1960 1

elina standertskjöld

� 1960

1960 �

elina standertskjöld

suomen rakennustaiteen museorakennustietosäätiö rtsrakennustieto oy

� 1960

RakennustietoOywww.rakennustieto.fiPL100�(Runeberginkatu5)00101Helsinkipuh.0�07�76�00

Suomenrakennustaiteenmuseowww.mfa.fiKasarmikatu��001�0Helsinkipuh.(09)85675100

Kannenkuvat:etukansi,NiiloKokko:As.OyLokkisaarentie9,Helsinki;takakansi,VeijoKahra:As.OySatamasaarentie8,Helsinki

Graafinensuunnittelu:SallaBedard

KirjaonsaanuttukeaSuomenKulttuurirahastolta.

Paperi:GallerieArtSilk150g©Tekijä,RakennustietoOyjaRakennustietosäätiöRTSJulkaisijat:Suomenrakennustaiteenmuseo,RakennustietosäätiöRTSKustantaja:RakennustietoOyKirjapaino:KolofonBalticOÜ,Viro�011ISBN978-951-68�-981-7

1960 5

sisÄllYs

Lukijalle71960 Kansainvälistäkuohuntaajakotoistahyvinvointia10 Tiivistäkaupunkirakentamista 14 Näkyvätrakenteetjatiukatmitoitukset 18 Pääosassajulkinenrakentaminen24 Asumistakaikinmukavuuksin28 Tehosteväreilläjapintakäsittelyilläelävöitetäänbetonia34 Keittiötkoneistuvatjaväritvaltaavatkodit38 Täyselementtijärjestelmämullistaarakennustyömaat42 Pihlajamäenasuntoalue46 TeknillisenkorkeakoulunylioppilaskuntataloDipoli48 Helsinginkaupunginteatteri 52 Vekaranjärvenkasarmialueenkeskus561970 Öljykriisistärakennemuutokseen62 Kunmääräkorvasilaadun66 Niukkuudenestetiikkaajapunatiileenpaluu 70 Koulurakentamisenvuosikymmen74 Suurkortteleistaekotaloihin78 Värikylläisiäjulkisivuja80 Puukalusteidenuusituleminen84 Kaikkiirtibetonista88 MetallityöväenliitonkurssikeskusMurikka90 MotelMarine 92 Valionmeijeri94 HelsinginSuomalainenYhteiskoulu961980 Kulutushysterianvuosikymmen102 Uudenkaupunkikulttuurinsynty106 ”Vähemmänontylsää”110 Pyhiäjaepäpyhiätiloja114 Yksilöllisiäasuinympäristöjä120 Materiaalienjamuotojenrunsautta126 Yksilöllisiäkoteja132 Teräs-jalasirakenteetyleistyvät136 Myyrmäenkirkkojaseurakuntakeskus138 Rovaniementaidemuseo140 TiedekeskusHeureka142 Terassitalo144 Hakemisto148 Kirjallisuus151 Kuvalähteet 153

6 1960

1960 7

LUKIJALLE

Hyvä lukija, kädessäsi on kolmas osa kirjasarjasta ”Arkkitehtuurimme vuosikymmenet”. Kaksi edellistä osaa

kertoivat, mitä yhteiskunnassa, arkkitehtuurissa ja rakennustekniikassa tapahtui vuosina 1900–1959. Tässä kir-

jassa käsiteltävä ajanjakso poikkeaa edellisistä sikäli, että se käsittelee tapahtumia, joista useimmilla on oma-

kohtaisia kokemuksia. Esimerkiksi suurin osa 1960-luvulla maaseudulta pääkaupunkiseudulle ja Ruotsiin muut-

taneista suomalaisista on elossa. Monet heistä asuvat edelleen 1960- ja 1970-luvulla rakennetuissa lähiöissä,

joissa he tällä hetkellä painiskelevat putki- ja ikkunaremonttien aiheuttamien ongelmien parissa. Heidän lap-

sensa ja lapsenlapsensa ovat puolestaan ryhtyneet kunnostamaan isovanhempiensa kotitiloja kesäasunnoiksi.

Suomalaisen yhteiskunnan muuttuminen hyvinvointivaltioksi alkoi 1960-luvulla. Elintason nousu

mahdollisti uudenlaiset kulutustottumukset. Kun Suomessa 1969 aloitettiin ensimmäiset tv:n värilähetykset,

ohjelmistoon tuli muun muassa amerikkalainen tv-sarja Payton Place. Amerikkalaisten sarjojen välittämä yltä-

kylläinen elämäntapa vaikutti myös tavallisten suomalaisperheiden arkielämään. Baarikeittiöt ja kodinkoneet

yleistyivät ja Suomen ilmastoon huonosti sopivia uima-altaita alkoi ilmestyä omakotitalojen ja kesäasuntojen

pihoille. Huippunsa kulutushysteria saavutti uudenlaisen hedonistisen city-kulttuurin myötä 1980-luvun lopulla.

Tällöin syntyivät käsitteet kasinotalous, pörssikupla, jupit ja mediapersoonat.

Vuosina 1960–1989 tapahtunut kehitys kietoutuu tiiviinä kudelmana edellisten vuosikymmenien saa-

vutuksiin, samalla kun se ennakoi tulevaa. 1950-luvulla alkanut betonielementtiarkkitehtuurin alkutaival hui-

pentui 1970-luvulla suurelementtituotantoon. 1960-luvun niukkaeleinen konstruktivismi pohjautui puolestaan

1930-luvun funktionalismiin. 1990-luvun talouslama palautti mieliin 1973 alkaneen öljykriisin energiansäästö-

ohjelmineen. Jopa 1960-luvulla Yhdysvalloissa lanseerattu käsite ”postmodernismi” on kokenut uuden tule-

misen. Suomessa termiä ryhdyttiin yleisemmin käyttämään arkkitehtuurin yhteydessä 1980-luvulla. Nyt se on

valjastettu puoluepoliittiseksi lyömäaseeksi.

Tämän kirjan käsikirjoituksen laatimisen on mahdollistanut Suomen Kulttuurirahaston tutkimustyöhön

myöntämä tuki, mistä lämpimät kiitokseni. Haluan myös kiittää Rakennustieto Oy:tä koko kirjasarjan kustan-

tamisesta ja Rakennustietosäätiö RTS:ää ja Suomen rakennustaiteen museota sen julkaisemisesta. Tekstejä

ovat lukeneet työtoverini Antti Aaltonen, Kristiina Paatero ja Petteri Kummala sekä kirjan kustannustoimittaja,

toimituspäällikkö Kristiina Bergholm. Kaikille heille kiitokseni, samoin kuin Salla Bedardille, joka on tehnyt

hienon työn taittamalla kaikki kolme kirjaa. Haluan myös kiittää työtoveriani Hanna Galtatia, joka teki eri vuo-

sikymmenille pätevät tekstirungot jo 2009 museolla esillä olleeseen näyttelyyn. Kiitos myös Anna Autiolle, joka

skannasi ammattitaitoisesti kaikki kirjassa olevat kuvat. Lopuksi haluan kiittää miestäni Juha Karsikasta hen-

kisestä tuesta, koska hän ei ole hetkeäkään epäillyt, että kolmiosaisen kirjasarjan tekeminen ylittäisi tekijänsä

kapasiteetin.

Helsingissä 21.4.2011

Elina Standertskjöld

8 1960

1960 9

1960

10 1960

Toisen maailmansodan päätyttyä sotaa käyneet valtiot olivat jakautuneet

idän ja lännen leireihin, Varsovan liittoon ja Natoon, joiden johtajiksi nousivat

uudet suurvallat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Tätä aseelliseen kilpavarustelun

aikaa kutsutaan kylmän sodan kaudeksi. Sen näkyvimpiä muistomerkkejä

Euroopassa oli Berliinin muuri, joka eristi idän ja lännen toisistaan lähes 30

vuotta, vuodesta 1961 vuoteen 1989.

Suurvaltojen välillä ei syntynyt keskinäistä aseellista selkkausta, mutta

ne eivät kyenneet välttymään muilta vakavilta kriiseiltä. Vuonna 1964 alkoi

Vietnamin sota, jossa Yhdysvallat tuki Etelä-Vietnamia ja Pohjois-Vietnam sai

sotilaallista tukea Neuvostoliitolta ja Kiinalta. Sota aiheutti laajoja protesteja

eri puolilla maailmaa. Tämä ensimmäinen televisiosodaksi kutsuttu sota

kesti kuusi vuotta ja siinä kuoli noin 60 000 amerikkalaista ja lähes kolme

miljoonaa vietnamilaista. Samaan aikaan Euroopassa vuonna 1968 Varsovan

liiton maat miehittivät Tšekkoslovakian. Kriisin seurauksena maahan nimitet-

tiin Neuvostoliitolle myötämielinen hallitus.

Asevarustelun vanavedessä alkoi myös avaruuden valloitus, joka hui-

pentui heinäkuussa 1969 amerikkalaisten astronauttien kuukävelyyn. Tiede-

miehet eri puolilla maailmaa olivat 1950-luvun lopulta lähtien suunnitelleet

rakentavansa avaruusasemia maapallon ulkopuolelle. Innostus poiki sekä

idässä että lännessä erilaisia utopistisia kaupunki- ja rakennussuunnitelmia

avaruuteen. Arkkitehdit piirsivät taloja, jotka muistuttivat lentäviä lautasia,

kantoraketteja, kuumoduuleja, satelliitteja tai avaruusasemia. Myös suoma-

laiset arkkitehdit uskoivat, että avaruusalusten suunnittelu antoi vihjeen siitä,

mihin maanpäällisessä suunnittelussa oltiin menossa.

Suomi koki 1960-luvulla suuren rakennemuutoksen, joka sai alkunsa

maatalouden koneellistumisesta. Traktorit korvasivat lopullisesti hevoset, ja

moottorisahat tehostivat metsätöitä. Koneet lisäsivät tuottavuutta, minkä seu-

rauksena maatilojen koko kasvoi. Niistä tuli vähitellen kaupallisia yrityksiä,

jotka erikoistuivat maidon tuotantoon tai viljan ja muiden hyötykasvien kas-

vattamiseen. Viljelyn tehostuminen johti maataloustuotteiden ylitarjontaan.

KANSAINVÄLISTÄKUOHUNTAAJAKOTOISTAHYVINVOINTIA

MattiSuuronen:Futuro-talo1968.Suomenrakennustaiteenmuseonkokoelmissaolevarakennuksenpienoismalli.

AmerikkalaisenastronautinNeilArmstronginottamakuvaEdvin”Buzz”Aldrininkuukävelystä�0.7.1969.

1.

�.

1

1960 11

�

1� 1960

TIIVISTÄKAUPUNKIRAKENTAMISTA

Kaupunkisuunnittelu oli 1930-luvulta lähtien perustunut eriytymiseen. Teolli-

suus, liike-elämä ja asuminen sijoitettiin kukin omalle vyöhykkeelleen. 1960-

luvulla tästä ajatuksesta luovuttiin. Uudeksi ihanteeksi tuli suorakulmaisuuteen

perustuva tiivis ja tehokas kaupunki. 1950-luvun luonnonläheisyydestä ha-

luttiin palata takaisin vanhaan kaupunkimaiseen katutilaan. On hämmästyt-

tävää, että esikuvaksi otettiin vanhojen puukaupunkien asemakaavat, vaikka

samanaikaisesti vanhoja rakennuksia purettiin. Uusia tiiviitä kokonaisuuksia

kutsuttiin kompaktikaupungeiksi. Suunnittelijoiden iskulauseeksi tuli ”kompak-

tikaupunki on kontaktikaupunki”.

Kompaktikaupunkien ohella 1960-luvulla puhuttiin ”struktuurikaupun-

geista”. Käsite syntyi siitä, että yhdyskuntasuunnittelussa haluttiin ottaa huo-

mioon kaikki mahdolliset tekijät. Aluesuunnitteluun vaikuttivat toisin sanoen

erilaiset struktuurit eli rakenteet. Näitä olivat muun muassa sosiaaliset kon-

taktit, palvelut ja liikenne. Kompakti- ja struktuurikaupungit suunniteltiin siten,

että niitä saatettiin vapaasti laajentaa. Näin syntyi jatkuvassa muutoksessa

oleva tila. Näille suunnitelmille kävi kuitenkin samoin kuin useille muillekin

suurisuuntaisille visioille: niistä toteutettiin vain osa, jos sitäkään.

1960-luvulla järjestettiin useita kilpailuja kaupunkien keskusalueiden uu-

delleen järjestämiseksi. Vanhojen kaupunkikeskustojen päälle tai aivan niiden

läheisyyteen ehdotettiin rakennettavaksi uusia megakeskuksia, jotka edellyt-

tivät mittavia liikennejärjestelyjä. Keskuksia halkovat tai niitä kiertävät mootto-

ritiet suunniteltiin usein jopa nelikaistaisiksi. Parkkipaikat olivat suunnitelmia

vahvasti hallitseva tekijä. Autoja sijoitettiin useampikerroksisiin parkkihalleihin

rakennusten alle.

Arkkitehti Erkki Juutilaisen Lappeenrannan keskustasuunnitelma vuo-

silta 1963–67 edustaa uutta tyyppiä. Uusi keskus oli tarkoitus rakentaa kerralla

vanhan keskuksen eteläpuolelle. Alue koostui tiiviistä kaksikerroksisista umpi-

kortteleista. Juutilainen sijoitti niihin pääasiassa liiketiloja, mutta myös jonkin

verran asuntoja. Keskustaan oli tarkoitus rakentaa myös teatteri, kirjasto ja kau-

pungintalo. Sisäinen liikenne oli jaettu kahdelle tasolle, jalankululle ja autoille.

7

1960 15

ReijoJallinoja:Diplomityö”Keskustajärjestelmä”HelsinginKaisaniemenkaupunginosaan1967.

ErkkiJuutilainen:Lappeenrannankeskusta-suunnitelma196�–67.

7.

8.

8

18 1960

NÄKYVÄTRAKENTEETJATIUKATMITOITUKSET

1960-luvun arkkitehtuuri oli vähäeleistä, järkiperäistä sekä materiaaleja ja

rakenteita korostavaa. Tätä suuntausta, jonka on katsottu olevan sukua 1930-

luvun funktionalismille, kutsutaan joko strukturalismiksi tai konstruktivismiksi.

Molemmat termit tarkoittavat sitä, että rakennuksen muoto johdetaan raken-

teista. Strukturalismi-käsite on laajempi ja sitä käytetään kuvaamaan myös kau-

punkisuunnittelua. Siihen liittyy ajatus sarjallisuudesta ja mittajärjestelmistä.

Konstruktivismi on vanhempi käsite, ja sen edustajat korostavat rakennetta

taiteellisena elementtinä. Molempien syntymiseen vaikuttivat rakennustek-

niikan kehitys, elementtirakentaminen ja demokratiaan perustuva maailman-

katsomus.

1960-luvun konstruktivistisen suuntauksen oppi-isä oli saksalaissyn-

tyinen, Yhdysvaltoihin muuttanut arkkitehti Ludwig Mies van der Rohe. Hänen

tunnuslauseensa oli ”vähemmän on enemmän”. Mies van der Rohe uskoi

rakenteiden kauneuteen ja rehellisyyteen. Hän pitäytyi arkkitehtuurissaan

tiukkoihin klassisiin järjestelmiin ja mitoituksiin. Mies van der Rohen vaikutus

levisi niin laajalle, että hänen tyylistään tuli käsite. Eri puolille maailmaa pysty-

tetyistä rakennuksista sanotaan, että ne edustavat ”miesiläisyyttä”.

Mies van der Rohen arkkitehtuuria ihailtiin myös Suomessa. Hänen kou-

lukuntaansa edustivat muun muassa Viljo Revell ja Aulis Blomstedt. Revellin

tunnetuimmassa työssä, Toronton kaupungintalossa (1958–63) rakenteet ovat

rakennusta hallitseva arkkitehtoninen aihe. Yli 20-kerroksisten toimistotor-

nien kantavat betonituet näkyvät lasisten ulkoseinien läpi. Yövalaistuksessa

rakenteellisuuden vaikutelma vielä tehostuu. ”Miesiläisyyttä” pienemmässä

mittakaavassa edustaa Erkki Kairamon yhdessä Jorma Pankakosken kanssa

suunnittelema Hyrylän varuskunnan lämpökeskus vuodelta 1968. Arkkitehtien

mukaan tekniikka oli pääosassa rakennusta suunniteltaessa. Suuren lasiseinän

läpi näkyvät öljysäiliöt, pumput ja putkistot.

Yhdenmukaista mittajärjestelmiin perustuvaa arkkitehtuuria puolusta-

neet suunnittelijat syyttivät ”sankariarkkitehteja” kuten Alvar Aaltoa ja Reima

Pietilää elitismistä ja liiallisesta taiteellisuudesta. Konstruktivistien mielestä

ViljoRevell:Torontonkaupungintalonkilpailuvaiheenpienoismalli.Rakennusvalmistui1965.Mallihavainnollistaahyvin,mitenkantavatrakenteetnäkyivätpimeällälasiseinienläpi.

AarnoRuusuvuori:Weilin&Göösinkirjapainotalo,Espoo196�.

1�.

1�.

1�

1960 19

1�

6� 1970

Vuonna 1973 alkoi öljykriisi, jota seurasi taloudellinen lama. Öljyn hinnan

viisinkertaistuminen tuli täytenä yllätyksenä monille valtioille, ja ne joutuivat

tiukkojen säästötoimien eteen. Kriisin seuraukset heijastuivat myös Suomeen.

Työttömyys kasvoi ja maa joutui ottamaan lisää ulkomaanvelkaa. Työttömyyttä

pahensi teollisuuden nopea automatisointi ja naisten hakeutuminen ansio-

työhön. Suomessa tilanne ei ollut kuitenkaan yhtä paha kuin monissa muissa

maissa, sillä idänkauppa veti neuvostoöljyn ansiosta. Suomalaiset saivat raken-

nettavakseen Neuvostoliiton puolella sijaitsevan Kostamuksen kaivosalueen.

Helmikuussa 1977 toimintansa aloittanut Loviisan ydinvoimalan ensimmäinen

yksikkö tilattiin neuvostoliittolaiselta valmistajalta, samoin kuin 1980 käynnis-

tetty kakkosyksikkökin.

Vaikka johtavat poliitikot vakuuttelivat koko 1970-luvun ajan Suomen

puolueettomuutta, vaikutti sotien jälkeen Neuvostoliiton kanssa solmittu YYA-

sopimus edelleen ulkopolitiikkaan. Suomen ulkopoliittista toimintaa ryhdyt-

tiinkin muissa länsimaissa kutsumaan ”suomettumiseksi”. Sillä tarkoitettiin

huolestuttavaa taipumista Neuvostoliiton tahtoon. Vuonna 1975 Helsingissä

järjestetty Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK) vahvisti kui-

tenkin Suomen poliittista asemaa osana länsiblokkia ja edisti liennytystä.

Presidentti Urho Kekkosen tiiviitä suhteita Neuvostoliiton johtoon on

usein korostettu. Hän piti kuitenkin myös aktiivisesti yhteyttä Pohjoismaihin.

Vuonna 1971 Suomi oli mukana perustamassa Pohjoismaiden ministerineu-

vostoa, samalla kun Ruotsi nousi Suomen tärkeimmäksi vientimaaksi. Myös

mallit sosiaalisiin uudistuksiin saatiin läntisestä naapurista. Suomen sisäpoli-

tiikassa radikaalisuus väheni ja vasemmiston kannatus vakiintui. Kunnallinen

peruskoulujärjestelmä ja terveyskeskusverkosto lisäsivät kansalaisten ja suku-

puolten tasa-arvoa. Uudet terveys- ja koulujärjestelmät tarvitsivat uudet tilat.

1970-luvulla rakennettiinkin terveyskeskuksia ja uusia kouluja.

Vuonna 1973 Kekkonen valittiin poikkeuslailla uudelleen presidentiksi,

ja neljä vuotta myöhemmin hän suostui SDP:n ehdokkaaksi presidentinvaaliin.

Kekkonen oli kyseisen puolueen avulla ajanut läpi Euroopan talousyhteisön

ÖLJYKRIISISTÄRAKENNEMUUTOKSEEN

7�

7�

1970 6�

Loviisanydinvoimalarakenteilla197�.

SuomenmaaseudunpuolueenkulkueKouvolassa197�.

IntoPyykkö:Siilinjärventerveyskeskus.Valmistunut1980.

7�.

7�.

7�.

7�

70 1970

Arkkitehtuurin ilmaisukeinoissa ei tapahtunut radikaaleja muutoksia edel-

liseen vuosikymmeneen verrattuna. Muutosta ei pidetty edes tarpeellisena,

sillä rakentaminen nähtiin osana yhteiskunnallista toimintaa. Arkkitehtoniset

ongelmat ratkaistiin käytännöllisesti erilaisten järjestelmien avulla. Syynä

muotokielen niukkuuteen olivat myös energiakriisistä johtuneet säästötoimet.

1960-luvulla omaksutut opit kompaktikaupungeista ja mittajärjestelmistä olivat

edelleen käytössä. Merkittävin ero lienee ollut mittakaavan kasvaminen raken-

tamisen eri osa-alueilla. Valetun betonin käytössä siirryttiin myös vähemmän

dramaattiseen ilmaisuun verrattuna 1960-luvun brutalismiin.

Suurten massojen arkkitehtuuria on myöhemmin syytetty huonosta

laadusta ja taiteellisen tason laskusta. Arkkitehtuurin katsottiin taidemuotona

joutuneen rappiolle. Syynä tähän pidettiin sitä, että arkkitehtien ote asuinra-

kennusten suunnittelusta oli herpaantunut. Kun elementtirakentamisen idea

oli kehitetty valmiiksi, teollisuus investoi suurelementtituotantoon. Asuinraken-

nusten suunnittelu muuttui rutiiniksi, joka ei enää kiinnostanut arkkitehteja.

Vaikka laatikkomaisen betoniarkkitehtuurin nähtiin ilmentävän raken-

tamisen tehokkuutta ja sosiaalista tasa-arvoa, alettiin sitä jo varhain moittia tyl-

säksi. Arvostelun kiihtyessä betonipintoja ryhdyttiin elävöittämään eri tavoin,

kuten päällystämällä seinäelementtejä kivirouheella tai keraamisilla laatoilla.

Vallitsevaksi julkisivumateriaaliksi tuli niin kutsuttu ”pesubetoni”, jonka valmis-

tuksessa betonin pinnasta pestiin rouheinen kiviaines näkyviin. Myös 1960-

luvulla omaksuttu tapa käyttää kirkkaita tehostevärejä ulkoarkkitehtuurissa

oli edelleen käytössä. Suurissa rakennuskohteissa värit toimivat usein myös

opasteina.

Erityisesti teollisuusrakennuksissa tehostevärien käyttö oli suosittua.

Arkkitehti Osmo Mikkosen Riihimäelle 1974 suunnittelemassa Karjakunnan

makkaratehtaassa värit korostivat rakenteita. Teräksiset pilarit ja palkit olivat

tummansinisiä, seinien rungot sinisiä, pintalevyt vaaleansinisiä, säleiköt ja

savupiiput oransseja, koneliikenteen ovet punaisia ja henkilöliikenteen ovet

keltaisia. Erkki Kairamon tavaramerkiksi muodostui tehdasrakennusten ulko-

NIUKKUUDENESTETIIKKAAJAPUNATIILEENPALUU

OsmoMikkonen:Karjakunnanmakkaratehdas,Riihimäki197�–7�.

Merihaanjulkisivuissakäytettiinkirkkaitavärejäikkunoidenjaovienpuitteissa.Netoimivatsekäopasteinaettävastakohtanakarkeillebetonipinnoille.

8�.

8�.

8�

1970 71

8�

7� 1970

Korkeakoulujen rakentaminen oli valtion suurimpia julkisia rakennusurakoita

1970-luvulla. Oulun, Kuopion ja Joensuun (päärakennus valmistui vasta 1985)

yliopistot saivat uudet rakennukset ja Jyväskylän yliopistolle rakennettiin

uusi kirjasto. Kari Virran suunnitteleman Oulun yliopiston ensimmäinen ra-

kennusvaihe käynnistettiin 1973. Kampus sijaitsee Linnanmaan alueella, viisi

kilometriä kaupungin keskustasta. Suunnitelman kokonaisratkaisu perustuu

sisäiseen jalankulkuväylään, joka sitoo laitokset yhteen. Alue on kokonai-

suudessaan niin mittava, että henkilökunta on välillä käyttänyt potkulautoja

siirtyessään osastolta toiselle. Helpottaakseen suunnistusta alueella Virta

käytti rakennusten ulkoarkkitehtuurissa kirkkaita perusvärejä. Ne toivat myös

mieleen teollisuuslaitokset ja korostivat näin ajatusta ”akateemisesta tuotanto-

laitoksesta”. Ensimmäisen rakennusvaiheen valmistuessa 1974 Oulun yliopisto

oli Pohjoismaiden suurin julkinen elementtirakennus.

Joensuun yliopiston uuden alueen ensimmäiset rakennusvaiheet toteu-

tuivat vuodesta 1975 lähtien, suunnittelijoina Jan Söderlund ja Erkki Valovirta.

Selkeiden punatiilisten rakennusten ryhmittelyllä on luotu suojattuja, mittakaa-

valtaan sopusuhtaisia sisäpihoja. Kuopion uusi korkeakoulu sijoitettiin Savilah-

teen noin kahden kilometrin etäisyyteen kaupungin keskustasta. Ensimmäinen

rakennusvaihe valmistui 1978. Moduulimitoitukseen perustuvan kampusalueen

suunnitteli arkkitehti Juhani Katainen.

Siirtyminen kansa- ja keskikoulusta peruskouluun tapahtui vuosina

1972–77. Muutos vaikutti oleellisesti koulurakennusten suunnitteluun, sillä

uudet opetusmenetelmät edellyttivät perinteisiä luokkia pienempiä tiloja.

Niin kutsuttuihin aineluokkiin siirryttiin sen mukaan, mitä ainetta opiskeltiin.

Erityisluokat tehtiin muunneltaviksi kevyillä siirtoseinillä. Ulkoasultaan ra-

kennukset olivat vaatimattomia, pikemminkin palvelulaitosten kuin koulujen

oloisia.

Asuin- ja koulurakentamiseen verrattuna kulttuurirakennuksia valmistui

1970-luvulla varsin vähän. Tunnetuin niistä lienee Alvar Aallon Töölönlahden

rannalle suunnittelema Finlandia-talo. Tämä Aallon viimeiseksi työksi jäänyt

KOULURAKENTAMISENVUOSIKYMMEN

88

89

1970 75

KariVirta:Oulunyliopisto,ensimmäinenrakennusvaihe197�.HelpottaakseensuunnistustakampuksellaVirtakäyttikirkkaitavärejärakennustenjulkisivuissa.

ArnoSavela:Keravanuusiyhteiskoulu197�.

JanSöderlundjaErkkiValovirta:Yliopistonpäärakennus,Joensuu.Ensimmäinenrakennusvaihevalmistui1975.

88.

89.

90.

90

80 1970

Asuintalojen julkisivuja hallitsi 1970-luvulla julkisivuelementtien muodostama

ruudukko. Toisinaan rakennusten yksitoikkoista ilmettä yritettiin piristää

muodostamalla seiniin vaaka- tai pystynauhoja pintamateriaalin, värin tai

pintakäsittelyn avulla. Öljykriisin seurauksena ikkunoiden kokoa pienennet-

tiin. 1960-luvulle tyypilliset suuret näköalaikkunat eivät olleet enää sallittuja.

Aikaisempaa huomattavasti pienempiin raameihin asennettiin kolminkertaiset

lasit ja tuuletus hoidettiin kapean tuuletusluukun kautta. Ikkunoiden puitteet

käsiteltiin tummasävyisillä puunsuoja-aineilla. Parvekkeet sijoitettiin rungosta

ulkoneviin erillisiin torneihin.

VÄRIKYLLÄISIÄJULKISIVUJA

Ulko-oviaMerihaassa.

AsuinrakennusHaapaniemenkatu1�HelsinginMerihaassa.Öljykriisinseurauksenaasuinrakennustenikkunakokoapienennettiin.

99.

100.

99

1970 81

100

96 1970

Siirtyminen kansa- ja keskikoulusta peruskouluun tapahtui Suomessa vuosina

1972–77. Yhdeksänvuotinen maksuton oppivelvollisuuskoulu toteutettiin asteit-

tain siten, että uudistus aloitettiin Lapin läänistä ja päätettiin pääkaupunkiseu-

dulle. Asiantuntijat ympäri maailman keskustelivat samaan aikaan uusista ope-

tusmenetelmistä. Ne vaikuttivat oleellisesti myös koulurakennusten suunnitte-

luun. Esimerkiksi peruskoulussa opetusta annettiin aikaisempaa pienemmissä

aineluokissa, joihin siirryttiin sen mukaan, mitä ainetta kulloinkin opiskeltiin.

Yhdysvalloissa oli jo 1960-luvulla ryhdytty rakentamaan niin kutsut-

tuja avotilakouluja. Niiden suunnittelu perustui ajatukseen, että perinteisestä

opettajajohtoisesta opettamisesta siirryttiin suur- ja pienryhmäopetukseen,

jossa korostettiin oma-aloitteellisuutta ja yksilöllisyyttä. Avotilakoulut olivat

rakennuksia, jossa oli sekä suljettuja että avoimia tiloja. Tärkein tila oli suuri

opiskeluhalli, jonka ympärille ryhmittyvät eri kokoiset suljetut tilat. Suurista

maisemaluokista johtuen avotilakoulut olivat matalampia ja syvempirunkoisia

kuin perinteiset luokkajakoon perustuvat koulut.

Suomeen ei rakennettu 1960-luvulla yhtään varsinaista avotilakoulua.

Ensimmäinen rakennus, jossa toteutui ajatus suurluokasta oli arkkitehti Erkki

Kantosen 1970 suunnittelema Jyväskylän Kangasvuoren koulu. Siellä voitiin

liukuovia avaamalla yhdistää neljä luokaa yhdeksi tilaksi. Paria vuotta myö-

hemmin valmistuneessa Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa avotila-

koulun idea oli viety pidemmälle.

Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu oli perustettu 1886. Aluksi se toimi

Yrjönkatu 24:ssä sijainneessa rakennuksessa, josta se muutti 1937 arkkitehti

Väinö Vähäkallion suunnittelemaan koulutaloon Nervanderinkadulle. Toimit-

tuaan tässä rakennuksessa lähes kaksikymmentä vuotta koulu jätti 1956 Hel-

singin kaupungille anomuksen uudesta tontista. Kaija ja Heikki Sirenin suun-

nittelema uusi rakennus otettiin kuitenkin käyttöön vasta 1972. Muuttaessaan

uudisrakennukseen oli koulu edelleen 10-luokkainen, mutta sitä oli tarkoitus

myöhemmin laajentaa 15-vuotiseksi.

Yhteiskoulu sijaitsee Etelä-Haagassa Helsingin kaupungin vuokramaalla.

HELSINGINSUOMALAINENYHTEISKOULUKaijajaHeikkiSiren,Isonevantie8Helsinki1970–7�

Täytettyjälintujabiologianluokanlasihyllykössä.Hyllynläpinäkyykäytävästäluokkaan.

Rakennuksenjulkisivua.

Keskushalli.Koulunsisätiloissaonjätettypaljaatbetonipinnatnäkyviin.

1�8.

1�9.

1�0.

1�8

1�9

1970 97

1�0

106 1980

1980-luvulla syntyi uudenlainen hedonistinen, yksilöllisyyttä korostava city-

kulttuuri. Ravintola- ja yö-elämä vapautuivat, performanssit ja tapahtumat

valtasivat kadut. Ajoväyliä muutettiin kävelykaduiksi ja liikekorttelien pihatiloja

avattiin yleisölle. Vuoden 1989 elokuussa järjestettiin Helsingissä ensimmäinen

Taiteiden yö, joka sai heti lukuisia seuraajia. 1960- ja 1970-lukujen lähiöissä

varttuneille ihmisille viihteelliseen kaupunkielämään osallistuminen merkitsi

jännittävää pakoa nukkumalähiöiden arkipäiväisyydestä.

Matkailun ja ostoksilla käynnin välimaastoon syntyi uudenlainen tu-

rismin muoto. Suurten keskusten ulkopuolella asuvat saattoivat hakea urbaania

tunnelmaa ruotsinlaivoilta ja kauppakeskuksista. Lapsille tarkoitetuista teema-

puistoista tuli suosittuja vierailukohteita, ja uudet kylpylät vetivät iäkkäitä ja

terveydestään huolehtivia ihmisiä.

Pääkaupunkiseutu kasvoi aktiivisimmin itään päin, syynä tähän oli Hel-

singin metron valmistuminen 1982. Ydinkeskustan rakentamista pyrittiin myös

vauhdittamaan järjestämällä Töölönlahden alueesta jälleen kerran arkkiteh-

tuurikilpailu. Vaikka tähän 1985 järjestettyyn kilpailuun osallistui suuri määrä

eturivin arkkitehteja, se ei johtanut toteutukseen. Markkinavoimat vaikuttivat

siihen, että keskustan rakentamisessa painopiste siirtyi uudisrakentamisesta

täydennysrakentamiseen. Stockmannin tavarataloa laajennettiin Pohjoises-

planadin puoleiselle rakentamattomalle tontille, vanhaan Elannon kortteliin

rakennettiin Kluuvin kauppagalleria ja Aleksanterinkatu 15:n sisäpihalla alkoi

vilkas ravintolatoiminta.

Teollisuuden rakennemuutos jätti tyhjilleen paljon rakennuksia, joita

alettiin kunnostaa asuin- ja kulttuurikäyttöön. Esimerkiksi Oulussa Myllytullin

vanha teollisuusalue kaavoitettiin osaksi kaupungin keskustaa. Arkkitehti

Juhani Bomanin 1984 laatiman suunnitelman mukaisesti vanhoja kulttuuri-

historiallisesti arvokkaita rakennuksia säilytettiin ja otettiin uuteen käyttöön.

Toinen vastaava kohde oli Jyväskylän Lutakon puuteollisuusalue, joka yhdis-

tettiin Kuokkalan alueeseen sillalla 1989. Alueen vanhat teollisuusrakennukset

muutettiin asuinkäyttöön 1990-luvulla. Myöhemmin alueelle rakennettiin yli

UUDENKAUPUNKIKULTTUURINSYNTY

1�1

1980 107

JuhaniPallasmaa:Aleksanterinkatu15pihasuunnitelma,Helsinki1987–91.

KaupunkisuunnitteluOy:Herttoniemenmetroasema,Helsinki198�.

1�1.

1��.

1��

108 1980

kymmenkerroksisia asuinrakennuksia. Pienempi kohde oli Helsingin Ruoho-

lahdessa sijaitseva entinen kaapelitehdas, joka muutettiin 1987 kulttuurikes-

kukseksi. Siellä toimii nykyään museoita, gallerioita ja taidekouluja.

Suuren muuttoaallon laannuttua rakentamisen haasteeksi nousivat

täydennysrakentaminen ja keskustojen liepeillä sijaitsevien rakentamattomien

alueiden valtaaminen asuinkäyttöön. Kuntien palveluksessa olevat asemakaa-

voittajat alkoivat taas suunnitella täsmällisesti rajattuja kortteleita ja aukioita.

Arkadit, kulmatornit ja maamerkit palasivat katukuvaan. Samalla kaupalli-

suudesta tuli näkyvä osa arkkitehtuuria. Tämä johti siihen, että mainosten

kyllästämistä katutiloista, toreista ja teidenvarsista tuli vaikeasti hahmotettavia

ja kaoottisia. Ongelmaan haettiin ratkaisua erilaisilla kaupunkirakennetta

käsittelevillä selvityksillä. Esimerkkeinä näistä ovat Marketta Kujalan ”Kokkola-

kaupunkikuvaselvitys” 1981 ja Matti Vesikansan ”Riihimäen keskustan kaupun-

kikuva” 1982.

Myös uusien asuntoalueiden lähiympäristöihin alettiin kiinnittää en-

tistä enemmän huomiota. Asuinrakennusten suunnittelussa suosittiin pientä

mittakaava ja kerroksellisuutta. Euroopassa samaan aikaan virinnyt innostus

suurkorttelien rakentamiseen ei saanut Suomessa jalansijaa. Täällä asuinalueet

jaettiin pienempiin kokonaisuuksiin. Etenkin Helsingissä asemakaavoissa ja

niitä täydentävissä ympäristön suunnitteluohjeissa asetettiin hyvinkin tarkkoja

vaatimuksia rakennusten sijainnille tontilla, kerrosluvuille, julkisivumateriaa-

leille ja kattomuodoille. Esimerkiksi vaatimus tiilijulkisivuista vaikutti merkittä-

västi Katajanokan kärjen ja Länsi-Pasilan asuntoalueiden ilmeeseen.

1980-luvun alussa aloitettiin sittemmin pysyväksi vakiintunut aluearkki-

tehtikokeilu. Kuntien palveluksessa työskentelevät aluearkkitehdit ovat kaavoi-

tuksen, rakentamisen ohjauksen ja kulttuuriympäristön hoidon asiantuntijoina.

He pyrkivät myös edistämään kuntalaisten osallistumista suunnitteluun.

JuhaniPallasmaa:KOP-ryhmäntoimeksiannostatehtyAntilooppi-korttelinuudistussuunnitelma,Helsinki1988–9�.Suunnitelmaeitoteutunut.

RistoMarilajaJanSöderlund:Kampin-Töölönlahdenkilpailussapalkittuehdotus”Avoinsydän”1985–86.

PekkaHelinjaTuomoSiitonen:As.OyYlätuvanpolku,Helsinki1981.Asuinrakennustensuunnittelussasuosittiinpientämittakaavaajakerroksellisuutta.

1��.

1��.

1�5.

1��

1��

1980 109

1�5

1�6 1980

1970-luvun lähiöiden ankeasta harmaudesta siirryttiin 1980-luvulla toiseen

äärimmäisyyteen, värien ja muotojen runsauteen. Julkisivumateriaalia ja väriä

saatettiin vaihtaa kerroksesta toiseen. Paljon käytetyiksi tulivat kaakelilaatta-

elementit, jotka tehtiin valmiiksi tehtaissa. 1980-luvulla yleistyivät moniväriset,

jopa kuvioidut pesubetonielementit sekä pastellisävyt väribetoneissa. Betonin

pinta voitiin hioa joko kiiltäväksi tai maitomaiseksi.

Julkisivuelementtejä päällystettiin myös edelleen tiililaatoilla. 1970-

luvulla tiilipinnan saumaus tehtiin suoraksi, niin että oli helppo todeta, että

kyseessä oli elementti. 1980-luvulla seinistä tehtiin käsin muuratun näköisiä.

Verhouksen limitys sai uskomaan, että kyseessä oli kantava seinä. Omakoti- ja

rivitaloissakin esiintyi samanlainen hämäävä sekarakenne. Tiilijulkisivu oli

vain verhous, joka kätki taakseen puurakenteen.

MATERIAALIENJAMUOTOJENRUNSAUTTA

Pikku-Huopalahdenasuinrakennustenulko-ovia.

Pikku-Huopalahti,asuinrakennusTilkantori 6:njulkisivua.1980-luvullajulkisivutpäällystettiinerivärisilläkaakelilaatoilla.

169.

170.

169

1980 1�7

170

160 1960

Fil.lis. Elina Standertskjöld (1955–)

Työskennellyt Suomen rakennustaiteen museossa eri tehtävissä vuodesta 1981.

Vakinaisena arkistoamanuenssina vuodesta 1994. Laatinut useita artikkeleita

suomalaisesta 1920- ja 30-luvun arkkitehtuurista sekä Alvar Aallon tuotannosta.

Kirjoittanut monografian P.E. Blomstedtista (1996), kirjan ”The Dream of the

New World – American Influence on Finnish Architecture from the Turn of the

20th Century to the Second World War” (2010) ja kolmiosaisen kirjasarjan ”Ark-

kitehtuurimme vuosikymmenet”. Ensimmäinen osa 1900–1920 (2006), toinen

osa 1930–1950 (2008) ja kolmas osa 1960–1980 (2011). Osallistunut useiden

näyttelyiden ja näyttelyluetteloiden tekoon. Toiminut vuosina 1995–98 New

Yorkin modernin taiteen museon MoMA:n järjestämän Alvar Aallon 100-vuotis-

juhlanäyttelyn asiantuntijana. Nykytaiteen museo ry:n sihteeri 1987–88. Raken-

nustaiteen seuran johtokunnan jäsen 1997–2003.

www.rakennustieto.fi

ISBN978-951-68�-981-7

arkkiteHtUUriMMe VUOsikYMMenet 1960–1980 jatkaa kiehtovaa aikamatkaa rakennettuun ympäristöön. kirjasarjan edelliset osat kertoivat, mitä yhteiskunnassa, arkkitehtuurissa ja rakennustekniikassa tapahtui vuosina 1900–1959. sarjan kolman-nessa osassa kerrotaan ajasta, joka on monelle lukijalle tuttu. suomi kaupungistui ja muuttui hyvinvointiyhteiskunnaksi 1960-luvulla. 1970-lukua leimasivat sekä elintason nousu että energiakriisi. 1980-luku oli puolestaan kulutuksen ja hedonistisen city-kulttuurin vuosikymmen.

Vuosien 1960–1989 kehitys vertautuu edellisten vuosikymmenten saavutuksiin. 1960-luvun niukkaeleinen konstruktivismi pohjautuu 1930-luvun funktionalismiin. 1950-luvulla alkanut betonielementtiarkkitehtuurin alkutaival huipentui 1970-luvulla suurelementtituotantoon. Yhdysvalloissa 1960-luvulla syntyneestä filosofisesta käsitteestä ”postmodernismi” tuli 1980-luvulla suosittu arkkitehtoninen tyyli. kirjassa seurataan yhteiskunnan ja rakennustekniikan kehityksen vaikutuksia arkkitehtuuriin ja asumiseen. lisäksi esitellään neljä rakennusta kultakin vuosikymmeneltä.

runsaasti kuvitettu kirja kokoaa selkeästi ja asiantuntevasti yhteen lähihistoriamme suuret ja pienet tapahtumat sekä kertoo, miten ne muokkasivat rakennetun ympäris-tömme täysin uudenlaiseksi.