ja niin kun mä nyt olettaisin.”

K: ”Ja kuitenkin ne koskettaa suakin.”

V: ”Niin.”

---

K: ”Pitäiskö siinä olla jotain yhteisesti sovittuja mekanismeja semmosten

tilanteiden varalt?”

V: ”Vois olla ihan hyvä. Mut et semmosiipa ei ole. Mun mielestä meil ei

oo semmosta. Se on se asia, jota ei käyty läpi sillon, kun alettiin miettiin

76

niit toimintatapoja tossa. Et mä en oo tullu ees ajatelleeksi sitä, itte asias

aikasemmin, mut että tälläsist konfliktitilanteista ei itte asias ollu hirveesti

puhetta, et miten sillon toimitaan.---”

Lumolaiset joutuivat myös puolustamaan erilaista, totutusta tavasta poikkeavaa

työntekoa monitilassa, sillä se oli saanut runsaasti vastustusta konservatiivisessa

ministeriympäristössä. Jokainen lumolainen puolustikin haastatteluissa monitilaa

työtilana, vaikka he näkivät myös tilan edelleen kehittämisen tarpeelliseksi. ”Yhtenä

rintamana” tapahtunut monitilan työskentelyn puolustaminen oli myös hyvä esimerkki

siitä, millä tavalla tilan käyttäjän tiimityötaidot korostuivat jälleen puheessa.

”No yks tilanne, joka oli itte asias lähtökohdaltaan hyvin negatiivinen, oli

just tämmönen, et ku siihen tuli, et me mentiin puolustusasemiin

välittömästi yhtenä porukkana. Ihan näitä meidän isojen hankkeiden

vetäjiä yks. Ja hän paheksu syvästi koko tätä konseptia ja kerto olevansa

hyvin onnellinen, et hän pääsee eläkkeelle ennen, ku tämmöseen läävään

joutuu tulemaan ja näin. Ja tietysti se oli meist kauheen

epäoikeudenmukanen hyökkäys ja näin. Ja se tilannehan meni sit silleen,

no kyl muistaakseni minä jotain heitin sitte siihen suoraan tulistuneena

jotakin hänelle. Mut että sit ku sitä puitiin jälkikäteen siinä yhdessä, niin

olimme kyllä jotenkin niin yhtenä rintamana, et herranjesta, et tämmöstä.”

Tiimityötaitoja ei nähty pelkästään yksilön ominaisuuksina, vaan enemminkin vahvasti

kulttuurisina piirteinä. Esimerkiksi lumolainen kertoi siitä, miten singaporelaiset vieraat

näkivät monitilassa tapahtuvan työskentelyn yli organisaation yksikkörajojen

”erikoisena ja ihmeellisenä” tavoiteltavana suomalaisena työkulttuurina. Vastaavasti

virkamies katsoi, että kahden erilaisen organisaatiokulttuurin, eli työministeriön ja

kauppa- ja teollisuusministeriön, on mahdollista lähentyä toisiaan monitilassa

tapahtuvan yhteistyön seurauksena: ”että täs on nyt mahdollisuus sitä yhteistyötä vaan

edelleen tiivistää näillä toimitilamuutoksillaki.”

4.3.4. Modernius: ”Me ollaan edelläkävijöitä ja pioneerejä”

Aikaisemmissa kappaleissa olen kuvannut, miten lumolaiset liittivät tilakokemuksiensa

perusteella elettyyn työtilaan sosiaalisuuden, joustavuuden ja yhteisöllisyyden teeman.

Neljäs laajempi teema on modernius. Lumolaiset näkivätkin itsensä usein

”edelläkävijöinä ja pioneereinä” ja ”toisinajattelijoina”, koska he tekivät töitä

77

monitilassa tavallisen työhuoneen sijasta. He myös kuvailivat työyhteisöään siten, että

”me halutaan tehä asioita uudella tavalla”.

Lumo liitettiin puheessa aktiivisesti uudenlaiseen virkamiesajatteluun, jossa virkamies

on aktiivinen toimija monitilassa: ”Lumo on edelläkävijä kaikenlaiseen

virkamiesajatteluun, mentaalimuutoksen ajuri.” Eroa tehtiin myös tavallisiin

vierekkäisiin työhuoneisiin, joita kutsuttiin leikkisästi ”rivihaudaksi”. Eräs lumolainen

puolestaan kertoi ”rennon työtavan” olevan nykypäivää ja kritisoi vanhaa työn

suorittamisen tapaa haastattelussa:

”--- sankarisuorittajakulttuuria, mitä täälläkin on tietenkin et, yksin pitää

pystyy se raportti vetää alusta loppuun ja linjaamaan nää tärkeet asiat

yksin. Se ei siis enää nykypäivää oo. Se vaan on niin vaikee ihmisten se

mieltää. Rento työtapa, jossa ollaa kahvil keskustelemassa aina välillä ja

sitte, jutellaan niitä näitä, niin se tuo enemmän niit hedelmii esiin kuin se,

laput silmillä jyystäminen siellä omas huoneessa omissa mehuissa silmät

kiinni.”

Lumolaiset pyrkivät toimimaan ennakkoluulottomasti ja murtamaan totuttuja vanhoja

toimintamalleja useissa tarinoissa, joita he kertoivat minulle. Lumolainen esimerkiksi

kertoi kokouksesta, jossa ”kansliapäällikön, naama oli näkemisen arvoinen”

”Meil oli joskus, hallituksen strategiaistuntoon valmistauduttaessa

kansliapäällikön vetämä kokous, ja kyllä se siis sen kansliapäällikön,

naama oli näkemisen arvoinen, kun siinä rupes tapahtumaan. Yks haki

yhtä tietoo, toinent toista tietoo, sitte kaikki vietiin tonne noin. Se oli ku

elokuvasta siis, jostain näistä rikoselokuvista.”

Lumolaiset näkivät myös työtilan visuaalisesti poikkeavan muusta

ministeriöympäristöstä: ”Lumo on semmonen, raikas valoisa piste siellä ministeriössä.”

Monitilan kokoushuonetta kuvailtiin esimerkiksi ”äänieristetyksi, mutta

transparentiksi.” Lisäksi puheet ”dynaamisista kokouksista”, joissa kirjoitettiin

”sähköisellä kynällä” loivat tilaan merkityksiä muutoksen ajurina. Kokolattiamatto

nähtiin haastattelussa nykyaikaisena materiaalivalintana ja sitä vastoin linoleumilattia

vanhan ajan jäänteenä:

”Joo siis me kerrottiin, että nykyaikainen kokolattiamatto imee

päinvastoin ilmasta sitä pölyä. Se ei luovuta sitä ilmaan. Sen sijaan

linoleumihan luovuttaa sen kaiken, mikä siinä on. Kun sen päälle astuu

78

niin se kaikki pölähtää ilmaan. Tästä ei, tää on, itse asias täs on todiste

siitä että tuolla linoleumilla on kävelly niin, kengänpohjat on pölyset ja se

tarttuu tähän.”

Myös seuraavassa lainauksessa lumolainen katsoi, että monitilaan kuului myös ajatus

siitä, että voi tehdä töitä ”missä milloinkin” ja ”et kaikki kahleet on irti.” Hän näki

vanhat etätyösopimukset ”menneisyyden juttuina”:

”Sit tähän kuuluu siis tähän koko konseptiin sitten sekin että, meil on

joustotyösopimukset. Se on ihan oleellinen osa. --- et kaikki kahleet on irti.

Sillon me voidaan, tehä töitä Cafe Köketissä ja kappelissa ja, yliopiston

kirjastossa, kuka nyt missäkin sattuu olemaan kokousten välillä, niin

tehdään töitä pari tuntia siellä, taas tunti täällä ja vartti tuolla. Kun sen

sijaan se vanha etätyösopimuskaavake, niin se edellyttää siis sellaisia

tietoja kuin osoite, minä päivän viikossa, montako päivää viikossa, mitkä

on ne päivät ja mikä on siis se puhelinnumero, josta sillon on

tavoitettavissa ja mihin aikaan. Siis tämmösiä aivan älyttömiä jotain

menneisyyden juttuja, ku ei ollu vielä puhelimia ihmisillä vaan

kotipuhelimen kanssa sitte. Sillonhan oli sitte vielä se, jotenki kauhee issue

oli se, että miten saadaan nää laajakaistayhteydet sitte aikaseks sinne

buduaariin, missä nyt sitte on kiinteä etätyöpiste jossaki. Eihän se oli siis

enää nykyaika ollu pitkään aikaan. Siis kun WLANiahan kaikki käyttää ja

toimii vapaasti missä kahvilassa vaan.”

Eräs lumolainen kuitenkin tunsi, että tila oli hänen makuunsa jopa ”vähän turhan

kliininen.” Hänestä tilassa pitäisi olla ”vähä semmosta pehmeempää linjaa” ja että

”toisaalt ne pöydät nyt on onneks vähä niinku, puisen väriset, ettei niist tullu valkosia,

kun se ei ole oikeesti laboratorio.” Hän myös asetti modernin monitilatyöskentelyn

kyseenalaiseksi toteamalla, että ” mun mielestä tää, että tota hehkutetaan ympäriinsä

tuolla jossain. Valtion hallinnos se voi olla kohtuullisen uus, mut on noita nyt jossain

meijän alaisis laitoksissa, jotka on ihan kohtuullisen edistyksellisiä, tollasii

toimintamalleja. Sinänsä on muuallaki ja yksityisel niit on ollu vaikka kuinka pitkään.”

Kuitenkin myös lumolainen, joka suhtautui kriittisemmin Lumoon työtilojen

edelläkävijänä, muisteli entistä työhuonettaan seuraavasti: ”35 neliöö

takkahuoneellinen, huone oli isompi ku mun sillonen kämppä.” Hän olikin tuolloin

miettinyt, että ”onks tää nyt ihan tarkotuksenmukasta, mut sillon se oli sitä. Ja nyt sit

vähä myöhemmin on tajuttu se, et voidaan näitä uudistaa”. Lumolaiset liittivätkin lähes

poikkeuksetta monitilaan rationaalisuuden ja nykyaikaisuuden.

79

4.3.5. Lumoa asuttavasta villistä virkamiesheimosta

Lefebvrelle (1991) eletty tila ei ole alisteinen säännöille, vaan sen takana ovat muistot,

unelmat, symbolit ja mielikuvat; tapoja antaa tilalle merkityksiä. Tämän vuoksi

Lefebvre (mt.) ei usko, että fyysinen tila voisi yksin ohjata ja kontrolloida työntekijöitä

ja heidän arkista työntekoa työtiloissa. Eletty tila on näkymättömän, subjektiivisen

tiedon tasavertaista hyväksymistä (Semi 2011) fyysisen tilan rinnalle. Eletty tila nostaa

näyttämön parrasvaloihin tilankäyttäjän, joka on aina tietyn kulttuurin jäsen. Toisin

sanoen työntekijä tulkitsee tilaa ja antaa sille merkityksiä suhteessa työyhteisönsä

kulttuuriin. Lumoa ei voikaan ymmärtää ilman ymmärrystä sitä ympäröivän työyhteisön

kulttuurista.

Lumolaiset poikkeavat monissa kohdin perinteisistä virkamiehistä ”villinä

virkamiesheimona7”. Valtioneuvostolla on pitkä ja maineikas historia, joka vaikuttaa

monien virkamiesten tapaan työskennellä. Myös monet muutokset tapahtuvat hitaasti

konservatiivisessa toimintaympäristössä. Sitä vastoin lumolaiset villeinä virkamiehinä

pyrkivät tietoisesti haastamaan perinteistä virkamieskulttuuria. He ovat erityisen

innokkaita tarttumaan uuteen ja löytämään ”uusia näkökulmia, eikä vain toistamaan

totuttuja vanhoja ajatusmalleja.” He myös arvostavat erityisesti keksintöjä, varsinkin

uusinta teknologiaa.

”Hallinnon siilot” ovat todellinen kauhistus villille virkamiesheimolle. Lumolaisten

mielestä tiedon jakamisella saa valtaa, toisin kuin tiedon panttaamisella. Heidän

todellisena tavoitteena on siten yksikkö- ja hallintorajoja uhmaten aito yhteistyö eri

tahojen kesken. He uskovat, että ”kaikkien pitäisi olla samalla asialla, eikä vain katsoa

omaa hallinnonalaa; pitää olla Team Finland, Team Eurooppa tai Team Maailma

riippuen asiasisällöstä.” He saavat myös uusia ”tuoreita” ajatuksia ja tarkastelukulmia

työhönsä ennakkoluulottomalla toiminnallaan erilaisten, myös organisaation

ulkopuolisten, verkostojen kautta. He kaikki uskovat syvästi siihen, että osallistuminen

pitäisi perustua ammatillisuuteen, ei muodolliseen asemaan organisaatiossa.

7 Villi virkamiesheimo on oma määrittelyni Lumossa vakituisesti työskentelevälle virkamiesjoukolle, sillä

se vangitsee minusta parhaiten näiden virkamiesten olemuksen.

80

Villiä virkamieheyttä vasten onkin helppo ymmärtää, miksi lumolaiset liittävät

tilakokemuksiensa perusteella ideaaliin tilan käyttäjään sosiaalisuuden, joustavuuden,

yhteisöllisyyden ja moderniuden teeman. Nämä vaateet ovat välttämättömiä myös

heidän omassa työssään horisontaalisten työtehtävien parissa. Heidän pitää työskennellä

laajasti eri tahojen kanssa ja pyrkiä sovittamaan erilaisia näkökulmia toisiinsa. Samalla

he myös rikkovat työtavallaan perinteistä ajattelumallia, jossa yksikkörajoista pidetään

tiukasti kiinni.

Suunniteltu tila ja eletty tila kietoutuvat toisiinsa kiinteästi Lumon tapauksessa ennen

kaikkea juuri siksi, että virkamiehet ovat olleet vaikuttamassa keskeisesti työtilansa

suunnitteluun. Lumolaisten aikaisemmat kokemukset työtiloista ja ymmärrys oman

työnsä haasteista ovat olleet monitilan suunnittelun taustalla. Tämä on puolestaan

vaikuttanut siihen, mitä vaateita tilan käyttäjälle on asetettu jo suunnitteluprosessin

aikana.

Lumo täysin erilaisena tilana konservatiivisessa ministeriöympäristössä materialisoikin

ja entisestään vahvisti virkamiesten identiteettiä muutoksen ajureina erilaisten

verkostojen parissa. Monitila symboloi jo fyysisen ulkomuotonsa puolesta modernia

tapaa tehdä töitä. Iso työtila, joka pitää jakaa useamman virkamiehen kanssa, vaatii

myös poikkeuksellista joustavuutta tilankäyttäjältä. Tila myös mahdollistaa lumolaisille

tyypillisen tiedon jakamisen työhuoneita paremmin – yhteisessä tilassa spontaanit

keskustelut ovat luontevampia kuin erillisissä työhuoneissa, ja siten se vahvistaa kuvaa

tilankäyttäjästä sosiaalisena työntekijänä. Tavoiteltava yhteisöllisyys on myös

helpommin saavutettavissa yhteisessä tilassa kuin tilanteessa, jossa jokainen työyhteisön

jäsen olisi toisistaan erossa.

Samanaikaisesti uuden tilan käytön käytänteet ylläpitävät ja edistävät luomolaisten

identiteettiä tietynlaisina virkamiehinä ja tilan käyttäjinä. Tilan käytön käytänteet myös

vaikuttavat siihen, miten lumolaiset tulkitsevat tilaa elettynä tilana. Esimerkiksi

sosiaalisuus tavoiteltavana ominaisuutena tilan käyttäjällä vahvistuu emännöinnin ja

isännöinnin käytänteen avulla. Emännöinti ja isännöinti taas edistävät verkostoitumista,

mikä puolestaan vaikuttaa myönteisesti virkamiesten työntekoon horisontaalisten

tehtävien parissa. Toisaalta emännöinti ja isännöinti on tavallisuudesta poikkeava tapa

81

tehdä virkamiestyötä. Vastaavasti päivittäinen työpisteen vaihtaminen edellyttää tilan

käyttäjältä esimerkiksi joustavuutta ja myös rohkeutta luopua perinteisistä

ajattelutavoista nimetyn paikan suhteen. Edelleen spontaanit keskustelut eivät ole

mahdollisia ilman, että tilan käyttäjät osallistuvat niihin.

Lumo toisin sanoen muovaa virkamiehiä ja osallistuu heidän muotoutumiseen

subjekteiksi. Päivittäiset arkiset työnteon tavat sijoittuvat monitilaan ja muotoutuvat

työtilassa ja työtilasta, ja vastavuoroisesti monitila muotoutuu käyttäjilleen näissä

toimintatavoissa. Lumo ja siellä työskentelevät lumolaiset ”villinä virkamiesheimona”

muodostavatkin toisistaan riippuvaisen ja materiaalisesti välittyneen ainutlaatuisen

kokonaisuuden; lumolaiset ovatkin syy sille, miksi monitilan käyttöönotto on ollut

onnistunut ja miksi Lumo lopulta lumoaa! Lumolaiset erityislaatuisena villinä

virkamiesheimona on vastaus myös siihen, miksi Lumo -pilottihankeen kokemuksien

hyödyntäminen uusien monitilojen rakentamisessa ei välttämättä johdon näkökulmasta

johda tavoiteltuun tulokseen; jos virkamiehet kokevat uudet monitilan identiteettinsä ja

työnsä vastaisina, heidän rakentama sosiaalinen tila on täysin toisenlainen kuin nyt

tutkimassani tapauksessa.

5. Lopuksi

Vedän yhteen tässä luvussa tutkimukseni tulokset ja suhteutan niitä teoreettiseen

viitekehykseeni. Lopuksi arvioin vielä tutkimukseni rajoituksia ja sen perusteella esitän

ehdotuksia jatkotutkimukselle.

5.1. Tutkimustulosten pohdintaa

Olen pyrkinyt tässä tutkimuksessa etnografisen kenttätyön, tilan tutkimuksen ja

käytäntöteoreettisen viitekehyksen avulla vastaamaan, miten virkamiehet ovat ottaneet

käyttöön uuden perinteistä ministeriöympäristöä haastavan työtilan. Tutkimustulosten

valossa vaikuttaa siltä, että Lumo on pääsääntöisesti onnistunut olemaan lumoava ja se

näyttäytyy menestyksekkäältä kokeilulta.

Lefebvre (1991) analysoi tilan sosiaalista luonnetta kolmen, toisiinsa kiinteästi

kietoutuvan tason eli suunnitellun, käytetyn ja eletyn tilan avulla. Sosiaalista tilaa ei voi

82

ymmärtää täysin ilman näiden kaikkien kolmen tilan tuottamisen tasojen yhtäaikaista

analyysia (mt.). Lähestyinkin tutkimusongelmaani kolmen tarkentavan kysymyksen

avulla: 1) Mikä on virkamiesten rooli uuden työtilan suunnittelussa?, 2) Minkälaisia

tilan käytön käytänteitä uudessa työtilassa on? ja 3) Mitä merkityksiä virkamiehet

liittävät uuteen työtilaan?

Suunnitellun tilan tasolla kuvasin haastatteluaineiston ja sosiaalisen mediaan kertyneen

aineiston pohjalta sitä, mikä oli virkamiesten rooli uuden työtilan suunnittelussa. Lumon

kohdalla johdon, arkkitehtien ja virkamiesten käsitykset tilan käytön tavoitteista olivat

yhteneväiset. Virkamiehet olivat arkkitehtien rinnalla tasavertaisia tilan suunnittelijoita.

Suunnitteluprosessi oli pääasiallisesti tasa-arvoinen, vaikka siinä oli myös mukana

joitain epätasa-arvoa synnyttäviä tekijöitä. Lumon suunnittelijoiden tilakäsitys ei ollut

kaukana tilan käyttäjien arkisesta elämästä (vrt. Lefebvre 1991), vaan uusi tila

enemmänkin edisti virkamiesten arkista työntekoa horisontaalisten työtehtävien parissa

työ- ja elinkeinoministeriössä.

Tilanne olisi voinut kuitenkin olla täysin toinen, jos lumolaiset eivät olisi saaneet

osallistua kiinteästi tilojen suunnitteluun (ks. esim. Wasserman ja Frenkel 2011). Tämä

olisi pahimmillaan voinut johtaa jopa siihen, että tilat olisivat joutuneet pienimuotoisen

sabotoinnin kohteeksi, kuten israelilaisessa ulkoministeriössä tapahtui (mt.).

Mahdollista olisi myös ollut, että tilaan liitetyt merkitykset olisivat olleet täysin erilaisia

kuin suunnittelijoiden ja ministeriön johdon (mt.).

Arkiset rutiininomaiset työtilojen käyttämisen tavat muokkaavat keskeisesti työtilan

rakentumista. Työtila tuotetaan ennen kaikkea työntekijöiden arkipäivän toiminnassa

(ks. esim. Zhang ja Spicer) – näin oli myös tutkimuksessani. Käytäntöteoreettisten

silmälasien läpi paljastuu se, mitä työntekijät yrittävät saada arjessaan aikaan

työtiloissaan ja miten he sen tekevät (Räsänen ja Trux 2012). Käytetyn tilan tasolla

määrittelin, pääasiassa osallistuvalla havainnoinnilla koostetun kenttäpäiväkirjan avulla,

nykyisiä tilan käytön käytänteitä Lumossa Nicolinin (2012) työkalupakki-

lähestymistapaa hyödyntäen. Näitä olivat emännöinti ja isännöinti, spontaanit

keskustelut, työpisteiden vaihtaminen ja palaverit. Nämä tilan käytön käytänteet olivat

83

toisistaan riippuvaisia ja materiaalisesti välittyneitä kokonaisuuksia, joita ei ollut

mahdollista analysoida ilman ymmärrystä ajasta, paikasta ja historiasta (Nicolini 2012).

Lefebvren (mt.) mukaan tila ja sen merkitykset rakentuvat ennen kaikkea arkipäivän

toiminnassa. Samalla virkamiehet vahvistivat ja uusinsivat tilan käytöllään

identiteettiänsä virkamiehinä ja tilan käyttäjinä (Tyler ja Cohen 2010). Myös lumolaiset

omalla tilan käytöllään olivat keskeisesti vaikuttamassa siihen, minkälaiseksi tilaksi

Lumo muodostui. Niinpä esimerkiksi spontaanit keskustelut olivat tyypillistä toimintaa

lumolaisille villinä virkamiesheimona, mutta Pop Up -virkamiehille ne näyttäytyivät

tilan käytössä vähemmän korostuneina toimina, vaikka heistä osa jopa työskenteli

omassa työpaikassaan fyysisesti vastaavissa tiloissa kuin Lumo. Myös esimerkiksi

emännöinnin ja isännöinnin käytänne rakensi Lumosta verkostoitumiseen soveltuvaa

tilaa. Tuskinpa tilaan olisi tullut esimerkiksi Pop Up -virkamiehiä, jos lumolaiset eivät

olisi halunneet jakaa työtilaansa kaikkien kanssa yhtä avomielisesti kuin he sen tekivät.

Kolmas tilan tasoista, eletty tila, kuvasi sitä, mitä merkityksiä lumolaiset liittivät uuteen

työtilaan. Kun etnografisella menetelmällä minun oli mahdollista saada tietoa työtilan

käytöstä käytetyn tilan tasolla, soivat haastattelut sitä vastoin minulle tilaisuuden puhua

menneestä ja niistä merkityksistä, joita lumolaiset liittivät tilakokemuksiensa perusteella

erityisesti tilan käyttäjiin. Haastatteluaineistossa kantaviksi teemoiksi nousivat

sosiaalisuus, joustavuus, yhteisöllisyys ja modernius. Tila ei ollutkaan enää vain

esteettinen tai tekninen objekti, vaan myös materiaalisia, aistittavia ja elettyjä tiloja,

kuten esimerkiksi ääniä ja valoja.

Eletty tila muodostui myös keskeiseksi tekijäksi siinä, miksi Lumon käyttöönotto

onnistui. Fyysisellä tilalla ei voi yksistään ohjata ja kontrolloida toimintaa työtiloissa,

vaan myös tilan käyttäjät vaikuttavat keskeisesti tilan sosiaaliseen rakentumiseen. Tilan

merkitykset muotoutuvat vain suhteessa tilan käyttäjiin – niin triviaalilta kuin sen

sanominen saattaakin kuulostaa (Saarikangas 2006). Työtehtävät vaikuttavat siihen,

minkälaisia merkityksiä tilan käyttäjä liittää tilaan. Esimerkiksi työtehtävät, jotka

vaativat suurta pikkutarkkuutta ja sen myötä täydellistä hiljaisuutta, eivät välttämättä

istuisi yhtä hyvin Lumoon kuin horisontaaliset työtehtävät, joissa tavoitteena on saada

mahdollisimman laajasti huomioitua eri näkökulmia.

84

Työtehtävien lisäksi myös se, minkälaisena työntekijänä tilan käyttäjä näkee itsensä,

vaikuttaa elettyyn tilaan (ks. esim. Tyler ja Cohen 2010). Esimerkiksi lumolaisten

kokeilun halu, pyrkimys tehdä töitä uudella tavalla, tasavertainen toimijuus, tekniikan

ihailu ja verkostojen korostaminen sopivat erityisen hyvin perinteistä työkulttuuria

haastavaan uuteen työtilaan, Lumoon. Toisin sanoen lumolaiset villinä

virkamiesheimona horisontaalisten työtehtäviensä parissa soveltuivatkin erinomaisesti

Lumoon. Uusi työtila materialisoi ja entisestään vahvisti lumolaisten työtapaa ja

identiteettiä villinä virkamiesheimona (mt.).

Lumon käyttöönotto olisi kuitenkin todennäköisesti epäonnistunut, jos virkamiesten

työtehtävät ja identiteetti olisivat olleet suuressa ristiriidassa uuden työtilan kanssa; jos

työtilat koetaan työtehtävien ja identiteetin vastaisina, saattaa se saada aikaan

työntekijöissä aktiivista vastarintaa puheen ja tekojen tasolla (ks. esim. Wasserman ja

Frenkel 2011). Näin johdon ja arkkitehtien toiveet eivät välttämättä johda haluttuun

muutokseen työtilojen uudistamisessa. Uusien työtilojen käyttöönotossa

merkityksellistä onkin se, millä tavalla siellä työskentelevät virkamiehet kokevat uuden

tilan oman työnsä ja identiteettinsä kannalta. Tämä on myös syy sille, miksi Lumo-

pilottihankeen kokemuksien hyödyntäminen uusien monitilojen rakentamisessa ei

välttämättä johdon näkökulmasta johda vastaavaan myönteiseen lopputulokseen kuin

nyt tutkimukseni kohteena olevassa monitilassa.

Lefebvren (mt.) mukaan eri tilan tasojen välillä on lähes aina ristiriitaisuuksia. Myös

Lumon tapauksessa oli tilan eri tasojen välillä jännitteitä, joskaan kyse ei ollut suurista

ristiriitaisuuksista. Eletyn ja käytetyn tilan kohdalla oli pienimuotoisia ristiriitaisuuksia

havaittavissa esimerkiksi siinä, että Lumoon ja sen käyttäjiin liitetty joustavuuden teema

ei tekojen tasolla täysin täyttynyt: kaikilta tilan käyttäjiltä, myös vierailta odotettiin

jonkinasteista sosiaalisuutta ja vähintäänkin pienimuotoista osallistumista tilassa

käytyihin spontaaneihin keskusteluihin. Näin virkamiehet, jotka eivät täyttäneet

sosiaalisuuden kriteeriä, suljettiin tietyllä tasolla ulos tilan käytössä. Myös

suunnitellussa tilassa korostettu tasavertainen toimijuus jäi toisinaan puuttumaan tilan

käytössä, sillä tilan käyttäjien toiveet tilan käytöstä eivät toteutuneet tasavertaisesti;

Lumossa hyllyjen tasoilla ei ollut esimerkiksi viherkasveja, mutta siellä oli koriste-

85

esineitä, jotka liittyivät vain osan virkamiehistä. Näillä toimilla rakennettiin tilasta

vähemmän tasa-arvoista työtilaa kuin alun perin oli tarkoitus suunniteltaessa tilaa.

Lefebvren (1991) mukaan tila ei olekaan pelkästään vain todellisuuden heijastaja, vaan

myös sen tuottaja, väline, jonka kautta ympäröivää todellisuutta on mahdollista kehittää.

Tilallisuutta tuotetaan määritelmien ja rajausten kautta, jotka liittyvät siihen tapaan, jolla

ymmärrämme todellisuuden. Se johtaa pohtimaan väistämättä ”normaalin” ja

”epänormaalin”, tavanomaisen ja epätavanomaisen välistä eroa työtilan käytössä ja

suunnittelussa. (mt.). Kun tilaa tuotetaan tietystä näkökulmasta käsin, osa toimijoista

suljetaan automaattisesti ulos. Tämä aiheuttaa ristiriitoja suhteessa normaalina pidettyyn

olemisen tapoihin tilassa. Työyhteisön jäsenet voivat kuitenkin käytäntöteoreettisen

tulkintakehyksen avulla suunnata huomionsa omaan tilan käyttöön ja siihen, mitä

merkityksiä he liittävät tilaan, ja samalla näin murtaa ”normaalin” ja ”epänormaalin”

välistä eroa (Reckwitz 2002). Tutkimukseni onkin puheenvuoro sen puolesta, että

työntekijät johdon ja suunnittelijoiden rinnalla voivat tietoisesti vaikuttaa työtilan

sosiaaliseen rakentumiseen – ja myös halutessaan muuttaa sitä!

5.2. Tutkimuksen rajoitteet ja ehdotuksia jatkotutkimuksille

Etnografiset totuudet ovat aina osittaisia, sitoutuneita ja epätäydellisiä (Gordon ym.

2007). Persoonani ja henkilöhistoriani ovat epäilemättä vaikuttaneet havainnointiini.

Osa asioista on jäänyt tahtomattani huomiotta huolimatta tavoitteestani kuvata

ympäröivää kulttuuria mahdollisimman tiheästi. Toisen tutkijan silmin tutkimukseni

olisikin saattanut näyttää hyvinkin erilaiselta. Minua viehättäisi jatkossa tehdä

etnografista tutkimusta työparin kanssa työtilojen parissa. Näin olisi mahdollista

kiinnittää huomiota laajemmin eri ilmiöihin kentällä. Myös keskustelut erilaisten

tutkijoiden kesken samanaikaisesti havaituista toisiaan täydentävistä seikoista

syventäisivät ymmärrystä tutkittavasta ilmiöstä.

Pidän tutkimukseni yhtenä suurimpana rajoitteena myös sitä, että vietin kentällä

ennestään tuntemattomien ihmisten parissa vain kaksi kokonaista työviikkoa.

Pidemmässä kenttätyössä huomioni olisi saattanut kohdistua ilmiöihin, joita en nyt

havainnut. Pidempi ajanjakso olisi myös syventänyt näkemystäni siitä, mitä virkamiehet

86

pyrkivät arjessaan tekemään työtiloissaan, miten ja miksi. Räsäsen ja Truxin (2012)

mukaan tiedämme, minkälaisia olemme työntekijöinä, kun olemme ratkaisseet

kysymykset miksi, miten ja mitä. Pidempiaikainen havainnointi olisikin siten lisännyt

tutkijan ymmärrystäni entisestään virkamiesten identiteetistä ja sen merkityksestä tilojen

käytölle ja tiloihin liittyville merkityksenannoille.

Tutkimukseni rajoituksiin liittyy myös yleistettävyyden ongelma. Tutkimukseni

kohdistuu nykyisellään vain yhteen työyhteisöön ja heidän tapaansa käyttää tilaa ja

antaa sille merkityksiä. Tilan tuottamisen kolme tasoa olisivat varmasti täysin erilaisia

jonkin toisen työyhteisön kohdalla. Toisaalta tutkimukseni tavoitteena ei ole tehdä

yleispäteviä tulkintoja, vaan kuvata juuri sitä, miten Lumo ministeriön perinteistä

virastokulttuuria haastavana työtilana on otettu käyttöön suunnitellun, käytetyn ja eletyn

tilan tasoilla. Tulevaisuudessa voisin kuitenkin tutkia myös jotain muuta työtilaa ja sen

sosiaalista rakentumista ja verrata sitä tämän tutkimuksen tuloksiin; kuinka ne eroavat,

ja voidaanko niistä löytää jotain yhteistä.

Tässä tutkimuksessa olen kohdistanut huomioni sosiaalisen tilan rakentumisen tiheään

kuvaamiseen ja analysointiin työtilojen tutkimuksen ja käytäntöteoreettisen

lähestymistavan avulla. Tilan käytön käytänteitä tunnistamalla on kuitenkin mahdollista

myös vaikuttaa jaotteluun tavanomaisesta ja epätavanomaisesta tilan käytöstä – sekä

tarvittaessa muuttaa tilan käyttöä. Käytänteet eivät olekaan deterministisiä, vaan

päinvastoin. Työntekijöiden toiminnan paikkojen rajoituksien ja mahdollisuuksien

tutkiminen työtilojen muutoksessa voisi tuoda arvokasta lisäymmärrystä sosiaalisen

tilan kehittämisessä.

Nämä neljä esittelemääni tutkimuksen kehittämisen polkua eivät ole toisiaan

poissulkevia, vaan enneminkin toisiaan tukevia. Pitkäkestoinen useamman tutkijan

suorittama havainnointi, jossa selvitettäisiin työntekijöiden työtilojen käyttämisen

paikkoja ja rajoituksia erilaisissa työyhteisöissä, toisi epäilemättä arvokasta ja syvällistä

uuttaa ymmärrystä työtiloista ja niiden käyttäjistä.

87

Epilogi

Työssäni lakimiehenä huomasin, että henkilöstöhallinnossa käsiteltävät asiat olivat vain

harvoin perimmältä olemukseltaan juridisia. Kyse oli mielestäni ennemminkin ihmisten

välisestä kanssakäymisestä; konfliktin kärjistyessä ongelmat puettiin monesti juridiikan

muotoon, minkä avulla kuitenkaan harvoin päästiin ratkaisemaan niiden todellisia syitä.

Halusinkin laajentaa omaa ammattitaitoani työoikeuden ulkopuolelle siten, että saisin

lisävälineitä ihmisten toiminnan ymmärtämiselle. Haaveilin samanaikaisesti jo ennen

tulevien opiskelujeni alkua töistä henkilöstöjohtajana. Ymmärsin tarvitsevani lisätietoa,

ja ennen kaikkea uusia taitoja, oman ammatillisen haaveeni toteuttamiseksi.

Alkuvuodesta 2012 päätin pyrkiä Aalto-yliopiston kauppakorkeakouluun Johtamisen

maisteriohjelmaan HR- ja kehittämistyön linjalle. Tuolloin minun piti jo ensimmäisen

kerran miettiä motivaatiokirjeessäni tulevaa tutkimustani ja sen aihetta. Alkoi täysin

uusi ja tuntematon tie HR- ja kehittämistyön opiskelujen parissa – myös tutkielmani

aihe on vaihtunut useampaan otteeseen opiskelutaipaleeni aikana.

Olen ollut koko opiskelujen ajan hyvin innostunut ja motivoitunut kaikesta siitä, mihin

olen päässyt tutustumaan. Eteeni on avautunut maailma, jonka olemassaolosta en

tiennyt – ja josta opiskelujen jälkeenkin tiedän vain murto-osan. Koen, että tämän

antoisan opiskelumatkan huipennus on ollut tutkimus minulle merkityksellisestä

aiheesta mielekkäällä tavalla. Tutkimukseni on opettanut minulle aivan uudenlaista

kärsivällisyyttä. Huomasin, että sinnikkäällä ja ennakkoluulottomalla työskentelytavalla

on mahdollista päästä sellaisten resurssien ääreen, josta tutkimusprosessini alussa vain

haaveilin. Tämä ei olisi kuitenkaan tapahtunut ilman ohjaajaani Kirsi LaPointea, jonka

hyväksyväinen ja erityisen kannustava asenne loputtoman ideatulvani äärellä, antoi

minulle tilaa olla, kokea ja oivaltaa itse. Haluankin tässä yhteydessä kiittää lämpimästi

runsain halauksin Kirsiä.

Tutkimustani ei olisi myöskään ilman ihania työtovereitani, Emiliaa ja Annaa, jotka

johdattivat minut Virpi Einola-Pekkisen luo. Virpin elämänmyönteinen asenne

tutkimukseeni loi minuun uskoa siitä, että tutkimuksellani on myös käytännön

merkitystä. Kiitos Emilia, Anna ja Virpi! Nöyrimmät kiitokset karhunhalausten kanssa

haluan osoittaa erityisesti Lumossa työskenteleville virkamiehille ja Pop Up-

88

virkamiehille, jotka ottivat minut siipiensä suojaan, uskoutuivat minulle ja avasivat

minulle ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä näkemään ja kokemaan arkista työntekoa

monitilassa – ilman teitä tutkimukseni ei olisi koskaan toteutunut tällaisena kuin se nyt

edessänne on. Olette todella erityislaatuinen joukko!

Sokerina pohjalla on oma perheeni. Äidilleni, isälleni ja pikkuveljelleni Joukolle olen

kiitollinen siitä, että heillä on aina ollut vankkumaton usko minuun, mihin tahansa

ryhdynkään. Lapseni Anton ja Lilja ovat pakottaneet minut irrottautumaan tutkimuksen

teosta ja johdattaneet minut arkisten ihmeiden äärelle. Aviomieheni Antti, on tukenut

minua koko yhteiselomme ajan. Ilman hänen vankkumatonta ja rakastavaa tukeaan ei

minulla olisikaan koskaan ollut mahdollista opiskella pienten lasten äitinä. Antti, Anton

ja Lilja, rakkaimpani, kiitos!

Nyt kuitenkin urakka on ohi. Tunnen suurta iloa ja riemua – en olisi enää pystynyt

parempaan, ja mikä tärkeintä koen kasvaneeni ihmisenä. Olen myös itse yhden askeleen

lähempänä opiskelujeni alussa asettamaa tavoitettani ymmärtää paremmin ihmisten

toimintaa työelämässä ja kasvaa myös itse HR-ammattilaisena.

Syyskuun 21. päivänä 2014

Johanna Kiesiläinen-Riihelä

89

LÄHTEET

Allen, T. J. (1977): Managing the Flow of Technology: technology transfers and the

dissemination of technological information within the R&D organization. Cambridge:

M.I.T.

Alvesson, M. ja Willmott, H. (1992): On The Idea of Emancipation In Management

And Organization Studies. Academy of Management Review. Vol. 17:3, 432-464.

Bachelard, G. (1969): The Poetics of Space. Boston: Beacon Press. (Alkup. 1958).

Baldry, C. (1999): Space – The Final Frontier. Sociology. Vol. 33:3, 535-553.

Barley, S.R. & Kunda, G. (2001): Bringing Work Back In. Organization Science. Vol.

12:1, 76-95.

Barnes, B. (2001): Practice as collective action. Teoksessa Schatzki, T. R., Knorr-Cetina

ja Savigny, E (toim.): The Practice Turn in Contemporary Theory. London: Routledge,

17-28.

Becker, F. (1994): Workplace by Design: Mapping the High-Performance Workspace.

San Francisco: Jossey-Bass.

Beyes, T. ja Steyaert, C. (2012): Spacing organization: non-representational theory and

performing organizational space. Organization. Vol. 19:1, 45-61.

Bitner, M. (1992): Servicescapes: The Impact of Physical Surroundings on Customers

and Employees. Journal of Marketing. Vol. 56, 57-71.

Bourdieu, P. (1973): The Berber House. Teoksessa: Douglas, M. (toim.): Rules and

Meanings. The Anthropology of Everyday Knowledge. Harmondsworth: Penguin, 98-

110.

90

Brown, S. (2007): After power: Artaud and the theatre of cruelty. Teoksessa Jones, C. ja

Ten Bos, R. (toim.): Philosophy and Organization. London: Routledge, 201-223.

Canter, D. (1977): The Psychology of Place. London: The Architectural Press Ltd.

Casey, E.S. (1998): The Fate of Place. A Philosophical History. Berkely, Los Angeles ja

London: University of California Press.

Clegg, S. R. (1989): Radical Revisions: Power, Discipline and Organizations.

Organization Studies. Vol. 10:1, 97-115.

da Silva, J. (2014): Tavanomaisesta toisin opiskeluun. Miten vallitsevia

opiskelukäytänteitä voidaan haastaa? Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu. Johtamisen

laitos. Pro gradu –tutkielma.

Dale, K. (2005): Building a Social Materiality: Spatial and Embodied Politics in

Organizational Control. Organization. Vol. 12:5, 649-678.

Daskalaki, M., Stara, A. ja Imas, M. (2008): ”The Parkour Organisation”: inhabitation

of corporate spaces. Culture and Organization. Vol. 14:1, 49-64.

Dobers, P. ja Strannegård, L. (2004): The Cocoon – A Travelling Space. Organization.

Vol. 11(6), 825-848.

Dovey, K. (1999): Framing Places. Mediating power in built form. London and New

York: Routledge.

Einola-Pekkinen, V. (2013): Virkamiehet ulos virastoista. Löytyy osoitteesta:

http://925design.fi/virkamiehet-ulos-virastoista. (luettu 20.9.2014).

Elsbach, K. ja Pratt M. (2007): The Physical Environment in Organizations. The

Academy of Management Annals. Vol. 1, 181-224.

91

Eriksson, P. ja Kovalainen, A. (2008): Qualitative Methods in Business Research.

London: SAGE.

Feldman, M.S. ja Orlikowski, W.J. (2011): Theorizing practice and practicing theory.

Organization Science. Vol. 22:5, 1240-1253.

Fine, G. A, Morrill C. ja Surianarain, S. (2009): Ethnography in Organizational

Settings. Teoksessa Buchanan, D.A ja Bryman, A (toim.): The SAGE Handbook of

Organizational Research Methods. London: SAGE, 602-619.

Focault, M. (1980): Questions on Geography. Teoksessa Gordon, C. (toim.):

Power/Knowledge. Selected interviews & other writings 1972-1977 by Michael

Foucault. New York: Pantheon Books, 63-77.

Focault, M. (2000): Tarkkailla ja rangaista. Keuruu: Otavan Kirjapaino Oy. (Alkup.

1975).

Ford, J. ja Harding, N. (2004): We went Looking for an Organization but Could Find

Only the Metaphysics of its Presence. Sociology. Vol. 38:4, 815-830.

Geertz, C. (1973): The Interpretation of Cultures. Selected Essays. New York: Basic

Books.

George, J. M. (2007): Creativity in Organizations. Academy of Management Annals.

Vol. 1, 439-477.

Gordon, T., Hynninen, P., Lahelma, E., Metso, T., Palmu, T. ja Tolonen, T. (2007):

Koulun arkea tutkimassa. Kokemuksia kollektiivisesta etnografiasta. Teoksessa

Lappalainen, S., Hynninen, P., Kankkunen, T., Lahelma, E., ja Tolonen T. (toim.):

Etnografia metodologiana. Lähtökohtana koulutuksen tutkimus. Tampere: Vastapaino,

41-64.

92

Gorradi, C., Gherardi, s. ja Verzelloni, L. (2010): Through the practice lens: Where is

the bandwagon of practice-based studies heading? Management Learning. Vol. 41:3,

265-283.

Grönfors, M. (1982): Kvalitatiiviset kenttätyömenetelmät. Helsinki: WSOY.

Hakala K. ja Hynninen P. (2007): Etnografisesta tietämisestä. Teoksessa Lappalainen,

S., Hynninen, P., Kankkunen, T., Lahelma, E., ja Tolonen T. (toim.): Etnografia

metodologiana. Lähtökohtana koulutuksen tutkimus. Tampere: Vastapaino, 209-225.

Halford, S. (2004): Towards a Sociology of Organizational Space. Sociological

Research Online. Vol. 9:1.

Löytyy osoitteesta: http://www.socresoniline.org.uk/9/1/halford.html. (luettu

20.9.2014).

Halford, S. ja Leonard, P. (2006): Place, Space and Time: Contextualizing Workplace

Subjectivities. Organizational Studies. Vol. 27:5, 657-676.

Hammersley, M. (1990): Reading Ethnographic Research: A Critical Guide. London

and New York: Longman.

Hatch, M. (1987): Physical Barriers, Task Characteristics, and Interaction Activity in

Research and Development Firms. Administrative Science Quaretly. Vol. 32, 387-399.

Hatch, M. (1990): The Symbolic Office Design: An Empirical Exploration. Teoksessa

Gagliardi, P. (toim.): Symbols and Artifacts: Views of Corporate Landscape. Berlin: de

Gruyter, 129-146.

Hirsijärvi, S. ja Hurme, H. (2000): Tutkimushaastattelu. Teemahaastattelun teoria ja

käytäntö. Helsinki: Yliopistopaino.

Jansson, T. (1952): Kuinkas sitten kävikään?: kirja Mymmelistä, Muumipeikosta ja

pikku Myystä. Suom. Hannes Korpi-Anttila. Helsinki: WSOY.

93

Kociatkiewicz, J. ja Kostera, M. (1999). The Anthropology of Empty Spaces.

Qualitative Sociology. Vol. 22:1, 37-50.

Larsen, J. ja Schultz, M. (1990): Artifacts In a Bureaucratic Monastery. Teoksessa

Gagliardi, P. (toim.): Symbols and Artifacts: Views of Corporate Landscape. Berlin: de

Gruyter, 281-302.

Lefebvre, H. (1991): The Production of Space. Oxford: Blackwell. (Alkup. 1974).

Miettinen, R., Samra-Fredericks, D ja Yanow, D. (2009): Re-Turn to Practice: An

Introductory Essay. Organization Studies. Vol. 30:12, 1309-1327.

Miettinen, R., Paavola, S. ja Pohjola, P. (2012): From Habituality to Change:

Contribution of Activity Theory and Pragmatism to Practice Theories. Journal for the

Theory of Social Behaviour. Vol. 42:3, 345-360.

Neyland, D. (2008): Organizational ethnography. Los Angeles: SAGE.

Nicolini, D. (2009): Zooming In and Out: Studying Practices by Switching Theoretical

Lenses and Trailing Connections. Organization Studies. Vol. 30:12, 1391-1418.

Nicolini, D. (2012): Practice Theory, Work, and Organization: An Introduction. Oxford:

Oxford University Press.

Ortner, S. (1984): Theory in Anthropology since the Sixties. Comparative Studies in

Society and History. Vol. 26:1, 126-166.

Peponis, J., Bafna, S., Bajaj, R., Bromberg, J., Congdon, C., Rashid, M., Warmels, S.,

Zhang, Y. ja Zimring, C. (2007): Designing Space to Support Knowledge Work.

Environment and Behavior. Vol 39:6, 815-840.

94

Parry K. ja Boyle M. (2009): Organizational Autoethnography. Teoksessa Buchanan,

D.A ja Bryman, A (toim.): The SAGE Handbook of Organizational Research Methods.

London: SAGE, 690-702.

Rasila, H. ja Rothe, P. (2012): A Problem is a problem is a benefit? Generation Y

perceptions of open-plan offices. Property Management. Vol 30: 4, 362-375.

Reckwitz, A. (2002): Toward a Theory of Social Practices: A development in culturalist

theorizing. European Journal of Social Theory. Vol. 5:2, 245-265.

Rusted, B. (1990): Housing Modifications as Organizational Communications.

Teoksessa Gagliardi, P. (toim.): Symbols and Artifacts: Views of Corporate Landscape.

Berlin: de Gruyter, 85-106.

Räsänen, K. ja Trux, M-L (2012): Työkirja. Ammattilaisen paluu. Helsinki:

Kansanvalistusseura.

Saarikangas, K. (2006): Eletyt tilat ja sukupuoli. Asukkaiden ja ympäristön kulttuurisia

kohtaamisia. Vaasa: Waasa Graphics Oy.

Salo, U-M. (2007): Etnografinen kirjoittaminen. Teoksessa Lappalainen, S., Hynninen,

P., Kankkunen, T., Lahelma, E., ja Tolonen T. (toim.): Etnografia metodologiana.

Lähtökohtana koulutuksen tutkimus. Tampere: Vastapaino, 227-246.

Sandberg, J. ja Dall’Alba, G. (2009): Returning to Practice Anew: A Life-World

Perspective. Organization Studies. Vol. 30:12, 1349-1368.

Schatzki, T. R. (2001a): Introduction: Practice Theory. Teoksessa Schatzki, T. R.,

Knorr-Cetina ja Savigny, E (toim.): The Practice Turn in Contemporary Theory.

London: Routledge, 1-14.

95

Schatzki, T. R. (2001b): Practice mind-ed orders. Teoksessa Schatzki, T. R., Knorr-

Cetina ja Savigny, E (toim.): The Practice Turn in Contemporary Theory. London:

Routledge, 42-55.

Semi, J. (2011): Kaikille avoin, kaikille vapaa? Tilallisen ulossulkemisen kolme säiettä.

Alue ja ympäristö. Vol. 40:2, 61-67.

Smith, V. (2001): Ethnographies of Work and the Work of Ethnographers. Teoksessa

Atkinson, P., Coffey A., Delamont, S., Lofland, J. ja Lofland L. (toim.): Handbook of

Ethnography. London: SAGE, 220-234.

Spicer, A. (2006): Beyond the convergence-divergence debate: The role of spatial scales

in transforming organizational logic. Organization studies. Vol. 27:10, 1467-1483.

Sundström, E. ja Sundström, M. (1986): Workplaces: The Psychology of the Physical

Environment in Offices and Factories. Cambridge: Cambridge University Press.

Swindler, A. (2001): What anchors cultural practices. Teoksessa Schatzki, T. R., Knorr-

Cetina ja Savigny, E (toim.): The Practice Turn in Contemporary Theory. London:

Routledge, 74-92.

Taylor, S. ja Spicer, A. (2007): Time for space: A narrative review of research on

organizational spaces. International Journal of Management Reviews. Vol. 9:4, 325-

346.

Tienari, J. ja Meriläinen, S. (2009): Johtaminen ja organisointi globaalissa taloudessa.

Helsinki: WSOYpro.

Tyler, M. ja Cohen, L. (2010): Spaces that Matter: Gender Performativity and

Organizational Space. Organization Studies. Vol. 31:2, 175-198.

Työ- ja elinkeinoministeriö (2014a): Työ- ja elinkeinoministeriö. Löytyy osoitteesta:

https://www.tem.fi/ministerio. (luettu 20.9.2014).

96

Työ- ja elinkeinoministeriö (2014b): TEM konsernin toimijat. Löytyy osoitteesta:

https://www.tem.fi/ministerio/tem_konsernin_toimijat. (luettu 20.9.2014).

Van Maanen, J. (1988): Tales of the Field. Chicago: The University of Chicago Press.

Van Marrewijk, A.H. (2009): Corporate headquarters as physical embodiments of

organizational change. Journal of Organizational Change Management. Vol. 22:3, 290-

306.

Wapshott, R. ja Mallet, O. (2011): The spatial implications of homeworking: a

Lefebvrian approach to the rewards and challenges of home-based work. Organization.

Vol. 19:1, 63-79.

Warren, S. (2008): Empirical Challenges in Organizational Aesthetics Research:

Towards a Sensual Methodology. Organization Studies. Vol. 29:4, 559-580.

Wasserman, V. ja Frenkel, M. (2011): Organizational Aesthetics: Caught Between

Identity Regulation and Culture Jamming. Organization Science. Vol. 22:2, 503-521.

Yanow, D. (1995): Built space as story: The policy stories that buildings tell. Policy

Studies Journal. Vol 23:3, 407-422.

Yanow, D. (1998): Space Stories: Studying Museum Buildings as Organizational

Spaces While Reflecting on Interpretive Methods and their Narration. Journal of

Management Inquiry. Vol. 7, 215-239.

Yanow, D. ja Ybema, S. (2009): Interpretivism in Organizational Research: On

Elephants and Blind Researchers. Toim. Buchanan, D.A ja Bryman, A: The SAGE

Handbook of Organizational Research Methods. London: SAGE, 39-60.

Zhongyuan Z. ja Spicer A. (2014): “Leader, you first”: The everyday production of

hierarchical space in a Chinese nureaucracy. Human Relations. Vol. 67:6, 739-762.

97

AINEISTOLUETTELO

Lumossa vakituisesti työskentelevien virkamiesten haastattelut:

14.1.2014

23.1.2014

12.5.2014

13.5.2014

14.5.2014

16.5.2014

Haastattelut on litteroitu nauhoilta, yhteensä 130 sivua.

Kirjallinen materiaali:

Kenttäpäiväkirja ajanjaksolta 13.1.-24.1.2014, puhtaaksi kirjoitettuna 90 sivua.

Valokuvia ministeriöstä ajanjaksolta 13.1.-24.1.2014, yhteensä 50 kpl

Yammerin, Muutosagentti-ohjelman viesti 24.1.2014

Yammerin, TEM-Pilottitilat –ohjelman julkaisut ja kommentit