Se oli kuin elokuvista. Kommando-pipoihin pukeutuneet rikollisetryöstivät pankin ja ottivat pantti-vangeikseen 30 asiakasta Apuín

pikkukaupungissa Amazonasin osavaltios-sa. He pakenivat tulittaen konekivääreilläpoliisia ja sytyttivät lähtiessään sillan tu-leen. Saaliksi he saivat 100 000 euroa.

Ryöstäjät pakenivat Transamazônica-tietä länteen.

Tie on 4 223 kilometriä pitkä Brasilianseitsemän osavaltion läpi kulkeva sotilas-diktatuurin megahanke, jonka piti näkyäkuuhun saakka ja toimia väylänä Amazo-nin sademetsän valloitukseen.

Tiestä tuli kuitenkin megaluokan läs-sähdys. Nykyään se on yhä pitkältä mat-kaa huonokuntoista hiekkatietä, jonkasyrjäiset osuudet käyvät rankkasateellakulkukelvottomiksi.

Sitä pitkin pankkiryöstäjät kuitenkinkatosivat jäljettömiin. Sillan parrut ovat

vielä noesta mustat, kun ylitämme senviikkoja ryöstön jälkeen.

”Ryöstäjät olivat todella kovan luokanammattilaisia”, sanoo kersantti Clementi-no Apuín sotilaspoliisista. ”He olivat tul-leet muualta, ehkä São Paulosta tai Rio deJaneirosta. Heidän aseensa olivat paljonsuurempia kuin meillä poliiseilla täällä si-sämaassa.”

Mihin he oikein menivät? Seuraavaankaupunkiin on tietä pitkin satoja kilomet-rejä. Lossirannassa kukaan ei nähnyt mi-tään, vaikka oli arki-iltapäivä.

”Uskomme, että heidät auttoi jokea pit-kin pakoon joku paikallinen. Heillä ontäytynyt olla apuna joku, joka tunteealueen”, kersantti Clementino sanoo.

Olemme lähteneet liikkeelle per-jantaina Humaitán kaupungistaAmazonasin eteläosassa.

Pientareella mätänee liis-kaantunut vihreä käärme. Valtatien pu-nainen hiekkapöly peittää taakse jäävänkaupungin kuin sumu. Edessä Transama-zônica leikkaa sademetsän lähes viivasuo-rasti ja jatkuu horisonttiin, halki maakiis-

tojen, puunhakkaajien, suurtilallisten, in-tiaanien ja uudisasukkaiden hallitsemienseutujen.

Ulkomaalaisille Amazon merkitsee tyy-pillisesti luontoa ja eksoottisia alkuperäis-kansoja. Monen rannikon suurkaupun-geissa asuvan brasilialaisen silmissä se onvilliä länttä, laittomuuksien ja oman kä-den oikeuden leimaamaa takahikiää, jos-sa keskusvallan ote on rajallinen.

Vuosina 1964–1985 Brasiliaa hallinnutsotilasvalta päätti asuttaa Amazonin poh-joisen köyhillä. Heitä houkuteltiin paikal-le lupaamalla maata. Mainosten tunnus-lause oli ”maa ilman miehiä, miehille il-man maata”. Intiaaneja arvioitiin olevanvähän, ja heidät saataisiin nopeasti ku-riin. Keskeinen rooli valloituksessa oliTransamazônicatiellä, virallisesti valtatieBR-230:llä.

Lupaukset jäivät pitkälti toteutumatta.Alun perin tiestä piti tulla 8 000 kilomet-riä pitkä ja sen oli määrä yltää Tyynelle-merelle saakka. Suunnitelmat muuttuivat,ja lopulta työt jäivät kesken niin, ettäTransamazônica päättyy nykyään kyläänkeskelle sademetsää. Paikalliset ovat risti-

neet valtatien Transamarguraksi, jonkavoi kääntää läpitunkevaksi katkeruudeksi.

Valtatien päällystäminen on ollut vaali-lupausten vakioaihe. Vain pieni osa sano-tusta on toteutunut, mutta lupaukset tienasvaltoimisesta 2000-luvulla ovat nosta-neet maan arvoa ja kannustaneet sade-metsään lisää maakeinottelijoita, puun-hakkaajia ja karjatilallisia.

Vajaan kahdensadan kilometrin päässälähtöpaikastamme Marco Aurelio pitäävaltatien varrella majataloa. Se on paikas-sa, jota lähiseutujen uudisasukkaat ja in-tiaanit kutsuvat nimellä Vila sem lei, Kyläilman lakia. Se tunnetaan puunhakkaa-jien keskuksena, jonka läpi ympäristön-suojelijat sanovat ajavansa pysähtymättä.

”Ei Amazonilla mikään ole sataprosent-tisen laillista. Poliisinkin tulot riippuvatkorruptiosta”, Marco Aurelio sanoo.

Mies sanoo tietävänsä omasta mennei-syydestään, mistä puhuu. Sittemmin hänon kääntynyt helluntailaiseksi ja ryhtynytyrittäjäksi syrjäiseen kolkkaan valtatienvarteen. Kännykät ovat lakanneet kuulu-masta pari tuntia sitten. Lankaliittymäon, mutta kolmeen kuukauteen kylässä

on voinut vain vastaanottaa puheluita, eisoittaa.

”Viimeksi korjaajan tulo Manauksestakesti vuoden”, Marco sanoo.

Kymmenen vuotta sitten Kylä ilman la-kia oli myös ilman sähköä. Nyt on sähköt,pieni terveysasema ja asukkaina lapsiper-heitä. Jokin aika sitten ympäristövirasto jaliittovaltion poliisi sulkivat kylän ympäril-lä parikymmentä laitonta sahaa.

”Sen jälkeen talous vajosi taantumaan,ja moni mies lähti seuraavaan paikkaan.Melkein kaikki prostituoidutkin lähtivät.”

Ainakin osa bisneksestä on palautunut.Öisin, kun valvontaa on vähemmän, lait-tomasti hakattua puuta kuljettavat tukki-rekat ajavat kylän läpi ilman takavaloja.

Transamazônican ensimmäisistä uudis-asukkaista vain pieni osa jäi asumaan tienvarteen. Vuosien varrella tänne on koilli-sen lisäksi tultu Brasilian eteläosista, jois-sa on vahvat saksalaiset vaikutteet. Monetpaikalliset näyttävät aivan saksalaisilta taieteläeurooppalaisilta.

”He jättävät perheensä tullakseen tän-ne ja tienatakseen rahaa. Mutta ei täälläole mitään.”

Tie käy yhä kuoppaisemmaksi. Mi-tä syvemmälle sademetsään seetenee, sitä kalliimpaa tulee.Polttoaine maksaa yli kolman-

neksen enemmän kuin Rio de Janeirossa.Lossimaksun hinta kohoaa jokaisella yli-tyksellä.

290 kilometrin kohdalla matka katkeaarantaan. Joudumme odottamaan lossiapitkään. Rannan sekatavarabaarissa istuuauringon ja sokeriruokoviinan parkkiin-nuttamia miehiä. Kuumuus saa hikipisa-rat juoksemaan vaatteiden alla.

”Sadekauden aikana tämä paikka saat-taa olla eristyksissä kolme kuukautta”, sa-noo Gabriel de Souza Pinheiro, 73.

Niiden kuukausien aikana leviää myösmalaria. ”Kaikki taudin kolme tyyppiä”,huomauttaa baarin laidalta entinen lossi-kuski ja nykyinen malariatohtori Felix.

”Mutta hallitus lähettää meille lääkkei-tä. Minulla on pätevyys malarian hoitami-seen”, hän sanoo.

Hän vie meidät joen rantaan puiseenvajaan, jossa hän jakaa hallituksen tarjoa-mia lääkkeitä. Hän vetää ylleen valkoisenlääkärintakin ja näyttää, kuinka ottaa ve-

rinäytteitä. Seinällä on juliste yleisistätrooppisista taudeista, pinoissa lääkepak-kauksia ja sertifikaatti malarian hoitoonvalmentavasta kurssista. Felix ei ole varsi-naisesti opiskellut lääketiedettä eikä käy-nyt juuri muutenkaan kouluja, mutta ma-laria on seudulla vähentynyt.

Felix poimii hyllyltä näytepakkauksenja ojentaa sen minulle. ”Käytä tätä jokapäivä. Se tekee hyvää iholle”, hän sanoo.

Näytän luultavasti hämmentyneeltä,sillä hän hieroo malliksi käsillä poskiaan.

”Tropiikin aurinko kuivattaa ihon”,hän selittää.

Katson uudestaan pakkausta. Siinä onteksti ”Gynekologien suosittelema kos-teuttava geeli naisen genitaalialueille”.

Liukuvoidetta. Ensin luulen hänen ir-vailevan. Mutta Felix katsoo meitä ystä-vällisen vilpittömästi.

Kun takana on 510 kilometriä,Transamazônica kohtaa Sucun-durijoen.

Teófilo Pereira da Silva, 87, olitäällä jo ennen tietä. Hän viljelee maatahiekkaisen joentöyrään laella. Vene toi

hänet sademetsään kuminkerääjäksivuonna 1963, jolloin alue oli lähes läpi-tunkematonta ryteikköä.

”Olen ollut onnekas mies koko elämä-ni. Käärme on purrut minua yhdeksänkertaa, mutta en ole kuollut myrkkyyn”,Teófilo sanoo.

Hän on ribeirinhoja, jokikansaa. Ennenvaltatien tuloa vene kävi kerran kuukau-dessa hakemassa Teófilon keräämän ku-min ja myymässä ruokatarvikkeita.

Teófilo meni naimisiin – morsian olijuuri täyttänyt 13 vuotta – ja perusti per-heen.

Vuonna 1974 kaikki muuttui. Sademet-sän keskelle ilmestyivät insinöörit ja ra-kennusmiehet sahoineen ja kaivinkonei-neen, valmiina puhkaisemaan viidakkoonvaltatien.

Perässä tulivat prostituoidut ja kaupus-telijat. Työmaan viereen perustettiinkanttiini ja kabaree eli bordelli.

”Siellä he joivat ja tappelivat”, Teófilosanoo.

Maria Manner HS, teksti

Giorgio Palmera, kuvat

Tie lain rajamaille

”Ei Amazonillamikään olesataprosenttisenlaillista."

Transamazônica oli Brasilian sotilasvallan jättihanke: sademetsänkeskelle rakennettu tie, jonka piti näkyä kuuhun. Nyt sen varrella levittäytyy villi länsi.

LEILA NIEMINEN HS

Apuí

HumaitáJacareacanga

BRASILIA

AmaAmmazonozmon

mnnn

Amazoonma

500 km

ATLANTTI

Sucunduri

Transamazônicatie

GIORGIO PALMERA

GIORGIO PALMERA

Valtatie BR-230 halkooSucundurin kylänraittia.Kylässä on runsaat tuhatasukasta ja yksi poliisi.

14-vuotiasLucilelne ja29-vuotiasJesrreel mene-vät naimisiin.Pastori JacyMarinhon eiauta kuinvihkiä, vaikkaalle 16-vuotiai-den avioliitoton kielletty.

Teófilo Pereirada Silva vilje-lee maatavaltatienvarrella. Hänsanoo selvin-neensä hen-gissä yhdek-sästä käär-meenpure-masta.

Transama-zônicatie on4 223 kilomet-riä pitkä jakulkee seitse-män osaval-tion läpi. HSmatkustiHumaitastaJacareacan-gaan.

GIORGIO PALMERA

Transamazônican synty oli täynnä hi-keä ja väkivaltaa. Rakennusmiehet työs-kentelivät eristyksissä viidakon keskellämonesti kuukausia. Heidät lennätettiinsyrjäisiin kolkkiin pienlentokoneilla, jotkalaskeutuivat metsään raivatuille hiekkai-sille kiitoradoille. Intiaaneja kuoli tautei-hin ja väkivallan uhreina. Henkensä heittimyös moni rakentaja.

”Pelkästään ensimmäisenä vuonna täl-lä kohtaa ammuttiin kolme ihmistä”, Teó-filo sanoo.

Hänelle tie oli silti onnenpotku. Teófilopalkattiin leipomaan rakennustyömiehilletapiocaa, maniokkijauhosta tehtävääohutta leipää, joka on suosittua arkiruo-kaa. Se vapautti hänet kumia ostavan jo-kilaivurin riistohinnoista.

Parasta oli, että vain neljäkymmentäpäivää tien rakentamisen jälkeen tuli hel-luntailainen lähetyssaarnaaja, joka halusipystyttää viidakkoon kirkon.

”Annoin hänelle palan maata sitä var-ten”, Teófilo kertoo.

Kumibisnes on päättynyt seudulla ai-kaa sitten, mutta Teófilo jäi asumaan sa-moille sijoille.

Vaimo synnytti yhdeksän lasta, kaikkiriippumatossa perinteiseen tapaan. Lap-set ja lapsenlapset auttavat kalastamaanja viljelemään papuja, maissia, meloneja,tomaattia ja maniokkia.

Teófilo harmittelee tuhoutunutta luon-toa. Transamazônican rakentaminen kiih-dytti puunhakkuuta Amazonilla. Toisaal-ta hän kaipaa yhä sotilasdiktatuuria. 12vuotta Brasiliaa johtanut työväenpuolueon tehnyt kaikenlaista köyhien eteen,mutta rikollisuutta on enemmän kuin sil-loin joskus ennen, hän sanoo.

Tuskaisan kuuma päivä repeää uk-kosmyrskyyn. Se pyyhkii voimal-la Transamazônican halkomanSucundurin kylänraitin yli ja jät-

tää jälkeensä palavan sähköjohdon, jokasähisee ilmassa kipinöiden. Palon katkusekoittuu kostean maan tuoksuun.

Sucundurissa on vähän yli tuhat asu-kasta, neljä kirkkoa ja ravintolaa, yksi po-liisi sekä majatalo, joka on nyt suljettu.

Helluntaikirkon pihalla valmistaudu-taan jumalanpalvelukseen. Amazonilla eitaida olla niin pientä pitäjää, etteikö sielläolisi ainakin yksi helluntaikirkko. Maail-man suurin katolinen maa Brasilia on yhävahvemmin protestanttinen.

Teinitytöt keimailevat minihameissaanmatkalla kirkkoon. Naurua, supatusta.

Lucilelnella, 14, on kireä satiinimekko.Hän katselee kirkon pihalta muita tyttöjäja heiluttaa jalkaansa hermostuneesti.Hän on menossa pian naimisiin. Sulha-nen on sekatyömies Jesrreel, 29 vuotta.

”Olemme seurustelleet neljä vuotta”,Jesrreel sanoo.

Lucilelne hymyilee paljon ja puhuu vä-hän. Kaikki hänen ystävänsäkin menevätnuorena naimisiin.

Pastori Jacy Marinho kohottaa voimat-toman näköisenä käsiään.

”Me yritämme muuttaa tätä, mutta seon vaikeaa. Tytöt menevät naimisiin 12-,13- tai 14-vuotiaina. Mielestäni he eivät olevalmiita, mutta vanhemmat eivät ajatteleniin”, Marinho sanoo.

Perheet ovat Amazonilla suuria, ja pie-nissä maaseutuyhteisöissä tyttöjen naitta-

minen nuorena on ollut aina tavallista.Brasilian laki kieltää alle 16-vuotiaidenavioliitot, mutta täällä sillä on kovin vä-hän merkitystä. Pastori Marinho on vihki-nyt yhdeksänvuotiaan tytön.

Näillä lakeuksilla on opittu turvaamaanennemmin Jumalaan kuin valtioon. Kunseudun ainoa ambulanssi hajosi, seura-kuntalaiset kokoontuivat rukoilemaan sai-raan naisen puolesta, ja kuin ihmeen kau-palla hän parantui. Asukkaat Transama-zônican varrella kertovat, että kun he ha-luavat eroon bordelleista tai juottoloista,he pyytävät apua kirkosta.

On Sucundurin kylässä virkavaltaakin.Poliisi löytyy sivukadun baarin muovituo-lilta.

”Tämä on niin rauhallinen paikka, ettävoin työskennellä täällä ihan yksin”, ker-too konstaapeli Antonio Rosenho.

Väkivaltaa tai huumeita ei ole. Joskusjuoppoja pitää panna putkaan. Baarinasiakkaat vahvistavat asian.

Kysyn, pitääkö paikkansa, että kaikillaasukkailla on kotona aseita.

”Kyllä, mutta ainoastaan metsästystävarten”, poliisi sanoo.

Ovatko ne laillisia?”Ei, eivät ole”, Rosenho sanoo. Hän näyttää hämmentyneeltä. On hyvä

olla kättä pidempää, jos pihaan tuleepuuma tai muu metsänpeto, hän selittää.

Jatkamme matkaa aamuvarhain ensim-mäisellä lossilla. Maisema tien laidallaon muuttunut erämaaksi, ihmisasu-mukset käyvät vähiin. Hiekkatie hal-

koo sademetsää kuin jättimäinen arpi. Sil-loin tällöin vastaan tulee rekka tai karja-paimen hevosen selässä.

Noin 610 kilometrin kohdalla kohtaam-me Raimundo Nato da Costa Morreiran,54. Hän kävelee tien laitaa kivääri olal-laan. Hänellä on rähjääntyneet vaatteetmutta täsmällinen ilmaisu.

”Täällä on kolme vaaraa: käärmeet, ja-guaarit ja intiaanit”, hän kertoo. ”Tarkoi-tan oikeita, kesyttämättömiä intiaaneja.”

Kuten moni muu uudisasukas, hän saa-pui tänne Maranhãon osavaltiosta. Se onmaan köyhää koillisosaa, josta sotilashal-litus houkutteli ihmisiä Amazonille myösestääkseen heitä joutumasta kommunisti-vallankumouksellisten vaikutuspiiriin.

Morreira kertoo asuneensa samassapaikassa tien laidalla yli 20 vuotta ”ilmannaista, ilman ketään”. Hän on rakentanutitselleen kodin savesta, puusta ja palmun-oksista. Talossa on matala huone, laverija ulkona tulisija. Sisällä on kuumaa ja pi-meää. Sähköä ei ole. Mies omistaa parivaatepartta ja muutaman kattilan.

Hän viljelee metsän kupeeseen raivaa-mallaan kapealla maatilkulla papuja, pe-runaa ja maissia. Kerran viikossa hän saahyvässä lykyssä saaliikseen villisian taikauriin. Lähimpään naapuriin on kym-meniä kilometrejä. Morreira ei koskaanlähde ulos ilman haulikkoaan.

Miksi hän muutti tällaiseen paikkaan?”Lähdin pois päästäkseni köyhyydestä.

Ja onnistuin. Asiat ovat todellakin nyt pal-jon paremmin kuin ennen.”

Kun takana on lähes 700 kilomet-riä, vastaan tulee suuri risti jakrokotiilipatsaita. Ne ilmoittavatsaapumisesta Jacareacangaan,

pikkukaupunkiin Parán osavaltion etelä-osassa, joka houkuttelee puoleensa kul-lankaivajia ja puunhakkaajia.

On tainnuttavan helteinen sunnuntai-il-tapäivä. Hiki on liimannut valtatien pu-naisen hiekan vaatteisiin ja ihoon.

Rannalla, muovipressuista tehtyjen ko-jujen luona, miehet juovat silmät lerp-puen olutta. Lapsiperheet ja pariskunnatlilluvat joen matalassa uomassa.

Joella kelluu ponttoneilla baari tanssi-lattioineen. Tanssijoilla on vähän vaattei-ta ja vielä vähemmän estoja. Naiset hyt-kyvät narubikineissä. Laiha transvestiittihieroo lantiotaan pylvästä vasten. Samba-reggae jyskyttää. Rantasandaalit läpsyvätviskin ja oluen tahmaamalla lattialla.

Tänne tullaan tuhlaamaan kultakaivok-silla, karjalla ja puukaupalla ansaittua ra-haa tai huvittelemaan muuten vain.

Pimeä laskee varhain, mutta juhlat jat-kuvat keskustassa. Osa baarikadun ovistapysyy kuitenkin kiinni. Tuomari määräsisulkemaan kaikki kabareet, siis bordellit,mutta se ei käy niin helposti. Kapakassamies kysyy kolmikymppisiltä naisilta,ovatko he prostituoituja. Naiset kiistävät,mutta kun mies kysyy, paljonko yö mak-saa, he kertovat hinnan. Perällä on ovi,josta he vievät asiakkaansa.

”Tällaista täällä aina on”, sanoo biljar-dipöydän laidalla notkuva Gilberto. Häntyöskentelee mekaanikkona valtatien var-rella. ”He sulkevat sahat tai kabareet,mutta homma jatkuu, vain nimi vaihtuu.”

Se on jatkuva leikki esivallan ja sen hyl-kimisen, lain ja sen kiertämisen välillä.

Gilberton mielestä meno on kuitenkinrauhallisempaa kuin hänen nuoruudes-saan ja alue mainettaan parempi.

Entiset pikkukaupungit kasvavat, ja toi-sin kuin sotilasvallan aikana tulleissa en-simmäisissä uudisasukkaissa, nykysuku-polvissa on yhä enemmän niitä, jotkaovat juurtuneet.

Gilberto tuli Amazonille nuorena van-hempiensa mukana eikä aio lähteä enääminnekään.

Moni asia on kohentunut, hän sanoo.Liittovaltiota mies ei silti kiitä mistään.

”Ainoa, mitä hallitus on tänne ikinä an-tanut, on valtatie”, hän sanoo.

GIORGIO PALMERA

GIORGIO PALMERA

GIORGIO PALMERA

GIORGIO PALMERA

GIORGIO PALMERA

GIORGIO PALMERA

GIORGIO PALMERA

Polttoaine maksaa sitä enemmän, mitä syvemmälle tie etenee.

Sonya-niminen transvestiitti ja prostituoitu tanssivat Jacareacangassa.

Joelle Jacareacangaan on pystytetty baari tanssilattioineen. Ja nyt on bileet!

Valtatien varrelle raivataan viljelysmaata polttamalla sademetsää.

Raimundo Nato da Costa Morreira on onnellinen erakko.

Pätkä Transamazônicatietä saa asvalttipinnan.Malariatohtori Felix näyttää, kuinka verinäyte analysoidaan.