Tuli hiljaista.

Sijoittajat väänsivät rahahanan kiinni.

Levyt lakkasivat myymästä.

Firma meni nurin.

Työkyky katosi.

Otsa murtui ja silmäkulma aukesi.

Työmatka päättyi sissien piiritykseen.

Kantapään kautta on historiallinen kirja, jossa tunnetut suomalaiset näyttävät esimerkkiä rohkeasta epäonnistumisesta. He vievät lukijan keskelle kipeimpiä kokemuksiaan -ja lopulta niiden yli.

Jari Sarasvuo, Eva Wahlström, Anssi Kela, Ismo Leikola, Krista Järvinen, Antti Kylliäinen, Seela Sella, Mikael Jungner, Mikko Ranin, Jani Leinonen, Helena Ranta, Marko Parkkinen, Taneli Tikka, Mårten Mickos ja Anneli Jäätteenmäki. Viisitoista harvinaista tarinaa samoissa kansissa.

Epäonnistuminen sattuu. Virheen tajuaminen iskee ilmat pihalle. Tapahtumia haluaisi mieluiten paeta, ei käsitellä eikä muistella. Juuri siksi niistä voi oppia enemmän kuin kiillotetuista menestystarinoista. Mikä saa jatkamaan yrittämistä? Miten virheet käännetään oppimiskokemuksiksi? Mikä on kaikkein pahin epäonnistuminen? Kirja rohkaisee ennen kaikkea kokeilemaan uutta, jakamaan kokemuksia ja oppimaan paitsi omista, myös toisten möhläyksistä. Kävi miten kävi, tekeminen jatkuu.

Kirjoittajat Tuuti Piippo ja Miika Peltola ovat yrittäjiä ja toimittajia, jotka erikoistuvat luovuuden johtamiseen Aalto-yliopiston taideteollisessa korkeakoulussa. Tätä kirjaa varten he ovat perehtyneet laajasti epäonnistumiseen liittyvään kansain­väliseen kirjallisuuteen ja keskustelleet lukuisten eri alojen asiantuntijoiden kanssa.

Tuuti Piippo &

Miika Peltola

Kantapään kautta

Kirja rohkeista epäonnistumisista

Kustannusosakeyhtiö Tammi - Helsinki

Kannen suunnittelu: Katariina Tirkkonen-Wane

Taitto: Miika Peltola

© Kirjoittajat ja Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2012

ISBN 978-951-31-6566-6

Painopaikka: BALTO print, Liettua 2012

Sisällys

Esipuhe 5

Kirjoittajilta 8

1 Epäonnistumisen suhteellisuusteoria 11

Jani Leinonen, kuvataiteilija 13

Epäonnistumista ei ole 19

Linnunkakka maailmankaikkeudessa 22

Töyssy vai kuilu 25

Mikko Ranin, lgglon toimitusjohtaja 29

2 Erehtyvä ihminen 35

Synnyimme virheestä 37

Marko Parkkinen, moniyrittäjä 41

Pelottaa 49

Eva Wahlström, nyrkkeilijä 52

Hävettää (ja naurattaa) 61

Anneli Jäätteenmäki, Euroopan parlamentin jäsen 66

3 Muutoksen johtajat 70

Mikael Jungner, kansanedustaja 71

Ytimen ytimessä 78

Mårten Mickos, toimitusjohtaja 81

Luovuushöpinä 87

Riskinottajan paradoksi 91

Jari Sarasvuo, valmentaja 93

4 Avoimuus 102

Seela Sella, näyttelijä 107

Julkisuus 114

Krista Järvinen, ex-missi 116

Vapaus 122

Anssi Kela, muusikko 124

Fail fast 133

Taneli Tikka, sarjayrittäjä 137

5 Anteeksianto 145

Antti Kylliäinen, pappi 146

Tee ite paremmin 153

Ismo Leikola, stand up -koomikko 155

Järjestelmä epäonnistuu 162

Helena Ranta, oikeushammaslääkäri 166

Kiitokset 174

Lähteet 175

Esipuhe

Epäonnistumisen ilo?

Suomessa filosofinen keskustelu on saneerattu minimiin. Jopa siinä

määrin, että nauramme kulttuureille, jotka tuhlaavat aikaansa niinkin

hyödyttämään asiaan kuin puheeseen. Ruotsalaiset diskuteeraavat,

eteläeurooppalaisista nyt puhumattakaan.

Puhumattamuuden seurauksena Suomessa siirrytään hujauksessa

ääripäästä toiseen kyseenalaistamatta matkan varrella mitään.

Näin on käynyt myös "epäonnistumiselle".

Vuosisatojen saatossa olemme oppineet kätkemään perimmäiset tun­

teemme ja hautaamaan epäonnistumisten aiheuttaman ahdistuksen

niin syvälle, että seuraukset ovat olleet tuhoisia. Olemme juoneet su­

ruumme ja joskus menneet vieläkin pidemmälle. Eikä siinä mitään,

tämä on itse asiassa aivan ymmärrettävä reaktio. Kun ihminen kokee

epäonnistuneensa, hän kokee suhteellisen arvonsa laskeneen. Hän

ahdistuu ja alkaa miettiä, mitä muut hänestä ajattelevat. Tulee pelok­

kaaksi.

Aivan viime vuosina meille on kuitenkin avattu aivan uusi maailma.

Epäonnistuminen ei olekaan kamalaa vaan päinvastoin iloinen asia!

Vai onko? Ja jos on, millä perusteella?

Suomalaiseen tapaan olemme alkaneet kouhottaa epäonnistumises­

ta määrittelemättä koko käsitettä. Mitä epäonnistuminen ja toisaalta

onnistuminen ylipäätään on?

Nykykeskustelussa molemmat rajataan usein rohkeisiin tekoihin.

Epäonnistuminen on mahtava uusi innovaatio, joka ei toiminut. Pot­

kut, jota syntyivät liian rohkean uudistuspolitiikan takia. Kunnianhi­

moinen yritys, jonka liikeidea oli aikaansa edellä. Taiteilija, joka haas­

toi konventiot.

Mutta eikö teema ole valtavan paljon laajempi ja koskettavampi?

Suomessa yleisin tapa epäonnistua ei ole tekeminen vaan se, ettei tee

mitään. Usein puhutaan siitä, mitä ihminen katuu kuolinvuoteellaan.

Hän ei kadu tekemisiään vaan tekemättä jättämisiään. Miten siis pitäisi

suhtautua ihmiseen, joka kokee että hänen elämänsä on lipunut käsistä

Esipuhe · 5

eikä hän ole saanut mitään aikaan. Mitä pitäisi sanoa ihmiselle, joka

oli lapsuudessa täynnä potentiaalia ja unelmia, mutta joka ei koskaan

puhjennut kukkaan? Ihmiselle, joka sanoo: Epäonnistuin, minusta ei

tullut mitään.

Mikä suuren epäonnistumiskeskustelun viesti on tällaiselle ihmisel­

le? Pitäisikö hänen iloita epäonnistumisestaan? Pitäisikö meidän sa­

noa, että ei hätää, epäonnistuminen oli kuitenkin tärkeää.

Entä virheet? Ovatko ne epäonnistumisia?

Onko henkilökohtaisen virheen takia koneellisen matkustajia tappa­

neen kapteenin virhe tärkeä ja arvokas? Tai kirurgin? Onko alkoholis­

min takia potkut saanut varastomies tärkeällä ja hienolla tavalla epä­

onnistunut? Entä onko ihmisten huonosti kohteleminen tai vaikkapa

perheen laiminlyöminen epäonnistumista? Ja jos on, onko se tärkeää?

Mitä jos siitä oppii liian myöhään, kun lapset ovat jo aikuisia?

Entä uskottomuus? Väkivaltaisuus? Rattijuopumus?

Vielä monimutkaisemmaksi tilanne muuttuu, kun yhtälöön liitetään

aika. Me puhumme usein epäonnistumisesta ikään kuin se olisi yksi

selkeästi määriteltävissä oleva hetki. Mutta valtaosa epäonnistumisis­

ta on ahdistavia ja katkeria, vuosien prosesseja, jotka tuhoavat ihmisiä

ja ihmissuhteita.

Ja toisaalta, koska ylipäätään päätetään, mikä oli epäonnistunut ja

mikä onnistunut? Onko erittäin menestynyt, viisi avioeroa läpikäynyt

yrittäjä onnistunut vai epäonnistunut? Oliko Steve Jobsin NeXT epäon­

nistuminen? Perustuihan valtaosa tulevaisuuden Applen menestyk­

sestä sinä aikana tehtyihin innovaatioihin.

Monet sanovat, että ihminen oppii ainoastaan epäonnistumisistaan

ja vaikeuksistaan, mutta se ei pidä paikkaansa. Ihminen oppii epäon­

nistumisistaan ennen kaikkea välttämään jotain, jonka välttäminen

saattaa olla pitkällä tähtäyksellä tuhoisaa ja näivettävää. Onnistumis­

ten kautta ihminen sen sijaan saa itseluottamusta. Tulee uteliaaksi ja

saa rohkeutta kokeilla. Siksi aivan yhtä tärkeää, jopa tärkeämpää kuin

epäonnistumisten "hyväksyminen" on onnistumisten kehuminen,

kannustaminen.

Tuutin ja Miikan erinomaisen laaja-alainen kirja tarjoaa hyvän mah­

dollisuuden näidenkin kysymysten pohtimiseen. Jos sen lukeminen

6

johtaa siihen, että yhä useampi alkaa itse asiassa kyseenalaistaa koko

epäonnistuminen-onnistuminen-akselia, aina parempi.

Entä jos meidän ei pitäisi määritellä asioita epäonnistumisiksi lain­

kaan? Se ei ole ollenkaan mahdoton ajatus, koska epäonnistuminen on

ennen kaikkea hyvin subjektiivinen tunne. Jos ihminen ei itse koe epä­

onnistuneensa, kaikki on hyvin.

Entä jos me alkaisimme ajatella, että kyseessä on yksi elämä, jon­

ka aikana tulee eteen erilaisia asioita, joista kaikista on mahdollisuus

oppia. Entä jos me keskittyisimme epäonnistumisen ja onnistumisen

sijaan haluun oppia ja kehittyä, kykyyn kyseenalaistaa ja olla utelias.

Sillä jos meidän tavoitteemme on "ainoastaan" elää uteliaana, ko­

keilla erilaisia asioita ja oppia matkan varrella, kuinka me edes voimme

epäonnistua?

Saku Tuominen, 11.11.11

Esipuhe · 7

Kirjoittajilta

Aku Ankka oli ensimmäinen todellinen Angry Bird.

Aku ajautuu aina uuteen seikkailuun, menestyy hetken ja munii

lopulta koko homman. Sitten hän raivostuu niin että räkä roiskuu. Vi­

hastumisesta aiheutuu tietysti vain lisää sotkuja. Jostain syystä tuppi­

suukansa rakastaa läpeensä rehellistä mokailija-ankkaa yli kaiken. Aku

Ankka on Suomen luetuin aikakauslehti.

Me kasvoimme Aku Ankan parissa. Vaikka tarinoissa toistuvat joka

kerta samat teemat, niitä lukee ilokseen. Mokailevan ja aina täpärästi

pelastuvan Akun kanssa saa kokea jännitystä, myötähäpeää, kiukkua

ja helpotusta.

Tämäkin kirja syntyi kiukusta. Meitä raivostuttaa, ettei Suomessa voi

julkisesti myöntää epäonnistuneensa, tehneensä virheen tai olleensa

väärässä. Emme tiedä mistä se johtuu. Tiedämme kuitenkin, että rehel­

linen tunnustaminen herättäisi yleisössä enemmän luottamusta kuin

vastuun pakoilu. Sen niljakkainta muotoa, passiivista muka-anteeksi­

pyyntöä, kuulee hämmentävän usein julkisuuden henkilöiden, varsin­

kin poliitikkojen ja yritysjohtajien suusta. Virheitä pääsi tapahtumaan.

Pahoittelemme, että loukkaannuitte.

Mutta kun kaikki näkevät, että te mokasitte! Sinä mokasit! Kaiken li­

säksi meidän rahoillamme!

Meitä viiltää ilkeästi jokainen epäonnistumistarina, joka lakaistaan

suomalaiseen tapaan maton alle. Maitojunalla takaisin tulemisen voisi

nähdä opettavaisena seikkailuna, suurena kasvutarinana, mutta se no­

lottaa muka liikaa. Maine menee. Mitä naapurikin sanoo.

Jos olemme jotain lyhyen elämämme aikana oppineet, niin sen, että

musertavan epäonnistumisen tunteen ja syvimmän epätoivon jälkeen

alkaa aina uusi kasvupyrähdys. Karikalle ajelehtineista parisuhteista ja

muista pettymyksistä toipuminen on muokannut ja kasvattanut meitä

eniten. Kuitenkin vasta väistämättömän tunnustaminen ja tunteiden

purkaminen sanoiksi on opettanut kokemuksista jotain olennaista. Op­

pisimme mielellämme muiden virheistä, ettei aina tarvitsisi kokeilla

kaikkea itse.

8

Halusimme nostaa maton piiskattavaksi ja kaivaa tarinat sen alta näky­

viin. Mielestämme ilmapiiri muuttuu parhaiten esimerkin kautta, joten

tunnetut suomalaiset täytyi saada jakamaan tarinoitaan. Niinpä etsim­

me rohkeita esimerkkejä.

Moni sanoi, että haastateltavia olisi vaikea löytää. Ehkä jopa mahdo­

tonta, koska eivät suomalaiset muka halua puhua virheistään julkises­

ti. Hyvä, jos saatte kymmenen. Odotimme törmäävämme muuriin, mut­

ta siitä löytyikin kahden kirjoittajan mentävä aukko. Yllättävän moni

innostui aiheesta. Alkoi tuntua, että tätä on odotettu. Aika oli kypsä.

Vuoden vatvomisen jälkeen kirjaan valikoitui 15 kiinnostavaa suo­

malaista eri aloilta. Rajasimme aiheen lähinnä työelämään liittyviin

epäonnistumisiin ja takapakkeihin. Emme syventyneet avioerotari­

noihin, koska niitä voi lukea naistenlehdistä. Päätimme keskittyä epä­

onnistumisen positiiviseen puoleen, oppimiseen, joten Matti Nykänen

ja moni muu legendaarinen suomalainen jäi kirjan ulkopuolelle.

Huomasimme pian, ettei tarinoista tullut vain kertomuksia epäon­

nistumisesta. Niistä tuli kertomuksia sisusta. Tarinoidemme päähen­

kilöitä yhdistää sitkeä, raivokas, polttava himo tehdä ja oppia lisää

- vaikka kuinka tulisi turpaan. Uskomme, että juuri se tekee heistä me­

nestyjiä. Ei julkisuus, arvostus tai saavutukset.

Haastateltavamme kertoivat tarinoitaan loistavin silmin ja hymyile­

vin kasvoin . Vaikka tarinat saattavat vaikuttaa synkiltä tai raadollisil­

ta, suurin osa on kerrottu nauraen. Heidän avoimuutensa ja auttamisen

halunsa teki meihin syvän vaikutuksen. Olemme hyvin kiitollisia ta­

rinansa jakaneille, koska ilman heidän rohkeuttaan tätä kirjaa ei olisi.

Emme ylistä epäonnistumista emmekä kannusta ketään tavoittele­

maan sitä. Epäonnistuminen täytyy hyväksyä osana elämää, työtä ja

uuden oppimista. Näin monimutkaisessa maailmassa ei ole enää varaa

olla oppimatta möhläyksistä.

Uutisia katsomalla ymmärtää miksi. Niiden perusteella maailman ti­

lasta saa aika lohduttoman kuvan. Kansainvälinen kirjallisuus ja media

kuitenkin todistavat, että toimeliaisuus voittaa voivottelun. Maailman

tilaa muuttavat usein epäonnistuvat ihmiset, jotka uskaltavat viedä

hulluja ideoitaan käytäntöön. Keräsimme meitä inspiroivia esimerkke­

jä suomalaisten kertomusten rinnalle.

Kirjoittajilta • 9

Toivomme, että kirjan tarinat rohkaisevat lukijaa katsomaan kokemuk­

siaan uusin silmin ja jakamaan oppimaansa muille. Erityisesti toivom­

me, että ne rohkaisevat lukijaa kokeilemaan jotain uutta.

Jos Aku Ankka lannistuisi pienimmästäkin mokastaan ja raivostumi­

sen sijaan jäisi sohvan pohjalle makaamaan, seikkailut loppuisivat ly­

hyeen. Me opimme tämän vuoden aikana, ettei lopputuloksella - on­

nistumisella tai epäonnistumisella - ole lopulta juurikaan merkitystä.

Rohkeana tekemisellä on.

Tampereella marraskuussa 2011

Tuuti Piippo ja Miika Peltola

10

1 Epäonnistumisen

su hteell isu usteoria

"Minua raivostuttaa olla väärässä, kun tiedän olevani oikeassa. "

Mol iere

21-vuotias Joanne oli rauhaton.

Hän halusi kirjoittaa työkseen romaaneja, mutta hänen äitinsä ja

isänsä eivät hyväksyneet ajatusta. Kouluttamattomien vanhempien

mielestä tytön ylivilkas mielikuvitus oli huvittavaa, mutta ei maksaisi

koskaan asuntolainaa tai eläkettä.

Perhe teki kompromissin. Joanne lähti kirjallisuuden sijaan opiske­

lemaan kieliä. Hän vaihtoi pääaineen vanhemmiltaan salaa antiikin

historiaan.

Joanne ei pelännyt rahan puutetta, vaikka hänen vanhempansa oli­

vat kasvaneet köyhyydessä. Hän pelkäsi epäonnistumista. Yliopistossa

onnistumista mitattiin tenttimenestyksellä. Joanne istui mieluummin

kahvilassa kirjoittamassa kuin luennolla, mutta onnistui pääsemään

tenteistä läpi.

Seitsemän vuotta valmistumisen jälkeen Joannen avioliitto oli juuri

hajonnut ja äiti kuollut yllättäen. Hän oli rutiköyhä ja työtön yksinhuol­

taja. Hän oli pahin epäonnistuja, jonka tiesi - sekä hänen että vanhem­

pien pelot olivat muuttuneet todeksi. Joanne tunsi olevansa pimeässä

tunnelissa, mutta ei nähnyt kuuluisaa valoa sen päässä.

Epäonnistuminen pudotti ympäriltä kaiken epäolennaisen. Joanne

lopetti teeskentelyn ja tunnusti itselleen, että hän oli kirjailija. Niinpä

hän käytti kaiken energiansa kirjoittamiseen. Hän oli edelleen hengis­

sä. Siitä oli hyvä jatkaa.

Jos Joanne olisi onnistunut pitämään jonkin pätkätyönsä, onnistu­

nut edes hiukkasen, hän ei olisi välttämättä koskaan löytänyt tarmoa

toteuttaa kutsumustaan. Epäonnistuminen opetti - ja paljasti - enem-

Epäonnistumisen suhtee l l isuusteoria • 11

män tahtoa ja itsekuria kuin yksikään läpäisty tentti. Viisastuminen ja

vahvistuminen oli merkki siitä, että hänen kannattaa jaksaa yrittää.

Joanne naputteli vanhalla kirjoituskoneella ensimmäistä käsikirjoi­

tustaan valmiiksi kahviloissa. Aina kun tytär nukahti lastenistuimeen,

hän nakutti hullun lailla. Kun käsikirjoitus oli valmis, hän pakkasi

kolme ensimmäistä lukua kirjekuoreen ja lähetti agentille. Posti toi

pinkan takaisin pikavauhtia: Ei kiitos. Toisella yrityksellä Joanne löy­

si agentuurin, joka tarjosi käsikirjoitusta kustantajille. Kustantaja toi­

sensa jälkeen hylkäsi sen. Vuoden ja kahdentoista hylkäyksen jälkeen

pieni Bloomsbury kiinnostui käsikirjoituksesta. He tarjosivat siitä 1 500

puntaa. Joanne hyväksyi tarjouksen kiljuen. Kustantaja otti teoksesta

tuhannen kappaleen ensi painoksen.

Käsikirjoituksen nimi oli Harry Potter ja viisasten kivi. Joanne tun­

netaan paremmin nimellä J. K . Rowling.

12

Jani Leinonen

"Tämän täytyy olla niiden mielestä jotain terrorismia tai kiristystä. "

Palkittu kuvataitei l ija, joka vei McDonald's-ravintolasta muovisen Ronald

McDonaldin ja teki kaappauksesta taidespektaakkel in- tosin yleisö sai

t ietää sen olevan taidetta vasta kun Lei nonen pidätett i i n . Projekti sai

suuremman yleisön kuin m i kään taite i l ijan a iemmista teoksista, mutta

seuraukset panivat kyseenalaistamaan tempauksen järkevyyden -

hetke l l i sest i .

"

Istuin yksin sellissä ja itkin.

En tiennyt, ketä muita oli pidätetty. Minulle ei kerrottu mitään. Pi­

dettiin täysin epätietoisena tuntikausia.

En tiennyt, näkikö joku, että meidät vietiin. Työhuoneelle rynnisti

sisään kauhealla jytinällä kuusi poliisia, jotka laittoivat minut ja avusta­

jani rautoihin. He takavarikoivat tietokoneet, kamerat, muistiinpanot,

piirustuksia, maalauksia, vaatteet, tyttöystävän vaatteet, kaiken mikä

saattoi liittyä muovipatsaan kaappaukseen. Kävivät naapurissakin.

Olin kauhuissani. Eniten pelotti, että ystäväni joutuisivat vaikeuk­

siin aloittamani projektin takia.

Sellissä kuulin, että jossain soi Radio Nova. Tunti pidätyksen jäl­

keen siellä kerrottiin, että poliisi on vanginnut kaksi epäiltynä Ronald

McDonald -patsaan näpistämisestä. Okei, ajattelin, nyt tieto on ulkona.

Eiköhän se ole jo muillakin. Tässä tää nyt oli. Eikö tää voitais nyt hoitaa

loppuun jotenkin.

Vaikka olin todella huonona, enää ei tarvinnut jännittää. En ollut elä­

mässäni kokenut sellaista stressiä. Ajattelin, etten enää ikinä voi tehdä

tällaisia juttuja, koska olin ihan varma että romahdan.

Sellissä ei pysty tekemään mitään, mutta onneksi minulle tuotiin lo­

pulta kirja, kynä ja paperia. Sain lukea ja piirtää. Alitajunnassa pyörivät

salaliitot ja se, mistä kaikesta minua syytetään.

Kun poliisit tulivat sisään ja vetivät rautoihin, ajattelin: Voi vittu. Nyt

tää on jotain paljon pahempaa kuin että me käytiin vaan näpistämässä

se patsas Mäkkäristä.

Jani Leinonen • 13

Kuulustelija oli kiero, sellainen columbomainen. Hän ei osannut kir­

joittaa. Nakutteli konettaan kahdella sormella, käänsi aina ruudun ja

kysyi: miten se kirjoitetaan, McDon, MacDonalds, miten se kirjoitetaan?

Columbo mutisi ääneen: voisiko tää olla kiristystä . . . ei . . . voisko tää

olla kiristystä.

Mietin, että mitä helvettiä.

Kuulustelija kyseli epämääräisiä kysymyksiä kuten: Tienaatko sinä

taiteellasi? Kuinka paljon tähän projektiin on käytetty rahaa? Ajattelin,

että hän yrittää kehitellä jotain isoja ja omituisia syytöksiä.

Muovipatsaan takia oli järjestetty 12 miehen operaatio, jossa kuusi

poliisia tuli meille ja kuusi showroomille. Ajattelin, että tämä on hei­

dän mielestään jotain terrorismia tai kiristystä - joku tässä on, koska

reaktio oli niin valtava. Äijää lappaa sisään ja takavarikoi kaikkea. He

olivat skannailleet satoja sivuja muistivihoistani. Kaiken missä esiintyi

klovni. Se oli absurdia.

Kuulusteluissa sanoin, että kadun kadun. Kuulustelija vakuutti, että

se auttaa. Pelkäsin enemmän kavereiden puolesta kuin itseni. Kerroin

hyvin avoimesti kuulustelijalle kaiken, paitsi ihmisistä mahdollisim­

man vähän. Columbo kysyi, kenen pakettiauto meillä oli. Minä kysyin,

onko sillä väliä ja epäilläänkö sen omistajaa jostain. Se oli kaverin vai­

molta lainassa.

Ainoa, mikä meiltä jäi puuttumaan, on videomateriaali siitä kun po­

liisit rynnivät sisään. Se olisi ollut ihan mieletöntä.

Koko Ronald-projekti oli ratkaisu omiin epäonnistumisen tunteisiini.

Se oli reaktioni siihen, että perinteisillä taiteen keinoilla oli vaikea vies­

tittää niitä asioita, joita haluan kertoa ihmisille. Koin, että niissä fooru­

meissa - gallerioissa ja museoissa - saa vain tietynlaiset viestit perille.

Ja vain tavalla, jolla on aika etäännytetty suhde viestiin.

Taiteen suurin ongelma on taide. Tai se, että ihmiset tunnistavat sen

taiteeksi. He ajattelevat taiteesta tietyllä tavalla. Heillä on ennakkoluu­

loja, esimerkiksi perussuomalaisten asenne postmodernia hömppää

kohtaan. Mitä ikinä taiteilija tekee, laukaisee ennakkoluulot, jos se ti­

lan ja kontekstin kautta ymmärretään taiteeksi.

Minulle taiteilijana suurin epäonnistuminen olisi, että joku projek­

ti sivuutettaisiin täysin eikä se herättäisi keskustelua. Että se vaan on

siellä, mutta kukaan ei näe sitä. Se vaietaan kuoliaaksi.

Minulla oli mennyt taiteellisesti tosi hyvin viimeiset kaksi vuotta -

14

paperilla. Hyvä galleria edustaa minua, vie hienoihin näyttelyihin ja

taidemessuille, ja se myy teoksia hyvin suoraan studioita. Vaikka olin

omasta mielestäni tehnyt ihan makeita duuneja, omia näyttelyitä ei ol­

lut . Suurin osa töistä meni keräilijöille tai ne oli ostettu suoraan galleri­

an seinältä pikku näyttelystä.

Se on tietenkin ihanaa. Rahaa tulee, ja se mahdollistaa muutakin

tekemistä. Mutta jo kauan sitten alkoi olla tyhjä olo. En enää tiennyt,

miksi tein taidettani. Se, että asettaa teokset julkisen katseen alle ja saa

siitä palautetta, on olennainen osa taiteilijan työtä. En saanut palautet­

ta mistään, vaikka teokseni ovat jollain tavalla yhteiskunnallisia, po­

liittisiakin. Niiden tarkoitus on herättää keskustelua.

Koin, että olen epäonnistunut tavoitteissani muuttaa maailmaa toi­

senlaiseksi, jos teen vain perinteisiä tauluja ja veistoksia valkoisiin sa­

leihin, joissa taidetta yleensä näytetään. Minulla oli valtava tarve tehdä

jotain radikaalimpaa ja todellisempaa.

Ronald-projektissa yksi isoista tavoitteista oli saada se toimimaan niin,

ettei kukaan tiedä, että se on taidetta. Viesti meni yleisölle suoraan, ja

yleisön reaktio tuli myös suoraan takaisin.

Istuin Mäkkärissä hampurilainen kädessä, ja yhtäkkiä ajatus kir­

kastui. Yksi epäonnistumisistani on, että menen jatkuvasti sinne syö­

mään. Ystäväni pyörittävät lähiruokakauppaa, ja kuulen niiltä kaiken

sen puheen luomusta ja lähi tuotannosta. Tiedän tasan, miten huonoa

omaatuntoa kuuluu potea, kun käyn siellä syömässä. Silti en voi vas­

tustaa kiusausta.

Olin kuullut jäynästä, jossa känniset teekkarit veivät Mannerheimin­

tien Mäkkäristä Ronald McDonald -patsaan kerhohuoneelle. Ajattelin,

että hieno teko, mutta sen voisi tehdä poliittisena kannanottona. Se ei

olisi mikään vitsi, vaan tehtäisiin se systemaattisesti ja mietittäisiin,

mikä sen poliittinen sanoma olisi. Muovinpalasta voisi oikeasti uhata .

Vaikka se olisi niin absurdi ja pieni teko, se tuntuisi suurelta.

Halusin tehdä siitä totta, en pelkkää fiktiota. Sanoin kavereilleni,

että ei se ole niin iso rikos, ja josjoku muu uskaltaa tulla auttamaan mua,

viesti toimii ihan eri leveleillä. Yllättävän moni lähti mukaan. Puhuin

projektista ainakin sadalle ihmiselle etukäteen. Ehkä hain tukea epä­

onnistumisen varalta. Moni sanoi, että makee juttu, mutta ootsä tosis­

sas? En saanut tyrmäävää vastaanottoa keneltäkään.

Viikkoa ennen kidnappausta pidin isossa mainostoimistossa presen-

Jani Le1nonen • 15

taation, jossa kävin läpi koko suunnitelman systemaattisesti: mitä kid­

nappauksen jälkeen tapahtuu ja mitä sitten, kun lehdistötiedotteet on

lähetetty ympäri maailmaa ja jäämme odottamaan reaktioita. Pyysin

ihmisiä jakamaan tietoa Facebookin kautta.

Yleensä sellaisilta lounasluennoilta lähtee ihmisiä kesken pois. Nyt

ne kuuntelivat hiljaa suu auki. Silloin tajusin, että tämä kannattaa teh­

dä. Oli vain vahvistus niiltä ihmisiltä, joille olin puhunut, ja vahva usko

siihen, että idea lähtee leviämään. Sitten teimme sen.

Olin aivan hiilenä. Sitä oli valmisteltu niin kauan. Kaikki oli valmiina:

nettisivut, kuvauskalusteet, ihmiset odottamassa, että laitetaan hom­

ma pyörimään. Kaikki oli kiinni siitä kahdesta minuutista, jonka aika­

na "Veistoshuolto Oy" kantoi muovipelien pakettiautoon. Jos emme

olisi saaneet klovnia ulos, emme olisi voineet jatkaa.

Koko projekti oli vahvasti epävarmuuden tunteelle rakennettu, ja

siksi se oli niin jännittävä. Aluksi moni innostui ja lähti mukaan. En­

simmäinen jännitysmomentti tuli, kun ihmiset alkoivatkin perua. Toi­

nen kriittinen kohta oli se, saadaanko patsas ulos ravintolasta.

Ruoka on nykyään niin päivänpolttava kysymys, että saimme tehdä

valtavan määrän taustatutkimusta. Keräsimme Save The Burgers -net­

tisivuille tietoa siitä, miksi teollinen tuotanto on huono asia ja miksi

McDonald'sin pitäisi muuttaa asioita yrityksenä. Annoimme heille

avaimet käteen siinä, mitä yritys voisi tehdä paremmin.

Kidnappauksen jälkeen lähetimme skuupin tutulle toimittajalle. Jut­

tu meni heti nettiin, ja laitoimme tiedotteen muille medioille. Oli mah­

dotonta arvioida, reagoiko kukaan siihen.

Suomessa ihmiset epäilivät: Onkohan tääjoku mainoskampanja. Ulko­

mailla se meni täysin läpi aitona juttuna, aktivistijärjestön tempauksena.

Tavallaan parodioimme myös hippeyttä, sitä paatoksellista asen­

netta, mikä ei johda mihinkään. Vaikka toki tempauksen oli tarkoitus

johtaa mielipideilmaston muutokseen tai siihen, että McDonald's olisi

vastannut kysymyksiimme. Ne olivat ihan valideja kysymyksiä mille

tahansa ruokapuolen yritykselle.

Mietimme sitäkin vaihtoehtoa, että McDonald's vastaisi kysymyk­

siin tyhjentävästi. Mitä me sitten giljotiinille tehdään! Tuleeko kuver­

nööriitä soitto viime hetkellä, että ei teloitetakaan? Laskimme kuitenkin

sen varaan, etteivät he vastaa. Teimme Ronaldista kipsikopion, jonka

teloitimme giljotiinilla.

16

Käsittämätön määrä tv-kanavia, ulkomaisia lehtiä ja blogeja levitti uu­

tista. Valmistelin samaan aikaan isoa näyttelyä Sveitsiin. Olin laskenut,

että pystyn käymään kerran tai pari vastaamassa Food Liberation Ar­

myn fanipostiin projektin aikana. Se nielikin täydellisesti kaksi viik­

koa. Olin täysin kiinni koneella vastailemassa median kysymyksiin sen

ajan.

En ole koskaan ennen tehnyt nettiprojektia, jossa asiat leviävät sillä

tavalla. Jäin nettiin jumiin etsimään projektiin liittyviä kirjoituksia. En

vieläkään ole oppinut, ettei internetiä kannata seurata niin intensiivises­

ti. Siellä liikkuvia huhuja alkaa luulla todeksi, kuten sitä että poliisi jah­

taa. Lopulta suunnilleen syöksyy pöydän alle piiloon, kun ovikello soi.

Ovikello soikio jatkuvasti. Suomalaisista bloggaajista tuli yksityis­

etsiviä, ja rikosromaani alkoi kiristyä. Tuttu toimittaja Yleisradiosta

lähetti viestin, että jos olet tässä mukana, meillä olisi sulle tosi hyvä

ehdotus. Vastasin, että olisipa se mun projekti, koska se on niin hauska,

terveisiä Sveitsistä!

Sitten jännitys alkoi kasaantua: rikosilmoitus tehtiin, lehdet haastat­

telivat poliiseja ja tutkijoita, ja minä vannoin, etten tee mitään tällaista

enää ikinä. Olin henkisesti aivan huonona, suunnilleen vainoharhai­

nen. En nukkunut. Säpsähtelin, kun joku meni ikkunan ohi tai puu hei­

!ui ulkona.

En ole koskaan ollut niin pohjalla stressin takia. Nyt projektia on

helppo fiilistellä, mutta silloin se olisi voinut kääntyä mihin tahansa

suuntaan.

Haloo, mikä nyt on pahinta mitä voi tapahtua. Joku putkaan joutuminen

on epätodennäköistä, mutta sekin olis sulle ihan kasvattava kokemus,

sanoivat kaverit etukäteen. Rauhoituin vähän. Ajattelin, ettei poliisi

luultavasti reagoi mitenkään. Emmehän edes yrittäneet piilottaa jäl­

kiämme. Olin siinä vähän yltiöoptimisti .

Veistoshuolto Oy:n sivut olivat samalla serverillä kuin omani. Poliisi

antoi myöhemmin lausuntoja, että varkaat tekivät pahoja virheitä, jotka

johtivat jäljille. Tämä oli nyt se virhe, mikä tuli tehtyä. He selvittivät

rikoksen soittamalla serverin ylläpitäjälle, joka antoi tietoni heille.

Olin varautunut vain siihen, että jos poliisi soittaa, joudun myöntä­

mään, että täällä se patsas on. Ja siihen, että joudumme palauttamaan

sen. Jätin vastaamatta kaikkiin tuntemattomasta numerosta tuleviin

soittoihin.

Jani Leinonen· 17

Kun joku lopulta vangittiin tempauksen takia, se tulkittiin vahvasti

epäonnistumiseksi. Mutta siitä se oikeastaan vasta alkoi. Se teki siitä

enemmän totta. Ei ollut enää sitä vaihtoehtoa, että proj ekti olisi ollut

vitsi tai mainoskampanja.

Ja kun pääsin putkasta ulos, olin ihan zen. Että ei tässä enää mitään.

Meillä oli suunnitelma sen varalle, että meitä syytetään oikeudes­

sa jostain kohtuuttomasta. Tekisimme oikeusjutusta mahtavan spek­

taakkelin, joka kuvattaisiin kokonaan ja jossa Riiko Sakkinen edustai­

si minua pitämällä pauhaavia palopuheita. Ja totta kai siitä tehtäisiin

kansainvälinen uutisasia. Kävelisimme kädet selän takana ulos oikeus­

talosta salamavalojen räiskyessä.

Taideprojektit ovat minulla usein sellaisia, että laitan prosessin liik­

keelle ja toivon, että se paljastaa tästä maailmasta jotain uutta.

Tämän projektin kautta tajusin, että voin toimia hyvin monella ken­

tällä. Se mullisti maailmani. Koen saaneeni uuden merkityksen taiteel­

le. Jos se oli vähän kateissa aiemmin, niin ei ole kyllä enää.

Olen lopulta aika ylpeä tästä. Projekti osoitti, että taiteella voi olla

paljon voimaa. Kyse on vain siitä, miten sitä käyttää ja tekee.

"

18

Epäonnistumista ei ole

"Tarvitsen työpöydän, muistivihkoja, kynän ja suuren roskakorin,

johon kaikki virheeni mahtuva t."

Albert Einstein Princetonin yliopistolla 1935

Albert Einsteinin pää oli suhteettoman iso. Äiti luuli, että poika oli

epämuodostunut. Kun tuore isoäiti näki vauvan ensimmäistä kertaa,

hän mutisi: "Liian lihava. Aivan liian lihava." Pään takaosa ei vaivan­

nut vanhempia enää parin viikon jälkeen syntymästä. Albert kasvoi ja

kehittyi normaalisti, vaikka vaikuttikin hieman hitaalta. Poika puhui

vasta kolmevuotiaana ja kompasteli kokonaisten lauseiden kanssa yh­

deksänvuotiaaksi asti.

Koulussa Albert istui hiljaa takapulpetissa ja hymyili. Opettajat piti­

vät häntä kehitysvammaisena. Hänet haluttiin erottaa koulusta, koska

hän ei koskaan sanonut mitään. Jos Albert tuotaisiin 2010-luvun ylä­

asteelle, hänet luokiteltaisiin luultavasti potentiaaliseksi kouluampu­

jaksi. Hänen yliopiston pääsykokeensakin meni ensimmäisellä kerralla

penkin alle.

Albertin aikuisiän tempauksillakin olisi saanut kunnioitettavan ko­

koelman lööppejä aikaiseksi: Fyysikko pani oppilaansa paksuksi! Hyl­

käsi lapsensa! Outo järjestely vaimon kanssa: orjuuttaja! Vanhin poika

raivostui isälle: kitupiikki! Nai serkkunsa, liehitteli tytärtä! Nobelisti petti

vaimoa sihteerin kanssa! Einsteinin venäläinen rakastajatar on vakooja:

katso kuvat!

Siitä huolimatta näemme hassun hiuspehkon ja paksut viikset, kun

joku sanoo sanan nero. Huvittavaa tukkaa ja epätarkkoja sitaatteja on

toki helpompi palvoa kuin omiin laskelmiinsa keskittynyttä fyysikon­

retkua, joka tallustelee yliopiston käytävillä paljain jaloin.

J. K. Rowlingin, Jani Leinosen ja Albert Einsteinin tarinat kertovat

epäonnistumisen suhteellisuudesta. Kirjailija Graham Green on ku­

vaillut menestystä lykkääntyneeksi epäonnistumiseksi. Sama voidaan

kääntää myös toisinpäin: epäonnistuminen on lykkääntynyttä onnis­

tumista.

Onko epäonnistumista olemassa? Jos ottaa askeleen taaksepäin ja

katsoo Einsteinin koko elämää tai taiteilijoiden uraa, epäonnistuminen

näyttäytyy vain yhtenä askeleena matkalla kohti suurempaa tavoitet­

ta. Raskaana sellaisena, mahdollisesti. Mutta jotta perspektiivin voi

Epäonnistumisen suhteel l isuusteoria • 19

saavuttaa, täytyy olla päämäärä. Jos ei ole tulevaisuusorientaatioita,

epäonnistuminen on vielä rankempaa. Lisäksi täytyy kysyä, kenen nä­

kökulmasta epäonnistuu. Mitkä ovat kriteerit onnistumiselle tai epä­

onnistumiselle?

Jotta voimme puhua epäonnistumisesta tarkasti, tarvitsemme

1) tavoitteen

2) kriteerit onnistumiselle

3) kriteerit epäonnistumiselle.

Luovien ihmisten elämä näyttää ulospäin usein poukkoilulta. Läheiset

saattavat huolestua, tuleeko hänestä koskaan mitään kunnollista, kos­

ka poukkoilija menee sinne minne nenä näyttää - tai sydän. Ajoittainen

takapakki kuuluu myös menestyneiltä näyttävien ihmisten elämään.

Itsemmekin vuoksi haluamme todistaa, että poukkoilu ei haittaa.

Kunhan sillä on suunta: oppiminen, kehittyminen, paremmaksi tule­

minen. Luovuus on halua ajatella paremmin.

"Kun ajattelee suuria, mikään ei näytä mahdottomalta. Kun ajatte­

lee pieniä, mitättömätkin ongelmat vaivaavat."

Sami Sillanpää Helsingin Sanomissa 5.11 .2011

•

Evan Williams perusti 2000-luvun alussa yksinkertaisen alustan, jonka

päälle kuka tahansa saattoi kirjoittaa omia ajatuksiaan. Palvelun nimi

oli Blogger. Siitä tuli huippusuosittu. Google osti yrityksen helmikuus­

sa 2003 . Google-mainokset ilmestyivät blogisivuille nopeasti.

Williams siirtyi yrityksensä mukana Googlelle töihin, muttei viihty­

nyt kauaa. Hän törmäsi Odeoon, joka oli erään koodaajan autotallissa

rakentama alusta netistä ladattaville äänitiedostoille. Williams sij oitti

Bloggerista saamiaan rahoja Odeoon ja alkoi kasvattaa siitä oikeaa yri­

tystä. "Luulimme olevamme neroja, mutta joku muukin oli keksinyt

saman. Sillä oli jo nimikin, podcasting", sanoi yhtiökumppani Biz Stone

Wiredin haastattelussa.

He keräsivät hankkeelle miljoonia dollareita riskirahoitusta. Fir­

ma kasvoi, mutta tuote ei koskaan oikein toiminut. "Työskentelimme

Odeon parissa vuoden, kunnes huomasimme, että emme itse pitäneet

20

podcasteista emmekä halunneet tehdä niitä. Se oli huono merkki",

Stone sanoi. Sitten Apple alkoi jakaa podcasteja iTunesin kautta. Se oli

Odeon kuolinisku.

Sen sijaan että miehet olisivat lannistuneet, he hyväksyivät epäon­

nistumisen ja jatkoivat yrittämistä. He alkoivat miettiä, mitä haluaisi­

vat nähdä maailmassa ja pyysivät työntekijäitään tekemään samoin.

Koodaajat ja suunnittelijat saivat toteuttaa omia ideoitaan työajalla.

Jack Dorsey oli hiljainen ja erikoinen koodaaja, jota on myöhem­

min suitsutettu Odeon lahjakkaimpana. Hän suhtautui intohimoisesti

kaupunkeihin ja karttoihin. Dorsey oli vaikuttunut taksikuskien hai­

kumaisesta tavasta kommunikoida toistensa kanssa. Hän esitti idean

tekstiviestillä tehtävästä statuspäivityksestä. Dorsey ja muutama muu

Odeon insinööri tekivät siitä prototyypin kahdessa viikossa.

Monet Odeon työntekijät eivät olleet ideasta innoistaan. "Eikö sil­

lä voi tehdä muuta? Lähetät lyhyen viestin palveluun ja muut ihmiset

voivat halutessaan saada sen. Eikö siihen voisi lisätä videoita tai jotain

muuta monimutkaisempaa?" Joku pilkkasi palvelua nimellä Internetin

Seinfeld - nettisivu ei mistään.

Stone ja Williams huomasivat nopeasti nauttivansa oman tuotteensa

käytöstä. Koska tilapäivitykset piti tehdä tekstiviestillä, innostuneil­

le työntekijöille alkoi tulla satojen dollarien puhelinlaskuja. Williams

tarjoutui maksamaan ne yrityksen rahoista. Koukuttavan palvelun ni­

meksi tuli Twttr, sanasta tweet, sirkutus.

Williams lähetti Odeon sijoittajille sähköpostiviestin. Hän kertoi,

ettei Odeosta tullutkaan sitä mitä piti ja että Twitterin menestys olisi

hyvin epävarmaa. Williams tarjoutui ostamaan riskisijoittajien osuu­

det takaisin itselleen. Se oli harvinaisen hyvä diili monille, koska riski­

sijoitusten luonteeseen kuuluu rahojen menetys. Kaikki sijoittajat hy­

väksyivät tarjouksen. Emme voi arvioida, mitä Williams tiesi tulevasta

sillä hetkellä. Joka tapauksessa hän maksoi sijoittajien viisi miljoonaa

dollaria takaisin.

Twitteristä tuli nopeasti jättimenestys . Google, Microsoft ja Face­

book ovat tehneet siitä yli kahdeksan miljardin dollarin ostotarjouksia.

Myöhemmin Twitterin historiaa on kirjoitettu uusiksi lukuisia ker­

toja. Kaikki haluavat palasensa menestystarinasta. Dorsey ja autotal­

lissaan Odeon perustanut Noah Glass unohdettiin valokeilasta pitkäksi

aikaa. Nyt näyttää siltä, että juuri he keksivät ja puursivat Twitterin

alulle.

Epäonnistumisen suhteelltsuusteona • 21

Glass sai potkut, koska alkoi olla liian kiinnostunut Twitterin toimi­

tusjohtajaksi ryhtymisestä - ja Williamsin mielestä ilmeisen vääränlai­

nen persoona. Ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi nimitettiin Dorsey,

mikä osoittautui virheeksi. Hän osoittautui surkeaksi johtajaksi, var­

sinkin kun Twitter alkoi kasvaa räjähdysmäisesti. Parin vuoden päästä

myös Dorsey potkittiin ulos aloittamastaan firmasta.

Dorsey on edelleen Twitterin toiseksi suurin omistaja, mutta puhuu

Williamsin kanssa vain pakollisista asioista hallituksen kokouksissa.

Kuten monet digiajan neroista, hän näki itsensä enemmän käsityöläi­

senä kuin bisnesmiehenä. Dorseyllä oli alun perin idea palvelusta, ei

yrityksestä.

Onnistumiset seuraavat epäonnistumisia ja päinvastoin. Menestyksen

erottaminen epäonnistumisesta on vaikeaa. Lokeroimme tapahtumat

nopeasti menestykseksi tai epäonnistumiseksi, vaikka emme vielä tie­

täisi, kuinka lopulta käy. Kuinka voisimmekaan tietää etukäteen?

Länsimaiset ihmiset ajattelevat mustavalkoisesti. Jos on kylmä, ei

voi olla kuuma. Olet joko voittaja tai häviäjä. Vastakohdat eivät voi olla

voimassa samanaikaisesti. Onnistumisen ja epäonnistumisen ajattele­

minen toistensa vastakohtina yksinkertaistaa asian.

Itämaissa ajatellaan eri tavalla: yin ja yang, hapanimelä. Ne kelluvat

vierekkäin ja sulautuvat toisiinsa, eivät sulje toisiaan pois.

Linnunkakka maailmankaikkeudessa

"Niin kauan kun maapallo pyörii ja kieppuu, me olemme päästämme

pyörällä ja tulemme tekemään virheitä."

Me! Brooks

Mistä tunnistaa keksijän? Siitäkö, että hän istuu silmälasit päässään pi­

meässä huoneessa ja loihtii maailman täyteen uusia asioita? Keksinnön

syntymisen klassinen malli on tämä: etsitään sitä, minkä tiedetään ole­

van olemassa - esimerkiksi uutta tapaa päästä Intiaan - mutta löydetään

jotain, minkä olemassaolosta ei tiedetty aiemmin, kuten Amerikka.

Monet läpimurrot taiteessa, tieteessä ja bisneksessä ovat serendi­

piteetin tuotteita: löydetään jotain, mitä ei tavoiteltu, ja se muuttaa

maailman. Sen jälkeen ihmetellään, miten näin selvän homman keksi-

22

miseen meni niin kauan. Francis Bacon totesikin, että tärkeimmät edis­

tysaskeleet ovat hankalimmin ennustettavissa, koska ne ovat "kauka­

na mielikuvituksen poluista".

Suuri määrä mullistavia ideoita on syntynyt likaisten laboratorio­

laitteiden takia. Yksi kuuluisimmista tarinoista lienee penisilliinin

keksiminen. Alexander Fleming löysi sen hyödyt huomatessaan, että

homesieni oli saastuttanut yhden hänen vanhoista koeviljelmistään.

Penisilliinin väitetään pelastaneen miljoonia ihmishenkiä.

Louis Daguerre yritti kehittää valokuvia vuosien ajan 1830-luvulla,

mutta tekniikka löytyi vasta vahingossa yön aikana kaatuneen elo­

hopeapumukan höyryistä. Sydämentahdistaja keksittiin, kun Wilson

Greatbatch tunki kätensä tarvikelaatikkoon, nosti sieltä vahingossa

väärän transistorin ja asensi sen sydänääniä mittaavaan laitteeseen.

Joseph Priestley sulki mintunverson tiiviiseen kulhoon ja oletti, että se

kuolisi kuten esimerkiksi hämähäkki ilman happea. Hän oli väärässä.

Kasvi menestyi. Toisin sanoen kasvit tuottavat happea. Priestley tut­

ki tapahtumaa ja loi pohjan fotosynteesille ja kemialle. Samalla syntyi

painava argumentti maapallon metsien säilyttämiseksi .

Arthur Koestler kuvaa keksijöitä kirjassaan Unissakävelijät. He kompas­

tuvat tuloksiin kuin unissaan, eivätkä ymmärrä mitä ovat löytäneet.

Läpimurrot ja luovat ideat voivat löytyä ideoiden ja ajatusten törmäyk­

sistä, mutta välillä ne syntyvät yksinkertaisista virheistä.

Tosin epäonnistuminen ei yksin riitä keksintöjen syntymiseen. Tar­

vitaan joku joka oivaltaa, mitä virhe tarkoittaa - yleensä taustalla on

aavistus, joka löytää vihdoin kanavan toteutua .

•

Valitettavasti ihmisillä on taipumus ylenkatsoa epäonnistumisia ja

ajatella niitä enemmän oikkuina kuin merkityksellisinä tapahtumina.

Historia osoittaa, että vasta niiden jakaminen muiden ihmisten kanssa

johtaa perspektiivin löytymiseen.

Linnunrata suhisi inhottavasti vuonna 1964. Astronomit Arno Penzi­

as ja Robert Wilson olivat virittäneet vanhaan radioteleskooppiin vah­

vistimia ja uuden järjestelmän, jotta saisivat ulkoavaruudesta tulevat

signaalit kuulumaan paremmin. He virittivät siitä liian voimakkaan.

Signaalien taustalle tuli sitkeä, ärsyttävä taustakohina, jolle he eivät

Epäonnistumisen suhteell i suusteoria • 23

keksineet järkevää selitystä .

He käänsivät teleskoopin kohti viereistä New Yorkia - ehkä ääni joh­

tui suurkaupungista. He pohtivat viimeaikaisten ydinkokeiden vaiku­

tusta. He häätivät teleskoopissa pesineet pulut ja jynssäsivät niiden jät­

tämiä "valkoisia sähköeristeitä" vuoden päivät. Kohina ei hävinnyt, ei

edes laantunut. Penzias ja Wilson paikkailivat teleskoopin rakenteita,

pitivät sen puhtaana ja testasivat sitä eri vuodenaikoina. Kohina jatkui

ja hankaloitti tutkimusta. He olivat epäonnistuneet avaruuden kuunte­

lemisessa. He olivat tuhlanneet vuoden hinkkaamalla pulujen kakkaa

vastaanotti mesta. Lopulta he taipuivat leikkimään ajatuksella, että ko­

hina olikin todellista. Entä jos sille olikin syy?

Tutkijat marisivat kohinasta kollegalle, joka suositteli puhelua tu­

tulle Princetonin yliopiston ydinfyysikolle. Tunnin ajomatkan päässä

Robert Dicke suunnitteli juuri tarkemman teleskoopin rakentamista,

koska hän tutki ryhmänsä kanssa alkuräjähdysteoriaa. Sen mukaan

räjähdyksen olisi pitänyt olla niin valtava, että se olisi levittänyt koko

universumin täyteen sillisalaattia, radioaktiivista jäännöstä universu­

min synnystä. Kosmista taustakohinaa. Dicke ymmärsi hetkessä, mistä

oli kysymys. Astronomien suuri epäonnistuminen olikin ollut vastaus

toiseen kysymykseen - miten maailmankaikkeus syntyi . Penzias ja

Wilson palkittiin fysiikan Nobelilla vuonna 1978.

Tutkimusten mukaan parhaat ideat syntyvät tiedeyhteisöissäkin

kollegoiden kanssa kohtaamisista, kahvihuoneissa. Vaikka tieteen te­

keminen näyttää ulospäin yksinäiseltä puurtamiselta (ja ikävä kyllä

usein myös sisältäpäin), tutkimus osoittaa, että uudet huomiot synty­

vät usein kiistelemällä omista tuloksista kollegoiden kanssa. Ulkopuo­

liset näkevät epäonnistuneilta tuntuvien tulosten toisen puolen.

Parhaat ideat syntyvät ympäristössä, jossa on tietty määrä tausta·

kohinaa ja virheitä, vaikka sitten linnunkakkaa. Innovaatio ei kaipaa

peilikirkasta pintaa.

24

Töyssy vai ku i lu

.. Ku ;te tekkee niin saa just semmosta ku tullee.··

Tuntematon

Epäonnistuminen itsessään ei tee autuaaksi. Vasta muisti ja oppimi­

nen, analysointi ja epäonnistumiseen johtaneiden syiden huomioon

ottaminen vie eteenpäin, tekemään paremmin.

Epäonnistuminen tuntuu pahalta ja nöyryyttävältä, joskus jopa

vaaralliselta, mutta se on myös tarina. Se on matka. Kuka haluaa jää­

dä kotiin olemaan oikeassa, jos on mahdollisuus ottaa riski ja lähteä

tutkimaan maailmaa? Matkalla voi eksyä, upota suohon tai pudota jyr­

känteeltä. Varkaat voivat viedä kulta-aarteeni tai velhot muuttaa minut

sammakoksi, mutta mitä sitten? Kunnon sekoilu on seikkailu.

Onnistuminen on miellyttävää, mutta staattista. Se on tylsä sanoma,

joka ei johda mihinkään. Epäonnistuminen auttaa meitä oppimaan ja

muuttumaan. Se on inhimillistä ja tärkeää. Fallor ergo sum - jos ereh­

dyn, niin olen, kirjoitti kirkkoisä Augustinus 1200 vuotta ennen Rene

Descartesin klassikkoa ajattelen, siis olen.

Vaikka erehtyminen voi näyttää harvinaiselta, sitä se ei ole. Silti

möhläykseen liitetään edelleen negatiivisia piirteitä, kuten häpeä, tyh­

myys, tietämättömyys tai välinpitämättömyys. Olemme toisin sanoen

epäonnistuneet epäonnistumisessa.

Tekemättömyys on suurin epäonnistuminen. Jos ei tee mitään, epä­

onnistuu väistämättä. Jos yrittää, saa aina aikaiseksi edes jonkinlaisen

tuloksen ja pääsee lähemmäs tavoitetta. Patenttirekistereitä tutkimal­

la on osoitettu, että suuri määrä ideoita korreloi tieteen ja teknologian

läpimurtojen kanssa. Paljon keksivät ihmiset tuottavat keskivertoa

enemmän sekä huonoja että hyviä ideoita. Laaja tuotanto johtaa laa­

tuun. Sama pätee tutkimusten mukaan myös historian kiitetyimpiin

taiteilijoihin.

Oikeassa oleminen pysäyttää. Väärässä oleminen pakottaa jatkamaan

matkaa - on pakko kokeilla jotain muuta, jotain uutta. Nautimme oi­

keassa olemisesta yli kaiken, ja se saa meidät nousemaan toisten ylä­

puolelle. Oppiminen loppuu siihen. Epäonnistumiset ja virheet eivät

ole jotain, mitä ihmisten pitää vain kärsiä matkalla kohti onnistumista.

Epäonnistumisen suhteel lisuusteoria • 25

Ääneen lausuttuina tai teoiksi konkretisoituina ne ohjaavat oikeaan

suuntaan ja johdattavat ulos oletuksista. Jos ajattelee epäonnistumi­

sensa olevan väliaikainen, muutettava ja pieni töyssy valtavan kuilun

sijaan, siitä selviää nopeammin.

Richard Wisemanin tutkimus onnekkuudesta paljastaa, että on­

nekkaita ja epäonnisia ihmisiä ei suinkaan erota tuuri, vaan asenne.

Lottoarvonnassa optimismi ei auta, mutta onnekkaina itseään pitävät

ihmiset pärjäävät tutkimuksen mukaan elämässä paremmin. Positiivi­

nen ajattelu synnyttää positiivista todellisuutta, koska onnekkaat olet­

tavat onoistuvansa jo ryhtyessään toimeen. Siksi he etsivät aktiivisesti

mahdollisuuksia onnistua ja tarttuvat epäröimättä vastaan tuleviin ti­

laisuuksiin. Epäonniset olettavat epäonnistuvansa jo valmiiksi, joten

eivät välttämättä edes huomaa kohdanneensa tilaisuuden onnistua.

Jos huomaavat, todennäköisesti he eivät tartu siihen, koska eihän siitä

kuitenkaan mitään tule.

Roomalainen filosofi Seneca kiteytti saman lausumalla: "Onnekkuus

on sitä, kun valmistautuminen kohtaa mahdollisuuden."

•

Thomas Edisonin kerrotaan sanoneen: "En ole epäonnistunut. Olen

löytänyt 10 ooo tapaa, jolla hehkulamppu ei ainakaan toimi. En lannis­

tu siitä, koska jokainen epäonnistunut yritys, jonka hylkään, on vain

yksi askel eteenpäin."

Sanoi mies juuri näin tai ei, häntä juhlitaan empiirisen lähestymista­

van pioneerina. Edison ei keksinyt hehkulamppua, vaan jatkoi so vuot­

ta vanhan keksinnön kehittämistä. Hän kokeili tuhansia keinoja saada

lampuista kestävämpiä ja tehokkaampia. Hän testaili materiaaleja ja

lähetti työntekijöitä ulkomaille etsimään parempia. Häntä syytetään

myös kunnian varastamisesta: todellisuudessa hehkulampun kehittä­

minen olikin tiimityötä.

Edison oli teollisuuden tutkimuksen isä. Hänen tutkimuksensa sai­

vat tulta alleen ja nousivat teolliselle tasolle vasta kun hän oli raken­

tanut valtavan laboratorion New Jerseyn osavaltioon. Hän työllisti

tuhansia ihmisiä keksintötehtaallaan ja varmisti, että puitteet olivat

ihanteelliset mahdollisimman suurelle määrälle kokeiluja mahdolli­

simman lyhyessä ajassa. Edison kommentoi yrityksen ja erehdyksen te­

ollistumista sanomalla: "Todellinen menestyksen mittari on se, kuinka

26

monta kokeilua saa ahdettua 24 tuntiin."

Nykyään kokeilut voi automatisoida, kiitos tehokkaan teknologian.

Esimerkiksi lääkeyhtiöt pystyvät etsimään potentiaalisia uusia lääk­

keitä syntetisoimalla tuhansia erilaisia kemiallisia yhdisteitä yhden

piisirun pinnalla. Tuloksena syntyviä yhdisteitä kokeillaan lisää, jotta

voidaan selvittää, ovatko ne myrkyllisiä ihmiskeholle. Kaikki tämä voi­

daan tehdä robottien avulla.

Samaan periaatteeseen nojaavat autojen törmäystestit ja Ikea-tava­

ratalojen lasikaapissa pumppaavat sohvanpuristimet : kun ongelma

saavuttaa tarpeeksi monimutkaisen tason, matemaattisen tarkka teo­

ria häviää yrityksen ja erehdyksen nopealle ja systemaattiselle proses­

sille kirkkaasti.

Silti monet johtajat luottavat mieluummin asiantuntijoihin kuin

testituloksiin. Testit ovat vaarallisia. Sen huomasi markkinoinnin

professori ja bestseller-kirjailija Dan Ariely, joka testasi psykologian ja

kuluttajakäyttäytymisen teorioita käytännössä. Hänet tilattiin konsul­

toimaan kuluttajatuotteita myyvää yritystä, joka halusi testata tarjouk­

sia asiakkaillaan. Kun kaikki oli valmista, joku johtajista painoi jarrua,

koska olisi epäreilua tarjota asiakkaille erihintaisia tuotteita. Johtajat

peruuttivat testin, mutta pyysivät tilalle Arielyn mielipidettä parhaasta

markkinointitaktiikasta. Hän yritti vakuuttaa, että mielipide olisi yhtä

tyhjän kanssa ilman testituloksia.

"Yhtiöt maksavat käsittämättömiä summia rahaa saadakseen vasta­

uksia konsulteilta, joilla on ylikorostunut luottamus omaan intuitioon­

sa", Ariely vuodattaa blogissaan. Lopulta koko projekti peruutettiin.

Edisonin Juotsaama rutiininomainen kokeilullisuus yleistyy silti

hurjaa vauhtia. Digitaalisessa markkinoinnissa testailu on arkipäivää.

Nettisivujen ja -mainosten komponentteja voi vaihdella ja järjestellä

uudelleen helposti, ja kokeilemisen automatisointiin kehitetään koko

ajan parempia työkaluja.

•

Pölynimureita valmistava Dyson on nykyaikainen versio Edisonista.

James Dyson on epäonnistumisesta oppimisen mallioppilas: hän teki

pölypussittomasta Dyson-imuristaan ennen onnistumista s 126 epä­

onnistunutta versioita. Hän sanoo oppineensa jokaisesta yrityksestä ja

erehdyksestä.

Epäonnistumisen suhteel l isuusteoria • 27

"Meidät opetetaan tekemään asiat oikein. Mutta jos haluat löytää

jotain mitä muut eivät vielä ole keksineet, sinun pitää kokeilla vääriä

tapoja. Aloittaa epäonnistumaan tekemällä jotain hullua, vaarallista,

mahdotonta. Tutkimalla epäonnistumisia pääset kokonaan uuteen

suuntaan. Se on jännittävää. Se on myös hidasta. Ihailemme välittömiä

ja vaivattornia neronleimauksia. Ajattelen päinvastoin : meidän pitäisi

arvostaa ihmisiä, jotka jaksavat sinnikkäästi tarpoa kohti tavoitettaan."

Mutta että 5 126 epäonnistunutta kokeilua? Kuulostaa uuvuttavalta.

Dyson myöntää, että ajatteli välillä, ettei saa imuria koskaan valmiik­

si ja joutuisi vararikkoon. Tuotekehitys kesti 15 vuotta ja vei melkein

kaikki hänen säästönsä. Hän ei silti pyrkinyt välttämään naurunalai­

seksi joutumista. Hän uskoi ja se kannatti. Dyson jatkaa edelleen samo­

ja kokeiluja: imurin jälkeen Dysonin yrityksessä on tehty 18 457 proto­

tyyppiä. Kehitystyö ei ole koskaan valmis.

Onneksi kaikkien ideoiden toteuttamiseen ei tarvita yli viittätuhatta

epäonnistumista. Uusi ei aina ensin toimi, mutta ehkä pienillä muutok­

silla? Mukavuudenhalu tulee useimmissa pyrkimyksissä liian aikaisin

vastaan, mutta sinnikkyys palkitaan lopulta. Joskus vika on ajoitukses­

sa, joskus toteutuksessa, joskus itse ideassa.

28

Mikko Ran in

"Kaikille Jäi sellainen kuva. että lgglo kuoli kokonaan."

Yrittäjä ja to i mitusjohtaja, joka uskoo nopeis i in suunnanmuutoks i in . Rani­

n i n perustama lgglo tuh lasi kymmenen m i l joonaa euroa ja katosi lopulta

sanomalehtien etusivui lta. mutta muutti k i i nteistönväl itystä pysyvästi .

"

Tuli hiljaista. Iso pääomasijoittaja Accel Partners, jolta meidän piti saa­

da seitsemän miljoonaa euroa lisää rahaa, ilmoitti Igglon hallituksen

kokouksessa, ettei aiokaan lähteä mukaan.

Heidän edustajansa pakkasi tavaransa, käveli ulos töölöläisestä tii­

litalosta ja lähti takaisin Lontooseen. Samalla ovenavauksella häipyi

ranskalainen toimitusjohtaja, jonka piti pelastaa Igglo.

Olimme kusessa. Oikeasti.

Firma teki siinä vaiheessa 500 ooo euroa tappiota kuukaudessa, yli­

kin. Siitä oli laskettavissa, että tämä leikki loppuu tosi nopeasti. Jou­

duimme painamaan paniikkinappulaa.

Aloimme saman tien miettiä, mitä sitten tehdään. Missään vaiheessa

ei käynyt mielessä luovuttaa.

Vuonna 2005 hiihtelimme Chamonix'ssa vanhan kauppakorkeakoulun

opiskelukaverini Jussi Nurmion kanssa. Palasimme kouluaikaiseen aja­

tukseemme, että kiinteistönvälitysalalle pitäisi tehdä jotain uutta: alal­

la on törkeän korkeat palkkiot ja huono palvelu. Palvelu- ja hintatasot

eivät kohtaa.

Rinteessä sitten päätimme: perhana, nyt tehdään sille jotain. Kiin­

teistöbisneksessä oli kauhea buumi päällä ja asuntojen hinnat nousivat.

Ihmiset saivat edelleen huonoa palvelua, vaikka kiinteistönvälittäjät

tekivät prosentuaalista kauppaa. Mitä voisimme tehdä?

Olin siinä vaiheessa ihan kyllästynyt työskentelemään Elisa-konser­

nissa. Eihän siellä yhden yksikön markkinointijohtaja saa mitään teh­

dä. Oma käsitykseni konsernin komiteatyöskentelystä on, että kaikki

ovat aina samaa mieltä siitä, että asialle pitäisi tehdä jotakin - ja sitten

yhdessä päätetään, että ei tehdä mitään. Ei se ole mitään duunia.

Jussi oli primus motorina mainostoimisto Taivaassa, kun päätimme

Mikko Ranin • 29

viedä projektia eteenpäin. Kun heittää isossa mainostoimistossa tällai­

sen pallon käytävälle pyörimään, sieltä tulee nopeasti ideoita. Igglon

perusajatukset ovat syntyneet Taivaan käytäväkeskusteluissa. Sieltä

tulivat ideat hiljaisesta myynnistä, kaikkien talojen kuvaamisesta ja

kuvapankista.

Ajattelimme, että pitää hommata sellainen rahoitus, että voimme kan­

sainvälistää idean. Se ei ollutkaan kauhean helppoa. Lukemattomia

presentaatioita suomalaisille ja kansainvälisille pääomasijoittajille.

Lopulta löytyi Balderton Capital, silloinen Benchmark Capital, joka

oli Taivaan tavoin sijoittanut Habbo Hoteliin. Ensin näytti huonolta,

että saammeko tätä käyntiin ollenkaan, mutta Balderton innostui ja

päätti laittaa Iggloon kymmenen miljoonaa euroa. Kun saimme ra­

hat, painoimme kaasua oikein kunnolla. Rekrytoimme ison it-tiimin

ja teimme tuotteen vuodessa markkinoille. Helmikuussa 2006 saimme

sen ulos.

Markkinoilla näytti olevan sosiaalinen tarve uudelle ajattelutavalle.

Sanoma uudesta tavasta tehdä asuntokauppaa ja edullisista palkkiois­

ta iski kuin nyrkki. Mutta siinä me teimme ensimmäisen virheen, kun

päätimme, että ei mennä pelkästään nettiportaalibisnekseen, vaan

mennään myös kiinteistönvälitysbisnekseen.

Kiinteistönvälitysbisnes on monen sadan miljoonan euron ala vuo­

dessa, kun taas partaalibisnes on Suomessa vain muutaman kymme­

nen miljoonan euron ala. Halusimme mennä suoraan isoon bisnekseen,

mutta vaikeuskerroin kasvaa huomattavasti, kun ottaa vastuun myös

fyysisestä duunista.

Se oli virhe numero yksi. Rahaa paloi kiinteistönvälityksessä ihan

älyttömästi, koska siitä piti ilmoitella joka viikko Helsingin Sanomissa,

Turun Sanomissa ja Aamulehdessä.

Liiallinen usko työntekijöihin ja niiden hyvinvointiin voi tulla yri­

tykselle kalliiksi. Liiketoiminta on kuitenkin aika raakaa. Ensimmäi­

sen oman yritykseni Indata Oy:n contact center -toiminnassa pidimme

hirveän pitkään työntekijöitä kiinteällä palkalla. Niitä oli aina palkka­

päivänä liikaa, ja sitten kun piti tehdä töitä, liian vähän.

Voisi sanoa, että toinen virhe Igglossa oli kaikkien kiinteistönvälit­

täjien paikkaaminen. Siinä minä annoin myöten, ja tein saman virheen

toisen kerran elämässäni. Annoimme välittäjille kuukausipalkan alan

yleistä käytäntöä vastaan. Alan käytäntöhän on, että tervetuloa meille

30

töihin, mutta palkkaa et saa ennen kuin on jotain myyty. Mehän annoim­

me niille autot, kännykät, tietokoneet, modeemit, printterit kotiin ja

vielä kaiken lisäksi palkkaa päälle.

Teimme ison virheen, kun palkkasimme välitystoimintaa vetämään

Matti Kassan, joka myöhemmin kirjoitti Igglosta häväistyskirjan. Kir­

jassa hän selittää kaikki virheet meidän virheiksemme. Olin pettynyt,

että Matti katsoi sitä niin epäobjektiivisesti. Hänkin olisi voinut tehdä

paremmin, vaikka olikin tosi osaava juridisissa kiinteistönvälitysasi­

oissa. Hän oli liian kiltti, eikä hänellä ollut kykyä eikä vaadittavaa ko­

vuutta ohjata välitystoimintaa ja välittäjiä.

Näytti siltä, että välittäjät rupesivat nauttimaan palkkaa ja ajelivat

ympäri kaupunkia, eivätkä ottaneet tätä konseptia tosissaan. Pystyim­

me Hiljaisen myynnin ja Korvamerkintöjen kautta syöttämään niille

älyttömän hyvin loistavia vinkkejä asuntokaupoista . Vain harva välit­

täjä osasi ottaa sen riittävän tosissaan ja intensiivisesti.

Myynnin ohjaus ja johto eivät olleet kunnossa. Yksittäisillä tiimeillä

ja välittäjillä oli välillä kannattavia kuukausia, mutta se ei riittänyt. Or­

ganisaation pyörittämiseen paloi helkkaristi rahaa.

Mattia hermostutti meidän jatkuva kehittäminen, hintojen ja tar­

joaman muuttelu, koska hän on rauhallisempi kaveri. Hintojen muut­

tuminen hermostutti myös kiinteistönvälittäjiä, vaikka uutta bisnestä

tehdessä pitäisi aina kokeilla jatkuvasti, iteroida, että löytää sen oikean

kohdan.

Ei tarvinnut juuri esitellä itseään kapakassa siihen aikaan. Igglosta il­

mestyi 200 artikkelia erilaisissa lehdissä, ja meitä haastateltiin telkka­

riin. Kaikki tiesivät, mikä on Igglo. Markkinointi oli ihan turhaa, tårta

på tårta. Markkinoinnin suunnitteluun käytimme viisi miljoonaa euroa

ja medioissa ilmoitteluun toiset viisi .

Raha on vaarallista. Jos yrityksellä on liikaa rahaa, sitä ei ehkä mieti

ja laske tarpeeksi huolellisesti. Tulee tehtyä hätiköityjä ratkaisuja. On

hirveän vaikeaa alkaa muuttaa palkkasopimuksia huonompaan suun­

taan, kun on antanut työntekijöille liian hyvät edut heti alussa, eikä

jengi tee siksi riittävästi duunia.

Tiesimme, että meillä on hirveä etunoja, emmekä olleet kannatta­

vuudesta kovin kiinnostuneita. Monissa onnistuneissa internetve­

toisissa liiketoimissa kannattavuus tulee kauhean myöhäisessä vai­

heessa. Hyvä etunoja on tärkeä, että saa firman lähtemään lentoon,

Mikko Ranin • 31

ja volyymi tuo lopulta kannattavuuden. Siitä hyvä esimerkki on verk­

kokauppa Amazon, joka teki alkuun aivan megalomaanisia tappioita,

kunnes: viuuuh! Se lähti lentoon.

Näillä eväillä myimme ideamme isolle pääomasijoittajalle Accel

Partnersille. Heidän toiveestaan palkkasimme ranskalaisen toimitus­

johtajan, Dominique Vidalin, joka oli jo kouliintunut internetbisneksis­

sä maailmalla. Hänen piti tulla vetämään kansainvälistymistä ja koko

yhtiötä. Meidän piti saada seitsemän miljoonaa euroa lisää rahoitusta

samalla. Sitten painoimmekin montaa paniikkinappulaa kerralla.

Olimme jo aiemmin uumoilleet, että joudumme luopumaan kiinteis­

tönvälityksestä. Tiukensimme välitysprosessia, ja saimmekin sen vä­

lillä plussan puolelle. Päätimme kehittää palvelua itsemyynnin suun­

taan, koska siitä tulee hyvin tuloja. Ajattelimme, että tällä konseptilla

sekä vuokrauspalvelulla, jossa vuokranantaja maksaa kun vuokralai­

nen on löytynyt, saamme käännettyä kassavirtaa positiiviseksi.

Rahat alkoivat loppua, ja uusien konseptien kehittäminen jäi kesken.

Meillä oli Norjassa toimintaa, joka oli raskaasti kannattamatonta. En

onneksi vastannut siitä. Ei meiltä kuitenkaan lähtenyt työntekijöille

mitään uppoava öljynporauslautta -viestejä.

Meillä on jälkikäteen ollut Jussi Nurmion kanssa klassinen ristirii­

ta tästä: hän sanoo, että minä ryssin kiinteistönvälitystoiminnan, en

valvonut sen johtajaa ja organisaatiota ja palkkasin liikaa väkeä. Minä

sanon, että hän tuhlasi rahat markkinointiin. Sen verran voin tulla vas­

taan, että vikaa on molemmissa. Olemme edelleen ystäviä ja viemme

bisnestä eteenpäin yhdessä.

Lopulta rahat loppuivat. Haimme yrityssaneeraukseen, ja hakuprosessi

kesti puolitoista vuotta. Joulukuun yhdeksäs päivä vuonna 2010 mei­

dät hyväksyttiin, ja sen jälkeen olemme pysyneet velkojen lyhennys­

ohjelmassa.

Velkasaneerauksen idea on, että yritys pystytään pelastamaan siten,

että velkojat tulevat vastaan omissa vaatimuksissaan. Isotkin velkojat

kuten valtio, eläkeyhtiöt ja vakuutusyhtiöt menevät mukaan siihen ja

ymmärtävät, että on parempi säilyttää työpaikkoja ja jatkaa kuin kaa­

taa koko toiminta.

Sanoma otti meihin yhteyttä erinomaisen sopivalla hetkellä. Kassa

ammatti tyhjyyttään. He sanoivat, että heidän pitäisi uudistaa oma

Oikotie-palvelunsa, ja meidän konsepti voisi sopia siihen. Kuukausien

32

neuvottelujen jälkeen pantiin nimi paperiin. Se oli onnellinen hetki.

Uuden portaalin rakentaminen kesti puolitoista vuotta, tuplasti pi­

dempään kuin piti . Sanoma osti konseptin käyttöoikeuden Suomessa,

ja se jauhaa nyt positiivista tulosta heille ja meille.

Ihmiset kysyy multa, että mitä sä nykyään teet? Ootsä siellä sanomissa

vai? Heille on yllätys, että Igglo on yleensä olemassa. Kaikille jäi kaupan

julkistamisesta sellainen kuva, että Igglo kuoli kokonaan.

Meillä on edelleen haaveena kansainvälistyminen. Olemme hake­

neet siihen oikeaa kulmaa, koska konseptissa on osia, joita voisi myös

kansainvälistää itsenäisesti. Tavoite oli alusta asti ratkaista globaaleja

ongelmia ja muuttaa se, miten asuntoja myydään ja ostetaan. Itse kiin­

teistönvälitysbisnekseen tuskin kuitenkaan enää sekaannumme.

Totta kai koen, että epäonnistuimme, koska emme onnistuneet saa­

maan tätä vauhtiin laakista. Joudumme kulkemaan syvempien vesien

kautta.

Mutta en tiedä, kenelle tässä olisi huonosti käynyt. Tuskin Balderton

Capital kaipailee kymmentä miljoonaansa, koska sen koko liiketoimin­

nan idea on, että kappas vaan, sinne meni, uutta putkeen. Kiinteistön­

välitysalalle taas on tyypillistä, että välittäjät ovat kiertolaisia. Monet

niistä, jotka joutuivat lähtemään meiltä, ovat Facebook-ystäviäni ja

edelleen alalla.

Tuhlasimme paljon rahaa turhaan, mutta mulle jäi hyvä omatunto

siitä, ettei se raha mennyt ensimmäisen luokan lentolippuihin ja mie­

lettömiin palkkoihin. Se käytettiin oikeasti toimintaan. Velkasaneera­

uksessa jokainen kuitti käydään läpi tarkkaan. Se ei olisi ikinä mennyt

läpi, jos siellä olisi näkynyt, että jätkät on lennelleet Hawaijille firman

piikkiin.

Ihminen etsii syitä epäonnistumiseen yleensä itsensä ulkopuolelta, ja

suomalainen johtamiskulttuuri on perinteisesti luokkaa kyllähän tää

muuten onnistuis, mutta ei näillä työntekijöillä. Igglossa selkeitä virhei­

tä ja oppeja olivat johdon kannalta kiinteistönvälitykseen lähteminen,

kiinteä palkkausjärjestelmä, turha markkinointi ja se, että jos haluaa

olla hintajohtaja, pitäisi olla myös kustannusjohtaja.

Jatkossa ollaan varovaisempia, eikä kaaduta yltiöpäisesti eteenpäin.

Kuolemanriskejä ei kannata ottaa. Tehdään laskelmia tarkemmin ja

ajatellaan enemmän. Internetbisneksen henki on mennyt siihen suun-

M i k ko Ranin • 33

taan muutenkin.

En ole luonteeltani sellainen, että jäisin katumaan tai märehtimään

pieleen menneitä asioita. Olen oppinut kotoa ajattelemaan positiivises­

ti. Isäni on hirveän positiivinen ihminen.

Minusta on hienoa, kun yrittäjä ei junnaa konkurssiin sillä yhdellä

liiketoiminnallaan, vaan tekee luovaa prosessia, yrittää löytää oikeaa

kulmaa ja muuttaa firmaa siihen suuntaan, mikä saa kuluttajat innos­

tumaan. Monia asioita ei voi tutkia etukäteen, koska ihmisiltä saa hel­

posti sellaisia vastauksia kuin haluaa. Ei meidän markkinatutkimus

osoittanut, että Igglo olisi niin hieno konsepti, mutta kuluttajat tykkä­

sivät siitä, kun näkivät sen.

Markkinatutkimukset osoittivat myös, ettei Applen iPadille ole mi­

tään tarvetta. Käytännössä tuntuu menneen aika hyvin kaupaksi. Pi­

tää heittää tuote markkinoille ja olla valmis epäonnistumaan, jotta voi

mennä eteenpäin. Markkinoilla vasta todella testataan, mikä onnistuu

ja mikä ei.

On ihmisiä, jotka masentuvat kauhean helposti pienistäkin asioista.

Jos kahvista tulee aamulla kitkerää, lehti ei tullutkaan laatikkoon, bus­

si meni nenän edestä ja kuraa roiskuu kengille, niin voi kauhistus, koko

päivä on pilalla, ja se näkyy kaikessa.

Sitten on ihmisiä, jotka ajattelevat positiivisesti ja osaavat lokeroida,

mikä liittyy työhön, mikä ystäviin, mikä minään ja omaan kehittymi­

seen. Elämässä on niin monia alueita, että jos tulee lunta tupaan jossa­

kin, se pitää osata kompensoida toisella tavalla ja miettiä, että onhan

tässä monenlaisia kivoja asioita. Niin minä olen ainakin selvinnyt.

"

34

2 Erehtyvä ihminen

"Saatan olla ankka, mutta olen inhimillinen."

Aku Ankka, 1941

"Vittu mitä paskaa, ei voisi vähemmän kiinnostaa."

- Alexander Stubb Pohjoismaiden neuvoston kokouksessa 1.11.2011

"Jos itsekseen noin mutisee, se on huono juttu. Kiroilu on aina pahasta.

Oma moka, pyydän anteeksi."

- Alexander Stubb 2.11 .2011

"Kyselytunti Pohjoismaiden neuvostossa. Upeaaja virkeää keskustelua!"

Alexander Stubb Twitterissä 2.11 .2011

•

Voi tuska. Taas tietokone meni jumiin. Mitään ei tapahdu, vaikka kuin­

ka hakkaa esc-nappulaa ja enteriä yhä isommalla voimalla. Onko pakko

taas buutata?

Turhautumisen ja tuskanhien kyllästämä skenaario toistuu paitsi

useimmilla työpaikoilla harva se päivä, myös pääkoppamme sisällä.

Aivomme jumiutuvat pyörittämään nauhaa häpeällisistä virheistäm­

me uudestaan ja uudestaan, vaikka hienojakin hetkiä aivomakkaroiden

uumenista löytyisi, ehkä jopa enemmän kuin niitä inhottavia. Tarvitsi­

simme käyttöjärjestelmäämme päivityksen, joka panee aivomme Alex

Stubb -asentoon: kun teen virheen, siitä opitaan ja jatketaan, eikä sitä

auta jäädä murehtimaan. Ehkä osaksi käyttöjärjestelmän ketteryyden

ansiosta ministerin vauhti pysyy yllä.

Kun havaitsee aivoissaan jumituksen tai tuttavallisemmin bugin, ei

onneksi tarvitse odottaa, että työnantajan palkkaama it-tukihenkilö

Erehtyvä ihminen • 35

tulee tekemään päivityksen. Havainnon tekeminen on jo ensimmäi­

nen askel, päätös oppia toinen. Päivitys syntyy niiden soveltamisesta

käytäntöön, virheen korjaamisesta. Jos viime vuosina ilmestyneiden

aivoaiheisten tietokirjojen määrästä pitäisi vetää johtopäätöksiä, kor­

jattavia virheitä on paljon enemmän kuin tiedämmekään. Ihmisaivo­

jen irrationaalisuudesta on syntynyt oma genre.

Dunning-Kruger-ilmiöksi sanotaan sitä, ettei tietämätön ymmärrä

ymmärtävänsä vähän. Ihminen, jolla oikeasti olisi tietoa, arvioi tie­

totasonsa tavallista alemmaksi. Jo Sokrates puhui samansuuntaisia.

Vahvistusilluusioksi kutsutaan sitä, että uskomme todennäköisemmin

tietoon, joka tukee omia näkemyksiämme, kuin tietoon, joka väittää

omaa ajattelutapaamme vastaan. Muistamme sen takia asioita väärin .

Ehkä aivot Alex Stubb -asennossa tarkoittavat toisin sanoen sitä, että

uskoo olevansa ihan hyvä virheineen kaikkineen ja pystyvänsä oppi­

maan niistä nopeasti . Siitä on tuoretta tutkimustakin - ei kylläkään

Stubbin aivoista.

Ihmiset, jotka uskovat voivansa oppia melkein mitä vain, jos vain

tekevät töitä sen eteen, oppivat epäonnistumisistaan tehokkaammin.

Ihmiset, joilla on pysyviä uskomuksia itsestään - minulla on tietty mää­

rä älykkyyttä/lahjoja, enkä voi tehdä juuri mitään muuttaakseni sitä -

näkevät epäonnistumisen merkkinä siitä, etteivät ole tarpeeksi taitavia

suorittamaan tehtävää, jossa epäonnistuivat. Niille toisille epäonnistu­

minen merkitsee vilkkua, joka johtaa kohti lisätietoa tai -taitoa.

Neurobiologian ja psykologian professori Dean Buonomano vertaa

kirjassaan Brain Bugs ihmisaivojen virheitä ohjelmistojen bugeihin.

Kuten ohjelmistot, myös aivomme ovat rajalliset. Bugit ohjelmistoissa

vaihtelevat ärsyttävistä graafisista jumituksista tuhoisiin, ihmishenkiä

vaativiin virheisiin. Aivojemme bugit saattavat synnyttää irrationaali­

sia päätöksiä. Virheellinen tietokoneohjelma voi erittää syöpäpotilaa­

seen kuolettavia määriä säteilyä hoidon aikana.

Ohjelmiston virheen voi korjata nopeasti, jos tietää syyn ja löytää

koodista oikean kohdan . Aivoihin ei toistaiseksi ole tarjolla päivitystä,

joka korjaisi virheellisen koodinpätkän hetkessä.

Tutkimusten mukaan aivomme osaavat yhdistää eri tapahtumia toi­

siinsa ja konsepteja sanoihin erityisen hyvin. Ehkä siksi yhdistämme

yksittäisen virheen toisiin samankaltaisiin tapahtumiin ja muodos-

36

tamme päässämme tarinan: olen huono, en osaa mitään, aina käy näin.

Ei ihme, jos epäonnistuminen tuntuu siinä kontekstissa musertavalta.

Aivomme huijaavat meitä myös pitämään kalliista viinistä enemmän

kuin keskihintaisesta, jos tiedämme hinnan. Tämän takia mainostajat

onnistuvat luomaan aivoissamme yhteyksiä oman tuotteensa ja halu­

tun ominaisuuden välille - laatu, kauneus, helppous.

Aivojamme ei ole suunniteltu ymmärtämään omaa toimintaansa sen

enempää kuin taskulaskiota on suunniteltu nettisurffailuun. Olemme

huonoja arvioimaan omaa tietotasoamme.

Ihmisen aivot eivät ole myöskään rakentuneet varastoimaan nippe­

litietoa, kuten nimiä, numeroita tai faktoja. Silti niitä täytyy opetella

koulussa - valtaosa yliopisto-opiskelijoista kaipaa parannusta juuri nii­

den muistamiseen. Tutkimuksessa heiltä kysyttiin, mitä ominaisuutta

aivoissa pitäisi päivittää, jos siihen tarjoutuisi mahdollisuus. Moni toi­

voi myös ajatustenluku taitoa.

Aivot on suunniteltu keräämään tietoa ulkomaailmasta aistien

kautta sekä analysoimaan, varastoimaan ja prosessoimaan sitä tietoa.

Tiedon avulla ne saavat aikaan toimintaa, jonka tarkoitus on parantaa

mahdollisuuksiamme selvitä ja lisääntyä.

Aivomme sopivat joihinkin tehtäviin hyvin, toisiin huonosti. Ikävä

kyllä ne eivät ole erityisen hyviä tunnistamaan, kumpaan kategoriaan

tehtävä kuuluu. Teemme siis yleensä päätöksiä sokeina sille, miten pal­

jon aivojen bugit hallitsevat elämäämme.

Synnyimme virheestä

"Aloittelijat rakensivat Nooan arkin, ammattilaiset Titanicin. "

Tuntematon

Dean Buonomanon kielikuvan hengessä evoluutiota voi ajatella erään­

laisena hakkerina, intohimoisena ohjelmoijana. Se yrittää löytää mah­

dollisimman nopean ja helpon tavan saada laji toimimaan niin, että se

voisi lisääntyä ja selvitä paremmin kuin muut. Rytäkässä koodiin jää

usein virheitä.

Kuten useimmat nopeasti prototyyppejä puurtavat insinöörit, evo­

luutiokin muotoilee tuotoksensa harvinaisen epäelegantisti. Vai oliko

Erehtyvä ihminen • 37

ensimmäinen matopeli jonkun mielestä erityisen kaunis?

Elämää maapallolla ovat miljardien vuosien ajan muokanneet kaksi

tekijää: yritys ja erehdys. Jokainen menestynyt laji on vaatinut huo­

mattavan määrän umpikujia syntyäkseen. Menestyneimmätkään lajit

eivät suinkaan ole virheettömiä. Evoluutio ei etsi optimaalisia ratkai­

suja, vaan toimivia. Se tyytyy ratkaisuihin, jotka antavat yksilölle vä­

hänkään paremmat edellytykset jatkaa sukua kuin toisille. Siksi on ve­

sieläimiä, jotka eivät osaa hengittää veden alla. Ja ihmisvauvoja, joiden

pää on liian suuri mahtumaan synnytyskanavasta ulos.

Ilman kohinaa, virheitä ja epäonnistumisia evoluutio pysähtyisi. Nor­

sun sarvet, punatulkun väri ja ihmisen aivot ovat kaikki syntyneet osit­

tain virheiden ansioista. Jos evoluutiossa ei olisi virheitä, kaikki olisivat

täydellisiä toistensa kopioita. Onneksi DNA on avoin virheille eli mutaa­

tioille. Evoluutiolla on loputtomat mahdollisuudet testata uusia ja taas

uusia tapoja kehittyä. Suurin osa DNA:n virheistä johtaa surkeisiin lop­

putuloksiin tai ei vaikuta mihinkään, mutta aina silloin tällöin mutaa­

tio onnistuu. Seurauksena syntyy jotain toimivampaa. Erehtyminen on

inhimillistä, koska meidätkin on luonut virhe. On esitetty, että moni­

mutkaisten kasvien ja eläinten, myös ihmisten, kehittyminen johtuisi

virheestä proteiinien rakenteessa.

Aivotutkija David Linden kuvailee ihmisaivoja lukuisten purukumi­

viritysten tulokseksi. Aivoja ei ole suunniteltu valmiiksi, vaan niiden

evoluutio on rakentanut uusia ominaisuuksia vanhojen päälle suur­

piirteisesti, käyttäen välillä purkkaa taastarina kuten koodaajatkin

usein tekevät, kun haluavat nopeita tuloksia. Siksi aivomme tuhlaavat

resursseja ja yrittävät ratkaista ongelmia toistensa kanssa kilpailevilla

tavoilla. Ne ovat purkkakoodin tavoin tarpeettoman monimutkaiset.

Niitä ei voi vaihtaa analogisista digitaalisiksi, vaikka maailma ympä­

rillä muuttuisi.

•

Koska evoluutio on designerina tuskallisen hidas, se on kehittänyt te­

hokkaan vastalääkkeen kompensoimaan heikkouttaan: oppiminen.

Monet eläimet välttyvät myrkyllisiltä kasveilta matkimalla äitinsä

ruokavaliota tai kokeilemalla ensin vain pienen palasen uudesta kas­

vista. Aikoinaan ihmiset pelkäsivät suljettuja tiloja, käärmeitä ja vierai-

38

ta ihmisiä, koska niitä olikin syytä pelätä. Olemme oppineet suhtautu­

maan niihin ilman automaattista uhan tunnetta.

Evoluution hitauden vuoksi kovat äänet ja karhut saavat meidät pani­

koimaan edelleen. Meillä olisi enemmän pelättävää sydänkohtauksissa

ja auto-onnettomuuksissa. Käyttöjärjestelmämme on toisin sanoen

ikivanha. Nykytilanteesta päätellen se on vanhuudestaan huolimatta

vetreä, koska olemme selvinneet ja valloittaneet planeettaa näinkin

pitkään.

Uteliaisuus on aina vienyt lajeja tutkimaan ja sopeutumaan uusiin

maisemiin. Pelko puolestaan suojelee eläimiä kovalta maailmalta, jon­

ka hengenvaaralliset kolkat on parempi jättää tutkimatta. Evoluution

reseptillä leivomme tasapainon pelon ja uteliaisuuden välille. Meihin

on yhtä lailla koodattu kyky punnita ahneuden ja altruismin välillä.

Vaikka käyttöjärjestelmä olisikin entisellään, ensimmäinen Homo sa­

piens ei tunnistaisi nykyistä maailmaa samaksi. Olemme matkustaneet

lajina maailmasta, jossa ei tunnettu numeroita ja nimiä maailmaan,

joka suurilta osin perustuu numeroihin ja nimiin.

Länsimainen keskiluokkainen elämä saattaa olla taulutelevisioineen

ja katumaastureineen niin kaukana ihmisen alkuperäisestä elinym­

päristöstä kuin mahdollista. Luolaihmisten arki oli selviytymistä ja

metsästysretkistä palautumista. Meidän levontarpeemme liittyy istu­

matyöstä syntyviin selkäkipuihin - ja ehkä alitajuiseen aavistukseen

elämäntyylimme järjettömyydestä. Elämme illuusiossa, että elämässä

voisi päästä johonkin perille.

Riskien ottaminen ja itsensä ja ympäristönsä haastaminen voi olla

nykyihmiselle yritys palata ihmiselle ja muille luontokappaleille tar­

koitettuun selviytymisen tilaan. Yrittäjän arki näyttää vierestä katsot­

tuna joskus metsästysretkeltä. Se vaikuttaa täysin hullulta ponnistelul­

ta, jos ei ymmärrä riskinottajan suurempaa tavoitetta ja visiota. Sama

pätee taiteilijaan. Suitsutamme Leonardo da Vincin saavutuksia, mutta

kuinka moni uskaltaisi riemuita niistä ilman ajan tuomaa perspektii­

viä? Eläessään Leonardo poukkoili ja aloitteli tuhansia asioita, jopa

kaiveli ruumiita haudoistaan tyydyttääkseen uteliaisuutensa, mutta

jaksoi harvoin saattaa mitään valmiiksi. Ehkä hän tiesi, ettei valmista

ole olemassa.

•

Erehtyvä ihminen • 39

Ennen ruokaa oli niukasti, nyt osa meistä kuolee syömiseen. Meillä on

jopa varaa valita vähähiilihydraattinen tai luolamiesten suosima ruo­

kavalio. Ennen yliluonnolliset uskomukset olivat ainoa tapa selittää

maailmaa, nyt voimme selittää sitä tieteellä. Käyttöjärjestelmämme on

silti olennaisilta osin sama. Se, osaammeko elää Juomassamme maa­

ilmassa, joka on digitaalinen, sokerilla ja antibiooteilla kuorrutettu,

erityistehosteita täynnä, tiheästi asuttu ja mediantäyteinen, jää näh­

täväksi.

Aivojen heikkouksia ymmärtämällä voimme käyttää Juonnollisia

vahvuuksiamme paremmin. Ja tunnistaa epäonnistumisemme, jotta

voimme oppia korjaamaan niitä parhaalla mahdollisella tavalla, em­

mekä aina purukumilla kuten evoluutio.

Jos Charles Darwinia on uskominen, evoluutiossa ei pärjää vahvin

yksilö, vaan sopeutumiskykyisin. Nopeasti muuttuvassa maailmas­

sa sopeutuminen tarkoittaa virheistä ja epäonnistumisista oppimista

ja välitöntä eteenpäin ponnistamista. Takapakista on otettava kaikki

hyödyllinen irti, koska se on ainoa tapa selvitä hengissä. Jos valtion tai

lähipiirin turvaverkko ei ottaisi putoavaa yksilöä kiinni, masennus ja

Jamaantuminen tappaisi lopulta. Riskinottaja ei laske sen varaan, että

kyllä joku kaappaa kiinni, jos putoan. Hän rakentaa verkkoosa - tai Jen­

tokoneensa - itse.

Evoluutiolla ei ole mahdollisuutta kokeilla uutta lajia ennen sen jul­

kaisua, toisin kuin insinöörillä, joka rakentaa lentokonetta. Insinööri

kokeilee osien toimivuutta turvallisesti maan kamaralla. Uusi laji puo­

lestaan kehittyy lennossa - jokaisen muutoksen täytyy olla heti toimiva

ja kilpailukykyinen.

Sama pätee nettipalvelujen kehittämiseen. Uusia palveluja syntyy

satoja ellei tuhansia päivittäin. Juuri Janseerattua palvelua kokeileva

käyttäjä ei luultavasti jää koukkuun, ellei palvelu heti toimi. Kilpailu

on raakaa kuin savannilla. Siksi sanotaan, että yhdeksän kymmenestä

start up -yrityksestä kuolee. Uteliaisuus, pelko, ahneus tai altruismi saa

meidät yrittämään siitä huolimatta.

40

Marko Parkkinen

"Ihmisen pitäisi varmistaa, että epäonnistuu pysäyttävästi

ja isosti kahden vuoden välein. "

Moniyrittäjä , Seedi Oy:n toimitusjohtaja ja mainosto imisto Bob Hels ing in

perustaj ia . Yksi harvoista, jotka uskaltavat puhua konkurssistaan ju lk i ­

sest i . Markan aivot ovat jääneet koukkuun uuden oppimiseen ja r iskien

ottamiseen.

"

Oli lama. Olin muuttanut pois kotoa, eikä minulla ollut rahaa. Diplomi­

työ piti saada valmiiksi, ja yritin kovasti saada duunia. Olin lähettänyt

yli 80 työhakemusta.

Kukaan ei palkannut ketään, ja olin kotona ihan paketissa. Sitten pu­

helin soi. Sanoin tyttöystävälleni ivallisesti, että sieltä ne taas soittelee

ja tarjoilee duunia, mutta en tiedä viitsinkö ottaa.

Soittaja oli tuleva pomoni, joka tarjosi töitä. Se oli hämmentävää ja

hauskaa.

Menin Imatran Voimaan töihin. Se oli ensimmäinen vakiopaikkani ja

siihen aikaan Suomen isoimpia yrityksiä. Olin markkinointi-insinööri

Marko Parkkinen Imatran Voiman energialiiketoiminnan energiankäy­

tön markkinointiosaston yksityissektorilta.

Minusta ei pitänyt tulla yrittäjää.

Imatran Voimalla yritimme saada ydinvoimalupaa. Munasimme mark­

kinoinnin ihan hirveällä tavalla. Saimme pataan 6-o, kun lupa ei men­

nyt eduskunnassa läpi. Uskon vieläkin, että ydinvoima on hyvä väliai­

kaisratkaisu luonnon ja ympäristön kannalta.

Sen jälkeen Imatran Voima halusi kouluttaa insinöörejään markki­

nointiin. Olin diplomi-insinööri ja aloin opiskella toista tutkintoa mark­

kinoinnista.

Työtahti Imatran Voimalla oli niin lokoisa, että energiaa jäi yli. Osa

työkavereista alkoi huomautella, että tekisin vähemmän töitä, etteivät

he näyttäisi niin hitailta.

Silloin perustin ensimmäisen yritykseni Tenel Oy:n. Hoidin sitä iltai­

sin työn ohessa, ja homma lähti hyvin liikkeelle.

Marko Parkkinen · 41

Palkkasin Tenelille toimitusjohtajan, jolle myin puolet firmasta. Ka­

veri ei koskaan maksanut kauppasummaa, mutta vastaavasti kavalsi

kaikki yrityksen rahat.

Silloinen tyttöystäväni ja nykyinen vaimoni sanoi, että eiköhän tämä

yrittäminen ollut meidän perheen osalta tässä. Sai olla ensimmäinen ja

viimeinen firma. Tilanne oli niin stressaava.

Se oli minulle yrittämisen korkeakoulu. Yrityksissä suurin riski liit­

tyy ihmisiin. Uskon kaikista ihmisistä hyvää, kunnes he osoittavat

jotain muuta. Siihen liittyy se, että välillä saa pettyä oikein kunnolla.

Kaikille pitää aina antaa mahdollisuus, mutta tapauksesta opin, ettei

saa päästää tilannetta noin pitkälle. Sitä täytyy tarkkailla lähempää.

Tein Imatran Voimalle oman työni ohessa prosessinkehittämishank­

keen, jonka lopputulos oli, että kolmasosa siellä tehtävästä työstä oli

aivan turhaa. Se vaiettiin rujolla tavalla kuoliaaksi. Ei sitä kukaan ha­

lunnut kuulla. Ihmettelin, miksei yrityksessä haluttu oppia ja kehittyä.

Silloin päätin, että nyt on aika lähteä.

Olin juuri valmistunut toisesta koulusta ja tutustunut mainostoi­

mistoväkeen. Jane Moilanen pyysi minut mainostoimisto McCanniin

projektipäälliköksi. Pomoni lähti puolen vuoden jälkeen vetämään, ja

sain hänen hommansa. Olin suunnittelujohtaja 26-vuotiaana. McCann

oli siihen aikaan iso mainostoimisto. Nyt voi tietysti leikillään ajatella,

miksei se enää ole - ehkä osasyy on, että siellä oli 26-vuotiaita suunnit­

telujohtajia.

Kun lähdin myöhemmin perustamaan Bob Helsinkiä viiden muun

kanssa, ryhdyin täysipäiväiseksi yrittäjäksi. Vaimoni sanoi, että vain

kuolleen ruumiini ylitse. Hän antoi kuitenkin periksi, koska on sivisty­

nyt ja humaani ihminen.

Bobin aikana perustimme yrityksiä ryppäissä, muun muassa kontak­

titoimisto Toisen. Sain 34-vuotiaana palkinnon elämäntyöstä suoma­

laisen markkinoinnin hyväksi.

Totesin, että on tässä jotain muuta vielä tehtävä. Käy helposti niin,

että oma ajattelu supistuu ja kehittyminen lakkaa. Työmotivaatiolleni

on todella tärkeää, että olen tekemisissä sellaisten asioiden kanssa, joi­

ta en osaa hyvin. Haluan koko ajan jotain uutta.

Olen joskus miettinyt delegointia. Kahdenlaiset tehtävät pitää de­

legoida: sellaiset, joita ei osaa ollenkaan ja sellaiset, jotka osaa todella

hyvin.

42

Valtaosalle ihmisistä käy niin, että tekemisen painopiste siirtyy nii­

hin tehtäviin, joita osaa jo hyvin. Jos sitä jatkaa pitkään, se supistaa

osaamista. Minulla on taipumus ottaa vastaan hommia, joista itsellä

ei ole mitään käsitystä. Siitä syntyy välillä ongelmia. Toisaalta siitä on

seurannut se, että olen oppinut asioita nopeasti.

Lähdin Bobilta perustamaan News to Screenin Lauri Hulkon kanssa.

News to Screeniä tein toimitusjohtajana puolitoista vuotta. Olin halli­

tuksen puheenjohtaja, kun yritys meni konkurssiin kesällä 2009.

Tein sitä tosissani ihan loppuun asti. Pysyimme minimitavoitteis­

samme koko ajan, saimme asioita aikaiseksi, mutta emme riittävästi.

Rahaa kului koko ajan, vaikka olisin jo toivonut, että se olisi ollut posi­

tiivisemmalla uralla.

Olin pöyristynyt, kun rahoittaja sanoi hallituksen kokouksessa,

etteivät he enää rahoita toimintaamme. En ollut odottanut sitä ollen­

kaan. Vaikka News to Screen oli jälkikäteen ajateltuna monesta kohtaa

huono konsepti, en ollut kuvitellut, että se epäonnistuisi.

Osakeyhtiölaissa lukee, että hallitus on velvollinen asettamaan yri­

tyksen selvitystilaan, jos sillä ei ole realistisia mahdollisuuksia saada

rahoitusta. Meillä ei ollut.

Kokouksen loputtua totesimme mikä tilanne oli ja rupesimme teke­

mään valmisteluja selvitystilaan asettamista varten.

Minulla ei ollut aiempaa kokemusta rahoittamisesta. Olin ennen pe­

rustanut asiantuntijayrityksiä, joiden hoitaminen on paljon helpom­

paa. Jos on hyvä tekemään duuniaan, niissä ei tarvitse ymmärtää liike­

toiminnasta juuri mitään, ja silti asiakkaat tykkäävät. Jos tekee jotain

muuta, firmassa on enemmän ulottuvuuksia: rahoitus, investoinnit,

ansaintamallit.

Kielteinen rahoituspäätös tuli juhannusaaton aattona. Haimme it­

semme selvitystilaan, koska tiesimme, ettei Suomessa tapahdu mitään

ennen elokuun loppua. Ei ollut realistista hakea muualta rahoitusta

keskellä kesää.

Myimme yrityksen omaisuuden, eikä kukaan menettänyt mitään

merkittävää - paitsi tietysti me omistajat. Olen tyytyväinen, että kon­

kurssi meni kohtuullisesti ympäristön näkökulmasta.

Konkurssia seurannut juhannus oli karmea. Lähdimme perheen kanssa

Legolandiin. Olin suoraan sanottuna aivan rikki. Kaiken lisäksi jalkani

Marko Parkkinen • 43

oli murtunut alkukesästä.

Kun joku kaveri kysyi kuulumisia, vastasin: Jalka murtui, auto hajo­

si, vaimo lähti ja firma meni konkurssiin. Tosin vaimo oli lähtenyt vain

päiväksi pois ja auton sai korjattua.

Se oli sitä suomalaisen miehen tuskaa - minulla ja vaimollani on hy­

vin samanlainen huumorintaju. Kun hommat menevät ihan naapuriin,

siinä on silti aina jotain huvittavaa samaan aikaan. Kaikista tilanteista

voi löytää huumoria . Se liittyy olennaisesti oppimiseen, että hirveän

raskauden ja synkkyyden keskellä osaa nauraa. Se auttaa kestämään.

Legolandin reissu meni minulta valitettavasti puhelimessa. Yritim­

me järjestellä rahoitusta. Puhuin paljon vaimoni kanssa, koska minulle

tuon tason epäonnistuminen aiheuttaa syvän olon ja masennuksen.

Sitä miettii, että kelpaako mihinkään. En osaa syyttää muita, vaikka

tilannetta varmasti helpottaisi laittaa se rahoittajan tai suhdanteiden

syyksi.

Mietin epäonnistumiset itseni kautta: mitä tein ja mitä voisin tehdä

toisin. Aluksi epätoivo on niin syvä, että pohdintaa ei jaksa. Sitä vain

lepää. Onneksi lomani aikana pääsin käsittelemään asiaa parhaan ka­

verini kanssa mökillä. Siitä se lähti pikkuhiljaa, kun aloin miettiä, mitä

tein hyvin ja missä onnistuin.

Paransi itsetuntoa, että sain konkurssin jälkeen paljon varteenotet­

tavia työtarjouksia. Pohdin, ottaisinko mukavan duunin, mutta tote­

sin ja koin velvollisuudekseni ottaa saamani opit käyttöön ja pyrkiä

tekemään jotain omaa. Sitä en tiedä, pystynkö onnistumaan j atkossa.

Mutta tiedän, että pystyn toimimaan merkittävästi paremmin kuin ai­

kaisemmin.

Roikuimme News to Screenin kanssa liikaa yhdessä rahoittajassa. Olisi

ollut parempi hankkia portfolio rahoittajia. Vaikka meidän toiminnas­

samme oli monta hyvää asiaa, emme saaneet enää lisää rahoitusta.

Vähentää riskiä huomattavasti, jos joku tekee jo samalla alueella

hyvää liiketoimintaa. Jos on ensimmäinen, myynnin järjestämiseen

sitoutuu aluksi järjettömän paljon pääomaa. News to Screenissä oli

mainonta-ansaintamalli. Se ei ole hyvä.

Minut valittiin sadan suomalaisen tietotekniikkavaikuttajan listal­

le tämän kohelluksen seurauksena. Se oli mieletöntä. Olen huolissani

suomalaisen tietotekniikkaosaamisen tasosta - täytyy varmaan muut­

taa Ruotsiin! Mutta oikeasti, hienoltahan se tuntui. Ehkä pystyin tuo-

44

maan uudenlaista ajattelua sille alalle.

Konkurssista palautumiseen meni kuukausi. Ei sitä voi jäädä mietti­

mään. Pitää olla nopea palautumaan epäonnistumisista.

Minulla on ykkösen sääntö. Yhden päivän viikossa voi potuttaa, yh­

den viikon kuukaudessa voi potuttaa, yhden kuukauden vuodessa voi

potuttaa. Jos tilanne menee kakkosen puolelle, on aika miettiä omaa

toimintaa ja tehdä siihen muutoksia .

Minulla oli yhä Seedi Oy ja siellä yksi työntekijä. Tilillä oli 150 euroa,

eikä meillä ollut mitään suunnitelmia siitä, mitä tekisimme. Kävin See­

dia varten yrityksiäni läpi ja hyödyosin oppeja niin, että sain toiminta­

mallin kirkastumaan.

Loimme konseptin, jonka avulla olemme nyt perustaneet kymme­

nen yritystä. Olemme tehneet toistasataa konseptia. Viemme niitä

markkinoille järjestelmällisesti. Tämä ei ole bisnesenkelitoimintaa,

koska perustamme yritykset itse. Olen kutsunut tätä bisneskärpästoi­

minnaksi.

Ihmisen pitäisi varmistaa, että epäonnistuu pysäyttävästi ja isosti kah­

den vuoden välein. Ne ovat hetkiä, joiden avulla pystyy muuttamaan

käyttäytymistään ja maneereitaan parempaan suuntaan.

Se vaan on ihan älyttömän raskasta. Vaikka nyt ajattelen, etten vaih­

taisi omia kokemuksiani pois, niin sillä hetkellä kun epäonnistuminen

tulee, olisin mieluiten missä tahansa muualla.

Minulla on ollut hyvä tuuri, koska elämäni perusta on ollut koko ajan

kunnossa. Vaimoni on ollut kanssani aina ja olen pystynyt luottamaan

häneen. Minulla on mukavat lapset ja hyvät kaverit.

Näiden asioiden takia pystyn kestämään epävarmuutta töissä. Jos

jollain sattuu olemaan molemmat asiat huonosti, vaikka avioero ja sa­

maan aikaan epävarmuutta työelämässä, sitä voi olla mahdotonta sie­

tää. Ihminen tarvitsee edes jonkin turvan.

Perusneuvo jokaiselle yrittäjäksi ryhtyvälle on, ettei kaikkia munia

pidä laittaa samaan koriin. Kämppää en ole koskaan kiinnittänyt yri­

tyksen velkaa vastaan, enkä kiinnitä. Konseptin pitää olla sen verran

hyvä tai talouden niin vahva, ettei tarvitse laittaa koko elämäänsä

kiinni.

Yrittäjä voi kantaa riskiä tekemällä ilmaiseksi työtä, mutta riskiä, jos­

sa kaikki voi mennä, ei kannata ottaa.

Marko Parkkinen • 45

Konseptien kehittymistä voi verrata meren muodostumiseen. Alkupe­

räinen idea on se pieni hiukkanen pilvessä, jonka ympärille vesi tiivis­

tyy. Pisara putoaa alas, kulkee maata pitkin jokeen ja siitä mereen. Pitää

muistaa, mikä on ollut meren synnyssä sen alkuperäisen hiukkasen,

idean, rooli. Se on aika pieni.

Uusien asioiden syntymän yhteydessä puhutaan ihan liikaa ideoista.

Hyvän konseptin syntymiseen vaikuttavat monet muutkin asiat kuin

idea. Jos on sata ideaa, on kymmenen toimenpidettä ja yksi konsepti.

Hirveän harvoista ideoista tulee mitään.

Olen realisti sen suhteen, että jos perustamme kymmenen yritystä,

niistä viisi onnistuu kohtuullisesti ja viisi epäonnistuu. Jos kahdeksan

onnistuu ja kaksi epäonnistuu, se on jo hemmetin hyvin. Jos kaikki

onnistuvat, olisi jo alun perin kannattanut lotota - olisi päässyt paljon

vähemmällä, jos kerran on niin hillitön tuuri. Jos kaikki onnistuvat, on

otettu liian pieniä riskejä.

Epäonnistumisia tulee, se on varmaa. Koskaan ei vain tiedä, mistä

ne tulevat. En lähde mukaan mihinkään, minkä kuvittelen epäonnis­

tuvan, mutta kaikessa on se riski.

News to Screenin idea ei läpäisisi meidän nykyistä 7-portaista mal­

liamme. Se ei pääsisi toisesta portaasta läpi.

Epäonnistumiseen ei tule immuniteettiä. Kun hain konkurssin jäl­

keen rahoitusta ensimmäiselle uudelle firmalle, rahoittaja kysyi, us­

konko tähän nyt enemmän vai vähemmän kuin News to Screeniin. Oli

pakko vastata, että paljon vähemmän.

En voinut News to Screeniä perustaessani kuvitellakaan, että se epä­

onnistuu ja menee konkurssiin. Ei sellaista vaihtoehtoa ollut mielessä­

ni ollenkaan. Nyt ymmärrän, että ihan kaikki voivat epäonnistua.

Onnistumisesta puhuminen on Suomessa vielä vaikeampaa kuin epä­

onnistumisesta puhuminen. Jos naisen euro on 80 senttiä, niin yrittä­

jän euro on korkeintaan kahdeksan senttiä. 92 menee veroihin ja palk­

koihin, joilla pyöritetään tätä yhteiskuntaa.

Suomi on aina ollut nollavirheprojektien maa. Täällä on tehty yhdes­

sä asioita, jotka eivät ole voineet mennä pieleen. Olemme rakentaneet

valtavia paperitehtaita ja väittäneet isoja uusia riskejä.

Juhani Seppänen sanoi hyvin, että Suomi on maalivahtiyhteiskunta.

Parasta on se, että torjuu virheet, muttei ikinä tee maalia. Yhdysvallois­

sa tämä on toisin, mutta olen silti tyytyväinen, että asun Suomessa. On

46

yhteinen haasteemme, että saamme säilytettyä ne asiat, jotka tekevät

tästä maasta niin poikkeuksellisen.

Juuri nyt on tiukka paikka. Kohta nähdään, malttavatko menesty­

neet ihmiset antaa arvoa sille hyvälle, mitä he ovat tästä yhteiskunnas­

ta saaneet. Veroja joudutaan kiristämään niin paljon, että on riski tulla

sosiaalisesti hyväksytyksi muuttaa kirjat ulkomaille. Toivon kaikilta

malttia.

En todellakaan ymmärrä, miksi esimerkiksi menestyneet urheilijat

muuttavat jonnekin Monacoon, että saavat veroetuja. Se on isänmaan

petturuutta. En sano sitä, ovatko verot heille kohtuulliset, mutta kar­

kuun lähteminen ei ole oikea tapa.

Olemme saaneet tältä maalta paljon hyvää. Toivon, että löydämme

tavan hoitaa asiat niin, että kaikki osallistuvat talkoisiin ja siitä tulee

ylpeyden aihe.

Minua sanottiin lehtijutussa konkurssiyrittäjäksi. Olen perustanut 23

yritystä, joista yksi on mennyt konkurssiin, ja siten olen konkurssi­

yrittäjä.

Kirjoitin vastineen, jossa avauduin, että ihan samalla tavalla kuin

minä olen konkurssi yrittäjä, niin toimittaja on valehtelija. Psykologien

mielestä jokainen ihminen valehtelee joka päivä, antaa toisten ymmär­

tää vähän väärin, kertoo epätotuuden jossain pienessä asiassa.

Kirjoitin, että tästä eteenpäin alan kutsua kyseistä toimittajaa valeh­

telijatoimittajaksi, koska hän on joskus valehdellut. Täsmensin, etten

koe olevani konkurssiyrittäjä yhtään sen enempää kuin toimittaja ko­

kee olevansa valehtelija .

Onneksi viisas ystäväni sanoi, että vastinetta ei kannata lähettää,

koska ei sillä saavuta mitään. Se oli kuitenkin luonteva reaktio, joskin

väärä sellainen.

Silloin tein päätöksen, että alan puhua konkurssista avoimesti. Luu­

len, että olin jopa ensimmäinen suomalainen, joka alkoi oikeasti pu­

hua epäonnistumisistaan julkisesti . Minua ahdisti, että niiden asioiden

kanssa jäi yksin ja ne alkoivat vaivata ja painaa. Niitä ei voinut käsitellä

muiden ihmisten edessä.

Ihmiset suhtautuivat tarinaani vaihtelevasti. Säästin paljon vaivaa ja

aikaa, kun huomasin, ettei osa tuttavista enää vastannut puhelimeen.

Osa pelkää itsessään olevia epätäydellisyyksiä ja epäonnistumisia niin

paljon, ettei voi suhtautua niihin normaalisti.

Marko Parkkinen • 47

Työkaverit ja ystävät suhtautuivat asiaan positiivisesti. Olin valmis­

tautunut paljon pahempaan taakkaan. Ystäville on ihan sama, menee­

kö minulla hyvin vai huonosti, koska he eivät alun perinkään ole ystä­

viäni sen takia, vaan muista syistä.

Koen olevani pioneeri tässä asiassa. Aika oli silloin kypsä sille pu­

heelle. Maailma onkin muuttunut sen jälkeen. Nyt kokee olevansa epä­

onnistumistensa kanssa lähes sankari. Epäonnistuminen on j o valta­

virtaa - nyt pitäisi ruveta onnistumaan, kun se on pois muodista!

"

48

Pelottaa

"Aamun voi saavuttaa vain varjojen kautta. "

J . R . R . Tolk ien

Ihminen, joka elää koko elämänsä välttäen tekemästä mitään mitä voisi

katua, katuu luultavasti koko elämäänsä.

Saattehoitajana työskentelevä Bronnie Ware kirjoitti blogiinsa asi­

oista, joita ihmiset katuvat eniten kuolinvuoteellaan. Kirjoitus levisi

miljoonille ihmisille sosiaalisessa mediassa, ja Ware laajensi blogikir­

joituksensa kirjaksi The Top Five Regrets of The Dying. Metodi tiedon

keräämiseen tuskin oli tieteellinen, mutta kiinnostavaa on se, kuinka

monia ihmisiä Waren sanoma koskettaa.

Waren mukaan useimmat katuivat sitä, että olivat yrittäneet koko

elämänsä täyttää muiden odotuksia, eivätkä koskaan toteuttaneet

omia unelmiaan. Seuraavaksi eniten etenkin vanhemmat miehet ka­

tuivat, että olivat tehneet liikaa töitä eivätkä kokeneet läheltä lasten­

sa kasvamista. Moni ei ollut mielestään ilmaissut tunteitaan tarpeeksi

eikä pitänyt yhteyttä omiin ystäviin. Waren mukaan yllättävän moni

ei ollut antanut itsensä olla onnellinen. "Muutoksen pelko saa ihmiset

teeskentelemään toisille ja itselleen, että he ovat muka tyytyväisiä elä­

määnsä. Syvällä sisällään potilaat kuitenkin kaipasivat hassuttelua -

sitä, että saa nauraa kunnolla."

Jos muutoksen pelko - tai pelko ylipäätään - voi pilata ihmisen elä­

män niin, että hän kuolinvuoteellaan joutuu katumaan koko elämän

ajan toistunutta kuviota, mihin muuhun pelko pystyy?

Pelolla on lajillemme viesti: sen tehtävä on varoittaa vaarasta. Kuten

sanottu, aivomme antavat meidän edelleen pelätä asioita, joita meidän

ei tarvitsisi. Epäterveen epäonnistumisen pelon voisi evoluution kan­

nalta heittää samalle roskalavalle kovien äänien pelon kanssa, ellei sitä

onnistu kääntämään tekemisen voimaksi.

Jos Sigmund Freud olisi pelännyt epäonnistumista, hän tuskin olisi

koskaan uskaltanut esittää villejä ideoitaan ihmisen mielestä ja alita­

junnasta. Vaikka nykyään moni Freudin teorioista on osoittautunut

vääräksi ja joissakin intellektuellipiireissä niiden pilkkaaminen on

hauska harrastus, monet ovat osuneet myös oikeaan - Freud ei vain

tiennyt miksi. Vasta myöhemmät aivokuvantamisen menetelmät ovat

Erehtyvä ihminen • 49

tarjonneet mahdollisuuden tutkia hänen väitteitään tieteellisesti.

Yksi oikeaan osuneista ajatuksista liittyy defenssimekanismeihin,

joita kaikki ihmiset käyttävät psyykkiseen itsesäätelyyn - osa enem­

män, osa vähemmän. Defenssimekanismien tarkoitus on ylläpitää mi­

näkuvan ja mielen tasapainoa siihen kohdistuvissa ristiriitatilanteissa,

kuten erilaisissa epäonnistumisissa. Ne suojelevat meitä ahdistukselta

ja tilanteilta, joita emme pysty heti käsittelemään.

Lykkäämme vaikeiden asioiden käsittelyä, nauramme niille her­

mostuneesti tai syytämme muita. Puristamme epäonnistumiset pois

tietoisuudesta, keksimme niille ihmeellisiä selityksiä, korostamme it­

sestämme muita puolia tai kiellämme niiden kokonaan tapahtuneen -

en se minä ollut. Ehkä opimme jo lapsena sen kuristavan tunteen, joka

syytetyksi tulemisesta syntyy, ja yritämme automaattisesti pyristellä

siitä eroon syyttämällä muita.

Työelämässä muiden syyttelylle löytyy loogisiakin syitä. Virhe voi

johtaa uraputken katkeamiseen, maineen menetykseen tai molempiin.

Pelon ilmapiirin muuttaminen epäonnistumisille sailivaksi lähtee joh­

tajista. Tutkimusten mukaan sitkeyttä ja epäonnistumisista selviämis­

tä voi oppia. Peliä ei siis ole menetetty pelolle.

Harvardin yliopiston professori Amy Edmondsan kutsuu tarpeellisia

virheitä älykkäiksi epäonnistumisiksi. Niitä ei tarvitse pelätä. Älykkäät

epäonnistumiset vievät eteenpäin tilanteissa, joihin ei välttämättä löy­

dy oikeita ja vääriä ratkaisuja tai ennakkotapauksia.

Yhdysvaltain armeija käyttää sotilaiden opettamiseen viisiportaista

mallia. Ensin yritetään ymmärtää, mitä on tapahtunut ja miten yksit­

täinen epäonnistuminen vaikuttaa itseen. Sitten pyritään vähentä­

mään ahdistusta ottamalla ikävät ajatukset hallintaan. He miettivät

pahimpia ja parhaita mahdollisia skenaarioita ja vertaavat niitä toden­

näköisimpiin tapahtumiin. Heitä rohkaistaan kertomaan epäonnis­

tumisestaan avoimesti. Siitä luodaan jatkuva tarina, jossa molemmat

puolet, sekä onnistumiset että epäonnistumiset, vaihtelevat. Lopuksi

sotilaita opetetaan ymmärtämään ja miettimään elämän perusperiaat­

teita ja hyveitä uudella tavalla. Vaikeaa, mutta mahdollista .

•

Epäonnistumisen pelko liittyy enemmän muihin ihmisiin kuin esimer­

kiksi hengen vaaraan. Pelkäämme, mitä muut ajattelevat meistä: en viit-

50

si tehdä tätä, vaikka haluaisin, ettei kukaan vaan pidä minua hölmönä.

On turvallisempaa seurata muita, tehdä samoja asioita ja käyttäytyä sa­

malla tavalla. Keskitymme siihen, miltä asiat näyttävät - emme siihen,

mitä niistä seuraa. Kun kaadumme pyörällä, ensimmäinen reaktio on

kääntää pää ja katsoa, näkikö kukaan. Vasta sen jälkeen kokeilemme,

onko pää vielä paikallaan.

Cornellin yliopistossa tehtiin tutkimus, jossa opiskelijoiden piti

kävellä huoneeseen päällään nolo t-paita, jossa oli Barry Manilowin

kasvot. Heitä pyydettiin arvioimaan, kuinka moni huoneessa olleista

huomasi paidan. Opiskelijat uskoivat, että puolet huoneessa olijoista

huomasi ruman paidan varmasti. Todellisuudessa vain reilu viidesosa

ihmisistä kiinnitti huomiota paitaan. Koehenkilöiden nolouden tunne

sai heidät luulemaan, että silmäpareja oli kaksi kertaa yhtä paljon.

Pelko estää meitä aloittamasta jotain mistä emme ole varmoja, olkoon

se sitten taulun maalaaminen, yrityksen perustaminen tai tuntemat­

tamille ihmisille puhuminen. Jos ajattelemme jotain muuta kuin itse

tekemistä, epäonnistumisen pelko vahvistuu. Jos pelkää seurauksia, ei

keskity tekemiseen.

Kaikki pelkäävät epäonnistumista. Mutta kaikki eivät anna sen estää

tekemisiään. Jokainen edelläkävijä on alussa saattanut näyttää pellel­

tä, ja muut ovat saattaneet yrittää lannistaa häntä. Vain ne galileot ja

freudit, jotka ovat valmiita ottamaan riskin ja näyttämään hölmöiltä,

voivat tehdä läpimurtoja. Näytelmäkirjailija Arthur Miller on tiivistä­

nyt asian hienosti: "Teemme parhaat työmme nolatuksi tulemisen ra­

jamailla, aina."

Epäonnistumisen pelkomme voi olla aiheellinen, mutta sen määrä

ei. Siksi sitä on hyvä vähän sörkkiä, miettiä, mutta ei työntää syrjään

tai voittaa. Pelko motivoi meitä tekemään paremmin. Pelko saa meidät

lyöttäytymään yhteen ja hakemaan apua - eipähän tarvitse ainakaan

yksin epäonnistua voi olla täysin järkevä selitys sille, miksi on parempi

tehdä asioita ryhmässä. Ryhmätyön muut hyödyt tulevat siinä sivussa.

Pelko kertoo, mitä emme vielä osaa ja mitä meidän pitää opetella lisää.

Tehokas keino saada pelko mittasuhteisiinsa on keskittyä tekemään

sitä, mitä rakastaa. Puhtaaseen tekemiseen keskittymiseen, flow-ti­

laan, ei mahdu pelkoa eikä ajatuksia seurauksista. Jos pelkäisit epäon­

nistumista vähemmän, mitä tekisit? Unohda lopputulos, älä mieti miltä

se näyttää, tee.

Erehtyvä i h m 1 n e n • 51

Eva Wahlström

"Ennen ottelua saatan herätä yöllä ja miettiä, että en ihan oikeasti

mene sinne. "

Suomen menestynein naisnyrkkei l i jä on voittanut kymmenen Suomen­

mestaruutta ja kaksi EM-hopeaa . Ammatt i la isaikanaan hän e i ole v ie lä

häv innyt kertaakaan , mutta turpaan on tu l lut useita kertoja n i in kehässä

kuin sen u l kopuolel lakin .

"

En ole koskaan ollut lahjakas nyrkkeilijä.

Lahja on harjoittelussa. Olen aina harjoitellut hulluja määriä. Rakas­

tan treenaamista.

Menestys tuli minulle yllätyksenä, koska olin alussa aivan surkea.

Mutta olin kovasti kilpailuhenkinen. Vasta kun tajusin, että voin pärjä­

tä, aloin asettaa itselleni odotuksia.

Valmentajani sanoo vieläkin, että kyllä sä Eva olet lahjakas monessa

asiassa, mutta et nyrkkeilyssä.

Koska lähtökohtani on tämä, epäonnistumiset ja vastoinkäymiset

kuuluvat luontaisesti uraani. Olen myös tyhmänrohkea ja rämäpäinen,

minkä takia minulle sattuu paljon sellaista mitä ei pitäisi.

Olen luonteeltani sellainen, että innostun vastoinkäymisistä. Ne

ovat minulle polttoainetta, ja virheiden korjaaminen lajin suola. Todel­

la moni on sitä mieltä, että naisten ei kuulu nyrkkeillä. Se on ollut yksi

motivaationi lähde: kyllä mä näytän niille. Nykyinen valmentajani ei

olisi koskaan uskonut valmentavansa naista. Managerini inhoaa nyrk­

keilyä. Kesytän heidätkin hiljalleen.

Kun olin 15-vuotias aloittelija ja asuin vielä Loviisassa, teimme vanhas­

ta koulurakennuksesta nyrkkeilysalia. Siellä oli peili, joka oli likainen

toisesta yläkulmasta. Löin sen edessä vasenta ja oikeaa suoraa, jotta ne

kehittyisivät paremmiksi.

Olin viime syksynä äidin luona käymässä, ja kävin salilla taas. Se ei ole

muuttunut miksikään. Menin peilin eteen lyömään vasenta ja oikeaa.

Näin, että peili on likainen yläkulmasta. Yhtäkkiä muistin, että 15

vuotta sitten löin tässä samassa paikassa vasenta ja oikeaa, jotta mi-

52

nusta tulisi parempi . Edelleen 15 vuoden jälkeen hion näitä samoja

vasenta ja oikeaa suoraa. Urheilija ei ole koskaan valmis. Aina löytyy

korjattavaa.

Kuvaamme paljon harjoituksia ja etsimme videoita virheitä. Jos sil­

mäni on mustana, valmentajani suuttuu, koska silloin olen tehnyt ison

virheen. Jos se on vasen silmä, hän suuttuu enemmän. Olen päästänyt

lyönnin läpi siltä puolelta, jolta saa vaarallisimmat osumat. Urheilijan

koko elämä on virheiden korjaamista ja vahvuuksien vahvistamista.

Täytyy muistaa, että jos korjaa pelkästään virheitä, urheilijasta tulee

keskinkertainen, ihan hyvä paketti. Vahvuuksien vahvistaminen on

tärkeämpää, koska niiden avulla pärjää.

Yhden valmentajan kanssa etsimme aina pelkkiä virheitä. Kun niitä

ei enää tahtonut löytyä, keksimme keinoja, joilla niitä saatiin esiin. Lop­

putuloksena oli, että itsetunto meni. En osannut mitään kunnolla. Ny­

kyään keskityn treenissä sekä hyviin että huonoihin ominaisuuksiin.

Ottelin ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana. Tahtotilani oli niin hurja,

että voitin. Lehdissä luki, että se oli illan vauhdikkain ottelu. En pelän­

nyt mitään, en jännittänyt, koska isoveljien ansiosta minusta oli tullut

hurjapäinen. Sydän paloi täysillä.

Sen jälkeen ottelukirjani sivut olivat täynnä pelkästään häviöitä toi­

sensa perään. Eräs menestynyt likka sanoi, että hänellä oli aluksi ihan

samanlainen tappioiden rivi, mutta nyt tsemppaa vaan.

Olin päättänyt, että teen joka päivä kaiken minkä voin, jotta minusta

tulisi hyvä. Valmentaja varoitti, että tämä on askeettinen ja yksinäinen

tie, mutta lupasi auttaa, jos sille tielle lähden. Päätin jatkaa. Olen vä­

hän sellainen ruuvattava nukke, jonka voi pistää pyörimään: kun vaan

lyö päätään seinään tarpeeksi pitkään, jossain vaiheessa seinä menee

rikki.

Sain lisää itsetuntoa, kun minut valittiin porukkaan, jossa oli me­

nestyneitä nyrkkeilijöitä. Minut otettiin häviöistä huolimatta mukaan

treenileireille. Ne näkivät minussa jotain.

Menin 17-vuotiaana ensimmäisen kerran SM-kisoihin ja tulin prons­

sille. Seuraavana vuonna sain hopeaa. Sen jälkeen en ole hävinnyt enää

suomalaiselle.

Minulla on sanonta: jokainen harjoitus, jonka jättää tekemättä, on

paras mahdollinen lahja pahimmalle vastustajalle. Kun tuntuu, että en

jaksaisi treenata, oli sitten joulu tai juhannus, minähän harjoittelen.

E v a Wahlström • 53

Olin vahva ja treenasin enemmän kuin kukaan. Aloin syödä yhä askeet­

tisemmin. Kaikki muu oli toissijaista: en välittänyt kavereiden tekemi­

sistä ja sanomisista enkä koulunkäynnistä. Sain salilla kyytiä, koska

olin ainoa likka. Naama oli usein sen näköinen.

Touhu meni ihan hulluksi. Menin iltaisin nukkumaan verkkarit ja­

lassa, että pääsisin aamulla lenkille mahdollisimman helposti. Sormeni

tulehtuivat niin pahasti, etten saanut käsiäni nyrkkiin. Laitoin kädet

jääkylmään veteen puutumaan, teippasin ne ja vedin hanskan päälle,

että voisin treenata lisää. Olin silloin 17-vuotias. Asuin vielä kotona.

Ei haittaa on yksi ensimmäisistä asioista, joita sanoin lapsena.

Kun olin nelivuotias, isoveljeni laittoivat minut laskettelurintees­

sä mustaan jätesäkkiin ja tuuppasivat alas. Faija kysyi, missä Eva on.

Eroidi vastasi, että tuossa se menee. Nyytti heitti pari kuperkeikkaa ja

pysähtyi. Faija oli ihan varma, että nyt se on kuollut. Kun he avasivat

säkin, minä vaan kikatin siellä.

Faija teki nuorempana uraa tv-taikurina. Hän näytti omalla esimer­

killään, miten paljon saa moka ta ja miten nauraa itselleen. Häneltä on

tarttunut paljon pelleilyä.

En hätkähdä pienistä. Luulen, että nyrkkeily vetää puoleensa ihmi­

siä, jotka haluavat laittaa itsensä koville. Viat ovat minussa, mutta myös

vahvuudet ovat minun. Kun teen jotain hyvää, se on omaa ansiotani.

Olen tarvittaessa joukkuepelaaja, mutten ymmärrä joukkuelaji­

en taktiikkaa. Minusta on hirveän ärsyttävää, jos joku muu voi mo­

kata tai hoitaa matsin. Haluan olla vastuussa. Syytän aina itseäni

ensimmäisenä.

Nuorempana oli vaikeinta, että tein vanhempien tahtoa vastaan.

Vanhemmat toki halusivat, että minulla on harrastus, mutta kun se

harrastus oli nyrkkeily. Isä kannusti kyllä, mutta eivät he siitä tykän­

neet. Äiti kysyy vieläkin, koska oikein lopetan tämän leikkimisen.

Olin 25-vuotias, kun isäni kuoli syöpään. Se oli tosi kova pala. Isä oli

ainoa, jolle pystyin soittamaan matsin jälkeen ja puhumaan nyrkkei­

lystä.

Pääsin siitä yli juoksemalla ja treenaamalla. Enää isän kuolema ei

vaivaa. Urheilu oli minulle vastaus kaikkeen. Juoksin kaikkea pakoon

niin pitkään, etteivät jalat enää kantaneet.

54

Nuorempana otin opintolainaa ja matkustin pari vuotta Ruotsin maa­

joukkueen mukana. Suomen maajoukkue ei siihen aikaan reissannut

lainkaan. Suomessa sanottiin, että ihan turha soittaa ruotsalaisille, ei

ne ketään auta. No, soitin kuitenkin. Sieltä sanottiin, että totta kai he

jeesaavat ja ottavat mukaan.

Ottelin kahdesti maaottelussa Ruotsin puolella Italiaa vastaan. Ruot­

si-Ranska-maaottelussa minut laitettiin Ranskan puolelle, koska heiltä

puuttui ottelija. Kun voitin toisen kerran EM-hopeaa, kulmassani oli

Ruotsin maajoukkuevalmentaja.

Opin, miten ruotsalaiset saavat hyvän fiiliksen päälle. Aina puhu­

taan ruotsalaisten mäihästä, mutta ei se ole mitään mäihää. He osaavat

hakea itselleen flow-tilan. Jos he epäonnistuvat, kukaan ei välitä: nyt

meni paskasti, mutta ensi kerralla menee paremmin.

Meillä on mahdollisuus samanlaisiin harjoitusolosuhteisiin, mutta

ruotsalaisilla on paljon maailmanmestareita ja he saavat mitaleita lä­

hes joka arvokisoista. Ympäristö on siellä kaikin tavoin sallivampi.

Kisoihin valmistava leiri meni kerran kaikilta ihan surkeasti. Ruot­

salainen valmentaja sanoi, että tuommoisia te vanhat akat olette: ette

jaksa harjoituksissa syttyä, mutta kisoissa pärjäätte kokemuksella.

Suomessa jos epäonnistuu, saa vielä haukut päälle. Jos pärjää, se

johtuu huonoista vastustajista. Täällä pitää nyrkkeillä teknisesti puh­

taasti eikä virheitä hyväksytä. Sen takia kaikki suomalaiset nyrkkeile­

vät samalla tavalla. Ruotsissa oli ihan sama miten teki, kunhan se meni

hyvin. Omat vahvuudet haetaan sen mukaan, mikä sopii persoonalle,

psyykelle ja raajojen pituuksille.

Kun Suomessa pudotetaan painoa, ajatellaan että se pitää tehdä tyy­

lillä en syö mitään viiteen viikkoon ja viiiiän ranteet auki. Ruotsissa käy­

dään matsia edeltävänä iltana vielä vähän syömässä. Sitten laitetaan

kumipuvut päälle, musiikki soimaan ja tanssitaan - ja paino tippuu!

Urheilin kokopäiväisesti vuonna 2007. Olin voittanut Pohjoismaiden

mestaruuden ja kolme EM-mitalia. Minulla oli hyvät sponsorisopimuk­

set. Treenasin maajoukkueen ainoana naisena kovempaa ja huolelli­

semmin kuin miehet.

Minulla ei ollut enää muuta kuin urheilu. Jos harrastin jotain nyrkkei­

lyn lisäksi, se oli urheilua urheilun päälle. Palauttavana päivälenkkinä

juoksin kaksikymmentä kilometriä. Lopulta rasitus kävi liian kovaksi.

Kaikkea navastani alaspäin alkoi särkeä. Ensin piti jättää pois loik-

Eva Wahlström • 55

kaharjoitukset, mutta kilpailin edelleen. Sitten piti jättää juoksuharjoi­

tukset. Lopulta en voinut enää istua.

Makasin bussin käytävällä, kun matkustimme kisoihin. Euroopan­

mestaruuskisoissa en pystynyt kävelemään itse kilpailupaikalle. Otte­

lin silti . Voimat hävisivät kokonaan, enkä kävellyt kahteen vuoteen.

En pystynyt nukkumaan sängyssä, käymään ruokakaupassa tai hoi­

tamaan kotitöitä, koska minuun sattui niin paljon.

Kipua ei päässyt pakoon. Jos joku olisi voinut amputoida molemmat

jalkani, olisin suostunut saman tien. Tuntui, että tulen hulluksi. Ku­

kaan ei osannut sanoa muuta kuin että olin treenannut itseni rikki ja

että minulla oli jokin jälkitauti, joka oli tullut Intian-reissulta saadusta

salmonellasta. Se ei vaan parantunut.

Kun sairastuin, kaikki ympäriltäni hävisi: ei ollut valmentajaa, ei

treenikavereita, ei haaveita, ei identiteettiä. Olin juuri eronnut.

Silloin luulin, etten enää ikinä urheile. Olin aina urheillut. Ja jos en

urheile, kuka minä olen?

Olin ollut ihan huipulla, parhaimmillani. Nyt en ollut enää mitään.

Kävin salilla, kun pystyin vähän kävelemään. Haistelin nahkasäkkien

tuoksua ja itkin.

Samaan aikaan mut valittiin Helsingin positiivisimmaksi ihmiseksi.

Oikeasti! Kun näin ikkunasta, että ulkona ihmiset juoksevat, teki mieli

työntää heidät ojaan.

Minulla oli yhdeksän Suomen-mestaruutta, mutta olin aina haaveillut

kymmenestä.

En ollut vuoteen liikkunut. En pystynyt seisomaan. Treenasin muu­

taman viikon niin, että keliuin vesialtaassa vesijuoksuvyö ympärillä ja

löin veteen.

Menin SM-kisoihin. Istuin, kun lämmittelin, koska en voinut seistä.

Menin kehään ja ottelin kolme matsia. Voitin kymmenennen Suomen­

mestaruuden.

Sen jälkeen menin vielä huonompaan kuntoon. En päässyt enää

edes sinne altaaseen. En pystynyt uimaan, vesijuoksemaan tai edes

kellumaan. Se oli on niin surullista, että naurattaa.

Vanha tuttuni Pekka pysyi rinnallani koko ajan. Hänestä tuli kundika­

verini. En ollut ikinä ajatellut, että haluaisin perheen tai lapsia. Sitten

tulin raskaaksi.

56

Olin kyllästynyt tuijottamaan seiniä ja miettimään, oliko tämä elä­

mä tässä. Oli jo siinä ja siinä, olisinko enää halunnut elää. Lapsi auttoi

pysymään hengissä.

Raskaus oli helvetin vaikea, koska en pystynyt kävelemään. Kun

Leon syntyi, en voinut kantaa häntä sylissäni, koska selkäni ei kestä­

nyt. En voinut kävellä ulkona kuten normaalit äidit tekevät. Minä vain

istuin penkillä ja vauva oli siinä vieressä.

Kun Leon oli nelikuinen ja jalkani alkoivat kantaa, kysyin nykyiseltä

valmentajaltani, voisiko hän käydä kanssani joskus treenaamassa. Sii­

hen aikaan jouduin syömään hirveän määrän lääkkeitä, morfiinia ja

vaikka mitä hullua. Kävimme ensin kerran kahdessa viikossa. Tulin

siitä tosi kipeäksi.

Olin paska, lihonut, heikko ja arka. Olin unohtanut kaiken nyrkkei­

lystä. Sain kortisonia jalkoihin ja kipulääkkeitä, ja aloin pikkuhiljaa

treenata enemmän. Leon istui vieressä sitterissä tai roikkui jaloissa.

Päätin silloin, etten koskaan enää palaa amatööriksi. Olin katkera

amatöörinyrkkeilylle, koska olin sairastunut. En olisi pystynyt ottele­

maan montaa ottelua viikossa, kuten turnauksissa tehdään. Tulin jo

yhdestä ottelusta niin kipeäksi, että jouduin lepäämään pari viikkoa.

Ammattilaisena matsien välillä voi olla kuukausia.

Henkinen valmentaja auttoi siirtymään ammattilaiseksi. Olin hauras

ja kipeä, ja minulla oli pikkulapsi kotona. Hän kysyi: Miltä susta tuntuu

kymmenen vuoden päästä, jos lopetat nyt etkä ole ikinä otellut ammatti­

laisena? Sanoin, että söisi ihan saatanasti, eilen koskaan edes kokeilisi.

Hän kysyi: Mitä sä sitten mietit? Päätös on tehty.

Sanoin, etten ole valmis. Hän sanoi, että nyt sä laitat ittes valmiiks.

Minä sanoin, että mutta kun jalkoja särkee niin, etten voi harjoitella

voimaa lainkaan.

Hän toi minulle voimahousuja, joissa on painoja, ja sanoi : Treenaa

nää päällä, niin saat voimaa jalkoihin. Yritin vielä: mutta kun en ole

urheilija, koska en voi juosta. Hän kysyi: Onko pyörätuolikelaajat sun

mielestä urheilijoita? No, on tietysti.

Kaksi viikkoa ennen ensimmäistä ammattilaisottelua käteni murtui.

En tajunnut, että se oli murtunut, joten se puudutettiin. Olin vielä niin

heikko, että valmentaja kantoi kassini kisapaikalle. Istuin ennen otte­

lua Leonin jääpaloilla täytetyssä kylpyammeessa, koska jalkoja särki

niin paljon.

Eva Wahlström • 57

Matsissa tyrmäsin vastustajan ja aloin itkeä. Olin päässyt kehään

vielä kerran.

Puudutettu käsi murtui matsin aikana kahdesta kohtaa uudestaan.

Ensimmäisen ammattilaisvuoden aikana oikea käteni murtui viisi ker­

taa. Se oli yhteensä 30 viikkoa paketissa ensimmäisenä vuonna 2010.

Menin lääkärille matsin jälkeen ja pyysin, että voisitteko tehdä kip­

sin, joka on hanskan muotoinen, että saan käden hanskaan. Sitten aloin

treenata vasemmalla kädellä.

Koin, että sairastuminen oli minulle ihan oikein - tässä opetetaan malt­

tia rankalla kädellä. Tiesin aina treenatessa, ettei kenenkään kroppa

voi kestää tätä. Sanoin lääkärille, että sain mitä tilasin. Se vastasi, että

ei se nyt ihan noinkaan ole.

Koin, että aiheutin sen itselleni. Se oli minun mokani. Se oli ran­

gaistus siitä, että olin ollut niin itsekäs. En ole tottunut syyttelemään

muita. Virheet pitää löytää itsestään, koska vain itseä voi muuttaa. Jos

haluaa kehittyä, ei huonoa suoritusta auta selittää sillä, että eväslauk­

ku jäi kotiin.

Kun olin sairas eikä ympärilläni ollut ketään, aloin tajuta, miten

olin kohdellut ystäviäni: En tuu sun synttäreille, koska mulla on dieetti.

Jouduin muuttamaan elämäntapojani tosi paljon. Arvot ja identiteetti

muuttuivat. Olen nykyään onnellisempi.

Vaikka harjoittelen vieläkin joka kerta kuin se olisi maailman tärkein

asia, ei se enää ole. Vaikka olen urheilija, muut arvot tulevat ensin. Olen

onnellinen jokaisesta harjoituksesta, jonka pystyn tekemään.

Se oli tärkeä kokemus ja teki hyvää, mutta tekisin sen silti tekemät­

tömäksi. Se oli sen verran rankkaa, että olisi saanut jäädä kokematta.

Kesti hirveän pitkään löytää elämänilo taas.

Vieläkään en juokse enkä pysty seisomaan pitkään. Imuroin polvilla­

ni. Korkeasaaressa käyminen Leonin kanssa on liian pitkä kävelylenk­

ki. Onneksi kroppani kestää silti nyrkkeilyä jostain syystä. Pystyn tree­

naamaan kaksi kertaa päivässä, kunhan hoidan lihashuollon kunnolla

ja käytämme valmentajan kanssa mielikuvitusta: korvaavia harjoituk­

sia korvaavien tilalle.

Kun faija kuoli, ymmärsin, kuinka hauras elämä voi olla. Ammattilaise­

na olen koko ajan pelännyt nyrkkeilyä - en loukkaantumisia vaan sitä,

että sairastun uudestaan.

58

Amatöörinä en pelännyt, vaan jännitin. Ammattilaisena ottelemi­

nen on paljon vaarallisempaa. Pää menee hetkeksi ihan sekaisin, kun

ottaa kopsua ohuilla ammattilaishanskoilla. Ennen ottelua saatan he­

rätä yöllä ja miettiä, että mä en ihan oikeasti mene sinne.

Hirveän moni pelkää, mutta kukaan ei myönnä sitä. Pukuhuoneessa

tulee jo hyvä fiilis, ja pelko muuttuu taistelutahdoksi. Kehään mennes­

sä se on poissa mielestä.

Jos makaa maassa tyrmättynä, se ei ole pelkkä häviö. Se on nöyryyttä­

vää. Ammattinyrkkeilyssä medialla on niin iso rooli. Urheilijan arvoa

mitataan sen mukaan, miten hyvin hänellä menee.

Sain aika pahasti pataan yhdessä matsissa - tai me molemmat saim­

me. En ollut ihan parhaimmillani: käsi oli puudutettu ja minulla oli

keuhkoputkentulehdus. Vastustaja oli ylipainoinen, eikä kukaan teh­

nyt sille mitään. Ajattelin, että kyllä mä sen hoidan.

Olin sanonut ennen matsia, ettei minulla mitkään silmäkulmat au­

kea. Meillä ei ollut siksi paikalla ketään, joka olisi pystynyt hoitamaan

haavoja. Tietysti silmäkulmani aukesi, ja valmentaja joutui hoitamaan

sitä. Sitten minun ja vastustajani päät osuivat yhteen ja otsani murtui .

Siihen tuli valtava patti, joka tippui silmän päälle.

Ottelu päättyi ratkaisemattomaksi. Siitä oli huono fiilis vielä kauan

ottelun jälkeen. Amatöörinä matseja on niin paljon, että välillä häviää

ja välillä voittaa. Ammattilaisena jokaiseen matsiin harjoittelee paljon

ja pitkään.

Hiljalleen into taas palasi. En ole enää pahoillani siitä. Se oli hirveän

tärkeä oppi: olin liian kipeä ottelemaan. Huippu-urheilussa marginaalit

ovat pieniä, enkä minäkään ole mikään yli-ihminen.

En häpeä epäonnistumisia. Minua harmittaa valmentajan ja muiden

puolesta, jotka ovat tehneet töitä eteeni. Totta kai harmittaa, jos ei voi­

ta, mutta ei siksi, että saisin pitää listan puhtaana. Se ei ole tärkeää.

Ajattelen tämän enemmän matkana.

Jos voittaisin maailmanmestaruuden, mitä sitten? Se ei ole se juttu.

Treenaisin lisää.

Viimeksi kun matsi meni hyvin, sain kaverilta viestin: Täydellinen

ottelu! Ei se ollut, koska silloin olisi valmis kuolemaan, kuten päähen­

kilö elokuvan Black Swan lopussa. Onneksi on vielä paljon tekemistä.

Minulla on vahva halu voittaa, mutta tekemisen tahto on vielä ko-

Eva Wah lström • 59

vempi. Minusta on maailman hienointa treenata ja tehdä sitä mitä

haluan. Harjoittelen mahdollisimman hyvin, vaikka seuraava ottelu ei

vielä olisi tiedossa. Häviöitä pitää välttää, mutta jos ne auttavat oppi­

maan ja pääsemään pidemmälle, silloin nekin täytyy hyväksyä.

Urheilu-ura on niin lyhyt aika. Kokonaisuuden kannalta on tärkeäm­

pää, että saa hyvän loppuelämän.

Amatöörinä hävisin voittamattomalle turkkilaiselle turnauksessa Nor­

jassa. Kun tulin takaisin Suomeen, laskin säästöni, marssin matkatoi­

mistoon ja lensin seuraavalla viikolla turnaukseen Istanbuliin yksin

ilman joukkuetta ja valmentajaa. Hävisin samalle turkkilaiselle ja mat­

kustin seuraavaan maahan, jossa hänet oli mahdollista kohdata.

Kun olin hävinnyt hänelle neljä kertaa ja joka kerta oppinut jotain

uutta, Venäjällä voitin hänet vihdoin.

Se ei ollut edes tärkeä turnaus, mutta minulle se oli oma pieni maail­

manmestaruuskisa.

"

60

Hävettää (ja naurattaa)

"Yrittäminen on ensimmäinen askel kohti epäonnistumista. "

Homer S impson

Jani Leinosen mukaan taiteilijalle pahinta on, ettei kukaan reagoi teok­

seen. Vauvalie pahinta on, ettei äiti reagoi lähestymisyritykseen. Kai­

kille meistä on pahinta, ettei kädenojennukseemme, pyyntöömme saa­

da hyväksyntää, vastata. Ehkä siksi nautimme sosiaalisesta mediasta

niin paljon. Toisen päivitykseen on helppo reagoida yhdellä klikkauk­

sella: tykkää. Oman käden ojentaminen ei ole koskaan ollut helpompaa.

Epäonnistuminen voi tuntua jälkeenpäin pahalta, hämmentävältä,

häpeälliseltä tai traumaattiselta, mutta myös valaista, huvittaa, helpot­

taa tai muuttaa elämää paremmaksi.

Tapahtumahetkellä epäonnistuminen tai virheen tekeminen ei

yleensä tunnu miltään. Vasta kun tiedämme epäonnistuneemme, tun­

ne muuttuu häpeäksi. Kuin Kelju K. Kojootti, joka juoksee maantiekii­

täjän perässä kielekkeen yli ja putoaa vasta, kun katsoo alas.

Epäonnistumisemme näyttävät, kuinka mieli luulee olevansa aina

kiinni todellisuudessa: vasta epäonnistumisen jälkeen huomaamme

olleemme väärässä. Ajatuksemme eivät pitäneet paikkaansa. Emme

tunnista niitä omaksemme, ne tuntuvat tulevan ulkopuoleltamme.

Epäonnistuminen paljastaa todellisuuden ja mielemme välissä olevan

kuilun. Ei ihme, että se voi tuntua pahalta ja hävettää. Punastuttaa, va­

pisuttaa, hikoiluttaa. Tekisi mieli vajota maan alle. Häpeä on kuin ra­

kenteiden romahdus, joka aiheuttaa räjähdyksen sisäänpäin.

Äkkinäinen kaipuu vajota multiin kertoo tarpeestamme kätkeä hä­

peä keinolla millä hyvänsä. Yritämme torjua ja poistaa inhaa tunnetta

ovelin tavoin: yrittämällä täyttää omia tai muiden ihanteita ja vaati­

muksia, pitämällä pakonomaisesti yllä erinomaisuuden verhoa, yliak­

tiivisella toiminnalla tai erilaisilla addiktioilla.

Kun häpeästä kirjoitettuihin (psykoanalyysiin nojaaviin) artikke­

leihin tutustuu, alkaa helposti näyttää siltä, että häpeän tunne ja sen

peittelypyrkimykset löytyvät melkein kaiken toimintamme takaa.

Vaikka vihaamme itse tunnetta, jostain syystä rakastamme analysoida

itseämme ja läheisiämme puhki: narsismista ja häpeästä kertovat kirjat

myyvät kuin lottokupongit jättipotti päivänä.

Erehtyvä ihminen • 61

Häpeästä on vaikea puhua, koska se koskee itseä kokonaisuutena.

Syyllisyys sekoitetaan usein häpeään, vaikka se koskee vain tiettyä

tapahtumaa tai ajatusta, itsen osaa. Syyllisyyttä aiheuttavan teon voi

korjata, mutta häpeä tuntuu korjaamattomaita ja siltä, että se vaa­

tii koko minän muuttamista. Psykoanalyytikoiden mukaan häpeä on

niin syvällä, että sen ensimmäiset ilmentymät voi huomata jo kolmen

kuukauden ikäisessä vauvassa. Vauva lamaantuu, luo katseensa alas ja

kääntää kasvonsa pois, jos äiti ei vastaa lähestymisyrityksiin.

Reaktio toistuu koko elämämme ajan. Epäonnistuminen vastavuo­

roisuuden odotuksissa laukaisee häpeän, joka käynnistää pyrkimyksen

korjata ja välttää ikävä tunne. Olemme raivoissamme itsellemme tai

muille, ja joskus yritämme parantaa itsetuntoamme yli äyräiden. Et en­

kin murrosikäisillä pojilla, joilla on narsistisia piirteitä, nöyryytyksen

aiheuttama raivo saa aikaan aggressiivisia purkauksia.

Kuulostaako tutulta? Olemme joutuneet viime vuosina näkemään

useita surullisia seurauksia noista purkauksista varsinkin koulumaail­

massa. Häpeäraivolla on osoitettu olevan suuri merkitys myös paniik­

kihäiriöissä ja kansantaudissamme masennuksessa.

Kun epäröimme, hapuilemme ja viivyttelemme silloin kun pitäisi toi­

mia, tunnemme häpeää. Se saa meidät tuntemaan kiukkua ja kateut­

ta niitä kohtaan, joiden oletamme olevan meitä aktiivisempia. Oma

lamaantuminen estää energiaa purkautumasta, ja se muuttuu toisten

mitätöinniksi. Surullisen jokapäiväistä arkea suomalaisissa tiedotus­

välineissä, joissa kyynisyys vaikuttaa olevan hyve.

Yhtä lailla häpeä omasta hapuilusta paistaa toisia alentavissa kom­

menteissa nettipalstoilla, työpaikoilla, kotisohvilla ja sukujuhlissa. Se

on vaarallista, koska häpeäkierre saattaa jatkua pitkään, pahimmillaan

koko elämän ja seuraavien sukupolvien elämän.

Monen tässä kirjassa haastatellun menestyneen ihmisen kokemuk­

sissa toistui syntipukkiteoria. Yhteisö kohdistaa aggressionsa, turhau­

tumisensa ja vihamielisyytensä yksittäiseen ihmiseen, ihmisryhmään

tai organisaatioon (suvussa, työpaikalla, yhteiskunnassa tai valtioiden

tasolla). Keskiaikainen noitavaino tuntuu vaikealta käsittää nykytie­

don ansiosta, mutta taidamme sittenkin olla yhä nykyisille vainoiliem­

me sokeita.

Filosofi ja historioitsija Rene Girardin mukaan ihmisten mimeetti­

nen halu on kulttuurin perusta: opimme lapsesta asti haluamaan sitä,

62

mitä toisilla on. Kun emme osaa päättää, mitä itse haluaisimme oikeas­

ti, käännämme katseemme kohti muita. Mainokset vetoavat tähän ha­

luun ja antavat ymmärtää, että tätä muutkin haluavat. Mimeettinen

halu synnyttää kilpailutilanteen ja potentiaalin väkivaltaan, joka saat­

taa kärjistyessään tuhota koko yhteiskunnan. Kulttuurin säilyminen

vaatii uhrin, johon henkinen tai fyysinen väkivalta purkautuu: synti­

pukki. Jeesuksen tarinasta Madonnan uraan sama kaava toistuu.

Madonna ilmestyi kiertueenaan lavalle "ristiinnaulittuna" orjantap­

pura päässään. Tarkoitus oli näennäisesti levittää sanomaa AIDSista.

Loukkaantuneiden kristittyjen reaktiot vain alleviivasivat tempauksen

tarkoitusperää. Tietysti kriitikot olettivat, että risti oli julkisuustemp­

pu, tahallinen provokaatio. Älähtämällä siitä jokainen heistä vain lisäsi

tempun julkisuutta - Madonnan ura rakentuu samankaltaisten nerok­

kaiden temppujen varaan. Silti ei olisi ihme, jos historian suurin synti­

pukkitarina puhuttelisi Madonnaa ihmisenä vilpittömästi.

Jokaisella on selvittämättömiä ja yhä uudelleen aktivoituvia häpeän

tunteita. Tavallisesti niistä ei ole vaaraa, vaan enemmänkin hyötyä.

Häpeän kautta opimme kohtuullisiksi, sosiaalisiksi ja harkitseviksi yk­

silöiksi. Häpeän tarkoitus lajillemme näyttäisi olevan kommunikaation

ohjaaminen paremmin toimiviin muotoihin. Se saa hävitä, kun oikea

tapa on löytynyt. Parhaimmillaan tiedostettu häpeä sisuunnuttaa ja yl­

lyttää ponnistelemaan oman potentiaalin käyttämiseen.

Tiedostamiseen auttaa sama kuin pelkojen hyödyntämiseen: puhu­

minen tai kirjoittaminen. Ne avaavat lukkiutuneita tilanteita ja tasa­

painottavat epäonnistumisista aiheutuvia tunteita. Kuten myös nauru .

•

Jähmetymme, irvistämme ja pidämme hassua toistuvaa ääntä. Saa­

tamme jopa heilua. Nauramme.

Monien teorioiden mukaan naurulla ja huumorilla on geneettinen

pohja . Neurotieteilijä V. S. Ramachandranin mukaan nauru on sosiaali­

nen merkki väärästä hälytyksestä. Nauramalla ihminen viestii toisille,

että vaara on ohi.

Suurimmalla osalla vitseistä tai hauskoista tapahtumista on sama

rakenne: tarina tai tapahtuma etenee vastaanottajan odotusten mu­

kaisesti. Juoni kasaantuu. Lopuksi tapahtuu yllättävä käänne, joka

Erehtyvä 1hm1nen • 63

muuttaa koko tapahtumaketjun tulkinnan. Käänteen täytyy olla yhtä

järkeenkäypä kuin oletuksen. Harvoja meistä naurattaa, jos sillä on

katastrofiset seuraukset: ohikulkijan pää halkeaa, kun hän liukastuu

banaaninkuoreen . Tapahtuma muuttuu hauskaksi, jos käänteellä on

mitättömät seuraukset: ohikulkija ei satu ta itseään liukastuessaan.

Ramachandranin mukaan naurava ihminen viestittää muille, ettei

heidän tarvitse kuluttaa energiaa reagoimalla tilanteeseen - ei huol­

ta, uhka ohi. Naurun tietoa välittävä tarkoitus selittää myös sen, miksi

nauru tai hymy leviää niin helposti ihmiseltä toiselle.

Tämän takia huumori tai itselle nauraminen epäonnistumisen het­

kellä helpottavat oloa. Kun ihminen käsittää, ettei epäonnistuminen

määritä häntä kokonaisuutena, nauramisesta tulee vaivatonta. Se

viestii ympäristöön, että möhläys ei ollut vaarallinen. Kliseellä itsel­

leen pitää oppia nauramaan saattaa toisin sanoen olla fysiologinen ja

psykologinen peruste. Nauru vapauttaa peloista ja häpeästä. Se on yksi

parhaista häpeäntunteen lievittäjistä.

Lasta ei välttämättä voi opettaa nauramaan kömmähdyksilleen aina­

kaan liian aikaisin. Jos ihmisen käsitys itsestä ei ole vielä jäsentynyt

tarpeeksi, huumorista ei ole apua. Huumori vaatii käsityksen siitä, että

itseen kohdistuva reaktio (nauru) voi koskea vain tiettyä osaa itsestä

tai vain tiettyä tilannetta. Jos ihminen ei vielä hahmota, että tässä nyt

nauretaan eiliselle sinulle tai sinun hassulle puolellesi, muiden nauru

todennäköisesti vain syventää häpeää.

Huumorilla voi olla muitakin hyötyjä: kyky tulkita tilanteita muuttu­

neen tiedon takia uudestaan on saattanut olla tärkeä osa ihmisen luo­

vuuden kehittymisessä. Kyky nähdä uusia kytköksiä eri näkökulmasta

on tärkeä huumorin osa, mutta myös hyvä vastalääke konservatiivisel­

le ajattelulle.

Kapellimestari Benjamin Zanderin mukaan paras tapa kestää epä­

onnistumisia ja nolatuksi tulemista on olla ottamatta itseään liian va­

kavasti. Nauru pidentää ikää, mutta tekee elämästä myös hauskempaa

ja vähemmän hävettävää. Pahinta on haudata virheensä mielen syö­

vereihin, koska häpeä ja nolous kuormittavat. Jos ei pysty nauramaan

itselleen, häpeällistä tapahtumaa voi käsitellä myös kirjoittamalla sii­

tä. Ajatusten ja tunteiden jäsenteleminen paperille tai tekstitiedostoon

kritiikittä, vailla paineita tekstin laadusta, kirkastaa kokemuksesta

olennaisen ulos hämmästyttävän usein.

64

Ymmärtämällä draamaa voimme oppia käsittelemään epäonnistumis­

ta ja häpeää. Teatteri, kirjallisuus, elokuvat ja pelit voivat opettaa sitä

yhtä tehokkaasti kuin urheilu ja musiikki. Tekeminen toimii yleensä

tehokkaammin kuin passiivinen katselu tai kuuntelu - ehkä siinä piilee

syy videopeliteollisuuden huimaan kasvuun musiikki- ja elokuvateol­

lisuuden ohi. Draamaan osallistumalla näemme, millaisista palasista,

tunteista ja ajatuksista koostumme.

Elokuvaohjaaja Markku Pölönen on ehdottanut sanomalehti Karja­

laisessa, että suomalaisia opetettaisiin sietämään epäonnistumista ja

häpeää jo kouluaikana draaman avulla. Pölösen viisas ajatus on sovel­

lettavissa muihinkin draaman aloihin.

"Opettajat ovat opettajia siksi, että he ovat kilttejä ihmisiä, jotka

rakastavat onnistumista ja haluavat opettaa sitä lapsille. Siinä se

ongelma piilee. Epäonnistumista suomalaisille pitäisi opettaa ja hä­

peän sietämistä, omien negatiivisten tunteiden käsittelyä, draaman

keinoin, lapsesta lähtien. Kallista on, mutta ei halpaa ole terapia

sittenkään, kun kansalainen on jo työelämässä. - - Draama tarjoaa

mahdollisuuden irtaantua hetkeksi arkiminästä, olla joku muu, sii­

nä on sen ydin ja voima. Tuo järisyttävä kokemus sisältää siemenen

ajatukselle: voin olla jotain muutakin, tehdä itsestäni jotakin, sel­

laistakin merkittävää, jota ei kouluarvosanoilla voi mitata - renes­

sanssi!

"Koulutettu juntti" on oivallinen palikka talouden koneistossa.

Hän ei hahmota juuriaan, ei kaipaa tunne-elämyksiä, syviä ihmis­

suhteita, eikä usko mihinkään mitä ei voi mitata. Mutta kun suun­

nitellut kuviot pettävät, hän murtuu, julkinen häpeä poksauttaa

viimeisenkin varokkeen ja . . . pum! Koulutettu juntti ei pysty sopeu­

tumaan uusiin olosuhteisiin, koska ei pysty kuvittelemaan olevan­

sa muuta kuin on. Häneltä puuttuu draaman taju. - - Ehkä draama

ei peruskoululle ole tärkeintä, mutta suomalaiselle yhteiskunnalle

se on yksi elämän ja kuoleman kysymyksistä; sen puuttuminen nä­

kyy pahimmissa tilastoissa. Draamalle on raivattava tilaa ja suun­

nattava määrärahoja. Rohkeutta, positiiviset tulokset näkyvät jo

kymmenen vuoden sisällä. Onnettomat ihmiset käyvät yhteiskun­

nalle kalliiksi."

Markku Pölönen, Karjalainen

Erehtyvä ihminen • 65

Anneli Jäätteenmäki

"Ihmisellä on vain yksi elämä. Minä e n halua jäädä

juoksuhautaan istumaan. "

Euroopan parlamentin jäsen ja entinen keskustapuolueen puheenjohtaja ,

jonka päämin isterikauden loppuminen ns . l rakgate-skandaal i i n on yksi

Suomen h istorian j u lk is immista pol i itt isista d raamoista. Tapahtumista on

tehty k i rja ja e lokuva. Jäätteenmäki ei ha lunnut jakaa omaa versiotaan

vielä tässä k i rjassa.

"

Ilmapiirin muuttaminen epäonnistumiselle myönteisemmäksi vaatii

avoimuutta. Sitä voisi verrata siihen, miten Suomessa suhtaudutaan

syöpään.

Kun sairastuin rintasyöpään, tulin sen kanssa julkisuuteen. Yksi syy

oli se, että sairaus olisi tullut ilmi joka tapauksessa. Vielä tärkeämpi syy

oli se, että minulle oli järkytys, miten paljon syöpää hävettiin. Ihmiset

eivät uskaltaneet kertoa rintasyövästä työpaikallaan, koska pelkäsivät

saavansa potkut.

Sairaalassa sanottiin, että voin käyttää takaovea tullessani hoitoi­

hin, jos en halua kenenkään näkevän minua. Monet tekevät niin. On

ihmisiä, jotka eivät laita peruukkia päähän siksi, että heidän hiuksen­

sa ovat lähteneet, vaan siksi, ettei kukaan tunnistaisi. On häpeällistä

mennä syöpähoitoihin. Suomessa pitää olla kaunis ja rohkea, vaikka

vuosittain 2 soo naista sairastuu rintasyöpään.

Häpeä oli melkein yhtä ahdistavaa kuin itse sairaus. Mietin, miksi ih­

minen voi kertoa julkisesti, että hän sai kolmannen sydänkohtauksen,

mutta ei sitä, että sairastaa rintasyöpää. Halusin tulla julkisuuteen,

koska uskoin, että omakohtainen kertomus voi auttaa muita.

Ympärilläni olikin yhtäkkiä paljon tuttuja naisia, joilla oli ollut rinta­

syöpä. En ollut tiennyt niistä, ennen kuin he tulivat itse kertomaan.

Sillä on suuri merkitys, että asioista puhutaan. Niille annetaan kasvot

ja näytetään esimerkkejä selviytymisestä. Silloin en toki tiennyt, sel­

viänkö vai en.

Halusin olla töissä, koska se oli minun tapani selvitä. Jos olisin jää-

66

nyt kotiin sänkyyn nukkumaan tai lukemaan, en olisi ajatellut muuta

kuin sairauttani. Sain paljon palautetta, myös negatiivista. Kaikki eivät

pysty olemaan töissä sairaana, joten siitä ei pitäisi kertoa. Palautteessa

sanottiin, että se syyllistää muita naisia. Tarkoitukseni ei tietenkään

ollut syyllistää ketään.

Ymmärrän reaktiot. Jos olisin ollut sairaampi ja syöpä olisi löydet­

ty myöhäisemmässä vaiheessa, en välttämättä olisi pystynyt olemaan

töissä. Jos siinä tilanteessa näkee, että joku poliitikko kertoo asiasta

lehdessä meikattuna ja hyvissä valokuvissa, varmasti se tuntuu eriar­

voiselta.

En halua opettaa muille, millä tavalla elää. Kaikkien täytyy tehdä

omat ratkaisunsa.

On ihmisiä, jotka murehtivat kaikkia asioita. Minä kuulun niihin, jotka

laittavat parhaat päivät päällimmäiseksi .

Ihmisellä on vain yksi elämä. Minä en halua jäädä juoksuhautaan is­

tumaan. En koe, että olisin opetellut suhtautumaan epäonnistumisiin

näin. Reaktio tulee selkäytimestä. Meillä kaikilla on menneisyys, johon

kuuluu onnen hetkiä ja pettymyksiä. Se, miten niistä pääsee yli, riip­

puu ihmisestä.

On tärkeää, että on sinut itsensä kanssa, kun katsoo peiliin. On

tärkeää, että saa asioista positiivista palautetta. Minä olen säilyttänyt

monta mapillista positiivista palautetta kansalaisilta.

Elämässä oppii joka päivä. Nautin nykyisestä työstäni juuri siksi. En

voisi hyvin, jos jäisin paikalleni. Ihmisen pitää oppia niin hyvässä kuin

pahassa. Siinä on se ero, että toisten oppimiskokemukset ovat julkisuu­

dessa, toisten eivät.

Olen monta kertaa miettinyt, että jokin asia olisi pitänyt sanoa toisel­

la tavalla. Onnettomia lausahduksia on kertynyt iso pino. Toiset niistä

ovat kohtalokkaampia kuin toiset.

Sillä hetkellä se suututtaa ihan hirveästi, mutta ei sitä kannata ryh­

tyä selittelemään. Koen, että kun poliitikko sanoo jotain väärin, lauset­

ta ei enää voi korjata, koska se vain pahentaisi asioita ihmisten silmissä.

Joutuisi selittelyjen tielle. Vain aika parantaa.

Jos on sanonut jotain, kantaansa ei voi muuttaa, vaikka maailma

ympärillä muuttuu todella nopeasti . Sitä ei ymmärretä julkisuudessa,

vaan leimataan takinkääntäjäksi. Se ei ole oikein.

Annel i Jäätteenmäki • 67

Kukaan ei voinut kuvitella, että talouskriisistä muodostuisi näin iso

katastrofi. Minulle jaettiin Kreikan ensimmäisen apupaketin paperit

vuonna 2010. Niissä luki, että tämä on tällainen kertasumma. Kaikki

tietävät nyt, että paketti levisi.

Jos viime vuonna teki päätöksen tukea Kreikkaa niillä tiedoilla, mitä

silloin annettiin, ei samoilla perusteilla tarvitse enää puoltaa apupa­

ketteja. Tilanne on aivan erilainen. Suomessa kuitenkin helposti aja­

tellaan, että jos poliitikko on sanonut silloin kyllä, hänen pitää sanoa

nytkin kyllä. Talouskriisi on hyvä esimerkki siitä, että tilanteen muut­

tuessa pitäisi voida muuttaa omaa kantaansa.

Brysselistä voin katsoa Suomessa tapahtuvia asioita vähän etäämmäl­

tä. En tietenkään objektiivisesti, mutta kriittisemmin.

Tarvitsee katsoa vain hetki vaali- tai budjettikeskustelua huomatak­

seen, että politiikassa on liian vähän analyyttistä keskustelua. Toisten

virheiden ja epäonnistumisten esiin nostaminen on yksi syy siihen,

miksi ihmiset eivät ole kiinnostuneita politiikasta. Kaikilla puolueilla

on oma totuutensa, jotka ovat liian kaukana toisistaan. Kiistakysymyk­

sissä sanoja käytetään lyömäaseena. Ei etsitä kompromissia eikä ana­

lysoida. Asiat ovat hyvin harvoin mustavalkoisia, mutta politiikassa

värisävyjen ei anneta tulla esiin.

Euroopan parlamentissa ei ole hallitus-oppositio-tyylistä vastakkain­

asettelua. Siellä keskustelu on ystävällisempää eikä kritiikkiä juuri lau­

suta. Kehutaan, vaikka ollaan toista mieltä. En sano, että sekään olisi

analyyttisempää. Se on erilaista.

Ajan parlamentissa muun muassa avoimuutta. Kerran olin esitteli­

jänä asiassa, joka liittyi Euroopan parlamentin avoimuuteen. Esittelin

parin pykälän muutosesitystä, jolla muutettaisiin avoimuusasetuksia.

Konservatiivit esittivät vastustuksensa hienolla tavalla. Heidän

edustajansa kehui minut ja raporttini, kuten parlamentissa on tapana.

Sitten hän pyysi, että esitys jätetään pöydälle. Syyksi edustaja kertoi,

että he haluaisivat muuttaa esityksestä kahta asiaa.

Esityksessä oli tasan kaksi asiaa. He olivat siis eri mieltä kaikesta .

Suomessa tällaisessa keskustelussa, jossa joku esittää eriävän mieli­

piteen, esittelijä saisi täyslaidallisen. Moitittaisiin ihminen, puolue ja

politiikka. On erilaisia tapoja esittää erimielisyytensä.

Se voi liittyä siihen, ettei meillä suvaita sitä, että on olemassa epä-

68

onnistumisia. ED-parlamentissa katsotaan asioita toisella tavalla ja

kehutaan. Mutta ovatko poliittiset näkemyserot epäonnistumisia?

Kyse on siitä, kuka osaa markkinoida asiaansa. Historia on aina ollut

voittajien historiaa.

Poliittinen puolue ei voi päästä eteenpäin katsomatta tarkkaan, miksi

jossain on epäonnistuttu. Sen pitää kuunnella omia jäseniään, ja mik­

sei myös vastapuolta. Niin pääsee yleensä hyvään ratkaisuun, keskivai­

heille. Ei pidä liiaksi käpertyä itseensä.

Kuunnella kannattaa aina. Mutta minkä hyväksyy, on toinen asia.

Sitä varten pitää vertailla erilaisia näkökulmia.

Olen Suomen Keskustan pitkäaikainen jäsen. Omalta puolueeltaan

odottaa aina hyvää suoritusta. Tuntuu pahalta, kun puolue kärsii tap­

pion, eihän siitä mihinkään pääse. Se pysäyttää ja suututtaa.

Viime eduskuntavaalien tuloksia luin ja katselin myöhään iltaan,

mutta en menettänyt yöuniani niiden takia. Olisi aivan eri asia, jos

olisin ollut itse ehdokkaana. Tunne olisi voimakkaampi. Lähdin maa­

nantaina Brysseliin ja kotimaan politiikka jäi Suomeen. Monet purkivat

tuntojaan ja kävimme asioita läpi puhelimessa.

Politiikassa ei usein kannusteta riittävästi. Toisaalta syyt pitää aina

miettiä. Keskustan kohdalla ei syytelty yksittäisiä henkilöitä. Esimer­

kiksi Saksassa oli paljon rajumpaa puhetta puheenjohtajasta hänen

puolueensa vaalitappion jälkeen.

Vaaleissa on aina kaksi mahdollisuutta. Kun olen itse ehdolla, käytän

vaalipäivän miettien mitä teen, jos en pääse läpi. Varaudun aina mo­

lempiin vaihtoehtoihin. Mutta vielä en ole seuraavien vaalien lopputu­

losta miettinyt.

"

Anneli Jäätteenmäki • 69

3 Muutoksen johtajat

"Kun faktat vaihtuvat, minä muutan mieltäni. Mitä te teette, hyvä herra?''

John Maynard Keynes

70

Mikael Jungner

"Tajusin virheeni, kun päällikkö romahti kesken puhelinkeskustelun. "

Nykyinen SDP:n kansanedustaja ja puoluesi hteeri M i kael J ungner

nostatti tunteita puolesta ja vastaan YLEn to im itusjohtajana, mutta sai

ha luamansa m uutoksen aikaiseksi Yhdysvaltojen länsirann ikon johtamis­

oppeja käyttämäl lä .

"

Aloittaessani toimitusjohtajana Yleisradio teki vuodessa so miljoonaa

euroa tappiota. Talous oli pakko saada tasapainoon.

Microsoftin johtajakoulutuksessa olin oppinut, kuinka tärkeää on

ottaa tiukka ote ongelmista ja tehdä ikävät päätökset heti, jotta pääsee

aloittamaan positiiviset asiat, kehittämisen ja luomisen, mahdollisim­

man nopeasti puhtaalta pöydältä.

Toisena johtamisoppina painoi delegointi. Valtaa ja vastuuta kannat­

taa luovuttaa eteenpäin yksiköihin, koska siellä tiedetään parhaiten,

miten säästöoperaatio kannattaa käytännössä toteuttaa.

Moni asia meni pieleen. En ottanut huomioon, kuinka turvassa Yleis­

radio oli ollut saneerauksilta. Yt-neuvottelut ja kymmenien ihmisten

irtisanominen pelotti, kauhistutti ja suututti ihmiset talossa ja toimit­

tajat talon ulkopuolella.

Moni oli hakeutunut Yleisradioon juuri turvallisuuden takia. Riskin­

ottajat menivät muualle. Rivakka saneeraus romautti aluksi luotta­

muksen talossa, joka oli tottunut turvallisuuteen. Minun olisi pitänyt

aloittaa korostetun varovaisesti ja keskittää enemmän huomiota tur­

vallisuudentunteen vahvistamiseen ja sen perustelemiseen, mitä teh­

tiin ja miksi.

Tilannetta pahensi se, että yksiköt käyttivät delegoitua päätösvaltaa

kovin eri tavoin. Osa yksiköistä toteutti kaikki saneeraukset, osa ei.

Työntekijät näkivät, kuinka joissain yksiköissä vähennettiin väkeä ko­

valla kädellä, osassa ei lainkaan ja muissa jotain siltä väliltä.

Hajanaisuus asetti säästöohjelmaa toteuttavat esimiehet huomatta­

van rankan henkilökohtaisen paineen alle. Miten perustella oma rat­

kaisu, kun kollega käytti yksikön kehitys- ja tutkimusrahat ihmisten

Mikael Jungner • 71

palkkoihin välttääkseen irtisanomiset? Tajusin virheeni, kun eräs par­

haista yksikön päälliköistä romahti kesken puhelinkeskustelun. Olin

ajanut päälliköt liian tiukkaan rakoon.

Oli ollut virhe hajauttaa päätöksenteko ikävistä asioista talossa, jos­

sa ei ollut vastuun ottamisen perinnettä. Yleisradiossa ei ollut totuttu

pohtimaan strategisesti oman yksikön tekemisiä. Siksi saneeraus joh­

ti paikoin kaaokseen. Vastuu ja siihen liittyvä paine olisi pitänyt pitää

tiukemmin toimitusjohtajan käsissä. Virheen hintaa on vaikea arvioi­

da, aikaa uudistumiselta menetettiin ehkä puolesta vuodesta vuoteen.

Luottamus ja usko piti rakentaa kokonaan alusta. Se myöhästytti varsi­

naista uudistumista paljon.

Kesti jonkin aikaa ennen kuin hyväksyin tehneeni virheen. Virheen

hyväksymisen jälkeen jatkoimme matkaa eri keinoilla. Jos jokin asia

ei toimi, kannattaa pysähtyä ja miettiä miksi se ei toimi. Olisi tyhmää

odottaa, että jos tekee asiat uudestaan samalla tavalla, tulokset olisivat

erilaisia.

Korjausliikkeillä palautettiin taloon luottamus. Kerroin seikkaperäi­

sesti, mitä tulee tapahtumaan ja miksi. Luovuimme uusista irtisanomi­

sista. Kiteytin tämän sanomalla, että seuraava joka talosta mahdolli­

sesti irtisanotaan tuotannollis-taloudellisista syistä olen minä.

Keräsimme yhtiöstä päälliköitä ja työntekijöitä, jotka olivat innostu­

neita ja halukkaita ajamaan muutosta ja uudenlaista työkulttuuria. Ra­

kensimme näille muutosoppaille noin vuoden mittaisen vahvan koulu­

tuksen, jonka jälkeen muutosoppaat pääsivät mukaan strategiatyöhön

ja erityisesti jalkauttamaan uutta työkulttuuria taloon. Kollegalta saatu

viesti uudistuksesta otetaan huomattavan paljon paremmin vastaan

kuin esimieheltä kuultu.

Tämä taktiikka toimi. Yhtäkkiä talossa oli vajaat 30 uudistumisesta

innostunutta ihmistä, joille oli annettu taidot ymmärtää, mistä muu­

toksessa oli kyse. He lähtivät viemään projektia eteenpäin ja kertomaan

siitä kollegoilleen.

Näin yksittäisissä ihmisissä, miten he innostuivat ja heidän silmän­

sä alkoivat suorastaan loistaa. Eräänä päivänä kolme työntekijää eri

tasoilta tuli kertomaan, että me olemme tehneet näin ja näin ja tässä

on tulokset. He lampsivat muina miehinä huoneeseeni kertomaan saa­

vutuksistaan. He olivat ottaneet kopin strategiasta ja vieneet soihtua

eteenpäin. Tulokset ja fiilis olivat huikeita.

72

Niin sen pitääkin mennä. Johtaja voi viedä lippua vain tiettyyn pis­

teeseen asti ja innostaa muita. Sitten muiden pitää viedä se pidemmälle.

Johtajan tehtävä ei ole muuttaa asioita, vaan saada asiat muuttumaan.

Microsoftilla ja Yleisradiossa johtamisen tapa oli tyystin erilainen. Se

selittää osaltaan sen, miksi lähdin Ylellä väärin liikkeelle. Kumpikaan

tapa ei ole toistaan huonompi, ne vain ovat erilaisia. Kulttuurin muut­

taminen onnistuu vain tutustumalla ensin organisaation dna:han ja

tekemällä muutoksia vasta sen jälkeen.

Johtaminen on huomattavasti monimutkaisempi ilmiö kuin mitä

osataan kuvitella. Jos näin ei olisi, johtaminen olisi jo kääntynyt huo­

mattavasti tuloksellisempaan suuntaan. Yleensä uudet ilmiöt leviävät

ihmisyhteisöissä ruohikkopaloa nopeammin. Tosi-tv valloitti maail­

man reilussa kymmenessä vuodessa, mutta uuden johtamisen tapauk­

sessa niin ei ole käynyt. Miksi näin on?

Jotta uudenlaisen johtamisen hyödyt tulisivat kunnolla esiin, usean

eri asian pitää loksahtaa kohdalleen yhtä aikaa. Ei riitä, että ylin johto

haluaa sitä. Sen pitää lisäksi tietää, mihin se käytännössä pyrkii. Kol­

manneksi uudistumiselle altista henkeä vaaditaan myös keskijohdossa

ja henkilöstössä.

On paljon näyttöä siitä, että mikromanagerointi ja käskyttäminen

eivät ole tehokkaita tapoja johtaa yritystä. Vähemmän puhutaan siitä,

että ihminen tottuu niihin, jos on viettänyt vuosia sellaisessa ympä­

ristössä. Kun mikromanagerointi poistuu ja edellytetään oma-aloittei­

suutta, se voi olla äärimmäisen ahdistava kokemus.

Muutos tapahtuu monimutkaisen dynaamisen vuorovaikutuksen

kautta, missä vaaditaan paljon kaikilta. Sen osaaminen oikein lienee

yksi maailman vaikeimmista jutuista.

Microsoftilla opin valtavasti Yhdysvaltain länsirannikon uuden johta­

misfilosofian lähtökohtia. Se avasi silmiäni . Suurin oppi tuli kuitenkin

Yleisradiossa, kun pääsin toteuttamaan elävällä organisaatiolla Micro­

softilla teoriassa oppimani asiat. Siinä nähtiin, että kirjoista lukemani

keinot toimivat - joskin pienellä hienosäädöllä. Oppimiseni kruunasi

toimitusjohtajakauteni loppuvaiheessa Stanfordin yliopiston kurssi.

Nyt kaikki on jotenkin liittynyt yhteen. Microsoft-kokemukset, YLE­

vuodet, start up -yrittäjyys, johtamiskirjallisuudesta lukemani ja luke­

mattomat keskustelut aiheesta.

Mtkael Jungner • 73

Uuden johtamisen hyvä uutinen on, että se ei ole kauhean monimut­

kaista. Huono uutinen on, että kansanluonteessamme on muutamia

seikkoja, jotka tekevät sen omaksumisen vaikeaksi. Vaarallisin näistä

on erilaisuuden sietämättömyys. Kaikissa yhteiskunnissa kaivataan

tiettyä samanlaisuutta, mutta Suomessa se on korostettua. Erilainen

käyttäytyminen aiheuttaa liian usein muissa ahdistuksen tilan. Rauha

maailmankaikkeuteen palautuu vasta, kun eri tavalla toiminut on saa­

tu ruotuun. Yhteiskunnassamme on hirvittävä vimma saada Jari Saras­

vuon ja Björn Wahlroosin kaltaisten persoonien tekemiset ja sanomiset

kuriin. Se ei ole terve ilmiö.

Toinen ominaisuus on sääntöjen arvostaminen. Selvityksen mukaan

yli 70 prosenttia suomalaisista pitää sääntöjen noudattamista tärkeänä

osana minäkuvaansa. Se on vaarallisen korkea luku - Euroopan keski­

arvo on 19 prosenttia. Asia avautuu helposti näin: säännön vastakohta

on oman järjen käyttö. Säännöillä haetaan hallintaa ja ennustettavuut­

ta maailmasta. Monimutkaisessa ja jatkuvasti muuttuvassa maailmas­

sa se on typerintä mitä voi tehdä, sillä tällaisessa maailmassa kaivataan

erityisesti ketteryyttä ja luovuutta.

Kolmas ominaisuus on voimattomuus. Monella on illuusio, että jo­

kainen on oman onnensa seppä, koska kaikilla on samat lähtökohdat.

Näin ei ole. Maailma ei ole reilu. Sadattuhannet ihmiset huomaavat

tämän, kun heidän elämänsä menee tavalla, jota he eivät halunneet.

He katkeroituvat ja heistä tulee voimattomia. Voimattomuus synnyt­

tää kyynisyyttä ja kun tällaisia ihmisiä on riittävästi, syntyy ympärille

kyyninen mediateollisuus ruokkimaan pettymystä. Voimaton katke­

ruus ja uhriasenne tuhoavat optimismin lähiympäristöstään. Jos jokin

menee vikaan, syy on aina jonkun muun. Jos haluaa, että asiat parane­

vat, sen pitää tapahtua ulkopuolelta. Tämä on äärimmäisen lamaan­

nuttavaa ja myrkyllistä.

Perinteisten arvojen mukaista journalismia on jäljellä yhä vähem­

män. Riidankylvön osuus mediassa on kasvanut todella isoksi, koska

riita myy niin hyvin. Meillä on se elämässä ahdistunut 30 prosenttia

porukasta, joka maksaa mielellään siitä, että saa lukea, kuinka huonos­

ti asiat ovat tai kuinka joku on taas vetänyt välistä.

Meiltä puuttuu areena, jossa keskustella kansakuntaa koskettavista

asioista niin, että se johtaisi johonkin. Suomesta puuttuu julkinen kes­

kustelu, jossa joku esittää teesin, toinen antiteesin, sitten keskustel-

74

!aan, ja syntyy synteesi .

Julkinen takinkääntökeskustelu on äärimmäisen mielenkiintoista.

Ehkä siinäkin on kyse hallinnan tavoittelusta. Maailma muuttuu, min­

kä takia omien mielipiteiden muuttaminen täyttää kaikki viisauden

tunnusmerkit . On suurimman luokan typeryyttä pitää kiinni omista

mielipiteistään, vaikka maailma ympärillä kehittyy. Miten ihmeessä

typeryydestä ja härkäpäisyydestä on tullut arvo, mutta viisaudesta ja

ketteryydestä halveksittavaa? Suomella voi olla tukalia vuosikymme­

niä edessä, ellei asenne muutu.

Kun johtaja pitää mokistaan isosti ääntä, se selvästi innostaa ihmisiä.

Sen huomasin Yleisradiossa. Kun työntekijä näkee, että johtaja mokaa

eikä ole moksiskaan, hänkin uskaltaa ottaa riskejä.

Ei ole oikeaa tapaa elää ja olla, mutta olemalla erilainen voi parantaa

asioita. Toimimalla megatrendejä vastaan ja sääntöjä kunnioittamatta,

ottamalla riskejä, iloitsemaila onnistumisista ja kertomalla avoimesti

tappioistaan voi rohkaista muita.

Monille jäi varmasti mieleen se, kun lauloin ilman lauluääntä Miit­

ta-täti-ohjelmassa. Huonosti laulettu karaoke on suomalaisille todella

hyvä terapiamuoto. Karaoken idea on oman häpeän kohtaaminen ja ja­

kaminen muiden kanssa. Siinä ihminen menee mukavuusalueensa yli

ja on ylpeästi huono.

Häpeän tunne ja kasvojen menettämisen pelko ovat suurimpia ris­

kinottamisen esteitä. Siitä pääsee eroon vain epäonnistumalla ja me­

nettämällä kasvonsa. Kun sitä on tehnyt muutaman kerran, se ei enää

tunnu missään.

Huomasin jo aikaisin urallani, että minusta kirjoittavat lehdet pu­

huivat jostain julkisesta olennosta, jota ei ole olemassa. Oman ja julki­

sen minän etääntyminen helpotti suhtautumista häpeällisiin tapahtu­

miin, koska usein ne kohdistuvat julkiseen minään. Yleensä häpeästä

irti pääseminen vaatii, että lyö päätään seinään.

Julkiset hahmot ovat meemejä, jotka syntyvät muiden ihmisten

päissä. Niillä ei ole välttämättä tekemistä todellisuuden kanssa. Ne

ovat karikatyyrejä. Jos lähtee hakemaan julkista hyväksyntää, niin se­

hän on kuin rakentaisi savimaalle. Se on harhanäky, utuinen keidas.

Kannattaa kuunnella omaa ääntään, koska se on totta.

Syöpä vaikutti suhtautumiseeni. Sillä, mitä minusta kuiskittiin ja

kirjoitettiin, ei ollut enää mitään merkitystä. Sen jälkeen on pystynyt

M i kael Jungner • 75

tekemään asioita, joihin itse uskoo, eikä ole miettinyt mitä muut ajatte­

levat. Se on vapauttava tunne.

Elämä on rajallinen. Jos löytää jotain mistä pitää, se ei tarkoita sitä,

että kannattaa jäädä tekemään sitä loppuelämäksi. Välillä on hyvä jat­

kaa matkaa.

Asioista, joita on totuttu pitämään jaloina, arvokkaina ja hyvinä, on

tullut maailman muutoksen ja teknisen kehityksen ansiosta myös lois­

tavaa bisnestä. Esimerkiksi sitä, miten työssä viihdytään, on totuttu

ajattelemaan juhlapuhesälänä, joka ei kuitenkaan realisoidu. Nyt se

sälä vaikuttaa suoraan tulokseen.

Meillä on vanhanaikainen järjestelmä, jossa dinosaurukset siirtyvät

yritysten hallitukseen valitsemaan itselleen seuraajia. Valitettavasti ne

valitsevat usein kaitaisiaan johtajia, vaikka perinteisen johtamisen pa­

rasta ennen -päiväys on kulumassa umpeen. Hidas muutos j ohtamisen

käytännäissä johtuu siitä, että hierarkkisen organisaation johtajaksi

valikoituu myllyn kautta ihmisiä, jotka etenevät olemalla lojaaleja van­

halle johdolle.

Kun miellyttää valtaapitäviä vuosien ajan, hukkaa itsensä. Päästes­

sään puikkoihin he ovat vain varjo entisestä.

Johtamiseen liittyvät isot palkat johtavat siihen, että osa johtaviin

asemiin pyrkivistä haluaa johtajaksi rahan takia. Johtajiksi pitäisi saa­

da ihmisiä, joiden kutsumus on johtaa.

Tämän takia start up -ekosysteemistä syntynyt tekeminen tulee

olemaan tehokkaampaa ja menestyksekkäämpää kuin autoritäärisesti

johdettu. Start upeissa ihmiset pääsevät tekemään kaiken uusimpien

oppien mukaan ilman niitä byrokratian rasitteita ja pettymyksiä, jotka

muokkaavat outoihin muotteihin.

Toivottavasti Suomessa huomataan tämä: jos Nokiakin taipui niin

nopeasti polvilleen uudenlaisen johtamisen Googlen, Applen ja Micro ­

softin edessä, pitäisikö meidän ryhdistäytyä ja muuttaa johtamista­

pojamme? Jos johtaminen saataisiin nousemaan uudelle tasolle val­

tionhallinnossa, virastoissa ja yksityisellä puolella, siitä tulisi huikea

kilpailuetu Suomen kokoiselle kansakunnalle. Toinen vaihtoehto on,

että Suomi kulkee jälkijunassa.

On vapauttavaa, ettei siitä tarvitse olla vastuussa. Uusi tapa johtaa

tulee Suomeen joka tapauksessa. Kysymys on vain siitä, koska se tulee.

On ihan sama mitä arjesta etääntyneet vuorineuvokset täällä päättävät

76

tai sopivat. Piilaaksossa uusi aika on jo arkea, ja se tulee ennen pitkää

myös Suomeen kuin hyökyaalto.

Ero ajattelussa kasvaa Suomen ja muun maailman välillä nopeasti,

mutta uutta maailmaa on helppo seurata blogien ja Twitterin kautta.

Muutaman kuukauden perehtymisellä kuka tahansa pääsee mukaan

uuteen ajatteluun ja on täysin kykenevä toimimaan siinä maailmassa.

Kun valaistuminen tulee, oppiminen on nopeaa.

Harmitti, että Yleisradiossa toimitusjohtajana jatkaminen jäi niin pie­

nestä kiinni. Olin eropäätöksen aikoihin pari viikkoa Vancouverin

olympialaisissa. Ei siellä voinut kovin pitkään murjottaa. Sitä alkoi taas

innostua.

Poikkeuksellisinta Yleisradiossa oli yleläisten sitoutuminen yhtiöön.

Siellä työtä tehtiin sydämestä. Sellaista näkee harvoin.

Yleisradio on työntekijöilleen elämäntapa, ei vain työpaikka. Sitä en

alussa tiennyt. Nyt tiedän.

Tällä hetkellä olen kiitollinen, että toimitusjohtajuuteni loppui. Ei

siksi, että Yleisradiossa olisi jotain vikaa, vaan koska olin jo tehnyt kai­

ken minkä pystyin.

Sain sieltä ison oppimiskokemuksen. Se oli kohtalon hellä käsi, joka

ohj asi eteenpäin.

"

M i kael J u n g ner • 77

Ytimen ytimessä

"Maailman ongelmia eivä t ratkaise skeptikot ja kyynikot, joiden näköpiiri

on rajoittunut itsestään selvään todellisuuteen. Tarvitsemme ihmisiä,

jotka vo1vat unelmoida asioita, joita ei ole koskaan ollut. "

John F. Kennedy, 1963

Taloustoimittaja ja kirjailija Tim Harford väittää kirjassaan Adapt, että

markkinataloudessa epäonnistuminen kulkee käsi kädessä nopean ke­

hityksen kanssa. Harford käyttää esimerkkinä modernia tietokoneteol­

lisuutta. Viimeisen puolen vuosisadan menestynein teollisuudenala on

rakennettu epäonnistumisille toistensa perään. Ilman niitä arkemme

näyttäisi aika erilaiselta.

Tarina alkoi, kun tietokoneiden peruselementtinä ryhdyttiin käyttä­

mään transistoreja elektroniputkien sijaan. Elektroniputkien valmista­

jat jäivät ihmettelemään muutosta tai eivät uskoneet siihen. Ne epäon­

nistuivat sen laajuuden arvioinnissa ja joutuivat tekemään tilaa uusille,

transistoreja kauppaaville yrityksille. Nämä vikkelät firmat puolestaan

kaatuivat lopulta Intelin ja Hitachin kaltaisten yhtiöiden tieltä, kun

mikropiirit syrjäyttivät transistorit .

Sillä välin kopiokonevalmistaja Xerox oli perustanut Kaliforniaan

Palo Alton tutkimuskeskuksen (Parc). Siellä syntyivät faksi, lasertu­

lostin, Ethernet-lähiverkkotekniikka, tietokoneiden hiirellä operoitava

käyttöliittymä ikkunoineen ja ikoneineen ja ensimmäinen pöytätie­

tokone Aito. Varsinkin pöytätietokone vaikutti vahvasti Applen Mac­

intosh-koneiden syntymiseen. Aitoja valmistettiin joitain tuhansia,

mutta Xerox ei ymmärtänyt hyödyntää keksintöjen kaupallista arvoa

tarpeeksi nopeasti.

Myös Aitoa kopioineet amerikkalaiset ja japanilaiset viritelmät epä­

onnistuivat. Vasta IBM kykeni kehittämään nykyisen kotitietokoneen

esi-isäksi kelpaavan kapistuksen. Vielä 1970-luvun alkupuolella heidän

massiivisia laatikkokoneitaan pääsi käyttämään harvoissa paikoissa -

lähinnä yliopistoissa ja valtion laitoksissa.

Tietokoneiden maailmaan hurahtaneet esinörtit haaveilivat päiväs­

tä, jolloin sellaisen saisi kotiin.

Se päivä saapui vihdoin tammikuussa 1975. Elektroniikka-alan raamat­

tu Popular Electronics esitteli Altair 8800 -koneen kansijutussaan. Mo-

78

nimutkaisen näköisen systeemin saattoi tilata kotiin ja koota itse 397

dollarilla.

Saunan kokoiset koneet olivat leiponeet IBM:sta miljardibisneksen.

Sen työntekij öille IBM oli koko tietokoneteollisuus, eikä sillä ollut mi­

tään tekemistä säälittävien pikkuruisten kotikoneiden kanssa. Heillä

oli juuri hankittu asuntolaina, lapsi tulossa ja turvallinen työpaikka,

kunnes . . .

Microsoft teki vallankumouksen tietokoneiden valtakunnassa j a

nappasi kruunun tutisevan kuninkaan päästä. Arvokkaimmaksi tieto­

konebisneksessä osoittautui käyttöjärjestelmä, jonka Bill Gates ja Paul

Allen koodasivat Altair-koneelle. IBM-uskovaisilla olisi ollut tarvittavat

taidot tehdä jotain vastaavaa, mutta he olivat sokaistuneet menestyk­

sestään niin, etteivät uskaltaneet ottaa riskejä.

Vallankumouksen suurimmat johtajat olivat sinä vuonna 20-vuoti­

aita. Malcolm Gladwell osoittaa hittikirjassaan Outliers, että Microsof­

tin johtajat Bill Gates, Paul Allen ja Steve Ballmer, Applen Steve Jobs

ja Googlen Eric Schmidt sattuivat oikeaan paikkaan oikean ikäisinä.

Vuonna 1975 Bill Gates oli saanut puuha ta tietokoneiden kanssa jo seit­

semän vuoden ajan. Hän oli juuri oikean ikäinen hypätäkseen vallan­

kumouksen eturintamaan joka solullaan: ei asuntolainaa, ei lapsia, ei

turvallista ja valmista arkea.

Ei ollut vain nuorten herrojen omasta älykkyydestä ja lahjakkuudes­

ta kiinni, että heistä tuli alansa pioneereja ja mullistajia. Steve Jobs kas­

voi Piilaaksossa, ytimen ytimessä, hengittäen tietokoneteollisuuden

ilmaa.

Nuori Jobs kävi iltaisin kuuntelemassa Hewlett-Packardin insinöö­

rien luentoja ja käytti tilaisuudet hyväkseen kyselemällä heiltä tieto­

koneista. Hän soitti yhdelle HP:n perustajista ja pyysi saada tietoko­

neeseensa osia. Osien haaliota ja niistä rakentelu oli tuohon aikaan

tietokoneharrastajien lempipuuhaa. Hän onnistui neuvottelemaan

itselleen kesätyön HP:n liukuhihnalla ja ihastui tietokoneiden rakenta­

miseen niin kovasti, että alkoi suunnitella uutta tietokonetta alusta asti

itse. Nyt tiedämme, mitä siitä syntyi .

Apple kompuroi Microsoftin edessä vielä 1980-luvulla ja Jobs sai jopa

potkut itse aloittamastaan yhtiöstä. Kun hän palasi johtoon vuonna

2007, Apple oli kolmen kuukauden päässä konkurssista. Sillä välillä

Jobs ehti Pixarin johdossa mullistaa animaatioelokuvat. It-kupla syn-

M u utoksen johtajat • 79

nytti ja tyhjensi tuhansia alan firmoja lisää.

HP:n liukuhihnalta kesätyöntekijän innostuksesta alkoi taas yksi

vallankumous. Se johti teknologian ja taiteen yhdistymiseen kauniik­

si pieniksi tietokoneiksi, jotka kulkevat mukana taskuissamme - sekä

musiikkiteollisuuden mullistumiseen. Tietokoneet ovat muuttuneet

niin kiehtoviksi, että vaikuttaa siltä kuin meistä kaikista olisi tullut

nörttejä. Ilmassa on merkkejä, joiden mukaan Jobsin keksintöjen vuok­

si muUistumassa olisi muitakin aloja, kuten peliteollisuus. Tehokkaat

älypuhelimet linkosivat Vihaiset linnut suurkaupunkien metroihin tyl­

sistyvien massojen käsiin.

Kuningas Microsoftin yllätti internet ja erityisesti Google, joka vei

kruunun ainakin hakukonemarkkinoilla. Emme vielä tiedä, kuinka

valtakunnan käy. Varmaa on se, että virhearvioita, vallankaappauksia

ja tutinaa on edelleen luvassa.

80

Mårten M ickos

'Pelkäsin, että olen kerta kaikkiaan kykenemätön

rakentamaan liiketoimintaa. "

Kal iforniassa asuva toim itusjohtaja , joka joht i t ietokantayhtiö MySQL:n

m i ljard in do l lar in yrityskauppaan Sun M icrosystemsin kanssa. Ennen

MySQL-to im itusjohtajuuttaan hän ehti johtaa useita yrityks iä , joista osa

meni enemmän tai vähemmän penkin a l le .

"

Tiesimme alusta asti, että MatchON Sports oli riskialtis hanke. Sillä oli

valtava potentiaali, mutta myös omat haasteensa.

Olimme luvanneet sijoittajille, että siitä päivästä kuin heidän rahan­

sa saapuvat tilillemme, lanseeraamme sisältösaitin sadassa päivässä.

Niin teimmekin, mikä oli uskomaton saavutus. Meillä oli Euroopan no­

pein tulospalvelu Englannin Valioliigan matseista internetiin. Vauhti

oli koko ajan niin hurja, ettei epäonnistumisen ajatuksille jäänyt aikaa.

Yrityksen idea oli tuottaa uudenlaista urheilumediaa webbiin ja mo­

biiliin. Sisällön päälle oli tarkoitus rakentaa erilaisia rahapelejä. Tekni­

sesti pelit olisivat uhkapelejä, mutta luonteeltaan ne olisivat ajanvietet­

tä. Panokset ja voitot olisivat suhteellisen pienet, ja pelitahti olisi nopea.

Ensimmäinen merkki mahdollisista ongelmista tuli keväällä 2000, kun

internetkupla puhkesi ja kaikilla alkoi mennä huonosti.

Olin alussa tulossa yritykseen myynnin ja markkinoinnin johtajaksi.

Sitten suostuin toimitusjohtajaksi sillä edellytyksellä, että kun yritys

saadaan käyntiin, rekrytoidaan uusi johtaja, jolla on kokemusta urhei­

lusta ja raha peleistä. Tiesin, että aihepiirit olivat minulle pitkälti tunte­

mattomia, ja ne olivat liiketoimintaidealle keskeiset.

Lanseerauksen jälkeen hallitus ja perustajat olivat niin tyytyväisiä

työhöni, että he ehdottivat minun jatkavan toimitusjohtajana. Heidän

kannustamanaan suostuin. Se oli vakava virhe.

Yrityksen piti kehittyä niin, että ensin rakennetaan teknologia-alus­

ta ja sisältöportaali, sitten tehdään loikkaus peleihin ja ansaintaan.

Tämä loikkaus vaati urheilun ja vedonlyönnin asiantuntijansa. Hoidin

tehtäväni mielestäni hyvin, mutta kun webbimarkkinat romahtivat

Mårten Mickos • 81

ympärillämme, se ei riittänyt.

Voi olla, että liiketoiminta oli tuomittu jo sinä päivänä kun webbi­

kupla puhkesi . On myös mahdollista, että jos olisimme pysyneet alku­

peräisessä suunnitelmassa toimitusjohtajuuden osalta, olisimme saa­

neet mukaan henkilön, joka olisi voinut kokemuksenaan saada aikaan

strategiset partneri- ja lisensointisopimukset nopeammin - ennen kuin

firman rahat loppuivat.

Kesän 2000 jälkeen hermostuneisuus yrityksessä nousi. Rahapeli­

en teko ja lanseeraus näytti viivästyvän, ja markkinat olivat edelleen

surkeat.

Lokakuussa raportoin hallitukselle, että en uskonut liiketoiminta­

suunnitelman toteutuvan kuten oli suunniteltu, ja että tarvitsisimme

paljon lisää rahaa, jotta pärjäisimme. Hallitus halusi siirtyä B2C-mallis­

ta B2B-malliin. Totesin, että se on mahdollista, mutta sekin vaatisi niin

paljon aikaa, että tarvitsisimme enemmän rahaa. Hallitus uskoi, että

muutos voisi tapahtua nopeammin.

Tähän erimielisyyteen toimitusjohtajuuteni päättyi. Joku totesi hal­

lituksen kokouksessa, että jos Mårten ei usko uuteen toimenpideohjel­

maan, hän ei voi jatkaa toimitusjohtajana. Minä vastasin, että he olivat

aivan oikeassa.

En tiedä tarkoittiko se, että minä olin eronnut vai yritys erottanut

minut, mutta sillä ei ole väliä. Hallitus halusi jatkaa linjalla, johon toi­

mitusjohtaja ei uskonut, joten johtaja oli tietenkin vaihdettava.

Noin kuusi kuukautta myöhemmin Match ON Sports meni konkurssiin.

Heti eroamisen jälkeen osallistuin eurooppalaiseen konferenssiin, jos­

sa oli paljon yrittäjiä ja toimitusjohtajia ohjelmistoalalta. Vietin monta

pitkää yötä yrittäjäkavereideni kanssa hotellin baarissa juoden viskiä ja

pohtien tilannetta ja tulevaisuutta.

Siellä kaikki olivat positiivisia, kertoivat omia tarinoitaan ja kehotti­

vat minua uskomaan itseeni. Viikon päästä palasin kotiin väsyneenä,

mutta paljon eheämpänä.

Kuulin seuraavina viikkoina ja kuukausina kommentteja, että olin

tärvellyt oman urani ja että olisi vaikeaa palautua ja löytää hyvä työ ja

tehtävä itselleni. Onneksi onnistuin ottamaan kommenteista hyödyn

irti menettämättä uskoa itseeni.

Päätin vain, että seuraavalla kerralla en sitten hemmetti epäonnistu.

Sanoin itselleni, että ehkä MatchON oli epäonnistunut, mutta minä olin

82

onnistunut aivan mahtavasti alkuperäisessä tehtävässäni, joka oli yri­

tyksen aloittaminen ja palvelun lanseeraaminen.

Siitä lähdin rakentamaan omaa yritystä, jossa palveluna autoin start

up -yrityksiä strategiatyössä, myynnissä ja markkinoinnissa. Suoma­

lainen Remix Technologies oli eräs asiakkaani. He saivat lottovoiton -

myivät yrityksensä keväällä 2001 Flextronicsille.

Itsellä pitää olla käsitys omasta arvosta. Aina löytyy ulkopuolisia,

jotka pitävät epäonnistuneena ja niitä, jotka kehuvat liikaa. Tärkeää on

olla uskomatta liikaa kumpaankaan ryhmään. Tärkeää on työn sisäl­

tö ja sen tuoma lisäarvo. Lisäarvon tietävät ja tunnistavat asiakkaat ja

työntekijät, mutta eivät välttämättä ulkopuoliset.

MatchON oli huikea kokemus, jota en vaihtaisi enää mistään hinnasta

pois. Tärkeä oppi oli johtoryhmän rekrytointi ja palvelun lanseeraami­

nen nopeassa aikataulussa. Meillä oli uskomattoman hyvä tiimi. Pidän

edelleen yhteyttä moneen heistä.

Ensimmäisestä rahoituksesta konkurssiin meni vain puolitoista vuot­

ta. Fail fast, scale fast -periaatteen ensimmäinen osa siis toteutui var­

sin hyvin. Selvitimme nopeasti, oliko MatchON kyseisissä olosuhteissa

mahdollinen ja hyvä liiketoiminta. Ei ollut. Mutta nyt se voisi taas olla.

Meidän olisi pitänyt reagoida nopeammin ja voimakkaammin inter­

netkuplan puhkemiseen. Emme tajunneet, että se saattaa viedä men­

nessään hyvätkin yritykset.

Toinen opetus on, että ihminen pystyy mihin vain, jos oikein ha­

luaa. Olin neuvottelemassa Englannin valioliigan kanssa, vaikka en

koskaan aikaisemmin ollut kiinnostunut urheilusta. Selvittelin partne­

rointimahdollisuuksia suuren julkisesti noteeratun vedonlyöntifirman

kanssa. He olivat valmiit siirtämään tietyn liiketoiminnan erilliseen

yhtiöön, jota minä johtaisin. Tajusin, että maailma on täynnä suuria

liiketoimintamahdollisuuksia.

Epäonnistumisen hanskaaminen oli ehkä suurin opetus. Opin, että

aina ei voi voittaa. Taistelin katkeroitumista vastaan.

Jouduin nopeasti miettimään, miten jatkaisin työelämässä, koska

menetin MatchONissa paljon rahaa. Jouduin miettimään, miten selitän

nämä asiat itselleni, perheelleni ja ystävilleni.

Oli hetkiä, jolloin pelkäsin, että olen kerta kaikkiaan kykenemätön raken­

tamaan liiketoimintaa. Mutta usko itseeni palautui ja päätin, että tästä pitää

vain oppia, oppia ja oppia. Ja sitten pitää tehdä paremmin ensi kerralla.

Marten M i c kos • 83

Pelkään joka päivä, että epäonnistun. Pelkään, että osoittautuu, että

joku aikaisempi teko tai päätös johti epäonnistumiseen. Pysähdyn

miettimään sitä. Annan kauhuskenaariolle tilaa aivoissani - mutta en

rajattomasti . Pallottelen asiaa ja katson sitä eri kanteilta. Käyn läpi pää­

töksentekokriteerit uudestaan. Mietin, onko mahdollisesti jotain, mitä

en ole huomioinut. Mietin, miten paha voi olla pahin skenaario.

Lopulta pakkaan koko vyyhdin pakettiin ja pyydän, että se poistuu

aivoistani ja ajatuksistani. Toistan itselleni, että olen hyvä ja teen par­

haani. Muistutan itseäni siitä, että jatkuva huolestuminen ei auta.

Merisotakoulussa oli seinällä mainio Aleksis Kiven sitaatti : Nyt ei

auta valitus ja murhe, vaan työ ja toimi.

Piilaaksossa päätöksenteko on aina ollut nopeaa ja rohkeaa. Minä

olen melko hidas päätöksentekijä. Haluan kuulla eri osapuolet tarkkaan

ennen kuin teen päätökseni.

Hoen itselleni: Enhän minä kovin huono ole. Siitä saan vahvuutta ja

rohkeutta tehdä päätöksiä. Ajattelen, että jos päätös on vaikea minulle,

se ihan oikeasti on vaikea. Ja jos päätös on vaikea, lopulta kumpikin

puoli on hyvä.

Ei se välttämättä tarkoita, että mikä tahansa päätös johtaisi onnistu­

miseen. Mutta se tarkoittaa, että mikä tahansa päätös voi olla järkevä

ja looginen. Muuta ei voi ihmiseltä vaatia kuin että hän tekee järkeviä

ja loogisia päätöksiä. Siitä saan varmuuden päätöksentekoon. Olen kai­

kella järjelläni käynyt läpi vaihtoehtoja, ja vaikka minulla ei ole niin

paljon tietoa kuin toivoisin, olen kuitenkin kyvykäs tekemään hyviä

päätöksiä. Ja sitten mennään. Tehdään päätös ja eletään sen kanssa.

Joskus tärkeintä ei ole itse päätös, vaan se, että pysytään päätökses­

sä, mikä ikinä se onkin. Usein päätöstä voi justeerata ja korjata myö­

hemminkin. Pahin skenaario voi olla päättämättä jättäminen.

Ei voi ollenkaan olla varma, että tänään tehty päätös on huomenna

oikea. Ensinnäkin on saattanut arvioida tilanteen väärin. Toisaalta ti­

lanne voi muuttua.

Sen takia täytyy olla täysin avoin eri skenaarioille. Pitää uskaltaa

miettiä läpi hirvittävimmätkin skenaariot. Pitää kuunnella tarkkaan,

mitä ympäristö yrittää sanoa. Pitää aktiivisesti hakea kommentteja fik­

suilta ihmisiltä. Pitää olla mittareita, joilla nähdään, toteutuuko päätet­

tävä asia toivotunlaisesti.

MySQL:ssä teimme rohkean muutoksen liiketoimintamalliin. Emme

tienneet, mihin se johtaisi. Muutos oli joillekin niin kova tilanne, että

84

he surevat sitä vieläkin.

Asiakkaat eivät uusineet vuositilauksiaan tarpeeksi. Tuotetuki ei

ollut riittävän arvokas asia asiakkaillemme, joten keksimme kehittää

MySQL-tietokantojen hallintaan oman ohjelmiston, jota saa vain rahal­

la. Se tarkoittaa, ettei se voinut olla avointa lähdekoodia. Yrityksessä oli

henkilöitä, joille avoin koodi oli lähes ylitsepääsemätön, pyhä periaate.

Mielestäni myynnin toimimattomuus oli vielä pahempaa kuin suljettu

koodi.

Meillä oli sisäisesti traumaattinen vaihe, kun vaihtoehtoja selvitet­

tiin pienissä ja suurissa ryhmissä. Lopulta melkein kaikki ilmoittivat

sitoutuvansa uuteen malliin. MySQL Monitor -niminen tuote kehittyi

alussa hitaasti, mutta muutaman vuoden päästä siitä oli tullut hittituo­

te, jonka ansiosta myynti kasvoi taas kohisten.

Kun meillä oli liiketoimintamalli kunnossa ja tiesimme, että voitol­

lisuus on lähellä, lähdimme suunnittelemaan pörssilistautumista. Sen

prosessin lopputuloksena syntyi miljardin dollarin yrityskauppa Sun

Microsystemsin kanssa. Olimme samalla valmiit listautumaan pörssiin

Yhdysvalloissa.

Yrityksen kulttuuria voi muuttaa epäonnistumisille sallivampaan

suuntaan. Täytyy puhua omista epäonnistumisistaan, olla rankaise­

matta rohkeita päätöksentekijöitä, nostaa esille sekä onnistumisia että

epäonnistumisia ja kehua tekijöitä rohkeudesta ja sitoutumisesta. Ja

pitää osata poiketa säännöistä juuri sopivasti .

Työpaikalla täytyy olla suojaisia paikkoja, jossa henkilökunta voi

tehdä kokeiluja. Ne voivat olla fyysisiä tiloja, tiettyjä hetkiä ja tilaisuuk­

sia, erikoisbudjetteja tai jotain muuta. Jos joku tekee rohkeita päätök­

siä, joihin organisaatio voi reagoida negatiivisesti tai hylkäävästi, hä­

nelle kannattaa tarjota suojaa ja rohkaisua.

Innovaatiot eivät ole säännönmukaisia - ne eivät esiinny riveinä,

sarakkeina ja kaavoina Excelissä. Mutta innovaatioiden etenemistä

ja onnistumista voidaan hyvinkin mitata Excelin avulla. On tärke­

ää muistaa, että vaikka innovaatio elää vapaassa ja epämääräisessä

ekosysteemissä, innovaation onnistumista pitää mitata tarkkaan.

Failfast, scalefast -sääntö tulee siitä, että innovaatioita on vaikea en­

nustaa ja vaikea tuottaa ennustavasti. Pitää yrittää monta kertaa, en­

nen kuin löytyy oikea helmi. Yrittämiskustannukset täytyy sen takia

pitää matalina. Mitä halvempaa on kokeilla, sitä enemmän kokeiluja voi

Mårten Mickos • 85

tehdä, ja sitä nopeammin tulee biomaton timantti vastaan. Sen takia

failfast - eli löydä nopeasti innovaation puutteet, jotta voit siirtyä pian

kokeilemaan seuraavaa.

Maailmalla kilpailu innovaatioista on kovaa. Jos yhdellä on hyvä

idea, on todennäköistä, että monella muullakin on sellainen. Heillä voi

jopa olla täsmälleen sama idea. Kun on vakuuttunut innovaation toimi­

vuudesta eli testannut sen, se täytyy toteuttaa mahdollisimman nope­

asti ja skaala ta se mahdollisimman suureksi. Siksi scale fast.

Epäonnistuminen tuntuu pahalta, mutta tekee yleensä hyvää. Työs­

sään ihminen jatkuvasti pohtii, miten epäonnistumisilta vältytään.

Niin minäkin. Yritän muistaa kehottaa itseäni olemaan rohkea ja ole­

maan pelkäämättä epäonnistumista. Silloin teen parempia ja rohkeam­

pia päätöksiä, ja vain silloin syntyy mahtavia uusia juttuja.

Jos epäonnistumisen pelko saa liian suuren merkityksen, ei pysty

enää tekemään suurtekoja.

Kun epäonnistuu, pitää ryhtyä hoitamaan tilannetta. Ensin pitää tie­

tenkin pelastaa mitä on pelastettavissa ja korjata tilanne mahdollisim­

man nopeasti ja mahdollisimman hyvin. Sitten pitää analysoida, miksi

ja miten epäonnistuminen tapahtui. Pitää miettiä, miten siitä olisi voi­

nut välttyä. Aika usein epäonnistuminen on rohkeuden hinta, jolloin

sitä tavallaan ei olisikaan voinut välttää. Sitten pitää antaa itselleen

anteeksi.

Sen jälkeen voi miettiä, mitä epäonnistumisesta voi oppia, ja mitä

hyviä sivuvaikutuksia epäonnistumisella vielä saattaa olla.

Lopuksi pitää sopia itsensä kanssa, ettei tee samaa virhettä uudestaan.

Kun onnistun jossain, saatan ajatella itsekseni: onko tämä nyt iso

saavutus vai pieni? Minä kun olen niin kiltti itselleni saavutusten osal­

ta. Palkitsen itseni hyvin pienistä saavutuksista. Palkitsen itseni myös

isoista saavutuksista. Varmistan, että voin aina olla ylpeä siitä, että tein

parhaani.

Vaikka jokin saavutus on suurin tähän asti, mistä minä tiedän,

ettenkö pystyisi vielä parempaan ja isompaan? Ja jos mahdollisesti

pystyn johonkin suurempaan, pakkohan silloin on jatkaa yrittämistä.

Vastaavasti, jos uskon etten vielä ole onnistunut, tietenkin pitää jat­

kaa yrittämistä. Ihminen ei saa jättää voimavarojaan käyttämättä.

"

86

Luovuushöpinä

"Fiktion kirjoittaminen o n enimmälti oman epäonnistumisen kanssa pieh­

taroimista. Jokainen virke syntyy tavalla tai toisella epätäydellisenä. Eihän

sitä oman huonoutensa kanssa kukaan kovin mielellään ole tekemisissä.

Loppuvaiheessa olen lähes katatonisessa tilassa pelosta. "

M ikko R imminen . l mage 6-7/201 1

Luovuus on halua ajatella paremmin, mutta jotta ajatuksista voi tulla

tekoja, tarvitaan kokeiluun kannustava ympäristö. Maailma muuttuu

uusien ideoiden ansiosta. Niiden lisääminen vaatii organisaatioilta ja

valtioilta, erityisesti johtajilta, kykyä ymmärtää luovuutta ja sietää

epäonnistumista. Johtajien kautta maailma pääsee muuttumaan konk­

reettisesti.

Markkinointiguru Seth Godin on linjannut: "Jos sanot, että epäon­

nistuminen ei ole vaihtoehto, on sama kuin sanoisit, että innovaatio

ei ole vaihtoehto." Hän vertaa sitä klassisesti kolikkoon, jolla on aina

kaksi puolta. Ei voi menestyä, jos ei ole valmis epäonnistumaan.

Useimmat johtajat ymmärtävät loogisella tasolla, että epäonnistu­

misista oppiminen on tärkeää. Mutta yhä uskotaan, että sen hyväksy­

minen loisi hälläväliä-ilmapiirin työpaikalle.

Harvard Business Schoolin johtamisen professori Amy Edmondso­

nin mukaan se on virhepäätelmä. Hänen mielestään meidän pitäisi var­

sinkin työpaikoilla harjoitella paitsi epäonnistumisen tunnistamista ja

analysointia, myös epäonnistumisten luomista. Se tarkoittaa nopeaa

prototyyppien tekemistä, jossa virheet ovat tärkeitä rakennuspalikoi­

ta. Jaettu epäonnistuminen on loistava ja halpa tapa rakentaa yhteisön

yhteenkuuluvuutta. Epäonnistumisen myöntäminen voi olla suurempi

muutosvoima kuin yksikään ulkopuolinen konsultti .

Onnistuminen ja epäonnistuminen ovat molemmat tekemisen, into­

himon, energian, uskalluksen, rohkeuden ja haasteiden sivutuotteita.

Vaikeaa rationaaliseen ajatteluun juurtuneille johtajille on se, että luo­

van tekemisen lopputuloksen näkeminen etukäteen on mahdotonta.

Siksi se on luovaa.

Teatteriohjaaja Leea Klemola kertoo toistuvasta työtapaturmastaan

Sara-lehdessä. Kun uuden näytelmän harjoitukset alkavat, hänellä on

valmiina korkeintaan ensimmäinen näytös. Yleensä näytelmät kirjoi-

M u utoksen johtajat • 87

tetaan valmiiksi viimeistään puolta vuotta ennen harjoituksia. Hän

oppi ymmärtämään, ettei se ole sattumaa. "Kaaoksen sietäminen ei ole

minulle helppoa, mutta kyllä minä siitä nautin. Luovuuden mahdolli­

suus on siinä kuitenkin aika iso", Klemola sanoo.

Klemola haluaa varmistaa, että näyttelijät nauttivat prosessista.

Nautinto on ainoa tapa sitoutua työhön niin, että lopputulos kehittyy

toivottuun suuntaan. Kaikkeen muuhun ihmisen voi pakottaa, mutta

ei nautintoon. Nautinnon tappaa tehokkaimmin pelko. Näyttelijä on

työssään itse esillä, riisuttuna ja haavoittuvana. "Koko ammatti perus­

tuu keskeneräisyyden, ristiriitojen ja epäonnistumisen sietämiseen.''

Teatterin kuviot toistuvat Klemolan mukaan muillakin työelämän

näyttämöillä. Muualla arvostelun kohteena on yleensä työn tulos, ei

ihminen. Martti Ahtisaari on sanonut, että jos valitsisi nyt opiskelu­

paikkaa, hän hakeutuisi teatterikouluun. Bisnes, politiikka ja julkisuus

vasta ovatkin teatteria.

Luovuuden tutkija Mihaly Csikszentmihalyin mukaan flow-tilassa

ihminen on niin uppoutunut siihen mitä hän tekee, ettei hän ei ole huo­

lissaan epäonnistumisesta. Jotkut ihmiset kuvailevat sitä totaalisen

hallinnan tunteeksi, vaikka itse asiassa emme koskaan täysin hallitse

tekemistämme. Jos tiedostaisimme sen, epäonnistumisen mahdolli­

suuden, emme voisi uppoutua täydellisesti. Silloin huomiomme jakau­

tuisi kahtia tekemiseen ja hallinnan tunteen ajatteluun. Flow'n aikana

on selvää, mitä pitää tehdä.

•

Luovuuden johtamiseen pätevät täysin eri säännöt kuin tehokkuuden

johtamiseen. Luovassa työssä perinteinen onnistumisista palkitsemi­

nen on hankalaa, koska lopputuloksesta voi olla mahdotonta määritellä

työn arvoa. Yhä harvempi työ tarkoittaa enää 2000 -luvulla pelkkää ru­

tiininomaista raajojen siirtelyä tai näppäilyä. Siksi innovaatioihin kes­

kittynyt uudenlainen johtamisoppi suosii yrittämisestä palkitsemista,

oli lopputulos millainen tahansa.

Stanfordin yliopiston johtamisen ja tekniikan professori Robert L.

Sutton julkaisi luovuuden johtamisen oudoista säännöistä kirjan vuon­

na 2001. Filosofi Pekka Himanen kirjoitti samoihin aikoihin Hakkerie­

tiikassaan samoista ilmiöistä. Suomessa ne rantautuivat laajemman

keskustelun osaksi vuosia myöhemmin, mutta periaatteita toteutetaan

88

työelämässä edelleen heikonlaisesti.

Luovan työn tekemisen nautinto palkitsee itsessään. Raha ei luo

yhtään lisää motivaatiota, kun tulotaso saavuttaa tietyn rajan. Niin

hakkereita kuin tutkijoita kuin taiteilijoitakin lämmittää eniten ver­

taistensa tunnustus. Uuden työn avainsanoja ovat itsenäisyys, intohi­

mo, yhteisöllisyys ja jakaminen. Työpaikka on parhaimmillaan avoin

ja oppiva yhteisö, joka muistuttaa enemmän yliopistoa kuin yritystä.

Koulussa kokeileminen on sallittua, eikä kaikkea tarvitse heti osata.

Suttonin mielestä epäonnistumisesta ja onnistumisesta pitäisi palkita

yhtä runsaskätisesti.

Markkinatalous on rakentunut rahan ympärille, mutta sekin muut­

tuu. Oikeastaan kapitalismi on jo muuttunut, vaikka olisimme hitaita

huomaamaan sitä. Pelien ja internetin äärellä kasvanut sukupolvi on

kasvanut aikuiseksi ja haluaa tehdä omien arvojensa mukaista työtä.

Pakollinen toimistossa istuminen kahdeksasta neljään (tai pidempään)

ei enää motivoi, vaikka siitä maksettaisiin hyvin. Virtuaalinen todelli­

suus on totuttanut sukupolvemme aktiiviseen toimintaan, oman jutun

toteuttamiseen ja vuorovaikutukseen.

Himanen yritti sanoa Hakkerietiikassa, että hakkerit (ei rikolliset,

vaan ohjelmoijat) ovat sukupolvensa terävintä kärkeä, jotka näyttävät

tietä muutokselle. Hän ymmärsi, että hakkereilla on käsissään taiteen

kaltainen valta muuttaa ihmisten toimintaa. Vaikka tarkkanäköinen

saattoi havaita merkit jo vuosituhannen vaihteessa, Facebook ja Twit­

ter pääsivät yllättämään kankeat mediayhtiöt kesken pullakahvikoko­

uksen. Nyt suomalaisissa maakuntalehdissä kirjoitetaan jo crowdsour­

cingista ja mutualisoinnista. Ilmiön iloinen viesti kuuluu: ihmiset

muuttavat maailmaa, eivät valtiot tai organisaatiot.

Luovuus ravistaa perinteistä johtajaa, koska sitä ei voi ennakoida. Yri­

tyksen täytyy pyrkiä kannattavuuteen, eikä se voi jäädä odottelemaan

inspiraatiota. Pelkällä varmistelulla ja prosessien virtaviivaistuksella

ei enää pärjää kilpailussa. Robert Suttonin luovuuden oudoista sään­

nöistä moni kuulostaa täysin järjettömältä: ettäkö edelliset onnistu­

miset pitäisi unohtaa? Miksi muka kannattaisi palkata ihminen, jonka

valitseminen taistelee omaa intuitiota vastaan? Jatkuvasti möhläävää

työntekijää palkita yhtä hyvin kuin parasta onnistu jaa? Luovuuden joh­

tamisen säännöt ovat järjenvastaisia, koska luovuus on arvaamaton ta.

Muutoksen johtajat • 89

Sutton kehottaa: palkkaa ihmisiä, jotka osaavat ratkoa erilaisia on­

gelmia kuin sinä itse. Ja niitä, joiden seurassa tunnet olosi epämuka­

vaksi. Aja tyytyväisiä työntekijöitä konflikteihin keskenään, koska kes­

kustelusta syntyy uutta. Ihmiset, jotka oppivat organisaation tavoille

hitaasti, seuraavat usein omaa näkemystään ja keksivät ideoita, joita

kukaan muu työpaikalla ei tulisi ajatelleeksi . Kannattaa siis mieluum­

min kehottaa työntekijöitä kyseenalaistamaan pomoja ja työkavereita

kuin tottelemaan.

Luovuuden ja innovaatioiden johtaminen ja sen uudet säännöt vaa­

tivat johtajalta vankkaa itsetuntemusta ja rohkeutta heittäytyä tunte­

mattoman varaan. Ne eivät varsinaisesti kuulosta perioteisiltä bisnes­

taidoilta. Siksi monet yhtiöt ulkoistavat innovaatioosa ostamalla start

up -yrityksiä. Ehkä sen takia maailmalla palkataan luovuuden ammat­

tilaisia, kapellimestareita ja muita taiteilijoita johtaviin asemiin yhä

useammin.

Pohjoisen kirpeyttä rakastava Leea Klemola puhuu samasta asiasta

kuin palmujen alla Kaliforniassa viihtyvä Stanfordin professori Sutton.

Hän sanoo Sarassa: "Hyvään porukkaan ihan kuuluu se kusipää, jota

kuuluu sietää ja katsoa läpi sormien. Paitsi jos se kusipää on työnjoh­

taja. Hyvin johtaminen on maailman helpoin asia. Huonoon pitää ihan

nähdä vaivaa ja on käsittämätöntä, kuinka paljon sitä tehdään. Ihan re­

hellisesti voin sanoa, että olen vitun hyvä johtaja. Ihan vain siksi, että

arvostan muidenkin kuin itseni työtä."

•

Vincent van Gogh voi mielestämme olla luova nero, mutta hänen tai­

teensa on täyttänyt luovuuden määritelmät vasta myöhemmän tar­

kastelun tuloksena. Omana elinaikanaan taiteilija täytti enemmänkin

epäonnistujan määritelmän. Aleksis Kivi eli köyhyydessä veljensä nur­

kissa. Kiven kuolinmökkiä katsellessa on vaikea ymmärtää, että eräs

suomalaisuuden määrittelijäistä asui siellä. Tuusulanjärven vieressä

oleva mökki on pienempi kuin punavuorelainen yksiö. Myös Eino Leino

kierteli elämänsä viimeisinä vuosina kavereiden nurkissa varattomana

ja kodittomana. Ainoa omaisuus olivat runot.

Samankaltaisia tarinoita riittää kirjasarjaksi asti, eikä sattumalta.

Hylkiönä eläminen ja epäonnistumisen kokemus saattaa pelastaa tai­

teilijat ammatilliselta rappiolta. Onnistumisella on tapana johtaa ris-

90

kien väittelyyn. Koska van Goghilla, Kivellä ja Leinolla ei ollut mitään

menetettävää, he pystyivät keskittymään itsensä näköisen, rohkean

taiteen tekemiseen . He toisin sanoen uskalsivat ottaa riskejä. Eikä se

välttämättä edes tuntunut uskaltamiselta.

Csikszentmihalyin mukaan historia paljastaa meille ironisen proses­

sin, jota Hegel ja Marx olisivat arvostaneet. Hän väittää, että kulttuurin

menestys muodostaa ajan kanssa itsestään antiteesin. Mitä paremmin

menee, sitä vähemmän haemme muutosta ja sitä enemmän olemme ul­

kopuolisten voimien armoilla. Luovuuden lopputulos on usein sen oma

negaatio.

Taloudessa samaa kutsutaan innovaation paradoksiksi tai dilem­

maksi. Clayton M. Christensen löysi dilemman ja kirjoitti siitä palkitun

bisneskirjan, joka vaikutti Steve Jobsiin syvästi.

Riskinottajan paradoksi

"Suurin riski on olla ottamatta riskiä . "

Mark Zuckerberg

Innovaatioo ja menestyksen dilemma on tämä: menestymme ottamal­

la riskejä, mutta mitä tapahtuu, kun meistä tulee menestyneitä? Alam­

me välttää riskinottoa - eli sitä, mikä loi menestyksen alun perin, koska

pelkäämme menettävämme asemamme. Menestys ei lisää valmiut­

tamme riskinottoon ja epäonnistumiseen. Päinvastoin: mitä enemmän

menetettävää, sitä suurempi houkutus pelata varman päälle.

Paradoksin takia moni vankka yhtiö kaatuu tai menettää markkina­

johtajuutensa, kun uusi keksintö mullistaa markkinat. Mullistavia eli

disruptiivisia ilmiöitä on harvinaisen vaikea ennustaa. Harvardin yli­

opiston tutkija James Allworthin mukaan Steve Jobs ratkaisi ongelman.

Apple luo tuotteita (iPad), jotka kilpailevat heidän omien tuotteidensa

kanssa (Macbook). Oman markkinan disruptiivista mullistamista on lä­

hes mahdotonta johtaa.

Potkujensa jälkeen Jobs teki Pixarista massiivisen tuottavaa ani­

maatiotaloa. Sillä välin Applen vaaka oli ammattijohtajan otteessa

keikahtanut voitontavoittelun puolelle. Jobs rakensi yhtiön uudestaan

intohimo edellä. Jobsin mukaan dilemman ratkaisu onnistui, koska

Applen ensimmäinen prioriteetti on tuottaa kuluttajille mahdollisim-

M uutoksen johtajat • 91

man loistavia tuotteita, ei tuottaa mahdollisimman paljon voittoa. He

eivät kyselleet kuluttajilta - meiltä - millaisia tuotteita haluaisimme

käyttää, vaan tekivät tuotteita, joita emme tienneet haluavamme. Sitä

voisi kutsua riskiksi. Mutta ensimmäiseksi listalle siirretty intohimo

tekemiseen suojelee riskien negatiiviselta puolelta.

Apple ei suinkaan ole virheetön esimerkki kaikille, vaan harvinainen

poikkeus Clayton Christeosenin teoriassa disruptiivisesta teknologi­

asta. Teoria auttoi monia näkemään kauemmas eteenpäin, mutta sen

keksijäkin ennusti Applen suhteen väärin lähes joka kerta .

•

Lama rusensi Suomea 1990-luvun alkupuolella. Käräjäoikeuteen tipah­

teli konkurssihakemuksia. Vielä enemmän papereita täyteltiin työvoi­

matoimistoissa ympäri maata: lähes puoli miljoonaa jäi ilman työtä.

Ilmapiiri on jäänyt monien suomalaisten selkäytimeen niin tiukasti,

että pelkäämme yrittäjyyttä edelleen 20 vuotta myöhemmin. Tarinoita

katkeroituneista sukulaisista ja itsemurhan tehneistä naapureista jak­

setaan kertoa syinä sille, miksei moni meistä halua yrittäjäksi.

Samuli Seppälä kirjoitti ylioppilaaksi vuoden 1993 työttömyyden ja

konkurssien keskellä. Hän mietti, hakisiko kauppakorkeakouluun vai

jatkaisiko vuoden vanhaa autotallibisnestään. Seppäiällä oli veljensä

kanssa pieni verkkokauppa, joka pyöri hyvin siitä huolimatta, ettei sil­

loin vielä ollut laajakaistayhteyksiä. Asiakkaiksi riittivät samanikäiset

pojat, jotka soittivat modeemilla yrityksen tietokoneeseen, että saisi­

vat ostaa kaupasta modeemeja. Lamasta huolimatta bisnes alkoi kas­

vaa, ja verkkokauppa laajentui varastomyymäläksi. Siitä syntyi jonkin­

lainen ilmiö.

Reilu kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen Verkkokauppa.com

muutti Ruoholahden kauppakeskukseen. Se laajentaa tilojaan ja asia­

kaskuntaansa jatkuvasti. Tietokoneharrastaiista on tultu vaareihin ja

pikkutyttöihin, tavallisiin kodinkoneiden ja lelujen ostajiin. Talous­

kriisit ja suhdanteet eivät tunnu hidastavan uusia aluevaltauksia mi­

tenkään. Kun tähän mennessä suurin myymälä avattiin Jätkäsaareen,

poliisi varoitti hankalista liikenneruuhkista alueella.

92

Jari Sarasvuo

''Riskinottajat om1stavat ja muokkaavat tätä maailmaa. "

Val mentaja , Tra iners' Housen perustaja ja ent inen to im itusjohtaja nöyr­

tyi e lämän tosiasioiden edessä ja oppi varomaan hu l luja riskejä , kun

Trainers' Housen ja Satama l nteractiven fuusio ei sujunut suunn ite lmien

mukaan.

"

Monet myöhemmin tärkeäksi osoittautuneet vaiheet elämässäni ovat

alkaneet epäonnistumisella.

Ensimmäisen lehtijuttuni kirjoitti silloinen tyttöystäväni. Toisen

kirjoitti hänen äitinsä. Omat valmiuteni eivät silloin riittäneet niihin.

Minulla on läpi elämäni ollut sellainen luonnevika, että olen yrittä­

nyt kertoa itsestäni tarinaa, johon en ole ollut vielä valmis. Olen aina

yrittänyt ilmentää itseäni tasoni yläpuolella.

Myöhemmin olen kuitenkin kirjoittanut Suomen Kuvalehden kan­

sijutun ja myynyt melkein satatuhatta kirjaa. Opin kai lopulta kirjoit­

tamaan. Minulla oli rakastavia, mutta kovakätisiä mentoreita, jotka

istuttivat minut vierelleen ja sanoivat: ei näin, eikä näin. Yhden jutun

kirjoitin seitsemän kertaa uusiksi. Suututti, mutta silti koin, että se on

minulle hyödyllistä.

Aloitin valmentajan urani opettamalla kirjoittamista. Pakkomieltee­

ni on ollut oppia ja onnistua siinä, mitä olen ottanut työn alle. Kirjoitta­

minen oli hyvä tapa järjestää ajatuksia.

Kun olin vihdoin oppinut kirjoittamaan, Juha Tynkkynen kutsui minut

radioon. Niihin aikoihin minun oli hyvin vaikea ilmaista itseäni pu­

heella. Ilmeisesti minulla oli jonkinasteinen lukihäiriö, koska kiireessä

ja paineen alla saatoin lukea kuin dysleksikko.

Toimitin lauantaiaamuna STT:n uutisia. Ohjelman nimi oli Lepak­

komiehen vapaapäivä. Kolmantena sähkeenä tuli pätkä: Wienin kes­

kustassa on räjähtänyt atomipommi, ihmishenkiä ei ole menetetty. Näin

että Tynkkynen pyöritteli päätään. Kun kävelin toimituksen puolelle,

STT:n päivystävä uutispäällikkö soitti: Vitun idiootti, se on autopommi,

ei atomipommit

Jari Sarasvuo • 93

Epäonnistumisten kautta on tapahtunut ihmeitä - eli epätodennäköisiä

käänteitä, jotka koostuvat kolmesta i :stä: ideoista, ihmisistä ja inspi­

raatiosta.

Olen aina uskonut siihen, että asiat menevät lopulta päin helvettiä,

ellen salli parempien ideoiden juurtua sydämeeni. Paremmat ideat tar­

koittavat usein jotain, joka selkeyttää tai luovalla tavalla nostaa pois

nykyisiltä raiteilta. Elämän laatu on peräisin toteutettujen ideoiden

laadusta.

Olen tarvinnut hyviä ihmisiä, jotka pystyvät lisäämään ideaan jo­

tain, kiistelemään siitä ja toteuttamaan sitä. Tarvitaan iso joukko ihmi­

siä, joita sitoo yhteinen tarina ja halua uhrautua sen eteen.

Inspiraatio tarkoittaa, että ihminen täyttyy hengestä. Silloin minulla

on hyvää tahtoa ihmisiä kohtaan. Luotan maailmaan enkä jää marinan

vangiksi, kun asiat eivät mene heti hyvin. Hengen tuki torjuu masen­

nusta ja harhaisuutta. Näiden kolmen yhdistelmä: ideoiden, ihmisten

ja inspiraation, on joka kerta toteutunut, kun asiat ovat kääntyneet ja

katastrofi on muuttunut seuraavan suuruudenvaiheen siemeneksi.

Minulla ja meillä Trainers' Housessa on intohimo luoda maailmanluo­

kan valmennusmenetelmä. Se on elämämme ammatillinen tarkoitus.

Uusiutumisen ja uuden oppimisen vaatimukset ovat niin kovia, että

ihmiset joutuvat valmentautumaan tavalla tai toisella läpi elämänsä.

Teimme 2000-luvun ensikymmenellä yli 40 miljoonaa euroa liike­

voittoa. Koko ajan tajusin, että nykyinen valmennusmenetelmä kantaa

toki jatkossakin, mutta sen avulla ei voi kansainvälistyä. Siihen tarvi­

taan teknologiaa.

Meillä oli hulvattomasti rahaa kassassa, vaikka olimme jakaneet hy­

vin osinkoja. Aloimme etsiä seuraavaa kasvureittiä. Tajusimme, että

tarvitsemme rakenteeseemme teknologista osaamista. Kokeilimme ja

haimme monenlaisia vaihtoehtoja. Erilaisten vaiheiden jälkeen pää­

dyimme Satamaan.

Kyllä minua aiheellisesti varoitettiin, että siitä tulee todennäköises­

ti raskas retki. Satama ei ollut ohjelmistotalo. Syntynyt kokonaisuus

oli paljon hajanaisempi kuin mitä me halusimme uskoa. Kuuntelin eri

mielipiteitä, kävin keskusteluja ja otin ne vakavasti, mutta meillä oli

takaraivossa sellainen ajatus, että me pystymme kääntämään mitä ta­

hansa.

Sanotaan, että kun jumalat haluavat tuhota jonkun, ne antavat tälle

94

ihmiselle tartunnan nimeltä hybris, ylpeyden retroviruksen. Ihminen

tekee itse loput. Jumalat nauravat vuorilla ja lyövät vetoa siitä, missä

vaiheessa käy huonosti. Yli vuosikymmenen jatkunut korkoa korolle

onnistuminen oli kylvänyt meihin katteettomia käsityksiä omista ky­

vyistä.

Uskoimme, että pystymme muuttamaan Sataman alihankkijasta mar­

ket makeriksi. Siinä oli paljon lupaavaa. Siellä oli paljon hyviä ihmisiä.

Kun olimme onnistuneet muutoshankkeissa jo niin monen organisaa­

tion kanssa, kai me nyt itsekin onnistumme. Jumalauta että yritimme­

kin, ihan by the book.

Me uskoimme siihen liittoon, kuten naimisiinmenohetkellä yleensä

molemmat osapuolet uskovat. Kuitenkin meillä oli niin eri resonans­

sit, että se oli sittenkin mahdoton naimakauppa. Sellaisenaan se ei

toiminut.

Tiesimme Satamaan ja omaan toimintaamme liittyvät riskit ja han­

dicapit etukäteen, mutta sitten tapahtui monta asiaa yhtä aikaa. Sa­

taman suurimmat asiakkaat muuttivat ostokäyttäytymisensä täysin.

Yritysten kulttuurit eivät olleetkaan millään ponnistelulla yhdistettä­

vissä. Trainers' Housen brändi ei sopinut Sataman ihmisille. Kuten Pe­

ter Drucker sanoo: lähtöoletukset eivät pitäneet.

Sitten tuli maailmanlaajuinen lama. Bruttokansantuote romahti

vuonna 2009 enemmän kuin kertaakaan sitten sisällissodan, mukaan

lukien talvi- ja jatkosota.

Meillä oli alun perin 34 miljoonan euroa lainaa. Meillä oli satojen ih­

misten henkilökunta, joka ei pystynyt sitoutumaan yhteiseen tarinaan.

Emme pystyneet pitämään sitä osaamista, jota ostimme. Sataman asi­

akkuudet kuihtuivat käsiin. Markkinat eivät olleet vielä valmiita uusil­

le tuotteillemme. Niiden tekeminen kesti ja maksoi paljon enemmän

kuin kuvittelimme.

Jo kaksi näistä seitsemästä sudenkuopasta olisi voinut tuhota tämän

diilin. Olimme tilanteessa, jossa tulomme pienenivät kovaa tahtia,

mutta kulumme eivät. Pysyimme pystyssä, koska meillä oli niin lois­

tavia ihmisiä töissä. Valmennusprojektit jatkuivat. Asiakkaat luottivat

meihin siitä huolimatta, että maa järisi alla. Meitä suojeli se arvo, mitä

pystyimme asiakkaalle luomaan.

Asiantuntijat eivät etukäteen uskoneet, että näin moni kielteinen

asia voisi osua samaan ajankohtaan. Samalla periaatteella on peruste!-

Jari Sarasvuo • 95

tu maailmassa paljon muutakin: ei noin voi käydä. Silti eräänä päivänä

niin vain käy. Musta joutsen ui satama-altaaseen.

Me taistelimme ja toivoimme käänteen tulevan ajoissa. Maksoimme

lainaa pois hurjaa tahtia, suojasimme ja vahvistimme tasetta parhaan

kykymme mukaan. Teimme erilaisia toimenpiteitä, jotka ovat kaik­

ki tietysti hirveän kuluttavia, Stressaavia ja syövät itseluottamusta ja

elämäniloa.

Tajusin, että vaikka teimme ratkaisun yhdessä parinkymmenen ih­

misen kanssa, olin sen pääarkkitehti. Käytin yli kymmenen milj oonaa

euroa omia rahojani suojellakseni yhtiötä.

Niiden kolmen vuoden aikana menetin niin paljon elämäniloa, työ­

kykyä ja itseluottamusta - vieraannuin niin paljon itsestäni, ettei elä­

mäni rakenne kestänyt sitä.

Sisäisesti olin autiomaa, vieraantunut. Joka päivä seitsemästä seitse­

mään yritin parhaani, mutta tunsin itseni mahoksi, hedelmättömäksi.

Työni hedelmä ei vastannut enää sen vaatimuksia.

Ajauduin mielenterveydelliseen murtoveteen, jossa aallokko alkoi

repiä elämääni kappaleiksi. Masennukseen liittyy sisäinen välinpitä­

mättömyys, aloitekyvyttömyys, ruokahaluhäiriöt ja epämääräiset ko­

lotukset. Niistä tajusin, että olen matkalla kohti sairastumista.

Luojan kiitos lääkkeet olivat tiedossa. Perustin Fight Clubin. Joka­

aamuinen treeni viritti hormonijärjestelmän ja hermoston kuntoon.

Henkinen ravinto muuttui rikkaammaksi: musiikista, lukemisesta ja

ihmissuhteista tuli tärkeämpiä kuin ennen.

Ymmärsin, ettei tätä enää ratkaista uholla ja pakottamisella. Jouduin

lopultakin muokkaamaan luonnettani huomattavasti kypsempään

suuntaan.

Ajattelin, että niin kauan kun keikun elämän virrassa mukana, ei

auta jäädä himaan huokailemaan. Pitää koittaa olla hyödyksi muille.

Ellei minua olisi suojellut se sama valmennus, mitä me asiakkaalle

annamme, olisin ehkä oikeasti menettänyt työkykyni ja terveyteni. To­

siasiassa menetinkin, mutta tein sellaisen ratkaisun, että vaikka olen

masentunut ja välinpitämätön, töihin pitää punkea aamulla ja antaa

kaikki mitä irtoaa tänään. Sitten illalla kotiin hieromaan ohimoita.

Epärealistiset ihmiset voivat saada paljon aikaiseksi, mutta se on kulut­

tava tie. Yksi suuruusharhan muoto on, että kuvittelee olevansa Atlas,

96

joka kantaa maapalloa niskassaan. Taakankantaja elää täällä tavallisen

ihmisen viisaudella ja voimilla, mutta vaatii itseltään enemmän kuin

muilta. On matemaattinen vääjäämättömyys, että siinä käy hassusti

jossain vaiheessa.

Minulla on kroonistunut huono omatunto. Kun ihmiset lähtevät me­

nestyksen toivossa mukaan riskiin, he näkevät vain ahneuden plussa­

puolen, mutta kun riskit alkavat toteutua, he tarvitsevat pettymyksel­

leen syyllisen. Sen kanssa on raskas elää.

On ihmisiä, jotka ovat uskoneet samaan unelmaan kuin minä ja ovat

mukanani joutuneet ainakin väliaikaisesti pettymään. Se on tuhonnut

ystävyyksiä ja ihmissuhteita. En pysty suhtautumaan siihen kevyesti.

Fakta on se, että työelämän maanjäristys ulottui myös siviilielä­

mään. Fakta on se, että minun aikanani yhtiö on menettänyt arvoa.

Fakta on se, että pettymys on muuttanut mieleni toimintaa. Fakta on

se, että diili ei ole onnistunut toivotusti.

Suhtaudun siihen vakavasti. Sen takia olen tehnyt koko tämän ajan

palkatta töitä. Minulla on ollut ainoastaan lounassetelit, terveyspalve­

lut ja auto firman puolesta.

Palkkani tulee siitä, mitä olen onnistunut ensin luomaan muille. Kun

kaikki muut ovat saaneet: valtio, henkilökunta, yhtiö ja kaikki, sitten

tulee minun vuoroni. Se on oikein minun maailmassani.

Kolmen vuoden ajan heräsin öisin oikeudenkäyntiin demonien kanssa.

Joka yö havahduin unesta ja katsoin kelloa: Ei saatana, kello on kym­

menen yli yksi ja mä olen taas hereillä. Pysyin unessa vain sen ajan, että

pahin hermostollinen väsymys lakkasi, ja sitten alkoi jutun käsittely.

Pohdin omia motiivejani. Tutkin tapahtumien kulkua, omaa vaiku­

tustani niihin ja vastuuta epäonnistumisesta. Öiset oikeudenkäynnit

loppuivat vasta kun meidän Veera-tyttäremme syntyi.

Aristoteleen mukaan viisaus syntyy kokemusten jälkeisestä pohdin­

nasta. Olen kirjoittanut tapahtumia auki. Se kirkastaa ajatuksia ja antaa

perspektiiviä. Pikkuhiljaa alkaa huomata, etteivät ihan ensimmäiset

tulkinnat tapahtumista olleet totta. Aluksi näin vastuun raskaana pel­

kästään omassa niskassani. Kirjoittaminen antaa perspektiiviä ja koh­

tuullisuutta.

Vasta kun tapahtuneen on täysin kohdannut ja hyväksynyt oman

vastuunsa, voi alkaa eheytyä. Vastuu antaa hallinnan tunnetta. Se on

toipumisen kannalta tärkeä tunne. Tajuaa, että tämä on osa minun elä-

Jari Sarasvuo • 97

määni, eikä jotain mitä tapahtuu minulle.

En tiedä, miten minulle olisi käynyt, jos tämä olisi tapahtunut kym­

menen vuotta myöhemmin. Olen kuitenkin vielä elinvoimaisessa ja

uusiutumiskykyisessä vaiheessa. Jos tämä tapahtuisi lähempänä kuut­

takymppiä, loppuelämä menisi sen suuren menetyksen kanssa paini­

essa. Asian ikävä puoli on, että loppusäkeistö ratkaisee sen, mistä koko

biisi kertoi .

Olen 46, olen tietääkseni elämäni kunnossa, eikä mikään viittaa siihen,

että minulla olisi vakavaa sairautta. Jos käy hyvin, saan tehdä 30 vuot­

ta töitä. 30 vuodessa ehtii saada hyvityksen kolmen vuoden murheista

aika moneen kertaan.

En silti ylistä epäonnistumista niin paljon, että sitä muille suositteli­

sin. Jokaiselle ihmiselle löytyy epäonnistumisen taso, jolla sen hintaa

ei pysty maksamaan. Siitä ei yksinkertaisesti enää toivu. Ymmärrän,

että ihmiset haluavat välttää sitä epäonnistumista, joka traumatisoi

niin pahasti, että loppuelämän toimintakyky on uhan alla.

Tähänastiset epäonnistumiset ovat tietysti nirhineet egoa, niistä on

tullut paha mieli ja itsesäälin vallassa on saattanut mennä viikonvaih­

de tai kuukausi. Tällä kertaa itsesäälivaihe kesti tarpeettoman kauan.

Se ei millään tavalla edistä toipumista. Nyt alkaa tuntua, että happi

kulkee taas, ja seuraava vaihe odottaa.

Näyttää siltä, että selvisimme tästä. Lopputulos on, että meillä on nyt

se teknologia. Kun myllää tarpeeksi lujaa, kova ydin löytyy. Asiakkaat

tykkäävät, valmennukset toimivat ja meillä on jotain, mitä voimme

kansainvälistää ja skaala ta. Mutta ei sitä tarvitse tehdä näin vaikeasti .

Tässä on paljon hyviä puolia. Yksi on se, että mahtuu paremmin nah­

koihinsa. Kun on perspektiiviä, ihan pienet epäonnistumiset eivät suis­

ta raiteiltaan.

Nykyään huomaa, että vaikka viime viikolla hävisimme 89 kauppaa

ja voitimme 60, se tarkoittaa sadoilla tuhansilla emoilla myyntiä. On

oppinut kiitolliseksi. Aiemmin olisin keskittynyt karrikoidusti siihen,

että kuka helvetin tunari täällä on hävinnyt 89 kauppaa, ja ketkä ovat

nämä syyntakeettoman tyhmät asiakkaat, jotka eivät ole ymmärtäneet

ostaa meiltä!

Nykyään ajattelen, että asiakkaalla on ollut hyvä peruste olla osta­

matta meiltä. Ja ne meidän ihmisemme, jotka ovat joutuneet niele-

98

mään hyvän työn jälkeen pettymyksen karvasta kalkkia, ovat tulleet

viisaammiksi ja vahvemmiksi.

Hengellisen taseen vahvistuminen antaa epäonnistumiselle myös

myönteisen puolen. Se ei ole kokonaan huono asia. Kun ei saa onnistua,

saa tilaisuuden oppia.

Olisi valheellista yrittää esittää, että olen kiitollinen ihan kaikesta.

Olen ollut kiitollinen epäonnistumisistani tähän mennessä, joskus lä­

hes sillä hetkellä kun se on tapahtunut. Mutta tästä en ainakaan tällä

hetkellä pysty tuntemaan kiitollisuutta.

Jos ja kun tämän synnyttämä vaurio tulee jollain tavalla paikatuksi,

ainakin silloin voin olla kiitollinen siitä, että jaksoin pysyä pelissä, en

totellut pakofantasioita ja sain tästä kaikesta sen opin, mitä tällainen

kokemus voi tarjota.

Ei tämä ainakaan tyhmemmäksi ole tehnyt. Kun nyt juttelee johta­

jien kanssa, ymmärtää paremmin, millä asenteella tai suunnitelmalla

kannattaa ryhtyä toteuttamaan jotain epätodennäköistä tai vaikeaa.

En ole enää yhtä sinisilmäinen maailman menon suhteen.

Siellä, missä ei ole riskiä, ei ole mahdollisuutta kunnolla onnistua.

Siellä ei ole myöskään mitään kiinnostavaa eikä mahdollisuutta oppia.

Kun on ottanut riskiposition, täytyy olla erittäin kiinnostunut siitä, mi­

ten riskiin liittyvää todennäköisyyttä voi manipuloida ja mitä tekemäl­

lä riski pienenee.

On mahdollista, että jälkikäteen tämä kaikki osoittautuu kummallisek­

si neroudeksi, josta kirjoitetaan joskus tarinoita. Mikä on mahdollista,

ei välttämättä ole todennäköistä. Aika on tuomarimme.

Olen helvetisti tarkempi todennäköisyyksien ja elämän realiteettien

edessä. Aiemmin uhmasin elämän lainalaisuuksia, nyt kannustan ih­

misiä olemaan tarkkana riskinoton suhteen.

Niitä riskejä, joiden toteutuminen kirpaisee, on pakko ottaa. Mutta

älä ota riskiä, johon sinulla ei ole varaa. Älä ota riskiä, jonka toteutumi­

nen todennäköisesti murtaa sinut loppuelämäksesi .

Me yritimme haamuheittoa. Saku Koivu ei voi rakentaa leipäpuuta

NBA-koripallon varaan, ainakaan sentterin paikalle. Silloin on paras

pysyä kaukalossa. Sakun kokoinen ihminen voi tienata hienosti kauka­

lossa, mutta ei todennäköisesti koriskentällä. Se on typerä yritys tehdä

haamuheitto. En suosittele riskinottoa, joka perustuu haamuheittoi­

hin, koska sitä voi verrata lottoamiseen tai uhka peliin.

Jar i Sarasvuo • 99

On olemassa riski käyttäytymistä, joka on tosiasiassa itsetuhoista, ja

on olemassa riskikäyttäytymistä, joka johtaa suotuisten olosuhteiden

tukemana menestykseen. Tämän eron ymmärtäminen on kaikki kai­

kessa.

Nyt ymmärrän sen hyvin, kun olen saanut traumatisoivan opetuk­

sen. Sitä on vaikea ymmärtää silloin kun on voittamaton, täysin ylivoi­

mainen.

Pitkään pärjänneet ihmiset ovat joskus omavoimaisia. Omavoimai­

set ihmiset ovat sitä mieltä, että maailman laki ei koske minua. Kos­

keepas! Se ei ole vain vielä sattunut kohdallesi, mutta hetken kuluttua

maailman henget kiinnostuvat ylpeydestäsi ja alkavat opettaa sinua.

Kaikille hevosille löytyy kengittäjä.

Pari vuotta sitten menetin osakesijoittamisessa yli viisi miljoonaa eu­

roa. Päätin, etten enää koskaan tee ratkaisuja sen perusteella, että ku­

vittelen ymmärtäväni markkinaa paremmin kuin markkina itse. Ne

ovat epäonnistumisia, jotka aiheuttavat merkittävää taloudellista tap­

piota, monen menestyneen ihmisen elämänaikaisen omaisuuden me­

netystä. Mutta ne kuuluvat asiaan.

Jälkikäteen naureskelen niille oletuksille, joiden perusteella speku­

loin. Ne ovat täyttä komiikkaa: kuinka tyhmä voi olla! Eikä minulta vie­

läkään ole otettu pois passia, ajokorttia eikä pankkikorttia.

Spekulaatio on eri asia kuin se, että ottaa riskejä liiketoiminnassa.

Spekulaatio ei enää kiinnosta minua. Olen omat spekulaationi tehnyt

loppuelämäkseni.

Satamassa ei ollut kyse spekulaatiosta. Se oli strateginen liike, j olle

oli perustelut, jotka elävät tänäkin päivänä. Se voi näyttäytyä myöhem­

min parempana ratkaisuna kuin minä se nyt on ilmentynyt.

Joskus asiat ovat lähes mahdottomuuksia a priori, etukäteen, ja jäl­

keenpäin, a posteriori, ne ovat itsestäänselvyyksiä. Sen takia maailma

kuuluu ahkerille ja taitaville riskinottajille, jotka ryhtyvät mahdotto­

miin tekoihin.

Välillä joku riskinottajista polttaa näppinsä niin, että poistuu pelistä.

Heidänlaisiaan tulee aina olemaan, koska muuten maailma pysähtyy

sijoilleen ja elämä lakkaa. Siksi täytyy muistaa, että konkurssi on tulon­

siirto toiveikkaalta yrittäjältä ympäröivälle yhteiskunnalle.

Kun ravintola Manhattanilla menee konkurssiin, sen perustaja on

1 00

tehnyt tulonsiirron ravintolan sisustajalle, ruokalistan suunnitelleelle

graafikolle, tarjoilijoille, huippuluokan keittiömestarille, osavaltiolle

arvonlisäveron muodossa, huonekalujen valmistajille, lihakauppiaalle.

Kymmeniä tai satoja ihmisiä on saanut etua siitä, että toiveikas yrittäjä

on pannut kaiken peliin ja taistellut kuin eläin. Hän on ottanut täyden

vastuun unelmistaan. Kun ravintola menee konkurssiin, hän on tehnyt

tulonsiirron omista unelmistaan muille.

Jotta maailma toimisi, tarvitaan sekä riskinottajia että realisteja. Ris­

kinottajat muuttavat maailmaa, ja realistit tekevät siitä kaikille elinkel­

poisen.

Vaikka nyt on ollut vaikeaa, laskut on maksettu. Se täytyy muistaa

täälläkin. Joku muu on saanut arvoa kymmeniä miljoonia euroja. Siellä

se kiertää ja hyödyttää maailmaa. Olemme joutuneet irtisanomaan ih­

misiä, mutta edes se epäonnistuminen ei ole universaalisti pahaa. Aika

moni heistä on saanut puolen vuoden palkan käteen, hyvät referenssit

ja hyvän, ehkä paremmankin uran jossain muualla.

Jos vuonna 2030 kysyt, olenko edelleen kiittämätön tästä kokemuk­

sesta, toivottavasti nauran sydämellisesti ja sanon: elämässä on harvo­

ja asioita, joista muistan kiittää yhtä paljon kuin tästä.

"

Jari Sarasvuo • 1 01

4 Avoimuus

"On vaikeaa kysyä ihmisiltä, miksi he olivat väärässä,

kun he luulevat olevansa oikeassa. "

Phi l ip Tetlock

Rupert Murdoch joutui nöyrtymään. News of the World -lehden ur­

kintaskandaali levisi käsiin. Maailman suurimpiin mediayhtiöihin

kuuluvan News Corporationin johtaja kieltäytyi aluksi Britannian par­

lamentin kutsusta tulla kuultavaksi. Murdoch vetosi kiireiseen aika­

tauluunsa, kunnes paine kävi liian suureksi .

Murdoch puolusti salakuuntelusta syytettyä päätoimittajaa viimei­

seen asti. Hän kutsui parlamentissa vierailun päivää elämänsä noloim­

maksi (humbling), mutta ei ottanut tapahtumista vastuuta. "En tiennyt

tästä mitään", selitti Murdoch. Hän on yhtiön hallituksen puheenjohta­

ja, toimitusjohtaja ja perustaja.

Psykologian professori Philip Tetlock on tutkinut poliittisten asian­

tuntijoiden tekemien ennusteiden osumatarkkuutta ja tekijöiden suh­

tautumista niiden onnistumiseen. Tutkimuksessa paljastui, että asian­

tuntijat paitsi ennustivat enimmäkseen pieleen, myös muistivat omat

ennusteensa järjestelmällisesti väärin. He muistivat niiden olleen huo­

mattavasti enemmän oikeassa kuin ne tosiasiassa olivat.

Sama pätee meistä jokaiseen, oli ihminen sitten kantakapakassa

väittelevä alkoholisti, suuri konsernijohtaja, henkinen guru tai kaik­

kia kolmea yhtä aikaa. Aivot vääristelevät muistojamme väärässä ole­

misesta tai epäonnistumisesta, kunnes näyttää siltä, että oikeastaan

olimmekin lähes oikeassa. Ne suojelevat meitä itseltämme: musertavil­

ta tunteilta, jotka johtavat pakolliseen muutokseen .

•

1 02

"Teknoyrittäjän ankaraa arkea on kulkea ovelta ovelle ja maasta

maahan. Ja kestää se, että usein isot, rahakkaat pelurit eivät tajua

pätkääkään siitä, mitä yrität tehdä. Pienet ja tuoreet tajuavat, mutta

ne ovat samassa kassavajelirissä. - - Iso ja kankea haluaa kyllä kuul­

la ja oppia pieneltä ja ketterältä kaiken internetin tulevaisuudesta

kouluttaakseen omaa jäyheämpiliikkeistä porukkaansa. Verkko­

saarnaajan elämä on oikeasti antiglamouria."

Lisa Sounio, Brändikäs

Meillä on kaksi maailmaa. On Sounion kuvaama kankea suuryritysten

maailma, jota johtavat suuret ikäluokat ja heidän Bo-vuotiaat edeltä­

jänsä kuten Rupert Murdoch. On diginatiivien maailma, jota johtavat

ketterät 1970 - ja Bo-luvulla syntyneet nörtit . Maailmojen välillä on

koko ajan suurempi kuilu.

Valtaapitävien maailma kutsui toisen puolen keksintöjä sinnikkäästi

hömpötykseksi, kunnes huomasi, että sadat miljoonat ihmiset käyttä­

vät niihin aikaansa ja energiaansa - jopa rahojaan. Sillä aikaa toinen

puoli keksi lisää hömpötyksiä. Diginatiivien seurassa kuulee usein pu­

huttavan vanhasta maailmasta. Ja vielä useammin ajasta, jolloin vanha

maailma on väistynyt avoimuuden tieltä.

Voi kuulostaa rankalta, koska käytännössä väistyminen tarkoittaa

suurten ikäluokkien eläkkeelle jäämistä - tai kuolemaa. Tai muutosta,

mitä ei pidetä kovin todennäköisenä. Viestin voi tulkita niinkin, että

diginatiivien sukupolven röyhkeän kuoren alla kytee yhteinen tehtävä.

Ehkä jopa visio paremmasta, toimivammasta, demokraattisemmasta

yhteiskunnasta ja maailmasta. Internetin leviämisestä päätellen osa

visiosta toteutuu parhaillaan.

Stanfordin yliopiston professori, start up -asiantuntija Steve Blank

sanoi Helsingissä käydessään syksyllä 2011: "Teidän lapsenne tekevät

kaikkea, mitä te vihaatte. Heistä tulee kapitalisteja." Blank osui oike­

aan, vaikka saman voisi sanoa jokaiselle sukupolvelle.

Kapitalismi ei tarkoita diginatiiville rahaa ja valtaa muihin, vaan va­

pautta käyttää aikaansa johonkin, jolla on merkitystä myös muille. Te­

hokasta tapaa tehdä· yhteistyötä . Olemme kasvaneet muiden tekemien

kulttuurituotteiden parissa ja inspiroituneet niistä, ja nyt haluamme

luoda tuleville polville samanlaisia kutkuttavia elämyksiä ja elämää

helpottavia palveluja.

Avoimuus • 1 03

Erillisiä maailmoja ei tietenkään todellisuudessa ole olemassa. Mutta

diginatiivina jonkinlaiseen kuiluun törmää usein. Start up -yritysten ja

jättikonsernien kohdatessa erot tuntee räikeimmin. Ne eivät näy vain

toimintatavoissa, vaan niiden takana olevissa uskomuksissa, arvoissa

ja ajatusmalleissa.

Start upin työntekijä tai perustaja on tietoinen siitä, että aikaa ja re­

sursseja on vähän (ellei oteta huomioon it-kuplan aikana yliarvostet­

tuja yrityksiä), kaikki tarvittava tieto löytyy yleensä googlaamalla tai

lähettämällä sähköpostia, kaikki mahdollinen mitataan, ideoita hei­

tellään avoimesti ennen niiden toteutusta ja varsinkin keskeneräisiä

toteutuksia asetetaan esille ja kritisoidaan. Kokouksia ei pidetä koko­

usten vuoksi .

Piilaaksossa oppii tavoille jo viikossa: tapaaminen melkein kenen ta­

hansa kanssa on järjestettävissä pay it forward -kulttuurin vuoksi. Se

tarkoittaa, että ammattilaiset ovat valmiita jakamaan kokemustaan ja

kontaktejaan toisille, etenkin nuoremmille ja kokemattomammille. Ei

tarvitse loukkaantua, jos tapaaminen kestää vain kymmenen minuut­

tia. Jos kymmenen minuuttia riittää agendan käsittelyyn, se riittää.

Suurikin guru on valmis auttamaan, kun rehellisesti kysyy neuvoa tai

pyytää jotain.

Kun start upin työntekijä yrittää hieroa yhteistyötä kankean konser­

nin edustajan kanssa, hämmennys hiipii uuteen uljaaseen maailmaan.

Edustaja haluaa sopia tapaamisen kasvotusten, vaikka kyseessä olisi

mitätön nappulakauppa. Kun edustaja sitten tulee vierailulle, hän on

varannut käynnille kolme tuntia aikaa. Start upin työntekijä ihmette­

lee, miten kenelläkään voi olla varaa moiseen. Siinä juju piileekin. Varat

keskittyvät kankeiden korporaatioiden organisaatiokaavioiden taakse

ja kuluvat suljettuihin, tehottomiin käytäntöihin .

•

Internetissä kasvanut sukupolvi ennakoi puheellaan vanhasta maail­

masta vain väistämätöntä: mikään varallisuus ei kestä loputonta tuh­

laamista. Salaisuudet paljastuvat lopulta, kuten Wikileaks ja Julian

Assange todistavat. Hakkereiden - tai oikeaoppisemmin kräkkereiden

- löyhästi järjestäytyneet iskut antavat ymmärtää, että mitä pimeämpi

salaisuus, sitä suurempi vimma kerääntyy yhteen sen murtamiseksi.

Sanotaan, että täytyy tuntea historiaa ymmärtääkseen nykyhetkeä.

1 04

Vanhan maailman valtaapitävien puheesta paistaa usein syvä ymmär­

tämättömyys internetin historiasta, nykyhetkestä ja mahdollisuuksista.

Internetin historia jos mikä kertoo epäonnistumisen ja sen oppimis­

potentiaalin tarinaa. Aikakausi on verrattain lyhyt muiden maailman­

historian suurten muutosten joukossa, mutta sitäkin tehokkaampi.

Ehkä juuri rohkean kokeilun ja erehdysten takia. 2000-luvulla kahden

maailman käyrät ovat kohdanneet toisensa ja lähteneet eri suuntiin.

Teknologian avulla vanhan maailman töitä on automatisoitu niin no­

peasti, ettei itse teknologioille riitä enää tarpeeksi tekijöitä. Samalla,

kun pankkien ja vanhojen korporaatioiden maailma rutisee hajoamis­

pisteessä, nörttien johtaman maailman kasvua hidastaa ainoastaan

osaavan työvoiman puute. Globaalille teknologiateollisuudelle intia­

lainen ja kiinalainen työvoima on elinehto, ei uhka. Sen takia voimme

ostaa halvimpia vimpaimia ihmiskunnan historian aikana.

Internetin aikakaudella on itsestään selvää, ettei oppiminen lopu

oppimisvelvollisuuden loppumiseen. Ei edes tohtorinhatun päähän

painamiseen. Uudessa maailmassa kuka vaan voi paljastaa koko maa­

ilmalle, että väitöskirja olikin kopioitu Wikipediasta, tai todistaa kol­

minkertaisen tohtorin oletukset alusta asti vääriksi esittämällä loogiset

perustelut lähteineen. Kaiken voi paljastaa muutamassa sekunnissa.

Kaikki salaisuudet voivat lopulta tulla julkisuuteen. Asiantuntijana voi

esiintyä kuka vain, mutta toisaalta myös guruina esiintyviä "asiantun­

tijoita" on helpompi kritisoida kuin koskaan.

Tyhmempikin lienee jo huomannut, että "nörteille" kannattaa suunna­

ta kulttuurituotteita. Pidetyimmät niistä leviävät nettikansan käsissä

ennennäkemätöntä vauhtia. Parhaista videoiden, tekstien ja äänitie­

dostojen paloista syntyy remixejä, uudelleenmuokkauksia. Yllättävät­

kin tuotokset saattavat yhtäkkiä päästä maailmanlaajuiseen levityk­

seen. Nörttien käsissä syntyi esimerkiksi fail-meemi. Tunne meemisi

-nettisivun mukaan se sai alkunsa japanilaisen tietokonepelin virheel­

lisestä englanninkielisestä tekstistä: pelin loppuessa ruudussa lukee

"YOU FAIL IT!".

Nykyään sana FAIL liitetään surutta yrityksen tai henkilön nimeen

julkisesti, kun se tai hän tekee virheen tai käyttäytyy tyhmästi. Jos vir­

heen tunnustaa ja pyytää anteeksi, sekin tietysti julkaistaan. Toden­

näköisimmin FAIL-leiman saa sillä, että yrittää peitellä virhettään tai

kieltäytyy ottamasta siitä vastuuta. Uusi maailma tulkitsee peittelyn

Avo1muus • 1 05

automaattisesti valehteluksi.

Vaikka vanha maailma ei suostuisi koskaan nostamaan omia epä­

onnistumisiaan pöydälle edes opetusmateriaaliksi seuraajilleen, me

joudumme kohtaamaan niiden seuraukset joka tapauksessa. Valtavien

ongelmien käsitteleminen helpottuisi huomattavasti, jos tietäisimme

niihin johtaneet mahdollisesti virheelliset oletukset ja argumentit.

Ehkä väistyvät sukupolvet voisivat käyttää joitakin eläkepäivistään ot­

tamalla internetin lavan haltuun ja jakamalla tarinoitaan siellä virhei­

neen ja onnistumisineen.

Esiintyvät taiteilijat tietävät, että lavalla epäonnistuminen on pakko

myöntää. Myös diginatiivien yleisön harjaantunut nenä haistaa epäre­

hellisyyden hetkessä, ja tarina voi päätyä joko internetin hautuumaalle

tai varoittavaksi esimerkiksi. Epäonnistumisen jakaminen syventää

tarinan hetkessä, koskettaa ja pakottaa ihmisen jakamaan sen toisille.

Rehellinen tarina ottaa ja saa yleisön.

106

Seela Sel la

"Esityksen lopussa pyysin yleisöltä anteeksi. "

Kokenut näyttel i Jä ei hätkähdä virheistään laval la , vaan uskoo rehe l l isyy­

den aseistan isuvaan vo1maan .

"

Joillekin epäonnistuminen on pienestä saakka ollut pelottava asia,

mutta ei minulle.

Esitin 9 -vuotiaana Tampereen työväenteatterin isolla näyttämöllä

Lauri Pohjanpään runon Viisi jyvää.

Esirippu vedetään auki ja tepastelen keskelle. Aloitan pitkän runon,

mutta yhtäkkiä unohdan mitä tulee seuraavaksi. Seison näyttämöllä,

aika kuluu.

Sivussa olevat ihmiset yrittävät pelastaa tilanteen vetämällä esiri­

pun kiinni. Huudan: Ei esirippua kiinni! Ei tämä vielä loppunut, mä vaan

unohdin. Esirippu auki.

Sitten aloitan uudestaan alusta. Muistan runon loppuun asti ja pelas­

tan tilanteen.

Tämä oli selvä merkki suhtautumisesta epäonnistumiseen jo lapsena.

Minä en hermostunut. Tiesin intuitiivisesti, ettei tämä ole maailman­

loppu.

Jos jo lapsena käyttäytyy noin, ilmeisesti kotona on kannustettu,

että epäonnistuminen ei ole kamalaa. Jos kokee epäonnistumisia vasta

aikuisena, niistä ei ehkä selviä. Lapsen pitäisi saada kokea pieniä epä­

onnistumisia, joiden jälkeen aikuinen olisi tukena. Jos lasta paapotaan

eikä anneta epäonnistua koskaan, yksittäinen epäonnistuminen voi

käydä liian raskaaksi.

En ole kuitenkaan sellainen tyyppi, joka menee joka paikkaan ja on

olevinaan hallitsevansa tilanteen. Minulle pääasia oli, että saan runon

ja sen sanoman esitettyä ihmisille. Oli ihan sivuseikka, miten minä sii­

nä pyörin. Fokus on sanomassa, ei itsessä.

Se voi liittyä myös siihen, että minulla oli alle kouluikäisenä ärrä­

vika. En kuitenkaan muista, että siitä olisi pilkattu. Minulla oli myös

todella iso nenä.

Seela Sel la • 1 07

Olen pienenä joutunut huomioimaan ihmisten tarkkailua, ajattele­

maan asioita ja luovimaan itseäni toisella tapaa kompleksien kautta.

Olen joutunut käymään prässin läpi, taistelemaan itselleni paikan ka­

vereiden piirissä.

Taiteilijoiden haastatteluista huomaa, että melkein kaikilla on jokin

este, haaste tai pelko, jonka yli heidän pitää päästä. Se este on hyväksi

tässä ammatissa. Ihminen rakentaa itsensä niiden kautta, ja sen kautta

roolinsa.

Epäonnistumisia on kahta tyyppiä: epäonnistuminen toisten silmissä

ja epäonnistuminen omissa silmissä.

Vaatii älykkyyttä huomata epäonnistuneensa toisten silmissä. Sel­

laisen epäonnistumisen korjaaminen on vaikeaa, koska ei voi täysin

tietää, miten se pitää tehdä. On ehkä puhunut väärät asiat väärässä pai­

kassa tai tilanteessa.

Minut pyydettiin kerran Porvooseen esiintymään Aleksis Kiven päi­

vän tapahtumaan. Ehdotin, että voisin esittää Aleksis Kiven runoja tai

jotain teosta. Tilaajat kuitenkin halusivat minun esittävän huumoriesi­

tyksen, jossa puhun Tampereen murteella. Se on hauska teksti, jossa

mummo kertoo nykyajan menosta baskeri päässä, vanha kudottu villa­

takki päällä ja tohvelit jalassa.

Minusta se kuulosti kummalliselta. Kysyin tilaajilta moneen ker­

taan, ovatko he varmoja, että haluavat juuri tämän esityksen Aleksis

Kiven päivään. Esityksen j utut keikkuvat siinä ja siinä, ovatko ne riman

alta vai päältä. Jos yleisö pitää sellaisesta huumorista, kaikki toimii hy­

vin. He vakuuttivat, että esitä se, se on niin hauska.

Nousin lavalle villatakissani ja tohveleissani, ilman ehostusta. Rupe­

sin puhumaan murretta.

Yleisö istui jäykkänä. Yritin kauheasti saada heitä mukaan esitykseen.

Ihmiset alkoivat painua lysyyn. Jossain vaiheessa oli pakko keskeyt­

tää. Pyysin yleisöltä anteeksi ja kysyin: Oletteko te tulleet kuuntelemaan

toisenlaista ohjelmaa?

Kyllä, yleisöstä vastattiin.

Sanoin: Tapahtui virhe, anteeksi, väärä ohjelmisto. Tehdään nyt niin,

etten mene vaihtamaan vaatteita, mutta unohdetaan tämä mitä äsken esitin.

Otin baskerin pois päästä ja siirryin toisenlaiseen ohjelmistoon. Lau­

suin sitten tilanteeseen sopivia runoja, joita osasin ulkoa. Kaikki meni

hyvin.

1 08

Kerran esitin lahtelaisessa kirkossa Raamatun runoutta -runokoos­

tetta. Alttarin vieressä oli suuri lasi-ikkuna vasemmalla puolella. Sei­

soin alttarilla suuressa sinisessä vaatteessa, näytin ihan enkeliitä ja

lausuin psalmeja. Sitten ikkunan takana lensi lintu niin kivasti, että

ajatukseni katkesi ja tuli black out.

Sanoin yleisölle: Anteeksi, anteeksi, nyt mulla katkesi ajatus, mutta äl­

kää pudotko tunnelmasta. Juoksin toisella puolella alttaria olevalle Raa­

matolle. Pläräsin Raamattua ja etsin oikeaa psalmia. Kiiruhdin takaisin

paikalleni ja aloitin unohtamani psalmin alusta. En missään vaiheessa

hermostunut.

Esityksen lopussa pyysin yleisöltä anteeksi. Kerroin, että ajatukseni

menivät hetkeksi lasin takana lentelevään lintuun. Eräs nainen huusi

penkiltään: Ei se mitään, se oli parasta koko jutussa!

Maailma ei kaadu tällaiseen virheeseen. Se kaatuu ainoastaan siihen,

jos esiintyjä on epärehellinen tai olevinaan. Vaikka yleisö on tarkka, se

antaa anteeksi, jos osaa suhtautua sillä hetkellä epäonnistumiseen re­

hellisesti ja myöntää sen.

Omissa silmissä epäonnistumista ei tiedä kukaan muu, minkä takia sii­

tä ei enää selviä huumorilla. Jos on laittanut itselleen esitykseen tietyn

riman, jonka alittaa vaikka väsymyksen takia, siitä on vaikea päästä yli .

Jokaisen esityksen pitäisi olla kuin se syntyisi siinä hetkessä. Esityk­

sestä suoriutuminen vaatii neutraalin olotilan, joka on vireä. Jos ei ole

psyykkisesti ja fyysisesti valmis suoritukseen ja sitä mitä vaatii itsel­

tään, sitä ei tahdo millään antaa anteeksi.

Minulla on hirveä työmoraali. Se tulee vuosi vuodelta pahemmaksi.

Pienikin stablaus jossain saattaa pyöriä päässä pitkään, vaikka kukaan

yleisöstä ei huomaisi sitä.

Se on väärää perfektionismia. Ihmiset katsovat näytteliiässä spon­

taaniutta ja sitä, haluaako se tehdä esitystä itselleen vai yleisölle. Yleisö

antaa pienet virheet anteeksi, mutta minä en.

Tässä ammatissa ei ole mitään suruaikaa: tässä näytellään koko ajan,

oli läheisiä kuollut tai ei. Kun mieheni Elis kuoli 19 vuotta sitten, minul­

la oli kahdessa eri näytelmässä vaikeat kohtaukset.

Toisessa hautaan ihmisen ja puhun haudan äärellä tulevaisuudes­

ta Kaliforniassa. Itse ei saisi liikuttua. Tavoite oli, että yleisö itkee, en

minä. Tilanne oli kuitenkin niin samanlainen kuin Eliksen hautajaisis-

Seela Sel la • 1 09

sa, että itkun pidättäminen ja näytelmän jatkaminen oli vaikeaa.

Toisessa näytelmässä pitikin itkeä, mutta en meinannut saada sitä

loppumaan. Siinä alkaa hävettää: olenko mä niin ammattitaidoton, että

privaattitunteet tulevat päälle? Yleisö ei saa nähdä, että Seela sotkeutuu

roolihenkilöön. Se on epäonnistuminen, jota ei anna itselleen anteeksi.

On ihanaa mennä epäonnistuneen ihmisen nahkoihin. Miksi se on epä­

onnistunut? Miksi se toimi näin?

Koko näyttelijän ammatti on energiaa ja ajattelemista. Aggressiivi­

siin, vihamielisiin ajatuksiin voi laittaa itsestään sitä, mitä privaatisti ei

voi käyttää - täytyy kuitenkin käyttäytyä joidenkin sääntöjen mukaan.

Kaikki näyttelijät haluavat näytellä inhottavia ihmisiä. Kukaan ei halua

näytellä kilttiä tai lällyä. Se on ihan yök.

Kaikki nekin roolit olen itsestäni kaivanut. Minulla on kaikki ne in­

hottavat piirteet. En minä niitä ilmasta kisko tai matki. Minun pitää tie­

tää ja tuntea, jotta voin näytellä. Tämä on narsistista, idioottimaista,

masokistista, kummallista, mutta ah, niin ihanaa.

Mika Waltarin teoksessa Gabriel, tule takaisin roolihahmoni Kristiina

rakastuu tyyppiin, joka osoittautuu täydelliseksi roistoksi. Kristiinal­

Ie on valtava pettymys ja häpeä, kun nuori mies vie rahat ja sydämen.

Siinä sai käyttää koko tunneskaalaa. Sitä oli hirveän ihana näytellä. Se

romahtaminen, häpeä ja epätoivon purkaus!

Olin mukana Hevoskuuri-nimisessä farssissa Kansallisteatterissa. Läh­

dimme Eliksen kanssa ensi-illan jälkeen Israeliin. Sanoin, että älä vaan

tuo sinne lentokoneeseen päivän lehteä. En halua lukea sitä, koska näy­

telmä oli niin hirveä.

Luin arvostelun joskus myöhemmin, ja se haukuttiinkin kokonaan.

Se oli niin suuri epäonnistuminen, että seisoimme koko ryhmänä sen

takana. Menimme kysymään Kansallisteatterin johtajalta, voisiko esi­

tyksen poistaa ohjelmistosta. Se esitettiin vain yksitoista kertaa ja pois­

tettiin vähin äänin.

Ohjaaja oli lahjakas virolainen kirjailija, ohjaaja ja teatterijohtaja

Mati Unt. Näytelmä osui juuri Viron itsenäistymisen ja Neuvostoliiton

hajoami sen aikaan. Mati ei ollut poliittinen henkilö, mutta meni tilan­

teesta silti vähän sekaisin.

Mati tunki porvarillista keskiluokkaa pilkkaavaan farssiin poliittista

ideologiaa, jossa ei ollut päätä eikä häntää. En halunnut antaa periksi.

1 1 0

Luulin valmistaviin harjoituksiin asti, että kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Istuin näyttämön reunalla ja itkin: Mitä mä nyt teen, ei tätä voi enää

peruuttaa. Näyttelijät Pekka Autiovuori ja Tommi Rinne naureskelivat

vieressä, että nytkö sinä sen vasta huomasit? Autiovuori sanoi, että ei

tässä ole mitään ongelmaa: me vedetään tämä ronskisti ja tehdään tästä

Autiovuori & Sella Show.

Ensi-illassa järjestäjä kysyi, oletteko valmiit. Vedimme henkeä, las­

kimme kymmeneen ja hyppäsimme yleisön eteen. Ihmiset nauroivat ja

niillä oli ihan hauskaa.

Se tunne, kun esitys loppui, oli musertava. Olin väsynyt, häpeissä­

ni ja täynnä itsesyytöksiä. Juonessa ja tekstissä pysyminen oli tyhjästä

nyhjäämistä. Olisin halunnut painua maan rakoon itkemään.

Oloa helpotti se, että olimme selvittäneet asian ohjaajan kanssa. Mati

tajusi, että kaikki oli mennyt pieleen. Hän oli itsekin sitä mieltä, että

mitä nopeammin pääsemme tästä irti, sen parempi. Jo myydyt yksi­

toista esitystä oli kuitenkin pakko tehdä.

En ole siitäkään katkera. Olen yrittänyt oppia avaamaan suuni aiem­

min, kun varoituskellot soivat. Mutta kun en ole varma, olenko oikeas­

sa! Yleensä en uskalla sanoa mitään ennen kuin on tarpeeksi materiaa­

lia ympärillä. Silloin on jo liian myöhäistä.

Kokonaisen näytelmän tai esityksen epäonnistuessa ei ole yksin. Yleen­

sä ohjaaja on lähtenyt väärille raiteille ja itse on mennyt muun ryhmän

perässä. Tässä ammatissa pitää olla ohjaajalle ja tilanteelle nöyrä, mut­

ta skarppi. Jos ohjaaja lähtee viemään esitystä omasta mielestä väärään

suuntaan, siitä pitäisi sanoa tarpeeksi aikaisin.

Olin liian kiltti siihen. Yleensä tajuan asian vasta valmistelevissa

harjoituksissa. Siinä epäonnistuu sitten koko porukka. Tunnen olevani

silloin vastuussa muistakin. Liika kiltteys on tässä ammatissa rasite.

Toisaalta näyttelijät ovat muuntajia, jotka muuttavat tekstiä ja sen

hahmoa ohjaajan idean mukaan. Minä luotan ohjaajaan liian pitkään.

Haluan, että ohjaaja on se auktoriteetti, jolla on langat käsissään. Tais­

telen usein itseni kanssa, että en kyseenalaista ohjaajaa, kun joku me­

nee väärin. Odotan, että juttuun tulee juju, jota en vielä tajua. Yleensä

sitä jujua ei ole näissä tilanteissa löytynyt.

Tämän takia teatterissa on ryhmiä, jotka tekevät paljon töitä yhdes­

sä. Silloin on rohkeutta sanoa heti stop, nyt muutetaan kurssia. Outojen

ihmisten kanssa on liian varuillaan.

Seela Sel la • 1 1 1

Jos epäonnistun roolissa, selitän sen itselleni usein eduksi: itse asi­

assa tein oikein, mutta ajattelin väärin, tai jotain vastaavaa kiemuraa.

Joskus voi kuitenkin olla niin, että itse on väärässä ja muut ovat oikeas­

sa. Tätä voi olla joskus ryhmätyössä vaikea ymmärtää. Jos on voimakas

näkemys, on vaikea myöntää että muut ovat oikeassa.

Tai voihan joskus olla jopa niin hirvittävän typerä mahdollisuus, että

lehdessä oleva arvostelu on oikeassa ja minä väärässä!

Leikkimieli on näyttämöllä niin vahva, että se jyrää pelon alleen.

Pieni epäonnistumisen pelko on silti aina olemassa. Nuorena pelkäsi

sitä, että ei pääsisi urallaan eteenpäin. Vanhemmiten se on muuttunut

adrenaliiniksi ja taistelu tahdoksi. En anna periksi.

Minulla on aina kuitenkin ollut into tähän työhön ja siihen, että tätä

haluan tehdä näille ihmisille juuri täällä, oli niitä yleisössä sitten yksi,

sata tai tuhat.

Tekemisen ilo vapauttaa epäonnistumisilta. Epäonnistumisen pelko

on se, mikä aiheuttaa lisää epäonnistumisia. Väärät paineet vievät pois

kivan tekemisen. Kaikkien ei tarvitse tykätä siitä, mitä minä teen, mut­

ta minulle sen pitää olla kivaa. Se vaatii pitkän prosessin ja turvallisen

ympäristön, koska kollegoiden arvostus on kuitenkin kaikkein tärkeintä.

Nuorena pelko liittyi häpeään. Mitä tuttavat, ystävät, äiti - ja myö­

hemmin lapset - sanovat? Miestäni ei tarvinnut pelätä, koska hän kan­

nusti aina. Kerran hän tuli sanomaan ensi-illan väliajalla, että miksi sä

olet noin huono? Suutuin ihan hirveästi, että on sillä otsaa tulla väliajal­

la sanomaan. Sen jälkeen skarppasin. Toinen näytös oli ihan erilainen.

Poikaani Arielia hävetti pienenä, kun kaverit kertoivat koulussa, että

sen äiti pussasi vierasta miestä telkkarissa. Kerran Ariel oli katsomassa

esitystä, jossa minulla oli pusero auki ilman rintaliivejä. Se oli sen mie­

lestä kauheaa.

Jos alkaisin itse hävetä omaa olemistani rohkeissa kohtauksissa, se

voisi johtaa epäonnistumiseen. Niissä hetkissä pitää mennä sen tun­

teen yli. Jos minä häpeän lavalla, se tarttuu yleisöön.

Lasten silmissä haluan vieläkin onnistua niin, että ne olisivat ylpei­

tä. On minulle, ja varmaan niille, todella tärkeää, ettei niiden tarvitse

hävetä - että mitä toikin tuolla vielä pyörii, pysyisjo kotona! En ole uskal­

tanut kysyä niiltä mitään.

1 1 2

Harjoituksissa ohjaaja kritisoi näyttelijöitä koko ajan: ei toi näytä mil­

tään, et sä voi noin tehdä, tee jotain muuta, miksi sä ki[jut koko ajan,

mikset voisi kuiskata välillä. Julkiseenkin arvosteluun on tottunut, eikä

se enää tunnu kamalalta.

Minulta kysyttiin yhdessä seminaarissa, miten pääsen yli negatii­

visista kritiikeistä. Salissa oli 400 virkamiestä. Käännyin niitä kohti

ja sanoin: Älkää katsoko vierellenne. Kaikki, jotka hyppäävät Hesarissa

kulttuurisivujen yli, nostavat reilusti kätensä.

Noin 350 kättä nousi ylös. Näin niistä pääsee yli, sanoin. Järkikin sa­

noo, että eivät tavalliset ihmiset lue kritiikkejä.

Aiemmin nuorille annettiin julkisissa arvosteluissa enemmän an­

teeksi ja kannustettiin. Nyt jos epäonnistuu, kaikki ovat kimpussa:

vedit huonosti, susta ei tule mitään! Kirjoittelu on muuttunut julmem­

maksi. En kadehdi nykynuoria, olivat ne millä alalla tahansa, koska on­

nistumiset unohdetaan niin pian.

Se, että pystyn puhumaan tästä näin neutraalisti, johtuu iästä ja ko­

kemuksesta. Olen jo saanut tunnustusta, ja minut on varustettu nor­

maalilla itsetunnolla. Nuorelle uraansa aloittelevalle ihmiselle kaikki,

mitä lehdessä lukee, merkitsee enemmän.

Minulla on oma yleisö. Ei tarvitse näyttää kenellekään mitään. Jos en

tähän ikään mennessä ole pystynyt näyttämään mitä osaan, turha sitä

on enää ruveta yrittämään!

On ihanaa juoksennella lasten näytelmässä päätäiksi pukeutuneena,

aivan läpimärkänä. Niitä ei kiinnosta, kuka minä olen. Ne on viidestä

ikävuodesta ylöspäin. Kun niille sanoo, että pääroolissa on Seela Sella

ja Suosalon Manu, ne sanoo jaa. Ei se merkitse niille mitään. Lapsille

merkitsee, onko teatterissa kivaa yhdessä. Se on haaste. Niin kauan

kuin siitä pääsee läpi, niin hyvä.

En ole koskaan halunnut lopettaa näyttelemistä. Näyttämöllä saan

olla minä itse. Se on minun maailmani. Ei tarvitse ajatella privaat­

tisuruja eikä mitään muuta kuin näytelmän sanomaa. Se on meditaa­

tiohetki. Joku menee nirvanaan - minä menen näyttämölle ja unohdan

kaikki huolet.

"

Seela Sel la • 1 1 3

Ju lkisuus

"Mokaaja on muiden silmissä vaaraton ja saa muut tuntemaan itsensä

paremmiksi ihmisiksi. Mokaajassa on ren toutta ja charmia. Hän saa muut

nauramaan. Moka on varmin tapa saada sympatiaa muilta. "

Maria Tojkander, Talouselämä 1 9 . 2 . 2 0 1 0

Jutta Urpilaisen punainen mekko kirkui dramaattisesti mustien pu­

kujen keskellä. JUTAN MOKA, julisti iltapäivälehden kansi. Eduskun­

nassa pidettiin sinä päivänä hiljainen hetki Tommy Tabermannille, ja

kansanedustajia oli pyydetty pukeutumaan tummiin. Urpilaisen pu­

kuvalinta ei iltapäivälehden mukaan kunnioittanut hiljattain kuollutta

kollegaa. Siis kansan rakastamaa kikkarapäistä runoilijaa, joka kirjoitti

intohimoisesti rakkaudesta.

Herää kysymys, olisiko Tabermann loukkaantunut punaisesta me­

kosta. Lehti kuitenkin loukkaantui kaiken varalta.

Julistaako lehti idioottimaisia tuomiaitaan siksi, että ostamme sen

päivä toisensa jälkeen? Koska me rakastamme draamaa ja mustaval­

koisiksi yksinkertaistettuja valintoja? Unohtaako media, että sen raa­

telemat hahmot ovat ihmisiä, koska me haluamme unohtaa sen? Ehkä

haluamme jonkun, jota syyttää omasta pienestä elämästämme, josta ei

tullutkaan sitä mitä piti . Haluamme tuntea, mutta emme osaa luoda ja

jakaa tunteita itse. Etsimme niitä ulkopuolelta.

Varsinkaan epäonnistumisen herättämien tunteiden jakamiseen

meillä ei ole kieltä - on vain typerältä, lapselliselta tai terävältä kuulas­

tavia sanoja kuten moka, virhe, kömmähdys, möhläys, erhe ja kämmi.

Epäonnistumiseen sisältyy oletus, että se on onnistumisen vastakohta.

Ei ihme, että pidämme oletus ta totena.

Vaarallista epäonnistumisen julkisuudessa ja etenkin julkisessa myön­

tämisessä on se, että aihe vie suoraan ihmisen ytimeen. Se tuo pintaan

syvimmät tunteet, hylätyksi tulemisen pelon ja häpeän. Moni julki­

suuteen tottunutkaan ihminen ei ole valmis kohtaamaan niitä muiden

edessä. Se tekee kipeää. Juuri siksi siihen täytyisi ryhtyä. Jotta näki­

simme, että julkisuudessa riepoteltavat karikatyyrit eivät ole hahmoja,

joita voi haukkua miten huvittaa, vaan oikeita ihmisiä kyynelineen ja

huonouden tunteineen. Itseään isompien asioiden edessä nöyriä, op­

pivia ihmisiä.

1 1 4

"Yli 20 vuotta julkisuuden ammattilaisena, niin tekijänä kuin koh­

teena, olen odottanut, että Suomessakin yleistyisi oman erehdyk­

sen tunnustamisen vapauttava kulttuuri. Lukemattomat politiikan

tai talouden mielipidejohtajat olisivat voineet palvella niin omaa

kuin muidenkin kohtaloa kohtaamaila virheensä julkisesti.

On totta, että aina riittää ihmisiä, joiden sydämessä ei asu anteek­

siantaa erehtyväiselle lähimmäiselle. On totta, että monet julkisuu­

den ristiinnaulitut luulevat saavansa lievennyksen tuomioonsa, jos

he eivät tule puutteellisina ihmisinä näkyviksi ja pyydä anteeksi .

Erehtymättämyyden kulissin pönkittäminen johtaa niin valheelli­

seen ja näytelmälliseen elämään, että sitä ei kestä kukaan: ei ihmi­

nen itse eikä häntä vaaniva yleinen mielipide."

Jari Sarasvuo, Huomiotalous - Diilin opetukset

Avoimuu s · 1 1 5

Krista Järvinen

"Ei tällaista kokemusta voi u/koistaa elämästä noin vaan, humps. "

Future Female -verkoston perustaj i i n kuu luva d ig itaal isen markk ino inn in

ammatti la inen ja yrittäjä , joka taiste l i 20-vuotiaana Miss Suomi -k i lpa i lun

ensimmäisenä perintöprinsessana mediamyl lytyksen läp i .

"

Teininä kuvittelin, että politiikka on mun juttuni. Olin Porvoon nuori­

sovaltuustossa, kun päätin osallistua Miss Suomi -kilpailuihin. Ajat­

telin, että voisin tehdä missikisojen kautta mallin töitä, ettei tarvitsisi

ottaa opinto lainaa.

Ilmeisesti se oli kaltaiseltani aktiiviselta nuorelta yllättävä veto. Kun­

nanvaltuuston ihmiset saivat luultavasti valtavan kakkahalvauksen.

Pärjäsin kilpailussa ihan hyvin ja tulin toiseksi. Miss Suomi -kisan

jälkeen olin velvoitettu osallistumaan Miss Scandinavia -kilpailuihin.

Jumppasin aivan hulluna, söin kalaa ja kasviksia - että olisin slimmi,

sellainen kuin missiitä odotetaan. Ihmettelin, miksi en laihdu.

Kisojen jälkeisenä aamuna tuttu mimmi soitti ja kysyi, olenko käynyt

kioskilla. Älä mene, siellä on iso otsikko susta, kuului puhelimesta.

Eräs iltapäivälehti oli keksinyt, että oletpa sinä lihonut tosi paljon. Mi­

ten kehtasit mennä kilpailemaan?

Se oli vasta ensimmäinen. Haistoin heti, ettei tämä tainnut jäädä

siihen yhteen. Kohta olin jokaisessa iltapäivälehden kannessa uimapu­

vussa. En voinut muuta kuin todistaa vierestä, kun ketjureaktio lähti

liikkeelle.

Vaikka muut mediat lähinnä puolustivat minua, niissä oli silti samat

kuvat ja taustat: miksi tästä puhutaan. Avasin minkä tahansa välineen;

telkkarin, radion tai lehden vuoden 2005 alussa, olin siinä. Minusta tuli

yleinen vitsi .

Luojan kiitos kännykkäkameroita ei ollut siihen aikaan kovin paljon.

Ihmiset osasivat juuri ja juuri lähettää rakeisen kuvan Seiskaan.

Kun olin keikalla messuilla, ystävä saattoi tulla sanomaan: Älä mene

tonne, lavalla puhutaan susta. Kun ajankohtaisohjelmissa kauhisteltiin,

miten paljon ulkonäköpaineita nuoreen naiseen kohdistuu, minua käy-

1 1 6

tettiin esimerkkinä.

Se oli minulle määrittävä hetki. Jos voin selvitä hengissä siitä, että

olen puolialasti jokaisessa iltapäivälehdessä ja painostani puhutaan

aamu-tv:ssä, voin selvitä mistä tahansa.

Olin ollut kipeä monta vuotta tietämättä sitä ollenkaan. Sitten sain

selville, että minulla on keliakia. Kun pahalle olalle ja turvotukselle sai

fysiologisen syyn, oli helpompi olla itselleen armollinen. Aloin tehdä

asioita, jotka tekevät minulle hyvän olon, enkä vain sitä mitä ihmiset

odottavat .

Ajattelin silloin, että tämä on nyt käsitelty. Olen myöhemmin huo­

mannut, ettei se voi olla vaikuttamatta ihmiseen. Tilanne oli kuitenkin

se, että kuka tahansa voi tunnistaa kadulla, ja sen ensimmäinen ajatus

on että tuossa menee meidän valtakunnan virallinen läski .

Yritin kauan todistella itseäni muille. Olen vasta viimeiset pari vuot­

ta pystynyt ottamaan rennosti. Antanut asioiden mennä.

Ystäväni tietävät, että välttelen tästä puhumista kuin ruttoa. Välillä

joku tulee työyhteyksissä sanomaan, että olen tutun näköinen. Vastaan

yleensä, että käyn paljon alan tapahtumissa. Kuitenkin missihömpällä

oli iso merkitys henkilökohtaisen kasvuni takia.

Perustin 19 -vuotiaana firman tietämättä yhtään mitä yrittäjyys on.

Se oli järkevin tapa laskuttaa juontokeikat. Siitä opin, että haluan vielä

joskus tehdä jotain omaa juttua.

Misseyteen liittyvät työt pakottivat käyttäytymään kuin olisin pal­

jon aikuisempi kuin oikeasti olin. Tein töitä aikuisten kanssa. Olen

luonteeltani myyjä, joten osasin neuvotella ja saada asioita tapahtu­

maan. Minua yritettiin huijata sinä aikana niin monta kertaa, että opin

ajamaan omaa asiaani. Siitä on ollut hyötyä myöhemmin. Kaikki nuoret

tytöt eivät opi.

Enimmäkseen ihmiset olivat siihen aikaan kannustavia. Sitäkin sain

kuulla, että mä ajattelin, että sä olet tyhmä, mutta sä oletkin tosi ihana.

Se on vaikuttanut minuun paljon. Ei sellaista halua kuulla. Pitkään pe­

rustelin kaiken joka kantilta ja yritin vakuuttaa ihmisiä, ettei kukaan

pääsisi pelaamaan sitä korttia. Sitä kautta ymmärsin, ettei minua ku­

kaan muu puske eteenpäin, jos en itse sitä tee.

Myös hyviä hetkiä on jäänyt mieleen. Minua pyydettiin Joonas ja

Ruben Show'n vieraaksi keskellä mediamyllerrystä. Sanoin heidän as­

sistentilleen, etten varmasti tule. Te häpäisette mut. Luuletko, että olen

Krista Järvinen · 1 1 7

ihan pimeä? Sitten Joonas Hytönen soitti itse ja vakuutti minut. Haas­

tattelun lopuksi Joonas teki kalsari-catwalkin. Minuun kohdistunut

julkisuus ärsytti häntä niin paljon, että hän riisui kaikki vaatteensa ja

käveli ympäri lavaa. Se oli kiva ajatus.

Kohuun asti minulta kyseltiin haastatteluissa täysin aivottornia asi­

oita. En ollut tunnistanut sitä ihkufantsumaailmaa ollenkaan omakse­

ni. Pahimman kohun aikana toimittajat alkoivat pyytää kommentteja

tärkeämpiin aiheisiin. Julkisuuden luonne muuttui: en ollut enää vain

osa valmiiksi käsikirjoitettua näytelmää.

Sen aikainen poikaystäväni oli tuki ja turva. Ilman häntä en olisi

selvinnyt.

Toisaalta en koe mitenkään erikseen selvinneeni tai yrittäneeni sel­

viytyä. Ajattelin, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin hoitaa kalenterissa

olevat keikat ja mennä ihmisten arvosteltavaksi uudestaan.

Olin tehnyt 16-vuotiaasta asti keikkoja mallina. Minulla oli hyviä

asiakkaita, joille sain tehdä töitä ja samalla unohtaa, että olin ikinä

missään kisoissa ollutkaan. Onnistuin rahoittamaan opiskeluni. Missi­

hommat eivät enää kiinnostaneet.

Olin hakenut ennen missikisoja kaiken varalta ammattikorkeakou­

luun. Haaga-Heliassa muut kiroilivat naama nurinpäin, koska eivät ol­

leet päässeet kauppakorkeakouluun. Minä olin ikionnellinen, että joku

opetti minulle ilmaiseksi niitä asioita, joita olin jo vuoden pähkäillyt

oman firmani pyörittämisessä.

Oman firmani takia en voinut nostaa opintotukea. Tein viikonloppui­

sin keikkaa ja istuin välillä hotellin varaamopalvelussa. Tuntui hullulta

tehdä kahta työtä saadakseen kasaan saman rahan kuin minkä saisin

valtiolta opintotukena, jos en tekisi mitään. Vasta kun minua pyydet­

tiin nykyiseen työhöni, ymmärsin, etten ole tehnyt mitään turhaan.

Kaikella puhelinmyyntiä myöten on ollut merkitystä.

Olin tehnyt hulluna kahta työtä ja koulua kuin todistaakseni, että pys­

tyn siihen. Sitten lähdin opiskelemaan pikkukaupunkiin Ruotsiin. Ku­

kaan ei yhtäkkiä tuntenut minua. Tajusin, että elämän voisi ottaa aika

paljon rennomminkin.

Suomeen palattuani päädyin muutaman mutkan kautta tekemään

myynnin tuki- ja CRM-järjestelmää Fruugolle. Siellä sekosin netti­

markkinointiin. Opin hurjasti - päällimmäisenä sen, että jos palvelussa

1 1 8

ei ole käyttäjiä, se ei koskaan voi lähteä lentoon.

Kun tein keikkoja, töitä saattoi olla kolme päivää viikossa. Muut päi­

vät olivat epämääräistä haahuilua. Työelämässä olen vain ollut kiitol­

linen, että on jokin yhteisö ja paikka, johon mennä aamulla. Kaiken li­

säksi joku vielä maksaa siitä minulle.

Minunlaiselleni Fruugo oli täydellinen työpaikka. Olin perinteinen

nuori ja innostunut työntekijä suoraan koulusta. Tein töitä yötä päivää

ja vedin överit. Olin varmasti myös hieman hankala, koska sanoin asi­

oita suoraan. Minulla oli selkeä näkemys. Siitä ei aina pidetä.

Myöhemmin tajusin, että selvisin yhteistoimintaneuvotteluista luul­

tavasti koska olin yritykselle keskimääräisesti tehokas ja halpa. 23-vuo­

tiaalle yt-neuvottelut olivat hyvä kokemus. Sain kokea, että on ihan

sama kuinka hyvä työntekijä olen - jos tulee tuotantotaloudelliset syyt,

voin silti lentää ulos kuin leppäkeihäs. Vaikka vetäisin itseni piippuun,

ei ole takuita, että saisin erityistä kiitosta. Ei ollut mitään Fruugo-tai­

vasta, johon voisi kerätä pisteitä.

Olisin eri ihminen ilman Fruugoa. Tutustuin Future Female -verkos­

ton muihin perustajiin siellä. Kävimme paljon d igialan tapahtumissa,

mutta paikalla oli vain muutamia mimmejä. Aloimme miettiä, missä ne

kaikki lukuisat digi- ja ICT-alan naiset ovat. Meillä kolmella oli paljon

kysymyksiä, joita halusimme kysyä sallivassa ympäristössä ja oppia

sitä kautta muilta naisilta alalla.

Pidimme ensimmäisen tapahtuman ravintola Soffan takahuoneessa.

Emme tienneet, viitsiikä kukaan raahautua sinne. Paikalle tuli yli 60

naista! Huomasimme, että tätä pitää jatkaa. Nykyään teemme Future

Femalea työn ohessa, viikonloppuisin ja joskus öisin.

En osannut ajatella perustavani naisille suunnattua juttua, koska

naiset ovat usein toisilleen susia. Future Femalessa kaikki kuitenkin

jättävät aseensa naulakkoon. Tapahtumissa ihmiset puhuvat ihmisille,

eikä meillä ole ikä- tai tittelirajoja.

Kokeneita hallitusammattilaisdaameja tavatessani olen huomannut,

että heidän kanssaan minulla on yhteistä. Heillä on sama asenne: laite­

taan hommat tehden. Tiedetään missä ollaan hyviä ja muihin asioihin

pyydetään avoimesti apua.

Olin aina halunnut tehdä jotain omaa. Ajattelin, että se olisi ensisijai­

sesti yritys. Future Femalen kautta käsitykseni muuttui. Huippuposi­

tio tai oma yritys ei olekaan avain menestykseen. Ne, jotka rohkenevat

näyttää valttinsa myös muille ja suositella hyviä tyyppejä eteenpäin,

Krista Järv inen · 1 1 9

menestyvät. Nykyään ihmiset kysyvät minulta mielipidettä alan asi­

oista. Se tuntui aluksi absurdilta.

Tarinassani on paljon tragikoomisia piirteitä. Huumori on minulle tapa

käsitellä asioita. Nykyinen poikaystäväni ihmetteli aluksi, miksi heitän

kaiken misseyteen ja mallin työhön liittyvän vitsiksi. Se on suojautu­

miskeino. On helppoa kutsua sitä bimboiluksi tai hömpäksi .

Etusivut ja lööpit tuntuivat kamalilta. En pitkään aikaan pystynyt

katsomaan niitä. Äitini on säästänyt jokaisen, muttei vieläkään tee

mieli lueskella niitä edes camp-huumorina.

Mediaa kohtaan ei ole silti jäänyt antipatiaa. Olen tajunnut, että moni

niistä toimittajista oli itsekin silloin junnuja. Heidän esimiehensä on

painostanut tekemään sellaisia juttuja. Ei se ole heidän vikansa, se on

bisnestä.

Olen ihmetellyt, miten huolissaan äitini on täytynyt olla. Jos minulla

olisi hädin tuskin täysikäinen lapsi, jota raadeltaisiin julkisesti omasta

painosta, miettisin, tuleeko se täysjärkisenä toisesta päästä ulos. Nyt

tuntuu kuin se olisi tapahtunut jollekin muulle. En ajattele, että olen

se tyyppi enää.

Olen 27-vuotias ja koen, että monet asiat elämässä ovat menneet va­

kaviksi. Monille ikäisilleni työ on vielä aika huoletonta, minulle ei. Jos­

kus tuntuu tylsäitä olla näin aikuinen. Monet tapaamani kolmekymp­

piset yrittäjät vaikuttavat henkisesti neljä- tai viisikymppisiltä. Minulle

kävi vähän samoin. Se oli tietynlainen mankeli.

Pitkään ajattelin, että unohdan koko homman. Kielsin sen. Yksityis­

elämässä ihmiset ovat alkaneet rapsuttaa kylkeä pikkuhiljaa, vaikka

kuinka olen kieltäytynyt kertomasta. Olen tajunnut, että kaikki vaikut­

taa kaikkeen. Ei tällaista kokemusta voi ulkoistaa elämästä noin vaan,

humps.

Opin niistä vuosista mielettömän ihmisten kanssa olemisen taidon.

Pienet työpresentaatiot eivät jännitä tippaakaan, kun on juontanut

isoja tapahtumia. Olen hyvässä asemassa, koska suomalaisessa työelä­

mässä ei yleensä loisteta vuorovaikutustaidoilla.

Töissä tulee vastaan ihmisiä, joilla on samankaltainen haaste. Ne

ovat hassuja tilanteita, koska niissä en halua oman itseni takia kaivaa

koko tarinaa pöydälle. Vaikka haluaisin sanoa, että tiedän miltä sinusta

saattaa tuntua, en halua joutua selittämään, miksi ymmärrän.

1 20

En ole kertonut koko tarinaani myöskään tilanteissa, joissa saan am­

matillista valmennusta. Tavallaan pitäisi, koska kokemus on varmasti

vaikuttanut myös esimerkiksi tapaani toimia esimiehenä. Tekemiäni

valintoja ymmärtää helpommin, kun tietää taustani.

Olen käynyt juontamassa Suomen parhaat työpaikat -gaalan pari

kertaa. Ekana vuonna arkailin ensin, koska paikalla oli paljon asiak­

kaita päivä työstäni. Seuraavana vuonna ajattelin jo, että olen vain mo­

nipuolinen. Yhden tapahtuman juontaminen ei vähennä osaamistani

digimarkkinoinnissa. Se voi jopa auttaa minua eteenpäin.

Ilman edellistä yrittäjäkokemusta kokeilisin tässä vaiheessa luulta­

vasti digimarkkinointiin liittyvän yhden naisen konsulttifirman pyö­

rittämistä. En olisi ehkä ymmärtänyt, että sen sijaan voin ja haluan

rakentaa bisneksen, joka on skaalattavissa teknologian avulla maail­

manlaajuiseksi, eikä riipu pelkästään omasta persoonastani ja jaksami­

sestani. Onneksi kävin kokeilemassa viihdealalla, jolla voi helpommin

vain aloittaa ja lopettaa.

En usko, että minua voi enää hirveän paljon pahemmin ristiinnauli­

ta missään mediassa tai työelämässä. Olen käynyt toteamassa, että se

sattui. Nykyään uusista asioista on helppo sanoa: kokeillaan. Ei se voi

niin paljon sattua.

"

Knsta Jarvinen • 1 2 1

Vapaus

"En tiedä mikä o n menestyksen salaisuus, mutta epäonnistumisen salai­

suus on se. että yrittää miellyttää kaikkia. "

Bill Cosby

Conan O'Brien kertoi vastavalmistuneille opiskelijoille puheessaan

Darthmouthin yliopistolla: "Nietzsche sanoi: Mikä ei tapa, vahvistaa.

Mutta hän unohti mainita, että se melkein tappaa. Pettymys sattuu.

Intohimoisille, menestyneille ihmisille se on todella hämmentävää.

Nietzschen olisi pitänyt sanoa: Mikä ei tapa, saa sinut katsomaan paljon

piirrettyjä ja juomaan keskihintaista kuohuviiniä yhdeltätoista aamulla."

Vielä kesäkuussa 2009 Conan oli uransa huipulla. Näyttelijä Will Fer­

ren istuutui The Tonight Show'n sohvalle. Häntä vastapäätä istui en­

simmäistä päivää koomikko O'Brien, joka oli vihdoin päässyt talk show

-juontajien unelmapaikalle. Conan rakensi uraansa järjestelmällisesti

17 vuotta ennen kuin saavutti unelmansa.

Puolen vuoden päästä NBC ilmoitti, että Conan lopettaa juontamisen

seuraavana päivänä. Taustalla painoivat NBC:n katsojalukujen lasku ja

erimielisyydet ohjelman lähetysajan muutoksesta. Uraltaan eksynyt

Conan oli hämmentynyt. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Sopimus kielsi

häntä esiintymästä televisiossa vuoteen.

Conan kertoi opiskelijoille, mitä sitten tapahtui: "Kasvatin omituisen

kaneiinvärisen parran. Sukelsin sosiaalisen mediaan. Heitin kansalli­

sen komediakiertueen. Soitin kitaraa. Tein stand up -komiikkaa, pidin

ihonmyötäistä sinistä nahkapukua, levytin albumin, nauhoitin doku­

mentin ja järkytin ystäviäni ja perhettäni. Hylkäsin kaikki odotukset

urastani ja menin töihin tavalliselle kaapelikanavalle, joka oli tunnet­

tu komediasarjojen uusinnoista. Tein paljon hauskoja, epäsovinnaisia,

spontaaneja ja järjenvastaisia asioita, ja arvatkaa mitä. Sinistä pukua

lukuun ottamatta se oli urani tyydyttävin ja jännittävin vuosi . En vie­

läkään täysin ymmärrä mitä tapahtui, mutta elämäni ei ole koskaan ol­

lut yhtä hauskaa ja haastavaa. Mikä tärkeintä, en koskaan ollut kokenut

samanlaista intohimoa tekemiseen."

Conan oppi, että omien pelkojen toteutuminen on vapauttavaa. Ih­

misen unelmat muuttuvat jatkuvasti. Se, ettei kukaan saavuta ideaa­

lisia unelmiaan ja tavoitteitaan, tekee Conanin mukaan ihmisestä sen,

mitä hän oikeasti on. Jos epäonnistumiset hyväksyy ja suhtautuu nii-

1 22

hin oikein, ne voivat johtaa syvälliseen uuden oppimiseen ja suunnan

muutokseen.

"Tonight Show oli Graalin maljani. Monien muiden tapaan kuvitte­

lin, että saavuttamalla tavoitteeni minusta tulisi menestyjä. Se ei ole

totta. Mikään työ tai tavoite ei määrittele minua, eikä sen pitäisi mää­

ritellä muitakaan. Pelkäsi epäonnistumisia tai ei, niitä tulee. Epäonnis­

tumisen kauneus onkin siinä, että pettymyksen kautta voit saavuttaa

asioille selkeyden. Vasta selkeyden kautta syntyy omistautuminen ja

todellinen omaperäisyys."

•

Runoilija T. S. Eliotin mukaan vain ne, jotka ovat menneet liian pitkälle,

tietävät kuinka pitkälle voi mennä. Silloin olemme vapaita tekemään

sitä mitä oikeasti haluamme.

Epäonnistuminen on mielikuvituksen, kekseliäisyyden, toivoo ja

vapauden ytimessä. Se kertoo siitä, että olemme pyrkineet kohti jotain

uutta. Jotain mitä voisi olla. Kun on mennyt tarpeeksi pitkälle, epäon­

nistunut jossain tarpeeksi pahasti, pelko voi poistua. Näemme maail­

man uusin silmin. Pettymyksen ja luopumisen kautta löytyy oma ääni.

Kirjailija Madeleine L'Engle on sanonut: "Ihmiset ovat ainoita olen­

toja, joille epäonnistuminen on mahdollista. Jos muurahainen epäon­

nistuu, se on kuollut. Mutta meillä on mahdollisuus oppia virheistäm­

me ja epäonnistumisistamme. Ja niin minä opin, putoamaila maahan

suoraan naamalleni, nostamalla itseni ylös ja aloittamalla alusta. Jos

minulla ei olisi vapautta epäonnistua, en koskaan aloittaisi uutta kirjaa.

En koskaan aloittaisi uutta asiaa."

Avoimu u s · 1 23

Anssi Kela

"Tajusin, e ttä nyt voin tehdä ihan millaisia biisejä huvittaa. "

M uusikon ensimmäinen soololevy Nummela r ikkoi myyntiennätyksiä.

Seuraavat levyt eivät ole tavoittaneet esikoisen menestystä. Ensimmäi­

sen bänd in epäonnistuminen vapautti lau luntekijän löytämään oman

äänen .

"

Sanotaan, että suosio on aaltoliikettä.

Minulla se aalto oli hirveä tsunami, joka pyyhkäisi koko maiseman

sileäksi. En saanut sellaista kevyttä liplatusta.

Teen mielestäni koko ajan parempia levyjä, mutta ne myyvät koko

ajan huonommin ja huonommin. Kaikki levyjen myynti on ylipäätään

pudonnut paljon, mutta eivät nykyiset myyntilukuni mene lähellekään

Nummelaa edes suhteellisesti.

Käyrä on mennyt koko ajan alaspäin. Tietysti unelmoin, että seuraa­

va levy kääntäisi sen taas toiseen suuntaan.

Mielestäni olen oppinut ja tullut paremmaksi tässä työssä. En vain

levyttävänä artistina, vaan myös esiintyjänä. Nykyisin saan livetilan­

teet toimimaan ihan eri tavalla kuin Nummelan aikaan. Artistina olen

kasvanut joka suhteessa, mutta ihmiset ovat sitä mieltä, että se Numme­

la oli kova levy, mikset vieläkin tee semmoista.

Minulla ei ole harmainta aavistusta, minkä takia Nummelan biisit

kosketti niin monia ihmisiä. Ei minulla ollut niistä biiseistä yhtään eri­

lainen fiilis kuin näistä, joita teen nyt. Jostain syystä ihmiset koki ne

niin voimakkaasti, mutta eivät koe uusia samalla tavalla. Toivon että

tietäisin mikä se syy on, jotta voisin korjata sen.

Tiedostan, etten tule koskaan tekemään levyä, joka myisi yhtä hyvin

kuin Nummela. En odota sitä enkä unelmoi siitä. Mutta kyllä minulla

on sellainen fiilis, että mä näytän vielä.

Kaikki näytti hyvältä 1990-luvun alkupuolella. Voitimme Pekka ja Susi

-bändin kanssa rockin SM-kilpailut. Ne olivat iso tapahtuma, joka sai

paljon näkyvyyttä mediassa. Seuraavana vuonna teimme levyn, ja Kar­

hun elämää -sinkku soi hyvin radiossa.

1 24

Kahdeksan vuoden treenauksen jälkeen olimme läpimurron kyn­

nyksellä. Näytti siltä, että tästä tää nyt lähtee.

Sitten sitä ei vaan koskaan tapahtunut. Muistan, kuinka kuuntelin

radiosta listaohjelmaa levyn julkaisemisen jälkeen. Tällä viikolla sijal­

la 40 ... ja siitä ylöspäin. Jännitti hirveästi, missä kohtaa meidän levy

tulee. Kun mentiin jo kymmenen parhaan joukossa, ajattelin, onko oi­

keasti voinut mennä näin hyvin.

Pekka ja Suden nimeä ei sanottu lähetyksessä ollenkaan. En ollut

kelannut, että niin voisi käydä. Levy ei koskaan noussut listalle. Se oli

floppi . Sitä oli vaikea käsittää, koska kaikki oli ollut niin nousujohteista.

Tivasin parin viikon päästä levy-yhtiön tapaamisessa Asko Kallosel­

ta, että mitä nyt tehdään. Asko totesi, että ei tässä enää mitään voi teh­

dä. Hanskat tipahtivat maahan.

Ajattelimme kuitenkin jätkien kanssa, että ei muuta kuin lisää pas­

kaa housuun, aloitetaan seuraavan levyn tekeminen. Kyllä se ennem­

min tai myöhemmin lähtee nousuun.

Siitä alkoivat hapuilun vuodet. Muutimme musiikkityyliä kaksi kertaa

vuodessa. Veimme Askolle aina uusia demoja, että nyt me ollaankin

hevibändi, nyt Suomen Radiohead, ja puolen vuoden päästä Soundgar­

den.

Hetkellinen valonpilkahdus tuli, kun Asko innostui yhdestä meidän

biisistä ja teimme siitä sinkun. Tähtilaulu ei kuitenkaan koskaan soinut

missään. Samaa pään hakkaamista seinään jatkui vuoteen 1999.

Pidimme Nummelassa kotonani palaverin vuodenvaihteessa. Olin

ehdottanut, että jokainen bändin jäsen toisi sellaista musiikkia mistä

on diggaillut ja josta itse näkee, että voisimme ottaa vaikutteita.

Kuuntelimme tuomiamme levyjä. Kosketinsoittaja soitti Sadea, kita­

risti soitti Nine Inch Nailsia ja minä soitin Joni Mitchelliä. Tajusin, ettei

näistä elementeistä voi syntyä yhtään mitään.

Olin ajatellut, että tämä bändi tulisi aina olemaan. Olimme yhdes­

sä opetelleet soittamaan ja olin nähnyt meidät eläkeläisinä kitaroiden

kanssa kuistilla. Silloin silmät aukesivat: eihän tätä bändiä käytännös­

sä enää ole. Meillä ei ollut mitään yhteistä säveltä. Tämä hevonen, jota

tässä piiskataan, on ollut vainaa jo ainakin viimeiset viisi vuotta. Ja se

haisee jo.

Toisaalta se oli hirveän vapauttavaa. Olin se tyyppi, joka ilmoitti

Anssi Kela · 1 25

muille, että lopetetaan. Kukaan ei pullikoinut vastaan. Olin tilanteessa,

jossa kaikki oli auki ja tajusin, että nyt voin tehdä ihan millaisia biisejä

mua huvittaa.

Olin ollut kiinnostunut tekemään tarinankerronnallisia lauluja, mut­

ta niille oli naureskeltu treenikämpällä. Jälkeenpäin tajusin, että on

älytön lähtökohta tehdä musaa, jos ei tee tasan sellaista kuin haluaa.

Sitten alkoi tapahtua.

Tein viisi uutta biisiä ja soitin levy-yhtiöön Askolle. Kerroin, että Pek­

ka ja Susi oli hajonnut, mutta minulla olisi uusi demonauha.

Asko on jälkeenpäin kertonut, että se oli viimeinen mahdollisuus,

jonka hän antoi minulle. Asko oli jo valmistellut mielessään puheen,

jonka aikoi pitää: Kuules nyt Anssi, sä olet aika monta vuotta takonut

päätä seinään. Nyt kannattaisi kokeilla jotain muuta. Musiikin tekemi­

nen ei ole sinunjuttusi.

Asko pani kasetin soimaan. Ensimmäinen biisi oli Kaksi sisarta. As­

kon kasvot muuttuivat ihan punaisiksi, ja hän hoki: Jumalauta. Juma­

lauta. Aloimme puhua soololevyn tekemisestä.

Asko oli jo pitkään sparrannut minua biisintekijänä, mutta en ollut

koskaan ottanut sitä informaatiota kunnolla vastaan. Sooloartistina

minulla naksahti päässä ja tajusin hiisien tekemisestä jotain, mitä en

ollut oivaltanut aikaisemmin.

Löysin oman ääneni. Se on kaikessa luovassa työssä elämän ja kuole­

man kysymys. Kun löytää oman äänensä, siitä kannattaa pitää kiinni.

Nummela-albumi syntyi tästä kypsyttelystä.

Se, mitä Pekka ja Sudelle tapahtui, oli tärkeä opetus. Kun tajusin

luopua bändistä, hyviä asioita alkoi tapahtua heti. Ihanne on usein se,

että ei saa antaa periksi, ei saa luovuttaa. Olen kuitenkin sitä mieltä,

että luovuttaminen on välillä järkevää. On asioita, joista pitää luopua

ja päästää irti.

Nummelan tekeminen kesti pidempään kuin oli tarkoitus. Yhdessä

vaiheessa tuntui, ettei tämän näin pitänyt mennä. Mikan faijan BMW

julkaistiin sinkkuna vuonna 2000, ja olimme Asko Kallosen kanssa hir­

veissä fiiliksissä: tämä on kova juttu! Mutta kun se toimitettiin radioi­

hin soitettavaksi, kukaan ei soittanut sitä.

Silloinen Radiomafia oli portinvartijan asemassa uusien hiisien soit­

tamisen suhteen. Jos halusin breikata uudella jutulla, levy piti saada

1 26

soimaan ensin siellä. Muut asemat alkaisivat seurata. Radiomafiasta

tuli todella nihkeää palautetta: Tää ei toimi. Mitä 1. Karjalaista rumpu­

koneella tää oikein on?

Se meni ihan munille. Olimme pitäneet Mikan faijan BMW:tä varma­

na juttuna. Ei hyvältä näyttänyt .

Kumpikaan meistä ei tajunnut, miten näin voi käydä ja mitä ihmettä

tässä nyt pitäisi tehdä. Suunnitelmat menivät uusiksi - heitimme pyyh­

keen kehään sinkkubiisin suhteen. Kun se ei toiminut, miten mikään

muukaan biiseistä voisi toimia. Toivo oli mennyttä. Asko mietti, teh­

däänkö koko levyä ollenkaan.

Kuuden viikon päästä julkaisusta Radio Keski-Suomi Jyväskylästä

alkoi yllättäen soittaa sinkkua - joku tyyppi siellä innostui siitä. Sitten

myös Radio Suomipop otti sen soittoon. Lumipallo lähti vyörymään.

Jälkeenpäin olen kuullut, miten ohuen hiuslangan varassa Da­

mokleen miekka on roikkunut matkan varrella. Suomipopin musiik­

kipäällikkö oli saanut sinkun ja empinyt. Heillä on kaksi pinoa joihin

sinkkuja laitetaan: roskiin tai testiin. Päällikkö kuitenkin päätti pyö­

räyttää sitä kerran ohjelmassa, jossa he soittivat biisejä soittolistojen

ulkopuolelta.

Saman tien puhelinvaihteessa alkoivat vilkkua kaikki valot. Jengi

kyseli, mikä biisi tämä on. Hyvän vastaanoton jälkeen he soittivat sitä

muutaman kerran uudestaan, ja palautetta alkoi tulla koko ajan enem­

män. Lopulta sinkku meni vahvaan voimasoittoon ja muut asemat al­

koivat peesata. Loppujen lopuksi myös Radiomafia alkoi soittaa biisiä

- heistä tuli perässähiihtäjiä.

Olen aina kokenut Pekan ja Suden epäonnistumisen hyödyllisenä. Num­

melan kanssa tapahtui samoja asioita. Vain mittakaava oli erilainen.

Korvantaukseni eivät olleet märät, kun tein Nummelan. Jos Pekka

ja Susi olisi menestynyt samalla tavalla kuin Nummela, en tiedä mi­

ten olisin pystynyt hanskaamaan sen. Kun Nummela ilmestyi, olin jo

28-vuotias. Epäonnistuminen oli kasvattanut ja auttoi pitämään jalat

maassa, kun homma lähti tuulemaan isolla suuttimella.

Minulla ei koskaan ole ollut myyntitavoitteita. En ole ajatellut, että

olen tyytyväinen jos levy myy yli kymmenentuhatta tai pettynyt, jos

se myy vähemmän. Tuskin kukaan kuitenkaan toivoo, että levyt myisi­

vät vähän. Luulen, että kaikki artistit haluavat, että levyjä ostettaisiin

mahdollisimman paljon.

Anssi Kela · 1 27

Kun kaikki haaveet ja unelmat toteutuivat Nummelan kanssa kym­

menenteen potenssiin, ei se tuntunutkaan miltään. On tavallaan vähän

surullista, miten nopeasti haaveista tulee itsestäänselvyyksiä.

Kun levy-yhtiöstä soitetaan, että levysi on myynyt kolminkertaista

platinaa, ja vähän ajan päästä soitetaan, että nyt nelinkertaista, ja sit­

ten viisinkertaista, niin vastaan langan toisessa päässä että hyvä, ihan

jees. Ei siinä mitään samppanjapulloja poksautella.

Tavoitteeni ovat lopulta aika pieniä. Ne liittyvät aina seuraavaan lau­

luun: haluan tehdä hyvän biisin, josta muutkin tykkäävät, sitten hyvän

levyn, joka saa hyvän vastaanoton ja sitten lisää hyviä keikkoja. Pienin

askelin eteenpäin. Tavoitteeni eivät ole muuttuneet siitä kun tein Num­

melaa tai sen jälkeistä levyä. Fokus on aina seuraavassa biisissä.

Tarvitsen paljon ulkopuolista palautetta biisien tekemiseen. Sisäisen

kriitikkoni avustamana pystyn tekemään toimivia biisejä, mutta se ei

vielä riitä. Biisin pitää mennä kuuntelijan ihon alle, ja se on sellainen

asia, mitä en itse osaa arvioida. Siinä tulee yllätyksiä.

Joskus ajattelen tehneeni tunteita liikuttavan biisin, mutta kukaan

ei innostu siitä. Joskus teen biisin ja ajattelen että tälläinen tästä nyt

tuli, ja se onkin sitten sellainen, jonka äärellä kaikki herkistyvät. Mui­

den suhtautumista omaan juttuun on yllättävän vaikea arvioida. Omat

silmälasit vääristävät kuvan.

Jotkut artistit vannovat täydellisen taiteellisen vapauden nimiin.

Niiden täytyy pitää itse kaikki langat käsissä. Haastatteluissa näkeekin

usein muusikkokliseen: meillä on tosi hyvä levy-yhtiö, koska ne antoivat

meidän tehdä levyn ihan rauhassa eivätkä vissiin edes kuunnelleet sitä

ennen julkaisua. Mielestäni tuollainen levy-yhtiö on aivan hanurista.

Sitä ei kiinnosta auttaa artistia tekemään mahdollisimman hyvää albu­

mia.

Haluan ympärilleni ihmisiä, jotka haastavat ja sanovat, että tuo on

ihan paskaa. Soitan työstämiäni biisejä luottokuuntelijoilleni ja -kriiti­

koilleni. Vaikka kaikki eivät ole itse lauluntekijöitä, heillä on näkemys

ja he osaavat tulkita niitä fiilistasolla. Taustalla pitää olla yhteinen his­

toria, joka on osoittanut, että tyypin sanaa kannattaa kuunnella.

Se on aina pään pölkylle asettamista, varsinkin jos kyseessä on juttu,

josta itse on hirveän innostunut. Jos toinen ei innostu ja lähtee dumai­

lemaan, tulee nahkeita tilanteita. Vaatii paljon, että pystyy näkemään

asiat toiselta puolelta, tajuamaan että ei tämä sitten ollutkaan niin hyvä

1 28

idea, ja luopumaan itselle tärkeistä jutuista.

Sellaiset tyyppejä, jotka pystyvät sanomaan, mikä biisissä toimii,

mikä ei toimi ja miksi se ei toimi, on todella harvassa. Sellaisia, jotka

ehdottavat, että muuta tuotajuttua tai kirjoita tämä säkeistö uusiksi. En

tee mitään tyypillä, joka sanoo että tää on ihan paskaa, tee parempi. Se

on yhtä tyhjän kanssa.

Kun joku sanoo, että biisi ei toimi, ensimmäinen ajatus on aina haista

vittu. Sen sulattelu vaatii itsekseen märehtimistä ja aikaa. Sen jälkeen

näkee, että se olikin ihan oikeassa, biisissä oli ongelma. Totta kai ma­

sentaa kuulla kritiikkiä, mutta pidemmällä aikavälillä se kehittää pal­

jon enemmän kuin että ympärillä olisi vain nyökyttelijöitä.

Joka kerta kun vien biisejä kuunneltavaksi, toivon, että mulle sano­

taan, että nämä ovat parhaita biisejä ikinä. Ja kun reaktio ei koskaan

ole sellainen, se lannistaa. Tulee epäuskoinen olo - osaanko enää tehdä

biisejä, onko mun biisit loppu? On lohdullista, että olen kysellyt samoja

kysymyksiä itseltäni jo kaksikymmentä vuotta, ja kyllä niitä biisejä on

aina silti tullut.

Olen taipuvainen jaksottamaan elämääni erityyppisiin kausiin. Silloin

kun kirjoitan biisejä, keskityn siihen. Ei siitä tule mitään, jos keikka­

reissulla kirjoitan musiikkia. En koskaan ole osannut kävellä ja syödä

purkkaa yhtä aikaa. Minun pitää keskittyä yhteen asiaan kerrallaan ja

tehdä se kunnolla. Jos biisejä ei ala syntyä, se tarkoittaa sitä, että aika­

taulut venyvät, ja sitten ei tapahdu kolmeen vuoteen mitään.

Minulla onkin taipumus jumitella biisi en kanssa. Voisi olla hyvä, että

jos jotain biisiä ei saa toimimaan, niin jättäisi sen ja palaisi siihen myö­

hemmin. Olen kuitenkin sellainen, että teen vaan sitä samaa. Sen takia

prosessit usein pitkittyvät. Joskus biisit toki tulevat helpostikin, mutta

usein ne ovat tuskallisia pihtisynnytyksiä, joissa napanuora kietoutuu

kätilön kaulan ympärille ja pihdit puristavat kätilön päätä.

Diggaan haastaa itseäni. En esimerkiksi tee keikoille biisilistoja, koska

haluan mennä lavalla niin, ettei tiedä mitä tulee tapahtumaan. Bändi

on ihan hiilenä, ja ne kysyy joka keikalla, että eikös tänään voitais teh­

dä biisilista. Tykkään tyhjän päälle heittäytymisestä.

Joskus väistämättä keikka menee päin persettä. Silloin pitää miet­

tiä, mikä meni pieleen ja miten siitä voi ottaa opikseen, ettei käy samal­

la tavalla seuraavalla kerralla. Välillä syyt ovat itsestä riippumattomia,

Ansst Kela · 1 29

koska keikan tekeminen on yhtälö, jossa on useampia tekijöitä: minä,

bändi ja musiikki on vain yksi osa. Yleisö muodostaa toisen osan.

Joka kerta kun menee lavalle, yrittää pistää parastaan, mutta aina

se ei riitä. Välillä on sellaisia keikkoja, että yleisöä ei vain ole tai niitä ei

vaan yksinkertaisesti kiinnosta. Ei siitä lähtökohdasta saa hyvää keik­

kaa. Se on kaksisuuntainen katu.

Tampereella oli pari vuotta sitten keikka, jossa oli noin kaksikym­

mentä ihmistä ja tosi nihkeä meininki. Juttu ei toiminut millään tasol­

la. Meillä ei ollut majoitusta Tampereella, vaan ajoimme pakulla takai­

sin treenikämpälle, Kaapelitehtaalle Helsinkiin.

Meidän treenikämppä on maailman vittumaisimman roudauksen

takana. Sinne pitää kantaa raskaita tavaroita ylös ja alas portaita, pitkin

käytäviä ja teräsovien läpi. Olimme Kaapelilla neljän aikaan aamuyöllä.

Kun roudailin kamoja portaissa, niin tuntui, että mä lopetan, mä en

enää jaksa, mä olen liian vanha, selkään sattuu. Sitten menin kotiin ja

nukuin yön yli . Aamulla oli erilainen fiilis: paska keikka, mutta seuraa­

va on parempi.

En usko, että hyvää musaa voi tehdä pitkin hampain. Jos jonain päi­

vänä huomaisin, että en ole enää vähään aikaan tykännyt duunistani,

täytyisi alkaa tehdä jotain muuta.

Välillä tulee välähdyksiä, joista saa paljon energiaa. Vähän aikaa sit­

ten kävin Hartwall Areenalla lämmittelemässä Eric Claptonia. Menin

lavalle kitarani kanssa ilman bändiä - se oli karu tilanne. Minua ei mai­

nostettu etukäteen, eikä suurin osa jengistä tiennyt, että olin tulossa

sinne. Kun valot sammuivat ja hyppäsin lavalle, kymmentuhatpäisen

yleisön reaktio oli: JEE! - - aijaa . . . Lavalle ei tullutkaan Clapton.

Ajattelin, että tämä voi mennä todella pahasti pieleen. Siinä piti vaan

luottaa, että ei mene. Aloin vetää settiä akustisen kitarani kanssa. Yht­

äkkiä tunnelma kääntyikin päälaelleen, ja jengi oli aivan fiiliksissä.

Saan siitä keikasta edelleen paljon palautetta, tyyliinjätkä oli parem­

pi kuin Clapton. Se oli sellainen hetki, jonka aikana mieleen tulevat pik­

kupoikana olleet unelmat. Vaikka yleisö oli minulla vain lainassa, se oli

kuitenkin messissä, ja se on törkeän siistiä.

Vaikka viime vuosina alamäki on paikoitellen ollut jyrkkä ja matkal­

la on epätoivoisiakin hetkiä, aina välillä tulee tilanne, jossa huomaa,

että tätä varten on alkanut tehdä musiikkia. Ne ruokkivat kipinää, ja

silloin tuleen pitää heittää kanisterillinen bensaa.

1 30

Jos joskus huomaisin, että teen tätä vain rahasta ja homma ei enää

nappaisi, silloin pitäisi olla riittävästi uskallusta vetää töpseli seinästä.

Se, että teen muitakin asioita kuin musiikkia, esimerkiksi kirjoitan

kirjan tai ajan formulaa, syö uskottavuuttani. Monet ovat taipuvaisia

ajattelemaan, että suutari pysyköön lestissään. Monella on ajatus, että

koska olen lauluntekijä, en voi kirjoittaa hyvää kirjaa.

Lähestyn asiaa sitä kautta, että minulla on vain yksi elämä, joka on

aika lyhyt. En todellakaan jätä jotain asiaa tekemättä siksi että se ei sovi

imagooni.

Formulan ajaminen oli alkuperäinen unelmani. Kun koulussa kiersi

ystäväkirjoja, täytin aina Mikä minusta tulee isona -kohtaan formula­

kuljettaja. En koskaan kirjoittanut rocktähti. Kymmenvuotiaana Keke

Rosberg oli suurin idolini. Järjestimme poikien kanssa pyöräkilpailuja

leikkipuistossa, ja kuvittelin aina ajaessani olevani Keke.

Ajoin sitten kolme kautta formulaa SM-sarjassa. Saavutin neljä voit­

toa ja 13 palkintosijaa. Mutta ensin tulin tyrineeksi itseni lasarettiin

ensimmäisen kauden viimeisissä testeissä ennen ensimmäistä kisavii­

konloppua. Kausi jäi ajamatta, koska satutin itseni niin pahasti.

Olin juuri edellisellä kierroksella ajanut uuden epävirallisen rataen­

nätyksen. Lähdin vielä viimeisen kerran radalle katsomaan, pääsisinkö

vielä vähän kovempaa. Pääsinkin sitten melkein hengestäni .

Sitä ajovirhettä voi pitää aika isona epäonnistumisena. Mutkasta

ulos tullessani avasin kaasun liian aikaisin. Yritin liian kovaa, ja auto

meni kanttikiven väärälle puolelle. Koska radan turva-alueella oli isoja

kuoppia, auto osui kylki edellä kuoppaan, joka heitti sen ilmaan pyöri­

mään.

Selästäni meni kaksi nikamaa lyttyyn. Ne tunkeutuivat selkäyti­

meen. Halvaantuminen oli hiuskarvan varassa. Kirurgi sanoi, että no­

pea leikkaukseen pääseminen pelasti minut halvaantumiselta.

Minulla oli älyttömän huono tuuri, koska sellaisesta ulosajosta ei pi­

täisi käydä yhtään mitään, mutta toisaalta niin hyvä tuuri, että saapas­

telen edelleen omilla jaloillani. Myöhemmin Botniaringin kakkosmut­

ka nimettiin nimeni mukaan virallisesti Curva Kelaksi.

Makasin sairaalassa leikkauksen jälkeen ja laskin, että kehooni me­

nee viisi erilaista letkua. Mietin, että pötköttelen tässä sen takia, koska

yritin ajaa kymmenyksen kovempaa kierrosaikaa. Kannattiko?

Samassa sairaalahuoneessa oli vanha mies, joka oli aivan kuutamol-

Anssi Kela · 1 3 1

la. Mies makasi sängyssä ja ulvoi : Missä olen, mitä tapahtuu, tulkaa po­

jat auttamaan.

Sänkyjen välillä oli verho. Mies otti siitä kiinni ja rypytti sitä syliin­

sä. Välillä hoitaja repi verhon irti, mutta aina mies sai sen uudestaan

kiinni ja teki siitä mytyn syliinsä. Sairaalassa makoiluni aikana en ker­

taakaan nähnyt, että kukaan olisi käynyt katsomassa miestä. Hänet oli

unohdettu sinne sairaalan nurkkaan.

Ajattelin paljon sitä, miten haluaisin ainoan elämäni käyttää. Olisi

varmaan järkevämpää pysytellä erossa formuloista ja elellä turvallises­

ti varman päälle. Mutta kun koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu: faija­

kin kuoli auto-onnettomuudessa yllättäen. Kenelle tahansa voi sattua

mitä tahansa koska tahansa. Elämä on sen verran arvokas, että se pitää

käyttää siihen mitä haluaa tehdä ja mihin on palo.

Tein sairaalan sängyssä päätöksen, että kun pääsen tolpilleni ja saan

selkärangan nippuun, aion vielä kokeilla formulakuskina oloa. Kun

vanhempana päädyn sairaalaan mytyttämään väliverhoa syliini, har­

mittaisi enemmän, jos olisin jättänyt formulan kokeilematta.

Parantumiseen meni vuosi . Ensimmäinen kilpailu pelotti todel­

la paljon. Olin formulan ratissa pari päivää ennen kisaa ensimmäistä

kertaa onnettomuuden jälkeen. Ajamisesta ei meinannut tulla mitään.

Aina kun tuli nopea mutka, tiesin pystyväni ajamaan kaasu pohjassa,

mutta silti se jalka vaan vaistomaisesti nousi kaasulta.

Pelko katosi kisaviikonlopun aikana. Oli todella jännittävää, kun

kisa alkoi ja muut autot olivat ympärillä. Ekalla kierroksella huomasin,

ettei ole mitään hätää ja olin aika rentoutunut. Onpas hienoa ajella kil­

paa muiden kanssa! Olin neljäs ensimmäisessä kilpailussani, ja se on

varmasti yksi suurimmista voitoista mitä olen elämässäni kokenut .

Ajoin kisan jälkeen varikolle ja revin kypärän pois päästä. Naama oli

täynnä hampaita. Väitän, että minusta tuntui paremmalta kuin kisan

voittaneesta kaverista. Olin voittanut paljon pahemman vastustajan.

"

1 32

Fai l fast

" Yrittäjyys on sitä. että hyppää jyrkänteeltä ja

rakentaa lentokoneen matkalla alas. "

Linked l n - palve lun perustaja Reid Hoffman

Fail fast, scale fast (epäonnistu nopeasti, skaalaa nopeasti) on ohje kas­

vuyrityksille. Se tarkoittaa oman tuotteen tai palvelun ensimmäisen

version rakentamista mahdollisimman nopeasti, jotta sekä puutteet

että hyvät puolet voi löytää testaamalla tuotetta käyttäjillä. Skaalaa­

minen tarkoittaa kiipeämistä, mittakaavan vaihtamista tai seuraavaan

luokkaan siirtymistä - nopeaa kasvua. Sen avulla näkee, toimiiko yri­

tys ja tuote isoilla markkinoilla.

Start up -yritysten käyttämä fail fast -malli ei ole täysin uusi ajatus.

Charles Darwin ajatteli, että väärätfaktat ovat vahingollisia tieteen ete­

nemiselle, koska ne pysyvät usein lujasti ihmisten mielissä. Sen sijaan

väärästä hypoteesista ei ole haittaa, koska monet palavat halusta päästä

ampumaan sen alas ja todistamaan sen nopeasti vääräksi. Kun todistus

on tehty, on yksi suunta epäonnistumista kohti suljettu ja tie totuuteen

avattu.

Kun asiat toimivat, oli kyse sitten lentokoneesta, palvelusta tai ih­

missuhteesta, niiden toimintaperiaatteita ei pysähdy miettimään. Tör­

mäys, vahinko tai epäonnistuminen saa meidät hetkeksi pysähtymään

ja muistelemaan, mitä ajattelemme maailmasta. Se saa meidät tajua­

maan piileviä vikoja, joita emme muuten näkisi. Silloin on mahdolli­

suus muuttaa ja muuttua. Mitä aiemmin ja pienemmin epäonnistum­

me ja opimme, sitä vähemmän aiheutamme tuhoa .

•

Harvardissa tehdyn tutkimuksen mukaan ensimmäistä kertaa yrittä­

villä oli suunnilleen yhtä suuri todennäköisyys menestyä (21 prosent­

tia) kuin kerran epäonnistuneilla (22 prosenttia). Niillä, jotka olivat

menestyneet aiempien yritystensä kanssa, todennäköisyys menestyä

toisella kerralla oli yli kymmenen prosenttiyksikköä korkeampi.

Tutkimusryhmä paneutui tuhansiin riskirahoitusta saaneisiin yri­

tyksiin vuosilta 1986-2003. Menestyksen mittana ryhmä käytti yrityk­

sen listautumista pörssiin tai sen valmistelua. He saivat samanlaiset

Avoimuu s · 1 33

tulokset, kun käyttivät mittarina yrityksen myymistä tai yhdistymistä

toiseen firmaan.

Tutkimuksen sanoma tuntuu olevan, että epäonnistumisen ko­

kemus on yhtä tyhjän kanssa: sama kuin aloittaisi alusta. Harvardin

kauppatieteilijät päättelivät, että tulos voi johtua myös siitä, etteivät

konkurssin tehneet yrittäjät ole systemaattisesti oppineet kokemuk­

sestaan.

New York Times -lehden mukaan tulos läiskähti märän rätin lailla

Piilaakson naamalle, koska siellä suurimpien yritystenkin johtajat us­

kovat epäonnistumiseen tärkeänä oppimiskokemuksena. On mahdol­

lista, että tutkimuksen tulos vanhenee ennätysnopeudella. Raportissa

kerrotaan, että vuonna 1983 perustetuista tietokonealan kasvuyrityk­

sistä vielä yli puolet listautui lopulta pörssiin. Kaksi vuotta myöhem­

min perustetuista firmoista enää 18 prosenttia listautui.

Jos muutostahti on tällainen, melkein vuosikymmenen vanha tut­

kimus alkaa näyttää surullisen vanhentuneelta. Siitä on myös vaikeaa

vetää johtopäätöksiä, vaikka olisi riskisijoittaja. Voi toki alkaa suosia jo

kerran menestyneitä yrittäjiä sijoituksissaan, kuten monet jo tekevät­

kin. Mutta nekin loppuvat lopulta kesken, elleivät ensikertalaiset saa

mahdollisuuksia yrittää.

"Saatat oppia virheistä sen, mitä ei kannata tehdä uudestaan, mutta

miten arvokasta se on? Et edelleenkään tiedä, mitä pitäisi tehdä seuraa­

vaksi", ilkkuvat ohjelmoijat Jason Fried ja David Heinemeier Hansson

virheistä oppimisen myytille hittikirjassaan Rework. Äänekäs vasta­

reaktio alleviivaa epäonnistumisaiheen tärkeyttä. Tärkeät puheenai­

heet vaativat sellaisen. Puolijumalan maineessa olevilla ohjelmoijilla

on kieltämättä vankka perustelu: evoluutio rakentaa sen varaan, mikä

toimii. Kun tietää, mikä toimii, sen voi tehdä nopeammin uudestaan.

Muuttuvassa maailmassamme ongelma on vain siinä, ettei sama asia

välttämättä toimi enää huomenna. Eikä toisessa tilanteessa.

Väitämme, että toimivan tavan voi oppia käänteisesti myös epäonnis­

tuneista yrityksistä. Hansson ja Fried jättävät huomiotta sen, että toi­

mivan tavan löytäminen vaatii evoluutioltakin tuhansia huteja. Juuri

niistä oppiminen ja eteenpäin meneminen luo onnistumisen. Aina ei

voi eikä tarvitse tietää täsmälleen, mitä täytyy tehdä seuraavaksi. Se

tieto syntyy lukuisista yrityksistä, joissa olennaista on vain tekeminen

- ja jatkaminen.

1 34

•

Vaikeinta on ymmärtää, koska pitää luovuttaa, antaa periksi ja lopettaa

yksi vaihe aloittaakseen seuraavan. Emme haluaisi nähdä todellisuut­

ta ja sitä, ettei illuusiomme, kuningasideamme tai ihanteemme toimi­

kaan käytännössä.

Jos olemme uhranneet paljon rahaa ja energiaa johonkin, minkä us­

komme oikeaksi, siitä on vaikea päästää irti. Psykologit kutsuvat

ilmiötä kognitiiviseksi dissonanssiksi, taloustieteilijät uponneiksi kus­

tannuksiksi.

Ostan käytetyn auton viidellätuhannella eurolla, mutta kolme viikon

päästä akku tyhjenee ja jään seisomaan pakkaseen. Korjaamolla saan

kuulla, että korjaaminen maksaa 250 euroa. Kuukauden päästä kaasu

hirttää kiinni. Korjautan sen 900 eurolla. Sitten huomaan, että bensa­

pumppu pitää vaihtaa - se maksaa 350 euroa. Olen käyttänyt 1 500 eu­

roa viiden tonnin arvoisen auton kunnostamiseen.

Olisiko järkevintä hankkiutua autosta eroon vai toivoa parasta ja pi­

tää siitä kiinni? Taloustieteilijä vastaisi, että mitä tahansa päätän teh­

dä, en saa laskea mukaan sitä 6 500 euroa, jonka olen jo käyttänyt. Se

raha on jo mennyt, joten olisi rationaalista jättää uponnut kustannus

huomiotta. Mutta kun en millään pysty. Mielemme ei ota uponneita

kustannuksia huomioon. Failfast on ihmisaivoille luonnonvastaista, ja

juuri siksi se toimii niin tehokkaasti .

Ketteryyden jafailfastin nimeen vannovan Lean Startup -mallin ke­

hittänyt insinööri Eric Ries sanoo Wired-lehdessä: "Nopea epäonnistu­

minen on tärkeää, koska suurin osa ihmisten yritysideoista on surkeita.

Se ei johdu siitä, että ihmiset eivät olisi miettineet niitä kunnolla tai

että he eivät olisi fiksuja. Maailma on vaan niin monimutkainen ja in­

novaatioiden tekeminen vaikeaa."

Harvard Business Review neuvoi epäonnistumiselle omistetussa nu­

merossaan organisaatioitafailfastin suuntaan näin:

Pidä vaihtoehdot auki.

Kokeile ja näe, mikä ei toimi.

Luo ilmapiiri, joka houkuttelee huomiota ja resursseja.

Tee tilaa uusille johtajille.

Kehitä intuitiota ja taitoja.

Avoimuus · 1 35

1 36

Päätä etukäteen mitä hankkeen onnistuminen tai epäonnistuminen

tarkoittaa.

Muuta oletukset tiedoksi.

Tee se nopeasti, epäonnistu nopeasti.

Ota riskit huomioon, epäonnistu halvalla.

Rajoita epävarmuutta.

Luo kulttuuri joka vahvistaa älykästä epäonnistumista.

Kirjaa ylös ja jaa se, mitä olet oppinut.

Tanel i Tikka

"Kuplan puhjettua kukaan ei halunnut myöntää. että juhlat olivat ohi.

Kunnes ilmainen viina loppui. "

Palkittu sarjayrittäjä ja Soprano Brain Al l iancen toimitusjohtaja , joka on

o l l ut m u kana no in 30 kasvuyrityksen hal l i tuksessa, neuvonantajana ta i

omistajana. mm. IRC-Gal leria ja Dopplr. Ensimmäisen yrityksensä kon­

kurssia Tikka kutsuu 1 06 000 euron Harvard M BA -koulutukseks i .

"

Kiinnostun eniten vanhan mullistamisesta ja uuden tekemisestä.

Hienointa olisi rakentaa todellista kansainvälistä läpimurtoa, joka

muuttaa maailman pysyvästi ja heittää vanhat rakenteet romukop­

paan. Kuten vaikka loputon energianlähde.

Harrastan kiinalaisia kamppailulajeja. Ne vaativat rauhoittumista ja

kaaoksen hanskaamista. Välillä ei näe mitään, pataan tulee koko ajan,

mutta silti pitää osata reagoida. Paikalleen ei voi jäädä ottamaan tur­

paan. Pitää tehdä jotain.

Aihe on lähellä start up -yrittäjää. Yrittäjällä pitää olla jatkuvat me­

kanismit epäonnistumisen käsittelemiseen. Pitää olla hyvä epäonnis­

tumaan nopeasti ja oppimaan siitä.

Sain kuusivuotiaana Commodore 64 -tietokoneen. Äiti löi englannin­

kielisen ohjelmointimanuaalin käteeni. Hän oli käynyt 1980-luvulla

ohjelmointikursseja ja kertoi periaatteet. Ryhdyin kokeilemaan ensim­

mäisiä koodinpätkiäni.

Kokeilut menivät usein perseelleen. Kun sain Amigan ja aloin ohjel­

moida suoraan konekielellä, onnistuin usein saamaan koneen aivan

tilttiin. Sitten vaan buuttaus ja uusi yritys, satoja kertoja, niin kuin nuo­

rena yleensä tehdään.

Aloin rakentaa bulletin board -järjestelmiä eli BBS:iä, joihin ihmiset

soittivat modeemeilla ennen internetiä. Koodasin myös tekstipohjaisia

sosiaalisia verkkoroolipelejä ja kävin vuosittain Assemblyssa, tietoko­

neharrastajien suurtapahtumassa. Suomen peliteollisuus on pitkälti

kotoisin siellä syntyneestä demoskenestä.

Näin matkalla kaikki ne vahvat sosiaaliset ilmiöt, jotka online-pe-

Tanel i Tikka · 1 37

leissä ja -sovelluksissa vaikuttavat ihmisiin. Ymmärsin syyt, joiden ta­

kia sosiaalinen media toimii.

Perustin vuonna 1999 yrityksen tietokoneharrastuksen kautta tullei­

den kavereiden kanssa. Sen nimeksi tuli Taika. Ryhdyimme tekemään

internetistä sosiaalista paikkaa. Olimme yhdessä kehittäneet ideoita ja

konsepteja jo vuosia ennen firman perustamista . Kun kirjoitin ne pape­

rille rahoittajien etsimistä varten, ne kuulostivat paljon valmiimmilta

kuin olivatkaan. Nukuin viikon toimiston lattialla ja kasasin liiketoi­

mintasuunnitelmaamme, Bo-sivuista monoliittia.

Yrityksen konsepti oli paperilla valmiimpi kuin käytännössä. Teknii­

kan puolesta meillä ei ollut mitään valmista - vain hurjia visioita siitä,

mitä se tulee olemaan.

It-buumi veteli silloin viimeisiä metrejään. Pörssit sukelsivat

kauheaa vauhtia. Saimme Sitralta ja Stratos Venturesilta viisi miljoonaa

euroa viime hetkellä, kolme kuukautta kuplan puhkeamisen jälkeen

kesäkuussa 2000.

Vielä pörssien romahtaessa iso osa ihmisistä eli illuusiossa ja uskoi,

että kyllä tämä tästä nousee. Monet yrittivät perustella itselleen, että

romahdus ei vaikuttaisi reaalimaailmaan mitenkään . Kukaan ei halun­

nut myöntää, että juhlat olivat ohi. Kunnes ilmainen viina loppui .

Emme koskaan lähteneet kuplan aikaiseen porsasteluun mukaan.

Emme ostaneet johtajien pihoja täyteen Ferrareita. Meillä oli selkeät

suunnitelmat siitä, mitä kehitämme.

Kuplan puhjettua oli helppo löytää hyviä työntekijöitä. Saimme ai­

kaiseksi kymmenen patentoitavaa teknologiaa. Teimme muun muassa

peer to peer -tiedostonjakoverkostoja, online-keskustelujärjestelmiä,

Twitterin tapaisen presenssitiedon päivittävän sovelluksen ja Second

Lifen tyylisen 3D-maailman. Kehitimme mikrobloggauksen vuonna

2000.

Toteutuksemme olivat nykyisiin verrattuna kömpelöitä, koska

vuonna 2000 niiden koodaamiseen ei ollut samoja työkaluja ja kirjas­

toja kuin nyt. Maailma on vasta nyt valmis noille palveluille. Olimme

ainakin viisi vuotta markkinoita edellä.

Odottaminen olisi ollut vaikeaa, koska se maksaa paljon. Riskira­

hoittajat kuumottavat. Oikeaa hetkeä on aina vaikea arvioida. Start up

-professori Steve Blankin Customer development -mallin avulla saa ny­

kyään joitain eväitä tunnistaa markkinoiden kypsyyttä.

1 38

Saimme vastakaikua teleoperaattoreilta ja mediayhtiöiltä, mutta

korporaatio-ostajat olivat konservatiivisia. Ne eivät nähneet kuluttaja­

kentästä tullutta painetta.

Ehdimme saada asiakaspäätä auki, muttei se enää riittänyt pelas­

tamaan yhtiötä. Olimme ajautuneet aktiiviseen rähinään rahoittajien

kanssa. Ne olisivat halunneet it-kuplan jälkimainingeissa panna firman

lihoiksi ja myydä pois. Me halusimme jatkaa sen kehittämistä.

Vastakkainasettelu oli niin voimakas, ettemme enää uskoneet fir­

man nousuun. Kevään kestäneen stressijännityksen jälkeen päätimme

vetää yrityksen jojoon ennen kuin mitään pahempaa tapahtuisi.

Taika päättyi elokuussa 2002. Haimme itsemme konkurssiin tervees­

sä tilanteessa. Velkojat eivät tulleet kirveiden kanssa ikkunoista sisään.

En tuntenut konkurssimenettelyä etukäteen. Se on kohtuullisen yksin­

kertainen. Pitää vain viedä hakemus käräjäoikeuteen, ja prosessi lähtee

liikkeelle.

Emme ymmärtäneet silloin itse ehdottaa konkurssipesälle hoitajaa.

Oikeuden määräämä hoitaja joutui myöhemmin konkurssitarkastuk­

sen syyniin erilaisista rikkomuksista, joita hän teki hoitaessaan pesää.

Hän istui muun muassa meidän immateriaalioikeuksiemme päällä eikä

suostunut myymään niitä, vaikka niistä olisi voinut saada hyvin rahaa.

Kaveri viivytteli niin pitkään, että lopulta entiset insinöörimme perus­

tivat yhdistyksen, joka osti immateriaalioikeudet konkurssipesäitä yh­

dellä eurolla.

Olin sijoittanut Taikaan 106 ooo euroa enimmäkseen velkavivul­

la. Olin myös lopettanut palkan maksamisen itselleni ensimmäisenä.

Yleensä konkurssin yhteydessä kaikki työntekijät johtajia ja omistajia

myöten saavat rästipalkat takaisin palkkaturvan kautta. Jostain syys­

tä ely-keskuksen virkamiehet päättivät maksaa kaikille muille paitsi

toimitusjohtajalle. He myönsivät, ettei siihen ollut järkeviä perusteita.

Korkein oikeus vahvisti perusteettomuuden, mutten silti saanut palk­

kojani takaisin.

Velat putosivat niskaan. Jouduin muuttamaan kivasta työsuhde­

asunnosta surkeaan kämppään. Siitä alkoi parin kuukauden masentu­

nut ja vittumainen fiilis.

Silloin pohdin, jaksanko lähteä uudestaan yrittämään ja puserta­

maan tai tekemään ylipäätään mitään järkevää työtä. Vai olisiko pa­

rempi lähteä Ranskaan muukalaislegioonaan, josta olisin voinut tulla

Tanel i Tikka • 1 39

viiden vuoden päästä takaisin uuden Ranskan passin kanssa. Velat oli­

sivat jääneet vanhaan identiteettiin. Harkitsin sitä puolivakavissani ja

kyselin kavereiltani mielipiteitä.

Sinä aikana tuli kuntoiitua paljon. Kun paino putosi ja urheillessa

pääsi käsittelemään näitä asioita, ajatus selkeni. Aloin miettiä, että

ehkä tämä on kuitenkin arvokas kokemus, jos näkee yrityksen koko­

naisen syklin ja vetää sen itse alusta loppuun. Olin nähnyt ja kokenut

kaikki ne tilanteet ja oppinut organisaatioista ja ihmisistä.

Meillä oli firmassa mukana nimekkäitä mentoreita ja sparraajia, joil­

ta tarttui paljon hyödyllistä oppia mukaan. Olin saanut tilannetajua,

näkemystä ja hiljaista tietoa. Ajattelin, että seuraava firma voi olla jo

paljon helpompi.

Luottotietoni eivät menneet, koska sain lainata sukulaisiltani rahaa

velkojen maksuun. Tein itselleni tiukan kulukuritaulukon Exceliin ja

maksoin lainaa takaisin pikkuhiljaa.

Masentelun ja huilailun jälkeen meniin suureen it-yhtiöön, nykyi­

selle Logicalle, vetämään so hengen konsulttiyksikköä. Olin aiemmin

työskennellyt Nokialla, joten ajattelin, että it-korporaatiomaailma voi­

si sittenkin toimia. Ei toiminut. Paikka ei tuntunut kodikkaalta, j oten

pian palasin taas yrittäjäksi.

Konkurssista tuli papereihini rankka merkintä, joka poistui vasta

vuonna 2010. Se vaikuttaa kaikkiin yrityksiin, joissa olen vastuuase­

massa. Se vaikuttaa yhtiön luottokelpoisuuteen ja riskiluokitukseen.

Pahimmillaan se voi tarkoittaa, että pankki ei myönnä yritykselle edes

luottokorttia.

Riskiluokka kohoaa kaikissa yhtiöissä, joihin menen mukaan. Järjes­

telmiin tulee yritysten kohdalle merkintä: Negatiivinen luottohenkilö­

tausta. Siellä ei kerrota, kuka se konkurssin tehnyt on, mutta joku mä­

tämuna siellä näkyy. Siitä on firmoille kiusaa. Onneksi yksikään yritys

ei ole sanonut, että älä tulekaan, vaan että tule siitä huolimatta.

Nykyinen järjestelmä on liian ankara. Se ei huomioi yksilöllisiä tilan­

teita. Konkurssit voitaisiin nopealla vilkaisulla kategorisoida kolmeen

eri ryhmään.

Meillä voisi olla terveen tilan konkurssit, joissa yhtiö vain lopettaa

toimintansa konkurssimenettelyn kautta ilman rikoksia ja epäselvyyk­

siä. Siitä ei pitäisi tulla mitään merkintää, vaan toivotus: tervetuloa yrit­

tämään uudestaan.

1 40

Seuraavassa ryhmässä olisivat yritykset, jotka velkojat ovat hake­

neet konkurssiin. Niissä on munittu ja jatkettu toimintaa liian pitkään.

Tästä voisi tulla lyhytaikainen merkintä.

Kaikkein vakavin olisi se ryhmä, jossa yrityksessä on munimisen li­

säksi tehty talousrikoksia. Siitä pitäisikin tulla pitkä merkintä ja nor­

maalit rikosoikeudelliset seuraamukset.

On aivan samantekevää, millaisia ihmisten asenteet ovat epäonnis­

tumista ja konkurssia kohtaan niin kauan kuin järjestelmä on näin an­

kara ja rankaisee riskien ottamisesta.

Turvalliseen palkkatyöhön jääminen ja velan pois maksaminen euro

kerrallaan hitaasti tuntui helvetin typerältä. Mieluummin otin riskin ja

menin takaisin yrittäjäksi. Ajattelin, että maksan vähän pienemmästä

yrittäjän kuukausipalkasta sen mitä pystyn ja pelaan riskillä, että on­

nistumisen kautta voin kuitata loput.

Se oli fiilisratkaisu, jonka perustelin itselleni järkeilemällä. Se kan­

natti . Johdin IRC-Galleriaa, kun se myytiin Sulakkeelle vuonna 2007.

Sain kuitattua loput velat viisi vuotta sen jälkeen kun Taika meni kon­

kurssiin.

Monet velkoihin joutuvat ihmiset alkavat minimoida riskinottoa.

He laskevat takaisinmaksun Excelissä vuoteen 2030 asti ja miettivät,

että sitten kuolen ja olen onnellinen. Se on surullista, koska jokaisessa

ihmisessä asuu jotain arvokasta ja ainutkertaista. Riskejä välttelevään

tilaan meneminen tarkoittaa sen potentiaalin menettämistä.

Suomessa riskiä välttävää asennetta ruokkii muun muassa valtion

massiivinen tuki omistusasumiselle ja velkaantumiselle. Jos ostaa yli­

hintaisen asunnon asuntokuplamarkkinoilta ja maksaa sitä seuraavat

kuusikymmentä vuotta takaisin, siinä halvaantuu täydellisesti.

Kun kaikki rahat menevät lainan lyhentämiseen, ei silloin tee mieli

perustaa firmaa tai rahoittaa kaverin yritystä eurollakaan. Kaikki ovat

veloissa, karttavat riskiä ja joutuvat tekemään turvallista duunia kuu­

kaudesta toiseen. On tyypillistä, että valtio tukee toimintaa, joka sahaa

sen omaa jalkaa.

Tukimuodot yhdessä maksavat valtiolle miljardeja vuodessa: ensi­

asunnon ostajan veroapu, ASP-tilit, asuntolainan korkojen lyhentämi­

nen ja asunnon myyntivoiton verottomuus kahden vuoden asumisen

jälkeen. Ilman massiivista tukea velkaantumiselle asuntojen hinnat

olisivat alempana. Se tuki menee suoraan hintoihin ja kääntyy itseään

Tanel i Tikka · 1 41

vastaan luomaan köyhyyttä ja kurjuutta. Näen sen systeemisenä, ilkeä­

nä ongelmana.

Olen kysynyt riskisijoittajilta ja entisiltä yrittäjiltä, mitkä asiat ovat

vuosien varrella estäneet heitä ja heidän kavereitaan toteuttamasta

yritysideoi ta. Ylivoimaiset voittajat ovat asuntolaina ja se, että puoliso

kieltää.

Tein Taikan konkurssista professori Reijo Luostarisen kanssa case-esi­

merkin kauppakorkeakouluun. Analysoimme Harvardin case-metodin

avulla kunnolla, mikä siinä meni pieleen.

Analysointi mahdollistaa oppimisen. Merkitysten ja pieleen mennei­

den kohtien tunnistaminen on pohja, jolle nettipalveluita kehitetään

nykyään. Kaikki muutokset palveluissa, joissa olen mukana, testataan

käyttäjillä ja mitataan. Saamme välittömästi mitattua dataa, josta voi­

daan analysoida oliko tämä hyvä juttu, tehdäänkö seuraava versio vai

keksitäänkö jotain ihan muuta.

Kaikista epäonnistumisista ei voi oppia. Virheitä, joista ei saa palau­

tetta tai joista saa liian yleisluontoista palautetta, on vaikea korjata . Sun

naama ketuttaa tai get a haircut eivät edistä oppimista.

Oppimiseen tarvitaan ulkopuolista palautetta. Ihminen on kovin

sokea omalle käyttäytymiselleen. Meillä on Joharin ikkuna itsetunte­

mukseen: osa näkyy muille ja sen tiedostaa itse, mutta osaa ei voi itse

nähdä. Jonkun pitää kertoa, mikä meni oikein ja mikä väärin. Palaut­

teen lisäksi pitää tulkita sen merkitys. Silloin oppii.

Olen törmännyt yritysjohtajiin, jotka kuuntelevat vain pintapuoli­

sesti. Vaikka tyypille sanoo, että tämä ei toimi ja tässä ovat syyt, kah­

den viikon päästä hän tekee saman virheen ja ihmettelee, miksi näin

kävi. Kun muistutan, että tästä puhuttiin jo, hän ei muista ollenkaan.

Sellaisella asenteella on vaikea oppia.

On toki inhimillistä siirtää epäonnistumisen syy oman itsen ulko­

puolelle. Jim Collinsin Good to Great -kirjan mukaan kovimmat johtajat

kuitenkin selittävät onnistumisensa ulkoisilla tekijöillä, mutta etsivät

syyt epäonnistumiseen itsestään.

Suomalainen yritysjohtaja on usein juuri tämän vastakohta: se oli

valtion, markkinoiden, asiakkaiden tai olosuhteiden vika.

Kun on tarpeeksi monta kertaa ajanut karille, tietää koska on hyvä lo­

pettaa. Viimeiset pari vuotta ovat olleet putkeen epäonnistumista.

142

Kokemukset ovat olleet kalliita sekä hintalappuina että opportunity

costina - eli mitä kaikkea on jäänyt tekemättä, kun on puurtanut juttu­

ja, jotka ovat sitten epäonnistuneet.

Menin palkkajohtajaksi yritykseen nimeltä RunToShop pienellä

osuudella . Se ei toiminut ollenkaan, koska näkemykseni olivat niin eri­

laiset kuin perustajien. Tuli jossain vaiheessa sellainen olo, että heilun

täällä turhaan, joten lopetin ja lähdin pois.

Vuonna 2010 aloin kehittää Health Puzzle -nimistä genetiikkadiag­

nostiikkatuotetta yhdessä huipputiimin kanssa. Saimme nopeasti ra­

hoituksen, tuotteen prototyyppiasteelle ja pilottiprojektin Jenkkeihin.

Jossain vaiheessa näkemyksemme alkoivat lähteä eri suuntiin tuotteen

alkuperäisen keksijän kanssa. Huomasimme loppuvuodesta olevamme

täysin eri mieltä siitä, mitä pitäisi tehdä.

On turhauttavaa uhrata vuosi aikaa ja energiaa johonkin, mistä ei

synnykään mitään. Vaihtoehtoinen menetetty mahdollisuus harmit­

taa. Nyt on onneksi parempi vire ja onnistumisiakin löytyy.

Taikassa 22-vuotiaana toimitusjohtajana olin mikromanageri. Halusin

tsekkailla, mitä kaikki tekevät ja miten nopeasti. Tarkistelin, mitä teh­

dään seuraavaksi ja ovatko edelliset hommat valmiita. Negatiivinen

kontrolli johti siihen, että työntekijät halusivat tehdä enää vain mini­

misuorituksen.

Huomasin sen ihmisten kasvoista. Ilmeet muuttuivat happamam­

miksi. Aloin saada myös enemmän palautetta. Keräsimme nimettömän

palautteen, jossa se tuli vahvasti esiin. Palautetta on vaikea käsitellä,

jos se tulee sokeasta pisteestä, yllättäen. Jotkut ihmiset hätääntyvät sii­

tä, toiset luovuttavat. Positiiviset tyypit ottavat sen kehityshaasteena.

Mä en ole positiivinen tyyppi. Olen anarkisti, joka reagoi palauttee­

seen ensin ajattelemalla, että ei ole totta. Sen jälkeen alkaa prosessi:

ehkä se voi olla totta. Hirveän väännön jälkeen voin uskoa, että se on

totta. En luonteenomaisesti myönnä mitään, mutta ei ole muuta vaih­

toehtoa kuin pakottaa itsensä kehittäjämäiseen tilaan.

Pahimmillaan negatiivisesti kantrolloiva esimies etsii aina virheet ja

syylliset, hengittää niskaan ja sanoo kaikkiin keskusteluihin viimeisen

sanan. Jos joku alainen tekee mitään muuta kuin mitä käsketään, pomo

tulee huutamaan. Motivaatio, oma-aloitteisuus ja luovuus kuolevat.

Ihan niin paha en ollut, mutta johtamisessani oli alussa liikaa negatii­

visen kontrollin piirteitä.

Tanel i T ikka • 143

Oppimismatkan kulkemisen jälkeen johtamiseni on päinvastaista.

Toimitusjohtajana rakennan omat joukkoni niin, että niissä on korkea

autonomian aste ja kollegoilta oppimisen kulttuuri. Työllä on pitkä­

jänteinen tavoite, jonka kaikki tietävät. Esimies kieltäytyy hoitamasta

kaikkia alaistensa ongelmia ja suhtautuu niihin valmentajamaisesti

niin, että alainen saa itse ratkaistua ne. Kun voimautus on viety etulin­

jaan, organisaatio on vahva. Esimies voi keskittyä strategiaan eikä ole

stressaantunut nakkikone.

Start up -yritykselle on fataalia, jos sen johtajalla on negatiivisen

kontrollin piirteitä. Se tappaa yrityksen kyvyn kasvaa ja kehittyä.

Yhteiskunnan muutosnopeus kiihtyy ja se asettaa isoille organisaati­

oille, jopa valtioille, vaatimuksia reagoida nopeammin. Silloin epäon­

nistumisen riski kasvaa. Kun ympäristö muuttuu nopeammin, asioita

menee hutiin koko ajan enemmän. Silloin kyvyn käsitellä epäonnis­

tumista pitäisi parantua. Epäonnistumista ei pidä yrittää minimoida,

vaan sen käsittelyyn ja siitä oppimiseen täytyy panostaa.

Hyvä esimerkki siitä löytyy Oulun yliopistollisesta sairaalasta. Joh­

tava kirurgi Heikki Wiik on aloittanut siellä tradition nimeltä Moka­

perjantai . Kirurgit katsovat perjantaisin auditoriossa videoita leikka­

uksista, jotka ovat menneet pieleen. Se on ennennäkemätöntä alalla,

jolla tullaan viidentoista vuoden koulutusputkesta töihin. Kirurgit ovat

suunnilleen jumalasta seuraavia eikä virheiden tekeminen ole heille

mahdollista.

Tradition ansiosta hoitovirheiden määrä Oulussa on pudonnut dra­

maattisesti. Henkilöstö on tyytyväinen työpaikkaansa ja kirurgit

haluavat sinne töihin.

Heikki Wiik näytti ensimmäisessä Mokaperjantaissa omia leikkauk­

siaan, joissa hän oli mokannut. Kirurgit istuivat auditoriossa ja katsoi­

vat, kun videolla pomo oli valmis leikkaamaan. Toiset miettivät, että

älä vaan leikkaa siitä, älä, älä! Ja kaikki meni päin helvettiä. Toinen ki­

rurgi vieressä mietti, että miten niin tosta ei saa leikata. Mä hän leikkaan

aina tosta.

"

14 4

5 Anteeksianto

"Maapallo on nyt kultivoituneempi ja kehittyneempi kuin koskaan ennen.

Maataloudessa käytetään raakaa voimaa, suot kuivuvat ja kaupungit

kasvavat ennennäkemättömällä vauhdilla. Meistä on tullut

taakka planeetallemme. Resurssit käyvät vähiin, eikä luonto

pysty enää pitkään täyttämään tarpeitamme."

Kirkkoisä Tertullianus vuonna 200

Anteeksianto • 145

Antti Kyl l iäinen

"liman julkisuutta minut olisi ollut helppo nitistää kulisseissa. "

Pastori , k i rja i l ija ja luennoitsija , joka tunnetaan k irjastaan Kaikk i pääsevät

taivaaseen ja s i itä seuranneesta mediakohusta. K irkosta tu l i armoton

työpaikka eri taval la ajatteleva l le papi l le , mutta armon ja työyhteisöjen

pohtim isen kautta avautui uusi mahdol l isuus .

"

Minun täytyi saada sanoa ne asiat . Oli pakko selvittää, kelpaanko näillä

ajatuksilla.

Olisin kokenut eläväni vaiheessa, jos olisin joutunut puhumaan vain

virallista totuutta ja pitämään suuni kiinni omastani.

Kirjoitin Kaikki pääsevät taivaaseen -kirjan selvittääkseni, mitä itse

ajattelen. Kun se oli kirjoitettu, ei sitä voinut pöytälaatikkoon jättää.

Kyse oli siitä, että haluan olla sellainen kuin olen, avoimesti ja julkises­

ti. Jos en voi olla sitä avoimesti ja julkisesti, minun täytyy vaihtaa töitä.

Vaikka siitä olisi seurannut pahempaakin, se olisi ollut pakko tehdä.

Muuten en olisi tullut enää itseni kanssa toimeen.

Yllätyin, että kirjastani syntyi niin paljon julkista keskustelua. Tar­

koitukseni ei ollut provosoida vaan esittää omat, kirkon perinteisestä

linjasta poikkeavat näkemykseni.

Sain kirkolta kaksiteräisen vastauksen. Minusta tehtiin kymmenen

erillistä harhaoppikantelua. Viisi ensimmäistä eivät johtaneet toimen­

piteisiin. Sitten sanoin jollekin toimittajalle, että en ole perunut puhei­

tani, eikä niitä missään vaiheessa pyydetty perumaankaan . Siitä hy­

västä, etten perunut puheitani, minusta tehtiin viisi uutta kantelua.

Kävin prosessia läpi tuomiokapitulin kanssa syksystä 1997 syksyyn

1998, mutta lopulta sain pitää virkani. Tosin siitä seurasi 13 vuoden ei­

toivottuna henkilönä eläminen.

Sain luvan olla oma itseni, mutta en sitten kuitenkaan. Minua pidet­

tiin kuin lasikaapissa. Kirkollisiin tilaisuuksiin ei juuri pyydetty puhu­

maan. Minulle tehtiin selväksi, että saan pitää nykyisen virkani, mutta

mitään muuta on turha hakea.

Minut pelasti massiivinen julkisuus. Ilman sitä minut olisi ollut

helppo nitistää kulisseissa . Mediajulkisuuden ansiosta potkuista olisi

146

noussut kansanliike. Se, etten saanut kenkää, oli vain kirkkopoliittinen

juttu.

Samasta rikoksesta ei voi oikeusvaltiossa syyttää kahteen kertaan,

mutta syytettiinpä vain. Jälkimmäisessä prosessissa käytettiin jo sel­

laisia keinoja, jotka eivät kestäisi päivänvaloa. Se oli älyttömän rankka

vuosi. Kävin piispan kanssa asioita kahden kesken läpi.

Kaikki muuttui vasta vuosi sitten, kun piispa vaihtui. Nyt olen taval­

laan saanut kansalaisoikeuteni kirkossa takaisin. Olen samalla viivalla

muiden kanssa.

Huomasin vasta piispan vaihtuessa, miten rankkoja kuluneet vuodet

olivat olleet. Piispa Eero Huovisen henkilökuvakirjassa on kokonainen

luku Kaikki pääsevät -episodista. Kirjoittaja haastatteli myös minua ja

teki tarkkaa työtä.

Kun sain luvun luettavakseni, itkin läpi kaikki 15 sivua. Se toi tunteet

ja kokemukset pintaan. Se tunne, että esimies haluaisi, että minua ei

olisi olemassakaan, tai että en olisi hänen alaisensa, oli rankka.

Onneksi minulla ei ole ollut tänä aikana muuta intressiä kuin pyö­

rittää nuorisotyötä ja hoitaa virkaani Pakilan seurakunnassa. Työni ei

käynyt mahdottomaksi. Seurakunnassani oli työrauha.

Ensimmäisen kirjani ilmestymisen jälkeen oli kollegoita, jotka vaih­

toivat vastaan tullessaan toiselle puolelle tietä tai kääntyivät käytäväl­

lä toiseen suuntaan. Suurin osa osasi onneksi käyttäytyä sivistyneesti.

Hiippakunnan kokouksissa oli vahva tunne, että en kuulu joukkoon.

Seurakunnat järjestivät ison Armo-kampanjan, jossa oli pilvin pimein

tilaisuuksia ympäri kaupunkia. Minua ei pyydetty puhumaan, vaikka

olin juuri kirjoittanut kirjan armosta. Joku oli ehdottanut minua pää­

toimikunnassa, ja hänelle oli vastattu: Mitä sä oikein ajattelet!

Nyt kirkossa on erilaista. Tuntuu mukavalta. Jokainen, joka juoksee

täysillä päin seinää, jättää siihen pienen kolon. Se tarkoittaa, että tila

sisäpuolella on sen kolon verran isompi.

Kristillisen yhteisön pitäisi ymmärtää jotain armosta. Armo on sitä,

että jokainen kelpaa. Ihmiset hyväksytään sellaisina kuin he ovat .

Kirkko ei ole tässä suhteessa sen huonompi kuin mikään firmakaan,

mutta kirkossa ihanteet ovat korkeammalla. Ideaalin ja realiteettien

välinen ero on hirveän paljon suurempi kuin esimerkiksi Nokialla tai

vakuutusalalla. Kaikki ajattelevat siellä jo valmiiksi, että raha ratkai-

Anttt Kyl l tä tnen • 1 47

see, ja jos joku ei sitä tajua, menköön muualle ajattelemaan. Kirkossa se

ei toimi. Meillä pitäisi olla erilaiset toimintaperiaatteet.

Kirkko kavahtaa henkistä ja eettistä johtajuutta, vaikka se olisi luon­

teva tehtävä sille. Kirkon pitäisi lipunkantajana johtaa yhteiskunnallis­

ta muutosta. Kirkon pitäisi taistella suvaitsevaisuuden puolesta, niin

että ihmisten väliset raja-aidat romuttuisivat. Meidän kirkkomme ei

pysty siihen, vaan tulee aina perässä. Kirkko muuttuu vasta kun se on

ehdottoman turvallista. On monta asiaa, joita sille voisi antaa anteeksi.

Mutta se, että kirkko epäonnistuu pienen ihmisen asian ajamisessa, on

kohtalokasta ja väärin.

Armon kanssa joudun itsekin takkuamaan. Välillä vastaan on tullut

työkaveri tai seurakuntalainen, jota on ollut vaikea hyväksyä. Tuntui,

että kaikkien kanssa ei millään voi tulla toimeen.

Jossain vaiheessa alkoi ottaa päähän, että samaan aikaan kun puhun

ja kirjoitan armosta, lähipiirissäni oli ihmisiä, joita en kykene hyväksy­

mään. Ei se niin voinut olla. Sille piti tehdä jotain.

Kolmisen vuotta sitten aloin miettiä työyhteisöjen arkea ja sitä, voiko

armolle löytää sijaa työelämässä. Löysin mielestäni hyvät vastaukset,

kirjoitin niistä uuden kirjan ja aloin kouluttaa yrityksissä. Omat koke­

mukseni vaikuttivat siihen vahvasti.

Työpaikkojen isoimmat ongelmat eivät liity ammatilliseen toimin­

taan. Työpaikoilla on ymmärretty, että kun tehdään paljon, välillä tulee

suttakin. Markkinointi-ihminen voi tehdä virheen, insinööri voi laskea

väärin, mutta niistä on helppo oppia ja päästä yli. Hankalampia asioita

on sosiaalinen kanssakäyminen. Miten työyhteisö toimii. Millä tavalla

ihmisiä kohdellaan, miten syrjintään tai kiusaamiseen suhtaudutaan.

Ne ovat kipeitä asioita. Ne eivät muutamalla taikasanalla selviä.

Tarjoan näihin tilanteisiin lääkkeeksi armoa. Sillä on merkitystä,

että hyväksyy ihmiset, eikä kaikista virheistä tarvitse rangaista viimei­

sen päälle.

Aloitin pappina Helsingin tuomiokirkossa valmistumiseni jälkeen

vuonna 1991. Keväällä 1996 sain ensimmäisestä työpaikastani kenkää.

Minulle ei koskaan kerrottu, mikä varsinainen syy oli. Virallinen syy

oli taloudellinen, mutta seurakuntayhtymän talousjohtaja kertoi, ettei

Tuomiokirkkoseurakunnalla niin huonosti mennyt. Puolen vuoden

päästä samaan virkaan palkattiin joku muu.

1 48

Sain onneksi saman tien viran Pakilasta, jossa olin asunut 10-vuo­

tiaasta asti. Mutta erottaminen kalvoi pitkään. Olin viisi vuotta tuo­

miorovastille katkera. Asian työstäminen oli hirveän vaikeaa, koska en

saanut edes tietää, miksi minut erotettiin. Aina kun kävelin Senaatin­

torin ohi tai piti mennä tuomiokirkkoon tekemään toimitusta, tuntui

tosi pahalta.

Anteeksianto ei ole vain itseään hyvänä pitävien ihmisten juttu,

vaan välttämätön taito jokaiselle, joka vähänkin ajattelee omaa etuaan.

Elämässä tulee väkisinkin välillä kohdelluksi väärin ja tölvityksi. Jos ei

minkään muun takia halua antaa anteeksi, niin oman itsensä vuoksi se

kannattaa tehdä.

Pidin asiaa tietoisesti mielessä. En halunnut myrkyttää omaa elä­

määni katkeruudella, vaan halusin päästää asiasta irti. Ei se entisen

esimieheni napaa kaivanut pätkän vertaa, mitkä minun tunteeni oli­

vat. Minun elämänihän siinä meni pilalle, jos en voinut antaa anteeksi.

Prosessia ei voi kiirehtiä. Ainoa mitä voi tehdä, on pitää asia mieles­

sään ja ajatella, että minun on pakko pystyä tähän. Siihen voi mennä

aikaa. Mutta ei ole olemassa sellaista asiaa, mitä ei voisi antaa anteeksi.

Voi olla, että elinikä on lyhyempi kuin mitä prosessi vaatisi. Se ei tarkoi­

ta sitä, että olisi mahdotonta antaa anteeksi.

Huomasin antaneeni anteeksi esimiehelleni sinä päivänä, kun luin

lehdestä hänen tulleen valituksi piispan virkaan. Hänen nimeensä tör­

määminen ei enää ahdistanut. Kylmä hiki ei noussut otsalle. Olin vain

vilpittömän iloinen hänen puolestaan.

Tahto anteeksiantoon on tietoinen, mutta kaikki muu tapahtuu ali­

tajuisesti päässä pikkuhiljaa. Tilanteen voi tarkistaa vain palauttamai­

la inhottavat asiat mieleen ja tarkastelemalla, miltä ne tuntuvat. Siinä

vaiheessa, kun elämä ei mene siitä enää hetkeksi raiteiltaan, on pysty­

nyt antamaan anteeksi.

Anteeksiannan ymppääminen työelämään ei ole mikään itsestäänsel­

vyys. Käymällä läpi, mitä anteeksiantaminen tarkoittaa, pääsee jo pit­

källe. Meillä suomalaisilla on toinen toistaan kummallisempia käsityk­

siä anteeksiantamisesta.

Pohjanmaalainen kollegani kertoi, että heidän suvussaan kukaan ei

ole koskaan anteeksi pyytänyt eikä kukaan ole koskaan anteeksi antanut.

Hän näki asian niin, että vaikka virheitä ja kamalia asioita oli tehty, vie­

lä pahempaa olisi ollut, jos joku olisi mennyt pyytämään tai antamaan

Antti Kyl l iä inen • 1 49

anteeksi. Se olisi ollut häpeällistä.

Myöhemmin toinen pohjalainen selvitti tätä. Hänen mukaansa Poh­

janmaalla ajatellaan, että jos antaa jonkin asian anteeksi, se tarkoittaa,

että on hyväksynyt teon. Se ei ollutkaan virhe ja niin sai tehdä. Tämän

logiikan mukaan Pohjanmaalla voidaan antaa anteeksi vain hyvät teot.

Jos tällä tavalla ajattelee kokonainen maakunta Suomessa, ei ole mikään

ihme, että asia ei ole ihan yksinkertainen meidän kulttuurissamme.

Antamalla anteeksi sammutamme päästämme vihan tunteen, joka

on syntynyt, kun joku on tehnyt meille jotain katalaa. Anteeksiannan

ainoa varsinainen tehtävä on vihan sammuttaminen. Sen sivuvaiku­

tuksena työyhteisöissä uskalletaan toimia ja yrittää pelkäämättä.

Jos viha jää päälle, ihminen katkeroituu. Katkeruuden hautominen

voi lyhentää ihmisen elämää monella vuodella. Tunnen muutaman

katkeran ihmisen, jotka eivät ole koskaan voineet antaa anteeksi ja

unohtaa jotain asiaa, joka on tapahtunut 50 vuotta sitten. He puhuvat

aina siitä samasta. Tähän tautiin anteeksianto on ainoa lääke. Kostami­

nen ja rankaiseminen eivät poista vihaa.

Vihan tunnetta ei saa niellä. Viha ei katoa, vaikka sen kieltää. Huuta­

minen voi auttaa, mutta parempi on, jos pystyy sanomaan: nyt minua

ottaa päähän, harmittaa todella, ja tässä toimittiin väärin . Jos sitä ei voi

vaikkapa työpaikallaan sanoa, viha saattaa purkautua kiusaamisena ja

pahoina puheina selän takana. En tiedä mutta luulen, että iso osa työ­

paikkakiusaamisesta johtuu siitä, että tunteita ei ole käsitelty ja puret­

tu oikein.

Anteeksiannan ei tarvitse tarkoittaa, että skisman jälkeen menee

sanomaan työkaverille: nyt olen antanut sulle anteeksi. Asia on tärkeä,

ei sanat. Pieni ele riittää, kun on selvittänyt asian päässään ja saanut

vihan tunteen laskemaan. Esimerkiksi kun menee seuraavan kerran

hakemaan kahvia, voi kysyä kaverilta, tuonko sullekin. Ihminen kyllä

ymmärtää siitä, että nyt kaikki on taas normaalisti. Kulttuuriimme ei

oikein istu sellainen, että pyydeltäisiin ja annettaisiin isoon ääneen an­

teeksi. Viestin voi lähettää rivien välissäkin.

Jos markkinointi-ihminen menee sössimään uuden tuotteen markki­

noinnin täydellisesti, ympärillä oleva työyhteisö on hänelle vihainen.

Jos he eivät osaa antaa hänelle anteeksi, voi olla että häntä aletaan kiu­

sata, hänet eristetään yhteisöstä, hänelle kostetaan ja häntä rangais­

taan. Näin ei saisi koskaan käydä.

150

Sen sijaan on ihan oikein ja luonnollista, jos virheen tehnyt ei mokan

seurauksena saa seuraavaa vastaavaa projektia hoitaakseen. Hänen

täytyy ensin kerätä luottamusta ja näyttää jossain muussa projektissa,

että tää oli vain yksi moka ja kyllä minä hallitsen nämä hommat.

Jos osataan antaa anteeksi, ei ole tarvetta rangaista ketään. Mutta se

ei tarkoita, ettei teosta seuraisi mitään. Anteeksianto ei tarkoita, etteikö

jokaisella teolla olisi seurauksensa.

Seuraukset ja rangaistukset on tärkeää erottaa toisistaan. Seuraukset

ovat asioita, jotka seuraavat itse teosta suoraan ja loogisesti. Rangais­

tukset taas ovat seurausta siitä tunteesta, jonka jonkun teko aiheuttaa

jonkun toisen päässä. Rangaistukset ovat perimmäiseltä luonteeltaan

kostamista.

Instituutioita ei saa armahtaa, eikä niille saa antaa virheitä anteeksi.

Jos ihminen kokee tulevansa hyväksytyksi omana itsenään, hän vas­

taa siihen yrittämällä olla entistäkin parempi. Hyväksyntä on se voima,

jolla ihminen muuttuu.

Instituutioiden kanssa käy päinvastoin. Jos instituution hyväksyy, se

ei taatusti muutu paremmaksi. Siksi instituutioita pitää lakkaamatta ar­

vostella ja etsiä niistä kaikki mahdolliset virheet - muuten tämä maail­

ma ei koskaan muutu paremmaksi. Instituutioiden maailmassa on vain

ihmisen kovin vaikea toimia. Niistä ei ole tasaveroiseksi vastustajaksi.

Hankalaksi instituutioiden kanssa painimisen tekee myös se, että

instituutiot ovat lopulta vain kulisseja. Ne eivät toimi, ihmiset niiden

takana toimivat. Eihän mikään firma anna kenellekään potkuja, vaan

päätöksen tekee aina ihminen.

Sinä iltana, kun seurakuntaneuvosto päätti antaa minulle kenkää

Tuomiokirkkoseurakunnasta, istuin viraston puolella tekemässä töitä­

ni. Kokouksen jälkeen kaikki neuvoston jäsenet kulkivat huoneeni ohi.

Yksi jos toinenkin kävi valittelemassa: sille ei voinut mitään, neuvosto

vaan päätti näin. Laskin, että reilusti yli puolet neuvostosta nosti kä­

tensä pystyyn ja valitteli voimattomuuttaan. Näin se toimii, kun ihmi­

set kuuluvat elimiin, joiden päätökset voidaan julkistaa, mutta keskus­

teluja ei. Ihmiset suojautuvat systeemin taakse.

Missä vaiheessa ihminen lakkaa olemasta ihminen ja muuttuu insti­

tuutioksi? Tasavallan presidentti, ison yrityksen pääjohtaja ja piispa

ovat kaikki ihmisiä, mutta he ovat myös ihmisen kokoisia instituutioi­

ta, kun toimivat virassaan. On ihan perusteltua olla kohtelematta heitä

Antti Kyl l lä inen • 1 51

ihmisinä, jos he tekevät instituutioina ratkaisuja, jotka eivät ole oikein.

Kun päästää instituution päähänsä asumaan, menettää oikeutensa

tulla armahdetuksi. Samalla usein menettää alaistensa luottamuksen.

En voisi luottaa esimieheen, joka antaa jonkun muun käyttää aivojaan.

Ihmisen päämäärä on elää hyvä elämä. Aristoteleen mukaan se onnis­

tuu elämällä hyveiden mukaisesti: oikeudenmukaisesti, kohtuullisesti,

rehellisesti, armollisesti ja suvaitsevasti. Ennen kaikkea ei anneta sijaa

ennakkoluuloille, ei anneta tunteiden viedä ja toimitaan sen mukaan,

mitä järki sanoo.

Tällaisten asioiden puutteen näkee helposti ihmisten elämässä. Mo­

nilla on perusasioiden kanssa pallo ihan hukassa. Ei tekisi pahaa, jos

koulussa puhuttaisiin enemmän siitä, mikä on hyvää, oikein ja viisas­

ta. Filosofian, etiikan ja draaman perusteet auttaisivat enemmän kuin

moni muu asia.

Hyveet ovat lakanneet luonnostaan siirtymästä sukupolvelta toisel­

le siinä vaiheessa, kun isovanhemmat eivät ole enää asuneet samassa

pihapiirissä lastenlasten kanssa. Sen seuraukset ovat aika surkeat, kun

katsoo koulu- ja työpaikkakiusaamisesta kertovia tilastoja.

On surullista, jos kaikilla on hallussa derivointi ja ranskan kielen

epäsäännölliset verbit, mutta emme osaa olla toistemme emmekä it­

semme kanssa.

Anteeksianto on tästä hyvä esimerkki. Se tapahtuu aina vapaasta

tahdosta. Anteeksi pyytämistä on helppo opettaa, mutta miten opet­

taa lasta antamaan anteeksi? Ei lapsi voi ymmärtää, miksi pitää antaa

anteeksi, jos toinen on repinyt tukon hiuksia hänen päästään. Opetta­

minen on liian vaikeaa, ja koko asia jää oppimatta. Olisi paljon helpom­

paa, jos joku olisi kirjoittanut siitä oppikirjan, jota käytäisiin opettajan

kanssa läpi.

Lapset oireilevat jo, mutta reaktio on vähän samanlainen kuin ilmas­

tonmuutoksen kanssa. Ensin menee pari vuosikymmentä ennen kuin

ollaan yhtä mieltä siitä, että ongelma on olemassa. Sitten todetaan, että

kaksikymmentä vuotta sitten tälle olisi vielä voinut tehdä jotain, mutta

nyt on jo myöhäistä.

"

1 52

Tee ite paremmin

"Ennen kuin ihminen voi tunnistaa ihmisen toisessa - oli hän vihollinen

tai kuka tahansa muu - luulen, että suurin haaste ihmiselle on tunnistaa

ihminen itsessään. "

Sari N usseibeh

Minähän sanoin. Ihanaa. Tuntuu hyvältä päästä .sanomaan jollekin,

että minä olin oikeassa oikeassa olemisessa. Mutta miksi?

Tiedämme hyvin, että kaikki epäonnistuvat. Paitsi tietysti minä.

Kiellämme epäonnistumisen, jätämme sen huomiotta, vähättelemme

sitä ja syytämme muita. Siksi kulttuuriimme ei ole kehittynyt välinei­

tä käsitellä epäonnistumisia. Joskus voimme kuulla jonkun sanovan:

minä makasin, mutta. On paljon harvinaisempaa kuulla jonkun sano­

van: minä makasin, piste.

Sen sijaan olemme kerrassaan loistavia muiden epäonnistumisten ja

muiden tekemien virheiden osoittamisessa. Vaatii pinnistelyä nielais­

ta ne makoisat kaksi sanaa. Minähän sa . . . glumps. Pinnistely kuitenkin

kannattaa. Suhtautumalla epäonnistumiseen rakentavasti voi pelastaa

lukemattomia erilaisia tilanteita niin työpaikalla kuin kotona. Lapsel­

linen suhtautuminen epäonnistumiseen saa tilanteen usein karkaa­

maan käsistä, jolloin seuraukset ovat huomattavasti suuremmat kuin

alkuperäinen moka.

Mainostoimisto Hasan & Partnersilla saa perustaja Ami Hasanin mu­

kaan kaatua, kunhan kaatuu eteenpäin. Suurin osa yrityksistä toistaa

samaa mantraa: meillä saa epäonnistua ja me opimme virheistämme.

Tutkimusten mukaan yritykset eivät kuitenkaan opi epäonnistumi­

sista, eivätkä ne johda muutoksiin. Johtajat näkevät epäonnistumisen

pahana ja luulevat, että siitä oppiminen on suoraviivaista. Se ei pidä

paikkaansa. Epäonnistuminen voi olla välttämätöntä ja jopa hyväksi.

Se kuuluu pelin luonteeseen, luomaamme käsikirjoitukseen. Myöntä­

mällä epäonnistumisen yritys ja sen edustaja ottaa myös vastuun. Vas­

tuunkantajan löytäminen voi olla yllättävän vaikeaa.

Suomesta puuttuu luonteva kannustamisen ilmapiiri. Helsingin Sano­

mien Kuukausiliitteessä kerrottiin Tero Pitkämäen pieleen menneistä

MM-kisoista. Ennakkosuosikki Pitkämäki jäi neljänneksi ja hänet lei-

Anteeksianto · 1 5 3

mattiin lähes petturiksi . Pahiten häntä ryöpyttivät omat, iäkkäämmät

suomalaiset kollegat. Kannustus ja helpotus saapui lopulta ulkomailta,

kun entinen keihäsmies Jan Zelesny lohdutti Pitkämäkeä ja valoi uskoa

tulevaan. Myöhemmin Pitkämäki pyysi Zelesnyltä valmennusapua.

Kaveria voi tappion hetkellä myös auttaa.

Nicholas Nassim Taleb kirjoittaa hittikirjassaan Musta Joutsen: Hy­

vin epätodennäköisen vaikutus odottamattomista käänteistä, jotka

mullistavat markkinan tai maailman, mustista joutsenista. Iskut World

Trade Centeriin olivat musta joutsen - kukaan ei osannut odottaa mi­

tään sellaista. Ilmiöön liittyy eettinen ongelma: jos joku olisikin pys­

tynyt estämään iskut, häntä ei koskaan juhlittaisi ihmisenä, joka esti

tuhoisan terroriteon. Sen sijaan iskun seurauksiin puuttuneet sankarit

saavat mitaleja ja kunnianosoituksia. Ennaltaehkäisy ei egon kannalta

kannata, koska emme näe, mitä olemme ehkäisseet. Niiden, jotka kai­

paavat tunnustusta, kannattaa keskittyä muiden virheiden siivoiluun.

Siellä odottavat pystit ja patsaat. Muiden epäonnistumisten kautta voi

myös kehittyä - ja niistä voi saada rohkeutta yrittää itse.

1 54

Ismo Leikola

"Kuinka monta kertaa antaisit lapsesi opetella kävelemään? Siis ennen

kuin sanot että nyt riittää, et sä opi. "

Palk i tun stand u p -koomikon ura a lko i , koska toiset uskalsivat epäon­

nistua ju l kisest i . Komi ikka elää mokai lusta, si l lä huumori on tahal l ista

väärinymmärtämistä.

"

Jos maailma olisi täynnä täydellisiä laulajia ja ihmisiä, jotka eivät osaa

ollenkaan laulaa, ei kenestäkään huonosta tulisi ikinä hyvää. On hirve­

än tärkeää, että muut epäonnistuvat. Karaokebaarissa rohkaistuu vasta

kun huomaa, että joku muu laulaa päin vittua. Kyllä mä nyt ainakin ve­

dän paremmin kuin toi torspo.

Tälle on termikin: inspired by mediocrity. Sen takia aloitin stand up

-urani. En olisi välttämättä uskaltanut mennä ensimmäistä kertaa la­

valle, ellei Jyväskylän stand up -klubin open mic -osuudessa olisi ollut

niin huonoja kokeilijoi ta.

Open mic on kaikille avoin mahdollisuus päästä kokeilemaan stand

upia. Jokaisessa illassa, kerran kuussa, oli kolmesta viiteen varsinaista

koomikkoa ja yksi viiden minuutin open mic -paikka.

Klubi oli pyörinyt edellisestä syksystä asti. Olin jo kirjoitellut juttui­

deoitani ylös, ja halusin mennä lavalle. Uusien yrittäjien piti aloittaa

open micin kautta. Varsinaisten koomikkojen joukkoon en olisi uskal­

tanutkaan, koska he olivat aika hyviä.

Open mic sen sijaan poltteli. Siellä kävi siinä vaiheessa kaikenlaista

yrittäjää esiintymässä. Kerran joku selitti vitsejään lavalla tosi pitkään,

vaikka sen jutut eivät toimineet yhtään. Minulla naksahti päässä.

Olisin päätynyt lavalle muutenkin, mutta varmasti paljon myöhem­

min. Viimeinen naula tuli rohkeudesta, joka syntyi, kun joku muu mo­

kasi. Ajattelin, että ainakin olen parempi kuin se tyyppi viime kuussa.

Sillä ajatuksella uskalsin mennä lavalle. Kerroin kymmenen minuuttia

vitsejä Lasolista, ja yleisö nauroi. Nyt olen kiitollinen sille, joka kävi

siellä hölmöilemässä.

Menestyneitä ja onnistuneita ihmisiä katsoessa voi tulla sellainen

olo, ettei itse pysty samaan. Kun näkee, että joku yrittää ja mokaa, voi

Ismo Le1kola • 1 55

tajuta, että en mä sitä nyt ihan tuohon vielä tökkäis. Toisten mokista op­

pii hirveästi. Niistä saa rohkeutta. Joskus voi mennä myös toisen kanta­

pään kautta, eikä aina omansa.

Stand up -jutussa on hyvin karkeasti jakaen kaksi vaihtoehtoista nä­

kökulmaa: joko tekee itsestään tyhmän tai sitten jostain muusta. Olen

suosinut molempia. Yleensä ne ovat pöljiä lapsena luulin -tyylisiä juttu­

ja tai että hermostun jostain asiasta, jonka olen tahallani ymmärtänyt

väärin.

Kaikesta voi tehdä huumoria. Aina kun huomaan, että jokin asia me­

nee pieleen tai ottaa päähän, yritän löytää siitä sen stand up -jutun. Us­

kon, että se olisi hyvä tapa käsitellä vaikeita asioita, jos sen aina muis­

taisi. Kaikista asioista en edes halua tehdä juttuja.

Välillä raivostuttaa, että poliitikot tekevät tyhmiä päätöksiä, ja sen

takia täällä ihmiset voivat huonosti. Itsekin tietäisi vähän, mitä niille

asioille voisi tehdä, mutta päättäjät eivät tunnu tietävän. Niistä pitäisi

löytää jotain hauskaa, vaikka se on vaikeaa, koska ei hajoilusta ole mi­

tään hyötyä.

Kuulin, että joku lahjottu kaupunginvaltuutettu otti Helsinkiin maa­

ilman isoimman, paksuimman, kalleimman ja hankalimman metron.

Sitä ei ole voitu vielä laajentaa, koska se on niin kallista. Lontoon met­

rokin on puolet kapeampi, mutta meille piti laittaa sellainen höyryve­

turi maan alle. Joskus vielä kirjoitan kirjan, jonka nimeksi tulee Mikä

maailmassa on pielessä ja miten se korjataan.

Toisten mokille on helpompi nauraa kuin omille, mutta tilanne rat­

kaisee. Esimerkiksi onnettomuuden uhreja ei kannata tieten tahtoen

loukata. Amerikassa, josta stand up on kotoisin, isoistakin tragedioista

tehdään vitsejä. Stand up -koomikot tekivät 9/11-iskusta juttuja telkka­

rissa hyvin pian sen jälkeen. Siellä ymmärretään paremmin, että arois­

ta asioista huumorin tekeminen ei välttämättä pilkkaa asianosaisia tai

heidän tuskaansa, vaan pikemminkin auttaa tragedian käsittelyssä ja

sen yli pääsemisessä. Suomalaiset saattavat suuttua, jos koomikko pu­

huu jostain epämiellyttävästä asiasta.

Jenkeissä on stand up -kulttuuri, jossa isot starat menevät vapaaeh­

toisesti koomikkojen haukuttavaksi. Niitä sanotaan roasteiksi. Charlie

Sheen tai Donald Trump tulee seisomaan sinne ja kuuntelee kaksi tun­

tia, kun koomikot vittuilevat sille todella törkeästi.

1 56

Suomessa ollaan ehkä liian pelokkaita sellaiseen. Sehän on jo vanha

vitsi, että suomalaiset ajattelevat aina, mitä muut ajattelevat meistä.

Kukaan ei oikeasti itse loukkaannu, mutta kaikki loukkaantuvat tois­

tensa puolesta: Nytjoku, jonka omainen on ollu tässä onnettomuudessa,

saattaa kato loukkaantua, ei tästä saa puhua. Sitten ne loukkaantuvat

varmuuden vuoksi, koska joku muukin saattaa loukkaantua ja mitä ne­

kin nyt ajattelee jos joku tälleen puhuu.

Tärkeissä jutuissa voi helposti epäonnistua vetämällä yli. Koomikot

pelkäävät aika paljon, uskaltaako puhua härskejä tai tärkeämpiä juttuja

- siitä huolimatta, että telkkarista tulee joka ilta South Park, jota lapset­

kin katsovat.

Minulla on joitakin niin pahoja juttuja, ettei niitä voi koskaan käyttää

keikalla. Mutta kun niitä tulee mieleen, ne on pakko kirjoittaa ylös, kos­

ka ne alkavat naurattaa. Joskus teen vielä alter ego -hahmon, joka on

puhtaasti paha, supertörkeä. Muuten ne jutut menevät hukkaan.

Stand up -juttuja rakennetaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Jos juttu

on ihan paska, en kerro sitä satoja kertoja, mutta kaikkia uusia juttuja

on kuitenkin pakko kokeilla yleisön edessä. Varsinkin alkuvaiheessa

huonoja oli enemmän. Nyt osaan jo aika hyvin etukäteen haistaa, mikä

toimii lavalla.

Stand upissa pitää olla luottamus omaan juttuun, mutta vastakaiku

tulee yleisöltä. Puhutaankin writing on stage -metodista. Idea viedään

lavalle, puhutaan siitä ja tavallaan kirjoitetaan juttu yleisön edessä

valmiiksi. Kun sen tekee tarpeeksi monta kertaa, siitä voi muodostua

hyväkin. Välillä kesken keikan tulee mieleen asia, joka ärsyttää, ja sii­

tä tulee ihan hauska juttu. Sitä voi olla vaikea toistaa. Yleensä en saa

ideatasolla olevaa juttua toimimaan suoraan lavalla, jos en ole yhtään

miettinyt, mitä siinä painottaa.

Komiikassa on tärkeää, että huonot jutut karsiutuvat pois ja hyvät

säilyvät. Jos keksii kymmenen juttua, joista kolme on hyvää, kaikki

kymmenen on kuitenkin testattava treeneissä. Ei se ole epäonnistu­

mista, jos jotkut niistä eivät toimi, koska sieltä löytyvät lopulta ne hel­

met. Voi ajatella, ettei epäonnistumista ole. On vain karsintaa. Suurin

moka onkin se, ettei karsi. Välillä näkee, että joku kertoo aina saman

jutun uudestaan, vaikkei se ole toiminut koskaan.

Kuuntelin joskus Anthony Robbinsia ja muita motivaatiopuhujia.

Niillä on hauskoja juttuja siitä, että kuinka monta kertaa antaisit lapsesi

Ismo Leikola · 1 57

opetella kävelemään? Siis ennen kuin sanot että nyt riittää, et sä opi.

Oma suosikkijuttuni kertoo äidinkielenopettajan iskemisestä. Kun

kerroin sitä ensimmäisiä kertoja, se ei toiminut yhtään. Kokeilin sitä

vielä uudestaan, koska tykkäsin siitä niin paljon. Ei se toiminut vielä­

kään. Joku kaverini sanoi että miksi sä kerrat tuommoista juttua, tuo on

ihan paska, älä enää. Silti luotin siihen ja jatkoin. Yhtäkkiä se naksahti

kohdalleen. Nyt se on ollut parhaita juttujani jo pitkään.

Tyhmintä on kertoa keskeneräisiä juttuja kavereille, ja teen sen vir­

heen edelleen. Joskus siitä voi saadakin jotain, mutta yleensä se ei läh­

de samalla tavalla kuin yleisön edessä. Siinä voi mennä luotto koko jut­

tuun. Jos kertoo sen niin, että se on hauska kotona pöydän ääressä, se

ei välttämättä ole se tapa, jolla se toimii lavalla.

Jos kukaan ei naura jutulleni, mietin heti, miten sen saisi kerrottua pa­

remmin. Jos se on treenitilanne, se on vain että oho. Konserttisalikei­

koilla kerron uusia, treenaamauomia juttuja vain satunnaisesti. Joskus

koomikolla ainoa hauska juttu on se, kun se sanoo, että nyt ei oikeen

lähe. Se on vähän perseestä. Stand upissa niitä juttuja kutsutaan nimel­

lä saver. Jos joku juttu ei toimi, pitää olla jotain millä kuitata - vaikka

sitten että mietin tätäjuttua tosi kauan, ja tää oli mun paras juttu .

Rehellisyys on hirveän tärkeää. Yleisölle pitää viestittää, että itsekin

tajuaa, ettei se mennyt hyvin. Jos koomikko makaa, sen pitää myöntää

se, koska kaikki yleisössä näkevät, että se makasi. Stand upissa ollaan

aitoja. Jos esittää, ettei mitään käynyt, menettää yleisön luottamuksen.

Stand up -klubilla illan isäntä ei voi nolon suorituksen jälkeen tulla

lavalle ja sanoa yleisölle, ettäjee, annetaas oikein isot aplodit, se oli lois­

tavaa. Yleisö olisi, että eikä ollu. Silloin isännän on pakko kommentoida

aloittelijan yritystä vaikka että ei kannatajättää päivätyötä vielä, mutta

toivottavasti tästä kohta kehitytään. Isännän pitää tavallaan olla yleisön

puolella.

Jay Lena on sanonut, että komiikan tekeminen on ainoa tilanne,

jossa hän keskittyy. Vaikka hän laskettelisi, hän miettii jotain muuta.

Komiikassa tilanne yleisön kanssa on niin herkkä, että on pakko olla

läsnä. Seksin aikana voi hyvinkin miettiä, mitä aikoo tehdä kohta päi­

välliseksi, mutta lavalla ei.

Kyllä siinä menee johonkin outoon tilaan, jonkinlaiseen transsiin,

kun vetää kahden tunnin setin. Yhtäkkiä saattaa havahtua ja nähdä

itsensä kuin ulkopuolelta kertomassa juttua. Samalla aivot kuitenkin

1 58

surraavat kaikkea turhaa, joka ei edes vaikuta mihinkään: Jaa, tuo

tyyppi ei nauranut tuolle jutulle, onkohan silläjoku ongelma. Mikäköhän

sillä on, vai onko se vaan semmonen tyyppijoka ei nyt vaan naura.

Ulkomailla englanniksi keikkaillessa jotkut setit ovat menneet perseel­

leen, mutta yleensä se johtuu paikasta tai siitä, ettei ole tarpeeksi ylei­

söä. Pikkuhiljaa kokemus hyvistä ja huonoista on opettanut ja muovan­

nut, mutta en oikein osaa sanoa, miten.

Huumorissakin on asteita. Joku juttu voi olla ihan ok, ei loistava eikä

ihan paska. Samoin joku keikka on vitun hyvä, joku on hyvä, joku aika

hyvä ja joku keskiverto. Jos tunnelma on vaisu, koomikko saattaa vähän

ahdistua ja alkaa kertoa juttujaan nopeammin tai hitaammin, tai yrit­

tää jotenkin puskea niitä väkisin. Se vain huonontaa niitä. Joskus yleisö

saattaa vain olla pidempään jäässä. Yhtäkkiä se alkaakin lämmetä.

Moni luulee, että lavalla on ihan kamalaa, jos tulee black out ja unoh­

taa mitä piti sanoa. Stand upissa sillä ei ole mitään väliä. Silloin sanon,

että nyt en kyllä yhtään muista ja katonpa vaikka lapusta. Joskus keksin

oikein jutun, jossa oli paperilappu rekvisiittana. Luin siitä muka jotain,

mutta se olikin lunttilappu. Kesti kauan tajuta, että niinkin voi tehdä.

Usein kysytään, miten itsellä pitää pokka. Se on outo kysymys. Ihmi­

set ajattelevat, että stand up on samaa kuin että kertoo kaverilleen vit­

siä ja kikattaa kuin pissis, sellaisessa hypertilassa, ettei kukaan saa mi­

tään selvää. Ei koomikko voi olla sellainen. Lavalla on ihan kusessa. Ei

siinä ole niin rentona, että pokka menisi, kun sadat ihmiset tuijottavat.

Joskus voi tulla joku uusi juttu mieleen, tai yleisössä tapahtuu jotain ja

kommentoin sitä, ja sitten saattaa itseäkin naurattaa. Ei se haittaa mi­

tään. Jos jonkun jutun kertoo nauraen, se on yleensä hauskempi. Ja jos

koomikko repeää lavalla aidosti, se on yleisölle ihan hirveän hauskaa.

Se on pelkkää plussaa.

Usein se, että kertoo jonkun jutun väärin, onkin kaikkein hauskinta.

Moka voi olla vaikka sitä, että sanoo jonkun asian väärinpäin. Siitä voi

luoda tosi tyhmän mielikuvan toiselle, ja siitä voi rakentaa jutun, että

olishan se tyhmääjos oliskin niin päin. Monet jutut syntyvät niin.

Yhdessä sellaisessa jutussa puhun miehen ja naisen kylppäristä ja

seurustelusta. Sanoin kerran vahingossa, että sillan kun mä olin vielä

mies, eiku siis sinkku. Tarkoitin, että kun olin vielä sinkku. Sen jälkeen

olen tarkoituksella jatkanut sen sanomista väärin, koska se on hauska

lsrno Leikola · 1 59

lipsahdus. Se ei ole epäonnistuminen, koska se on ollutkin hauskaa.

Jos ajatellaan vaikka Uutisvuotoa, jossa tarkoitus on nimenomaan olla

hauska: jos menee ohjelmaan ja on hirveän hauska, mutta häviää sen

kisan, koska saa vähemmän pisteitä, onko silloin epäonnistunut vai ei?

Stand upissa sillä ei ole väliä, mitä yrittää tehdä ja onnistuuko siinä,

kunhan siinä sivussa tulee naurua. Usein sanotaan, että joku on niin

huono juttu, että se on hauska. Ärsyttävä väite. Ei se silloin ole huono

juttu. Mielestäni on jopa loukkaavaa sanoa sitä huonoksi. Huono juttu

on sellainen, joka ei aiheuta mitään reaktiota. Jos se on niin kökkö ja

tyhmä puujalkavitsi, että se naurattaa, se on helvetin hyvä.

Joku on joskus kiittänyt sähköpostilla siitä, että masennus oli hel­

pottanut yhden keikan jälkeen. Niinhän sitä sanotaan, että nauru pa­

rantaa. Siinä voisi olla ajatusta vaikka hyväntekeväisyyskampanjaksi.

Joillekin riittää, että tulen lavalle ja sanon hei. Se jo naurattaa. En tie­

dä mistä se johtuu. Ehkä naamassani on jotain pöljää, olen tyhmän nä­

köinen. Joku siinä on. Olen oma itseni. Joissakin jutuissa saatan muu­

telia ääntä ja esittää hetken hahmoa, mutta muuten olen ihan oikeasti

vähän tämmöinen räjähtänyt puutarhatonttu.

Haluaisin kirjoittaa näytelmän ja tehdä kaikkea muutakin, mutta se

on ehkä enemmän laiskuudesta kuin epäonnistumisen pelosta kiinni.

Stand up tuntuu sopivalta, koska se on niin lyhytjänteistä. Juttu voi olla

minuutin mittainen.

Tosi moni epäonnistuu tahallaan eikä tee elämällään mitään, koska

sitten voi loppuikänsä sanoa, että mä oon vähän tämmönen. Sillä saa

sympatiaa ja huomiota. Mutta toisaalta, eihän puliukko ole välttämättä

sen huonommin menestynyt kuin muutkaan, jos sillä on hyviä kaverei­

ta ja usein hauskaa. Se riippuu tavoitteesta.

Tavoitteeni on menestyä kansainvälisesti. Sitä varten pitäisi kuu­

lemma mennä New Yorkiin kolmeksi vuodeksi tekemään pikkuklubi­

keikkoja, ja siellä etenisi pikkuhiljaa. En halua tehdä sitä noin. Haluan

mieluummin olla omassa talossa Sipoossa, sitten kun se joskus valmis­

tuu. Käyn silloin tällöin ulkomailla keikoilla, ja sieltä tulee palautetta,

että pitäisi käydä useammin. Se on vaivalloista ja huonosti kannatta­

vaa, ja vaatii paljon aikaa. Uskon tässä oikoteihin. Nykyään voi breika­

ta myös hyvän agentin tai YouTuben kautta, laittamalla yhden todella

hyvän englanninkielisen keikan nettiin. Se voi lähteä yhtäkkiä - naps

- käsistä. Pablo Franciscolie kävi niin, ja nyt se vetää täysiä saleja joka

1 60

puolella maailmaa.

On melkein sääntö, että jokainen menestyvä artisti vetää itsensä

burn outiin jossain vaiheessa. Olen yrittänyt oppia ennen kuin niin

käy. Tungen kalenterin helposti täyteen keikkoja, ja siihen päälle tulee

tv-ohjelmien kuvauksia, haastatteluja ja kaiken maailman palavereita.

Keikat on jo yksinään kuitenkin aika suorituksia. Yhtäkkiä huomaa, et­

tei ole moneen viikkoon yhtään vapaapäivää. Välillä siitä on tullut epä­

toivo: ei vittu, ei yhtään reikää.

En muista, että olisi silti koskaan ollut sellainen olo, että lopetan.

Moni kollega miettii kyllä lopettamista. Isoin syy on se, ettei pysty syö­

mään terveellisesti, koska koomikkona joutuu matkustamaan niin pal­

jon. Minäkin haluan syödä terveellisesti. Yleensä olen epäonnistunut

laihduttamisessa, mutta viime aikoina olen kyllä onnistunut vähän.

Ajattelin olla keväällä laiha ja hyvässä kunnossa. Saatan leikata tukan­

kin lyhyemmäksi.

Minulta on kysytty, että kun on laihtunut, voiko enää olla hauska.

Niin. Ei voi. Kyllä koomikkokoulussa ensin vain pari viikkoa lihotetaan.

"

I smo Leikola · 1 6 1

Järjestelmä epäonnistuu

"Onnettomuudet, katastrofit, kriisit. Kun järjestelmät pettävät, heräämme

väliaikaisesti näkemään suunnittelun tavattoman voiman ja vallan sekä

niiden aiheuttamat seuraukset. Jokainen onnettomuus tarjoaa hetken

tietoisuuden elämästä; siitä, mitä todella tapahtuu ja miten riippuvaisia

olemme suunnittelun perustana olevista rakennelmista. "

Bruce Mau

Olemme hieman huijanneet. Kaikki epäonnistumiset eivät suinkaan

ole potentiaalisesti hieno asia ja vain mahdollisuus oppia uutta. Ydin­

voimalan rakentamista mannerlaattojen saumakohtaan tai ydinjätteen

loppusijoituspaikkaa emme tietenkään suosittele kokeilemaan yrityk­

sen ja erehdyksen kautta.

Väestöräjähdys johtuu osittain nerokkaista parannuksista maanvil­

jelyssä, ilmastonmuutos teollisuuden kehityksestä. Koska ihmiskun­

nan suurimmat epäonnistumiset ovat syntyneet menneisyydessä teh­

dyistä luovista ratkaisuista, toivomme luovuuden nytkin ratkaisevan

yhä monimutkaisemmat ongelmamme.

Teknologia, design tai epäonnistumisista puhuminen ei yksin ratkai­

se suurimpia haasteitamme. Olemme luoneet niin monimutkaisen sys­

teemin, että ratkaisemaHa jonkin ongelman kehitämme usein monta

uutta. Puhutaan ilkeistä tai viheliäisistä ongelmista (wicked problems),

joihin ei löydy yhtä ratkaisua.

Kun uusi keksintö tai idea tulee käyttöön, maailma ei ole enää sa­

manlainen. Mutta onko se parempi, huonompi vai jotain siltä väliltä?

Seurauksia voi olla vaikea tai jopa mahdoton tietää etukäteen. Auto,

tietokone, e-pilleri, nationalismi, multikulturalismi, Facebook ja muut

historiamme mullistukset vaikuttavat maailmaan myös tavoilla, joita

emme osanneet ennustaa. Niiden synkät puolet paljastuvat usein vasta

pitkän ajan kuluttua.

Natsismin ja marxismin lupaukset antoivat ihmisille selkeät ta­

voitteet ja tavat, mikä sai yhteiskunnan hetkellisesti näyttämään tar­

koituksenmukaiselta ja voimakkaalta. Hitler onnistui hävittämään

työttömyyden, kun muut teolliset maat räpiköivät vielä suuren laman

kynsissä. Mussolini sai junat kulkemaan ajallaan ja Stalin muutti taka­

pajulan teolliseksi jätiksi . Monen menestyksekkäältä vaikuttavan ta­

pahtuman alla kytevät julman katastrofin ainekset.

1 62

•

Bangladeshissa kuoli 1970-luvulla satojatuhansia ihmisiä likaisen

juomaveden aiheuttamiin tauteihin. Unicef päätti korjata tilanteen ja

porasi kahdenkymmenen vuoden aikana maaseudulle kymmenen mil­

joonaa kaivoa, joista ihmiset saivat puhdasta vettä. Projekti vaikutti

huikealta menestykseltä.

Sitten kaikki meni pieleen. Paikallinen lääkäri havaitsi potilaiden

iholla mustia pisaroita, jotka viittasivat arsenikkimyrkytykseen. Myr­

kytyksenä on noin kahdenkymmenen vuoden itämisaika, joten kesti

kauan ennen kuin yhteys kaivoista nostettuun veteen selvisi. Jopa joka

viidennestä kaivosta nostettu vesi oli myrkyllistä. Kaivon rakenta­

jat eivät olleet ottaneet huomioon, että Bangladeshin maaperässä on

luonnostaan paljon arsenikkia. Vuonna 2000 maailman terveysjärjestö

WHO nimitti kriisiä "ihmiskunnan historian suurimmaksi joukkomyr­

kytykseksi".

Myrkyllisiä kaivoja merkittiin ja ihmisiä koulutettiin massiivisella

kampanjan kautta. Turvalliset kaivot maalattiin vihreäksi ja myrkyl­

liset punaiseksi. Unicefin näkökulmasta tilanne saatiin hallintaan ja

projekti leimattiin sittenkin onnistuneeksi.

Sitten kaikki meni pieleen, taas. Jälkiselvityksissä ilmeni, että pu­

naisten kaivojen lähellä asuvia kyläläisiä syrjittiin eikä pilkullisia ihmi­

siä enää otettu töihin. Osa punaisten kaivojen lähellä asuneista ihmi­

sistä yritti välttää leimautumista maalaamalla kaivoosa vihreäksi. Se

sai aikaan lisää myrkytystapauksia.

Pieleen menneen projektin taustalla oli monta rakenteellista ongel­

maa: kaivoprojektin suunnittelivat ja toteuttivat kansainvälisen orga­

nisaation työntekijät, joilla ei ollut riittävää tietoa kohdemaan oloista

ja paikallisen väestön kulttuurista. Heidän olisi pitänyt ottaa paikalli­

set mukaan suunnittelemaan hanketta, eikä pitää heitä vain projektin

kohteena.

Unicef mittasi hankkeen onnistumista vain tautien vähenemisenä ja

kaivojen määrällä. Siksi he eivät havainneet arsenikkiongelmaa ajois­

sa. He olivat hitaita reagoimaan kaivojen maalaamisesta johtuviin sosi­

aalisiin ongelmiin. Joissain tapauksissa onnistuminen vaatii vahtimis­

ta. Yleensä ei voi olettaa, että homma on hoidettu .

•

Anteeksianto • 1 63

Hämmentävän usein katastrofeja aiheuttavat huomaamattomat pienet

virheet, joiden ei pitäisi aiheuttaa harmia kenellekään. Ihmiset tulkit­

sevat ne väärin tai jättävät varoitukset huomioimatta, koska järjestel­

mät toimivat niistä huolimatta.

Tuhoisa räjähdys BP:n öljynporauslautalla vuonna 2010 johtui pien­

ten virheiden ja huonojen päätösten summasta. Poraajat käyttivät liian

vähän tukia putken asettamiseen, porausmuta poistettiin liian aikai­

sin, päälliköt olivat tulkinneet eräät tutkimustulokset väärin ja BP luot­

ti vanhaan räjähdyksenestojärjestelmään. He eivät ottaneet ongelmia

huomioon, vaikka jotkut työntekijät kutsuivat !auttaa nimellä the well

from hell, lautta helvetistä. Tutkijoiden mukaan kukaan ei osannut tul­

kita pieniä epäkohtia - silkka tuuri oli pelastanut lautan monta kertaa

aikaisemmin. Pahimmalta oli aina vältytty. Jokainen täpärä pelastu­

minen otettiin merkkinä siitä, että kaikki oli hyvin ja turvamääräykset

toimivat .

Sama ilmiö toistuu eri aloilla tietoliikenteestä autoteollisuuteen: iso­

jen epäonnistumisten taustalla olevia lukuisia läheltä piti -tilanteita ei

huomata tai osata tulkita. Ihmiset tottuvat epäkohtiin ajan kuluessa ja

alkavat pitää niitä normaaleina. Tarkastelemme onnistuneissa tehtä­

vissä tai projekteissa usein vain lopputulosta, emme siihen johtanutta

prosessia. Stressaantuneina teemme kaiken lisäksi yleensä hätiköityjä

päätöksiä.

Koska läheltä piti -tilanteet näyttävät usein menestyneiltä, ne jäävät

tutkimatta. Vuonna 1998 NASA sai kalliin opetuksen. Mars Climate

Orbiter -avaruusluotain ei suostunut pysymään kurssissaan. Lennon­

johto korjasi kurssia neljä kertaa kohtuullisin tuloksin ja luotain jatkoi

matkaansa. Kun luotaimen piti saapua Marsin kiertoradalle, se joutui­

kin kaasukehään ja katosi. Tutkimuksissa selvisi, että ohjelmoijat oli­

vat käyttäneet englantilaisia mittayksiköitä eivätkä metrejä. Sen takia

kurssikorjaukset vain paransivat tilannetta hetkellisesti, mutta eivät

korjanneet alkuperäistä virhettä. 200 miljoonan dollarin luotain hävisi

kaasuun.

Yhdysvalloissa lääketiede on yksi vaarallisimmista aloista. Hoitovir­

heisiin kuolee vuosittain enemmän ihmisiä kuin auto-onnettomuuk­

sissa. Jos lentäminen olisi yhtä vaarallista kuin sairaalaan joutuminen,

maassa putoaisi joka kolmas päivä Boeing 747 -lentokone, jonka kaikki

1 64

matkustajat kuolisivat. Monissa sairaaloissa käytetäänkin nykyään eri­

laisia virheiden vähentämiseen pyrkiviä tarkistuslistoja ja järjestelmiä.

Niiden käyttöönotto vaatii sitä, että epäonnistumisten ja virheiden ole­

massaolo myönnetään - ja niistä otetaan vastuu.

Mitä voimme oppia viheliäisistä epäonnistumisista, kansanmurhista

ja ympäristökatastrofeista? Pankki-, velka-, asunto- ja talouskriisistä?

Voisivatko ne auttaa meitä näkemään järjestelmiemme puutteet? Halu­

ammeko ottaa vastuun?

Mitä lapsemme ja lapsenlapsemme kysyvät meiltä, jos paremman

maailman tavoittelun sijaan masennumme, lamaannumme ja jäämme

sohvalle turruttamaan aivojamme? Miksi et tehnyt mitään, vaikka tiesit?

Mitä suurempiin rakenteellisiin ongelmiin ja epäonnistumisiin siir­

rytään, sitä enemmän törmäämme itse rakentamiimme, monimutkai­

siin esteisiin. Kaikesta tutkimuksesta ja kehityksestä päätellen meillä

pitäisi olla jo käytössä sähköautot, ikuisesti palavat valot, uudenlaisia

energianlähteitä, parannuskeino syöpään, AIDSiin ja autoimmuunisai­

rauksiin. Jos aidosti oppisimme historian virheistä ja kehittyisimme,

konfliktit ja sodat voitaisiin estää.

Ideoita, innovaatioita ja järjestelmiä maailman muuttamiseen riit­

tää, mutta politikointi, voittoa tavoitteleva bisnes, lääketeollisuus,

öljy-yhtiöt tai ase- ja huumekauppa estävät niiden yleistymisen. Kun

rahavirtaa seuraa tarpeeksi pitkälle, maailma alkaa näyttää melko loh­

duttomalta paikalta. Seuraavaksi voikin asettaa foliohatun kiltisti pää­

hänsä ja nähdä salaliittoja jokaisen menestyksen takana. Hulluudessa

hyvää on se, että saa sanoa ääneen ihan mitä haluaa - vaikka totuuden.

Suurinta hulluutta tällaisessa maailmassa lienee kuitenkin toivo.

Mikään maailmasta kerätty data ja sen prosessointi järkeväksi loppu­

tulokseksi ei voisi synnyttää toivoa. Silti miljoonat ihmiset maapallol­

la toivovat, sillä se on täysin inhimillistä. Toivo antaa syyn tavoitella

parempaa.

Anteeksianto • 1 65

Helena Ranta

"Ajattelin kauhuissani, kuinka olen vielä hengissä. "

Kansainväl isesti arvostettu o ikeushammaslääkäri ja professori on nähnyt

i hmisen epäonn istumista laajemmin ku in useimmat: joukkohautoja Koso­

vossa, Estonian uhreja ja Slobodan M i losevic in o ikeudenkäynt i . Oppi iko

ihmiskunta mistään?

"

Ole varovainen. Salainen iskuryhmä Kobra on paikalla. Niillä on hyvin

yksinkertainen toimintaohje: ne ampuvat ensin ja kysyvät sitten.

Tanskalainen diplomaattitarkkailija puhui minulle ruotsia, koska

laskimme, ettei kukaan ymmärrä sitä. Serbijoukkojen autosaattue oli

lähtenyt seuraamaan meitä. Monet serbit ymmärtävät suomea, koska

ovat olleet pakolaisena Suomessa.

Olimme lähellä Kosovon vapautustaistelij oiden sissiarmeij a KLA:n

laitonta tarkastuspistettä. Heillä ei tietenkään ollut virallista lupaa pi­

tää tarkastuspisteitä.

Lähellä olevissa autiotaloissa oli parisataa KLA:n taistelijaa. He lähti­

vät ryömimään meitä kohti peltoaukean ojia pitkin. He halusivat estää

serbijoukkojen pääsyn alueelle, koska se oli niin sanotusti KLA:n kont­

rolloima alue.

Mukanamme oli Channel Fourin tv-ryhmä. Minulla oli mikrofoni

kätkettynä vaatteissani. Kaikki käymäni keskustelut nauhoitettiin.

Serbijoukot ajoivat johtoautonsa eteemme. Tilanne päätyi

deadlockiin.

Jännitin eniten auton penkillä kököttävää käsilaukkuani, joka oli

täynnä Channel Fourin kuvamateriaaleja. Luotimme, että minua ei tut­

kita. Onneksi serbipoliisi ei ottanut laukkua. Kanava teki materiaaleista

osuvan dokumentin.

Pitkällisten keskustelujen jälkeen meidät käännytettiin takaisin. En ole

koskaan ennen - enkä sen jälkeen - kääntynyt takaisin. Menen aina läpi.

Siinä ei ollut enää kyse jääräpäisyydestä. Siitä olisi tullut tulitaistelu.

Se oli järjestelmän epäonnistuminen. Siinä tilanteessa aseet olivat voi­

makkaampia kuin oikeus.

1 66

Gornje Obrinjen kylästä Kosovon pohjoisosasta oli löytynyt surmat­

tuna yli kaksikymmentä saman perheen jäsentä. He olivat paenneet

laaksomaiseen painaumaan ja rakentaneet suojan. Heidät surmattiin

sinne oletettavasti ampumalla, kun he juoksivat pakoon.

Tulituksen jälkeen kylässä ollut perheenisä löysi puolivuotiaan vau­

van elossa. Vauva oli tapetun äitinsä suojassa. Lapsi kuoli myöhemmin

hoidon puutteeseen.

Kaikki uhrit haudattiin tilapäiseen hautuumaahan, joka oli miinoi­

tetulla alueella heidän kotinsa vieressä. Kävin siellä pian tapahtuman

jälkeen. Silloin jäljellä oli vielä ihmiskudoksia. Hautojen päällä ei ollut

nimiä, vain haudattujen kengät.

Meidän oli tarkoitus avata haudat, viedä vainajat Pristinaan, tutkia

heidän kuolinsyynsä ja tunnistaa heidät. Kävimme edellisenä päivänä

merkitsemässä haudat kansainvälisten suositusten mukaan. Olin hake­

nut Pristinan alueoikeudelta luvan. Paperit olivat kunnossa.

Luotin siihen, että kaikki ne varotoimenpiteet, neuvottelut ja tuomio­

istuimen päätökset, joita olin hakenut, auttaisivat pääsemään Gornje

Obrinjeen. Olin tehnyt kaiken, mitä niissä olosuhteissa saatoin tehdä,

mutta siitä huolimatta jouduin perääntymään. Koen sen tappiona.

Olin etukäteen käynyt paikallisen KLA:n johdon kanssa neuvotte­

lemassa yksin ja salaisesti. Voi kysyä, kuinka järkeviä tällaiset irtiotat

ovat, mutta se oli siinä tilanteessa ainoa mahdollisuus. Oli pakko käydä

neuvottelemassa, etteivät he ammu meitä, kun menemme alueelle.

Tapahtumien jälkeen tapasin saman sotilasjohtajan. Hän kertoi, että

jos olisimme jatkaneet matkaa, he olisivat aloittaneet ampumisen mi­

nuutin päästä. Hän lohdutti minua sanomalla, että he olisivat yrittä­

neet säilyttää ryhmäni jäsenten hengen.

Myöhemmin tajusin, että osapuolet rakensivat kuoppaa, johon pu­

toaisin. Katsotaan nyt, miten se putoaaja kuinka pitkään siinä kestää.

Olimme todella pettyneitä. Olimme tehneet paljon töitä onnistumisen

eteen. Se oli ensimmäinen paikka, jossa uhrit olivat albaaneja.

Olimme aikaisemmin saaneet tutkia serbiuhreja kaikessa rauhassa.

Oli selvää, ettei meitä haluttu sinne. Ilmeisesti serbit olivat nähneet,

että teemme hyvää työtä. He eivät halunneet ottaa sitä riskiä, että oli­

simme onnistuneet tässä tutkimuksessa.

Sellaisissa tilanteissa pokan täytyy pitää. Omaa vihaa, epätoivoa tai

pettymystä ei saa näyttää. Vaikka haluaisi kuristaa neuvottelukump-

Helena Ranta · 1 67

panin, on säilytettävä neutraalin, objektiivisen asiantuntijan rooli . Se

rooli pitää viedä loppuun.

Eniten olin pahoillani, kun ajattelin perheen isää ja kaikkia niitä ky­

läläisiä, jotka odottivat tutkimusryhmäämme kilometrin päässä tilan­

teesta. Olimme siinä kuin tatit keskellä peltoaukeaa serbien ja KLA:n

saartamana. Oli kuitenkin ihan selvää, että meidän oli pakko kääntyä.

Menin jälkeenpäin tapaamaan perheen isää ja pahoittelin, ettemme

päässeet tutkimaan hautoja. Hän ymmärsi .

Se, ettemme näyttäneet serbeille pettymystämme, sai heidät ajat­

telemaan, että emme anna helposti periksi . Ja se on ihan oikein: me

emme anna periksi.

Jos annan periksi neuvotteluissa, vastapuolen kannattaa olla varuil­

laan. Olen silloin löytänyt kiertotien ja hyökkään sitä kautta ohitse.

Olen välillä antanut periksi, ottanut askeleen taaksepäin ja sitten kaksi

pitkää loikkaa eteenpäin. Vastapuoli on jäänyt hölmistyneeksi.

Olen mennyt joihinkin tilanteisiin tyhmänrohkeasti ja vaarantanut

oman henkeni.

Työtovereideni henkeä en saa vaarantaa. Siinä kulkee riskinottami­

sen raja.

Toinen tärkeä asia on se, että jos olen saanut luottamuksellista tie­

toa, lähdettä ei saa paljastaa. Työni pitää olla läpinäkyvää. Mutta jos

kysytte, olenko valehdellut, vastaus on kyllä, mutta en ole jäänyt siitä

kiinni. Puolitotuuksia ja valkoisia valheita on pitänyt kertoa tietolähtei­

den suojaamiseksi . En halua asettaa sellaista ihmistä vaaraan, joka on

antanut minulle tärkeää tietoa.

Työni on perusvireeltään erittäin murheellista. On toki hetkiä, jotka

koen onnistumisina.

Sallin itselleni sen verran inhimillistä heikkoutta, että olin tyytyväi­

nen, kun sain Slobodan Milosevicin huutamaan minulle kurkku suora­

na sotarikosoikeudenkäynnissään.

Minua ei säikäytetä. Olin tutustunut Milosevicin kuulustelutekniik­

kaan. Kun hän yritti johtaa minua harhaan ja ajaa sudenkuoppaan, osa­

sin selvitä siitä. Hyvä, menetitpäs malttisi, ajattelin, kun hän vaahtosi

minulle.

Puhuin rauhallisesti ja suoraan kolmelle tuomarille. Milosevic yritti

keskeyttää: Minulla ei ole aikaa kuunnella teidän luentojanne! Pelkäsin,

että hän saa infarktin.

1 68

En kuunnellut, mitä hän papatti, vaan jatkoin puhumista. Lopuksi

hän syytti minua Naton kätyriksi, joka on salaliitossa heidän kanssaan.

Totesin, että minulla ei ole mitään tekemistä Naton kanssa, ja kaiken

lisäksi Suomi ei edes ole Naton jäsen.

Milosevic huusi: Vielä pahempaa!

Koko ihmiskunta ei ole epäonnistunut. Mutta kansainvälisen yhteisön

jahkailu, välinpitämättömyys ja puuttumattomuus ovat suuria ongel­

mia. Onko meillä oikeus olla puuttumatta tilanteisiin, joissa väkivalta

kiihtyy?

Meillä on koko ajan ympäri maailmaa hiljaisia tragedioita, joihin pi­

täisi puuttua. Kaikkia ei edes tiedetä. On tilanteita, kuten Srebrenica

ja Ruanda, joissa kansainvälinen yhteisö jahkaili, vaikka kaikki merkit

uhkaavasta katastrofista olivat ilmassa.

Tiesimme silloin, että serbijoukot ympäröivät Srebrenicaa Bosniassa.

Nyt tiedämme, että yhteensä 200 ooo ihmistä sai surmansa sodassa.

Screbrenica oli julistettu safe haveniksi, ja YK-joukkojen piti toimia

turvaj oukkoina. Kaupungin asukkaat olivat luovuttaneet aseensa

YK:lle, koska heitä luvattiin suojella. Hollantilaisten YK-joukkojen joh­

taj a pyysi, että serbijoukkoja pommitettaisiin. YK pudotti kaksi symbo­

lista pommia - siinä kaikki.

Ratko Mladic marssi sinne ja vei naiset ja lapset bussilla Bosnian puo­

lelle. Miehet pakenivat pieneen kylään, joka oli pirullisesti miinoitettu.

Osa kuoli miinakenttiin, osa otettiin kiinni pakomatkalla.

Vuotta aikaisemmin oli tapahtunut Ruandan kansanmurha.

Ruandan YK-joukkojen kanadalainen komentaja oli saanut kansan­

murhan yksityiskohtaiset suunnitelmat haltuunsa paria kuukautta en­

nen sen alkua. Hän oli pyytänyt YK:n päämajasta joukoilleen valtuuk­

sia takavarikoida ihmisten viidakkoveitset, joilla murhat aiottiin tehdä.

Lupaa ei myönnetty. YK:n joukot saivat seurata tapahtumia sivusta.

Ranska ja Yhdysvallat lähettivät paikalle lentokoneita, mutta eivät aut­

tamaan ruandalaisia, vaan evakuoimaan oman maansa kansalaisia.

Nämä ovat poliittisia asioita, joissa YK:n turvallisuusneuvosto on

avainasemassa. Päätöslauseimien saaminen on vaikeaa, koska se vaatii

täydellistä yksimielisyyttä. Neuvoston viidellä pysyvällä jäsenmaalla

on absoluuttinen, pyhä veto-oikeus.

Veto-oikeus ei saisi olla vain oikeus, vaan myös velvollisuus ihmis­

kuntaa kohtaan. Turvallisuusneuvoston jäsenmaat kuitenkin keräävät

Helena Ranta · 1 69

lyhyen aikavälin poliittisia irtopisteitä. Meillä on velvollisuus puolus­

taa ihmisiä, joita uhataan. Meillä on velvollisuus suojella ihmisiä, kun

valtio kääntää väkivaltakoneistonsa omia kansalaisiaan vastaan.

On kuitenkin tärkeää, että meillä on YK:n kaltainen järjestö, koska se

on ainoa yleismaailmallinen toimija. Sen toimintatavat luotiin toisen

maailmansodan jälkeen. Maailma on muuttunut siitä aika paljon.

Opimme näistä epäonnistumisista hyvin hitaasti.

Kun Bosnian sota päättyi Daytonin rauhasopimukseen vuoden

1995 loppupuolella, kaikki maailman johtajat suitsuttivat Milose­

vicia rauhantekijänä. Kun tietää, mitä sen jälkeen tapahtui. . . Se on

aika irvokasta.

Se on politiikkaa. Hiljaisuus on yksi sanojen muoto, toimimattomuus

rikoskumppanuutta.

Olisi hyvä, jos ymmärtäisimme maailman tapahtumia paremmin. Toi­

saalta mietin, kuinka paljon yksittäinen ihminen voi ottaa maailman

murheita kannettavakseen. Ihminen voi tehdä loppujen lopuksi aika

vähän.

Yksi asia, mitä me voimme oikeasti tehdä, on pitää poliittiset päätök­

sentekijät varpaillaan. Heidän pitäisi reagoida hiljaisiin katastrofeihin.

Ei nälänhätä Afrikan sarvessa ole mediaseksikästä, mutta ihmisiä

kuolee siellä kuin kärpäsiä.

Kukaan ei välitä.

Seuraamme tarkasti toimintaelokuvien kaltaisia katastrofeja, mutta

hiljaiset tragediat unohtuvat meiltä ja jäävät varjoon.

Meillä on maailmassa alueita ja potentiaalisia kriisipesäkkeitä, jois­

sa näennäisestä rauhasta huolimatta kytee ennakkoluuloja ja vihaa.

Nationalismi, joka menee tietyn rajan ylitse, muuttuu vaaralliseksi.

On olemassa ihmisiä, jotka pystyvät valtansa pönkittämiseksi tarjoile­

maan oman ideologiansa kansanjoukoille.

Pitää muistaa, että ne ihmiset, jotka ovat surmanneet toisia ihmisiä,

ovat itse voineet olla uhattuina. Kumpi on silloin syyllisempi: hän, joka

antaa käskyn vai hän, joka tekee sen? Emme valitettavasti saa koskaan

kaikkia syyllisiä vastuuseen teoistaan.

Valta sokaisee diktaattorit ja yksinvaltiaat. He rakentavat ympärilleen

lojaalin hovin, johon kuuluminen tuo etuuksia. Yksinvaltiaat eivät koe

tehneensä väärin. He elävät toisessa maailmassa. He eivät muutu.

1 70

Milosevic on sanonut, että jos johonkin on haudattu serbialain en, se

maa kuuluu Serbialle. Se on samanlaista retoriikkaa kuin Hitlerillä.

Tutkijan työ on kantapään kautta oppimista. Se vaatii laajan tutkimus­

menetelmäarsenaalin. En koskaan tiedä kentällä, onnistuuko tämä vai

ei. Me keräämme tutkimusaineistoa ja teemme analyysin Suomessa.

Homma ei todellakaan mene kuin telkkarissa CSI:ssa. Aina ei löydy

sitä yhtä hiusta tai kudosta, josta saa ratkaisevan DNA:n. Työ on puur­

tamista ja systemaattista etenemistä. Kerätään palapelin palasia, jos

niitä löytyy.

Olen kentällä toimitusjohtajan tapainen. Minulla on vastuu. Usein

päätöstilanteet ovat sellaisia, ettei siinä ruveta demokratiaa ajattele­

maan. Minä teen päätöksen ja kannan sen seuraukset. Yleensä täytyy

valita huonoista vaihtoehdoista se vähiten huono.

Tässä työssä on tuhoisaa, jos alkaa haihatella päätöksen perään. Ei

koskaan voi tietää, mitä olisi voinut tapahtua. Jos kohde unohtuu kuva­

ta, sitä ei enää jälkikäteen vaan voi tehdä. On turha märehtiä tai hauk­

kua ketään. Se ei ole hedelmällinen tapa työskennellä, koska kaikille

tulee näitä virheitä. Tilanteet ovat nopeita.

Jotkut onnettomat kuvittelevat, että debriefing tai defusing eli tehtä­

västä irrottautuminen tarkoittaa holtitonta alkoholinkäyttöä. Minulle

on sattunut pari kolme tapausta, joissa olisi pitänyt laittaa kaverit mai­

tojunalla takaisin Suomeen. Mutta sellaisista paikoista ei noin vain läh­

detä pois.

En murehdi enkä kadu niitä päätöksiä, joita olen tehnyt. Kadun pie­

niä asioita, jotka liittyvät henkilöstöhallintoon ja rekrytointiin. Olen

tehnyt urallani virherekrytointeja, mutta ne osaan jo välttää. Kriisipe­

säkkeisiin ei mennä opettelemaan yhteistyötä. Sinne mennään teke­

mään yhteistyötä.

Neitseellinen joukkohauta voidaan avata vain kerran. Seuraavalla

kerralla se on jo häiritty joukkohauta. Emme käy jälkikäteen virheitä

läpi. Mistä me tiedämme, mitä oli mahdollisuus tehdä. Momentum on

ohi, se ei tule takaisin.

Joku on joskus kysynyt, enkö voisi tehdä pientä tutkimusta. Se on

vähän sama asia kuin että joku sanoisi olevansa pikkuisen raskaana.

Sitä joko on raskaana tai ei ole. Silloin kun tutkitaan, tutkitaan kunnol­

la. Jos emme saa riittävästi tutkimusmateriaalia, se pitää hyväksyä,

mutta johtopäätösten teko on silloin puutteellista.

Helena Ranta • 1 7 1

Me emme ota kantaa siihen, kuka on tappanut kenetkin tai kuka luo­

din on ampunut. Me toteamme esimerkiksi, kuka tämä kuollut on ja

että kallosta löytyi luoti, jota käyttää tämä armeija.

Totuus on tässä ammatissa usein kiusallinen eri osapuolille. Presi­

dentti Tarja Halonen totesi minulle kerran: Kukaan johtaja ei ollut tyy­

tyväinen tutkimuksiisi. Olette ilmeisesti tehneet työnne hyvin.

Kun olin lukenut Kaius Niemen kirjoittaman kirjan työstäni, ajattelin

kauhuissani, olenko oikeasti noin kova - ja kuinka olen vielä hengissä.

Puhuin asiasta tutulle Yleisradion toimittajalle. Hän vastasi, että sitä

hekin ovat toimituksessa ihmetelleet.

"

1 /2

Nyt kun voimme tehdä ihan mitä tahansa, mitä aiomme tehdä?

Kiitos

Jokainen haastateltava, joka jakoi vaikeita kokemuksiaan meille ja

lukijalle.

Meitä kokeneemmat, ovia ja ajatuksia avanneet uudet ystävät: Saku

Tuominen, Marjaana Toiminen, Mika Pantzar, Lauri Järvilehto, Kirsi

Piha, Mika Aaltonen.

Tammen ammattilaiset, etenkin Tuija Nurmiranta ja Leena Paunonen,

jotka uskoivat ideaamme rohkeasti. Tekstin lukemisesta ja arvokkaasta

palautteesta kiitos Miisa Jääskeläiselle.

Taina Rajanti, meidät kriittisen rajan yli tuupannut sankarimme.

Esitutkimuksissa auttaneet Vesa Kuokkala ja Jenni Saaristo.

Marjo Mäenpää ja muut Porin taiteen ja median laitoksen ihmiset.

Heikki Laaninen, Aapo Kivenmaa, Ella-Roosa Tenhunen ja muut

CBM-heimotoverit, jotka kuuntelivat intoiluamme kärsivällisesti,

pallottelivat ideoita ja luottivat meihin.

Sissyn Miitre Virtanen ja Ilari Pousi, jotka tekivät Miikan päivätyöt.

Grey Arean Ville Vesterinen, Karri Saarinen ja muu jengi, joka kertoi

tarinoita ja kannusti.

Meihin vaikuttaneet Aalto Entrepreneurship Society ja syksyn 2010

Piilaakson-matkaajat; Krista Kauppinen, Linda Liukas, Krista Ovaska,

Miki Kuusi ja muut hullut - kiitos kaikesta. DealMachinen pojat,

Kansallisen epäonnistumisen päivän järjestäjät ja pitkä lista muita

innostaneita ja auttaneita.

Tsemppaavat ystävät ja kaverit. Isä, äiti, isovanhemmat ja heidän

autonsa. Kaisa, Tomi, Tuuli ja Timo.

Lähteet

Adler, Nancy J. The Arts & Leadership: Now That We Can Do Anything,

What Will We Do?. Academy of Management Leaming & Education,

2006, Voi. 5, No. 4 .

Blakeslee, Sandra & Ramachandran, V . S. Phantoms In The Brain.

Fourth Estate, 1999

Buonomano, Dean. Brain Bugs. W.W. Norton & Company, 2011

Christensen, Clayton M. The Innovator's Dilemma. HarperCollins, 2006

(alkuteos 1997)

Cowan, Matt. Fail To Succeed. Wired UK 05.11.2011

Csikszentmihalyi, Mihaly. Creativity - Flow and The Psychology of Dis­

covery and Invention. Harper Perennial, 1997

Edmondson, Amy C. Strategies For Leaming From Failure. Harvard Bu­

siness Review, The Failure issue, toukokuu 2011

Farson, Richard & Keyes, Ralph. The Innovation Paradox. Free Press,

2003

Fried, Jason & Heinemeier Hansson, David. Rework. Vermillion, 2010

Gladwell, Malcolm. Outliers. Penguin Books, 2008

Harford, Tim. Adapt - Why Success Always Starts With Failure. Little,

Brown 2011

Himanen, Pekka. Hakkerietiikka ja informaatioajan henki. WSOY 2001

Hämäläinen, Unto. Tekstiviesti lohdutti. HS Kuukausiliite, lokakuu 2011

Johansson, Frans. Medici-ilmiö (suom. Maarit Tillman). Talentum,

2005

Lähteet • 1 75

Johnson, Steven. Where Good Ideas Come From: The Natural History of

Innovation. Penguin Books, 2010

Mau, Bruce & The Institute without Boundaries. Massive Change.

Phaidon, 2004

Määttänen, Merja. Leea Klemola (Eläin minussa). Sara, marraskuu 2011

Rechardt, Eero & Ikonen, Pentti. Häpeä psyykkisen lamaannuksen ai­

heuttajana. Duodecim, 1994

Schulz, Kathryn. Being Wrong - Adventures In The Margin of Error.

Portobella Books, 2011

Seligman, Martin E. P. Building Resilience. Harvard Business Review,

The Failure issue, toukokuu 2011

Taleb, Nassim Nicholas. Musta joutsen - Erittäin epätodennäköisen vai­

kutus, laajennettu laitos (suom. Kimmo Pietiläinen). Terra cognita 2010

Tinsley, Catherine T. , Dillon, Robin L., Madsen, Peter M . How to Avoid

Catastrophe. Harvard Business Review, The Failure issue, toukokuu

2011

Tuominen, Saku & Lindroos, Katja. Ravistettava, Omskakas. Tammi,

2009

Zolli, Andrew. When Failure Looks Like Success. Harvard Business Re­

view, The Failure issue, toukokuu 2011

Kaikki henkilöhaastattelut on tehty toukokuun ja marraskuun 2011

välillä.

Katso lukujen mukaan jaoteltu lähdeluettelo, nettilähteet ja lisää

luettavaa osoitteesta www.kantapaankautta.fi