”Koti ei ole paikka vaan voima”:

Kotiliesi-lehden sisustukselliset teemat muutoksessa 1922−1963

Itä-Suomen yliopisto

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Historia- ja maantieteiden laitos

Suomen historian pro gradu -tutkielma

Marraskuu 2019

Helen Hyttinen 258282

Ohjaaja: Maria Lähteenmäki

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, TUTKIMUSTIEDOTE

Tekijä: Helen Hyttinen

Opiskelijanumero: 258282

Tutkielman nimi: ”Koti ei ole paikka vaan voima”: Kotiliesi-lehden sisustukselliset teemat

muutoksessa 1922−1963

Tiedekunta/oppiaine: Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Suomen historia

Sivumäärä:

Aika ja paikka: Marraskuu 2019, Joensuu

Tässä tutkimuksessa esitellään ja arvioidaan Kotiliesi-lehdessä julkaistujen

kodinsisustusartikkeleiden sisältöjä ja keskeisiä teemoja sekä sitä, miten ne heijastelivat suomalaisen

yhteiskunnan kehitystavoitteita ja -linjoja. Tutkimus on ulotettu vuosien 1922−1963 välille, jotta

teemoissa tapahtuvat ajalliset muutokset olisivat selvästi hahmotettavissa.

Metodeina on käytetty laadullisia menetelmiä, diskursiivista analyysia ja sisällönanalyysia, jota on

hyödynnetty sekä tekstiä että kuvia tutkittaessa. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu

aikakauslehdistön, ja erityisesti naistenlehtien historian raamiin. Tämän alan keskeisiä julkaisuja ovat

esimerkiksi Rachel Meschin Having It All in the Belle Epoque: How French Women’s Magazines

Invented the Modern Woman (2013), Mary Ellen Zuckermanin A History of Popular Women’s

Magazines in the United States, 1792−1995 (1998) sekä Arja Turusen artikkeli Naistenlehdet

Suomessa 1880−luvulta 1930−luvulle (2014).

Lähdeaineistona on käytetty Kotiliesi-lehden vuosien 1922−1963 sidottuja ja digitoituja vuosikertoja.

Tutkimuksen keskeisinä johtopäätöksinä esitetään, että Kotiliesi on kodinsisustusartikkeleidensa

teemoissa ilmentänyt aikalaiskuvaa ja -olosuhteita. Keskeinen huomio on, että luonto pysyi tärkeänä

elementtinä suomalaisten kotien sisustuksessa jokaisella tarkastellulla vuosikymmenellä.

Analysoiduissa artikkeleissa reflektoituvat myöskin kulloisetkin yhteiskunnalliset ja valtiolliset olot:

sota ja pula-aika näkyvät sekä sisustusaiheisten juttujen määrän että sisällön niukkuutena. Myös

Suomessa vallinnut kansalaiskasvatuksen ideologia näkyy etenkin päätoimittaja Alli Wiherheimon

vaikutuksesta vahvana sekä lehden sisällössä että sen tavassa puhutella lukijaa.

Sisällys 1. Johdanto ...................................................................................................................................... 4

1.1. Tutkimuksen lähtökohdat ...................................................................................................... 4

1.2. Tutkimuskysymykset ja metodit............................................................................................ 5

1.3. Tutkimusperinne ja lähteet .................................................................................................... 6

2. Koti kansalaisen kuvastimena .................................................................................................... 10

2.1. Funkis valjastetaan kansalaiskasvatuksen työhön ................................................................ 10

2.2. Alli Wiherheimon linjaukset ............................................................................................... 18

3. Sodanjälkeinen kaipuu luontoon ................................................................................................ 28

3.1. ”Asunto valinkauhassa” ..................................................................................................... 28

3.2. Eskapismin ulottuvuuksia ................................................................................................... 35

3.3. Keveää, kaunista ja kansanomaista...................................................................................... 39

4. Luonnonläheisyydestä atomiaikaan ........................................................................................... 50

4.1. Metsästä kotiin ja kotoa metsään ......................................................................................... 50

4.2. Atomiajan enteitä ................................................................................................................ 58

4.3. Perheenjäsenten muuttuvat roolit ........................................................................................ 68

5. Johtopäätökset ........................................................................................................................... 75

Lähteet .......................................................................................................................................... 78

4

1. Johdanto

1.1. Tutkimuksen lähtökohdat

Kotiliesi perustettiin Werner Söderström Osakeyhtiön (WSOY) toimesta vuonna 1922, ja se on

Suomen vanhin edelleen ilmestyvä naistenlehti. Vuoden 1922 joulukuussa toimitettiin vain

ensimmäinen numero, mutta vuodesta 1923 lehti alkoi ilmestyä kaksi kertaa kuukaudessa.

Yhteiskunnalliset olosuhteet loivat edellytykset etenkin maaseudun naisia aktivoivan naistenlehden

synnylle. Takana, mutta tuoreessa muistissa olivat sekä ensimmäinen maailmansota että sisällissota.

Nuori, vasta itsenäistynyt valtio tarvitsi vahvan ja toimivan yhteiskunnan pohjaksi yhtenäistä,

suomalaista kulttuuria ja ennen kaikkea juuri suomalaisuuden määrittelemistä myös naisten

toimintasfäärin kautta. Sotien jälkeen Suomessa haluttiin katsoa tulevaan ja pyrkiä kohti eheämpää,

parempaa tulevaisuutta. Tulevaisuudenusko kilpistyi naisiin, ja heidän kauttaan uuteen sukupolveen,

lapsiin ja nuoriin. Lapsista haluttiin kasvattaa kunnollisia kansalaisia, ja vastuu tehtävästä lankesi

luontevasti kodeille. Kotien yhtenäisen kulttuuri- ja sivistyskasvatuksen tueksi luotiin Kotiliesi.1

Lehden vastaavaksi toimittajaksi kiinnitettiin 27-vuotias maisteri Alli Wiherheimo, joka oli ennen

nimitystään toiminut WSOY:n leivissä jo kustannustoimittajana. WSOY keräsi lehden toimitukseen

muiksi jäseniksi kokonaisen kaartin aikansa tärkeitä naisvaikuttajia, kuten Hedvig Gebhardin, Mandi

Hannulan ja Laura Harmajan. Jokainen toimituskunnan jäsen oli oman alansa ehdotonta

parhaimmistoa, ja heidän taustansa erilaisissa naisasialiikkeeseen linkittyneissä järjestöissä määritti

Kotilieden valistuksellista sävyä, joka edusti porvarillista kotitalousideologiaa. Kotitalousideologia

tähtäsi muun muassa perheenemännän työn ammatillistamiseen ja suomalaisten kotitalouksien

kehittämiseen nykyaikaisemmiksi.2

Kotiliesi ei sisältänyt ainoastaan kodin- tai lastenhoidollisia aiheita, vaan myös esimerkiksi

yleiskielellistettyjä raportteja uusimmista lainsäädännöllisistä käänteistä ja eduskunnan toiminnasta.

Tavoitteena oli selkeyttää lainopillisia kiemuroita niin, että jokainen perheenemäntä ymmärsi, mitä

valtakunnassa tapahtuu. Ohjeiden lisäksi lehdessä ilmestyi muun muassa jatkokertomuksia,

kuvareportaaseja sekä kysymyksiä ja vastauksia -palsta. Kotiliesi pyrki tavoittamaan

mahdollisimman laajan osan suomalaisia ja luomaan molemminpuolisen keskusteluyhteyden, mistä

1 Saarikangas, Mäenpää & Sarantola-Weiss 2004, 10; Kotiliesi 1/1923, 32. 2 KL 1/1923, 32; Metso 2005, 49; Turunen 2014, 47−48.

5

osoituksia olivat esimerkiksi kysymyksiä ja vastauksia -palsta sekä lehden usein järjestämät

lukijakilpailut.3

Sisustamisella tarkoitetaan tämän tutkimuksen yhteydessä kodin koristamista ja kalustamista eri

menetelmin viihtyisyyden, kodikkuuden ja kauneuden lisäämiseksi. Sisustaminen on kytkeytynyt

Kotiliedessäkin suurempaan aatesuuntaan, jonka tavoitteena oli kasvattaa Suomen tulevasta kansasta

vahvaa, vastuullista ja monessa mielessä ”puhdasta rotua”. 1900-luvun alussa se ei kuitenkaan ollut

nykyaikaiseen tapaan identiteetin ilmaisija, vaan kodin sisustamisesta on vasta jälleenrakennusajalta

lähtien tullut sellainen asujan persoonallisuuden ja mielenkiinnon kohteiden indikaattori, jollaisena

se nykypäivänä tunnetaan.4

1.2. Tutkimuskysymykset ja metodit

Opinnäytetyössäni tutkin sitä, mitkä teemat ovat kytkeytyneet osaksi kodin koristamista Kotilieden

sisustusaiheisissa artikkeleissa sekä sitä, miten kyseiset teemat muuttuivat yhteiskunnallisessa

kontekstissa ja eri vuosikymmenien saatossa. Analysoin myös naisten, miesten ja lasten roolien

merkitystä kodin asujina. Peilaan näitä seikkoja paitsi suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneisiin

suurempiin kehityslinjoihin, myös Alli Wiherheimon linjauksiin. Pyrin selvittämään, kuinka selkeästi

muutokset ovat olleet yhteydessä toisiinsa. Onko yhteiskunnallisilla ongelmilla tai nousukausilla ollut

suora vaikutus kodin koristamiseen. Missä asioissa vaikutus mahdollisesti on näkynyt ja miten.

Erityistä huomiota kiinnitän siihen, miten suomalaisuuteen kiinteästi liitetty luonto-teema näkyy

kodinsisustamisohjeistuksissa ja häviääkö se 1920-luvulta 1960-luvulle tultaessa yhteiskunnan

modernisoituessa.

Alli Wiherheimo työskenteli Kotilieden päätoimittajan lehden perustamisesta vuoteen 1963 saakka

eli 41 vuotta. Kyseinen ajanjakso on mielenkiintoinen ensinnäkin siksi, että siihen sisältyy hyvin

merkittävä poikkeustila, toinen maailmansota. Mielenkiintoa lisää se, että lehti oli niin pitkään saman

päätoimittajan vakaassa ohjauksessa sekä se, että vastaavaa tutkimusta samalta ajalta ei ole juurikaan

tehty. Neljä vuosikymmentä on myös riittävän pitkä aika paljastamaan merkittäviä muutoksia

suomalaisessa yhteiskunnassa. Edellä mainituista syistä vuodet 1922−1963 valikoituivat

tutkimukseni aikarajaukseksi.

3 KL 1923, II. 4 Sarantola-Weiss 2011, 7.

6

Kotiliesi tarkoitettiin kaikkien suomalaisten, etupäässä emäntien, kotitalousavuksi ja

neuvonantajaksi, niin maaseudulle kuin kaupunkeihin. Sen vuoksi tutkimukseeni sisällytetyt

esimerkit lehden artikkeleista eivät sulje pois kumpaakaan edellä mainituista. Aluerajauksen on

sanellut Kotilieden artikkelien sisältö, joten tutkimuksen kohteena olevan suomalaisen kodin

sisustamisen lisäksi sivutaan ulkomaisia vaikutteita.

Tutkimusotteeni on kvalitatiivinen eli laadullinen sisällönanalyysi. Laadullinen tutkimus on

tyypiltään empiiristä: Metodissa tarkastellaan kohdeaineistoa ja argumentoidaan sen pohjalta. Tässä

tutkimuksessa sisällönanalyysi on kohdistunut erityisesti tekstiin, eli kyseessä on tekstianalyysi.5

Laadullisessa analyysissä aineiston keruu ja käsittely linkittyvät yleensä tiiviisti yhteen, ja analyysin

usein sosiaalisen luonteen takia se on tutkimusmetodina kvantitatiivista eli määrällistä

monimutkaisempi arvostella. Klaus Mäkelän mukaan laadullisen tutkimuksen toistettavuudesta ei

voida tehdä reliabiliteettiongelmaa, eikä tulkinnan osuvuutta voida verrata määrällisen tutkimuksen

tuottaman tilastomallin osuvuuteen.6 Omat tulkintani olen tehnyt analysoiden myös diskursiivisesti

artikkelien tekstejä. Lisäksi kuva-analyysin kohteina ovat olleet sisustusjuttujen piirros- ja valokuvat,

joita on tutkimuksessa myös esimerkkeinä esitelty. Kuva-aineisto on ollut enimmäkseen

mustavalkoista, ja vanhimmissa Kotilieden numeroissa etenkin valokuvat ovat olleet lehteen

painettuina lisäksi melko huonolaatuisia, joten niiden tulkitseminen on paikoin ollut haastavaa.

1.3. Tutkimusperinne ja lähteet

Suomalaisen kodinsisustamisen eri piirteitä on tutkittu median ja erityisesti aikakauslehtien

heijastamana paljonkin viime vuosikymmeninä. Luontoteemat, niiden merkitykset ja muutokset

kodin koristamisessa ovat kuitenkin jääneet vähemmälle huomiolle. 1900-luvun alun sisustuksen

ilmiasuja on tutkittu enemmän yleisluontoisesti, esimerkiksi sotienjälkeisen ajan taloudellista

tilannetta vasten peilaten. Viimeaikainen tutkimus on ollut melko vahvasti asumisen ekologisuuteen

ja asujien kulutustottumuksiin painottuvaa. Lisäksi tutkimusta on tehty enemmän 1960-luvulta

nykypäivään ulottuvasta ajanjaksoista kuin sitä varhaisemmista sisustustrendeistä. Uusia, myös

sisustus- ja arkkitehtuuripainotteisia aikakauslehtiä, kuten Avotakka, alkoi ilmestyä entistä

enemmän.7 Kansainvälisen tason merkittävimpiä tutkimuksia naistenlehtien aihepiiristä ovat

esimerkiksi Rachel Meschin Having It All in the Belle Epoque: How French Women’s Magazines

5 Tuomi & Sarajärvi 2004, 21, 105. 6 Mäkelä 1992, 45, 47. 7 Huokuna 2006, 131; Sarantola-Weiss 1999, 210−212.

7

Invented the Modern Woman (2013) ja Mary Ellen Zuckermanin A History of Popular Women’s

Magazines in the United States, 1792−1995 (1998). Mesch käsittelee tutkimuksessaan 1900-luvun

alun ranskalaisten naistenlehtien sisältöjä, kirjoittajia ja lukijoita sekä tarkastelee lehtien kytköstä

”modernin naisen” ja feminismin syntymiseen. Zuckerman taas analysoi yhdysvaltalaisia

naistenlehtiä huomattavasti pitemmältä aikaväliltä, 1700-luvulta lähes 2000-luvulle asti. Hänkin on

tutkinut lehtien sisältöjä ja lukijoita, ja nostanut esille muun muassa mainostamisen kasvun

maailmansotien välisellä ajalla. Molemmissa tutkimuksissa muun muassa avioliiton todetaan olleen

keskeisessä roolissa naistenlehtien sivuilla.8

Arja Turusen artikkeli Naistenlehdet Suomessa 1880-luvulta 1930-luvulle analysoi varhaisten,

naisille suunnattujen aikakauslehtien vaiheita Suomen lehtimarkkinoilla. Turusen tutkimus käsittelee

muun muassa naistenlehtien jakoa järjestö- ja kuluttajalehtiin sekä aikakauslehtien roolia ja

käytettävyyttä eri tieteenalojen näkökulmista. Turunen on artikkelissaan nostanut esiin myös

Kotilieden kuluttajalehtimäisen luonteen sekä suomalaisten naistenlehtien merkityksen

yhteiskunnallisina vaikuttajina.9

Minna Sarantola-Weissin artikkeli Suomalaisen kodinsisustuskulttuurin muodostuminen 1900-

luvulla tarkastelee sisustushistoriaa ja sen vaiheita historiallisten käännekohtien taustaa vasten. Hän

on erotellut tutkimuksessaan kolme eri vaihetta, jotka ilmaisevat muutosta: 1900-luvun alusta 1930-

luvulle ulottuvan jakson, 1950-luvun modernismin vaiheen ja kaupallisen 1960-luvun.10

Samantapaista sisustamishistorian tutkimusta on tehnyt Ulla Seppälä-Kavén teoksessaan Sisustuksen

ajat: katsaus suomalaiseen sisustamiseen ja asumiseen 1800-luvun lopulta nykypäivään, joka

esittelee esimerkiksi eri ajanjaksojen tapetteja ja huonekasveja. Kirsi Saarikankaan kirjat Asunnon

muodonmuutoksia. Puhtauden estetiikka ja sukupuoli modernissa arkkitehtuurissa ja Eletyt tilat ja

sukupuoli. Asukkaiden ja ympäristön kulttuurisia kohtaamisia käsittelevät esimerkiksi modernin

asunnon muotoutumisen ja asukkaan ja ympäristön välisen suhteen teemoja, jotka kytkeytyvät osaksi

oman tutkielmani kartoittamaa ajanjaksoa.11

Kotiliesi ei ensisijaiselta tehtävältään ole koskaan ollut sisustuslehti, vaan yleiseen kodinsivistykseen

ja -kulttuuriin opastava aikakauslehti, oman julkilausumansa mukaan ”Suomen kotitalousväen

lehti”.12 Kuitenkin termi ”kodin sisustus” esiintyy jo lehden ensimmäisessä vuosikerrassa vuodelta

1923, mikä osoittaa kodin koristamisen myös olleen olennainen osa vastuullista ja sivistynyttä

8 Mesch 2013, VIII; Zuckerman 1998, VII. 9 Turunen 2014, 38−39, 41, 45, 50. 10 Sarantola-Weiss 2011, 14−15. 11 Saarikangas 2002, 9; Saarikangas 2006, 9−10; Seppälä-Kavén 2014. 12 KL 1923, I.

8

kodinhoitoa. Kotiliesi onkin monipuolisuutensa ansiosta toiminut monen tutkimuksen lähteenä.

Minna Sarantola-Weiss on kirjassaan Yhteiset olohuoneet: Näkökulmia suomalaiseen

sisustusarkkitehtuuriin 1949−1999 esitellyt ja analysoinut Kotiliedessä 1950-luvulla ilmestyneitä

kodinkonemainoksia13, jotka kuvaavat modernin ajan muutoksen tuulia kodinkin piirissä. Pro gradun

Alli Wiherheimon toimittajuudesta kirjoittanut Marja Metso mainitsee sisustamisen kuuluneen

nimenomaan Wiherheimon omiin kiinnostuksen kohteisiin, mikä on varmasti määrittänyt

sisustusteemojenkin valikoitumista lehteen, luotsasihan Wiherheimo lehteä neljä vuosikymmentä,

läpi muuttuvan ajankuvan.14

Anu Taskisen pro gradu Kuluttaja tuli kotiin – Sisustusihanne yhteiskunnan arvojen heijastumana

käyttää lähteenään Kodin kuvalehden julkaisuja vuodelta 2005. Taskinen keskittyy ensiksi

sisustamisen historiaan 1900-luvulta alkaen ja käsittelee myöhemmin eräässä alaluvussa KK:n

esittelemiä luonnon sisustuselementtejä. Hän muun muassa toteaa lehden nimenneen ”luonnosta

poimitut aiheet, muodot, värit ja materiaalit sisustuksen kuumaksi trendiksi v. 2005”.15 Taskisen

tutkimus kuitenkin keskittyy nykyaikaisen kulutusyhteiskunnan piirteiden representaation analyysiin,

eikä valota suomalaisen kuluttajan syntyä edeltäviä luontoteemoja.

Aiheeseeni liittyvät myös muihin aikakauslehtiin pohjautuvat sisustusaiheiset tutkimukset, joista

esimerkkeinä mainitsen tässä Jannica Aallon ja Mia-Maria Tiaisen pro gradu -tutkielmat. Molempien

kirjoittajien tutkielmat keskittyvät nykyaikaisempaan sisustukseen; Aalto on valinnut tutkielmansa

”U – niin kuin urbaani” Unelmakodit pääkaupunkiseudulla lähteiksi kuusi Avotakan vuosikertaa

ajanjaksolta 1989−2011, Tiainen taas on käyttänyt pro graduunsa ”Täyttä elämää aarteiden keskellä”

Unelmakodin esitykset suomalaisissa sisustuslehdissä ainoastaan vuoden 2012 julkaisuja kolmesta

eri lehdestä. Aalto on tutkinut Avotakan tapaa mallintaa asumisen makua pääkaupunkiseudulla sekä

teemoittelun että kuva-analyysin avulla. Tiaisen tutkimus keskittyy luokan, maun ja sukupuolen

ilmenemiseen Avotakassa, Dekossa ja Glorian kodissa ilmestyneissä sisustusjutuissa.16

Lähteeksi aiheen tarkastelussa valikoitui Kotiliesi, sillä se on vanhin suomalainen naistenlehti. Muut

aihepiireiltään samantyyppiset lehdet, kuten Eeva ja Hopeapeili alkoivat ilmestyä vasta 1930-luvulta

lähtien. Kotilieden julkilausumat ”- paremman kodinhoidon, järkiperäisemmän kotitalouden ja

korkeamman kotikulttuurin puolesta” ja ”koti on yhteiskunnan sydän”17, lehden nimen ohella,

tekevät siitä tärkeän välineen aikansa kodin piiriä tutkittaessa. Lehti itsessään jaottelee tiettyjä

13 Sarantola-Weiss 1999, 210−212. 14 KL 1923, I, IV; Aikasalo 2004, 243; Metso 2005, 75. 15 Taskinen 2007, 36. 16 Aalto 2016, 3−5; Tiainen 2015, 1,6, 13−17. 17 KL 1923, II.

9

teemoja ”Kodin sisustus”-otsikon alle varhaisten vuosikertojensa sisällysluetteloissa, ja tähän

tutkimukseen sisällytetyt teemat ovat valikoituneet tuon lehdessä tehdyn jaottelun perusteella. ”Kodin

sisustus” -osion lisäksi tutkimuksessa on huomioitu huonekasveja ja puutarhaa koskeva osio,

nimenomaan huonekasveja eli sisätilojen koristukseksi tarkoitettuja kasveja koskevien artikkelien

osalta. Tutkimuksessa ei ole huomioitu mainoksia, vaan ainoastaan journalistiset tekstit. Aineisto on

sikäli ollut paikoin vajavaista, että joitain lehtien sivuja on puuttunut ja jotkin sivut ovat ajan saatossa

vahingoittuneet epä-informatiivisiksi.

10

2. Koti kansalaisen kuvastimena

2.1. Funkis valjastetaan kansalaiskasvatuksen työhön

”Asuntojen pohjamuodot eroavat suuresti vanvan hyvän ajan tyypistä, joka kaikille on

tuttu; uusi ihanneasunto koettaa mahduttaa seiniensä sisäpuolelle kaiken mikä on

välttämätöntä, mutta ei mitään myöskään sen yli. Se tahtoo järjestää jokaiselle

täysikasvuiselle perheenjäsenelle oman huoneen, olipa se sitten vaikka kuinka

pikkuriikkinen komero. Sitten vaaditaan yksi suurehko huone kaikkien yhteistä käyttöä

varten. Nämä molemmat vaatimukset koettavat palvella kahta elämänmuotoa:

yksinäisyyttä ja yhteiseloa, siis individualismia ja kollektiviteettiä, joiden välillä

elämämme liikkuu: kulttuuri vaatii yksilöllisen itsenäisyyden kehittämistä, mutta

samalla kertaa yhteiskunnallista yhteenkuuluvaisuutta. Oikein järjestetty asunto

kehittää näitä molempia puolia.”18

Arkkitehti Salme Setälän ”Asuntopakinaa Tukholmasta” tiivistää hyvin 1920- ja 1930-lukujen kodin,

ihmisen ja yhteiskunnan uudistusten väliset suhteet. Vuoden 1918 sisällissodan jälkeisessä Suomessa

vallitsi henkinen ja kulttuurinen kaaos, minkä seurauksena syntyi tarve yhteiskunnan ja kansalaisten

uudelleen järjestäytymiselle. Kansalaiskasvatus nousi tärkeäksi teemaksi, ja keskeisin paikka sen

toteuttamiselle oli asunto eli koti. Kirsi Saarikankaan mukaan tavoitellun sosiaalisen muutoksen

katsottiin olevan lähtöisin tarkoituksenmukaisesti suunnitelluista, puhtaista kodeista.

Yksinkertaisuus, hygieenisyys sekä niukkuus kodintavaroiden määrässä tulivat 1920-luvulta

alkaneen funktionalismin myötä muotiin.19

Vaikka ajatus arkkitehtuurin vaikutuksesta ihmiseen oli ollut olemassa jo valistuksen aikakaudelta

lähtien, vasta modernin ajan asuntohygienian myötä välittömästä elinympäristöstämme tuli

kasvatuksellinen mittari ja väline. Terveyden ja moraalin käsitteet linkittyivät tiiviisti yhteen sekä

ihmisessä että hänen elinympäristössään, ja kiteytyivät niin fyysiseen kuin symboliseenkin

puhtauteen; ”Puhtaasta tuli kaunista ja kauniista puhdasta”.20

Suomalainen koti koki 1900-luvun myötä mullistuksen. Enää ei ollut muodikasta eikä järkevää asua

porvaristyylisesti suuressa talossa, jossa oli muun muassa aina edustuskelpoinen salonki pyhävieraita

18 KL 17/1930, 730. 19 Saarikangas 2004, 322, 333. 20 Saarikangas 2002, 23, 44; Saarikangas 2004, 321−324.

11

varten. Palvelijat olivat kadonneet ydinperheen tieltä, raja pyhän ja arjen välillä purkautui vähitellen

ja tilat pienenivät. Ihannoitu siirtyminen sosiaalisen aseman määrittämästä kodista luokattomiin,

esteettisesti miellyttäviin standardiasuntoihin ei ollut ideologisesti kuitenkaan aivan niin

suoraviivainen, sillä asuntojen mallit juonsivat juurensa keskiluokkaisen kaupunkiasunnon

ihanteeseen.21 Säädynmukaisen asumisen poistuminen varmaankin osaltaan vauhdittui yhteiskunnan

henkisessä tarpeessa luoda kansalaissodan jälkeistä yhteenkuuluvuutta.

Vaikka asuntojen tilajaossa ja huoneiden käytössä oli siirrytty uusiin käytäntöihin, vanhat tavat

istuivat tiukassa. Porvarillisen asumisen ideologian mukaan kodinsisustus heijasteli muun muassa

asukkaiden sosiaalisia suhteita, minkä vuoksi asunto oli aiemmin jaettu tiukasti julkisiin ja yksityisiin

tiloihin. Tietyt kodin osat olivat ahkerassa edustuskäytössä, toiset piilotettiin katseilta visusti: Salonki

oli vieraiden viihdyttämiseen tarkoitettu tila, mutta makuuhuoneet eivät avautuneet kodin

ulkopuolisille kävijöille.22 Modernit asunnot pyrkivät edelleen pitkään noudattamaan hieman

samantapaista yksityisen ja julkisen välistä tilanjakoa, mutta nyt huoneet ja niiden funktiot olivat

uudet.

Kuten arkkitehti Setälän artikkelin sitaatista käy ilmi, arki- eli olohuone korvasi salongin, ja pitkälti

ennen television valtakautta huoneen keskipisteenä se myös toimi salongin perillisenä. Koska

arkihuone oli edelleen julkista tilaa, sen kuului olla toiminnoiltaan ja kalustukseltaan sellainen, että

sinne kehtasi vieraitakin istuttaa. Kuva 1. on poimittu arkkitehti Yrjö Laineen artikkelista

”Nykyaikaisia suuntia kodinsisustuksessa. Kotimme ja tyyppituotanto.” Etenkin oikeanpuoleisesta

pohjapiirroksesta ja sen yhteyteen liitetystä kuvatekstistä käy ilmi uudentyyppisen olohuoneen

keskeisyys asunnossa, sillä muut huoneet on nimetty melkein kuin vähätellen olohuoneen

”sivuosiksi”.23

21 Saarikangas 2004, 324. 22 Sarantola-Weiss 2011, 9−10. 23 KL 1/1931, 14.

12

Kuva 1. Kotiliedessä malliesimerkkinä käytettyjä asuntojen pohjapiirroksia. Tällaisia pohjapiirroksia esitettiin ihanteellisina nykyaikaisiin funkis-tyylisiin asuntoihin vuonna 1931. Lähde: Kotiliesi 1/1931, 14.

Arkkitehti Laine myös pohdiskeli retrospektiivisesti vuosisadan vaihteesta 1930-luvulle tapahtunutta

kehityskulkua artikkelissaan seuraavaan tapaan:

”Näiden rivien lukijoista ei liene monikaan niin nuori, ettei muistaisi niitä huonekaluja,

joilla asuntoja kalustettiin viime vuosisadan lopulla. [--] Niiden aikojen jälkeen käsitys

kodista on ollut huomattavan kehityksen alaisena ja muuttunut monessa muussakin

suhteessa kuin hygieenisessä. Tämä kehitys pohjaa tuntuvasti muuttuneisiin

yhteiskunnallisiin oloihin. Jo raskaan ja mahtailevan keisarityylin kutistuminen

pikkuporvarilliseksi biedermaier-tyyliksi 1800-luvun alussa oli merkkinä

yhteiskunnallisesta käymisestä, mikä lopulta katkaisi siihen asti yhtäjaksoisesti

jatkuneen kehityksen. Biedermaier-tyyli jäi viimeiseksi Euroopassa syntyneistä

13

tyyleistä huolimatta monista yrityksistä luoda yleiskelpoista muotoilua kodin

sisustuksille.”24

Laineen kirjoituksesta käy ilmi hänen tietoisuutensa yhteiskunnan ja kodin sisustuksen tiiviistä

yhteydestä, mikä on nykylukijan näkökulmasta kiinnostavaa. Arkkitehdin käsitys kehityksen

yhtäjaksoisuudesta vaikuttaa kuitenkin hieman naivistiselta näkemykseltä, joka pohjautunee

jonkinlaiseen kehitysuskoon Euroopan ja Suomen kansallisen historian ja kohtalon suhteen.

Kaavamaisen tilajaon lisäksi porvarilliseen kotiin oli kuulunut sisustuksellinen runsaus. Tekstiilein

kuten verhoin, tyynyin ja pitsiliinoin kotiin luotiin pehmeyttä ja koristeellisuutta, jotka miellettiin

hyvin feminiinisiksi tyylipiirteiksi. Minna Sarantola-Weissin mukaan kodin kauneudesta tulikin yksi

perheenemännän kyvykkyyttä ilmentävistä tekijöistä perinteisessä porvarillisessa

sukupuoliroolijaossa, joka oli määrittänyt kodin naisen vastuulle kuuluvaksi alueeksi 1800-luvun

kuluessa. Porvarillisia rakenteita ovat sekä 1920-luvun modernistit että 1960-luvun radikaalit

pyrkineet horjuttamaan ja purkamaan,25 mitä ei Kotiliedestä tutkimuksen aikarajauksen puitteissa

voida lehden porvarillisen taustan vuoksi havaita.

Juuri koristeellisuuden ja esineiden runsautta ryhdyttiin modernismin muotiin tulon myötä

arvostelemaan, ja muun muassa arkkitehti Setälä sivalsi pakinassaan kohti ”sentimentaalisia”

kodinsisustajia, jotka eivät ilmeisesti hänen mielestään lainkaan käsittäneet, mistä kodikkuus itse

asiassa asuntoon syntyykään:

”Nykyajan tekniikka on otettava kaikissa mahdollisissa kohdissa avuksi, niin voidaan

rakentaa halpoja asuntoja, hygienisiä, mukavia asuntoja, joille kodikkuus ja viihtyisyys

(mikä itse asiassa on suurimmalta osaltaan mukavuutta ja käytännöllisyyttä, jos asiaa

nimitetään omalla nimellään eikä olla sentimentaalisia) ei suinkaan ole vieras ja

saavuttamaton asia.”26

Setälän näkemys asunnon mukavuudesta vaikuttaa olevan amerikkalaisen ajattelutavan perua, sillä

käytännöllisyys on jälleen siihen tiiviissä yhteydessä.27 Setälälle kodikkuus ei selvästikään

tarkoittanut perinteisiä tekstiilejä kuten raanuja seinillä tai pieniä liinoja jokaisella pöydällä, sillä ne

eivät palvelleet käytännöllistä asumista, vaan keräsivät pölyä ja siten vaikeuttivat kodin

puhtaanapitoa.

24 KL 1/1931, 11. 25 Sarantola-Weiss 2011, 9, 11. 26 KL 17/1930, 731. 27 Ks. lisää amerikkalaisesta kodinfilosofiasta luvusta 4.2.

14

Myös sisustusarkkitehti Arttu Brummer neuvoi lukijaa kodin sisustuksen suhteen minimalistiseen

suuntaan jutussa ”Miten koristaisin kotini?”:

”Älä korista kotiasi laisinkaan! Kaikki kodin koristeluhalu tämän sanan

yksinkertaisessa merkityksessä on pahasta. [--] Älä hyväksy kotiisi ainoatakaan

esinettä, jolla ei ole käytännöllistä merkitystä, älä ainoatakaan esinettä, jota et todella

tarvitse. Ole tässä valinnassasi aivan armoton. [--] Aikamme kodin esineen kauneusarvo

ei ole sen koristelussa, vaan sen tarkoituksenmukaisuudessa, kauniissa suhteissa ja

hyvässä työn suorituksessa. [--] Kotia rakennetaan kuten pyramidia, jossa

käytännölliset seikat muodostavat lavean alustan ja vasta kärki kuuluu tunneseikkojen

varassa olevalle huolittelulle ja koristelulle. Kodin rakentaminen seuraa samaa kehitystä

kuin sivistyksen tavoittelu yleensä.”28

Brummer vaikuttaa tekstinsä perusteella hyvin vakaumukselliselta funktionalistilta, sillä hän yllyttää

lukijaa puntaroimaan joka ikisen kodin esineen käytännöllisyyden pohjalta. Tunnearvoa omaaville

tavaroille ei vaikuta jäävän kodissa sijaa, sillä rationaalisuudesta ja puhtaudesta oli tullut päivän sana,

ja koristeiden ja tekstiilien ylitsepursuava määrä nähtiin tuohon aikaan jopa moraalittomana29.

Toteamus ”kodin rakentaminen seuraa samaa kehitystä kuin sivistyksen tavoittelu yleensä” rinnastaa

kodin tärkeyden ihmisen henkilökohtaisen sivistyksen kehittämisen tärkeyteen. Siinä missä

sivistyneistä yksilöistä tulisi rakentua korkean sivistystason yhteiskunta, tulisi siisteistä, kauniista

kodeista rakentua yhtäläinen ja yhtenäinen voima tuon sivistyskasvatuksen kehdoksi.

Koti oli kaiken yhteiskuntakasvatuksen lähtökohta, mutta jokin auktoriteetti tarvittiin ohjeistamaan

myös kotitalouksia kohti funktionaalista ja rationalisoitua elinympäristöä. Tehtävän otti harteilleen

Kotiliesi. Lehti ryhtyi toteuttamaan julkilausumaansa ”paremman kodinhoidon, järkiperäisemmän

kotitalouden ja korkeamman kotikulttuurin puolesta” kaikilla kotiin ja asumiseen liittyvillä tasoilla.

Vastasivatko Kotiliedessä julkaistut kodinsisustusjutut kuitenkaan yhteiskunnassa yleisesti

ihannoitua funktionalismin aatetta?

Kotiliettä lukiessa saattoi selvästi erottaa lehden lukijaa holhoavan sävyn. Lehti kohdisti rankkaakin

arvostelua tietynlaisia kansalaisia kohtaan: ”Sillä niin paljon ylpeyttä on jokaisessa suomalaisessa,

ettei hän yksin maalaamattoman mökin takia tahdo kuulua saamattomien, velttojen tai laiskojen

luokkaa.”30 Tästä talon maalausta koskevasta artikkelista voidaan jo päätellä lehden toteuttaneen

28 KL 4/1932, 127−140. 29 Sarantola-Weiss 2011, 12. 30 KL 11/1925, 295−97.

15

määrätietoisesti jonkinlaista kansalaiskasvatuksen periaatetta, erottelemalla kansalaisia luokkiin,

joskaan ei enää säätyyn perustuen vaan yksilön henkilökohtaisten ominaisuuksien ja moraalin

perusteella. Pyrkimys luoda puhdas ja toimelias uuden ajan ihminen liittyi myös 1900-luvun alussa

heränneisiin ajatuksiin rotubiologiasta, joka tähtäsi väestön ominaisuuksien paranteluun ja

jalostamiseen.31

Samaisessa artikkelissa on nostettu esille kotiin ja asumiseen liittyvä henkinen yhteys:

”Ei ole pelkkää lorua se, että ympäristö vaikuttaa ihmisen mielialaan. Meidän pitkän

talven ja pitkien hämärien maassamme tulisi koettaa vilkastuttaa ympäristöämme

myöskin väreillä, iloisilla ja puhtailla värisävyillä, sillä harmaata riittää meille sittenkin

aivan yllin kyllin.”32

Lehti selkeästi noudatti ajattelussaan samaa linjaa ajan yleisen arvomaailman kanssa: Siinä missä

puhtaan ja kauniin asuinympäristön katsottiin johtavan mielen virkistymiseen ja ihmisen

valveutumiseen, hiomattoman tai ränsistyneen kodinpiirin selvästi pelättiin aiheuttavan kansalaisissa

velttoutta ja välinpitämättömyyttä myös muuta elämää kohtaan. Ihmisten jaotteleminen laiskoihin ja

ahkeriin talojensa julkisivujen perusteella vaikuttaa korostuneen polarisoivalta, ottaen huomioon,

ettei kansalaissodasta ja sen aiheuttamasta hajaannuksesta ollut kulunut montaa vuotta. Kenties

kansalaisten vain toivottiin muuttuvan toimeliaammiksi kaikilla tahoilla, velton ihmisen leiman

tuottaman häpeän pelossa, jolloin yhteiskunnassa tapahtuisi kuin itsestään jonkinlainen kunnollisen

kansalaisen standardoituminen.

Muuttuvan yhteiskuntarakenteen myötä palvelijoille ei enää tarvittu tavallisten perheiden taloissa

omia tiloja, sillä kodinhoidon ottivat harteilleen perheenäidit. Näin ollen asuntojen huonejako vaati

uudistusta, jotta se sopi tiivistyneen ydinperheen elinsijaksi. Keskeiseksi tavoitteeksi uusien talojen

pohjapiirustuksissa nousi tilan eriyttäminen kolmeen osaan: nukkumiselle varattuun

makuuhuoneeseen, ruuanlaitolle omistettuun keittiöön ja perheen yhdessäolon mahdollistavaan

olohuoneeseen. Kodin tilanjako uusiutui osittain myös työläisasunnoissa vallinneiden

ahtausongelmien takia. Uusi huonejärjestys perustui siis toimintaan ja liikkeeseen, jotka nähtiin myös

nykyaikaisen yhteiskunnan mittareina.33

Arkkitehdit olivat vahvasti läsnä myös Kotilieden sivuilla. Esimerkiksi vuonna 1927 ilmestyneessä

Kotilieden numerossa 20 on julkaistu arkkitehti Kaarlo Borgin juttu ”Miten järjestäisin kolmen

31 Saarikangas 2002, 43. 32 KL 11/1925, 295−97. 33 Saarikangas 2002, 236, 238.

16

huoneen ja keittiön asunnon kivitalossa”34, joka sisältää kaksi pohjapiirrosta selityksineen. Jutusta

käy ilmi tyyppiperheen tarpeisiin suunniteltu huonejako, joskin suunnitelma vaikuttaa hieman

yliarvioivan tavallisen perheen kodin kokoa. Arkkitehti Elna Kiljanderin artikkelista ”Kotiemme

sisustamisesta” poimittu sitaatti ilmentää ajalle tyypillistä funktionalismin arkkitehtonista

dynamiikkaa:

”Nykyaikana, jolloin kustannukset pakottavat kotiemme pinta-alaa supistamaan

mahdollisimman pieneksi, on sen viihtyisyyden perustekijänä selvästi ja

tarkoituksenmukaisesti sommiteltu pohjapiirustus, jossa on hyvät yhteydet toisiinsa

kuuluvien huoneiden välillä ja mikäli mahdollista suuri olohuone, kodin ”ydin”, jonka

ympärille toiset huoneet sijoitetaan. [--] Huone on kaunein ja levollisin, jos se on

suorakaiteen muotoinen.”35

Muihin talon huoneisiin kuljettiin nyt olo- tai arkihuoneen kautta, ei enää eteisestä,36 ja haetut

huoneenmuodot olivat selkeästi koruttomia ja kulmikkaita. Olohuoneeseen viitataan kodin ytimenä,

mikä edustaa samaa ajattelua kuin Yrjö Laineen aiemmin siteerattu artikkeli: Olohuone oli kodin

keskus, ja muut huoneet liittyivät siihen sivuosina. Olohuoneen keskeisyys yhteiselle tekemiselle eli

sosiaaliselle kanssakäymiselle pyhitettynä tilana perustui varmaankin yhteisöllisyyden ajatukseen.

Eihän toimiva yhteiskunta voinut muodostua ja kehittyä omissa huoneissaan yksin lymyävien

yksilöiden varaan. Kiljander myös nostaa artikkelissaan esiin, ”miten pahasti takapajulla todellakin

olemme n.s. kotikulttuurissa [--]”, etenkin pien- ja maalaiskotien sisustamisen suhteen, mihin hän

vaatikin muutosta lehtikirjoituksillaan. Kotilieden havainnoinnin perusteella uudet näkemykset

tilanjaostakin ovat menneet paremmin kaupaksi kaupungeissa kuin maaseudulla.37

Kotilieden sisustusartikkelien perusteella kaikki funktionalismin esteettiset ihanteet eivät olleet

valloittaneet ainakaan Suomen maaseudun tupia vielä 1920-luvun kuluessa. Vaikka esimerkiksi

valkoisia puuvillaverhoja suosittiin useinkin, verhot olivat edelleen olemassa ikkunoissa, samoin kuin

porontaljat ja räsymatot lattioilla tai tummanpunaisissa kiikkustuoleissa.38 Funktionalismin

ihanteisiin nimenomaan kuului esimerkiksi valkoisen värin suosiminen ja kaiken turhan kuten

mattojen ja verhojen karsiminen asunnosta. Tästä huolimatta persoonallisuus ja kodikkuus olivat

34 KL 20/1927, 620−21, 632. 35 KL 21/1926, 592. 36 Saarikangas 2004, 330 37 KL 21/1926, 592. 38 KL 20/1926, 546; KL 8/1927, 267.

17

teemoja, jotka toistuivat useissa Kotilieden artikkeleissa ja kytkeytyivät esimerkiksi itse tehtyihin,

värikkäisiin ompelustöihin ja perittyihin huonekaluihin.39

Vaikka funktionalismiin pohjautuva kansalaiskasvatusohjelma tuli Suomessa suosituksi 1920- ja

1930-lukujen kuluessa, kyseessä oli hitaahko prosessi. Kotiliesi esitteli uutuuksia niin arkkitehtuurin

kuin kodinsisustuksen saralla joka vuosi, mutta puolsi jutuissaan myös perinteitä. Ristiriitaisuuksia

esiintyi 1920-luvun numeroissa eniten kaupunkiympäristöön ja maaseudulle sijoittuvien tai

suunnattujen artikkelien kesken, sillä kuilu maalaistupien ja kaupungin ”boksien” välillä oli tuolloin

vielä suuri. Maalaiskotien asukkaille markkinoitiin jonkin verran enemmän perinteikkäitä ja

maanläheisiä menetelmiä kodin uudistamiseen, kun taas kaupunkilaisten odotettiin ehkä mukautuvan

helpommin moderneihin pienasuntoihin ja niiden tuomiin muutoksiin. Asuinpaikasta riippumatta

kaikesta vanhasta ei kuitenkaan Kotiliesi kehottanut luopumaan, vaan esimerkiksi monen

perintöesineen katsottiin löytävän ajankohtaisuutensa kodissa uudelleen, vaikkapa uusitun

maalipinnan myötä. Uudistumisen vaatimus kohtasi kuitenkin niin kotien sisustusta kuin niiden

asujiakin, erityisesti nuoria yhteiskunnan jäseniä.

Kansalaiskasvatusohjelma tähtäsi tulevaisuuden suomalaisten kehitykseen, joten keskiössä olivat

lapset, uutta Suomea pian rakentava sukupolvi. Kansalaiskasvatuksen pohjana toimi erityisesti

porvariston omaksuma familismin ideologia, jonka mukaan koti ja perhe kuuluivat yhteiskunnallisen

keskustelun keskiöön. Familismi nähtiin keinona sitouttaa juureton väestö osaksi vallitsevan

yhteiskunnan normeja. Porvariston ja työväestön ylempien kerrosten yhdistyminen synnytti

suomalaisen keskiluokan, josta tuli määräävä luokka. Asuminen alkoi muotoutua keskiluokan tapojen

ja tarpeiden mukaan, ja ydinperheen malli alkoi vallata alaa entiseltä suurperheeltä.40

Ydinperheiden synty ja määrällinen lisääntyminen sekä palvelijoiden harvinaistuminen tarkoittivat

enenevissä määrin pienempien asuntojen luomisen tarvetta. Hankittavan asunnon kokoon vaikutti

perheen koon lisäksi tietenkin hinta, sillä kaupungistuminen merkitsi myös asumisen kallistumista,

kun asuntojen kysyntä kasvoi ja uusia taloja rakennettiin. Määriteltiin uusi asunnon vaatimusten

minimi: Ydinperheen asunnossa tuli olla erillinen keittiö perinteisen tupakeittiön sijaan, vanhempien

makuuhuone, edustukseen suunnattu olohuone sekä, jos mahdollista, oma huone lapsille.

Lastenhuone oli kodin yksityistä tilaa, toisin kuin olohuone, jonne lapsilla ei useinkaan ollut asiaa

ennen television vakiintunutta voittokulkua.41

39 KL 21/1926, 592−593. 40 Sarantola-Weiss 2011, 8−9. 41 Sarantola-Weiss 2011, 9−10.

18

2.2. Alli Wiherheimon linjaukset

Funktionalismi oli vähitellen vakiinnuttamassa rooliaan kodin sisustamisen ja arkkitehtuurin

hallitsevana tyylisuuntana, kun Alli Wiherheimo jo vuonna 1934 kirjoitti lehteensä jutun otsikolla

”Mitä tulee funkistyylin jälkeen?” Päätoimittaja Wiherheimo pääsi harvoin muilta työtehtäviltään

kirjoittamaan journalistisia juttuja,42 mutta aina kirjoittaessaan hän tarttui vakavalla otteella

ajankohtaisiin aiheisiin. Artikkeli antoi ymmärtää, ettei Wiherheimo itse ollut äärimmäisen funkiksen

ystävä, vaan kyseinen tyyli meni hänestä liiallisuuksiin:

”Tässä muutamia vuosia sitten ’keksitty’ funktionalismi pyrki käännyttämään kaikki

ihmiset siihen käsitykseen, että kodissa jokaisen esineen tulee palvella yksinomaan

käytännöllisiä tarkoituksia ja että kaikki, mitä suinkin voi koristukseksi nimittää, oli

pikimmiten kannettava ullakolle tai tunkiolle. [--] Se suunta on jo ehtinytkin karsia

monesta kodista pois paljon joutavaa rihkamaa ja tomunpesää, avata ihmisten silmät

näkemään puhtaita värejä ja suhteiden kauneutta, vaatimattomankin aineksen omaa

arvokkuutta, ja karistanut pois turhaa koristelua. [--] Yltiöpäisen ’funkiksen’ aika

näyttää jo väistyvän ja tilalla on asiallinen yksinkertaisuus, joka toivottavasti jääkin

pysyvästi tuon muotisuunnan tulokseksi.”43

”Yltiöpäisen ’funkiksen’” perusteella kyse lienee vain tyylisuunnan äärimmäisyyden

arvostelemisesta. Vaikka funktionalismi vaikuttaa saavan Wiherheimon kynästä kovan tuomion, sen

hyvätkin puolet tunnustettiin. Päätoimittaja myös kehotti samassa jutussa lukijaa seuraamaan alan

kehitystä, jotta huonekalukauppiaalla ei olisi eniten valtaa sanella kodinsisustajan valintoja44, mikä

tuo ilmi kodin persoonallisuuden suurta merkitystä Wiherheimolle. Asujan oikeus valita kotinsa

sisustus oman makunsa mukaisesti vaikutti kautta linjan tärkeältä, vaikka lukijoiden valintoja

pyrittiinkin ohjailemaan Kotilieden avulla.

Vuonna 1927 Alli Wiherheimo matkusti Kööpenhaminaan katsomaan pohjoismaisista tuotteista

kasattua sisustusnäyttelyä ja kirjoitti siitä artikkeliin ”Pohjoismaiden koti-ihanteita havaintokuvina”

seuraavaan tapaan:

42 Aikasalo 2004, 52. 43 KL 12/1934, 428. 44 KL 12/1934, 448.

19

”Miten tärkeäksi onkaan koti tullut ihmisille viime aikoina! Lienemme olleet

kadottamaisillamme keskuudestamme ’vanhanajan’ kodin, koska yhtäkkiä tuntuvat

ainakin pohjoismaissa kaikkien kädet ikävöiden kurottuvan sen parhaita puolia kohti,

tahdotaan kiitävältä ajalta temmata saalis, rauhaisat kodit, jotka se oli riistämäisillään

pois. [--] Ja meidän ajallemme on ominaista [--], että yli maiden ja merien matkustetaan

oppimaan, mitä muut ovat keksineet kodin kaunisteiksi. [--] Mutta ajanmerkkinä ja

pyrkimystemme tulkkina tällaiset vertailutilaisuudet ovat mitä mielenkiintoisimpia

todistaen vakuuttavasti, miten kodin merkitys oivalletaan ja miten hartaasti pyritään

luomaan hyviä esikuvia laajojen kerrosten kodeille, joissa parhaillaan kaikkialla

havahdutaan kaipaamaan kodin kauneutta ja viihtyisyyttä ja ollaan valmiita kodin

hyväksi varoja uhraamaan.”45

Edellisestä sitaatista käy ilmi, että Wiherheimo arvosti kansainvälistä yhteistyötä ja uskoi matkailun

avartavan myös kodinsisustuksellisia näköaloja. Kontaktia muihin Pohjoismaihin haettiin ahkerasti,

sillä Suomen kotien toivottiin kehittyvän nopeasti vähintään yhtä hyvin järjestetyiksi ja sisustetuiksi,

ja vuonna 1945 Wiherheimo vieraili puolestaan ”Kodin katsojaisilla naapurissa” eli Ruotsissa:

”Ken nykyisin lähtee tarkastelemaan, mitä onnellisessa naapurimaassa esitetään

nähtäväksi kodinsisustuksen ja -suunnittelun alalla, tietää varsin hyvin ettei meillä

nykyisin voida hyviäkään esikuvia ottaa varteen. [--] Oka sydämessä ajattelee katsoja

Euroopan miljoonia kotinsa menettäneitä ihmisiä, jotka eivät voi uneksiakaan tällaisesta

elintasosta, ja joiden kotimaassa työ on kohdistettava elämän alkeellisinten vaatimusten

tyydyttämiseen.”46

Wiherheimo viittasi Ruotsiin ”onnellisena” maana, ja asetti sen vastakkain monen muun sodassa

kärsineen valtion kanssa. Sodan vaikutukset tuntuivat Suomessa niin vahvasti, että Wiherheimon oli

myönnettävä Ruotsin esimerkkien matkimisen olevan suomalaisille ja monille muille

eurooppalaisille kansoille vielä täysin saavuttamattomissa. Wiherheimo myös nosti samassa jutussa

esiin luokkajärjestelmän purkautumisen:

”Kaikkialla maailmassa ovat uudet kansankerrokset nousemassa vaatimaan elämää,

joka on verrattomasti tähänastista ylempänä. Eräs ruotsalainen näyttelyn tarkastelija,

ammattimies, lausui seuraavan terävän arvostelun: ’Kansanluokille, jotka kauan ovat

saaneet olla vailla kaikkea, on koti ja sen kalustus uuden ajan vertauskuvana. Heille

45 KL 20/1927, 625, 642. 46 KL 20/1945, 528, 530.

20

ovat yksinkertaiset, koruttomat huonekalut muistutuksena siitä köyhyydestä, josta he

ovat lähteneet ja jonne eivät halua palata. Työläinen vaatii kodiltaan, että se todistaa

selvästi hänelle: et ole enää proletääri.’ [--] Sisustustaiteilijat luovat vaaleita, kevyitä

asiallisia huonekalutyyppejä, joilla on monta hyvää puolta. Mutta heidän yleisönsä

tahtoo, että jos kerran uusi koti sisustetaan, niin sen tulee joltakin näyttää, sen tulee olla

niin komea kuin rahoilla suinkin saa.”47

Wiherheimon tekstistä käy ilmi ristiriita Suomen sisustusteollisuuden ammattilaisten ja suomalaisen

kansan sisustusmakujen välillä. Kotilieden edustama kotiympäristö oli porvarillista perua, ja vaikka

esimerkiksi funktionalismi oli jo osaltaan poistanut monia porvarillisen sisustamisen ja asumisen

piirteitä, huomattavalle osalle suomalaisista lehdessä esitelty asumisen taso oli saavuttamattomissa,

erityisesti sodan jälkeen. Kansa ei välttämättä myöskään halunnut asua minimalistiseen ja

funktionaaliseen tyyliin, sillä kuten edellisestä sitaatista käy ilmi, tavaroiden vähyys ja

yksinkertaisuus edustivat monelle pelkkää puutetta ja kurjuutta, eikä puhtautta ja kauneutta. Teksti

osoittaa myös Alli Wiherheimon havainneen, että sisustustaiteilijat eivät omista lähtökohdistaan

aivan ymmärtäneet kansan syvimpiä rivejä, sillä he eivät ehkä olleet lähtöisin samanlaisista, köyhistä

oloista.

Rahallinen panostaminen kotiin ja sen kalustukseen ei ollut sotien välisellä eikä myöskään jälkeisellä

ajalla läheskään kaikille suomalaisille mahdollista, ja Alli Wiherheimo näkikin tärkeänä myös

toisenlaisen ulottuvuuden kodissa. Jo vuoden 1927 tammikuussa hän kirjoitti lehteensä otsikolla

Kodit ja uusi vuosi:

”Kotimme on meidän oma kotimme. Sen tulisi tavoiltaan ja sisustukseltaan ennen

kaikkea muodostua sellaiseksi, mitä itse pidämme tarkoituksenmukaisena ja kauniina,

ei sen mukaiseksi, mitä naapureilla on tai muoti vaatii. [--] Ja juuri silloin koti on

jokaiselle jäsenelleen se kaikkein onnellisin ympäristö [--]. Mutta samalla kuin tähän

päädymme, toteamme myös, että kodin tehtävä ei itse asiassa olekaan tästä

maailmasta.”48

Alli Wiherheimon käsitys kodin luomisesta ja koristamisesta oli syvästi kytköksissä sen historiaan ja

asukkaisiin, eikä uusien muotivirtausten hänen mielestään tulisikaan pyyhkäistä kotien lävitse

muuttaen kaiken mennessään. Wiherheimon suhtautumisesta voidaan lukea paitsi arvostusta elämän

kerroksellisuutta kohtaan, myös uskoa ihmistä suurempiin voimiin. Wiherheimo nimittäin kirjoittaa

47 KL 20/1945, 530. 48 KL 1/1927, 6.

21

samaisessa uuden vuoden mietelmässään kodin todellisesta tehtävästä, jonka mukaan koti rauhan

tyyssijana on olemassa vain siksi, että ”sisäinen ihmisemme saisi sitä rauhaa ja keskittymisen

tilaisuutta, jota se tarvitsee voidakseen elää yhteydessä niihin maailmoihin, jotka ovat enemmän kuin

kaikki näkyväinen.”49

Siitäkin huolimatta, että Wiherheimo arvosti henkisyyttä, korosti hän myös ihmisen oman toiminnan

merkitystä. Hänen mielestään ihmisen vallassa oli ilmeisestikin tehdä parhaansa niin kodin kuin

yhteiskunnan eteen, ja hän luotti suomalaisen kansan, kodin ja yhteiskunnan puhtaaksi ja järkeväksi

kehittymiseen vakaasti, kuten seuraavasta sitaatista käy ilmi:

”Yksikään koti ei voi olla parempi kuin sen asukkaat. [--] Sitä mukaa kuin ihmiset itse

vaistoiltaan ja muulta luonnoltaan kehittyvät, kehittyy heidän kotinsa

luonnonmukaisesti kauniimmaksi ja tarkoituksenmukaisemmaksi. Ja kun koti tällä

tavoin saa rauhassa ja keskeytymättä kasvaa asukkaittensa rinnalla, se on mukana

kehityskulussa, joka ei koskaan tule lopullisesti valmiiksi, niin kauan kuin sukupolvi

toisensa jälkeen pyrkii kodeissaankin antamaan muodon kaipaukselleen ja eteenpäin

kurkottavalle ihmismielelle.”50

Valitettavasti suomalaiset kodit ja niiden asukkaat eivät saaneet Wiherheimon toiveen mukaisesti

kasvaa rauhassa ja keskeytymättä kuin seuraavan reilun kymmenen vuoden ajan, sillä toinen

maailmansota sekä Suomea rankasti koetelleet talvi-, jatko- ja Lapin sota katkaisivat kehityksen kohti

kauneutta ja tarkoituksenmukaisuutta.

Päivi Aikasalon kirjoittaman Wiherheimon elämäkerran mukaan koti ja sen sisustus sekä Englanti ja

sen kulttuuri olivat erityisinä teemoina lähellä Wiherheimon sydäntä.51 Tämä käy ilmi myös useista

KL:n artikkeleista, sillä vaikka päätoimittaja ei itse aina päässyt tekstejä kynäilemään, muun muassa

englantilaisista kodeista kertovia kuvareportaaseja ilmestyi lehden sivuilla aika ajoin. Esimerkiksi

rouva Annie Välikangas kirjoitti vuoden 1928 Lontoon ”ihannekoti”-näyttelystä seuraavasti:

”’Kotini on linnani’; monelle Kotilieden lukijalle on varmaankin tuttu tuo

englantilainen sananparsi, joka sattuvasti ilmaisee englantilaisen kunnioituksen ja

kiintymyksen kotia kohtaan. Elävä mielenkiinto ja pyrkimys tehdä asunnosta ihannekoti

tuntuu täällä ehkä enemmän kuin missään muualla. [--] ”52

49 KL 1/1927, 6. 50 KL 1/1927, 6−7. 51 Aikasalo 2004, 20−25, 50−51, 91. 52 KL 13/1928, 442.

22

Suomalaisille perheenemännille haettiin siis selvästi mallia englantilaisten tavasta vaalia kotiaan, eikä

liene kaukaa haettua päätellä, että päätoimittaja oli se, joka järjesti avustajille kustannusyhtiön

suostumuksella matkustusmahdollisuuksia Englannin suuntaan.

Wiherheimo otti 1930-luvulla, hoidettuaan tointaan Kotiliedessä jo 15 vuotta, kantaa naisten ja

miesten työnjakoon kotona kirjoituksessaan ”Miehet mukaan!”:

”Kotitalous ammattina − ruoanlaittoineen, kodinhoitoineen ja käsitöineen − kuuluu

tietenkin perheenemännän alaan [--]. Mutta jos kotitalous käsitetään niin laajasti, että

siihen kuuluu kodin luominen kokonaisuudessaan, vastuu sen hengestä yhtä hyvin kuin

aineellisesta puolesta ja sen edustaminen yhteiskunnassa, silloin emme saa pitää sitä

yksin perheenemännän asiana. Siinä tarvitaan molempien puolisoiden yhteistyötä. [--]

Koti ei ole yksin naisten asia. Sen laadusta ovat puolisot vastuussa. Sen terveydestä

riippuu koko kansojen terveys ja elämä.”53

Alli Wiherheimo ei ollut ainoastaan kiinnostunut kotikulttuurista sen kaunistamisen tähden, vaan

hänelle tärkeää oli kodin merkitys yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Tekstistä käy ilmi, että

Wiherheimo uskoi myös miehen mallin näkymisen kotona olevan kunnon kansalaisten kasvattamisen

kannalta hyvin tärkeää. Vaikka äitien ilman muuta odotettiin hoitavan etenkin pikkulapset, myös isien

läsnäolon merkitystä kotona haluttiin tuoda esiin. Artikkelista voidaan myös lukea huokuvan vuosien

kokemuksen kerryttämää auktoriteettia: Alli Wiherheimo ei ollut enää nuori, kokematon ja muiden

ohjailtavissa. Hänelle oli jo päätoimittajana kertynyt sananvaltaa, jota hän myös käytti.

Wiherheimo tarttui useissa kirjoituksissaan kodin asukkaiden rooleihin ja heidän välisiinsä suhteisiin,

ja erityisesti naisten, äitien ja emäntien, asemaan ja toimijuuteen. Jutussa ”Koneistuva koti”

Wiherheimo keskusteli kodinkoneiden saapumisesta suomalaisiin koteihin seuraavasti:

”Ennen pitkää tulee suomalainenkin kotitalous saamaan yhä tehokkaammat työvälineet

kuten maatalous ja karjatalous jo aikaisemmin ovat saaneet. Näyttää siltä, että liiaksi

rasitettu perheenemäntä tulee osaksi tätä tietä saamaan helpotusta työpäivänsä

raskauteen ja pituuteen, sitä mukaa kuin taloudelliset seikat sallivat välineiden

ostamisen. Perheenemäntä koneiden ja muiden samantapaisten kauan kestävien ja

suhteellisesti kalliiden esineiden ostajana on tosin meillä vielä varsin uusi ilmiö. Kaikki

merkit viittaavat kuitenkin siihen, että häneen kohdistetaan yhä tarmokkaampia

53 KL 14–15/1937, 558.

23

myyntirynnäkköjä ja sitä tietä sidotaan yhä enemmän perheiden ostovoimaa

kotitalouden tehostamista tarkoittaviin hyödykkeisiin.” 54

Artikkelissa mainitaan emäntien olevan kasvavan mainostamisen ensisijainen kohdeyleisö, mikä

kertoo ensinnäkin perheenemäntien käsien kautta kulkevan rahamäärän merkityksellisyydestä.

Toiseksi, maininta myyntirynnäköistä implikoi kulutusyhteiskunnan kehittymistä naiskuluttajuuden

pohjalle, sillä naiset yleensä hallitsivat kodin talousasioita käytännössä. Kehityskulku oli peräisin

Amerikasta, josta Suomessakin pyrittiin ottamaan mallia, kuten Kotiliedestä käy ilmi. Suomalaisten

yksityinen kulutus kolminkertaistuikin vuosien 1950−1970 välillä, jolloin syntyivät myös

edellytykset kodinsisustamisen muotoutumiselle joukkokulutusilmiöksi55.

Myös Alli Wiherheimo käsitteli Amerikan asettamia esimerkkejä vuonna 1955, kun hän kirjoitti

”Keskittyvästä ja hajoavasta keittiöstä”:

”Nykypäivien amerikkalaistyyppinen ’täydellinen’ keittiö on sitten kehityksen toisessa

päässä. On vartavasten hyvin suunniteltu huone kotitaloustöihin. [--] Kehityksen vielä

edetessä keittiö astuu ulos talosta. Nuotioilta nokisilta on säilynyt muisto eräretkien

maukkaista herkkupaloista ja niin on itse amerikkalaisten maailmaan voimallisesti

tunkeutunut ulkokeittiö, sivistetty nuotio, joka [--] saa nimen barbecue. [--] Ihmisen

tamineet ja välineet ovat kerrassaan muuttuneet, mutta ihminen ei muutu. Meillä on aina

tarve muovata ympäristömme uudeksi. [--] Kehitys vain käy yhä vireämmin, kun

naisetkin ovat aktiivitekijöinä. [--] Jokaisella kehityksen tasolla on ollut ja voi edelleen

olla hyviä emäntiä ja onnellisia naisia ja perheitä. Keittiönkaappi on vain askel ja

vertauskuva. Onnen takuu se ei ole sen paremmin kuin mehevinkään pihvi tai

pankkikirja.”56

Wiherheimon artikkelista voidaan lukea kritiikkiä teknillistyvää maailmaa kohtaan. Hänen

näkemyksensä mukaan uudenaikainen keittiö ei ole avain emännän tai muidenkaan perheenjäsenten

onneen, vaikka se ansiokkaasti helpottaisikin perheenemännän työtä päivittäin. Siitä huolimatta

Kotiliesi oli kuluttajalehti, joka sisälsi varsin runsaasti kuluttamiseen kannustavia ja houkuttelevia

mainoksia57. Perheen ja sen jäsenten eli yksilöiden onnellisuuden esiin nostaminen oli myös

uudenaikaista: Enää ei asetettukaan etusijalle yksinomaan yhteiskunnan hyvinvointia, josta yksilöt

olivat moraalisessa vastuussa, vaan yksilönkin onni nousi huomioitavaksi seikaksi hänen

54 KL 22/1955, 938. 55 Sarantola-Weiss 2011, 10. 56 KL 1/1955, 12, 13, 36. 57 Turunen 2014, 44−45.

24

velvollisuuksiensa ohella. Myös ihmisen tarve ympäristönsä muokkaamiseen oli Wiherheimolta

tärkeä huomio, sillä kaikki Kotilieden sisustus- ja monet muutkin jutut perustuivat nimenomaan

tuohon tarpeeseen. Kehitys ja muutos, siis uudeksi muovautuminen, on elämän ja maailman keskeisin

ja väistämättömin piirre, minkä myös Alli Wiherheimo tiesi. Hän oli päättänyt tehdä luotsaamansa

lehden kanssa siitä kaikille suomalaisille yhteisen voimavaran, tilanteessa kuin tilanteessa.

1960-luvun koittaessa Wiherheimo arvioi vuosikymmenen vaihtumisen vaikutuksia pakinassaan

”Mitä 50-luku merkitsi Suomen kodeille?”:

”Viisikymmenluku oli Suomessa oleellisesti vakiintumisen ja elämänmenon

tasaantumisen aikaa 40-luvun perusteellisten järkytysten jälkeen. [--] Vastakohtaisuus

maaseudun ja kaupunkien väestön elintason välillä on kipeästi tunnettu ja se jouduttaa

väestön jatkuvaa siirtymistä maalta, koska suuri osa maalaisnuorisoa ei voi tällä

vuosikymmenellä enää saada toimeentuloa maalaisammateista. [--] Tuntuu siltä, että

uuden vuosikymmenen tullessa, jota tekokuiden aika ja avaruuden valtaus niin

merkillisellä tavalla enteilee, on alkamassa uuden henkisyyden kausi, koska jo

tunnetaan ihmisen tyytymättömyys pelkän tekniikan ja aineellisten voittojen parissa.

Kirkon piirissä viriää uutta toimeliaisuutta ja kirjallisuus ja taide ovat lähteneet

kääntymään toisaalle siitä aistillisuuden palvonnasta, joka on leimannut sodanjälkeistä

aikaa. Uusi kymmenluku saa sen sisällön, minkä me kukin sekä käsin että sydämin sille

annamme.”58

Wiherheimon teksti tuo ilmi hänen oman uskovaisuutensa ja sen, että hän uskoi henkisyyden

kantavan myös Suomen kehityksessä pitkälle. Tekninen tiede sen sijaan ei hänen mukaansa voinut

lisätä ihmisen onnellisuutta tai sivistää tätä loputtomiin. Wiherheimo jakoi tekstinsä kuuteen

väliotsikkoon: ”Ennätysmäinen rakennuskausi”, ”Kodin koneet aloittivat voittokulkunsa”,

”Kuluttaja pääsi avainasemaan”, ”Tiede edistyi”, ”Perhekasvatuksesta 50-luvun iskusana” ja

”Entä perintö 60-luvulle?”, joihin hän tiivisti 1950-luvun tärkeimmät kehityslinjat ja tulevaisuudessa

selvitettävät asiat. Kotiliesi on käsitellyt kaikkia näitä kehityslinjoja, mikä kertoo lehden ja sen

toimituksen todella olleen ajan hermolla ja kansalaisen apuna läpi vuosikymmenten.

Kotilieden täyttäessä 40 vuotta joulukuussa 1962 Alli Wiherheimo kirjoitti juhlan kunniaksi

pitkähkön artikkelin otsikolla ”Uudistuva koti”, jossa hän kävi läpi kodissa ja yhteiskunnassa

58 KL 1/1960, 14−15, 66.

25

puhaltaneita muutoksen tuulia kuluneilta vuosikymmeniltä, niin terveydenhoidon kuin

taideteollisuuden aloilla. Suurimmat murrokset olivat tietenkin sodat aiheuttaneet:

”Ensimmäinen maailmansota lopetti ’vanhan hyvän ajan’ ja sitä seurasi yleinen kiivaan

kehityksen, mutta samalla hajoittavan levottomuuden kausi. [--] Sodat tuovat aina

mukanaan valtavan tekniikan nousun, kun kaikki voimakeinot jännitetään

sotaponnistuksen hyväksi. [--] Ihminen kykenee lentämään yli valtamerten ja kauas

avaruuteen [--]. Hän kykenee valjastamaan käyttöön atomien tarumaiset voimat sodan

tai rauhan palvelukseen. Mutta hän pystyy sangen huonosti hallitsemaan itse itseään ja

suhtautumaan toisiin ihmisiin siten, että rauha ja yhteinen hyvä edistyisi. [--] Tätä

kirjoitettaessa tuntuu sodanvaara olevan uhkaavana ukkospilvenä koko ihmiskunnan

yllä ja lamauttavan sen toivon, että edistymme vähääkään.”59

Kylmän sodan aiheuttama paine ja pelko tulevat selvästi ilmi Wiherheimon tekstistä. Artikkelin

kantaaottavuus noudattaa samaa linjaa Wiherheimon muiden kirjoitusten kanssa; se tähtää yhteisen

hyvän luomiseen ja edistämiseen jokaisella tekstikappaleellaan. Päätoimittaja pitää selkeästi

ihailtavana asiana sitä, että ihmiskunta on kehittynyt teknisesti niin taitavasti kuin on, mutta hänen

perusarvonsa merkitsevät siltikin enemmän. Ihmisen tulisi Wiherheimon mielestä pysyä ihmisenä

toiselle, jotta edistystä todella tapahtuisi elämän merkityksellisimmillä tasoilla.

Wiherheimo halusi kirjoituksessaan uuden sodan pelosta huolimatta valaa uskoa Kotilieden

lukijoihin:

”Kun ajattelemme neljääkymmentä vuotta eteenpäin, joudutaan seuraavan

vuosituhannen kynnyksen tuolle puolen. [--] Tuleeko sukupolvien välinen kitka

helpottumaan ja nuoren polven yhteiskuntakelpoisuus lisääntymään? Ja kaikkein

tärkeintä: millainen on tulevan polven ihminen oleva suhteessaan elämän ikuisiin

voimiin, onko hän lähempänä Jumalaansa vai loitompana kuin nykyisin? Monet

nykyiset Kotilieden lukijat tulevat näkemään, millä tavalla eletään suomalaisessa

kodissa neljänkymmenen vuoden kuluttua v. 2002. Monet eivät sitä ehdi nähdä. Mutta

jokainen meistä tietää, että se, mitä tänään teemme uskollisesti paikallamme toimien,

vaikuttaa tuhansin tavoin siihen, millaiseksi lastemme sukupolven elämä muovautuu ja

miten he siihen suhtautuvat. Elämä voittaa aina kielteiset voimat.”60

59 KL 23/1962, 1686−1687. 60 KL 23/1962, 1687.

26

Alli Wiherheimo korosti jälleen ihmisen oman toiminnan merkitystä, joka hänen ennustuksensa

mukaan korostuisi tulevaisuudessa, kun seuraava sukupolvi rakentaisi kotia ja yhteiskuntaa edellisen

sukupolven työn pohjalta. Samalla hän oli huolissaan tulevan kansalaisen hengellisestä elämästä,

mahdollisesti siksi, että sekularisaatio eli maallistuminen modernissa yhteiskunnassa oli jo alkanut.

Esimerkiksi kirkon aiemmin hallinnoima kansanopetuksen tehtävä oli siirtynyt valtion vastuulle, ja

uusi kontrollipolitiikka tähtäsi suomalaisten sivistämiseen kansainvälisesti tunnustettavalle tasolle.61

Myös toisen maailmansodan aiheuttama juopa sodan kokeneen ja sodan jälkeisen sukupolven

välillä62 aiheutti selvästi huolta Wiherheimossa, sillä hän kenties pelkäsi erimielisyyden kertautuvan

ajan kuluessa, mikä voisi vaarantaa suomalaisten kehityksen yhteiskuntakelpoisiksi.

Jäähyväisten aika koitti kesällä 1963, kun Wiherheimo ilmoitti, että ”Kotiliesi siirtyy uuteen

kauteen”:

”Kesän kukoistaessa Kotilieden elämässä alkaa uusi kausi. [--] Suomen koti on

yhteiskuntamme mukana siirtymävaiheessa, joka vie sitä perinnäisistä piirteistä osittain

uusiin, nykyajan ihmisen tarpeita vastaaviin muotoihin ja sisältöön. Parhaan osan

suomalaisen kodin rakkaista elinarvoista uskomme tässä siirtymisessä säilyvän

uudenkin ajan kodeissa. Mutta tarvitaan myös uutta, niille monille perheille, joiden

kodeissa seuraava polvi kasvaa. Kotiliesi pyrkii siksi uudistumaan voidakseen entistä

tehoisammin olla kotien tukena ja oppaana. Tässä mielessä toimitustyön johto siirtyy

heinäkuun 1. päivästä nuorempiin käsiin. [--] Elävöityköön, varttukoon suomalainen

koti tulevina vuosina Kotilieden pysyessä yhä sen uskottuna ystävänä. [--] Koti ei ole

paikka vaan voima. Jumala siunatkoon Suomen koteja ja niiden uskollisia jäseniä

kaikkina tulevina päivinä.”63

Alli Wiherheimo ymmärsi kehityksen ja uudistumisen vääjäämättömyyden ja välttämättömyyden,

sekä myös sen, että toisinaan sellaiset katastrofit kuin sodat puhkesivat muovaamaan kehityksen

suuntaa. Wiherheimo itse ei koskaan perustanut omaa perhettä, vaikka oli siitä haaveillutkin. Sen

sijaan hän teki mittavan uran päätoimittajan työssä, jolloin Kotiliedestä ja sen lukijoista muodostui

eräänlainen korvaava perhe.64 Päätoimittaja esiintyi tehtävässään puhutellen lukijoita epäsuorasti

mutta tehokkaasti. Wiherheimon teksteistä voidaan lukea hänen yrittäneen parhaansa mukaan kuroa

kansalaisia yhteen, yhdeksi merkittäväksi voimaksi, sillä hän sitoo suomalaiset ”meiksi”, samastuen

61 Alasuutari 2004: 258−259. 62 Saarikangas, Mäenpää & Sarantola-Weiss 2004, 11. 63 KL 13/1963, 931. 64 Aikasalo 2004, 96−102.

27

lukijaan ja asettuen häneen kanssaan samaan asemaan. Lisäksi hän kuroi yhteen yksittäisiä

kotitalouksia ja nykyaikaistuvaa yhteiskuntaa isänmaallisen ajan hengen mukaan. Ennen kaikkea,

Wiherheimo pyrkii tuomaan esiin hengellisen ja yksittäistä, maallista kotia suuremman ulottuvuuden,

jota hänen mielestään yhteiskunnan jokaisen jäsenen tulisi palvella niin hyvin kuin kukin

henkilökohtaisten rajojensa puitteissa kykeni, yhteiseksi hyväksi.

28

3. Sodanjälkeinen kaipuu luontoon

3.1. ”Asunto valinkauhassa”

”Lukijamme tietävät hyvin, että kotien onni on Kotilieden kaiken toiminnan

johtotähtenä. Voimmeko vielä nykyisissäkin oloissa ajatella tätä, kun meiltä kysytään

niin paljon muuta? Mutta juuri nythän kotien ja kodin naisten onkin kestettävä

kokeensa. Juuri nyt jokaisen kodin on oltava sinä jäseniänsä elähdyttävänä voimana,

johon kansan itsenäisyys syvimmälti perustuu. Koti ei voi olla muuttumaton, se on elävä

kokonaisuus, jota kehitämme koko ikämme. Mihin suuntaan nyt, kysymme. Kotiliesi

vastaa, sillä siihen maamme parhaat, vastuuntuntoisimmat koteja koskevien asioiden

tuntijat kirjoittavat ajatuksensa.”65

Näin kirjoitti Kotiliesi talvisodan puhkeamisen jaloissa, joulun alla 1939. Lehti halusi muistuttaa

lukijoita omasta tärkeydestään sodankin aikana, vaikka sota tiesi pula-aikaa. Kotiliesi vakuutti lehden

vuosikerran tilaamisen olevan tarpeellinen ja kohtuullinen uhraus hintaansa nähden, sillä ”onhan

kotimme, elämämme keskus sen arvoinen [--]”.66

”Vihollisen pommitusten johdosta tuhoutuivat joko kokonaan tai osittain tuhannet kodit

sekä kaupungeissa että maaseudulla. Luovutetuilta alueilta poissiirtynyt väestö tarvitsee

kymmeniin tuhansiin nousevan rakennusmäärän, joka on rakennettava aivan

lähimmässä tulevaisuudessa samaan aikaan, kuin tuhoutuneita koteja ja vaurioituneita

koteja korjataan. Jokainen asiaan paremmin syventymätön tarkkailija toteaa, ettei

maamme rakennustyöväki enempää kuin rakennusmestari- ja arkkitehtikuntakaan riitä

näin valtavaa rakennusohjelmaa toteuttamaan, jos jokainen rakennus tehdään erikseen

eri suunnitelmien mukaan toisistaan riippumatta ja työtä keskittämättä. Miten asia on

siis ratkaistava?”67

Edellä oleva sitaatti on poimittu vuoden 1940 toukokuun ensimmäisestä Kotilieden numerosta,

arkkitehti Jussi Lappi-Seppälän artikkelista ”Sodanjälkeinen rakennustyö maaseudulla”. Toinen

maailmansota kumuloitui Suomen osalta ensiksi talvisotaan, joka sai aikaan muun muassa

asuntopulan pahenemisen ja säännöstelyn tarpeen. Ennen sotaa Suomessa rakennettiin

65 KL 23/1939, 839. 66 KL 23/1939, 839. 67 KL 9/1940, 218.

29

kaupungistumisen seurauksena jatkuvasti uutta, mutta asuntoja ei siltikään ollut riittävästi kaikille

halukkaille kaupunkiin muuttajille, paisuvalle keskiluokalle. Asuntojen vähyys ja asumisen ahtaus on

ilmiselvästi toistuva teema vuodesta toiseen myös Kotilieden artikkeleissa.

Talvisodan syttyminen pahensi ongelmaa ja lisäsi puutetta niin asuntojen suhteen kuin yleisestikin

kaiken tavaran saatavuuden suhteen. Moni perhe menetti kotejaan pommituksissa, ja moni joutui

lähtemään sodan seurauksena evakkoon kotiseudultaan. Ainoaksi järkeväksi ratkaisuksi edellisessä

sitaatissa esitettyyn valtavaan ongelmaan Kotiliedessä ehdotettiin tehdasmaista tyyppivalmistusta,

jolloin tehtaassa valmiiksi tehdyt osat voitaisiin koota rakennuspaikalla valmiiksi taloiksi. Logistiikan

ilmeinen puutteellisuus kuitenkin tarkoitti sitä, että tällainen rakennustapa toimi vain hyvän tie- ja

rautatieverkoston alueilla.68

Arkkitehti Lappi-Seppälä palasi jälleenrakentamisen aiheeseen seuraavassa Kotilieden numerossa,

jolloin hän tarttui ”Sodan jälkeiseen rakennustyöhön kaupungissa”. Tuolloin hän esitti

kaupunkirakentamisen muuttamista pienempään suuntaan, jotta sodan jälleen tullessa tuhotkin

olisivat pienemmät. Lappi-Seppälän suhtautuminen tulevaisuudennäkymiin vaikuttaa varsin

pessimistiseltä:

”Kun sota nyt kertakaikkiaan on aina odotettavissa, on se myöskin otettava

rauhanaikaisessakin rakennustyössä huomioon. Liioitellun suuret ikkunapinnat, jotka

tekevät rakennuksesta melkeinpä akvaarion näköisen, ovat tällaisissa oloissa

vähemmän suositeltavia, ellei särkymätöntä lasia saada ensin konstruoiduksi. Myöskin

on muut rakennuksen yksityiskohdat samoinkuin kokonaissuunnitelmatkin tehtävä

ajatellen, vastaako sommitelma tarkoitustaan, kun meillä kenties jälleen on sota ja

lentokoneet surisevat pommeja pudotellen kaupunkiemme yllä.”69

Lappi-Seppälä ei ollut väärässä pahoine aavistuksineen, sillä jatkosota seurasi Suomelle vuonna 1941

ja myöskin Lapin sota heti sen jatkoksi vuonna 1944.

Kodin ja sen hallitsevan voiman, emännän, merkitys korostui sodan myötä, ja Kotiliesi vetosi

perheenemäntiin, jotta nämä tekisivät jokainen kaikkensa isänmaan eteen jutussa ”Perheenemäntä,

tee osasi jälleenrakennustyössä”:

”Juuri nykyhetkellä on täysi syys muistuttaa perheenemännille, kuinka paljon heistä

riippuu. [--] Näin oli jo normaaliaikana. Nykyhetkenä perheenemännän menettelystä

68 KL 9/1940, 218−219. 69 KL 10/1940, 250−251.

30

riippuu vielä enemmän. [--] Hyvä pula-ajan perheenemäntä asettuu nyt ymmärtäen

kansantalouden palvelukseen. [--] Jokainen voi seurata alaansa aikakauslehdistä,

radiosta, kuunnella kansanhuoltoministeriön tiedoitukset, tarvittaessa käydä

asianomaisilla neuvonta- ja havaintokursseilla. Perheenemäntä: maa tarvitsee nyt Sinua,

se kutsuu Sinua hoitamaan paikallasi tehtäviäsi entistä huolellisemmin, järkevämmin,

pula-aikaan sopeutuen. Älä väisty, vaan ota suorittaaksesi osasi

jälleenrakennustyöstä.”70

Koska koti oli naisen vastuulla, pula-aikana emänniltä vaadittiin kekseliäisyyttä talouden- ja

kodinhoidossa vielä enemmän kuin aiemmin rauhanaikana. Kotiliesi oli selvästi tärkeä väline

taistelutahdon ja tulevaisuuden toivon ylläpitämiseen kotioloissa. Kotiliesikään ei säilynyt aivan

ennallaan sodan seurauksena. Lehdestä voi havaita sota-ajan niukkuuden ja resurssipulan jo

pelkästään vertaamalla eri vuosikertojen sivumäärää. Lehdet ohenevat huomattavasti sotavuodesta

1939 alkaen, aina 1940-luvun toiselle puoliskolle asti. Yli tuhannen sivun vuosikerroista tuli pula-

ajan myötä noin 700-sivuisia.

Talvisodan päättymisen myötä suomalaisella yhteiskunnalla oli uusi, vaikea tehtävä edessään,

nimittäin lukuisten karjalaisten siirtolaisten sijoittaminen sodan runtelemassa ja jo ennestään

asuntopulasta kärsivässä maassa. Välirauhan aikaisesta siirtoväen pika-asutuksesta säädettiin lailla

kesäkuussa 194071. Kotiliesi raportoi elokuussa 1940 hallituksen suunnitelmista

jälleenrakentamistyön aloittamiseksi koskien niitä siirtolaisia, jotka olivat aikaisemmin työkseen

harjoittaneet maanviljelystä:

”Äsken päätetyn ja jo aloitetun pika-asutuksen avulla hankitaan ensinnäkin niille parille

sadalletuhannelle kotinsa menettäneelle, jotka aikaisemmin olivat saaneet

toimeentulonsa maataloudesta, jälleen omat uudet viljelys- ja asuntotilat tämän

pienennetyn isänmaan alueilta. [--] on samalla katsottu välttämättömäksi vallata

menetetty viljelysalue takaisin siten, että viljelyskelpoisia soita ja niittyjä raivataan

viljelykselle. Tätä raivaustyötä ei sälytetä siirtoväen yksin kannettavaksi, vaan yhdessä

ja yhteisin varoin on tarkoitus raivaamistyö suorittaa. [--]”72

Kuten edellisestä sitaatista käy ilmi, tälle joukolle aiottiin hankkia ensimmäisenä uudet maatilat, joilla

jatkaa tutun ammatin harjoittamista, mistä voidaan päätellä, että pyrkimyksenä oli kotouttaa

70 KL 21/1940, 511. 71 Saarikangas, Mäenpää & Sarantola-Weiss 2004, 8. 72 KL 16/1940, 373.

31

siirtolaiset heille tuttujen asioiden avulla uusille sijoilleen. Lisäksi yhteistyötä korostettiin: Karjalan

ja Petsamon evakoita nimitettiin omana ryhmänään, siirtolaisina, mutta valtion yhtenäisyyttä pyrittiin

selkeästi vahvistamaan toimimalla yhtenä jälleenrakentajien rintamana. Uusilla laeilla pyrittiin

ohjaamaan koko väestöä uudestaan elämään kiinni, ja toisen maailmansodan jälkeen valtion rooli

hyvinvoinnin takaajana korostui73.

Siirtolaisten sijoittaminen oli oma ongelmansa, mutta yhtä lailla vaikeaa oli heidän integroimisensa

osaksi toimivaa yhteiskuntaa. Juurettomuus ja sen herättämät kodittomuuden ja yhteen

kuulumattomuuden tunteet olivat sodan jälkeen yleisiä, mutta valtion hallituksella tuskin oli

ongelman ratkomiseksi riittäviä resursseja tai työkalujakaan. Hieman myöhemmin, eli jo 1960-

luvulla, juurettomuus koettiin kaupunkilähiöissä jopa sosiaalisena ongelmatekijänä.74 Kenties juuri

siteiden puuttumisen ratkomiseksi Kotilieden numerot alkoivat saada sodan jälkeen aiempaa

enemmän karjalaisuudesta inspiroitunutta sisältöä. Esimerkiksi vuonna 1943 lehti esitteli

kirjontatöiden luontoaiheita:

”Karjalaan ja heimosisartemme keskuuteen meidän on siirryttävä elollisia kirjonta-

aiheita hakiessamme. Inkeriläiset, raja- ja itäkarjalaiset kirjojat ovat aina yhä uudelleen,

niin ilahduttavan runsaasti ja monivivahteisesti suosineet puun tai yleensä kasvin,

hevosen, linnun ja ihmisen kuvia.”75

Sodan myötä heimoaate aktivoitui, ja Kotilieden jutussa ”Herkkänä taiteilijana Suomen heimon

nainen valikoi kirjonta-aiheensa kotiseudun luonnosta” nostettiin elolliset aiheet ihaillen esiin.

Kiintoisaa on, että runsaus ja monivivahteisuus nähdään myönteisinä piirteinä kirjontatöissä, vaikka

Suomessakin vallalla oli uusasiallisuus. Tuolloin kirjontatöitä kodin koristuksina ei pitkään aikaan

juuri suosittu, mikä käy ilmi Kotilieden sisustusjuttuja lukiessa. Kenties tämä ristiriita johtui

jonkinlaisesta vierauden eksotiikan kokemuksesta evakoiden perinteisiin liittyen. Vaikka karjalaisten

katsottiin kuuluvan ”Suomen heimoon”, heidän kulttuurinsa nähtiin myös jollakin tapaa vieraana.

Edellisestä sitaatista selviää myös se, että suomalaiset ovat pitäneet itseään eli ihmistä yhtä lailla

osana luontoa kuin lintua tai puutakin.

Puu oli suomalaisille luonnollinen ja itsestään selvä rakennusmateriaali, sillä se oli edullista ja sitä

oli saatavilla sodankin aikana. Niinpä asemasodan vallitessa Suomen rintamajoukot rakensivat paljon

asevelitaloja hirrestä. Koska kiireisin tehtävä sodan jälkimainingeissa oli evakoiden ja

73 Saarikangas, Mäenpää & Sarantola-Weiss 2004, 13. 74 Saarikangas 2004, 14, 50. 75 KL 4/1943, 113.

32

rintamamiesten uudelleenasuttaminen, rakennustoiminta keskittyi pääasiallisesti maaseudulle koko

1940-luvun.76 Kotiliesi otti vuonna 1943 selvää, ”Miten asevelitaloissa asutaan?”:

”Tuskin missään maailmassa asevelihenki saa sellaisia ilmenemismuotoja kuin meillä,

jossa se ei tyydy vain kokoamaan varoja puutteen ja vaikeuksien kourissa taisteleville

aseveljien perheille, vaan tarttuu kirveeseen ja vasaraan omin käsin rakentaakseen kodin

vaikeissa asunto-oloissa kamppaileville. [--] Kun on kolmihenkinen perhe ja

yksitoistahenkinen sijoitettava samankokoiseen huoneistoon, tulee sisustus ja muukin

käyttö pakostakin hyvin omalaatuiseksi kummassakin. [--] Talot on suunniteltu

kahdelle perheelle siten, että kummastakin päädystä on huoneistoon käynti. [--]

Varsinaisia huoneita on asunnoissa kaksi, toinen isohko suoraseinäinen tai

ulokkeellinen olohuone, toinen eteisen takana rauhallisempi makuuhuone.”77

Tilaa oli siis uusiin asevelitaloihin yritetty varata enemmän kuin moneen ahtaaseen

kaupunkihuoneistoon, mutta kuten sitaatista käy ilmi, käytettävän tilan todellinen määrä riippui

perheen koosta. Näin ollen osa asui edelleen ahtaasti, toiset silti väljemmin kuin ennen kaupungeissa

asuessaan.

Vuonna 1945 Kotiliesi raportoi kodinperustamislainakäytännöstä, jolla valtio halusi kannustaa

”avioliittoutumista”. Kodinperustamislainoja myönnettiin nuorille pariskunnille, jotka olivat

solmineet avioliiton ja olivat aikeissa perustaa yhteistä kotia. 78 Näin muodostui valtava määrä uusia

perheitä, jotka tarvitsivat kasvavine lapsilaumoineen uusia asuntoja, mikä vaikeutti asuntotilannetta

huomattavasti. Vuonna 1940 aloitettiin vuokra- ja asuntosäännöstely, jonka nojalla

huoneenvuokralautakunta saattoi osoittaa huoneistonomistajan alaisiksi alivuokralaisia, halusi

omistaja sellaisia tai ei.79 Ilmiö näkyi Kotiliedessäkin, sillä asukkaiden lisääntyessä koti yleensä vaati

uudelleen järjestelyä, jotta sen mahdollisimman hyvä toimivuus voitiin taata:

”Jonakin päivänä vuokralautakunta kylmästi ilmoittaa perheelle, että huoneistoon on

otettava kaksi asukasta lisää [--]. Mikäs nyt keinoksi? Perheessä on kaikkiaan neljä

jäsentä, herra ja rouva, tytär ja poika, myöskin neljä huonetta, apulaisenhuone niihin

luettuna. Huoneisto on melko vaikeasti ajettavissa muuten kuin oman perheen kesken.

[--] Ilmeisesti on nyt toinen näistä sivuhuoneista luovutettava perheen käytöstä.

Mietiskellään ja pohditaan syvästi ja viimein päätetään ottaa pari kaupungissa

76 Saarikangas 2004, 33, 36, 37. 77 KL 19/1943, 552. 78 KL 1/1945, 10. 79 Saarikangas 2004, 39.

33

opiskelevaa sukulaistyttöä taloon, koska tuntuvat siedettävimmiltä asumaan samojen

seinien sisällä perheen kanssa.”80

Sitaatti on peräisin vuodelta 1946, Kerttu Vuorisen jutusta ”Koti pienentyy”, ja se kuvaa ajan

ongelmia hyvin. Asunnot olivat varsin pieniä jo pelkän ydinperheen asua, etenkin vallitsevan avaran

tilan ihannoinnin näkökulmasta katsottuna. Kukaan asunnonomistaja tuskin oli erityisen ihastunut

ajatukseen siitä, että joku täysin tuntematon henkilö muuttaisi pakolla alivuokralaiseksi, mutta

mielenkiintoisesti sitaatista käy ilmi, ettei omiin sukulaisiinkaan suhtauduttu erityisen lämpimästi.

Sukulaistytöt tuntuivat siedettävimmältä vaihtoehdolta, mutta perheen pienentyminen ja voimakas

tiivistyminen nelihenkiseksi ydinperheeksi tulee ilmi jo nyt: Kotiin ei haluttu mahduttaa ketään

ydinperheen ulkopuolista, ei edes omia sukulaisia.

Asuntopolitiikkaa ryhdyttiin ratkomaan valtion toimesta 1949, kun voimaan astui Arava eli valtion

asuntolainajärjestelmä, joka keskittyi kantakaupunkien korttelirakentamisen ulkopuolelle. Kirsi

Saarikangas kuvaili Arava-järjestelmän toteutumista artikkelissaan ”Metsän reunalla: Suomen

rakentaminen 1900-luvulla” seuraavasti:

”Ajan esteettis-arkkitehtoniset ja sosiaaliset asumisen ihanteet, sodanjälkeinen

yhteiskuntautopia ja usko asuinympäristön avulla luotavaan parempaan tulevaisuuteen

näkyivät selvästi metsälähiöiden rakentamisessa. Suurin osa aravalainoitetuista

asunnoista rakennettiin 1950-luvulla uusille asuntoalueille aluksi Helsinkiin ja sen

ympäristöön Maunulaan, Herttoniemeen, Tapiolaan ja Haagaan. Koskemattoman

luonnon keskelle rakennettuja metsälähiöitä voi pitää erityisenä suomalaisena ja

ruotsalaisena versiona kansainvälisestä modernismista. [--] Ihanteena oli terveellisenä

pidetty väljä ja luonnonläheinen kaupunkitila.”81

Kotilieden lukijat kautta maan saivat tilaisuuden nähdä ensimmäisen vilauksen näistä uuden Tapiolan

asunnoista arkkitehti Sirkka Tarumaan artikkelissa ”Asunto valinkauhassa” vuonna 1954:

”Kuitenkin, kun luomme katseen taaksepäin ja näemme vuosisadan alkupuolen

rikkaasti koristellut rakennukset, Töölön punatiiliset, kaljut kasarmirivit, ’funkis’-

murroksen jälkeläisinä parvekejulkisivut suurine näköalaikkunoineen ja päädymme

Tapiolan asuntotehtaisiin, voimme vain todeta, että ilmeisesti on uusi vaihe syntynyt

meidän silmiemme edessä. [--] sisällä kohtaa tulijaa ennen näkemätön ilmavuuden

tuntu. [--] luonto astuu huoneeseen. Huoneistojen ulkoseinäosuus on miltei kauttaaltaan

80 KL 4/1946, 72. 81 Saarikangas 2004, 39−40.

34

ikkunanauhan verhoama. Tämähän merkitsee olennaista muutosta koko

asennoitumisessa: ennen ulkoseinä muodosti suojamuurin ulkomaailmaa vastaan, nyt

kääntyy oleminen keskustasta ulospäin luontoon − ystävänä.”82

Ajattelutavan ero lähes kolme vuosikymmentä aiemmin julkaistuun Elna Kiljanderin juttuun

”Kotiemme sisustamisesta” on huomattava:

”Koti on meille pohjolan asukkaille kylmän ja karun ilmanalamme vuoksi luonnollinen

ja välttämätön suojapaikka, jossa saatamme työpäivän loputtua levähtää ja kerätä

voimia uusiin ponnistuksiin. [--] Ikkunat ja ovet on huoneeseen niin sijoitettava ja

lukuunsa nähden rajoitettava, etteivät ne riko seiniä käyttökelvottomiin palasiin, joita

sitten on vaikea kalustaa.”83

Samana vuonna ilmestynyt Anna-M. Tigerstedtin juttu ”Kukkaikkunaimme asujamet” asettaa kodin

ja sen asukkaan vastakkain luonnonolosuhteiden kanssa:

”Etelämaissa, missä luonto niin anteliaasti tarjoaa aurinkoa, lämpöä ja kukkia, ei koti

ole voinut saada samaa merkitystä kuin täällä Pohjolassa, missä se pakostakin on

muodostunut kuin linnoitukseksi ulkonaisia vihollisia: pakkasta, pimeyttä ja

talvimyrskyjä vastaan. [--] mitä karumpana luonto meitä ympäröi ja mitä kauemmin

luonto talvisin lepää kuolleena lumipeitteensä alla, sitä voimakkaampana herää

ihmisessä halu ainakin kodin piiriin luoda hieman elämää ja vihreyttä [--].”84

Funktionalismi alkuperäisessä muodossaan oli jäänyt jo taakse, eikä modernisoituvissa kaupunki- ja

lähiöasunnoissa enää ilmeisestikään pelätty esimerkiksi suurten ikkunoiden mahdollisesti

aikaansaamaa vetoa. Kaupunkikeskustojen ulkopuolelta haettiin terveyttä ja hyvinvointia, ja luontoa

korostettiin ratkaisuna, ihmisen ystävänä. Uskoiko ihminen kenties kehittyneensä niin pitkälle, ettei

luonnosta enää ollut uhkaa hänelle? Talojen suojamuureista oli tullut tarpeettomia, koska ihminen

uskoi ylittäneensä luonnon asettamat rajoitukset, ei siksi, että ihminen olisi todella halunnut ryhtyä

luonnon ystäväksi. Myös Kirsi Saarikangas on väittänyt luonnon saaneen tärkeydestään huolimatta

passiivisen roolin asuntosuunnittelussa: ”Suomalaisessa asuntosuunnittelussa luonnosta tuli kaiken

muun ylittävä ihanne ja paremman elämän tae. Se sai paikan, joka ruotsalaisessa keskustelussa

annettiin naapuruudelle ja yhteisöllisyydelle.” Saarikankaan mukaan luonto jäi silti ikään kuin

82 KL 13–14/1954, 509−510. 83 KL 21/1926, 592−593. 84 KL 4/1926, 98.

35

suunnittelun ulkopuolelle, pehmentäväksi vastakohdaksi kaupungin ankaruudelle ja helpottavaksi

kiinnittymiskohdaksi maalta muuttaneille.85

3.2. Eskapismin ulottuvuuksia

Sota runteli Suomea, ja sen yhteydessä kärsityt aluemenetykset ja pommitukset aiheuttivat valtavan

kodittomuuden aallon. Tunne kodittomuudesta ja mihinkään kuulumattomuudesta vaivasi satoja

tuhansia sijoitusongelmaisia siirtolaisia, eikä kodillistenkaan suomalaisten osa ollut ruusuinen. Joka

puolella oli huutava pula kaikista päivittäistavaroista ja hyödykkeistä, eikä kodin sisustaminen ollut

sodan aikana yksi päämielenkiinnon kohteista. Kotiliedestä voidaan kuitenkin lukea, että jonkin

verran siihenkin kiinnitettiin huomiota, sillä talvisodan puhjettua ilmestyi vuoden 1939 viimeisessä,

joulunumerossa, arkkitehti Yrjö Laineen artikkeli otsikolla ”Milloin koti on sisustettu suomalaiseen

sävyyn?”.

”Parhaillaan tapahtuva suurten kansojen voimainmittely on pakottanut pienet kansat

asettumaan puolustuskannalle. [--] Etsittäessä niitä arvoja, joiden perusteella pienetkin

kansat ansaitsevat ’paikan auringossa’, joudutaan punnitsemaan näiden itsenäistä

osuutta yleisessä kehityksessä ja tämä siirtää painopistettä kansainvälisen ihailusta

kansallisten erikoisuuksien harrastamiseen päin. Täten on selitettävissä se, että jo kotien

sisustuksissakin kaiken kansallisen harrastus yhä selvemmin rupeaa näkymään.”86

Arkkitehti Laineen ennustus kansallisen tuotannon arvostuksesta osui sittemmin oikeaan. Sodan

jälkimainingeissa ihmiskunnalla on usein ollut tarve hankkiutua kipeästä menneisyydestä eroon ja

siksi uudistaa ympäristönsä. Suomalaisten eronteko menneeseen tuli ilmi erityisesti toisen

maailmansodan jälkeen, kun maa täytyi rakentaa uudelleen paitsi konkreettisella tasolla, myös

ideologisesti.87 Sota-ajan aiheuttaman pulan ja kurjuuden on väitetty jopa lisänneen halua tai tarvetta

kodin ja ylipäänsä ihmisen ympäristön kaunistamiseen. Syyksi on esitetty eskapistista mielentilaa ja

ilmapiiriä. Sodan aikaista kurjuutta on haluttu ”paeta” kauniisiin tavaroihin ja huoneisiin, ja pula-ajan

muistot on pyritty häivyttämään mielestä panostamalla ympäristön ulkonäköön heti, kun se on ollut

mahdollista. Myös uusasiallisuuden eli suomalaiseksi muovautuneen funktionalismin ja klassismin

85 Saarikangas 2004, 42, 49−50. 86 KL 24/1939, 874. 87 Saarikangas, Mäenpää & Sarantola-Weiss 2004, 136.

36

suosiota ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa on selitetty tulevaisuudenuskon

menettämisestä johtuvana pakona.88

Sotien jälkeinen aika on siis saanut kansalaiskasvatuksen lisäksi uuden pontimen, johon Suomen

kasvaneen kansainvälisen muotoilumenestyksen voidaan mahdollisesti päätellä pohjautuvan. Harri

Kalhan mukaan sodan ahdistuksen ei annettu näkyä muotoilunäyttelyissä, jotka olivat pitkään suosittu

tapa esitellä kotimaan uutta taide- ja käyttöesineistöä. Sen sijaan kodin esineitä alettiin kunnioittaa

lähestulkoon animistisin elkein, ja kotimaisiin tuotteisiin liittyi nyt uudenlaista henkevyyttä, joka

kytkeytyi sankarimytologian ohella osaksi laadukasta kansallista kulttuuria.89 Modernismin niukkuus

istui hyvin osaksi myyttiä karuissa luonnon oloissa elävästä sisukkaasta raivaajakansasta, joten luonto

ja sen koruttomuus valjastettiin palvelemaan suomalaisen muotoilun välittömänä käyntikorttina90.

Henkevä suhtautuminen kotiin sai psykologisia sävyjä, ja Kotiliedessäkin pohdittiin aika ajoin sitä,

mitä asunto merkitsee, miten se vaikuttaa asujaansa ja mitä se ilmaisee muille. Vuonna 1935 lehdessä

esiteltiin englantilaisen arkkitehdin Grace Copen käsityksiä kodin psykologisista vaikutuksista

asukkaisiin:

” Eikä riitä, että kodit miellyttävät ohikulkijan silmää ja ovat sisustukseltaan kauniita,

niiden tulee edistää asukkaittensa henkisen tasapainon ja mielen sopusoinnun

säilymistä. ’Koti on oleva pyhäkkö, jossa yhä kiihtyvän olemassaolon taistelun keskellä

löydämme voimia sen vastapainoksi ja missä meissä pääsevät kehittymään

elämänmyönteiset ja jalot periaatteet.’ [--] Arkkitehti teroittaa tässä kohdin tärkeimpänä

kaariviivan merkitystä. [--] mainitsee psykologien todenneen, että jos huoneemme

olisivat pyöreitä viivoiltaan, ei tarvittaisi mielisairaaloita. [--] (Pyöreä koti varmaan

jollakin tavoin vastaa ihmisen sisimpiä tarpeita, johtuu lukijan mieleen. Luolan seinät

ovat pyöreitä, paimentolaiskota on pyöreä, ja varmaan on ihmiskunnan jaloimmat

ajatukset ajateltu holvikattoisissa huoneissa ja mahtavana holvina kaartuvan sinitaivaan

alla.)”91

Arkkitehti Copen väite koskien pyöreitä huoneita ja mielisairaaloita tuskin on koskaan pitänyt

paikkaansa, mutta tekstistä käy selvästi ilmi 1930-luvun hallitseva ideologia terveemmästä yksilöstä

ja yhteiskunnasta. Samassa artikkelissa pehmeiden muotojen lisäksi korostettiin puhtaan ilman,

auringonvalon ja värien merkitystä, mikä, kuten rotubiologiakin, juonsi juurensa kasvavaan

88 Saarikangas, Mäenpää & Sarantola-Weiss 2004, 10; Kalha 2004, 110−111. 89 Kalha 2004, 110−112. 90 Saarikangas, Mäenpää & Sarantola-Weiss 2004, 21. 91 KL 3/1935, 104.

37

tieteelliseen mielenkiintoon. Eräs Kotilieden avustajista, tohtori Rakel Jalas, otti pakinassaan vuonna

1937 kantaa siihen, ”merkitseekö asunto vain neliöitä ja kuutioita”:

”Tekee mieleni rinnastaa nykyään asuntokysymyksen alalla vallitsevaa ehdottoman

tietämisen olotilaa siihen tietämiseen, joka meillä parikymmentä vuotta sitten oli

ravintokysymyksen alalla. [--] Ja aivan samoin kuin suuri yleisö aikoinaan omaksui

kalorilaskelmat, on se nyt omaksunut neliö- ja kuutiolaskelmat asuntoja arvostellessaan.

Se ei ole vielä yleisesti herännyt näkemään ja oppinut tuntemaan asuntokysymyksessä

vaikuttavia ’vitamiineja’ − rauhaa, ilmaa, valoa ja aurinkoa [--]. Entä loppupäätelmä [-

-]? Asunnoksi emme voi nimittää mitä tahansa seinien rajoittamaa neliö- ja kuutiotilaa;

ihminen ei tule toimeen vain asunnolla, vaan hän kaipaa viihtyäkseen kodin; koska

edellä kosketellut ja muut asuntokysymykset ovat elävän elämän kulloinkin herättämiä

ja ihmisten ja koko yhteiskunnan hyväksi kehitettäviä tärkeitä tekijöitä, jotka vain

näitten tehokkaalla myötävaikutuksella kehittyvät oikeaan suuntaan on naisten

herättävä ajattelemaan ja ajamaan asuntokysymyksiä.”92

Tohtori Jalaksen pakinan viesti on sama kuin Grace Copen näkemysten, ja kulkee linjassa ajan yleisen

ajattelutavan kanssa: Asumisen tavoitteena ei ollut ainoastaan asua, vaan rakentaa eheämpää ja

parempaa ihmistä ja yhteiskuntaa. Vastuu kodin oikeanlaisuudesta lankesi tuolloin naisen eli

emännän vastuulle.93

Siinä, missä Grace Cope väitti ihmisen mielenterveyden kärsivän terävistä, kulmikkaista muodoista

asunnossa, maisteri Kristiina Wickström ehdotti kymmenisen vuotta myöhemmin suurimmaksi

syyksi asuntojen ahtautta,94 joka oli sodanjälkeisessä Suomessa entisestään paheneva ongelma.

Monilapsisten perheiden asunto-olot olivat muun muassa juuri ahtauden takia lähes yhtä vaikea

kysymys kuin siirtolaisten uudelleensijoitus, ja Kotiliedessäkin ratkottiin kysymystä useampaan

otteeseen talvisodan päättymisestä lähtien, esimerkiksi vuoden 1941 tammikuussa otsikolla

”Monilapsiperheille turvattava asunnot”:

”Sodan pilvien peitettyä Suomenkin taivaan viime vuoden syksynä tyrehtyi

luonnollisista syistä asunto-, kuten muukin tuotanto tyystin ja se on vain vaivoin päässyt

kuluvan vuoden loppupuolella rajoitetussa määrässä uudestaan käyntiin. [--] Kun

yksistään siirtoväen ja pommivahingoista kärsineiden perheiden uusien asuntojen tarve

92 KL 21/1937, 824−825. 93 Naisen aseman kehityskaaresta enemmän, ks. luku 4.3. 94 KL 15−16/1946, 390−391, 414.

38

on asutuskeskuksissa ja maaseudulla yhteensä vähintään 60 000 uutta asuntoa, ja 500

milj:lla markalla voidaan niitä rakentaa vain n. 5 000, käsitämme helposti, miten

vakavan ja vaikean probleemin asuntokysymys muodostaa nykyoloissa.”95

Paitsi että sota oli jo vahingoittanut lukemattoman monen rintamalla olleen mielenterveyttä, pelättiin

nyt ahtaiden ja huonosti varusteltujen kotien vääristävän tulevankin sukupolven mieliä. Vaikka

asuntokanta oli ennen sotaa ollut huomattavasti parempi kuin parikymmentä vuotta aiemmin, löysi

Suomi itsensä talvisodan jäljiltä raskaasta tilanteesta. Jälleenrakennuskausi polkaistiin käyntiin suurin

ponnistuksin, niin kaupungeissa kuin maaseudulla.

Jälleenrakennusajalla Suomi kaupungistui ja teollistui nopeasti, arkkitehtuuri suuntautui luomaan

uudenlaista terveellistä ja käytännöllistä asuinympäristöä suomalaisille. Funktionalismin perinne eli,

mutta muotoutui uudeksi palvellakseen maassa syntynyttä kaupunkivihamielisyyttä ja

modernisaatiota. Rakennustoiminnassa ja kaupungistumisen kehityksessä tapahtuneet katkokset

olivat johtaneet siihen, että kaupunkia pidettiin nyt kaikin puolin epäterveellisenä elinympäristönä,

vaikka muun muassa sen tarjoamien nykyaikaisten mukavuuksien perään oli kuulutettu aikaisemmin

kovasti. Saarikankaan ja kumppaneiden mukaan tämä näkyi hajautuneena ja luonnonläheisenä

kaupunkirakenteena sekä puoliurbaanina elämäntapana, joka oli suomalaisille tyypillistä.

Arkkitehtuurissa näkyi myös ydinperheen syntyminen ja vakiintuminen asumisen oletetuksi

perusyksiköksi.96 Siinä, missä 1910−1930-lukujen kivisestä Töölöstä tuli eräänlainen suomalaisen

kaupungistumisen monumentti,97 muun muassa Espoon Tapiolan alue on tyypillinen esimerkki

sotienjälkeisestä, luontoon palaavasta rakentamisen tavasta, metsälähiöistä.

”Huomispäivän kaupungissa luonto on suunnittelun perusta.” Näin totesi Airi Partio Kotiliedessä

ilmestyneessä artikkelissaan ”Huomispäivän kaupunki” vuonna 1957. Partio raportoi Berliinin

Interbau-näyttelystä, jossa esiteltiin tulevaisuuden kaupunkiratkaisua, joka perustui viheralueen

keskeisyyteen:

”Ajatus luonnon palauttamisesta kaupunkiin ei suinkaan ole uusi eikä berliiniläisten

keksintöä. Amerikkalaisen Mumfordin herätyshuuto, joka kaikui jo ennen toista

maailmansotaa, kuultaa sen lävitse. Berliinin Hansaviertel, Interbau-näyttelyn tyyssija,

ei myöskään ole ensimmäinen näiden periaatteiden pohjalta nouseva kaupunkiasutus.

Tapiola Helsingin lähellä täyttää puhdasoppisesti nämä ’huomispäivän kaupungille’

95 KL 2/1941, 36. 96 Saarikangas, Mäenpää & Sarantola-Weiss 2004, 14; Saarikangas 2004, 33−34. 97 Saarikangas 2004, 22.

39

asetetut vaatimukset ja Länsi-Euroopan maista Amerikasta puhumattakaan ovat

useimmat yrittäneet toteuttaa uutta kaupunkirakentamistaan samassa hengessä.”98

Vasten länsimaisen maailman tapaa ihannoida koneistuvaa kotia ja vauhdikkaasti kehittyvää

tekniikkaa vaikuttaa erikoiselta, että samaan aikaan tuli silti tärkeäksi palauttaa luonto kaupunkiin tai

kaupunki luontoon. Partion artikkeli antoi ymmärtää, että kaupungistumisesta ja mukavuuksien

hankkimisesta huolimatta luonto edelleen olisikin ensisijainen ympäristö ihmiselle:

”Tekniikan vuosisadan kaupunkikuva oli joutunut pahasti ristiriitaan tekniikan

huippukehityksen ja kaupunkien ennätysmäisen kasvun kanssa. [--] Ihminen oli

joutunut tekniikan uhriksi. [--] Ihminen oli kaupungissakin palautettava syntyperäiseen

suhteeseensa luontoon. Se oli jokaisen terveen kehityksen ehdoton edellytys niin

ruumiillisesti kuin henkisestikin. Kaupunkisuunnittelun uudistaminen tämän

periaatteen mukaisesti on nykyisen aikakauden huomattavin ja keskeisin

yhteiskunnallinen tehtävä. Se aletaan jo vähitellen oivaltaa.”99

Partion tekstistä saa vaikutelman, jonka mukaan ’tekniikka’ olikin jokin erillinen, itsestään jylläävä

voimatekijä, jonka uhriksi nykyihminen oli jäänyt, eikä ihmisen itse kehittämä keksintö, joka saattoi

myös muodostua ongelmaksi. Kaupunkiympäristön aiheuttama pahoinvointi oli jälleen yksi ihmistä

vastaan asettunut tekijä, jota pyrittiin suitsimaan uudella hybridillä, ”viherkaupungilla”100.

3.3. Keveää, kaunista ja kansanomaista

Sotien seurauksena teollisuus ottaa melko poikkeuksetta huimia askeleita eteenpäin, sillä kaikki

mahdollinen tieto ja taito valjastetaan sodan voittamisen tueksi. Sota-ajan jälkeen kehittynyt

teollisuus voidaan ottaa rauhanajan uudenlaiseen käyttöön. Myös Suomen teollisuus otti valtavia

harppauksia talvisodan aikana, ja maan teollistuminen tapahtuikin kunnolla vasta toisen

maailmansodan myötä. Rauhan koittaessa suomalaisella yhteiskunnalla oli uudenlaiset valmiudet

nopeaan kehittymiseen, vaikka edessä olikin raskas jälleenrakennuksen kausi.101

Kotiliedessä esiteltiin vuosittain kotitalousnäyttelyissä esillä olleita suomalaisen ja ulkomaisenkin

muotoilun helmiä. Vuosikymmenten saatossa voidaan havaita tapahtuvan muutos sävyssä, jolla

98 KL 17/1957, 952. 99 KL 17/1957, 954. 100 KL 17/1957, 954. 101 Saarikangas 2004, 23.

40

kotimaisia ja ulkomaisia valmisteita vertailtiin keskenään. Lehden alkutaipaleella ulkomaisen

esinetuotannon nähtävästi uskottiin yleisesti olevan korkeampilaatuista, sillä kotimaisten

valmisteiden yhteydessä monin paikoin vakuuteltiin, että suomalainen tuote on vähintään yhtä hyvä

ja laadukas kuin tuontitavara. Ilmiö liittyi käsityön ja koneellisen joukkotuotannon murrokseen sekä

nationalistisen ideologian nousuun:

”Tyyppituotanto on aikamme luoma ilmiö. Tyyppi ja standardi ovat käsitteitä, jotka

suurelle yleisölle merkitsevät, elleivät nyt juuri laatunsa puolesta ala-arvoista, niin

ainakin keskinkertaista tasoa. [--] Tyyppivalmisteet ja joukkotuotanto kuuluvat

erottamattomasti yhteen, sillä vain joukkotuotanto kykenee luomaan ja kehittämään

yleispäteviä yksilötyyppejä ja vain se kykenee − laatua huonontamatta − pitämään niitä

kaupan sellaiseen hintaan, että kaikilla on mahdollisuus niitä hankkia.”102

Edellinen sitaatti on arkkitehti Yrjö Laineen artikkelista ”Nykyaikaisia suuntia kodinsisustuksessa”,

jossa hän pyrki avaamaan lukijalle alan asiantuntijana suomalaisen huonekaluteollisuuden

senhetkistä tilaa. Laine vakuutteli lukijaa siitä, että joukkotuotanto kuuluu nykyaikaiseen maailmaan,

ja muistutti, että vaatetuotannon alalla joukkotuotantotyyppejä on käytetty jo kauan.

Säätyjärjestelmän purkautuminenkin näkyy sitaatissa, sillä nyt yleinen pyrkimys oli saattaa

kunnolliset huonekalut kaikkien saataville. Kun hinnat olivat riittävän edulliset, kansalaisten välinen

tasa-arvo oli askelen lähempänä.

Kansallistaminen eli vahvana sotien välisellä ajalla, ja Kirsi Saarikankaan mukaan ”Kentän jännitteet

aineellistuivat kodeissa uusasiallisina huonekaluina, joita täydennettiin kansallisiksi mielletyillä

ryijyillä ja muilla viitteillä talonpoikaiseen kulttuuriin.”103 Tämä sisustussuunta alkoi näkyä myös

Kotilieden sivuilla 1930-luvun edetessä. Arkkitehti Gustaf Strengell kirjoitti vuonna 1934 lehteen

jutun otsikolla ”Suomen kodit suomalaisin esinein sisustettuina. Kotimaisen viikon johdosta”, jossa

jälleen tartuttiin suomalaisen teollisuuden laatuun:

”Kautta koko maailman käy parast’aikaa mahtava liike, jonka päämääränä on saattaa

kunkin kansan talous riippumattomaksi toisista. Jokainen valmistakoon omat

tarvikkeensa − se tuntuu olevan kansojen periaatteena, kuten aikoinaan oli laita

talonpoikaistaloissa. Välillä oli monta vuosikymmentä vallalla tuontia suosiva

vapaakaupan aika. Siitä ei kuitenkaan ole enää jälkeäkään! [--] Kaikki suuri tapahtuu

hiljaa, on tapana sanoa. Kaikessa hiljaisuudessa Suomessa on syntynyt vuosien kuluessa

102 KL 1/1931, 12, 14. 103 Saarikangas 2011, 15.

41

teollisuus ja käsiteollisuus, jotka kohta näyttävät pystyvänsä täyttämään melkeinpä

kaikki puheenalaisena olevan alan tarpeet, vieläpä tavaroilla, jotka ovat laadultaan

korkeata luokkaa ja asultaan mallikelpoisia.”104

Strengellin tekstiä lukiessa huomio kiinnittyy paitsi vahvaan nationalistiseen agendaan, myös siihen,

ettei Suomen teollisuus kaikista vakuutteluista huolimatta kuitenkaan ollut vielä aivan ajan tasalla; se

kykeni ”kohta” näyttämään kykeneväisyytensä suomalaisten kotitalouksien palvelukseen. Tämä

kehitys lykkääntyi sodan takia, mutta myös vauhdittui sen ansiosta, kun rauha jälleen koitti.

Käsityö oli pitkään arvossaan, mutta siitä huolimatta usko ulkomaisten tehtaiden valmisteisiin oli

ilmeisesti vahvempi. Näin sisustusarkkitehti Birger Hahl neuvoi lukijaa huonekalukankaiden

valinnassa vuonna 1935:

”Hyvin monella on se käsitys, ettei kotikutoinen kangas ole laadultaan hyvää, ja sen

takia he ostavat mieluummin ulkolaista kuin kotimaista kangasta. Tämä on

ehdottomasti ennakkoluulo, sillä hyvä kotikutoinen kangas kestää varmasti yhtä kauan

kuin tehdastuote, edellyttäen, että edellämainittu kangas on kudottu oikein.

Myönnettävä kuitenkin on, että kotikutoisina kankaina on usein kaupan tuotteita, jotka

ovat omiaan alentamaan kankaittemme tasoa.”105

Ennen Suomen todellista teollistumista kankaiden laatu ei kenties ollut riittävän korkeaa vaativaan,

pitkäikäiseen käyttöön kotitalouksissa. Sittemmin sävy muuttui: Vakuuttelu jäi pois, ja eritoten

suomalaista muotoilua ylistettiin itsestään selvästi markkinoiden parhaimpana ja esteettisesti

kauneimpana tavarana. Käytännöllisyys, jota peräänkuulutettiin etenkin ennen sotia, sai toisinaan

sodanjälkeisessä maassa väistyä estetiikan tieltä: ”’Jos valitsisin messuilta taide-esineen kotiini,

ottaisin ehkä Tapio Wirkkalan paksusta lasista pehmein viivoin muotoillun maljakon, jossa itse aines

näyttäytyy monivivahteisesti.’ − Näin kaupunkilaisrouva Maija.”106 Sitaatti ilmaisee syyn, jolla

esineiden kauneus ajan trendin mukaisesti perusteltiin: ”itse aines näyttäytyy”. Toissijaiseksi jäi tässä

tapauksessa käsitellä sitä, vastasiko esineen muoto käyttötarkoitusta, sillä materiaalin kauneus

sellaisenaan täytti sen esteettisen tarkoituksen.

Välillä itse taiteilijatkin saivat tilaisuuden opastaa kansaa Kotilieden sivuilla. Esimerkiksi Kaj Franck

antoi mielipiteensä vuotuisesta taideteollisuusnäyttelystä artikkelissa ”Taiteilija arvostelee

taideteollisuusnäyttelyä”:

104 KL 4/1934, 103. 105 KL 10/1935, 428−429. 106 KL 21/1950, 725.

42

”Arabia toi näytteille erittäin hyvän kokoelman, joka ilmensi hyvin sen eri taiteilijoiden

omalaatuisuutta. [--] Ilolla havaitsemme myös aidon keraamisesti tehtyjen maljakoiden

ja vatien nuorekkaan esiinmarssin. Lasi oli tässä näyttelyssä melkein yhtä valikoidun

ylellistä kuin keramiikkakin. [--] Laila Karttunen esitti mitä hienoimmasta liinasta

kudottuja ilmavia verhoja sekä lujia huonekalukankaita. Vaalea väriasteikko ja

rauhallinen sommittelu korostivat oivallista laatua.”107

Suomalainen taidehistoria koki ehkä suurimman muutoksensa funktionalismin muuntuessa

modernismiksi, sillä enää Suomi ei ollut ainoastaan vaikutteita vastaanottava osapuoli. Suomalaisesta

taideteollisuudesta tuli aktiivista ja ulospäinsuuntautuvaa ja Suomesta edistyksellinen

muotoilumaa.108

Funktionalismi oli tuonut tullessaan muun muassa metalliputkijalkaisia huonekaluja, joita esiteltiin

myös Kotilieden sisustusjutuissa, joskin ne kirvoittivat useammin kritiikkiä kuin suoranaista ylistystä.

Vuonna 1934 Gustaf Strengell kuitenkin erityisesti mainitsi artikkelissaan ”Taideteollisuusnäyttelyn

huonekaluja”, että ”näyttelyn mielenkiintoisin kalusto oli arpajaisten päävoittona oleva

ruokasalinsisustus, joka oli myös teräsputken ja puun yhdistelmä.”109 Puu oli luonnollisesti ollut

Suomessa tärkein materiaali huonekalutuotannossa pitkään, eikä teräsjalkaisten funkis-tuolien

esiinmarssi vaikuta horjuttaneen puuhuonekalujen suosiota käytännöllisistä eikä edes muodin

määräämistä syistä. Tämä käy ilmi esimerkiksi arkkitehti Hanna-Liisa Kallialan artikkelista ”20-luku

on vaihtunut 50-luvuksi”, jossa hän retrospektiivisesti esittelee suomalaisen sisustamisen suuntia:

”Teräsputkituolit keksittiin − mutta eivät koskaan saavuttaneet suuren yleisön hyväksymistä ja hyvä

olikin. Sitä vastoin saivat taivutetusta puusta tehdyt Aalto-tuolit aika suuren suosion.”110

1930-luvulla funktionalismin ja kansallismielisyyden myötävaikutuksesta kotimainen koivu nousi

selvästi arvoon arvaamattomaan, sillä Kotiliedenkin aukeamat täyttyivät koivuisista huonekaluista,

ja Aino ja Alvar Aalto uudentyylisine tuoleineen saivat vuolaasti kehuja lehden avustajina toimivilta

arkkitehdeilta. Puuta ei enää peitettykään erilaisin värisävyin, esimerkiksi vihreäksi tai valkeaksi

maalaten tai tummaksi petsaten, kuten Kotiliedessä vielä 1930-luvun alkuun asti esitettiin

tehtäväksi,111 vaan kauneutta löydettiin puun omasta, luonnollisesta väristä. Esimerkiksi jutussa

”Maailmannäyttelyn edellä” Johannes Gebhard nosti esiin vuoden 1936 taideteollisuusnäyttelystä

muun muassa seuraavan sommitelman: ”Olohuone, sommitelleet Aino ja Alvar Aalto. Kalusto on

107 KL 1/1951, 20. 108 Kalha 2004, 108. 109 KL 1/1934, 7. 110 KL 22/1952, 776. 111 KL 2/1930, 65; KL 7/1931, 288−290.

43

kokoonpantu useista standardityyppisistä osista, joille antaa yhtenäisyyden leiman vaalea

maalaamaton lakattu puu. Kalusto tekee valoisan ja ilmavan vaikutuksen.”112

1940-luku oli vielä Kotiliedessä loimukoivuisten ja muiden luonnollisten puuhuonekalujen aikaa.

Toisen maailmansodan seurauksena sisustusjutuissa alkoi näkyä sääntöjen väljyyttä kodin

kalustuksen suhteen ja vanhat mutteivat vielä antiikkiset huonekalut saivat kaikesta päätellen

synninpäästön, ilmeisesti sekä pula-ajan että nationalistisen talonpoikaisesta ammentavan ajatuksen

takia:

”Jonkinlaista palautumista kansanomaisiin huonekalumuotoihin tapaa nyt monissa

maissa. Eräissä näistä ihaillaan jo rakenteellisestikin alkeellisia, vanhoja huonekaluja

ikäänkuin kansanmestarit eivät olisi jaksaneet seurata kehitystä tai että kansaomaisuus

olisi samaa kuin alkeellisuus. [--] Suomalaista, nykyaikaista kodinsisustusta ei luoda

kopioimalla vanhoja alkeellisia talonpoikaiskalustojamme, mutta sitä ei myöskään

luoda jäljittelemällä muiden maiden kodinsisustuksia.”113

Kyseessä oli kuitenkin poikkeustila paitsi yleisesti, myös kodin sisustamisen suhteen, sillä arkkitehti

Kallialan vuoden 1952 artikkelissa todettiin seuraavaa:

”Sodan jälkeen oli aloitettava uudestaan siitä mihin 1939 olimme jääneet. [--] Nyt

luodaan uudestaan uusia huonekaluja ja sisustuksia. Niille ominaista on: puhtaat, selvät

muodot ja värit − ei turhia koristuksia! Mikään huonekalu ei saa olla suurempi ja

raskaampi kuin mitä tarve vaatii. Pitää olla ilmaa jalkojen välissä ja käsinojien

ympärillä.”114

Keveys oli muotia, sillä nyt koettiin tärkeäksi hyväksyä elämän muuttuvaisuus. Sisustuksenkin tuli

olla helposti muutettavissa, jotta se mukautuisi asukkaiden tarpeiden mukaan, eikä enää

edustuskäyttöön vieraita varten.115 Taideteollisuusnäyttelyihin alkoi ilmestyä erilaisia persoonallisia

ratkaisuja aiempien standardikalustusten sijaan, ja muun muassa arkkitehti Ilmari Tapiovaaran

asunnon sisustus oli vuoden 1954 näyttelyssä esillä:

”Sisustusarkkitehti Ilmari Tapiovaaran omaan Arava-kotiinsa suunnittelema

olohuoneen sisustus on herättänyt taideteollisuusnäyttelyssä käyneiden kesken vilkasta

mielipiteenvaihtoa. Miksi sohva on niin matala, mitä tehdään melkein lattiatasossa

112 KL 23/1936, 900. 113 KL 24/1939, 876. 114 KL 22/1952, 800. 115 Sarantola-Weiss 2011, 16.

44

levittäytyvällä pöydällä [--]. Suunnittelussa huomaa selvästi amerikkalaista vaikutusta,

siitä lienevät kaikki yhtä mieltä. Sisustuksen syntyvaihe on tosiasiassa myös tapahtunut

Amerikassa. [--] Kaappi- ja hyllyrivistö on kevyt ja ilmava. [--] Tuolit, kuten yleensä

arkkitehti Tapiovaaralla, ovat hyviä ja helposti siirreltäviä.”116

Arkkitehtien tavat asua eivät selkeästi aina vastanneet kansan makua, sillä ne usein olivat kokeilevia

ja ehkä erikoisempia kuin mihin tavallinen asuja oli tottunut.

116 KL 1/1954, 10.

45

Kuva 2. Ilmari Tapiovaaran oman kodin sisustuksessa kehuja keräsivät kevyet huonekalut. Sen sijaan poikkeukselliset, matalat huonekalut kuten sohva kirvoittivat kritiikkiä näyttelyn katsojien keskuudessa. Lähde: Kotiliesi 1/1954, 10.

46

Tyylisuuntien ja tuotannollisten muutosten lisäksi perinteiset materiaalit saivat uudenlaisia haastajia.

Esimerkiksi runsaasti kuvitetussa artikkelissa ”Toivekoti ja arkielämä” kaksi Kotilieden avustajaa

kävi tutustumassa ruotsalaiseen ”toivekotien” näyttelyyn:

”Missä suhteessa oli oppia otettavissa? He keskustelivat osastojen edessä. Käyttäjä:

Katso tätä väritystä! Ei missään ole yhtään vaaleata koivunväriä, melkein kaikki on

punaista mahonkia, vaikka ei niin kiiltävää kuin ennen. Taiteilija: Onhan yhdessä

paikassa vaaleata koivua, tuossa makuuhuoneessa ovat yöpöydät ja lipasto

maalaamattomia ja sängyt maalattuja [--].”117

Funktionalismin myötä suosioon päässyt vaalea ja luonnollinen koivu sai 1950-luvun myötä osittain

väistyä, sillä sisustukseen alkoi ilmestyä uusia puulajeja, jotka muuttivat kodin ilmettä aiempaa

lämpimämpään suuntaan. Vuonna 1954 esimerkiksi sisustusarkkitehti Lea Nevanlinna esitteli

”Maailman hauskin palapeli” -artikkelissa uudentyylistä sohvapöytää:

”Entinen sohvapöytä oli pyöreä, punahonkaa. Ruokapöydän pinta on soikea, pyöreä

pöytä ei silloin ole hauska samassa huoneessa. [--] Oli siis hankittava uusi kaitainen

sohvapöytä. Tässä se on täydestä teakpuun levystä tehty, jalat ovat teräsputkea. Entinen

pöytä kannettiin varastoon vastaisen varalle, jalat irroitettuina.”118

Vaikka vanha huonekalu meni syystä tai toisesta muodista tai oli aiottuun tilaan sopimaton, pula-aika

muistutti selvästi itsestään, sillä vanhaa tavaraa ei heitetty pois vaan varastoitiin mahdollisesti kerran

koittavaa jatkokäyttöä varten.

Uudet puulajit, kuten hitiksi noussut teak, toivat uusia värejä mukanaan, mutta eivät täysin

syrjäyttäneet suomalaista koivua. Vuonna 1955 Kotiliedessä julkaistusta värillisestä kuvaliitteestä

”Olohuone on perheen elämän ja toimintojen kokoava keskus” käy ilmi, että eri sävyisiä puulajeja

yhdisteltiin kodinsisustuksessa melko huolettomasti keskenään:

”Pienessä kodissa on sekä kirjasto-, ruokailu- että työskentelysijat sijoitettava samaan

huoneeseen. Täten olohuoneesta tulee sangen monikäyttöinen. Vaaleasävyinen

avokirjahylly näyttää vähiten tilaa vievältä pienessä huoneessa. Pöytää voidaan käyttää

sekä ruokailu- että kirjoituspöytänä. Valkoisesta opaalilasista valaisimesta tuleva valo

117 KL 24/1952, 867. 118 KL 5/1954, 184.

47

muuttuu pehmeämmäksi heijastuessaan tummasta teak-pinnasta, joka on käsitelty vain

kuumalla pellavaöljyllä.”119

Kuva 3. 1950-luvun myötä vaalea koivu huonekalujen suosituimpana materiaalina sai tehdä tilaa uusille, eksoottisemmille puulajeille,

kuten kuvan pöytälevyn tummalle teak-puulle. Lähde: Kotiliesi 18/1955, 724.

119 KL 18/1955, 724.

48

Vuonna 1963 Annikki Toikka-Karvonen kirjoitti uusien puulajien tuomista muutoksista kodin

värikarttaan:

”Alvar Aalto loi 30-luvulla vaaleilla koivuvaneerihuonekaluillaan kokonaan uuden

sisustustyylin ja teki ensimmäisen kerran suomalaisen koivun kansainvälisesti

tunnetuksi. Aallon vaneerihuonekalut ovat yhäkin elinvoimaisia ja valloittavat

jatkuvasti maailmaa. Mutta uudenaikaisen kodinsisustuksen huonekalumateriaalina on

punertava teak-puu ollut koivun ankara kilpailija, jopa siinä määrin, että se viimeisen

vuosikymmenen aikana on muodostunut melkeinpä ajanmukaisuuden ja varallisuuden

tunnuskuvaksi. [--] Meillä näyttää teak-muoti, nimenomaan maaseudulla olevan vasta

hyvällä alulla. Kun tietää, miten nopeasti se muualla on mennyt ohi, on ehkä syytä

suhtautua tähän myöhästyneeseen muotitautiin vähän pidättyväisesti [--].”120

Toikka-Karvonen antaa ymmärtää teak-buumin olevan jo menneen talven lumia kaupunkilaisissa

sisustuspiireissä, ja hänen mielestään maalaisiin koteihin vasta jälkijunassa iskenyt ”muotitauti”

tulisi ohittaa ilman sen kummempaa ihastelua. Hänen näkemyksensä mukaan vaaleat koivu- ja

mäntyhuonekalut ovat tekemässä paluuta 1960-luvun huonekaluteollisuuteen, ja avustaja toivottaa

nämä puulajit tervetulleiksi:

”Käytännöllisyyden puolesta nämä vaaleat kotoiset puulajimme täyttävät samat

vaatimukset kuin mikä tahansa ulkomainen, kallishintainen raaka-aine. Miten on

ulkonäön, kauneuden laita? [--] Ei ole pelkoa, että koivuisia tai honkaisia kalusteita

käyttäessään tekisi pahempia ’tyylivirheitäkään’, sillä ne ovat meidän ilmanalamme,

elämäntapamme ja luonteemme mukaisia ja niiden rinnalla jokin jakaranda-, mahonki-

tai peräti zebrano-esine vaikuttaa useinkin vain nousukasmaiselta hienostelulta ja

sopeutuu vastahakoisesti suomalaiseen ympäristöönsä.”121

Suomalainen vaalea puu ei väistynyt siis kodeista missään vaiheessa kokonaan, ja syynä lienee ollut

jonkinlainen side kotimaisiin puulajeihin, kuten Toikka-Karvosen tekstistä tulee ilmi. Edellisestä

sitaatista voidaan myös lukea nousukasmaisuuden vierastamista. Kenties suomalaisten maine

vaatimattomana kansana kytkeytyy myös huonekalumateriaalien valintaan: Kotoinen koivu tai mänty

on suomalaisesta asujasta tuntunut riittävän tavalliselta tavalliseen tupaan sijoitettavaksi, kun taas

vierasmaalaiset puulajit olisivat ehkä keränneet etenkin vieraiden kyläillessä liikaa huomiota

puoleensa ja antaneet epätoivotun kuvan talon asukkaista.

120 KL 14/1963, 990. 121 KL 14/1963, 991.

49

Edellä esitettyyn ajatusmalliin liittyen Minna Sarantola-Weiss on esitellyt kodinsisustuksen

puheavaruutta. Sosiologi Pertti Alasuutarin käyttämä termi puheavaruus tarkoittaa erilaisia

diskurssiin liittyviä aspekteja, jotka ovat enemmän kuin pelkkää tekstiä tai puhetapaa.

Puheavaruuteen sisältyy tiloja, toimintoja, tavaroita ja näiden välisiä suhteita, ja Sarantola-Weissin

mukaan kodinsisustuksesta käytävä keskustelu voidaan ymmärtää tilana. Tällöin kolmiulotteisista

huonekaluista tulee toimijoita, jotka heijastavat muodollaan, laadullaan ja järjestyksellään

arvostuksia ja käytäntöjä.122 Juuri siksi suomalainen maalaistalon emäntä on saattanut vierastaa

vieraita tai poikkeavia materiaaleja kodinsisustuksessaan: Kodinsisustuksen merkitys on aina ollut

suuri niin yksilölliseltä kuin yhteisölliseltä kannalta. Kodinsisustuksen puheavaruutta on voinut

tavoittaa monenlaisilta pinnoilta, joilla erilaiset toimijat ovat olleet läsnä, ja esimerkiksi Kotiliesi oli

yksi tärkeä tällainen pinta123.

122 Sarantola-Weiss 2011, 13. 123 Sarantola-Weiss 2011, 13.

50

4. Luonnonläheisyydestä atomiaikaan

4.1. Metsästä kotiin ja kotoa metsään

Niin paljon kuin Suomi muuttui ja kehitys kehittyikin neljän vuosikymmenen aikana, yksi pysyi:

luonnon läsnäolo ja tärkeys suomalaisessa kodissa. Suomen agraarisuus sekä tieteen kehitystahti

vaikuttivat luonnonmateriaalien pitkäaikaiseen hyödyntämiseen niin huonekalujen kuin kankaiden

raaka-aineina, ja esimerkiksi kotimaisen pellavan ja villan arvo säilyi läpi vuosikymmenten.124

Huonekasvit olivat Kotilieden luontoteemoista selkein ja dominoivin. Vihreistä ja kukkivista

kasveista sekä kukkaikkunoista oli artikkeleita joka ikisessä lehden vuosikerrassa, joita tätä

tutkimusta varten käytettiin, vuodesta 1923 vuoteen 1963. Ainoastaan vuoden 1922 aloitusnumero

oli kukaton, ja sodan jaloissa vietetyn vuoden 1940 kukkasaalis koostui lähinnä paperikukista,

mahdollisesti vanhentuneista kukkasipuleista sekä harvoista evakuoinnin jäljiltä säilyneistä kukista:

”Kun viime talvena sodan päätyttyä palasin kylmilleen jääneeseen kotiini, olivat

melkein kaikki huonekasvini tuhoutuneet. Ainoastaan cissuksessa, kameliassa ja parissa

joulukaktuksessa näkyi elonmerkkejä. En silloin jaksanut kiinnittää asiaan juuri mitään

huomiota: olihan menetetty niin paljon kalliimpia arvoja. Mutta nyt syksyllä, kun

joulukaktuksien lehtien kärkiin taas alkaa ilmestyä noita tuttuja, punaisia nuppuja,

iloitsen niistä joka päivä. Onhan sentään kovin hauskaa, että tämä vuotuinen jouluvieras

tänäkin jouluna jälleen tulee koristamaan pöytäämme, josta tällä kertaa varmasti tulee

puuttumaan yhtä ja toista tavanomaista.”125

Tuhoutuneen kotimaan keskellä tutut kukat ovat tuoneet kaikessa yksinkertaisuudessaan ja

vaatimattomuudessaan siis iloa ja lohtua asukkaille. Vaatimattomuudesta huolimatta, kukkaikkunan

kaipuu ja yritys hyötää kukkia kodin kaunistukseksi kytivät sota-aikana ja etenkin sen jälkeen, sillä

1941 perustettiin Kotilieden oma kasviharrastajien kerho126. Kukkien tärkeys kävi kiistatta ilmi myös

sellaisista Kotilieden otsikoista kuin ”Kukaton koti on erehdys” ja ”Kukkien puute on kulttuurin

puutetta”.127

124 Esim. KL 10/1935, 428−429, 446; KL 19/1947, 464−465. 125 KL 23/1940, 590. 126 KL 22/1940, 343. 127 KL 19/1936, 720−721; KL 19/1942, 564.

51

Pelkkien keramiikkaruukuissaan asustelevien pelargonien lisäksi inspiraatiota kodin kukkien

asetteluun haettiin Japanista, ensi kerran vuonna 1936:

”Kukkaset ovat ikäänkuin osa japanittarien ja japanilaisen kodin sielua. [--] Kukkain

asetteluun käytetään aineksena paitsi kukkia puunrunkoja, oksia, lehtiä, ruohoja,

sammaleita ja kiviä. [--] Kukat asetetaan useimmiten kolmelle eri tasolle, jotka

kuvaannollisesti merkitsevät taivasta, ihmistä ja maata. [--] Asetelmat kuvaavat usein

luontoa. [--] Emmekö mekin voisi vuorostamme lainata japanilaisilta sellaista, joka

meille hyvin sopii? Luontomme rikas kasvillisuus tarjoaa meille suuren valikoiman

mitä kauneimpia ja kiitollisimpia aiheita kukka-asetelmiin.”128

Japanin oppeihin palattiin lyhyesti vuosina 1954 ja 1956,129 sekä vuonna 1963 värikuvitetussa jutussa

”Katso kukkaa – taita oksa”, jossa Helsingissä asuva japanilainen rouva Reiko Sakai loi useita

asetelmia kuvattaviksi. Eräs kuvateksti kertoi näin:

”Metsistä ja mailta, pelloilta ja niityiltä löytyy monenmoista kortta ja oksaa, jotka

elävöittävät kukka-asetelmia ja antavat niille yksilöllisen leiman. Tässä mahtavat

ruskehtavat karhunputken kukinnot ovat saaneet seuraansa valkoista ja punaista

krysanteemien muodossa. Valitettavasti ei Suomessa ole talvisaikaansamanlaista

rikasta kasvillisuutta kuin Japanissa, mutta kuitenkin rouva Sakai totesi löytäneensä

meikäläisestäkin talvisesta luonnosta paljon käyttökelpoista maljakkoonsa.”130

Jutuissa tuotiin esille sitä, kuinka suomalaisen tulisi soveltaa ennemmin kuin kopioida japanilaista

kukkien asettelun taidetta omaan kotiinsa. Talven tuoma haaste materiaalien keruussa rajoitti ilman

muuta asettelutaiteesta innostuneiden mahdollisuuksia, mutta Kotiliesi kannusti käyttämään

mielikuvitusta, minkä epäilemättä uskottiin johtavan persoonallisten kodin koristeiden syntyyn.

Sodan mukanaan tuoma pula-aika sai suomalaiset katsomaan tarkemmin ympäristöään, sillä mikä

tahansa hyödyllinen materiaali tuli tarpeeseen ja näin ollen muuttui kallisarvoiseksi. Vuoden 1940

kesällä Yrjö Laine, tällä kertaa esiintyen kotiteollisuusneuvoksen tittelillä, kirjoitti artikkelissa

”Kaikki metsänantimet talteen!”, miten suomalaisten kuuluisi metsää hoitaa ja hyödyntää:

”Metsänantimista on nyt talteen otettava kaikki se, millä ensi talvena voidaan järjestää

työtä sitä tarvitseville. [--] Metsänomistajiamme on kehoitettu täyttämään ensi talven

polttoainevajaus järjestämällä halonhakkuuta kevätkesälläkin. Näissä kaadoissa olisi

128 KL 2/1939, 52−53, 72−73. 129 KL 20/1954, 729. 130 KL 2/1963, 102.

52

välttämättä otettava talteen koivujen varvut, joista aikaisissa kaadoissa saadaan hyviä

luudaksia, kuorenlähtöaikaan voidaan varvuista tehdä vispilöitä ja juhannuksen jälkeen,

kun puut jo ovat täydessä lehdessä, vihtoja.”131

Paitsi että raaka-aineista oli pulaa, myös työpaikkoja tarvittiin. Laineen artikkeli liittyykin selkeästi

pyrkimykseen keksiä työtä lukuisille työttömille, sodasta palanneille suomalaisille, sillä naiset olivat

miesten rintamalle lähtiessä ottaneet hoitaakseen monia ammatteja. Kun sota päättyi, monissa maissa

naiset pyrittiin jälleen kotiuttamaan perinteiseen rooliinsa perheenemäntänä, mutta Suomessa naiset

työskentelivät kotien ulkopuolella sodan jälkeen jopa enemmän kuin sen aikana.132 Samaisessa

Kotilieden numerossa, Laineen artikkelin kainalojuttuna, neuvottiin lyhyesti kuvien kanssa, kuinka

lukija saattoi tehdä kotiinsa ”ylellisen upottavan” maton karhunsammalista133. Köyhyys oli niin

käsinkosketeltavaa ja raaka-aineista niin kova pula, että mattoja tehtiin sammalesta, mutta

Kotiliedessä huonoista lähtökohdista yritettiin löytää parhaat, mahdollisimman ylelliset, puolet.

Sodan jälkeen, vuonna 1945, haettiin ratkaisua kukkien puutteeseen myös ympäröivästä luonnosta.

Runsaasti kuvitetussa jutussa ”Vihreyttä ja eloa kukattomanakin aikana” todettiin seuraavaa:

” [’] Nyt meillä on kukaton talvi’, tuon lauseen on jokainen kuullut moneen kertaan

viimeisten kuukausien aikana. Kukkakaupoissakaan ei ole ollut muuta kuin

paperikukkasia myytävänä. Tästä huolimatta ei maljakkojemme tarvitse olla tyhjinä, jos

vain metsä tai talvinen puutarha on lähettyvillämme. Sieltä saamme aina jotain vihreää

tai muuten koristeellista oksaa ja varpua maljakkoomme, kunhan meillä vain on silmää

katsella ympärillemme ja mielikuvitusta oksien asettelussa. [--] Lehdettömiä oksia

valittaessa on päähuomio kiinnitettävä niiden muotoon, sillä se niistä parhaiten

erottuu.”134

Kuten edellinen sitaatti ja myös kuva 4. osoittaa, lehdettömistäkin oksista löydettiin taiteellisia puolia,

joilla kotiin saatettiin luoda pula-ajan estetiikkaa. Vihreys, jota kodin piirissä tunnuttiin eniten

kaipaavan, ratkaistiin nyt tuomalla esimerkiksi männynoksia ja ikivihreitä varpuja maljakoiden

täytteeksi.

131 KL 12/1940, 300. 132 Saarikangas 2004, 35. 133 KL 12/1940, 301. 134 KL 4/1945, 106−107.

53

Kuva 4. Esimerkiksi männynoksia suositeltiin käytettävän vihreytensä takia kodin koristamiseen, sillä kukkia ei heti sodan jälkeen ollut saatavilla kaupoissa. Lähde: Kotiliesi 4/1945, 107.

Vuonna 1947 julkaistiin jälleen kuvapainotteinen artikkeli otsikolla ”Luonto koristaa talvellakin”,

jossa esiteltiin suomalaisten taiteilijoiden luomia asetelmia, samantapaisia kuin kaksi vuotta

aiemmin.135 Tämä sekä vuoden 1953 pieni sivujuttu ”Palanen syksyistä luontoa”136 antavat

ymmärtää talouden ja tuonnin elpyneen Suomessa vähitellen, sillä kukkivat huonekasvit tekivät

paluun Kotilieden sivuille. Varvut ja muut luonnonantimet esiintyivät koristeina enää lähestulkoon

yksinomaan talvisin, erityisesti joulukoristeiden muodossa, kuten kuva 5. esimerkiksi osoittaa.137

135 KL 3/1947, 48−49. 136 KL 21/1953, 773. 137 Esim. KL 23/1960, 1518.

54

Kuva 5. Joulukoristeita, kuten tällaisia kynttilänjalkoja tai kukkaruukkuja, saattoi tehdä itse oman ympäristönsä antimia hyväksi

käyttäen. Lähde: Kotiliesi 23/1960, 1518.

Huonekasvien ja muiden materiaalien hankkiminen oli vaikeaa etenkin talvisin, ja vuodenajat

määrittivät muutoinkin suomalaisen kotitalouden toimintaa varsin vahvasti. Kauden vaihtuessa koti

pantiin joko kesä- tai talvikuntoon, elettiinpä vuotta 1935 tai 1963:

”Muistuu mieleeni erään emännän syyshuokaus, kun koti oli järjestetty talvikuntoon.

Huokaus tulkitsi mielihyvän siitä, että kaikki oli taas hauskannäköistä ja kodikasta

kesäajan vastakohtana. [--] Eikö kuitenkin kodin pitäisi olla kesäaikanakin, [--] niin

viehättävässä asussa kuin suinkin? Kesä tosin jonkin verran vapauttaa meitä

55

asunnontarpeestamme. [--] On koteja, joissa asujainten elämä on niin tasaista, ettei

vuodenajankaan vaihtuminen merkitse mainittavia muutoksia sisustuksen suhteen.

Hyvä niinkin. Mutta päinvastainen menettely voi olla erinomainen.”138

”Odotellessaan kevätlukukauden loppumista ja maalle muuttoa on perheenemäntä koko

ruokakuntansa voimin ehtinyt saattaa toukokuisina viikonloppuina kesämökkinsä

asuttavaan ja viihtyisään kuntoon. Mutta ennen lopullista maallemuuttoa on myös

pantava perheen talviasunto kesäkuntoon, sillä saattaahan olla niinkin, että kesämökille

siirryttyä ei talviasunnossa käydä tai oleskella lainkaan.”139

Sisustuksen vaihtaminen kesäksi oli osa suomalaista elämäntapaa, sillä kesä teki mahdolliseksi

ulkona ja maaseudulla oleilun, jolloin (kaupunki)kodin sisällä oli vähemmän tarvetta järjestellä ja

koristaa. Arkkitehti Yrjö Laine, joka säännöllisesti kirjoitti Kotilieteen, totesi artikkelissaan ”Asunto-

ongelmia.” seuraavasti: ”Kaikille lienee tuttu tuo jonkun maantieritarin ihmettelevä kysymys: ’Kukas

kesällä asuu?’, eikähän kesähelteellä asunto-ongelmien luulisi muita kiinnostavankaan kuin niitä,

joiden ammattiin ne kuuluvat.”140 Sanonnasta käy ilmi, kuinka suuri ero oli kesä- ja talviajan välillä,

mitä asumiseen tuli.

Heti lomien alkaessa suomalaiset suuntasivat omille tai tuttavien kesähuviloille, jos se vain oli

mahdollista, ja etenkin kaupungeissa moni koti jäi tyhjilleen pitkäksikin aikaa:

”Kesän tullen kaikkoavat kaupunkilaisperheen jäsenet mahdollisuuksien mukaan

maaseudulle ja koti saatetaan kesäkuntoon. Paksut matot ja muut villaiset, koille

herkulliset tekstiilit kääritään kokoon ja pannaan pois, arvokkaat ikkunaverhot otetaan

alas haalistumasta ja huonekalutkin suojataan auringolta ja pölyltä. Aurinko paistaa

autiuttaan kaikuvaan asuntoon.”141

Kotiliedessä huvilakulttuurin yleistymiseen viitattiin ennen sotaa jopa ”kaupungistapakona”, sillä

niin voimakasta suuntautuminen mökkeilyn pariin oli:

”On omituista, että juuri samaan aikaan kuin maalaiset pakenevat kaupunkeihin,

kaupunkilaisten keskuudessa ilmenee hyvin voimakas pyrkimys takaisin luonnon

helmaan, yhteyteen maaemon kanssa. Mitäs muuta kuin tätä merkitsevät ne pienet

viikonloppumajat, joita nyt on ilmestynyt ’joka niemehen, notkoon, saarelmaan’, niin

138 KL 11/1935, 484. 139 KL 11/1963, 822. 140 KL 16/1932, 614. 141 KL 12/1958, 718.

56

että ne ihan painavat uudenlaisen leiman meidän maisemiimme! [--] Ihmisessä asuu yhä

edelleen jokin salaperäinen kaipaus sen maan yhteyteen, josta hän on tullut ja joksi

hänen on kerran jälleen tultava.”142

Huvilabuumi alkoi yleistyä porvarillisen keskiluokan viitoittamana, kun kaupungistuminen ja

teollistuminen heikensivät suhdetta työn ja vapaa-ajan, kaupungin ja maaseudun sekä eri

vuodenaikojen välillä. 1930-luvulla säädetty lakisääteinen lomavapaa edesauttoi huvilakulttuurin

leviämistä, mutta ainoastaan suhteellisen varakkailla perheillä oli tuolloin mahdollisuus kahden

asunnon ylläpitämiseen. Joukoittain huviloita alettiin rakentaa vasta sodan jälkeen, ja 1950-luvulla

rakennettiin lähinnä vaatimattomia mökkejä porvarillisten huviloiden sijaan, sillä myös

työväenluokka oli nyt päässyt osaksi kesänviettokulttuuria.143 Vuonna 1956 Kotiliedessä pohdittiin

”Kesämökki on – mitä sen sisälle?”:

”Olemme saaneet ehkä vuosikymmeniä kyteneen ajatuksen toteutetuksi: mökin järven

tai meren rannalle, synkkään korpeen tai taajaan huvilayhdyskuntaan. [--]

Kesämökkimme sisustuksenkin tulee olla huolettomampi kuin kaupunkiasunnon. Tällä

emme tarkoita huolimattomampaa. Käytännöllisyys ja tarkoituksenmukaisuus

sisustuksessa ovat avaintekijöitä viihtymystämme ajatellen.”144

Kesämökkienkin sisustukseen siis tuli kiinnittää huomiota, eikä raahata sinne vain sellaisia

huonekaluja, jotka eivät kotona mihinkään sopineet. Luonnon helmassa sijaitsevaan vapaa-

ajanasuntoon sopi kuitenkin hyvin luonnonläheisyys, ja huolettoman mökin sisustuksessa saattoi

asukas 1950-luvulla käyttää ennakkoluulottomasti esimerkiksi oksia hyödykseen, kuten kuva 6.

osoittaa.

142 KL 18/1939, 663. 143 Kolbe 2004, 62−63. 144 KL 10/1956, 548.

57

Kuva 6. Mökkeilyyn kuului huolettomuus kaikin puolin, myös sisustuksessa, ja Kotiliedessä neuvottiinkin käyttämään oksia esimerkiksi hauskoina naulakoina tai ovenripoina. Lähde: Kotiliesi 14/1957, 834.

Kotilieden artikkeleita lukiessa huomio kiinnittyy siihen, että perheen varsinaiseen ykköskotiin

viitataan usein asuntona kodin sijaan, esimerkiksi edellisen sivun toisessa sitaatissa puhutaan

talviasunnosta. Kausiasuminen on selvästi ollut suurempi tekijä ihmisten elämisen syklissä kuin

nykyisin, lähinnä Suomen maantieteellisen sijainnin asettaman pakon edessä, mitä ilmaisi esimerkiksi

vuoden 1957 artikkelin ”Tämän päivän olohuone” maininta:

58

” [--] meidän tulisi sitkeästi, vähitellen pyrkiä hyvään, viihtyisään ja

tarkoituksenmukaiseen sisustukseen. Tämä on meille pohjoismaalaisille vielä paljon

tärkeämpää kuin lämpimien eteläisten maitten asukkaille, joudummehan me viettämään

verrattomasti enemmän vapaa-aikaamme kodin seinien sisäpuolella.” 145

Kotiliedessä vuodenaikojen vaihtelu näkyi paitsi kausisiivousohjeina, myös lehtien julkaisutiheyden

muutoksena: Usein kesäajan numeroita ilmestyi kaksi samassa lehdessä, esimerkiksi 13−14, 14−15

tai 15−16,146 oletettavasti toimituksen ja avustajien kesälomien järjestämiseksi, ja toisaalta ehkä myös

siksi, että kesäisin monet lukijat olivat muissa askareissa ulkosalla. Sisältö muuttui myös kesän

koittaessa. Sisustusjuttuja esiintyi vain harvakseltaan, ja useimmista kesänumeroista ne puuttuivat

kokonaan. Juttujen puuttuminen indikoi hyvin suoraan sitä, miten suomalaiset kesänsä viettivät, ja

näin voimakas muutos eri vuodenaikojen välillä oli hyvin mielenkiintoinen havainto.

4.2. Atomiajan enteitä

”Amerikka rakentaa. Se rakentaa suurenmoisesti. Sillä on kykyjä, voimia, varoja. Eikä

sota ole vielä raivonnut sen omalla maaperällä. Ja kuitenkin on Amerikallakin vielä

paljon jäljellä, ennen kuin se on päässyt tässä asiassa päämääräänsä: saanut

ihmisasunnot kaikille kansalaisilleen. Suomi rakentaa myöskin. Mutta se rakentaa

raskas taakka harteillaan ja köyhtyneenä. Sen lähin työmaa on sodan raunioittama laaja

alue. Mutta se rakentaa. Ja se on kerran myöskin pääsevä päämääräänsä: saava

ihmisasunnot kaikille kansalaisilleen.”147

Edellä oleva ote on Kotilieden artikkelista ”Amerikka rakentaa asuntoja” vuodelta 1945, Lapin sodan

ajalta. Vaikka viimeisiä taisteluita vielä käytiin kotimaan kamaralla saksalaisten poistamiseksi

maasta, Kotiliedessä haluttiin katsoa tulevaan ja jatkaa jo alkanutta jälleenrakentamista toden teolla.

Suomi pyrki kehittymään vauhdilla ja mallia haettiin ulkomailta, eritoten Pohjois-Amerikasta.

Kotiliedessä ilmestyi useita artikkeleita, joissa esiteltiin ja ihasteltiin amerikkalaisten keksintöjä ja

elämäntapaa jo 1930-luvulta lähtien:

”Syvennymme tarkastamaan amerikkalaista keittiötä yksityiskohtaisemmin. [--]

Järjestely on tarkoituksenmukainen. [--] Tuntuisi mahdottomalta ajatella nykyaikaista

145 KL 24/1957, 1480. 146 Esim. KL 13−14/1924; 14−15/1937; 15−16/1945. 147 KL 3/1945, 92.

59

amerikkalaista perheenemäntää vatkaamassa lusikka tai vispilä kädessä kakkumunia tai

silpomassa leipää pöytäveitsellä. [--] Keittiötyökaluja on paljon. [--] Viihtyisyyden

yhtenä oleellisimpana vaikuttajana keittiökalujen ja mukavuuden ohella on ulkonäkö:

maalausviimeistely ja -koristelu. Amerikkalainen asunnonsuunnittelija panee paljon

painoa tälle seikalle. [--] Uudenaikaiset valoisat, herkät värit ja väriyhdistelmät

orvokinsinisestä ja haaveellisen niilinvihreästä aina kirkkaaseen auringonkeltaiseen

ovat kaunistamassa ja viihdyttämässä nykyajan perheenemäntää [--].”148

Amerikan ihailu lähti Kotiliedessä liikkeelle juurikin keittiön järjestämisestä, joka yleensä oli lehteä

lukevan perheenemännän ensisijainen huoli. Koneistuvasta keittiöstä mielenkiinto alkoi suuntautua

myös muihin amerikkalaisiin asuinhuoneisiin.

Vuoden 1939 New Yorkin maailmannäyttelystä kirjoitti Anni Voipio Kotiliedelle näin:

”Mikä sitten New Yorkin maailmannäyttelyssä nimenomaan naista ja perheenemäntää

saattaisi kiinnostaa? Tahtoisin tietystikin tähän sanoa: kaikki. [--] Ehkäpä

mielenkiintoisin on pienasuntojen näyttely. Rakennustekniikka on arvatenkin

Yhdysvalloissa korkeammalla kuin missään muualla. Ja mitä nimenomaan asuntoihin

tulee, koetetaan koti − joskin amerikkalaisella on vielä vähemmän aikaa olla kotonansa

kuin muilla − saada mahdollisimman kauniiksi, mukavaksi ja kodikkaaksi. Näissä

näyttelyn mallikodeissa on tietystikin tekniikan viimeisimmät saavutukset

huomioonotettu.”149

Mukavuus, kuten käy ilmi sekä edellisestä että seuraavasta sitaatista, oli huomattava osa

amerikkalaista kotitaloutta. Mukavuus kytkeytyi osaksi vaivattomuutta, jolla kodinhoidon haluttiin

sujuvan. Taikasana kaiken takana oli jälleen kerran tarkoituksenmukaisuus. Artikkelissaan

”Mukavuus on tärkeintä amerikkalaisessa talossa” Mirja Huuhka raportoi amerikkalaisen kodin

suunnittelun lähtökohdista seuraavasti:

”Kun me amerikkalaiset alamme suunnitella taloa, aloitamme suunnittelun aina

sisältäpäin. Mielestämme talossa niin kuin ihmisruumiissakin pitää kaikki

välttämättömät elimet olla oikeilla paikoillaan, vasta silloin syntyy oikea kokonaisuus.

Talon suunnittelu riippuu myös oleellisesti perheen jäsenten määrästä ja heidän

148 KL 3/1930, 100−101. 149 KL 13/1939, 516−517.

60

erikoistarpeistaan. Näin sanoi muuan suunnittelutoimiston piirtäjä, kun ihastelimme

hänen oman kotinsa tarkoituksenmukaisuutta.”150

Talon vertaaminen ihmisruumiiseen on kiintoisa viite kaikilla elämänaloilla tapahtuneesta

tieteellistymisestä. Vertauskohta on myös huomattavan eri kuin aiemmin, kun ihminen rinnastettiin

luontoon. Asuminen, etenkin modernisoituvana ja koneistuvana, on varsin kaukana luonnonidyllistä.

Jännite suomalaisen metsänraivaajakansan myytin ja amerikkalaisen mallin välillä on varsin

erikoinen. Metsäläinen Suomi halusi ilmaista luonnonläheisyyttä luonteessaan, mutta haki samalla

mallia rapakon takaa, muun muassa huippumoderneista taloista:

”Näyttelyssä oleva talo on suunniteltu nelihenkiselle perheelle ja siinä on lasten

makuuhuoneyksikkö, vanhempien makuuhuone, olohuone ja keittiö-ruokailuhuone.

Näitä neljää modulia yhdistävät eristetyt, säteilylämmöllä lämpiävät käytävät. Joka

modulin yksi sivu on miltei kokonaan liukulasiosista, ja tässä talossa ne on järjestetty

siten, että kaikki lasit aukenevat sisäpihaan. Mutta yksiköt voidaan yhdistää monin

tavoin ja ne liittyvät toisiinsa joko päistä tai keskeltä.”151

Näin kuvaili Alice Myers Winther Avaruusajan Maailmannäyttelyssä Seattlessa esiteltyä

tulevaisuuden amerikkalaista mallitaloa. ”Lähitulevaisuuden amerikkalaiskoti” rakennettiin paikalle

tuoduista valmiista osista, ja kasattiin nopeasti. Talon etuna mainostettiin muun muassa sen kykyä

kasvaa perheen kasvaessa, sillä moduuleja voitaisiin lisätä tarpeen mukaan. Huomattavaa sitaatissa

on ensinnäkin se, että se määrittelee selkeästi modernin perheen standardin: Kaksi aikuista ja kaksi

lasta. Vaikka perheen mahdollinen tuleva kasvu oli otettu talon suunnittelussa huomioon, lähtökohta

oli nelihenkinen perhe. Toinen kiintoisa seikka on säteilylämmöllä tapahtuva lämmitys. Atomiaika

oli selvästi saapunut, ja ainakin Amerikan mantereella säteilyenergia pyrittiin selvästi valjastamaan

tuoreeltaan kodin käyttöön.

Samasta näyttelystä Myers Winther oli nostanut reportaasissaan esiin myös ”21. vuosisadan Elävän

valon vanerikodin”, jonka arkkitehdit Alan Liddle ja Robert M. Jones olivat suunnitelleet

noudattamaan pyöreitä ja soikeita muotoja totuttujen suoraviivaisten ja kulmikkaiden muotojen

sijaan:

”Tämän talon kaartuvat seinät valmistettiin käsityönä, mutta vaneriteollisuuden taholla

uskotaan voitavan kehittää uusia joukkotuotantotapoja, joilla tuotetaan loputtomia

150 KL 18/1956, 942. 151 KL 19/1962, 1390.

61

seinänosia lähitulevaisuudessa. Rakenteeltaan tällaiset osat tulevat olemaan

laminaattilevyjä, joissa on muoviydin kahden pintakäsitellyn vanerikerroksen välissä.

Se tulee olemaan siksi taipuisa, että kaartuu riittävän suuren ympyrän halkaisijan

ympärille, mutta silti siksi jäykkää, että kantaa pystysuunnassa kattorakenteiden

kuormituksen. Vaneriteollisuus ennustaa, että tulee olemaan mahdollista tuoda

rakennuspaikalle iso rulla tällaista seinäainetta ja rakentaja siitä vain leikkaa mitä

tarvitsee ja pistää paikoilleen.”152

Rakennusteollisuudella oli varsin korkealentoisia suunnitelmia, jotka eivät sittemmin ehkä aivan

toteutuneet alan edustajien odottamin tavoin. Artikkelista voidaan kuitenkin lukea uskon

tulevaisuuteen ja sen tuomiin uusiin mahdollisuuksiin olleen kova ja mahtipontinen. Kaarevat

muodot, joista esimerkkinä kuva 2., erosivat suuresti funktionalismin mukana omaksutuista

suoraviivaisista muodoista, jälleen selvänä pyrkimyksenä erottautua menneestä ajasta ja siirtyä

tulevaisuuteen. Kaarevien muotojen muotiin tulon syynä lienee ollut osaltaan sen mahdollistuminen

uusilla tahoilla. Kirjaimellisesti joustavamman muotoilun mahdollisti uudenlainen ihmeaine, muovi.

152 KL 19/1962, 1328, 1330.

62

Kuva 7. Seattlessa Avaruusajan Maailmannäyttelyssä esitellyn mallitalon pohjapiirros sekä julkisivu. Talojen muotoihin haettiin 1960-luvulla futuristista pyöreyttä. Vertaa muutosta kuvaan 1. Lähde: Kotiliesi 19/1962, 1329.

Muovi teki todellista tuloaan käyttötavarana Kotilieden sivuille 1950-luvun myötä. Vuonna 1951

Kotiliedessä esiteltiin ”Muovimuotia”. Pienessä sivujutussa esitettiin muovipussien käyttämistä

63

esimerkiksi erilaisten ruoka-aineiden, kuten kalan, kuljettamiseen kaupungilta kotiin. Muovista

saattoi myös ommella kukkasia pukujen koristeiksi tai tehdä kannen ”tunnetun yksikorvaisen” eli

yöastian peitoksi. ”Taas yksi pieni keksintö olympialaistenkin varalle, hygieninen ja sievä.”153

Vuonna 1953 lehti jo julisti ”Muovin valtakautta”. Lukijoille avattiin artikkelissa päällisin puolin

muovien ominaisuuksia ja raaka-aineita:

”Muovien käyttöalue tuntuu miltei rajattomalta. Niistä valmistetaan kovia, kiinteitä

esineitä, letkuja, hihnoja, kalvoja ja kankaita nyt jo siinä määrin, että muovit näyttävät

aiheuttavan melkoisen muutoksen raaka-ainealalla. [--] Kaikki aineet rakentuvat

molekyyleiksi nimitetyistä osasista, jotka tavallisesti ovat hyvin pieniä. Muoveissa

nämä molekyylit ovat huomattavan suuria, ja tämä on syynä muovien useihin

erikoisominaisuuksiin, kuten suureen lujuuteen. Tämän hetken puheenaiheena olevat

muovit, kuten nylon ym. uudet kuidut ja muovikalvot ovat ns. täyssynteettisiä muoveja.

Näissä on aineosaset, molekyylit, rakennettu teknillisin keinoin pienistä

molekyyleistä.”154

Samassa artikkelissa ennustettiin tulevaisuuden tuovan määrättömästi uusia mahdollisuuksia

esimerkiksi tekstiilien alalla: ”On odotettavissa vaihe, jolloin tekokuiduista voidaan edullisesti

valmistaa aivan kaikenlaatuisia tekstiilejä, vaikka ne eivät koskaan villan ja puuvillan käyttöä

syrjäyttäisikään.”155 Perheenemäntää tietenkin kiinnostivat uudet kangaslaadut, jotka mahdollisesti

tekisivät kodinhoidosta jälleen astetta helpompaa, mutta tekstiilien tuleva moninaisuus ja hyvä

saatavuus olivat varmaankin kovasti odotettuja myös siksi, että sota- ja pula-aika olivat edelleen

tuoreessa muistissa.

Lisää muovitietoutta esitteli tohtori Jorma Pohjanpalo vuoden 1954 artikkelissa ”Muoveja on

monia”, tarkoituksenaan opastaa tavallista kuluttajaa erilaisista muovilaaduista valmistettujen

esineiden asiallisessa käytössä ja hoidossa. Pohjanpalo käsitteli artikkelissaan niin kertamuovit kuin

kestomuovitkin:

”Näillä on lyhyesti sanottuna se pääero, että kestomuovit voidaan lämmön ja paineen

avulla puristaa aina uudelleen uusiin muotoihin, kun taas kertamuovit kerran jauheesta

puristettuina eivät enää pehmene puristettaessa eikä niitä siten käy uudelleen

muovaaminen. Tärkeimmät kertamuovit ovat fenolimuovit (bakeliitti), karbamidi- ja

153 KL 23/1951, 758. 154 KL 21/1953, 776 155 KL 21/1953, 777.

64

melamiinimuovit. Kestomuoveihin taas kuuluvat polystyreeni, vinyylimuovit, nylon,

polyeteeni ja monet muut.”156

Muovin hyvät ja huonot puolet olivat tulleet parin vuosikymmenen valmistus- ja käyttökokemusten

myötä esiin. Vuonna 1956 Kotilieden avustaja Oili Mäki kirjoitti selontekoa muovimessuilta:

”Muoviastioiden muotoilussa on otettu jo huomioon kauneuden ja käytännöllisyyden

vaatimukset. Mutta se ei riittäisi, ellei olisi kiinnitetty huomiota esineen

pintakäsittelyyn. Olemmehan saaneet ehkä vastenmielisiä tunteita muovia kohtaan, kun

olemme sitä koskettaneet kädellämme tai joutuneet pesemään astiaa: on näet aika

vaikeata erottaa, milloin esine on puhdas.”157

Mäki viittaa messuselostuksessaan erikoisesti maapallon luonnonvarojen riittämättömyyteen,

uumoillen kenties muovista tulevaisuuden ongelman ratkaisevaa tekijää:

”Tulevaisuuden varaan jää, mitkä synteettisin keinoin aikaansaadut tuotteet tulevat

eniten auttamaan yleistä kehitystä, mitkä taas on tuomittu häviämään jo niiden

alkulähteillä. Varmaa kuitenkin on, että ihmisten lisääntyvät tarpeet tulevat jatkuvasti

saamaan tyydytyksensä keinotekoisista tuotteista, sillä luonnosta sellaisinaan saadut

raaka-aineet eivät riitä loputtomiin yhtä vähän kuin ne kykenevät ruokkimaan

lisääntyvää ihmiskuntaa, ellei uusia näköaloja avaudu tai avata.”158

Mäki ennustaa ihmiskunnan kääntävän luonnolle selkänsä ja hakevan ratkaisua keinotekoisista, itse

luomistaan materiaaleista. Vaikka esillä tulisi nykymittapuun mukaan olla huoli ympäristön ja

maapallon loppuun kuluttamisesta, vuonna 1956 huoli koski ihmiskunnan selviämistä ja

ongelmanratkaisukykyä. Atomiajan ja muovin valtakauden myötä ihminen oli tullut jo melko

vieraantuneeksi luonnosta, sillä ratkaisua ei vaikuta haetun luonnon hyvinvoinnin edellytysten

turvaamisella luonnonmateriaalien käytön jatkuvuuden mahdollistamiseksi, vaan siirtymällä

keinomateriaalien jalostukseen ja käyttöön.

Kodin piirissä muovit pääsivät pian muuhunkin käyttöön kuin astioiksi ja sukiksi. ”Uudet

muovivalaisimet” esiteltiin vuoden 1958 Kotiliedessä, suunnittelijoina Yki Nummi sekä Lisa

Johansson-Pape: ”Lasikupuiset valaisimet ovat varmaan valaisimista jaloimmat, mutta on myös

156 KL 15−16/1954, 552−553. 157 KL 12/1956, 664. 158 KL 12/1956, 665.

65

monia sellaisia valaisimia, joissa muovi on paikallaan.” Artikkelissa ohjeistettiin sijoittamaan pieni,

akryylimuovista ja puusta tehty pöytävalaisin vaikkapa puhelinpöydälle.159

Muovi voitti 1950-luvun lopulta lähtien monet puolelleen, kun sen edut kävivät käytön ja kehittelyn

myötä ilmeisiksi, mutta vielä vuonna 1955 muovin käyttö kodin esineistössä saattoi herättää

hämmästystä ja jopa epäluuloa:

”Melkein jokaiseen olohuoneeseen oli sijoitettu televisio. Arkkitehdit olivat luoneet

uuden huonekalun, kaapin, joka sisältää radion, magnetofonin, levysoittimen ja

näköradion. [--] Lakattuja puun värisiä ovia ei näkynyt muualla kuin uudistetuissa

huoneistoissa. Tavallinen kuolevainen ei voinut arvata minkä raaka-aineen kanssa

milloinkin oli tekemisissä. Oli monenlaisia sekoituksia, puristeita ja tiivisteitä, jotka

peittyivät muovia sisältävän kuoren alle. Kaikki kiilsi ja oli sileätä. Loistavan

poikkeuksen tässä keinoaineiden keskellä teki Japani. [--] Koko koti hengitti vapaasti

kuin elävä esine joka huokosellaan. Suomalaisessa sisustuksessa oli myös selvä raaka-

aineen tuntu. Siksi yleisö mielellään pysähtyi ihastelemaan aitoutta.”160

Näin kuvaili Ruotsissa vieraillut Aino Hausmann Hälsingborgin ”H55” -nimisen kotinäyttelyn antia.

Ruotsalaiset sisustusarkkitehdit olivat jo omaksuneet paitsi keinomateriaalit, myös television osaksi

kodinsisustusta. Siinä missä puhelin ja radio olivat vakiinnuttaneet paikkansa useimmissa

suomalaisissa kotitalouksissa, televisio sen sijaan ei ollut ehtinyt vielä vallata suomalaisen

olohuoneen kiintopisteen paikkaa vuoteen 1963 mennessä, päinvastoin. Kaupallinen

televisiotoiminta alkoi Tekniikan edistämissäätiön omistamasta TES-TV:stä vuonna 1956,161 ja

Yleisradion koelähetykset seurasivat pian perässä.162 Kotiliedessä ilmestyi vuonna 1957 tohtori Kosti

Huuhkan mielipidekirjoituksenomainen artikkeli ”Televisiokauden kynnyksellä”, jossa hän tarkasteli

muiden maiden siihenastista televisiokäyttäytymistä ja osoitti kaukonäköisyyttä myös ennustamalla

Suomen tulevaisuutta uuden vastaanottimen suhteen:

”Näihin aikoihin astutaan täällä Suomenniemellämme jälleen yksi konkarinaskel

eteenpäin inhimillisen kehityksen tiellä, kun televisio aloittaa lopullisen levittäytymisen

maahamme. [--] Kieltää ei taida, että televisio on sysännyt radion varsin syrjäiseen

asemaan amerikkalaisessa kodissa ja asettunut itse sen keskeisimmälle paikalle. [--]

Yleisestä televisioidiotismista puhuminen on kuitenkin liioittelua. Normaali ihminen on

159 KL 3/1958, 156−157. 160 KL 18/1955, 712. 161 Koivunen 2004, 397. 162 KL 9/1957, 546.

66

sikäli itseään suojelemaan rakennettu, että hän kyllästyy ajanoloon miltei mihin tahansa

− televisioonkin. [--] Ei ole siis mitään aihetta suhtautua television tuloon synkin

aatoksin. Antaa sen tulla − tulee se kuitenkin. [--] Muutaman vuosikymmenen kuluttua

saattaa televisioherroilla olla samanlaiset pulmat kuin nykyisin radiolla: millaista

ohjelman pitäisi olla, että se kiinnostaisi ihmisiä? Mutta silloin alkaakin taas varmaan

jonkin uuden keksinnön levittäytyminen Suomenniemelle.”163

Tohtori Huuhkan suhtautumisesta voi lukea kiihkotonta näkemystä viihdeteollisuutta levittäviin

laitteisiin. Huuhkan mielestä uusi keksintö saapuu vääjäämättä, sillä se on jo levittäytynyt muihin

maihin vuosien ajan. Lisäksi Huuhka nostaa tekstissään esiin menneet ja tulevat uutuudet, joiden

saapuminen on herättänyt ja tulee luultavasti herättämään samankaltaista kuohuntaa, kunnes ne

sulautuvat osaksi arkea.

Yleisradio aloitti säännölliset televisiolähetykset vuonna 1958,164 ja seuraavan vuoden puolella

eräskin Kotilieden televisiota koskeva artikkeli, Annikki Toikka-Karvosen ”Ei keskipisteeksi!” julisti

sekä radion että television häiritsevää luonnetta:

”Radio ei ole enää mikään vieraille näytettävä ihme, mutta sen aseman seurustelun

keskipisteenä − ja häiritsijänä − on nyt valloittamassa televisio. Ja aivan samoin kuin

radio aikoinaan, sijoitetaan nyt televisiovastaanotin olohuoneen arvokkaimmalle

paikalle. Ehkä vielä muutetaan huoneen muuta sisustusta niin, että kaikki

seurusteluryhmät, sohvat, tuolit, suuntautuvat tuota valkoista neliötä kohden. [--] Ei ole

tarpeen asettaa mitään istuimia vakinaisesti katsomaan televisioon päin, sillä se juuri

kohdistaa huoneeseen astujan huomion aiheettomasti tähän kolkonnäköiseen

ajanvietekoneeseen.”165

Television saama vastaanotto ei ollut yksinomaan lämmin, kuten ei radionkaan ollut ollut sen

saapuessa kansan keskuuteen.166 Kuten Anu Koivunen on todennut, vaikka televisio herätti

innostunutta jännitystä ja ihmetystä, sitä esiteltiin kuluttajille myös ”radikaalina ja häiritsevänä”.167

Vaikka moni suomalainen otti innostuneena vastaan uuden keksinnön, kohtasi se vastustustakin,

jonka taustalla lienee ollut pelko ”televisioidiotismin” mahdollisista, kauaskantoisemmista

seurauksista. Yhteiskunnan arvojärjestelmä oli juuri pyritty rakentamaan tiiviin ydinperheen pohjalle

163 KL 9/1957, 546−547. 164 Saarikangas, Mäenpää & Sarantola-Weiss 2004, 8. 165 KL 6/1959, 336, 374. 166 KL 9/1957, 546. 167 Koivunen 2004, 398.

67

rakentuvaksi, ja perheen oletettiin ja toivottiin toimivan vuorovaikutuksessa keskenään. Radio oli

saanut yleisen hyväksynnän ajan kanssa, kun oli ensin kollektiivisesti nähty, ettei se estänyt

esimerkiksi keskusteluita, vaan päinvastoin sai niitä jopa lisää aikaiseksi. Television selvästi pelättiin

vangitsevan katsojien mielet, jolloin perheenjäsenet eivät enää keskustelisi toistensa kanssa, vaan

tuijottaisivat vastaanotinta ja sen seurauksena jopa ehkä passivoituisivat kansalaisinakin.

Kuva 8. Huoneen sisustus ja television sijoittelu kielivät siitä, että uuden vastaanottimen ei haluttu vievän kaikkea huomiota olohuoneessa. Siitä huolimatta, tällainen näky yleistyi pian suomalaisissa olohuoneissa ja muovasi niitä uusiksi. Lähde: Kotiliesi 6/1959, 337.

68

4.3. Perheenjäsenten muuttuvat roolit

Kodin vakiinnuttua 1800-luvulla naisen vastuualueeksi näennäinen joutilaisuus oli kuulunut yhteen

feminiinisten teemojen kanssa. 1900-luvun alusta lähtien perheenemännyyden ammatillistuessa

joutilaisuus jäi kuitenkin syrjään, ja kodinhoitoon oli osattava suhtautua vakavasti.168 Kotilieden

sivuilta käy selvästi ilmi, että koti oli naisten valtakuntaa, sillä ohjeet ja vinkit oli järjestään osoitettu

emännälle. Kotilieden motto, ”koti on yhteiskunnan sydän”, sälytti valtavan vastuun

perheenemäntien harteille, sillä heidän oletettiin parhaan taitonsa mukaan hoitavan niin taloudellisen,

kodinhoidollisen kuin kasvatuksellisenkin alueen kodin piirissä. Emäntien vastuu alkoi keittiöstä,

joka oli naisen valtakuntaa. Pienentyvissä asunnoissa ajateltiin yhden huoneen kuuluvan

kummallekin perheen vanhemmalle, keittiön äidille ja olohuoneen isälle. Vanhempien makuuhuone

oli tietenkin yhteinen.169

Suomessa säädettiin uudesta avioliittojärjestelmästä lailla vuonna 1929, minkä seurauksena

molemmista puolisoista tuli tasa-arvoisia ja itsenäisiä yksilöitä. Samalla säädettiin, että puolisoilla

olisi ilman erityissopimusta avio-oikeus toistensa omaisuuteen. Tämä uusi avioliittomalli mahdollisti

suomalaisen naimisissa olevan naisen omat valinnat sekä perheessä että sen ulkopuolella. Lisäksi se

pönkitti kahden elättäjän mallin mahdollisuutta.170 Perheenemännyyden ammatillistuminen oli

maternalistista yhteiskunnallista toimintaa, eli se keskittyi lähinnä kodin, äidin ja lapsen asioihin.171

Samalla miehen rooli perheen elättäjänä oli pitkään hallitseva yhteiskunnallinen rakenne. Koska

kodin kuitenkin katsottiin Suomessa olevan kaiken kansalaiskasvatuksen lähtöpiste ja perusta,

kotiäideillä on epäilemättä ollut suuri vaikutusvalta yhteiskunnan toimintaan ja rakentumiseen,

etenkin sotien jaloissa, kuten kävi ilmi esimerkiksi vuoden 1940 artikkelista ”perheenemäntä, tee

osasi jälleenrakennustyössä”172, jossa korostettiin kodin naisten käsien kautta kulkevan huomattavan

summan vuosittain koko Suomen talouden mittakaavassa.

Kotiliesi esitteli perheenemäntien alaan kuuluvien töiden lisäksi myös virkanaisten elämän- ja

asumisentapoja. Esimerkiksi vuonna 1936 esiteltiin artikkelissa ”Miten virkanainen asuu.” yksin

asuvan ansiotyössä käyvän naisen minimiasuntoa:

168 Sarantola-Weiss 2011, 11. 169 Sarantola-Weiss 2011, 9. 170 Pylkkänen 2004, 171. 171 Julkunen 2004, 177. 172 KL 21/1940, 511.

69

”Mutta minimiasuntoja tarvitsee toinenkin ryhmä, yksinään asuvien, toimessa olevien

naisten ja miesten yhä lisääntyvä joukko. Heidän asuntovaatimuksensa ja -olonsa ovat

toiset kuin perheiden. [--] Itse huoneen pinta-alasta, joka uusimmissa taloissa usein ei

ole suurempi kuin 15 m2, on tarkoituksen mukaisesti käytettävä joka ainoa neliösentti.

Huoneesta on näet saatava oleskeluhuone, työhuone, makuuhuone sekä ruokailuhuone

ja kaikki nämä neljä tehtävää vielä siten yhdistettävä, että huoneesta saadaan hauska

kokonaisuus.”173

Kaupunkeihin rakennettiin ja sisustettiin alati pienentyviä asuntoja yksin asuvia naisia ja miehiä

varten. Maalta kaupunkeihin muuttavat ansiotyöläiset kasvoivat joukoltaan jatkuvasti, ja asuntopula

oli kipeä niin perheiden kuin yksineläjien kannalta. Sisustusehdotuksia nuorten aikuisten naisten

kaupunkikoteihin ilmestyi Kotiliedessä aika ajoin.174 Vuonna 1937 lehdessä esitettiin erilaista

vaihtoehtoa kaupungin minimiasunnolle. Artikkeli ”Virkanaisen pikku talo. Yksihuoneinen omakoti”

oli kylläkin suunniteltu jo eläköitynyt virkanainen mielessä:

”Esitämme tässä asuntotyypin, joka on verraten harvinainen, mutta soveltuisi ehkä

monellekin. Tämä rakennus on suunniteltu toimensa jo jättäneen virkanaisen

vanhuudenkodiksi. Se on haluttu pinta-alaltaan pieneksi, jotta kodinhoitotyö ei kävisi

liian raskaaksi. Paikka − omaksi ostettu palsta − on tasaista peltoa metsän reunassa.

Portailtaan talon valtiatar näkee poikansa kodin ja lastenlastensa hyörinän, ja äänikin

sinne kantaa. Näin siellä ei tunne olevansa liikaa syrjässä, ja kuitenkin siellä on ’oma

rauha’.”175

Sitaatista paistaa läpi tavallinen asumisen ihanne: Lapsiperhe asuisi edelleen maalla, ja eläköitynyt

isoäiti asuisi lähettyvillä, omillaan. Ydinperheen muotouduttua asukkaiden perusyksiköksi perheen

taloon ei ehkä enää mahtunut isoäitikään. Tähän viitataan ”talon valtiattarena”, mikä kielii siitä, että

iäkäskin nainen oli edelleen yhtä lailla kotinsa hallitsija siinä missä nuorikin emäntä. Koska

perheenemännyys otettiin nyt vakavasti myös ammatilliselta kannalta, ei samassa talossa voinut olla

kahta emäntää.

Maalta kaupunkeihin suuntautuvan muuttoliikkeen seurauksena syntyi paitsi yksinäisten

virkanaisten, myös kaupunkilaisrouvien luokka176. Kotiliedessä on tehty ero maalaisen

173 KL 5/1936, 172. 174 Esim. KL 12/1941, takakansi. 175 KL 18/1937, 688. 176 Luokka-käsitteellä ei viitata tässä tapauksessa säätyjärjestelmään, vaan nimitetään kaupungissa asuvia, naimisissa

olevia lapsettomia tai lapsellisia naisia yhteisellä käsitteellä, erotukseksi maalaistyylisestä perheenemännästä.

70

perheenemännän ja kaupunkilaisen rouvan välille eräässä vuoden 1950 jutussa ”Maalaisemäntä ja

kaupunkilaisrouva etsivät ’omansa’ messuvilinässä”:

”Kotiliesi teki kaksi kierrosta Messuhallin ennenkuulumattomassa messuvilinässä.

Toisella kerralla oli mukana Elli-emäntä, valistunut ja kouluja käynyt, mutta

maaseudun oloihin täysin paneutunut, oman maatilansa sekä koko paikkakunnan

yhteiseksi hyväksi topakasti toimiva emäntä. Toisen kerran oli matkassa Maija-rouva,

taideteollisen koulutuksen saanut, kolmen lapsen äiti, joka innolla työskentelee kodin

ulkopuolella, mutta harrastaa silti myös oman perheen asioita ja seuraa samalla

muunkin maailman edistysaskeleita. [--] Sekä maalais- että kaupunkilaislukijamme voi

nyt heidän kanssaan tehdä kierroksensa ja keksiä tästä valikoimasta vuorostaan

’omansa’, juuri sen idean, jonka toteuttaminen on hänen ulottuvillaan, tai sen tavaran,

jonka hankkiminen hänelle on tähdellistä.”177

Perusteluna eri nimityksen käyttämiselle vaikuttaa artikkelissa olevan maalla ja kaupungissa asuvien

ihmisten erilaiset päivittäiset tarpeet ja elämäntyylit, mutta on silti merkityksellistä, ettei

kaupunkilaista, perheellistä naista katsottu voitavan nimittää yhtälailla emännäksi tai

perheenemännäksi kuin maaseudunkin naista. Viitattiinko kaupunkilaisrouvien olevan

taloudenpitäjinä vähäpätöisempiä tai kenties kokemattomampia kuin maalaisemäntien, vai

yritettiinkö eri nimityksellä ilmaista kaupunkilaisten perheenäitien erilaista, kenties modernimpaa,

identiteettiä? Kyse saattaa olla molemmista. Elämäntyyli oli erilaista maaseudulla kuin kaupungeissa,

ja naisten identiteetti kytkeytyi osaksi sitä. Kaupunkilaisen naisen identiteetti alkoi toisinaan jo

irtautua äitiydestä ja kodinhengettären roolista. Lisäksi, maatilojen pito tapahtui enimmäkseen

perheen omin voimin ja vaati paljon osaamista ja tekemistä, kun taas kaupungissa verraten monet

palvelut helpottivat asumista ja kodinhoitoa.

Yhteiskunta kehittyi nopeasti ja naisten sodan aikana alkanut työssäkäynti lisääntyi entisestään

Suomessa sodan jälkimainingeissa. Naiset harjoittivat useita eri ammatteja, eikä perheenemännyys

enää ollut monelle kokopäiväinen työ. Lisäksi vastakulttuurien tulo suomalaiseen yhteiskuntaan

hajotti perinteistä, oikeistolaista kansalaiskasvatuksen ideaalia.178 Nämä muutokset johtivat siihen,

ettei kodin koristamiseen enää 1960-luvulla suhtauduttu aivan samalla tavalla kuin edeltävillä

vuosikymmenillä, kuten juttu ”kodinsisustus on harrastukseni” ilmaisee:

177 KL 21/1950, 724. 178 Saarikangas 2004, 35; Sarantola-Weiss 2011, 8.

71

”Rouva Saarikoski on perinyt hämeenlinnalaiselta isoäidiltään kauniita vanhoja

huonekaluja ja siitä harrastus on lähtenyt alkuun. [--] Mutta nyt hän on saanut toteuttaa

ideoitaan oman kotinsa sisustuksessa. [--] Harkitusta sijoituksesta selvänä todistuksena

on esimerkiksi television paikka. Se on olohuoneen peräseinällä, mutta jää seinää

hallitsevan urkuharmoonin varjoon. Sitä on haluttaessa kutienkin mukava katsella

vastakkaisen seinän seurusteluryhmästä ja vinottain asetetusta sohvasta. [--] Kodin

sisustus on harrastus, joka ei näinollen ilahduta vain harrastajaansa, vaan myös hänen

kanssaihmisiään.”179

Kodin sisustaminen ja kauniiksi tekeminen ei enää kuulunut osaksi perheenemännän työtä, jonka

perimmäinen ja ensisijainen tarkoitus oli edistää yhteiskunnan tulevien jäsenten kasvua kunnollisiksi.

Nyt kodin sisustamisesta oli tullut harrastus, eli valinnainen osa naisen vapaa-ajan viettoa.

Vaikka perheenemännyys pyrittiin ammatillistamaan yhdeksi työksi muiden joukossa, pohdittiin

samalla sitä, kenen vastuulla kodinhoidon oikeastaan pitäisi olla. Jo vuonna 1937 Kotiliedessä

tartuttiin aiheeseen koskien maalaiskotien työnjakoa:

”Uudet aatteet alkavat vähitellen tunkeutua naistenkin työsaroille, mutta maaseudun

naisten työ on kuitenkin ollut niitä aloja, jotka ovat näihin asti olleet vankimpia uusien

katsantokantojen murrettaviksi. [--] Ennen kuin miesväki käy tuomitsemaan

esimerkiksi pientalon emäntää siitä, ettei tämä järkiperäistytä talouttaan ja työtään,

vaivautukoon se miettimään, milloin tällaisella emännällä nykyisissä olosuhteissa olisi

aikaa syventyä harkitsemaan uudistuksia. [--] Lienee syytä tarkastaa lähemmin niitä

mahdollisuuksia, joissa työnjaon muutoksia voisi ajatella. [--] Tällainen on ennen muuta

taloudessa tarvittavan veden saanti ja poiskuljetus. [--] Toinen kotitaloudessa esiintyvä

raskas työ, joka olisi oikeita miesten töitä, on puiden kanto.”180

Keskeisenä ajatuksena vaikuttaa olleen se, että emännällä olisi aikaa syventyä myös lasten

kasvatukseen ja muiden töiden tarkasteluun, mikäli osan hänen fyysisestä työtaakastaan kantaisi talon

mies. Olihan emäntien vastuulle sälytetty yhteiskunnan koko tulevaisuus, lapset.

Itse päätoimittaja, Alli Wiherheimo, oli kirjoituksessaan ”Miehet mukaan!” ilmoittanut oman

mielipiteensä kysymykseen ”onko koti yksin naisten ja lasten asia?” jo vuonna 1937:

179 KL 17/1961, 1073. 180 KL 13/1937, 524−525.

72

”Meidän täytyy päästä siitä käsityksestä, että kodin luominen hyväksi, turvalliseksi,

terveeksi ja onnelliseksi kuuluu yksin naiselle. Perheenemäntä tekee huonon

palveluksen miehelleen ja lapsilleen, jos hän marttyyrin mielellä kerää kaikki

velvollisuudet omille niskoilleen ja näännyttää ja katkeroittaa itsensä niitä täyttäessään.

Koti on molempien puolisoiden luotava. [--] Koti ei ole yksin naisten asia. Sen laadusta

ovat puolisot vastuussa. Sen terveydestä riippuu koko kansojen terveys ja elämä.”181

Kodin- ja lastenhoidon ei haluttu jäävän kokonaan naisten vastuulle, vaikka niiden oli oletettu

kuuluvan perheenemännän ammattiin. Kansalaiskasvatuksen ideologian menestyksekäs toteutus

vaatisikin myös miesten eli perheenisien panoksen.

Miehet esiintyivät Kotilieden kodinsisustusjutuissa lähinnä sivuroolissa, ja sellaisinakin yleensä vain

silloin, kun debattia käytiin siitä, mihin perheenpään kirjoitus- tai rentoutumisnurkkaus saataisiin

pienentyneessä asunnossa mahtumaan. Perheenisiin alkoi kohdistua vaatimuksia jakaa emännän

työtaakkaa kotona ja pian myös osallistua lastenkasvatukseen, jolloin miehet lähentyivät kotia.

Esimerkiksi vuonna 1950 ”Työdemokratiaa amerikkalaisessa kodissa” esitti amerikkalaisten naisten

säilyvän nuorekkaamman ja kauniimman näköisinä, koska aviomies osallistui kotitöiden tekoon, ja

koti oli edustuskelpoinen ” [--] oikein järjestetyn yhteistyön avulla.”182 Kotitöiden uusiksi jakamisen

lisäksi myös miesten viihtymistä kotona alettiin vähitellen ajatella, ja vuonna 1956 Kotiliedessä

julkaistiin pakina ”Koti kuuluu miehellekin”, jossa todettiin seuraavaa:

”Mutta muutamissa nuorissa kaupunkilaisperheissä saattaisi kyllä otsikonkinlainen

toteamus olla paikallaan. Näissä kodeissa on perheenäiti, etenkin jos hän ei käy kodin

ulkopuolella ansiotyössä, omaksunut koko kodin siinä määrin omaksi alueekseen, ettei

perheenpään miehinen olemus oikein tunnu löytävän siellä sijaa. [--] Kaiken kaikkiaan

olisi aika meidän naisten oppia, että paraiten saamme miehen viihtymään kotona

suomalla hänelle jonkinlaisen vapauden elää siinä omien edellytyksiensä pohjalla,

hieman järjestellä omia tuikitärkeitä tavaroitaan niin kuin itse haluaa sekä ennen

kaikkea häntä puhutellessamme ottamalla huomioon hänen herkän sukupuolensa

erikoisominaisuudet.”183

Sitaatista käy ilmi, että nainen oli edelleen kodin valtiatar, joka salli miehelleen ”jonkinlaisen

vapauden” asua kuten tämä halusi. Huumorinpilkahdus tulee esiin siinä, miten miehistä sukupuolta

181 KL 14–15/1937, 558−559. 182 KL 1/1950, 18−19. 183 KL 5/1956, 294−295.

73

nimitetään herkäksi, sillä perinteisesti naista on usein nimitetty herkemmäksi sukupuoleksi. Nyt

miesten kenties koettiin kaipaavan pelastusta pirttihirmujen kynsistä.

Vuonna 1950 ilmestyi juttu otsikolla ”Meidän kodissa on oma nurkka kullakin”, jossa tulee ilmi

sodan jälkeen korostettu perheen tärkeys:

”Kodin pitäisi olla sellainen, että jokainen perheenjäsen tuntisi siellä myös olevansa

kotonaan. Asunnot ovat nykyisin vain niin pieniä, että huoneita ei suinkaan riitä kaikille

erikseen. Siitä huolimatta olisi kutakin muistettava ja koetettava järjestää jokaiselle

perheenjäsenelle edes oma nurkkaus työn tai harrastusten laadun mukaan. Niin että

jokainen voisi julistaa: tämä on minun kotini.”184

Koti alkoi muodostua koko perheen valtakunnalliseksi, ei enää ainoastaan emännän. Se jakautui

yksityisiin osiin, joista jokaiselle perheenjäsenelle kuului jokin.

Samalla, kun kodista pyhitettiin sen asukkaille osia itsensä toteuttamista varten, myös vastuu jaettiin

uusiksi.

Lapsiin kiinnitettiin uuden ideologian myötä uudella tavalla huomiota, mikä näkyi myös kotien

sisustuksissa. 1900-lukua on nimitetty lapsen vuosisadaksi,185 sillä niin suuren roolin lapset kotona

saivat entiseen nähden. Kotiliedessä esiintyi esimerkiksi juhlien, kuten joulun ja pääsiäisen, aikaan

lapsille suunnattuja kodin koristeluohjeita, sekä jokunen esitys lastenhuoneen sisustamiseksi. Toden

teolla lasten olemassaolo alkoi näkyä sisustusaiheisissa artikkeleissa kuitenkin vasta toisen

maailmansodan jälkeen, kun syntyvyys alkoi kasvaa räjähdysmäisesti. Muun muassa

lastenvuodesarjoista tuli yleisiä monissa kotitalouksissa.

Kotiliesi raportoi joka vuosi erilaisilta taideteollisuus- ja kodinhoidon messuilta, joilla valmistajat ja

yhdistykset esittelivät uusimpia keksintöjä, huonekaluja ja käsitöitä. Messuilla alettiin jo 1930-luvulta

alkaen huomioida lapset, sillä huonekalutehtailijat ja esimerkiksi Stockmann esittelivät joitain

lastenhuoneita vuoden 1933 messuilla. Tuolloin eniten kiitosta messuilla käyneiltä toimituksen

jäseniltä saivat kuitenkin erilaiset lastenhoitoa helpottavat välineet ja säilytysjärjestelmät186, joten

näkökulma lastenhuoneeseen satsattaessa oli edelleen äidin, ei niinkään lapsen. Sen sijaan jo vuoden

1937 artikkeli ”Pakkilaatikoista huonekaluja lastenhuoneeseen” osoittaa lastenhuoneessa toimijan

184 KL 20/1950, 684−685. 185 Ks. esim. Ambjörnsson 2014. 186 KL 12/1933, 434.

74

olleen lapsi itse: ”Hylly on asetettava seinälle kohtuullisen matalalle niin, että lapsi ylettyy

käyttämään sitä leikkitavaroiden säilytyspaikkana.”187

Koska lapset olivat kansalaiskasvatuksen ensisijainen kohde, jota jämerästi ohjattiin kehittymään

oikeaan suuntaan eli kunnolliseksi yhteiskunnan jäseneksi, heidän toimijuutensa ei edellisen sitaatin

kaltaisia poikkeamia lukuun ottamatta ollut merkittävä tekijä koteja koskevissa artikkeleissa. Lapsista

oli kuitenkin tullut perheenjäseniä, joilla tiedostettiin ja tunnustettiin olevan samanlaisia tarpeita ja

toiveita kuin perheen aikuisillakin jäsenillä. Tästä kertovat esimerkiksi artikkelit ”Oma vuode joka

lapselle”188, ”Lapsi vaatii elintilaa”189 ja ”Lasten lukunurkkaus”190.

1960-luvulle tultaessa kodin hoitamisesta pyrittiin vakaasti tekemään Kotiliedessä ”koko perheen

asia”191, ja miehen ja naisen rooleista käytiin edelleen keskustelua:

”Nykyajan Suomessa naisen rooli on jossakin määrin toinen kuin esimerkiksi Ruotsissa

ja Amerikassa. [--] Useimmissa yhteiskunnissa työnjako yleensä suoritetaan siten, että

mies on ns. asiajohtaja, joka pääasiassa huolehtii perheen toimeentulosta ja virallisista

asioista, ja vaimo on ns. tunnejohtaja, jonka ympärille keskittyvät perhettä koossa

pitävät kiintymyksen siteet. [--] Eräät tutkimustulokset osoittavat kuitenkin, että

kaupunkilaistumisen edetessä vaimon määräysvalta kasvaa esimerkiksi sellaisissa

asioissa kuin on perheen yhteisistä hankinnoista päättäminen. [--] Pääasia perheen

piirissä on, että aviopuolisoiden rooliodotukset ovat yhdenmukaiset, [--]. Sukupuolien

välisen sopusointuisen yhteistyön varaan rakentuu sekä perhe että koko yhteiskunta.”192

Yhteistyöstä oli tullut jo avainsana perheiden roolijakoa setvittäessä, ja porvarillisen perinteen

jatkunut elo näkyi sovittelevana lähestymistapana. Mikäli molempien sukupuolten edustajat olivat

tyytyväisiä toistensa käyttäytymiseen saman katon alla, uskottiin perheen ja yhteiskunnan kehittyvän

hyvään suuntaan, olipa roolijaoissa poikkeamia eri kotien välillä tai ei.

187 KL 4/1937, 127. 188 KL 17/1943, 490−491. 189 KL 1/1956, 21−23. 190 KL 20/1957, 1180−1181. 191 KL 18/1960, 1124−1126. 192 KL 14/1961, 905, 938.

75

5. Johtopäätökset

Analysoin tutkimuksessani kodinsisustusteemojen piirteitä ja niiden muutoksia Kotiliesi-lehden

artikkeleissa vuosina 1922−1963. Keskeisin tutkimuskysymykseni oli, miten eri teemat ovat

vuosikymmenten saatossa kytkeytyneet osaksi sisustusta, ja missä määrin niissä tapahtuneet

muutokset heijastelivat suomalaisen yhteiskunnan muutoksia. Lisäksi tutkin sitä, millaisia linjauksia

päätoimittaja Alli Wiherheimo lehden suhteen teki sekä sitä, miten kodin asujien roolit kehittyivät

lehtiartikkeleiden mukaan neljän vuosikymmenen aikana. Erityisen huomioni kohteena on ollut

luonto-aihioiden läsnäolo sisustuksessa modernisoituvassa yhteiskunnassa.

Kotilieden jutuissa luonto oli selvimmin osa kodinsisustusta ennen toista maailmansotaa ja heti sen

jälkeen. Huonekasvit olivat suuressa roolissa 1920- ja 1930-luvuilla, mutta sodan myötä ne katosivat,

kun kukkien tuonti katkesi. Kukkien puute ja niiden kaipuu kävi selvästi ilmi sotavuosina 1939−1945,

samoin yleinen kaipuu osaksi luontoa. Luonnosta tuli pula-aikana myös välttämätön materiaalien

lähde, ja luonnonantimia kerättiin talteen kodin koristamista varten, kun muuta ei ollut saatavilla.

Ennen toista maailmansotaa alkanut kaupungistuminen ahtaine asuntoineen koettiin ongelmalliseksi,

ja rauhanajan jälleen koittaessa luonto haluttiin tuoda takaisin kaupunkimaiseen asumiseen. Karu ja

kivinen kaupunkiympäristö koettiin ihmiselle epäterveelliseksi ympäristöksi. Vähin erin niin sanotut

metsälähiöt, uudenaikaiset puoliurbaanit asuinalueet, näkivät päivänvalon. Niistä tuli ihannoituja

lapsiperheiden asuinpaikkoja entisten kaupunkirakennusten suojaisten sisäpihojen sijaan. Metsien

koettiin muodostavan pehmentävän vastakohdan elementtilähiöille.

Paluu luontoon tapahtui myös huvilakulttuurin yleistymisessä. Kotiliedessä ilmestyi

vuosikymmenten kuluessa yhä enemmän artikkeleita kesäkotiin ja sen sisustamiseen liittyen, ja

vuodenaikojen vaihtelu näkyi asumisessa ja myös lehden sivuilla selvästi. Suomalaiset katosivat

suurin joukoin kaupungeista mökeilleen, kun kesäloma koitti, eikä Kotiliedessä sen vuoksi kesäisin

juurikaan ilmestynyt sisustusaiheisia juttuja.

1900-luvun alkupuolen kansalaiskasvatuksen idea tiivistyi 1950-luvulla perheen merkitystä

korostavaan aatesuuntaan. Ydinperheistyminen oli tapahtunut ja tuonut mukanaan uusia näkemyksiä,

joiden mukaan kodin ja perheen sivistys oli koko perheen, ei enää yksin perheenemännän, vastuulla.

Kotiliedessä käytiin säännöllisesti keskustelua miehen ja naisen rooleista sekä lasten tarpeista. Myös

lapset huomioitiin kodissa asujina ja toimijoina ajan kuluessa koko ajan paremmin. Tämä näkyi

esimerkiksi asunnon tilanjaon eriytymisenä sekä kalustuksen erikoistumisena lapsille sopivaksi.

76

Naisten työssäkäynnin lisääntyessä kodin ulkopuolella kodin sisustamisesta muotoutui harrastus ja

vapaa-ajanviettotapa.

Alli Wiherheimo ohjasi Kotiliettä yli neljä vuosikymmentä, ja hänen panoksensa näkyy vahvana

lehdessä, vaikka hän ehti kirjoittaa siihen vain harvakseltaan. Wiherheimo oli uskonnollinen ihminen,

ja hän korosti niin ihmisen oman toiminnan merkityksellisyyttä kuin korkeampien voimien vaikutusta

Suomen kehityksessä. Hän osoitti teksteissään taitoa valaa lukijoihin uskoa tulevaan niin sota-aikana

kuin muulloinkin. Vaikka Wiherheimo usein otti kantaa laajempiin yhteiskunnallisiin aiheisiin, hän

oli myös kiinnostunut kodin sisustamisesta ja kirjoitti aiheesta pari artikkelia. Koti oli Wiherheimon

mielestä yhteiskunnan rakentumisen tärkein lähtökohta, mutta samalla se palveli korkeampaa,

hengellistä tavoitetta.

Luonnonläheiset piirteet saivat haastajia uusien keinomateriaalien kuten muovien tullessa myyntiin.

Muovit esiintyivät Kotilieden sivuilla 1950-luvulta alkaen muun muassa valaisimina, astioina ja

erilaisina kodin pintoina. Suhtautuminen uusiin materiaaleihin oli sekä innostunutta että epäluuloista,

ja yleisesti ottaen alkuinnostuksen jälkeen keinotekoiset materiaalit jättivät moneen sisustusjutun

kirjoittajaan kylmän tunnun. Siltikin, mallia uusilla materiaaleilla rakentamiseen ja sisustamiseen

haettiin erityisesti atomiajan Amerikasta, jossa tulevaisuudenusko kilpistyi ihmisen teknisten

saavutusten varaan.

Television tulo Suomeen 1960-luvulla alkoi muuttaa kodinsisustusta, ja vaikkei uusi vastaanotin

ehtinyt tämän tutkimuksen aikarajauksen puitteissa vielä näkyvästi vakiintua kodin keskipisteeksi,

artikkeleissa nähdään jo vuoteen 1963 mennessä huonekalujen jonkinasteista uudelleenasettelua.

Sohvaryhmät suunnattiin jo toisinaan kohti televisiota, vaikka se aluksi yleensä saikin syrjäisen, jopa

piilopaikan olohuoneessa. Television turmiollisista vaikutuksista varoiteltiin, mutta siitä huolimatta

laitteen ilmestymisestä koteihin ja niiden sisustuksiin raportoitiin ajan kuluessa yhä useammin.

Kodinsisustus oli Kotiliedessä selvästi tärkeä aihealue, eri aikoina eri syistä. Lehden aloittaessa

toimintansa kodin kauneuden merkitys liittyi funktionalismiin ja kansalaiskasvatuksen ideologiaan ja

ilmaisi perheenemännän taitavuutta ammatissaan. Yhteiskunnan muuttuessa ja naisten työssäkäynnin

yleistyessä kodinsisustamisesta tulikin harrastus, joka kytkeytyi syntymässä olleeseen

kulutuskulttuuriin, jonka keskiössä oli nainen kuluttajana.

Maatalousvaltaisesta valtiosta kaupungistuneeksi ja teollistuneeksi kehittyneessä Suomessa oli koettu

valtava poikkeustila, toinen maailmansota, joka sai aikaan valtavan murroksen yhteiskunnan

kehityksessä. Kotiliedestä käy ilmi, että luonnonläheisyys kodeissa ja niiden sisustuksissa muutti

muotoaan yhteiskunnan muuttuessa. Koruttomasta, kansalaiskasvatusta palvelevasta funktionalismin

77

ihanteesta siirryttiin kansanomaisuuden paluun kautta kohti futuristista atomiaikaa, jossa uudet,

ihmisen itse kehittämät materiaalit valtasivat jonkin verran tilaa perinteisiltä luonnonmateriaaleilta.

Luontoteemat eivät kuitenkaan vuosien 1922−1963 aikana kadonneet Kotilieden sivuilta, vaan

uudenlaisia rooleja toteuttavat perheenjäsenet edelleen suosivat kodeissaan niin huonekasveja kuin

peittoon maalaamattomia puuhuonekalujakin.

78

Lähteet

Kotiliesi-lehden vuosikerrat 1923–1963.

Kirjallisuus

Aalto, Jannica: ”U – niin kuin urbaani” Unelmakodit pääkaupunkiseudulla. Pro gradu. Geotieteiden

ja maantieteen laitos, Helsingin yliopisto: 2016.

Aikasalo, Päivi: Alli Wiherheimo. Uranaisen sydän. Otava, Helsinki: 2004.

Alasuutari, Pertti: Toisen tasavallan pyhät arvot ja niiden rapautuminen. Teoksessa Suomen

kulttuurihistoria 4. Koti, kylä, kaupunki. Tammi, Helsinki: 2004.

Ambjörnsson, Ronny: Lapsen vuosisata: pohjoismainen muotoilu ja lapset 1900-2014.

Näyttelyjulkaisu, toim. Hedqvist, Hedvig & Svenle, Elna. Museum Vandalorum, Värnamo: 2014.

Huokuna, Tiina: Vallankumous kotona! Arkielämän visuaalinen murros 1960-70-lukujen vaihteessa.

Väitöskirja, Yliopistopaino, Helsinki: 2006.

Julkunen, Raija: Hyvinvointivaltio ja sukupuoli. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria 4. Koti, kylä,

kaupunki. Tammi, Helsinki: 2004.

Kalha, Harri: Muotoilun moderni sankaritarina. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria 4. Koti, kylä,

kaupunki. Tammi, Helsinki: 2004.

Koivunen, Anu: Ei me elokuvista arkea haettu − mutta televisiosta ehkä! Teoksessa Suomen

kulttuurihistoria 4. Koti, kylä, kaupunki. Tammi, Helsinki: 2004.

Kolbe, Laura: Unelma kahdesta kodista. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria 4. Koti, kylä, kaupunki.

Tammi, Helsinki: 2004.

Metso, Marja: ”Toimittaja luo lehden, lehti toimittajan” Alli Wiherheimon toimittajuuden oppivuodet

Kotiliedessä 1922-1925. Pro gradu. Tiedotusopin laitos, Tampereen yliopisto: 2005.

Mäkelä, Klaus: Kvalitatiivisen analyysin arviointiperusteet. Teoksessa Kvalitatiivisen aineiston

analyysi ja tulkinta. Toim. Mäkelä, Klaus. Gaudeamus, Helsinki: 1992.

79

Pylkkänen, Anu: Oikeuden modernisaatio: yksilöityminen ja yksityisen ja julkisen muuttuvat suhteet.

Teoksessa Suomen kulttuurihistoria 4. Koti, kylä, kaupunki. Tammi, Helsinki: 2004.

Saarikangas, Kirsi: Asunnon muodonmuutoksia: puhtauden estetiikka ja sukupuoli modernissa

arkkitehtuurissa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki: 2002.

Saarikangas, Kirsi: Eletyt tilat ja sukupuoli. Asukkaiden ja ympäristön kulttuurisia kohtaamisia.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki: 2006.

Saarikangas, Kirsi: Metsän reunalla: Suomen rakentaminen 1900-luvulla. Teoksessa Suomen

kulttuurihistoria 4. Koti, kylä, kaupunki. Tammi, Helsinki: 2004.

Saarikangas, Kirsi, Mäenpää Pasi & Sarantola-Weiss, Minna: Suomen kulttuurihistoria 4. Koti, kylä,

kaupunki. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki: 2004.

Sarantola-Weiss, Minna: Sohvaryhmän läpimurto: kulutuskulttuurin tulo suomalaisiin olohuoneisiin

1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki: 2003.

Sarantola-Weiss, Minna: Suomalaisen kodinsisustuskulttuurin muodostuminen 1900-luvulla.

Artikkeli teoksessa Sisustuskirja. Tutkimuksellisia avauksia, toim. Kärnä-Behm, Jaana. Helsingin

yliopisto, Helsinki: 2011.

Sarantola-Weiss, Minna: Yhteiset olohuoneet: näkökulmia suomalaiseen sisustuskulttuuriin 1949-

1999. Otava, Helsinki: 1999.

Seppälä-Kavén, Ulla: Sisustuksen ajat. Katsaus suomalaiseen sisustamiseen ja asumiseen 1800-luvun

lopulta nykypäivään. Turun ammattikorkeakoulu, Turku: 2014.

Taskinen, Anu: Kuluttaja tuli kotiin – Sisustusihanne yhteiskunnan arvojen heijastumana. Pro gradu.

Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos, Jyväskylän yliopisto: 2007.

Tiainen, Mia-Maria: ”Täyttä elämää aarteiden keskellä” Unelmakodin esitykset suomalaisissa

sisustuslehdissä. Pro gradu. Median, teatterin ja viestinnän yksikkö, Tampereen yliopisto: 2015.

Tuomi, Jouni & Sarajärvi, Anneli: Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Tammi, Helsinki: 2004.

Turunen, Arja: Naistenlehdet Suomessa 1880-luvulta 1930-luvulle. Artikkeli ilmestynyt julkaisussa

Media & viestintä. Media- ja viestintätieteellinen seura, Tampere: 2014.