Download - Erik Axl Sund: Varjojen huone
Ilmainen lukunäyte
Suomentanut Kari Koski
Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava
V A R J O J E N H U O N E
3
Tanska, 1994
Ei kesä milloinkaan saavu, jos kukaan työhön ei käyja tee tänne pikkuisen kesäisempää. Muuten ei kukkia näy.Minä saan kukkaset kukkaan, vihreäksi teen lehmihaan.Nyt kesä on viimeinkin tullut, kun lumesta puhdistin maan.
Ranta oli autio lukuun ottamatta heitä ja lokkeja.Lintujen rääkynään ja aaltojen kohinaan hän oli
tottunut, mutta ison ja ohuen sinisestä muovista tehdyn tuulensuojan kahina ärsytti Madeleinea. Sen takia oli vaikea saada nukutuksi.
Hän makasi vatsallaan, ja aurinko korvensi hänen ruumistaan. Hän oli taitellut ison kylpypyyhkeen siten, että se peitti pään, mutta jättänyt pienen raon, josta hän saattoi pää sivuttain nähdä mitä tapahtui.
Kymmenen legohahmoa.Ja Karlin ja Annetten pikku tyttö, joka leikki
huolettomana vesirajassa.Kaikki olivat alasti paitsi sikatilallinen, koska
4
hän oli sanonut että hänellä oli ihottumaa eikä hän sietänyt aurinkoa. Hän oli rannassa pitämässä tyttöä silmällä. Hänen koiransakin oli siellä, iso rottweiler, johon Madeleine ei ollut koskaan oppinut luottamaan.
Hän imeskeli hammastaan. Se ei näköjään tahtonut millään lakata vuotamasta verta, mutta silti se ei irronnut.
Häntä lähimpänä istui tavalliseen tapaan hänen kasvatus isänsä. Tuon tuostakin mies sipaisi kädellään hänen selkäänsä tai voiteli häntä aurinkovoiteella. Kaksi kertaa hän oli pyytänyt Madeleinea kääntymään ja asettumaan selälleen, mutta tyttö teeskenteli että nukkui eikä kuullut mitään.
Kasvatusisän vieressä istui nainen, jonka nimi oli Regina, ja hän ei puhunut mistään muusta kuin lapsesta, joka potki hänen vatsassaan ja halusi vain ulos.
Pojan nimeksi tulisi Jonathan. Se oli hepreaa ja tarkoitti että hän oli Jumalan lahja.
Nainen oli kaunis, hänellä oli pitkät, tummat hiukset ja kasvot kuin valokuvamallilla. Jollaiselta halusi itsekin näyttää.
Mutta naisen vatsa oli inhottava. Napa oli puristunut ulospäin pieneksi, punaiseksi turvonneeksi palleroksi. Lisäksi siitä kulki pikimusta
5
karvajuova alaruumiiseen. Niin paljon karvaa hän oli aiemmin nähnyt vain miehillä eikä hän halunnut nähdä enempää.
Hän käänsi päätään kylpypyyhkeen alla ja katsoi toiseen suuntaan. Siellä ranta oli täysin autio, pelkästään hiekkaa aina sillalle ja kauempana näkyvälle punavalkoiselle majakalle asti. Sillä suunnalla oli kuitenkin enemmän lokkeja, ehkä siksi, ettei joku uimari ollut siivonnut kunnolla jälkiään.
”Käänny nyt selällesi.” Miehen ääni oli lempeä. ”Sinähän voit polttaa itsesi.”
Hän totteli vaieten ja sulki silmänsä samalla kun kuuli miehen ravistelevan aurinkoöljy pulloa. Miehen kädet olivat lämpimät, eikä hän tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tuntea. Se oli samalla kertaa ihanaa ja inhottavaa, aivan kuin hammaskin. Se kutitti jotenkin kihelmöivästi, ja kun hän vei kielen hampaan tyveen, sen karheus puistatti häntä samalla tavoin kuin miehen käsien kosketus.
Hän tiesi, että hänen ruumiinsa oli kehittyneempi kuin monilla hänen ikätovereillaan. Hän oli paljon pitempi kuin he, ja hänelle oli vieläpä alkanut kasvaa rinnat. Ainakin hän uskoi niin, koska ne tuntuivat turvonneilta ja niitä kutitti, ikään kuin ne kasvaisivat. Samasta syystä häntä
6
kutitti myös pian irtoavan hampaan juuresta. Siellä odotti uusi hammas, joka kasvaisi esiin vanhan alta, aikuisten hammas.
Mies lakkasi koskettamasta häntä aiemmin kuin hän oli luullut.
Vaimea naisääni pyysi miestä käymään makuulle, ja hän kuuli kuinka miehen kyynärpäät porautuivat hiekkaan.
Hän käänsi varovasti päätään. Kylpypyyhkeen raosta hän huomasi, että lihava nainen, Fredrika, oli istahtanut hymyillen miehen viereen.
Hän ajatteli legohahmoja. Pieniä muovisia ihmisiä, joille saattoi tehdä mitä halusi ja jotka vain hymyilivät silloinkin kun ne sulatti uunissa.
Hän ei voinut lakata katsomasta, kun nainen kumartui miehen vyötäröä vasten ja avasi suunsa.
Raosta näkyi pian kuinka naisen pää liikkui hitaasti ylös ja alas. Nainen oli juuri käynyt uimassa, hiukset olivat liimaantuneet kiinni hänen poskiinsa, ja kaikki näytti märältä. Punaiselta ja märältä.
Hän ajatteli sitä kun he olivat käyneet Skagenissa ja hänen kasvatusisänsä oli lyönyt häntä ensimmäisen kerran. Rannalla oli ollut paljon väkeä, ja kaikilla oli ollut uimaasu päällä. Hän oli mennyt erään miehen luo, joka oli istunut yksin
7
viltillään juomassa kahvia ja polttamassa tupakkaa. Hän oli vetänyt uima pukunsa alas miehen edessä, koska oli luullut että mies halusi nähdä hänet alastomana.
Mies oli vain hymyillyt hänelle vinosti puhaltaessaan savun suusta, mutta he olivat olleet ihan raivona, ja Peoisä oli raahannut hänet hiuksista pois. ”Ei täällä”, he olivat sanoneet.
Nyt kaikki olivat vain uteliaita, ja aurinko alkoi peittyä heidän ruumiidensa varjoihin.
Hammasta kutitti, ja hän tunsi kuinka kylmäksi ilma muuttui kun aurinko katosi.
He katselivat ja hän katseli. Ei ollut mitään hävettävää.
Yksi uusista, vaaleatukkaisista naisista otti kameransa. Se oli sellainen joka pysäytti kuvat ja sylkäisi ne ulos saman tien. Polarkameraksi sitä sanottiin. Se sai molekyylit jähmettymään.
Tuulensuoja kahisi, ja hän sulki taas silmänsä, kun kamera napsahti.
Silloin hammas irtosi yhtäkkiä.Ikenessä olevassa kolossa tuntui kylmä vihlaisu,
ja hän pyöritteli hammasta suussaan samalla kun katseli.
Se kutitti ja maistui vereltä.
8
Södermalm
Lopun alku on palava sininen auto Tantobergetin korkeimmalla kohdalla.
Jeanette Kihlberg ei olisi arvannut, että palava vuori keskellä Södermalmia olisi se rakennuskivi joka täydentäisi koko naisuuden. Kun hän ja Jens Hurtig ajavat kovaa vauhtia Hornstullin ohi ja Tantoberget ilmestyy heidän näkyviinsä, se näyttää aivan tulivuorelta.
Ennen kuin Ringvägenin ja Årstavikenin välisestä alueesta tehtiin puisto, Tantoberget oli ollut käytännöllisesti katsoen kaatopaikka, ihmisten jätteiden hautausmaa, ja nyt romut ja jätteet ovat jälleen kerran ottaneet paikkansa siellä.
Tulipalo puiston korkeimmalla kohdalla näkyy suureen osaan Tukholmaa, ja roihahtaneesta autosta leimahtavat liekit ovat tarttuneet syksyisen kuivaan koivuun. Se kipunoi ja räti see, ja tuli uhkaa levitä kymmenisen metriä kauempana oleviin pieniin siirtolapuutarhamökkeihin.
9
Juuri nyt Jeanettella ei ole aavistustakaan siitä, että tämä on lopun alku ja että kaikki mikä kuuluu tavalla tai toisella yhteen saa pian selityksensä. Mutta hänhän on kaikesta huolimatta vain ihminen, ja siksi hän saa tietää vain murtoosan kokonaisuudesta.
Hannah Östlund on yhdessä Sigtunan humanistisen lukion aikaisen luokkatoverinsa Jessica Fribergin kanssa etsintäkuulutettu epäiltynä todennäköisin syin neljästä murhasta. Auto, joka joutuu parhaillaan liekkien nielemäksi mäen huipulla, on rekisteröity Hannah Östlundin nimiin, ja siksi Jeanette on kutsuttu paikalle.
Kun Jeanette avaa auton oven noustakseen ulos, hän tuntee kuuman, myrkyllisen ja mustan savun.
Se lemuaa öljylle, kumille ja sulaneelle muoville.
Auton etupenkillä, tappavan kuumien liekkien keskellä, hän erottaa siluettina kaksi elotonta ruumista.
10
Barnängen
Iltataivas kylpee Tukholman keskustan valosaasteiden keltai sessa hohteessa, ja vain Pohjan tähti erottuu siitä paljaalla silmällä. Katulamppujen, loisteputkien ja hehkulamppujen tuottama keino valo saa Skanstullsbronin alla levittäytyvän avoimen tilan näyttämään pimeämmältä kuin jos kaupunki olisi kokonaan pimennetty ja tähtitaivas ainoa valaistus.
Yksittäiset yön kulkijat, jotka kävelevät Skansbronin yli ja vilkaisevat Norra Hammarbyhamnenin suuntaan, näkevät vain valoa ja varjoja milloin häikäisevänä, milloin sokaisevana valomyrkytyksenä.
He eivät näe kumaraa hahmoa, joka kulkee pitkin vanhan, käytöstä poistetun rautatien kiskoja; he eivät näe että hahmo kantaa mustaa muovisäkkiä, kääntyy pois raiteilta ja asettuu laiturin reunalle, missä se katoaa sillan varjoihin.
Kukaan ei myöskään näe säkin katoavan mustaan veteen.
11
Hahmo avaa auton oven ja asettuu kuljettajan paikalle, sytyttää valon ja ottaa hansikaslokerosta nipun papereita. Parin minuutin kuluttua valo sammuu ja auto käynnistyy.
Autossa istuvalle naiselle taivaalla hohtava sairaalloisen keltainen valo on tuttu muista paikoista.
Hän näkee sen mitä muut ihmiset eivät näe.Teollisuusraiteen vieressä laiturilla hän on näh
nyt pienten vaunujen kalisevan ohi lastattuina täyteen kuolleita ihmisiä. Selällä hän on nähnyt Neuvostoliiton lipun alla purjehtivan fre gatin ja tiennyt, että miehistö oli sairastunut keripukkiin palveltuaan kuukausia Mustallamerellä. Taivas Sevastopolin yllä Krimin niemimaalla oli ollut yhtä sinapinkeltainen kuin täälläkin, ja siltojen alla varjoissa lojuivat pommitettujen talojen rauniot ja kuonakasat, joissa oli ohjustehtaiden jätettä.
Säkissä olevan pojan hän oli löytänyt metsäisen Babij Jarin rotkon lähellä olevalta metro asemalta Kiovasta yli vuosi sitten. Asemalla oli sama nimi kuin keskitysleirillä, jonka natsit olivat perustaneet paikalle sodan aikana ja jossa niin monet hänen tutuistaan oli tapettu.
Syrets.Hän tuntee vieläkin pojan maun suussaan. Se
12
on keltainen, haihtuva maku, joka muistuttaa rapsiöljyä; kuin valosaasteiset taivaat ja viljapellot.
Syrets. Pelkkä sana tihkuu keltaista makua.Maailma on jakautunut kahtia, ja vain hän tie
tää sen. Maailmoja on kaksi, ja ne eroavat toisistaan samalla tavoin kuin röntgenkuva ihmisruumiista.
Muovisäkissä oleva poika on juuri nyt kummassakin maailmassa. Kun hänet löydetään, nähdään miltä hän näytti yhdeksänvuotiaana. Hänen ruumiinsa on säilynyt kuin valokuva menneisyydestä, palsamoituna kuin muinainen lapsikuningas. Ikuinen lapsi.
Autossa istuva nainen jatkaa matkaa kaupungin halki pohjoiseen. Näkee ohi kulkevat ihmiset.
Hänen aistinsa ovat herkistyneet äärimmilleen, ja hän tietää, ettei kukaan osaa edes aavistaa mitä hänen sisällään on. Kukaan ei tiedä mitä hänen sisällään tapahtuu. Hän näkee ahdistuksen, joka vaanii koko ajan ihmisen lähellä. Hän näkee ihmisten pahat ajatukset maalattuina heitä ympäröivään ilmaan.
Hän itse ei näy. Hänellä on kyky olla näkymättömänä huoneessa joka on täynnä ihmisiä, hänen kuvansa ei tartu heidän verkkokalvoilleen. Mutta hän on aina läsnä nykyhetkessä, tarkkailee ympä
13
ristöään ja ymmärtää sitä. Eikä koskaan unohda yksiäkään kasvoja.
Hetkeä aiemmin hän oli nähnyt yksinäisen naisen kävelevän Norra Hammarbyhamnenin laiturille. Naisella oli ollut vuodenaikaan nähden epätavallisen ohuet vaatteet, ja hän oli istunut veden äärellä vajaat puoli tuntia. Kun nainen oli viimein noussut lähteäkseen takaisin ja katulampun valo oli laskeutunut hänen kasvoilleen, autossa istuva nainen oli tunnistanut hänet.
Victoria Bergmanin.On yli kaksikymmentä vuotta siitä kun hän oli
viimeksi nähnyt Victorian, ja silloin tytön silmät olivat olleet palavat, lähestulkoon kuolemattomat. Niissä oli näkynyt suunnaton voima.
Nyt hän näki niissä uupumuksen, eräänlaisen väsymyksen, joka oli levinnyt Victorian koko olemukseen, ja hänen kokemuksensa ihmiskasvoista kertoo hänelle, että Victoria Bergman on jo kuollut.
14
Saksa, 1945
Nacht und Nebel -määräyksessä todetaan, että kuole-manrangaistus odottaa siviilihenkilöitä, jotka syyllistyvät Kolmannen Valtakunnan turvallisuuden vaarantaviin rikoksiin. Kaikki ne, jotka rikkovat Nacht und Nebelin säädöksiä tai salaavat tietoja vihollisen toiminnasta, mää-rätään pidätettäväksi.
Gilah Berkowitzilla oli taskussaan asiakirja, jossa hänen vahvistettiin olevan Tanskan kansalainen, ja hänellä oli oikeus saada hoitoa Neuengammen leirillä Hampurin lähistöllä ja saada edelleen kuljetus Tanskaan pidettäväksi karanteenissa. Totuus oli kuitenkin ollut hänelle niin pitkään suhteellinen käsite, ettei hän enää uskonut mihinkään. Mikään ei ollut valheellisempaa kuin totuus.
Hänellä oli taskussaan myös peukaloruuvi, pieni puinen puristin, jonka hän oli saanut vartiopäälliköltä kivun karkottamista ja siirtämistä var
15
ten. Se oli auttanut sekä päänsärkyyn että vatsakouristuksiin, ja nyt se auttoi alapäässä tuntuvaan jomotukseen. Hän kiinnitti ruuvin peukaloonsa ja kiristi. Kierroksen toisensa jälkeen samalla kun katseli ympärilleen bussissa.
Löyhkä ja pelko olivat samaa kuin Dachaussa.Gilah sulki silmänsä ja yritti ajatella vapautta,
mutta tuntui kuin sitä ei olisi koskaan ollut eikä koskaan olisikaan. Ei ollut mitään ennen Dachauta eikä sen jälkeen. Muistikuvat olivat olemassa, mutta ne eivät tuntuneet hänen omiltaan.
Hän oli saapunut Lembergiin LänsiUkrainaan kaksi vuotta sitten, kolmetoistavuotiaana, jolla oli kuitenkin kaksikymmenvuotiaan miehen ruumis. Hän oli varastanut laukun saksalaisten sotilasbussista, joutunut Gestapon vangitsemaksi ja päätynyt yhdeksi tuhansista NNvangeista, jotka toimitettiin kuolemanleireille.
Saksalaiset eivät olleet tutkineet häntä internoinnin yhteydessä, olivat vain viskanneet hänelle hakun ja työvaatteet. Mitään terveystarkastusta ei tarvittu. Hän oli terve ja vahva.
Hän oli pitänyt pakkotyöstä, oli kyse sitten ojankaivuusta tai koneenosien ruuvaamisesta kokoon. Alussa ruumis oli vain vahvistunut, ja hän oli nauttinut nähdessään vankitoveriensa meneh
16
tyvän yksi toisensa jälkeen. Hän oli ollut kovempi kuin yksikään leirin aikuisista miehistä.
Loppua kohti se oli käynyt vaikeammaksi, mutta hän oli kestänyt siihen asti, kunnes valkoiset bussit saapuivat.
Vain pohjoismaiden kansalaiset haettaisiin pois, ja kun viimeinen tanskalaisista nimistä oli huudettu, Gilah Berkowitz oli nostanut kätensä.
He olivat pukeneet hänelle harmaan päällystakin ja merkinneet sen valkoisella ristillä merkiksi siitä, että hän oli vapaa ihminen.
17
Vita bergen
Sofia Zetterlund kävelee Renstiernas gataa ja katsoo oikealla puolen kohoavaa kallioseinämää. Peruskallioon kolmekymmentä metriä Sofian kirkon alapuolelle on louhittu Ruotsin suurin palvelinhalli. Höyry leijuu valkoisena harsona kadun yllä, ja syysillan viileät tuulenpuuskat levittävät sen karkealle kivijyrkänteelle.
Liikalämpöä. Ikään kuin luolassa kiehuisi.Hän tietää, että kallion uumenissa toimivat
muuntajat ja dieselgeneraattorit varmistavat sen, että kaikki Ruotsin viranomaisten tietokoneelle tallentamat tiedot selviävät katastro fista. Niiden joukossa salaiseksi määrätyt tiedostot hänestä itsestään. Victoria Bergmanista.
Hän kulkee sakean, kostean höyryn läpi, ja näkyvyys katoaa hetkeksi.
Pian sen jälkeen hän seisoo talonsa oven edus
18
talla. Hän vilkaisee kelloaan. Viittätoista yli kymmenen, mikä tarkoittaa, että hän on ollut kävelyllä runsaat neljä ja puoli tuntia.
Hän ei muista katuja eikä paikkoja mistä on kulkenut; hän muistaa tuskin omia ajatuksiaan kävelyn ajalta. On kuin yrittäisi palauttaa mieleensä unta.
Minä kuljen unissani, hän ajattelee näppäillessään ovikoodin.
Hän nousee portaat ylös, ja saappaankorkojen terävä kaiku saa hänet hereille. Hän puistelee sade pisarat takiltaan, pörröttää hiuksiaan, kohentaa kosteaa puseroaan, ja kun hän viimein työntää avaimen lukkoon, hän ei muista mitään pitkästä kävelystään.
Sofia Zetterlund ei muista, että hän oli istunut toimistossaan ja kuvitellut Södermalmin labyrintiksi, jonka sisäänkäynti oli hänen toimistonsa ovella S:t Paulsgatanilla ja uloskäynti hänen asuntonsa ovella Vita bergenissä.
Hän ei muista, että varttituntia myöhemmin hän oli hyvästellyt sihteerinsä AnnBritt Erikssonin ja poistunut vastaanotolta.
Hän ei myöskään muista miestä, jonka hän tapasi Clarionhotellin baarissa Skanstullilla ja jota hän seurasi tämän huoneeseen; ei myöskään sitä
19
että mies hämmästyi, kun hän ei halunnut ottaa maksua. Hän ei muista, että sitten hän hoiperteli hotellin aulan poikki, kulki Ringvägeniä itään ja Katarina Bangataa pitkin Norra Hammarbyhamneniin tuijottamaan vettä, proomuja ja vastapäisen laiturin makasiineja, eikä sitä että hän käveli takaisin Ringvägenille, joka kaartuu pohjoiseen, muuttuu Renstiernas gataksi ja kulkee Vita bergenin jyrkkien kallionseinämien ohi.
Eikä hän muista, kuinka hän löysi kotiin, labyrintin uloskäynnille.
Labyrintti ei ole Södermalm, se on unissakulkijan aivot, sen kanavat, viestintäjärjestelmä ja hermosto loputtomine kiemuroineen, tienhaaroineen ja umpikujineen. Vaellus pitkin katuja auringon laskiessa, unissakävijän unessa.
Avain rahisee lukossa, hän kääntää sitä kaksi kierrosta oikealle ja avaa oven.
Hän on löytänyt ulos labyrintista.Sofia katsoo kelloaan eikä halua tehdä nyt
muuta kuin nukkua.Hän riisuu päällysvaatteet ja menee olohuo
neeseen. Pöydällä lojuu paperi pinoja, kansioita ja kirjoja. Koko hänen yrityksensä auttaa Jeanettea laatimaan tekijäprofiilia mur hattujen maahanmuuttajapoikien tapauksessa.
20
Turhanpäiväistä, hän miettii ja kääntelee hajamielisesti muutamia papereita. Eihän se ollut edes johtanut yhtään mihinkään. He olivat päätyneet sänkyyn, eikä Jeanette ollut maininnut koko asiasta Gamla Enskedessä vietetyn yön jälkeen. Ehkä se oli ollut pelkkä tekosyy päästä tapaamaan?
Hän tuntee olonsa tyytymättömäksi, koska työtä ei ole saatettu päätökseen, eikä Victoria auta häntä, ei näytä hänelle muistikuvia. Ei yhtään mitään.
Hän tietää että on tappanut Martinin.Entä muut? Nimettömät lapset ja valkovenä
läinen poika?Ei muistikuvia. Pelkkiä jomottavia syyllisyyden
tunteita.Hän menee kirjahyllylle, joka kätkee taakseen
äänieristetyn huoneen. Kun hän avaa haan siirtääkseen hyllyn sivuun, hän tietää, että huone on tyhjä. Siellä on jälkiä vain hänestä itsestään ja hänen oman hikensä haju.
Gao Lian ei ole koskaan istunut kuntopyörällä, mutta Gaon hiki on virrannut hänen hiuksistaan, pitkin hänen selkäänsä ja käsivarsiaan. Hän on pyöräillyt monta kierrosta maapallon ympäri muttei ole liikkunut senttimetriäkään eteenpäin. Hän on vain polkenut paikallaan.
21
Gao Lian Wuhanista on läsnä kaikkialla huoneessa, vaikka häntä ei ole olemassa. Piirustuksissa, lehtileikkeissä, muistikirjan lehdillä ja apteekkikuitissa, josta hän on ympyröinyt tuotteiden alkukirjaimet, niin että niistä muodostui sana Gao.
Gao Lian Wuhanista tuli hänen luokseen, koska hän tarvitsi jonkun, johon kanavoida syyllisyytensä. Joka maksaisi laskun, jonka hän oli velkaa ihmiskunnalle.
Hän oli uskonut, että kaikki tekstit, kaikki lehtileikkeet kuolleista lapsista olivat kertoneet hänestä itsestään. Samalla kun hän oli seurannut tapahtunutta, hän oli etsinyt selityksiä ja löytänyt ne itsestään.
Hän ymmärtää miksi oli keksinyt Gaon. Sen lisäksi, että Gao oli hänen syyllisyydentunteidensa vaatima korvike, tämä oli myös korvike lapselle, jota hän ei saanut pitää.
Jossakin välissä hän oli kuitenkin menettänyt Gaon hallinnan.
Gaosta ei tullut sitä mitä Sofia oli toivonut hänestä tulevan, ja siksi hän lakkasi viimein olemasta, eikä Sofia enää usko häneen.
Gao Liania Wuhanista ei ole koskaan ollutkaan.Sofia menee takaisin salattuun huoneeseen, ot
22
taa esiin rullalle käärityt iltapäivälehtien lööpit, levittää ne auki ja laskee ne lattialle. ”Pensaikosta löytyi muumio!” ja ”Kammottava löytö Tukholman keskustassa”.
Hän lukee Juri Krylovin murhasta, Molodetšnosta ValkoVenäjältä tulleen orpopojan, joka oli löydetty kuolleena Svartsjölandetista, ja hän on erityisen kiinnostunut siitä mitä oli itse alleviivannut artikkelista. Yksityiskohdista, nimistä ja paikoista.
Olenko minä tehnyt sen? hän miettii.Hän kääntää vanhaa patjaa. Ilmavirta lennättää
lisää papereita ja pikkulappusia leijumaan hänen edessään. Paperikuitupöly pistelee nenässä.
Irti revittyjä lehtiä Zbarskin venäläistä palsamointitaitoa käsittelevän katsauksen saksankielisestä painoksesta. Tulos teita internetistä. Seikkaperäinen kuvaus Vladimir Iljitš Uljanovin, Leninin, palsamoinnista, jonka suoritti professori Vorobjov Harkovan anatomian laitokselta Ukrainasta.
Sofia laskee artikkelit kädestään samaan aikaan, kun hänen puhelimensa soi ja hän huomaa että soittaja on Jeanette. Hän nousee vastaamaan ja katselee ympärilleen huoneessa.
Lattiaa peittää paksu kerros papereita, eikä juuri missään ole vapaata tilaa. Mutta tarkoitus, selitys, suuri Miksi?
23
Vastaus on täällä, hän miettii ja nostaa kuulokkeen.
Ihmisen ajatukset revittyinä hajalle pieniksi paperinpala siksi.
Räjähtäneet aivot.