Ilmainen lukunäyte

Suomentanut Emmi Jäkkö

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

VIIMEINEN NÄYTÖS

3

Pimeys oli laskeutunut keskiaikaisen luosta­riraunion ylle Gotlannin maaseudulla. Myöhäis­kesän ilta oli lämmin ja tyyni. Varikset raakkuivat jossain kauempana. Yleisö istui hiisku matta, kes­kittynyt tunnelma tiivistyi ulkoilmateatterin ym­pärillä. Siniset valot värittivät paksuja kalkkikivi­kaaria, varjot tanssivat vasten rosoisia kiviseiniä. Shakespearen tragedia Macbeth lähestyi loppu­ratkaisuaan. Valkoinen savu hälveni hitaasti näyt­tämön kivilattialta kohti takana kasvavien jalavien tuuheita latvoja.

Savuverhon keskeltä astui esiin pitkä hahmo. Nainen istui kolmannen penkkirivin keskellä ja

VIIMEINEN NÄYTÖS

4

hahmo seisoi suoraan hänen edessään. Pelkkä miehen läsnäolo sai naisen henkäisemään. Tä­mä seisoi yksin lavalla pitkässä, mustassa nahka­takissa. Asu oli keskiaikainen, mutta vaatteissa oli myös jotain melkein futuristista. Mies seisoi ylväänä ja ryhdikkäänä. Silmissä oli sotkuinen, tumma meikki ja kädet olivat veren tahrimat. Hän kohotti ne kohti taivasta. Katse suuntautui jonne­kin kaukaisuuteen. Huulet liikkuivat, hän kuuli miehen syvän, täyteläisen äänen, muttei ymmär­tänyt sanaakaan. Shakespearen sulosäkeet meni­vät häneltä täysin ohi. Ihmiset ympärillä hukkui­vat hämärään. Hänen aviomiehensä viereisellä tuolilla, vain muutaman sentin päässä liukui pois, liukeni kuin osaksi paksuja muureja. Mies oli hä­nelle yhtä kuollut ja merkityksetön kuin muinai­nen kivi luostariraunion seinässä.

Kolme tuntia kestävän näytöksen aikana mies la­valla ei ollut vilkaissut häneen kertaakaan. Mutta hän tunsi tämän maagi sen vetovoiman, se näkyi miehen silmissä ja sykki verenä hänen omissa

5

suonissaan. Miehen intensiivinen katse vain muu­tamaa tuntia aikaisemmin, kun tämä oli työntynyt määrätietoisesti häneen. Lämpö hänen huulillaan, kieli hänen suussaan. Yleisömeren keskellä nai­nen pystyi selvästi tuntemaan miehen liikkeet si­sällään.

Sitä hetkeä hän tulisi aina kaipaamaan.

6

Elegantti Tott-hotelli sijaitsi meren rannalla heti Visbyn kehämuurin ulkopuolella. Hotelli oli varattu viimeistä huonetta myöten. Kaupungis­sa vietettiin Almedal­viikkoa. Tunnettu tapahtu­ma järjestettiin Visbyssä perinteisesti heinäkuun alussa, ja se houkutteli paikalle niin poliitikkoja, lobbareita, pr­porukkaa kuin eri järjestöjenkin vaikuttajia. Almedal­viikon suosio oli kasvanut viime vuosina, ja tapahtuma veti nyt ennätyksel­liset neljätoistatuhatta kävijää. Seitsemän päivän aikana järjestettiin lähes puolitoista tuhatta se­minaaria ja tapahtumaa. Yhdeksänsataa toimit­tajaa oli akkreditoitunut seuraamaan jättimäistä tilaisuutta.

7

Maan suurimman iltapäivälehden tunnettu mielipidetoimittaja Erika Malm pujotteli ihmis­ten läpi hotellin ahtaassa aamiais salissa ja etsi tyhjää pöytää. Hän oli viehättävä nainen, hieman päälle neljänkymmenen, vaikka kaikki hänen lähi­piirissään vakuuttivatkin, ettei hän näyttänyt päi­vääkään yli 35­ vuotiaalta. Hän oli hoikka, mutta kurvikas, eikä yrittänytkään peitellä muotojaan tyköistuvissa asuissaan. Hän oli hyvin tietoinen vetovoimastaan, joka sai naispuoliset kollegat hel­posti sotajalalle. Korkeasti koulutettu, osaava, ah­kera ja vakavasti otettava toimittaja, joka samalla pelasi seksikkyydellään, oli monelle vaikea yhtälö tässä etiketin ja käyttäytymissääntöjen luvatussa maassa.

Epäilysten välttämiseksi hänellä oli kainalos­saan työkansio ja kannettava. Hän myös ilmes­tyi aamiaissaliin muutamaa minuuttia aikaisem­min kuin hänen nuori rakastajansa. Kaiken täy­tyi näyttää ammattimaiselta. Niin kuin hänellä olisi mikä tahansa tavallinen aamiaispalaveri jon­kun journalisti kollegan kanssa. Rakastajalla oli

8

aurinko lasit päässään ja muistivihko näkyvästi kädessään. Hän oli oppinut vetämään toimittaja­rooliaan aina kun he esiintyivät julkisella paikal­la, siltä varalta että he tapaisivat tuttuja tai joku päättäisi tulla esittämään kysymyksiä. Erikan kas­vot olivat tutut niin lehden kolumnikuvasta kuin hänen toistuvista tv­esiintymisistäänkin, joten hä­nen täytyi varautua riskeihin liikkuessaan yleisön keskuudessa.

Lopulta hän löysi vapaan pöydän ulkoterassil­ta, uima­altaan viereltä. Suhteellisen rauhallinen nurkkaus ja kaunis näkymä merelle. Täydellistä, Erika ajatteli tyytyväisenä ja laski kannettavansa ja mappinsa pöydälle. Seuralainen saapui saman tien. He vaihtoivat varmuuden vuoksi poskisuudelmia aivan kuin olisivat juuri tavanneet, vaikka yön ja aamun rakkausseikkailut polttivat vielä vartalossa. Miehen huulten hipaisu kuumotti Erikan poskia.

Heidän hakiessaan ruokaa hän tarkasteli mies­tä salaa. Tämä lappasi totutusti kaiken mahdolli­sen lautaselleen: lohta, silliä, tomaatteja, pekonia, munia, pannukakkuja, hilloa, kerma vaahtoa ja

9

mätiä vastenmielisenä röykkiönä. Ja kaiken päälle pari croissantia. Nainen hymyili itsekseen. Mies oli kuin pikku lapsi. Niin nuori, vasta täyttänyt 31 vuotta. Mies oli häntä yli kymmenen vuotta nuorempi. Lisäksi tämä näytti ikäistään nuorem­malta pehmeine, sileine kasvoineen.

Erika Malm oli naimisissa ja kolmen lapsen äi­ti. Avioliitto oli myrskyisä, ja välillä hänen oli pak­ko päästä pakenemaan. Hän oli väsynyt jatkuvaan riitelyyn, mutta samalla rakasti miestään. Hän kaipasi lisää jännitystä seksielämäänsä ja hankki sitä aina kun tilaisuus koitti. Tämänhetkiseen ra­kastajaansa hän oli enemmän kuin tyytyväinen ja suunnitteli pitävänsä hänet pidemmänkin aikaa. Hän ei joutunut koskaan pettymään, ja järjestely toimi erinomaisesti, koska mieskin oli kiinnostu­nut vain seksistä. Niin kauan kuin molemmat ajat­telivat samoin, heitä ei estänyt mikään. Erika jär­jesti aina hienon hotellihuoneen, tarjosi illallisen ja samppanjaa ja mies vaikutti nauttivan, aivan ku­ten hän itsekin. Se oli molemminpuolista hyväksi­käyttöä.

10

Kun hän oli täyttänyt lautasensa, hän suunta­si päättäväisin askelin ulos kohti pöytää. Matkal­la hän nyökkäili muutamille tuttavilleen; häntä ei huvittanut lainkaan jäädä juttelemaan. Hän saat­taisi vielä joutua selittelemään, kuka tämä tunte­maton nuori mies hänen seurassaan oikein oli.

He saapuivat pöytään yhtä aikaa. Mielessä kä­väisi nopea häivähdys siitä, mitä he vasta olivat puuhanneet. Hän laski lautasensa ja huomasi sa­malla hetkellä, että häneltä puuttui veitsi ja haa­rukka.

– Hitto, unohdin aterimet. Tulen pian, nainen huokaisi. – Tarvitsetko jotain, voin tuoda samalla.

Mies katsoi häntä ilmeettömänä. – Ei, kiitos.Erika suoristi tiukkaa hamettaan ja palasi

ruoka saliin.

11

Hakiessaan aterimia Erika huomasi aamiais pöydässä hedelmävadin täynnä tuoretta ananasta ja muita trooppisia hedelmiä. Hän täyt­ti uuden lautasen ja törmäsi samalla vanhaan toimittajakollegaan, jonka kanssa vaihtoi muuta­man sanan. Hänen palatessaan takaisin pöytään kännykkä soi. Hän pysähtyi ja kaivoi puhelimen olka laukustaan. Ehkä se oli Ola. Hän halusi vas­tata, ettei herättäisi turhaan miehensä epäilyksiä. Tuntematon numero. Kirkas naisääni, jota hän ei tunnistanut. Nainen kuulosti stressaantuneelta.

– Erika Malm? Huone 1722?

12

– Kyllä, se olen minä.– Soitan hotellin vastaanotosta. Olen pahoilla­

ni, että häiritsen kesken aamiaisen, mutta meidän täytyy valitettavasti pyytää sinua palaamaan välit­tömästi huoneeseesi. Huoltomies soitti, ilmeises­ti huoneessasi on tapahtunut paha vesivahinko. Voimme auttaa sinua pelastamaan henkilökohtai­set tavarasi, mutta emme saa kassakaappia auki ilman sinun apuasi.

– Mitä? Vesivahinko? Kuinka se tapahtui?– Valitettavasti minulla ei ole antaa lisätietoja.

Nyt on kiire. Olisitko ystävällinen ja tulisit niin pian kuin mahdollista.

Vastaanottovirkailija sulki puhelimen. Erika huokaisi ärsyyntyneenä. Hänen täytyi varoittaa rakastajaansa, huoneessa oli myös miehen tava­roita. Hän kiirehti heidän pöytäänsä, mutta mies ei enää istunut paikallaan. Hän katseli ympäril­leen, muttei nähnyt tätä missään. Ehkä mies oli mennyt vessaan. Ja jättänyt hänen kannettavan­sa vahtimatta. Sähläri. Hän ei ehtinyt pohtia asiaa sen enempää, keräsi vain tavaransa kasaan, pois­

13

tui ruokasalista ja kiirehti raput ylös kerrokseen­sa niin nopeasti kuin koroillaan pääsi.

Sviitteihin johtavalla käytävällä oli autiota. Pak­su koko lattiamatto vaimensi askeleet. Hän ohitti nopeasti oven toisensa jälkeen, kaikki harmaita ja persoonattomia, lähes luotaantyöntäviä. Hän saa­pui oikealle ovelle. Henkilökunta oli varmasti jo hänen huoneessaan korjaamassa vesivahinkoa, tosin ääntäkään ei kuulunut.

Hän avasi oven magneettikortilla ja astui sviitin pieneen eteiseen. Matalat portaat johtivat ylem­pään kerrokseen. Erika tähyili yläkerran suuntaan ja kuunteli. Aivan kuin vesihana olisi ollut auki.

Miksei ketään ollut paikalla? Jos hotelli il­moitti vesi ­va hingosta, kuinka oli mahdollista, et­tei kukaan yrittänyt korjata sitä? Hän kääntyi ja näki kuinka huoneen painava ovi liukui kiinni ja naksahti raskaasti. Ehkä he olivat juuri tulossa, hakivat vain työkaluja. Silti täydellinen hiljaisuus ja veden suhina saivat hänet epäröimään.

Hän ryhtyi hitaasti nousemaan rappuja, piti katseensa tiukasti yläkertaan suunnattuna. Jokin

14

ei nyt täsmännyt. Yhtäkkiä hän oli kuulevinaan raapivan äänen ylemmästä kerrok sesta. Kylmä kauhu kulki hänen lävitseen. Ja nopea ajatus. Ääri­liikkeiden edustajat olivat ilmestyneet muukalais­vihaa kos kevaan väittelyyn, jonka hän oli vetänyt edellisenä päivänä. He olivat olleet aggressiivisia ja huudelleet hänelle asiattomuuksia.

– Haloo, hän huusi. – Onko siellä joku?Hän pysähtyi portaikkoon ja odotti. Kylpy­

huoneen ovi oli kiinni. Äänet tulivat sieltä. Hän seisoi rappusissa ja katseli ympärilleen. Suuri taulu­tv seinällä, huippuluokan äänentoisto­järjestelmä, valkoinen kolmen istuttava sohva, lampaan nahkanojatuoli ja betonista valettu soh­vapöytä. Tyhjät samppanjalasit edelliseltä illalta ja tyhjä pullo kylmäastiassa ylösalaisin käännetty­nä. Sohva oli hieman sijoiltaan. Hän muisti hyvin miksi.

Katse kiersi keittiöön. Hella ja tiskipöytä, jol­la lojuivat lautaset heidän yölliseltä illalliseltaan. Ruokapöytä ja kuusi design tuolia ja putkilomai­nen lasilamppu pöydän päällä. Liukuovi terassille

15

oli kiinni. Hän oli varma, että oli jättänyt sen au­ki, ennen kuin he lähtivät aamiaiselle. Hän teki aina niin, koska halusi palata aamiaiselta raikkaan ilman täyttämään huoneeseen.

Olisiko rakastaja sulkenut oven? Tuskin. Hän tuijotti lukittua ovenkahvaa. Tietenkin vesi­vahingon havainneet huoltomiehet olivat voineet sulkea sen. Ajatus rauhoitti. Nyt piti lakata her­moilemasta. Millä hetkellä hyvänsä ovi aukeaisi ja putkimies huutaisi olevansa paikalla. Mutta mi­nunhan piti tulla pelastamaan tavarani, hän ajatte­li heti seuraavassa hetkessä. Lattialla ei näkynyt pisaraakaan vettä. Ja miten soittaja saattoi tietää, että hän oli aamiaisella? Näkikö tämä hänet, kun he puhuivat?

Erika tunsi kainaloidensa hikoavan. Hänen oli­si pakko vaihtaa vaatteet. Mutta sietämätön suhi­na kylpyhuoneesta sai hänet hermoilemaan. Nyt vesi alkoi valua oven alta. Eihän tässä ollut mitään järkeä. Viha sai hänestä otteen ja pelko väistyi.

– Onko siellä joku? hän huusi vihaisesti. – Ku­ka oikein olet? Ja mitä helvettiä touhuat?

16

Hän ei uskaltanut ottaa kuin pienen askeleen eteenpäin puristaen toisella kädellä rappusten kaidetta. Hän ei voinut olla huomaamatta, että ääni sortui. Ei hän niin vahva näköjään ollutkaan.

Ovi makuuhuoneeseen oli auki, hän näki vain kaistaleen ikkunaa huoneen nurkassa. Yhtäkkiä verho heilahti ja hän jäykistyi. Seuraavassa sil­mänräpäyksessä epäilykset muuttuivat todeksi. Auringonvalo levitti makuuhuoneen lattialle mus­tan varjon.

Huoneessa oli selvästi joku.

17

Almedalin vehreän keitaan reunalla, Don­nersgatanin ja Tage Cervinsgatanin kulmassa, si­jaitsi Kvällsbladetin teltta samassa rivissä muiden Donnersin aukiolle levitettyjen telttojen kanssa. Iltapäivälehden teltta oli neonkeltainen eikä sitä tai päivän lööppejä esitteleviä suuria kylttejä voi­nut olla huomaamatta. Ulkopuolella oli lava ja pa­rikymmentä istumapaikkaa, ja teltassa pitkän pöy­dän ääressä istuivat toimituksen mer kittävimmät työntekijät bloggaamassa, twiittaamassa ja kes­kustelemassa kiinnostuneen ja uteliaan yleisön kanssa päivän polttavista kysymyksistä, tulevien päivien ohjelmasta, lavalla haastateltavista vierais­

18

ta tai muista Kvällsbladetin järjestämistä tapahtu­mista.

Bodil Jonsson, toinen lehden kahdesta mieli­pidetoimittajasta, vilkuili rannekelloaan. Kello oli vartin yli kaksi iltapäi vällä. Hän nappasi puheli­men laukusta ja valitsi Erikan numeron jo kym­menennen kerran. Missä hemmetissä nainen hui­teli? Ja miksei hän vastannut? Kollegan olisi pitä­nyt olla paikalla jo kauan aikaa sitten, mutta häntä ei vieläkään näkynyt. Se ei ollut hänen tyylistään. Erikalla ei ollut tapana myöhästellä ja hän ilmoit­ti aina, jos hänellä oli jokin erityinen meno. Bodil alkoi huolestua.

Teltan ympärillä velloi ihmismeri. Kvällsblade­tin tapahtumat kiinnostivat, etenkin eilisen myrs­kyisän keskustelutilaisuuden jälkeen. Muutama rasisti oli häirinnyt muukalaisvihakeskustelua niin pahoin, että se oli jouduttu keskeyttämään ja paikalle oli soitettu poliisi.

Erika oli toiminut moderaattorina ja joutunut rasistien hyökkäyksen kohteeksi. Todennäköi­sesti hän istui juuri haastateltavana eilisen ta­

19

pahtumista, Bodil arveli. Mediahuomio oli ollut suuri, koska keskusteluun oli osallistunut useita puoluejohtajia ja välikohtaus täytti iltapäivälehtien lööpit. Lehden päätoimittaja kantoi päävastuun ta­pahtumasta ja oli itse istunut koko aamun eri tv­ kanavien lähetyksissä. Kaikki itseään kunnioitta­vat tv­asemat tekivät tietenkin Almedalista suoraa lähetystä, ja Bodil oli seurannut kuinka hänen po­monsa oli kulkenut lavalta ja haastattelupisteeltä toiselle.

Erika oli saanut aamupäivän vapaaksi valmis­tautuakseen illan suureen poliitikkotenttiin, joka lähetettäisiin suorana tv:ssä.

Kun jälleen puoli tuntia oli kulunut, eikä Erikaa vieläkään kuulunut, Bodil ei malttanut enää odot­taa. Hän oli soittanut hotellille useita kertoja pyy­tääkseen heitä tarkistamaan kollegansa huoneen, mutta kukaan ei ollut vastannut.

Hän ilmoitti työtovereilleen, että olisi hetken poissa, käveli lähimmälle liikennöidylle kadulle ja vinkkasi itselleen taksin. Kymmenen minuuttia

20

myöhemmin hän koputti Erikan sviitin oveen. Hä­nellä oli seuranaan nuori mies, joka oli ystävälli­sesti lähtenyt vastaanotosta hänen mukaansa. Älä häiritse ­kyltti roikkui ovessa.

Kun kukaan ei pariin minuuttiin tullut avaa­maan, vastaanottovirkailija työnsi avainkorttinsa lukkoon ja ovi aukesi naksahtaen. Näkyviin tuli pieni kalustamaton eteinen ja matalat rappuset, jotka johtivat yläkertaan.

– Haloo? Bodil huusi. – Erika?Ei vastausta. He ryntäsivät raput ylös.– Mitä helvettiä? vastaanottovirkailija lipsautti.Sekuntia myöhemmin Bodil ymmärsi miksi.Erika makasi kivilattialla paksu tumma tukka

levällään, ammottavat silmät kohti kattoa, kädet pään päällä kuin enkelin siivet. Hän oli täysissä pukeissa, tyylikkäässä jakkupuvussa, jonka kau­lus tosin oli repeytynyt rikki. Kiilakorkosandaalit olivat edelleen jalassa. Kasvot olivat jäykistyneet mutta huulet punatut, kuten aina. Hän oli selvästi laittautunut työpäivää varten. Mutta sitten jotain oli mennyt pahasti pieleen.

21

Vastaanottovirkailija kumartui kohti Erikaa, kokeili pulssia, kääntyi sitten kohti Bodilia, joka halvaantuneena tuijotti lattialla makaavaa naista.

– Pelkäänpä, että… ystäväsi on kuollut.Bodil huusi suoraa huutoa. Hän ei tiennyt,

kuuliko kukaan.

22

Komisario Anders Knutas istui kirjoitus­pöydän ääressä työhuoneessaan poliisitalolla ja huomasi suureksi harmikseen kyynelten poltta­van luomien alla. Kootakseen itsensä hän täytti piippunsa. Hän oli juuri lopettanut puhelun vai­monsa Linen kanssa. Tai oikeammin sanottuna ex­vaimonsa, avioeropaperit olivat vetämässä. Ajoittain, ohimenevinä kirkkauden hetkinä, hän hämmästyi ymmärtäessään, että hän todella olisi pian eronnut. Hän palasi usein yhteisiin muistoi­hin vuosien varrelta, he olivat olleet yhdessä lä­hes koko aikuisikänsä.

23

Onni, jota hän oli tuntenut hääpäivänä, oli ta­tuoitu hänen mieleensä. Hän pystyi yhä palaa­maan hääpäivän aamun odottavaan tunnelmaan kaksikymmentäkaksi vuotta aikaisemmin. Kesä oli ovella ja heillä oli koko elämä edessään. Li­ne oli niin kaunis punaisessa tukassaan ja valkoi­sessa mekossa. Miten Knutas olikaan rakastanut häntä sillä hetkellä. Ja rakasti ehkä yhä.

Hän pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan. Kaik­ki ne tapahtumat vuosien varrelta, jotka hän oli Linen kanssa jakanut. Syntymäpäivät, juhlapyhät, penninvenytykset, pikkulapsi vuodet, teinikapi­nat, remontit ja kesämökin hankinta, lomamatkat, arkiaamut, sairastelut, huolet, murheet ja suuret ilot. Kaikki se, mikä sitoi yhteen, mikä teki heis­tä perheen. Mitä siitä oli jäljellä? Hän saattoi yhä nähdä edessään Linen, kun tämä oli juuri synnyt­tänyt heidän lapsensa. Heidän yhteinen tarinansa oli kuin monihaarainen elämänpuu. Eikö se mer­kinnyt mitään?

Avioeroa oli alun perin ehdottanut Line. Hän oli saanut sijaisuuden kätilönä Kööpenhaminan

24

Rigshospitaletista, ja koska oli jo pidempään kai­vannut kotimaahansa, hän päätti tarttua tilaisuu­teen. Line vuokrasi asunnon ja muutti sinne puo­leksi vuodeksi. Järjestely näytti sittemmin muut­tuneen pysyväksi. Line väitti, ettei ollut tyytyväi­nen siihen miten asiat olivat. Linen mielestä Knu­tas ei kuunnellut hänen tarpeitaan tai toiveitaan. Oliko kysymys todella vain siitä? Sitä hän oli mo­nesti miettinyt.

Synkät ajatukset keskeytyivät, kun puhelin soi. Rikos teknikko Erik Sohlman kuulosti kiihtyneeltä linjan toisessa päässä.

– Kuule, olen Tott­hotellilla. Olemme löytä­neet kuolleen naisen yhdestä sviiteistä. Hän on toimittaja Erika Malm.

– Erika Malm? Knutas toisti. – Siis Kvällsbla­detin Erika Malm?

– Nimenomaan. Ensin en pystynyt varmasti sanomaan oliko hän kuollut luonnollisesti, mutta huone näyttää olevan kuin taistelun jäljiltä ja nyt löysin naisesta vammoja, jotka herättävät epäilyk­siä. Luulen, että hänet on murhattu.

25

– Terve, sanoi Sohlman, kun Knutas astui Tott­hotellin sviittiin yhdessä läheisimmän kollegan­sa Karin Jacobssonin kanssa. – Täällä on hieman sotkuista. Mutta siirrämme hänet pian, koska ku­kaan oikeuslääkäreistä ei ehdi paikalle. Ruumis viedään Oikeuslääketieteelliseen, mutta se tapah­tuu vasta aamulla. Ajattelin, että haluatte nähdä hänet ensin paikan päällä.

– Olemme siitä kovin kiitollisia, Knutas mutisi.Hän tunnisti naisen heti nähdessään tämän

lattialla. Knutas oli nähnyt hänet tv:ssä useissa yhteyksissä, ja hän oli tuttu myös Kvällsbladetin kolumnikuvastaan. Oli epätodellista nähdä kaunis ja eläväinen nainen kuolleena lattialla. Niin surul­lista, Knutas ajatteli. Hän oli niin nuori.

Hän vaihtoi katseen Karinin kanssa ennen kuin kyykistyi tutkimaan ruumista. Hänen kolle­gansa ja uhri olivat suunnilleen saman ikäisiä.

Erika Malmin kasvot punoittivat, silmät oli­vat ammollaan ja kiillottomat. Huulet oli punat­tu, vaikka huulipuna olikin kuivunut ja huulet hieman halkeilleet. Toisessa suupielessä näkyi

26

valkoista vaahtoa. Nainen oli siististi pukeutunut polviin ulottuvaan hameeseen ja yhteensopivaan ohueen jakkuun. Valkoinen paita oli revennyt kauluksesta, ja hiukset olivat sekaisin.

– Kuolinsyy? Knutas kysyi irrottamatta katset­taan naisesta. Hän kokeili varovasti tämän otsaa. Se oli kylmä.

– Ensimmäinen arvaukseni on kuristuminen, mutta nyt alan kallistua siihen, että hänet on tu­kehdutettu kuoliaaksi, Sohlman sanoi. – Katso tätä.

Hän kumartui ja työnsi sormensa uhrin huuli­en väliin. Karin käänsi selkänsä ja astui terassille. Kuolleet ruumiit saivat hänet pahoinvoivaksi. Ti­lannetta pahensi entisestään, että uhri oli hänen ikäisensä nainen.

– Näetkö, hänellä on veristä vaahtoa suus­saan ja sieraimissaan? Hänellä ei kuitenkaan ole mitään näkyviä vammoja kaulallaan. Ihoa on raa­piutunut korvien ja nenän kohdalta. Se tarkoittaa, että hänet on tukehdutettu kuoliaaksi, ehkä tyy­nyllä. Tekijä on siis painanut tyynyä lujasti hänen

27

kasvojaan vasten, ja hän on ilmeisesti yrittänyt taistella vastaan.

Sohlman nosti katseensa, kiinnitti nyökkäyk­sellä Knutasin huomion huoneeseen ja jatkoi:

– On selvää, että murhaa on edeltänyt kamp­pailu.