kehityksellinen verbaali dyspraksia; -...
Post on 25-Jan-2019
220 Views
Preview:
TRANSCRIPT
Kehityksellinen verbaali dyspraksia; kuvaus lapsen puheen ja kielen kehityksestä iässä 2:0 - 4:6
Mira Pihlajamaa 02/ 2006
Helsingin yliopisto
HELSINGIN YLIOPISTO Ä HELSINGFORS UNIVERSITET Ä UNIVERSITY OF HELSINKI
Tiedekunta - Fakultet - Faculty Käyttäytymistieteellinen tiedekunta
Laitos - Institution - Department Puhetieteiden laitos
Tekijä - Författare - Author Pihlajamaa, Mira Maarit Työn nimi - Arbetets titel Kehityksellinen verbaali dyspraksia: kuvaus lapsen puheen ja kielen kehityksestä iässä 2;0 - 4;6 Oppiaine - Läroämne – Subject Logopedia Työn laji - Arbetets art - Level Pro gradu -tutkielma
Aika - Datum - Month and year Tammikuu 2006
Sivumäärä - Sidoantal - Number of pages 107 + liitteet 3s.
Tiivistelmä - Referat - Abstract Kehityksellisen verbaalin dyspraksian keskeisimmät ongelmat on tunnistettu jo vuosikymmeniä sitten, mutta häiriön luonteesta ja diagnosoinnista kiistellään yhä. Se on neurologisperäinen häiriö, joka vaikuttaa puhemotoriikan ohjelmointiin. Puheen kehitys on viivästynyttä ja heikkoa verrattuna muuhun kielelliseen kehitykseen. Foneemivarasto on rajattu, ja peräkkäisten puheliikkeiden tuottaminen on työlästä. Puheen virheet ovat vaihtelevia ja kuultujen sanojen toistaminen on vaikeaa. Diagnoosin tekeminen on hankalaa vaikka häiriön peruspiirteet tunnetaan hyvin ja ovat usein selkeästi havaittavissa. Diagnoosia vaikeuttaa usein dysfasia, joka voi esiintyä yhdessä kehityksellisen verbaalin dyspraksian kanssa. Erotusdiagnostiikkaa vaikeuttaa siis sen määrittely, mitkä kielen kehityksen poikkeavat piirteet ovat primaaristi dyspraksiaan kuuluvia ja mitkä poikkeavan puheen kehityksen rinnalla syntyneitä lisävaikeuksia. Tässä tapaustutkimuksessa kuvaan poikani poikkeavaa puheen ja kielen kehitystä iässä 2;0 - 4;6. Pojallani on diagnosoitu dysfasia, joka painottuu kehityksellisen verbaaliin dyspraksiaan. Kuvaan poikani puheen kehityksen hidasta etenemistä, sen yhtäläisyyksiä ja eroja tyypilliseen puheen kehitykseen verrattuna. Kuvaan myös poikani käyttämää puhetta tukevaa ja korvaavaa kommunikaatiota sekä pohdin näiden keinojen tarpeellisuutta ja kehittämisen tarvetta kliinisessä työssä. Lapsen aktiivinen rooli nousee tässä työssä selkeästi esille, ja pohdinkin lapsen omien kielellisten strategioiden syntymistä ja merkitystä poikkeavassa puheen ja kielen kehityksessä. Aineisto koostuu minun tekemistäni, säännöllisistä päiväkirjamerkinnöistä sekä videoinneista. Poikani puheen kehitys näytti ensisanojen myötä lähtevän liikkeelle tyypillisessä aikataulussa 1;0-vuoden iässä. Tämän jälkeen puheen kehitys eteni erittäin hitaasti. Aineistossa nousi esiin lapsen aktiivisen sanavaraston kasvua estäneiden fonologisten rajoitusten sinnikkyys. Lapsi ei myöskään pystynyt ilmaisemaan sanojen taivutusmuotoja, johtuen fonologisista rajoituksista. Huolimatta puheen kehityksen erittäin hitaasta etenemisestä, lapsen kielellinen kehitys eteni. Hän muodosti pidempiä ilmauksia, omaksui abstrakteja käsitteitä sekä aktiivisesti valitsi, toteutti sekä vaihtoi ilmaisukeinoja ja kohdesanoja. Tämä tutkimus lisää dyspraksian tutkimukseen, diagnosointiin, kuntoutukseen ja puhetta tukevan ja korvaavan kommunikaation (AAC) käyttöön liittyvän keskustelun ja tutkimuksen tarvetta kielihäiriöisten lasten kuntoutuksessa ja arjessa. Lapsi, jonka puhekyky kehittyy selkeästi muun kognitiivisen kehityksen jäljessä, tarvitsee tehokkaita AAC-keinoja, jotka vastaisivat lapsen ilmaisutarvetta sekä tukisivat kokonaisvaltaisesti kielellistä kehitystä ja samalla vähentäisivät lisävaikeuksien riskiä.
Avainsanat - Nyckelord Kehitykselinen verbaali dyspraksia, dysfasia, fonologiset rajoitukset, puhetta tukeva ja korvaava kommunikaatio (AAC) Säilytyspaikka - Förvaringsställe - Where deposited Käyttäytymistieteellisen tiedekunnan kirjasto
Muita tietoja - Övriga uppgifter - Additional information
HELSINGIN YLIOPISTO Ä HELSINGFORS UNIVERSITET Ä UNIVERSITY OF HELSINKI
Tiedekunta - Fakultet - Faculty Fac.of Behavioural Sciences
Laitos - Institution – Department
Department of Speech Sciences
Tekijä - Författare - Author Pihlajamaa, Mira Maarit Title Developmental verbal dyspraxia: description of the development of speech and language of a child at the age 2;0 – 4;6 Oppiaine - Läroämne - Subject Logopedia Työn laji - Arbetets art - Level Master´s thesis
Aika - Datum - Month and year January 2006
Sivumäärä - Sidoantal - Number of pages 107 + 3
Tiivistelmä - Referat – Abstract In this study I will describe the development of speech and communication of my own son, who is diagnosed with developmental verbal dyspraksia (dysfasia). The focus of this study is on verbal dyspraksia, it´s impact on speech development and the communication of the child. I will consider this disputed diagnosis and different views of research of developmental verbal dyspraksia. I will search for points in common with normal and dyspractic speech and language development and consider the possible effects arising from differeces in the development. The speech development of my son was extremely slow but still there was connections to a typical speech development. The data is based on my diary and videorecordings during the age period of 2;0 - 4;6. I will describe the child´s personal means to express himself. The communication of my son consisted from many different resources which he connected and built meaningful combinations. One of the focuse in this study is the active role of the child during his acquisition of language and interaction with his environment. I take into consideration also the meaning of augmentative and alternative communication (AAC) on the development of language. After a typical production of first words at the age 1;0, the speech development of my son was extremely slowly. In my study it appears to be the fonological constraints which constituted enormous obstacle for the development of speech. In my study it seems clear that the slowly growing lexicon and the incompetence to use grammatical markers could be result of strong fonological constraints.II will consider the possibility that the extremely slow maturation of fonology together with the poor chances to practice language could be the reason for some problems in acquisition of abstract concepts an complex grammatical markers. Although the speech development was very slow the language development could still make progress. The child producted longer expressions, learned many abstract concepts and was an active communicator and learner by choosing, executing and changing the means to express himself and also the target words. There is a need to study more the development of language development of children who are diagnosed with developmental verbal dyspraxia. There is also a great need for the use, and for the study of AAC with the children who have a language impairment.
Keywords Developmental verbal dyspraxia, dysfasia, fonological restrictions, augmentative and alternative communication (AAC) Säilytyspaikka - Förvaringsställe - Where deposited Library of Behavioural Sciences
Muita tietoja - Övriga uppgifter - Additional information
SISÄLLYSLUETTELO 1. JOHDANTO .................................................................................................................. 1 2. SUOMENKIELISEN LAPSEN PUHEEN KEHITYS .............................................. 3 2.1 Esileksaalinen kausi .................................................................................................. 4 2.2 Protosanojen / sanahahmojen kausi .......................................................................... 5 2.3 Systemaattisen fonologian kehityksen kausi............................................................. 7 3. PUHEEN MOTORISET HÄIRIÖT ........................................................................... 8 3.1 Puheen apraksia......................................................................................................... 8 3.2 Kehityksellinen verbaali dyspraksia ......................................................................... 9 4. LAPSEN KOMMUNIKOINNIN KEHITYS ............................................................ 12 4.1 Puhetta korvaava kommunikaatio........................................................................ 13 4.2 Puhetta tukevan ja korvaavan kommunikaation yhteydet kielelliseen kehitykseen........................................................................................................... 15 4.3 Lapsi aktiivisena oppijana ja viestijänä ............................................................... 17 4.3.1 Valikointi ja välttely fonologisten piirteiden mukaan.................................. 17 4.3.2 Fonologiset rajoitukset poikkeavassa kielenkehityksessä............................ 19 4.3.3 Puheen monitorointi..................................................................................... 20 5. TUTKIMUKSEN TARKOITUS ................................................................................. 21 6. TUTKIMUSMENETELMÄT ..................................................................................... 23 6.1 Tutkittava lapsi....................................................................................................... 23 6.2 Aineiston keruu ..................................................................................................... 24 6.3 Analyysi ................................................................................................................. 26 6.4 Merkintätavat ......................................................................................................... 27 7. TULOKSET................................................................................................................... 28 7.1 Ilmauksen [am] monipuolinen käyttö ................................................................... 30
7.2 Fonologiset prosessit............................................................................................ 35 7.2.1 Diftongien kehitys........................................................................................ 37 7.2.2 Konsonanttien omaksuminen ja konsonanttiyhtymät .................................. 41 7.2.3 Protosanojen kauden päättyminen ............................................................... 47 7.3 Puuttuvien sanojen kohtalo .................................................................................... 49 7.3.1 Kohdesanat "maito" ja "auto" ..................................................................... 49 7.3.2 Kohdesanat "mato" ja "satu"....................................................................... 52 7.3.3 Merkkejä välttelystä: kohdesanat "laiva" ja "possu" .................................. 55
7.4. Puheen monitorointi ja itsekorjaus ..................................................................... 58 7.5 Sanaston kasvu..................................................................................................... 65 7.6 Kooste Aaronin puheen kehityksestä iässä 2;0 -4;6............................................. 70 7.7 Lingvistisen tiedon ilmaiseminen non-verbalein keinoin .................................... 72
7.7.1 Ilmaisukeinot sanoille "iso" ja "pieni" ........................................................ 72 7.7.2 Vaikeuksien kompensointikeinoja .............................................................. 75 7.8 Kielen ja kognition kehitys .................................................................................. 79 8. POHDINTA ................................................................................................................... 83 8.1 Tulokset fonologisen kehityksen osalta ............................................................... 83
8.2 Tulokset kielellisen kehityksen osalta.................................................................. 86 8.3 Lisätuloksia .......................................................................................................... 91 8.4 Metodin pohdinta ................................................................................................. 92 8.5 Jatkotutkimusajatuksia ......................................................................................... 94 LÄHTEET ......................................................................................................................... 95 Liitteet
1
1. JOHDANTO
Tämä työ käsittelee kehityksellistä verbaalia dyspraksiaa ja sen vaikutusta pienen
Aaron-pojan kielenkehityksessä kahden ja puolen vuoden aikana. Kehityksellinen
verbaali dyspraksia on kiistelty aihe, josta on vain niukasti systemaattista
tutkimustietoa tarjolla. Erityisen vähän on tehty suomenkielistä tutkimusta.
Kehityksellisen verbaalin dyspraksian oireet tunnistetaan hyvin, mutta häiriön
erotusdiagnoosista, sen suhteesta dysfasiaan ja erityisesti häiriön motoris-kielellisten
ongelmien luokittelusta on eriäviä näkemyksiä.
Tässä työssä seurasin Aaronin puheen ja kielenkehitystä iässä 2;0 - 4;6. Tarkoituksena
oli kuvata kehityksen moniulotteisuutta, sitä kuinka kielelliseen kehitykseen vaikutti
moni tekijä. Kehityksellinen verbaali dyspraksia esti ja vaikeutti Aaronin puheen ja
kielen kehitystä. Tutkimuksessa nousi selkeästi esille fonologisten vaiheiden
merkittävyys ja erityisesti näiden vaiheiden rajoitukset. Fonologiset rajoitukset
hidastivat muun muassa aktiivisen sanavaraston kasvua ja kieliopillisuuden
ilmaantumista. Aaron joutui omaksuman kieltä poikkeuksellisessa tilanteessa, jossa
hänen kognitiivisen kehityksensä ja puheen kehityksensä välillä oli merkittävä ero.
Tämä saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että Aaronilla oli aktiivinen rooli puheen ja
kielen käytössään. Lapsi itse, hänen kognitiivinen kehityksensä, alati kasvavat
kokemuksensa ja halunsa kommunikoida ympäristön kanssa tarjosivat
mahdollisuuksia korvata osin puhekyvyn puutteita. Aaronilla oli oma, aktiivinen rooli
viestin välittäjänä, viestintäkeinojen valitsijana, oman puheensa arvioitsijana ja roolin
valinnassa sosiaalisessa tilanteessa. Aaron osoitti myös kykyä monitoroida omaa
puhettaan ja tehdä kohdesanojen valinnassa ratkaisuja, jotka mahdollistivat hänelle
puhe- tai äänteellisen ilmaisukeinon.
Pohdin tässä työssä myös puhetta tukevan ja korvaavan kommunikaation (AAC,
augmentative and alternative communication) mahdollisuuksia ja tarvetta
kielihäiriöisen lapsen kuntoutuksessa ja arjessa. Aaronilla oli käytössään omien
2
ilmaisukeinojensa lisäksi tukiviittomia. Kaikki puhetta tukevat ja korvaavat
kommunikaatiokeinot, joita Aaron käytti: eleet, ilmeet, pantomiimi, kuvat, viittomat ja
omat ilmaisut, toimivat puheen korvikkeena siihen asti, kunnes Aaron pystyi
korvaamaan nämä korvikkeet sanoilla ja puheella. Aaron valikoi ja vaihtoi aktiivisesti
erilaisia ilmaisukeinoja kehitysvaiheensa ja ikänsä mukaan. Intonaatio oli yksi
merkittävä keino, jonka avulla Aaron kuvasi merkityksiä ja kieliopillisuutta. Hän myös
suoritti aktiivista leksikkovalintaa valikoidessaan kohdesanoja, jotka olivat hänen
fonologisten rajoitustensa mukaan mahdollisia tuottaa.
Tämä työ on erityinen siinä mielessä, että olen sekä tutkimuksen tekijä, että tutkittavan
lapsen, Aaronin äiti. Tämä tarjosi minulle mahdollisuuden seurata hyvin läheltä
Aaronin kielenkehitystä ja kehityksellisen verbaalin dyspraksian ilmenemismuotoja
sekä hänen omia keinojaan selviytyä erittäin rajoitetun puheen tuottokyvyn kanssa. Jos
lapsella on vaikea-asteinen kehityksellinen verbaali dyspraksia, hänen tutkimisensa ja
arviointinsa on vaikeaa. Ihmiset pystyvät tulkitsemaan lapsen ilmauksia vain, jos heillä
on tietoa lapsen kommunikaatiokeinojen syntymisestä ja kehityksestä. Se, että muut
eivät ymmärrä lapsen kommunikointia, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ilmaisun
perustana ja taustalla voisi tapahtua kielellistä prosessointia. Lapsen kielellinen kehitys
voi edetä ja kehittyä myös silloin, kun aktiivinen sanavarasto ei juurikaan kasva.
Tässä työssä olen verrannut Aaronin poikkeavaa puheen ja kielen kehitystä lapsen
normaaliin, tyypilliseen kehitykseen. Olen pyrkinyt kuvaamaan kehityksellisen
verbaalin dyspraksian perusvaikeuksia ja hahmottamaan näiden vaikutusta
kokonaisvaltaiseen kielelliseen kehitykseen. Olen käyttänyt työssäni paljon
esimerkkejä Aaronin arkikommunikaatiosta. Hänen ilmaisunsa vaikeutta ja vaikeuden
massiivisuutta kuvaa hyvin esimerkki (s. 73), jossa Aaron tuotti ilmauksen "paha susi"
muodossa: /aa uu/. Tässä vaiheessa hän pystyi tuottamaan vain sanojen ensimmäisten
tavujen vokaalit. Työssäni pyrin kuvaamaan minkälaisia fonologisia ja lingvistisiä
prosesseja oli esimerkiksi tuon ilmauksen /aa uu/ taustalla ja mikä rooli lapsella
itsellään oli tuossa prosessissa.
3
2. SUOMENKIELISEN LAPSEN PUHEEN KEHITYS
Puheen kehitykseen vaikuttavat neuraaliset ja kognitiiviset muutokset ja
ympäristötekijät yhdessä (Netsell 1986:28). Puheen kehitys edellyttää neuraalisen
järjestelmän kypsymistä ja vuorovaikutusta puhuvan ympäristön kanssa (Blischak
1994). Puheen kehitykseen vaikuttavat myös anatomisten rakenteiden ja
lihastoimintojen koordinaation kypsyminen (Ström 2004).
Suorin keino tutkia lapsen kielen kehitystä on tarkastella lapsen ilmauksia ja hänen
puhesuoritustaan. Kielenkehitystä voidaan arvioida muun muassa suhteuttamalla
kielelliset taidot ikään ja kielen eri osa-alueiden taidot lapsen muuhun kehitystasoon.
(Korpilahti 1998). Rapinin ja Allenin (1988) luokituksen mukaan 18 kuukauden
ikäisellä lapsella tulisi olla käytössään 10-12 merkityksellistä sanaa ja kahden vuoden
ikäisellä lapsella tulisi ilmaantua sanaliittoja ja ensilauseita. Kuitenkaan
kommunikaation arvioinnissa ei riitä yksin sanavaraston ja kielen rakenteiden
hallinnan arviointi. Yhtä tärkeää on ottaa huomioon se, miten lapsi käyttää kieltä ja
erilaisia ilmaisukeinoja erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Keskeistä on ilmaisun
toimivuus, ja tarkastelun kohteena ovat myös ei-kielelliset keinot (esimerkiksi
Överlund 1998 ja Riitesuo 2001).
Fonologialla tarkoitetaan kielen äänteellistä järjestelmää, jonka mukaan puhetta
muodostetaan, tai se on kuvaus tästä järjestelmästä (Iivonen 1995). Fonologinen
tutkimus keskittyy äännedinstinktioihin eli äänteiden välisiin suhteisiin. Kielen
äänteiden tutkimuksessa erotetaan myös foneettinen tutkimus, jolloin tutkimus
keskittyy puheen äänteisiin, niiden kvantiteettiin, kvaliteettiin ja prosodiaan. Lapsen
kielen tutkimuksessa foneettinen ja fonologinen tutkimus usein yhdistyvät (Vihman ja
Velleman 2000).
Puheen motorisen kontrollin kehitys on kehittyvä kyky ja motorisella kehityksellä on
yhteys neuraalisen kypsymisen edellytyksiin ja rajoituksiin (Netsell 1986:27-28,
4
Iivonen 1995). Ensimmäisten 12 elinkuukauden aikana puheen motoriseen kontrolliin
vaikuttavat voimakkaasti neuro-sensorimotorinen kypsyminen ja anatomiset
muutokset. Toisen ikävuoden jälkeen nämä samat muutokset vaikuttavat fonologiseen
kehitykseen (Netsell 1986: 28).
Tässä tutkimuksessa käytetään Iivosen (1994a,b) varhaisen kielenkehityksen jaottelua:
1) prenataalinen kausi (ennen syntymää), 2) esileksikaalinen kausi (0-1;0), 3)
protosanojen eli sanahahmojen kausi (1;0 – 1;6 ), 4) systemaattisen fonologian
kehityksen kausi (1;6 - 3-4v), 5) fonologisen viimeistelyn kausi (3-4v – 12v ).
2.1 Esileksikaalinen kausi
Kielellisen kehityksen voidaan katsoa alkavan jo ennen syntymää. Prenataalisella
kaudella voidaan olettaa tapahtuvan kielellistä, lähinnä puheen havaitsemisen kehitystä
(Iivonen 1994a,b).
Varhaista kielenkehityksen kautta on usein kutsuttu esikielelliseksi kaudeksi (mm.
Jakobson 1968, Ingram 1989:83), ja tällöin lapsen kielellinen kehitys on määritelty
alkavaksi ensimmäisten sanojen alkamisesta. Monet tutkijat katsovat kuitenkin
kielellistä kehitystä tapahtuvan jo ennen ensimmäisten sanojen ilmaantumista, ja muun
muassa Leiwo (1980) korostaa esikielellisen vaiheen merkitystä kielellisen kehityksen
kannalta, esimerkiksi puheen ymmärtäminen ja ei-sanastollinen kehitys edistyvät.
Myös jokeltelulla ja ensisanoilla on todettu olevan keskinäisiä yhteyksiä (muun
muassa Oller, Wieman, Doyle ja Ross 1976, Ferguson & Macken 1983, Vihman,
Macken, Miller, Simmons & Miller 1985, Stoel-Gammon 1989). Iivonen (1994a, b)
käyttää tästä kaudesta nimitystä esileksikaalinen kausi. Esileksikaalisen kauden
jaotteluita ovat esittäneet useat tutkijat (muun muassa Koopmans-van Beinum ja Van
der Stelt 1986, Stark 1980).
5
Varhaisen, esikielellisen ja kielellisen puhekommunikaation väliin sijoittuu
elekommunikaation vaihe (Launonen 1995:41). Kommunikatiiviset funktiot täytetään
varhaisessa vaiheessa eleillä, myöhemmin puhe täyttää nämä tehtävät (Goldin-
Meadow ja Morford 1990). Lapsen varhaisen kielenkehityksen vaiheet esiintyvät
myös päällekkäin. Kun ensimmäisiä sanoja alkaa ilmaantua, lapsilla on vielä runsaasti
ääntelyä, jokeltelua ja osoittamista (Vihman 1996:147).
2.2 Protosanojen / sanahahmojen kausi
Puheen ja kielenkehityksen vaihetta iässä 1;0 – 1;6 kutsutaan muun muassa
protosanojen kaudeksi (Ferguson ja Farwell 1975, Iivonen 1994a, b) ja usein myös 50
ensisanan kaudeksi (mm. Ingram 1976, Stoel-Gammon ja Cooper 1984). Lapsen
ensisanat ilmaantuvat noin yhden vuoden iässä (muun muassa Ferguson ja Farwell
1975, Stoel-Gammon ja Cooper 1984, Ingram 1999, Kunnari 2000). Aluksi kehitys on
hidasta ja ensisanojen jälkeen voi kestää huomattavan pitkä aika, ennen kuin lapsen
sanavarasto laajenee. 50 ensisanan saavuttaminen vie keskimäärin kuusi kuukautta
(Iivonen 1995, Bates, Dale ja Thal 1995, Ingram 1999, Kunnari 2000). Yleisistä
tendensseistä huolimatta lapsilla on havaittu merkittäviä yksilöllisiä eroja varhaisen
fonologian (Iivonen 1994a) ja morfologian (Bates, Dale ja Thal 1995:97) kehityksessä.
Lapsen varhainen kielen kehitys on toistuvasti muuttuva prosessi ja tutkimuksen
ongelmana on sekä muodon että merkityksen vakiintumattomuus kielessä (Iivonen
1995).
Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että ensisanojen kauden sanojen rakenteet ovat
yksinkertaisia verrattuna aikuiskieleen (Savinainen-Makkonen 2001). Ensisanojen
tavupituus on yleensä rajoittunut; sanat ovat vain yksi- tai kaksitavuisia (Vihman
1996, Macken 1995:683). Yksinkertaiset tavurakenteet ovat suomen kielessä
hallitsevia (Kunnari 2000). Varhaisessa vaiheessa lapsen on vaikea tuottaa samassa
sanassa äänteitä, joiden ääntymätapa tai -paikka on erilainen (Vihman 1978). Lapsen
6
on vaikea yhdistää eripaikkaisia äänteitä toisiinsa ja siirtyä artikulaatiopaikasta toiseen
(Iivonen 1994b).
Yksilöllisyyttä ilmenee siinä, mitä eri äänteitä lapset suosivat (Ferguson ja Farwell
1975: 435-437, Stoel-Gammon ja Cooper 1984) ja välttelevät (Menn 1976). Kielen ja
sanojen lingvistinen rakenne ja lapsen yksilöllinen aiempi foneettinen oppiminen
vaikuttavat yhdessä lapsen puheeseen. Lapsella on tietoutta kielestä, jolle hän on
altistunut, ja hän prosessoi sanoja niiden foneettisen perustan ja jo olemassaolevien
vähäisten malliensa mukaan. Nämä varastossa olevat mallit ovat muotoutuneet
havaituista sanoista ja artikulaatiokokemuksista (Vihman ja Velleman 2000).
Valikoivuus kohdistuu lähinnä 50 ensimmäisen sanan kauteen. Aktiivinen valikointi
perustuu lapsen senhetkiseen, yksilölliseen fonologiseen järjestelmään. Lapsi
tavoittelee niitä sanoja, jotka uskoo hallitsevansa ja välttää muita sanoja. Vaikuttaa
siltä, että lapsen omat fonologiset mallit vaikuttavat sanaston leksikaaliseen
kehitykseen (Schwartz ja Leonard 1982).
Lapsen varhaisen puheentuoton valikointi perustuu foneettiseen oppimiseen, joka ei
kuitenkaan vielä ole merkki fonologian alkamisesta (Vihman ja Velleman 2000).
Lapsen suorittama prosessointi, aikuiskielen sanojen adaptaatio, heijastaa fonologian
alkua. Lapset päätyvät erilaisiin ratkaisuihin tilanteissa, joissa heidän foneettiset
taitonsa eivät riitä kielen vaatimuksiin. Lasten varhaiset, muuntunet sanat voidaan
jakaa kahteen luokkaan: 1) Valikoidut muodot. Kohdesanassa on valmiiksi oikea
rakenne. Lapsi voi prosessoida sanan konsonanttia tai vokaalia, mutta sanan rakenne ei
muutu. Valikoituja muotoja ilmenee pääasiallisesti ensimmäisissä sanoissa. 2)
Adaptoidut muodot. Kohdesanaa kohtaa radikaalimpi muutos, ja aikuiskielen sanan
fonotaktinen rakenne muuttuu. Tämä tapahtuu esimerkiksi konsonanttiharmonian,
konsonanttien omission tai tavuomission kautta (Vihman ja Velleman 2000).
50 ensisanan kaudella lapsen ilmaukset ovat yksisanaisia (Ferguson ja Farwell 1975,
Stoel-Gammon & Dunn 1985, Iivonen 1995). Lapsi käyttää yksittäisiä sanoja usein
holistisesti, hän ei vain nimeä esineitä vaan liittää ilmaukseen esimerkiksi haluamisen
7
intention, ja yhteen sanaan saattaa liittyä lausemainen kokonaisuus (Ingram 1976,
Iivonen 1995).
2.3 Systemaattisen fonologian kehityksen kausi
”Fonotaksi koskee foneemien ja tavujen peräkkäinasettelua: foneemien yhdistymismahdollisuuksia ja sanojen pituutta. Lapsen ensimmäiset sanat ovat lyhyitä ja fonotaktisesti yksinkertaisia. Lapsen kielenkehityksessä sanaston fonotaktisia merkkipaaluja ovat sanan tavumäärän kasvu, kvantiteettiopposition oppiminen, etu- ja takavokaalin tai kahden eri konsonantin ilmaantuminen sanaan sekä diftongien, vokaali- ja konsonanttiyhtymien ilmestyminen.” (Iivonen 1994b)
Systemaattisen fonologian kehityksen kausi alkaa noin 18 kuukauden iässä ja jatkuu 3
- 4 vuoteen asti (Iivonen 1995). Lapsen puheessa alkaa ilmetä sääntöihin perustuvaa
fonologista systemaattisuutta (Vihman 1996:216, Ingram 1999). Artikuloinnin
hienosäätö täsmentyy huomattavasti systemaattisen kehityksen kaudella. Tällöin
ilmaantuu myös sanojen taivutusta ja morfofonologiaa (Iivonen 1994b) ja lapsi alkaa
myös yhdistää sanoja lyhyiksi lauseiksi (Ingram 1976).
Lapset voivat edelleen välttää sanoja, joita eivät osaa tuottaa täydellisesti (Ferguson ja
Farwell 1975). Lapsen taidot ovat vielä rajalliset (Ferguson 1978) ja lapsi
yksinkertaistaa aikuiskielen sanoja omien fonologisten sääntöjensä (Ingram 1974) ja
fonologisten prosessiensa mukaan (Grunwell 1987). Ingram (1999:73) kutsuukin tätä
kautta systemaattisten virheiden kaudeksi. Iivonen (1994b) painottaa fonologisen
prosessoinnin merkitystä ja käyttää kaudesta nimitystä systemaattisen fonologian
kehityksen kausi. Lapsi muokkaa systemaattisesti aikuiskielen kohdesanoja, jotta ne
olisivat hänelle mahdollisia tuottaa.
8
3. PUHEEN MOTORISET HÄIRIÖT
Duffyn (1995:5) määrittelyn mukaan puheen motoriset häiriöt ovat seurausta
neurologisesta heikentymisestä, joka vaikuttaa puheen motoriseen ohjelmointiin tai
neuromuskulaariseen toteuttamiseen. Puheen motorisiin häiriöihin kuuluu muun
muassa puheen apraksia. Apraksia tarkoittaa kyvyttömyyttä suorittaa
tarkoituksenmukaisia ja tahdonalaisia liikkeitä, vaikka neuromuskulaarista häiriötä ei
ole. Puheen apraksian suhde muihin apraksian ja afasian muotoihin, sekä puheen ja
toiminnan suhteen määrittely tekee puheen apraksian diagnosoinnin vaikeaksi (Code
1998).
3.1 Puheen apraksia
Aikuisten hankitun puheen apraksian (acquired apraxia of speech) määrittely,
diagnosointi ja termistö on edelleen epävarmaa ja vaihtelevaa (Buckingham 1981,
Duffy 1995: 262), vaikka ensimmäiset kuvaukset häiriöstä on tehty jo sata vuotta
sitten (Code 1998). Puheen apraksia on puheen motorisen ohjelmoinnin vaikeus,
puheliikkeiden ohjelmoinnin häiriö (Buckingham 1981, Duffy 1995:259).
Perusongelmana on afasian ja puheen apraksian suhteen määrittely. Lisävaikeutta
diagnosointiin aiheuttaa puheen apraksia, joka esiintyy yhdessä afasian kanssa.
Perinteisesti puheen motorinen kontrolli on erotettu fonologisista operaatioista, mutta
uusimmissa fonologisissa teorioissa fonologisten esitysten ja motoristen toimintojen
välinen raja on hämärtynyt. Kiistaa on syntynyt siitä, pitäisikö puheen apraksia
sijoittaa fonologiselle vai motoriselle tasolle vai molemmille (Kent 2000). On
pohdittu, pitäisikö verbaali apraksia nähdä fonologisena vai foneettisena häiriönä.
Nykyään painotetaan näkemystä, jonka mukaan vaikeutta ilmenee vaiheessa, jossa
abstrakti, fonologinen esitys pitäisi muuntaa konkreettiseksi, foneettiseksi
9
ilmentymäksi (Code 1998). Buckingham (1981) olettaa potilailla ilmenevän
haparoinnin ja hakemisen artikuloinnissa osoittavan, että heillä on perustava
fonologinen muoto mielessään ja ongelma on artikulaation ohjelmoinnissa. Code
(1998) tarkentaa ongelmakohdan hetkeen ennen artikulaation ohjelmointia, mutta
fonologisen erittelyn jälkeen tapahtuvaksi. Vaikeus kohdistuu abstraktin fonologisen
tason muuntamiseen konkreettiselle motoriselle tasolle artikulatorisen toiminnan
kautta.
3.2 Kehityksellinen varbaali dyspraksia
"Kehityksellinen verbaali dyspraksia voi ilmetä eriasteisena ja –tyyppisenä. Puhemotoriikan suunnittelussa, ohjelmoinnissa tai säätelyssä on häiriö, joka voi ilmetä monin vaihtelevin oireyhdistelmin. Artikulaatioliikkeiden tahdonalaisessa suorittamisessa on vaikeutta: artikulaation aloittaminen, ohjailu ja nopeuden ja keston kontrollointi tuottaa vaikeuksia. Sekä motorinen ohjelmointi, että sensoristen palautejärjestelmien toiminta on epäluotettavaa, jonka vuoksi tuotto on vaihtelevaa. Lapsi ei pysty ohjaamaan ja säätelemään puhemotoriikkaansa haluamallaan tavalla toistuvista peräkkäisistä yrityksistä huolimatta. Nykyisin verbaalin dyspraksian oletetaan olevan sekä motorinen, että kielellinen häiriö”. Mäenpää (1994) Kehityksellinen verbaali dyspraksia (developmental apraxia of speech eli DAS,
developmental verbal dyspraxia) on neurologisperäinen artikulaatioliikkeiden
ohjelmoinnin häiriö (Crary 1993, Davis, Jakielski ja Marquardt 1998). Häiriön
pääoireita ovat rajattu foneemivarasto, vaihtelevat puheäänteiden virheet, peräkkäisten
puheliikkeiden tuottamisen vaikeus, prosodiikan poikkeavuus ja viivästynyt
ekspressiivinen kieli (Davis, Jakielski ja Marquardt 1998). Tutkijoiden keskuudessa
ollaan yhtä mieltä keskeisistä ja selkeimmistä ongelmista eli dyspraksiaan kuuluvista
artikulatorisista ja fonologisista häiriöistä sekä reseptiivisen kielen vahvuudesta
verrattuna ekspressiiviseen kieleen. On myös havaittu perinteisten kuntoutusmuotojen
tehottomuus verbaalin dyspraksian kohdalla (Aram 1984).
10
Dyspraksiatutkimusta on tehty 40 vuotta, mutta edelleen kehityksellinen verbaali
dyspraksia on kiistanalainen diagnoosi. Tutkimus on edennyt hitaasti osaksi johtuen
niukasta teoriasta, tutkimustulosten vähäisyydestä ja osaksi tutkijoiden
erimielisyyksistä, jotka koskevat diagnoosia, tutkimusmenetelmiä ja teoriaa (Davis,
Jakielski ja Marquardt 1998). Vain vähän systemaattista tutkimusta on suunnattu
kehityksellisen verbaalin dyspraksian kielelliseen puoleen (Crary 1993: 168),
pääpainon ollessa puheen tuoton tutkimuksessa. Tutkimusryhmät ovat olleet pieniä,
lasten oireisto ja tutkimustulokset vaihtelevia (Kent 2000). Diagnostisesti termi
kehityksellinen verbaali dyspraksia on kyseenalainen, ja suurin ongelma on erottaa
puheen motorinen vaikeus kielellisestä heikkoudesta (Glasson 1984, Ekelman & Aram
1984). Keskustelua on herättänyt myös koko dyspraksia-termin oikeellisuus tämän
häiriön kohdalla sekä dyspraksian liittäminen dysfasiaan. On myös pohdittu pitäisikö
kehityksellinen verbaali dyspraksia erottaa omaksi häiriökseen yleisemmistä puheen
häiriöistä (Davis, Jakielski ja Marquardt 1998).
Alkuperäinen näkemys kehityksellisestä verbaalista dyspraksiasta painotti puheen
artikulatorista ja motorista vaikeutta (Adams 1990). Dyspraksiaan on liitetty myös
syntaktista vaikeutta, jolloin kyseessä ei ole vain motorinen puhevaikeus tai
fonologinen rajoitus vaan puheen ja kielen erityisvaikeus (Ekelman ja Aram 1983).
Tämä näkemys kehityksellisestä verbaalista dyspraksiasta liittää sen diagnoosina
lähelle dysfasiaa . Termeinä käytetään kielenkehityksen erityisvaikeutta (specific
language impairment, SLI) ja Suomessa erityisesti kehityksellistä dysfasiaa
(Korpilahti 1998). Poikkeava kielenkehitys on erityisvaikeus, jolle on tyypillistä suuri
ero kielellisten ja ei-kielellisten taitojen välillä. Lisäksi verbaalisten osataitojen
suoritusprofiili on epätasainen. Rapinin ja Allenin (1983) tekemään dysfasian
syndroomajakoon kuuluu kuusi erilaista dysfasiatyyppia, joista kaksi on rajattu
ekspressiivisten taitojen häiriöiksi: verbaali dyspraksia ja fonologisen ohjelmoinnin
häiriö.
Syntaktiset virheet voidaan nähdä osoituksena syntaktisesta häiriöstä ja tällöin koko
ekspressiivinen kielellinen systeemi on häiriintynyt ja kehitys on epätyypillistä
11
(Ekelman ja Aram 1983). Syntaktiset virheet voidaan tulkita myös olevan osaksi
suoraa seurausta puheen motorisista ja/tai fonologisista rajoituksista ja osa virheistä
voivat viitata kieliopin yksinkertaistamiseen jollakin kielellisen prosessoinnin tasolla.
Suuri osa kielen häiriöistä voi heijastaa kehittyvän lapsen epätyypillistä oppimista tai
kompensaatiota, jonka avulla lapsi yrittää sopeutua toisen ongelman vaikutuksiin.
(Crary 1993: 162). On myös pohdittu vaikeutta erottaa puheliikkeiden suunnittelusta ja
toteuttamisesta lingvistinen ja motorinen aspekti Kent (2000). Kehityksellistä
verbaalia dyspraksiaa pidetään tavallisesti melko puhtaasti motorisena ongelmana,
mutta koska puheen kontrollointikyvyn häiriö voi johtaa fonologiseen häiriöön
(Mäenpää 1994, Savinainen-Makkonen ja Kunnari (2004d), on luontevaa puhua
motoris-kielellisestä häiriöstä Savinainen-Makkonen ja Kunnari (2004c,d).
Fonologinen häiriö (dysfonologia) johtuu äännejärjestelmän ongelmasta. Fonologiset
ongelmat saattavat aiheutua puhtaasti motorisista vaikeuksista kuten verbaalista
dyspraksiasta. Fonologisen häiriön alaryhmiä ovat fonologisen ohjelmoinnin häiriö ja
fonologis-syntaktinen häiriö. Fonologisen ohjelmoinnin häiriössä puhetta voi olla
runsaasti, mutta se on vaikeasti ymmärrettävää. Usein toistaminen onnistuu hyvin,
vaikka spontaani tuotto olisi virheellistä. Fonologis-syntaktisessa häiriössä fonologiset
ja syntaktiset ongelmat yhdistyvät. Ilmaisu on sähkösanomatyyppistä (Savinainen-
Makkonen ja Kunnari 2004c).
Aikuisten hankittua puheen apraksiaa ja lasten kehityksellistä verbaalia dyspraksiaa
yhdistää diagnostiikan vaikeus. Näiden puheen häiriöiden perusluonnetta ei tunneta
vaikka yleisimmistä oireista/ilmenemismuodoista ollaankin yhtä mieltä. Kent (2000)
pohtii sitä, onko kehityksellinen muoto etiologialtaan ja oireistoltaan samanlainen kuin
hankittu muoto. Lapsilla puheen häiriö voi vaikuttaa fonologisiin ja/tai motorisiin
prosesseihin, joiden kautta kieltä omaksutaan. Kehityksellisen verbaalin dyspraksian
diagnostiikkaa vaikeuttaa edelleen lapsen kehityksen keskeneräisyys. Vaikeiden
kielihäiriöiden häiriökuva muuttuu lapsen kasvaessa (Korpilahti 1998). Jokainen lapsi
myös kehittyy omaan yksilölliseen tahtiinsa, ja aikaperspektiivi yleensä muuttaa
12
tilannetta myös kehityksellisessä verbaalissa dyspraksiassa vähitellen kypsymisen ja
kuntoutuksen myötä (Rapin ja Allen 1983).
4. LAPSEN KOMMUNIKOINNIN KEHITYS
Verbaalia kommunikointikykyä arvostetaan ihmislajin erityisenä ja kehittyneenä
piirteenä. Verbaalin kommunikoinnin merkitys korostuu myös verratessa sitä non-
verbaaliin kommunikaatioon. Prelingvistisen ja lingvistisen kommunikoinnin
kehityksen suhde on kuitenkin kiistanalainen (Reddy 1999). Eleillä ja kielellä on
varhainen yhteys, jonka luonne muuttuu kielellisen systeemin kehittyessä.
Varhaisvaiheessa eleet ja puhe kehittyvät yhdessä ja voivat olla saman systeemin osia
(McNeill 1992:295). Tyypillisessä puheen ja kielen kehityksessä lapsi voi hyödyntää
eleitä kehityksen varhaisvaiheessa, mutta puheen alkaessa elekommunikaatio ei enää
kehity. Esimerkiksi Caselli (1990) on havainnut spontaanin elekommunikaation
merkittävyyden siihen saakka kunnes puhekieli korvasi elesysteemin. Puhekielen
vahvistuessa eleiden käyttöä ilmeni pääasiallisesti vain silloin kun puheilmaisu
epäonnistui tai lapsi halusi laajentaa yksi- tai kaksiosaista ilmausta yhdistämällä siihen
eleitä ja sanoja. Useat tutkijat painottavat eleiden merkittävyyttä lapsen
kommunikaatiossa juuri kahteen ikävuoteen saakka (esimerkiksi Bonvillian, Orlansky
& Folven 1990).
Eleet olvat apuna vaiheessa, jossa lapsi siirtyy kompleksisempaan kielelliseen
vaiheeseen, mutta puheen päätehtäviä eleet eivät ota, jos puhe on lapsen
pääkommunikaatiokeinona. Lapsi vaihtaa ilmaisutavan kanavaa kun hän siirtyy
prelingvistisestä kommunikaatiosta puhuttuun kieleen (Petitto 1990).
13
4.1 Puhetta korvaava kommunikaatio
Puhetta tukevaa ja korvaavaa kommunikointia (augmentative and alternative
communication, AAC) tarvitsevat lapset ovat heterogeeninen ryhmä, ja näiden lasten
tarve puhetta tukevaan ja korvaavaan kommunikaatioon on yksilöllinen. Kaikille heille
on yhteistä se, etteivät he pysty ilmaisemaan itseään puheen avulla. Ero ryhmien
välillä muodostuu siitä millaiset edellytykset heillä on oppia käyttämään puhetta ja
kieltä tulevaisuudessa (von Tetzchner ja Martinsen 1999:80). Monet kielihäiriöiset
lapset alkavat lopulta puhua, ja tarve puhetta tukevaan ja korvaavaan
kommunikaatioon jää lopulta pois (von Tetzchner ja Martinsen 1999:14). Nämä lapset
kuuluvat tukikieliryhmään, heillä on kielihäiriö ja heidän oletetaan lopulta alkavan
puhua. Näiden lasten puhetta korvaavan kommunikoinnin ensisijaisena tehtävänä on
puheen kehittäminen. Puhetta tukeva ja korvaava kommunikaatio on tällöin tarkoitettu
väliaikaiseksi keinoksi tukea kielen ja puheen kehitystä sekä vastata lapsen
kommunikointitarpeisiin (von Tetzchner ja Martinsen 1991:81).
Dyspraktisen lapsen kuntoutuksessa puhetta tukevina ja korvaavina keinoina voidaan
käyttää viittomia, eleitä, kuvakommunikaatiota ja puhelaitteita. AAC-keinojen
valinnassa on huomioitava tarkkaan lapsen yksilöllisyys ja tarpeet (Arvidson,
McNaughton, Nelms, Loncke & Lloyd 1999). Puhe ja sitä korvaavat kommunikoinnin
muodot voivat tukea toisiaan ja kuntoutus on hyödyllistä käynnistää mahdollisimman
varhain (von Tetzchner ja Martinsen 1999:156).
Viittomakielillä on oma kielioppinsa, joka poikkeaa puhutun kielen kieliopista,
esimerkiksi sanataivutus ja sanajärjestys ovat erilaisia. Viitottu puhe on erilaista kuin
viittomakieli. Viitottu puhe seuraa puhekielen rakennetta (von Tetzchner ja Martinsen
1999:22). Puheen mukaan eteneviin viittomajärjestelmiin voidaan lisätä myös sanojen
taivutusta, mutta opetuksen alkuvaiheessa tämä on tarpeetonta. Tukiviittomissa on
huomioitava myös mahdolliset motoriset vaikeudet, jotka saattavat vaikeuttaa
viittomien omaksumista ja käyttöä (von Tetzchner ja Martinsen 1999:45). Viittomilla
14
ja äännetyillä sanoilla on yhtäläisyyksiä. Viittomat täytyy puheen tavoin tuottaa itse,
niitä ei valita annetuista vaihtoehdoista kuten esimerkiksi kuvakommunikaatiossa.
Tämä asettaa vaatimuksia muistille. Ymmärtämisen kannalta on osattava kiinnittää
huomio tuotettuun merkkiin ja sen kommunikatiiviseen merkitykseen (von Tetzchner
ja Martinsen 1999:41). Useat tutkimukset osoittavat, että viittomien käytöllä on
myönteisiä vaikutuksia puheen kehitykseen (esimerkiksi Launonen 1995). Perustana
on eri kanavien käyttöön perustuvien kommunikatiivisten taitojen yhteisvaikutus,
toistensa tukeminen ja edistäminen. Kuntoutus tulee aloittaa mahdollisimman varhain,
jotta edistettäisiin kommunikointitaitojen kehitystä ja estettäisiin kielteisiä vaikutuksia,
joita syntyy puutteellisesta kommunikaatiosta (von Tetzchner & Martinsen 1999: 155).
Kielihäiriöisillä lapsilla tukiviittomat ovat usein väliaikainen ratkaisu. Aluksi sanan
tilalla on käytössä viittoma ja kun puheen tuotto on tarpeeksi kehittynyt ja sanan tuotto
onnistuu, viittoman käyttö loppuu (Bonvillian ja Nelson 1982). Caparulon ja Cohenin
(1977) tutkimuksen kielihäiriöinen lapsi omaksui uusia viittomia tavalla, joka
muistutti varhaisen sanaston kehitystä puhuvilla lapsilla. Lapsi nimesi viittomilla
suorasti näkyviä objekteja ja vähitellen hän alkoi yhdistellä viittomia spontaanisti.
Rakenteellisesti ja semanttisissa suhteissa yhdistelmät muistuttivat normaalin
kielenkehityksen varhaista lauseenmuodostusta.
Puhetta tukevassa ja korvaavassa kommunikaatiossa voidaan käyttää myös graafisia
keinoja. Kuvien käytön tarkoituksena on tarjota kommunikaatiohäiriöiselle ihmiselle
mahdollisuus kommunikoida visuaalisin keinoin (von Tetzchner & Martinsen
1999:35). Kuvajärjestelmiä ovat esimerkiksi PCS-kuvat (Picture Communication
Symbols) ja piktogrammit (Pictogram Ideogram Comminication, PIC) (von Tetzchner
ja Martinsen 1999:24-31). Graafinen symbolisysteemi, esimerkiksi Bliss-symbolit, on
avoin ja tehokas kommunikaatiokeino, jonka avulla on mahdollista kokeilla ja luoda
uusia mahdollisuuksia (Arvidson, McNaughton, Nelms, Loncke & Lloyd 1999).
15
4.2 Puhetta tukevan ja korvaavan kommunikoinnin yhteydet kielelliseen
kehitykseen
Kun lapsi oppii kommunikoimaan puhetta korvaavien kielen muotojen avulla, prosessi
voi sisältää sekä yhtäläisyyksiä, että eroja verrattuna tyypilliseen kielen kehitykseen.
Eroja aiheuttavat muun muassa kielen kehityksen edellytyksenä olevat erilaiset
motoriset ja kognitiiviset prosessit. Systeemit edellyttävät myös erilaisia lingvistisiä ja
kommunikatiivisia taitoja ja strategioita. Nämä erilaiset kielelliset systeemit sisältävät
erilaisia rajoituksia ja vaihtoehtoja. AAC-keinoja käyttävillä lapsilla on puhuviin
lapsiin verrattuna myös erilaisia kokemuksia, mahdollisuuksia ja kykyjä ohjata muiden
ihmisten huomiota. Myös ympäristön ihmisten käyttäytyminen ja
kommunikaatiotilanteen ohjaus on erilaista kuin normaalissa puhetilanteessa (Loncke,
Clibbens, Arvidson ja Lloyd 1999).
Ehkä kaikkein merkittävin ero puhetta tukevan ja korvaavan kommunikaation ja
normaalin kielenkehityksen välillä on se, että edellinen on suunniteltua ja riippuu
täysin ympäristöstä, kun taas normaali puheen ja kielen kehitys on luonnollista ja
spontaania (Loncke, Clibbens, Arvidson ja Lloyd 1999). Jos lapsella on kehityksellisiä
kielihäiriöitä, hänelle ei opeteta puhetta korvaavaa kommunikointijärjestelmää
äidinkieleksi. Hän kuuluu tukikieliryhmään ja tukevaa kommunikointia opetetaan
puheen kehityksen tukemiseksi (von Tetzchner ja Martinsen 1999: 90). Jos merkkien
opettaminen onnistuu hyvin, se saattaa epäsuorasti pienentää puutteelliseksi jäävän
sanavaraston ja käsitteellisen kehityksen heikkouden riskiä (von Tetzchner ja
Martinsen 1999:91). Viittomakielissä ja puhutussa kielessä on paljon yhtäläisyyksiä,
mutta yhtenä merkittävänä erona on se, että viittomakielessä morfologinen ja
syntaktinen informaatio ilmaistaan pääasiallisesti tilan ja liikkeen avulla, mikä sisältää
myös kasvojen ilmeet (Petitto 1990).
Lapsilla, joilla on puheentuoton vaikeutta, ilmenee usein myös vaikeutta omaksua
kieliopillisia morfeemeja. Syy tähän voi liittyä osaksi siihen, että lapsella on vain
16
vähäisiä kielen tuoton mahdollisuuksia, myös kieliopillisia morfeemeja sisältävien
lauseiden. Puhetta tukevat ja korvaavat menetelmät, jotka on suunnattu kuuleville
lapsille, harvoin tarjoavat näille lapsille mahdollisuutta käsitellä kieliopillisia
morfeemeja (Blockberger ja Johnston 2003). Tämä voi johtua siitä, että kielihäiriöiset
lapset alkavat yleensä lopulta puhua, vaikka puhe onkin tyypillisesti epäselvää ainakin
kouluikään saakka (von Tetzchner ja Martinsen 1999: 88).
Puhetta tukeva ja korvaava kommunikaatio on merkityksellistä jo ensisanavaiheessa
(Light, Draker, McCarthy, Mellot ym. 2004), mutta kommunikaatio-opetuksen
luonteen tulee muuttua kun ihminen pystyy käyttämään spontaanisti ja
johdonmukaisesti 10 - 20 merkkiä. Ensisanavaiheen jälkeen puhetta tukevan ja
korvaavan systeemin tulee tarjota myös keinoja organisoida kielellisiä käsitteitä.
Kuntoutusmenetelmien tulee luoda edellytyksiä kokonaisvaltaisen kielitaidon
kehittymiselle ja tavoitteena on merkkivalikoiman kasvattaminen, merkkien
yhdistäminen lauseiksi ja keskusteluun osallistumismahdollisuuksien parantaminen
(von Tetzchner ja Martinsen 1999:225).
AAC-keinoja käyttävien ihmisten viestintää kuvataan usein sähkösanomatyyppiseksi
(esimerkiksi Beukelman, McGinnis ja Morrow 1991). Yksi selitys tälle on
kieliopillisten morfeemien puuttuminen puhetta tukevista ja korvaavista keinoista
(Marvin, Beukelman ja Bilyeu 1994), toisaalta sama ilmiö on havaittu myös AAC-
keinoja käyttävien henkilöiden kirjoittamissa teksteissä (Kelford Smith, Thurston,
Light, Parnes ja O´Keefe 1989). Ajan ja fyysisen vaivan säästäminen voisi olla yhtenä
syynä kieliopillisten morfeemien puuttumiselle (Light 1989, Baukelman, McGinnes ja
Morrow 1991). Tällöin näiden morfeemien ymmärtäminen tulisi olla ongelmatonta
(Blockberger ja Johnston 2003). On myös oletettu, että AAC-keinojen käyttö ja
ilmentymät eivät antaisi täydellistä kuvaa käyttäjän lingvistisestä tietoudesta ja
taidoista (Kraat 1991). Jos lapsen puhe on erittäin rajoittunutta, hän ei saa käytännön
kokemuksia, joiden avulla hän omaksuisi kieliopillisen morfologian. Hänellä ei ole
mahdollisuutta manipuloida ja rakentaa kielen muodoista erilaisia viestejä. Jos hänellä
ei ole aktiivisia keinoja tuottaa kieliopillisia morfeemeja, myös näiden omaksuminen
17
saattaa viivästyä. Tällöin kieliopillisten morfeemien puute ei olisi vain merkki
epäonnistumisesta tuottaa näitä muotoja vaan myös vaikutusta puheen tuoton
rajoituksista. Tällöin myös lapsella ilmenisi ongelmia sekä kieliopillisten morfeemien
ymmärtämisessä että tuottamisessa (Blockberger ja Johnston 2003).
Sosiaalinen vuorovaikutustilanne luo paljon kielellisen ja tiedollisen oppimisen
edellytyksiä (von Tetzchner ja Martinsen 1999:90). Sekä lapsi että hänen lähi-
ihmisensä tulkitsevat aktiivisesti toisiaan ja reagoivat toistensa käyttäytymiseen.
(Launonen 2005). Jos lapsilla on puheen tuoton vaikeutta, he ovat jatkuvasti
poikkeavissa vuorovaikutuksellisissa tilanteissa. Aikuisten rooli on usein aktiivinen ja
ohjaileva (von Tetzchner ja Martinsen 1999:90). Aikuiset myös muokkaavat tilannetta
sekä omaa ja lapsen käyttäytymistä (Launonen 2005).
4.3 Lapsi aktiivisena oppijana ja viestijänä
Tutkijoiden tietoisuus lapsen kielen omaksumisesta on kasvanut viimeksi kuluneiden
25 vuoden laajan empiirisen tutkimuksen johdosta, mutta kielen omaksumisen
peruspiirteisiin liittyy yhä kiistanalaisia kysymyksiä (Bonvillian, Orlansky ja Folven
1990). Erimielisyttä aiheuttavat muun muassa non-verbaalisen ja elekommunikaation
rooli ja kehitys, sekä lapsen roolin aktiivisuuden ja ympäristön merkitys kielen
omaksumisessa.
4.3.1. Valikointi ja välttely fonologisten piirteiden mukaan
Useat lapsen kielen tutkijat ovat havainneet pienten lasten olevan valikoivia sen
suhteen, mitä aikuiskielen sanoja he yrittävät tuottaa (mm. Ferguson ja Farwell 1975,
Ingram 1976, Schwartz ja Leonard 1982). Lapset näyttävät valikoivan sanoja tiettyjen
18
fonologisten ominaisuuksien mukaan ja välttelevät tiettyjä piirteitä yksilöllisesti (mm.
Ingram 1974, Schwartz ja Leonard 1982, Vihman, Macken, Miller, Simmons, Miller
1985). Sanojen valikointi ja välttely vähenee lapsen saavuttaessa 50 ensisanaansa
(esimerkiksi Kunnari ja Savinainen-Makkonen 2004:72, Schwartz ja Leonard 1982).
Tutkimukset ovat kuitenkin keskittyneet suuresti sellaisiin lapsiin, joiden kielenkehitys
etenee tyypillisesti, ja heidän varhaiseen kielenkehitykseen ennen 50 ensisanan
täyttymistä (Storkel 2004). Storkelin (2004) tutkimuksessa ilmeni, että fonologiset
rajoitukset jatkuivat yli 50 ensisanan täyttymisen jälkeenkin sellaisilla lapsilla, joilla
oli kielellisen kehityksen poikkeavuutta. (Katso aiheesta lisää seuraavassa kappaleessa
4.4.2.)
Fonologisella valikoinnilla ja välttelyllä on merkittävä rooli fonologisen järjestelmän
omaksumisessa. Kiparskyn ja Mennin (1977) mukaan valikointi ja välttely todistavat
lasten havaitsemiskyvyistä ja aktiivisesta roolista fonologian omaksumisessa. Lapsi
välttelee sanoja, joita hän ei pysty tuottamaan täydellisesti (Ferguson ja Farwell 1975).
Varmaa tietoa lapsen roolista leksikon ja fonologian omaksumisesta ei kuitenkaan ole
(Schwartz ja Leonard 1982, Vihman, Macken ym. 1985 ).
Macken ja Ferguson (1983) pohtivat fonologisen kehityksen kognitiivista perustaa ja
muodostavat kolme prosessia, joita lapsilla ilmenee fonologian omaksumisessa: 1)
Valikoivuus, jonka perusteena on kaksi mahdollisuutta. Lapsi käyttää havaitsemaansa
puhetta preferoitujen strategioiden kautta tai sitten lapsi on erittäin valikoiva
fonologisen tiedon etsijä. 2) Luovuus. Lapsi käyttää fonologisia segmenttejä tai
malleja, jotka puuttuvat aikuiskielestä. 3) Hypoteesin muodostus. Lapsi muokkaa,
kokeilee ja uudistaa hypoteeseja kielen fonologisesta rakenteesta.
Lapsi ei kuitenkaan ole tutkija tai kielitieteilijä, vaan hänen kielelliset kykynsä ja
prosessinsa ovat erilaisia kuin aikuisten (Macken ja Ferguson 1983). Toisaalta vaikka
lapsen tuottamat varhaiset sanahahmot ovat holistisia kokonaisuuksia, osoittaa
joidenkin rakenteiden välttäminen lapsellakin olevan jo varsin varhain ainakin
jonkinlaisia metalingvistisia taitoja (Savinainen-Makkonen 2001).
19
4.3.2. Fonologiset rajoitukset poikkeavassa kielenkehityksessä
Kun lapset omaksuvat kieltä, he joutuvat omaksumaan rinnakkain kolmea
sanaedustusta: fonologista, leksikaalista ja semanttista. Koska tämä rinnakkainen
omaksuminen muodostaa simultaanin oppimistilanteen, on mahdollista, että
fonologinen omaksuminen vaikuttaisi myös leksikaaliseen omaksumiseen.
Leksikaalisen edustuksen oletetaan perustuvan lapsen puheen tuottoon, joka on
suppeampi kuin kyky ymmärtää puhetta (Storkel 2004). Tutkimukset viittaavat siihen,
että fonotaktiset rajoitukset ja todennäköisyydet muokkaavat leksikon kehittymistä.
Fonotaktiset rajoitukset voivat toimia filtterinä leksikon omaksumisessa (Vihman
1993) ja vaikuttaa kokonaisvaltaisesti leksikon omaksumiseen (Schwartz ja Leonard
1982).
Storkel (2004) tutki fonotaktisten rajoitusten ja todennäköisyyden vaikutusta leksikon
omaksumiseen kolmessa lapsiryhmässä. Tutkittavat lapset muodostuivat kolmesta
ryhmästä. 1) Lapset, joilla oli funktionaalinen fonologinen viivästymä (functional
phonological delay, PD-ryhmä). Tämän ryhmän lasten keskimääräinen ikä oli viisi
vuotta. 2) Edellistä ryhmää fonologisesti vastaavat mutta iältään nuoremmat lapset,
joiden kielellinen kehitys oli normaali (phonology-matched, PM-ryhmä). Tämän
ryhmän keskimääräinen ikä oli 3;10. 3) Ensimmäisen ryhmän kanssa iän ja sanaston
mukaan vastaavat lapset, joilla oli normaali kielellinen kehitys (age- / vocabulary-
matched, AVM-ryhmä). Tämän ryhmän lasten keskimäärinen ikä oli 4;9.
PD-lasten leksikon koostumus voi erota normaaliin kielenkehitykseen kuuluvasta
leksikon kehityksestä ja kielellinen prosessointi voi erota normaalista kielen
kehityksestä. Tutkimuksessa havaittiin fonologisten rajoitusten jatkumista yli 50
ensisanan täyttymisen jälkeenkin PD-lapsilla. Tällöin niiden vaikutus oli päinvastainen
kuin varhaisemmassa kielen kehityksen vaiheessa. Tämä voisi Storkelin (2004)
mukaan johtua esimerkiksi siitä, että varhaisessa kielenkehityksessä lapsen fonologian
mukaiset sanat ovat sellaisia, jotka kiinnittävät lapsen huomion. Tämä huomion
20
kohdistuminen voisi helpottaa leksikon omaksumista. Myöhemmässä kehityksen
vaiheessa vaikutus olisi päinvastainen eli juuri äännejonon poikkeavuus lapsen
fonologiasta tekisi siitä huomiota herättävän lapsen kannalta. Tämän mukaan ne
piirteet, jotka herättävät lapsen huomiota, voivat vaihtua kehityksen myötä. Leksikon
oppimisen fonotaktiset rajoitukset voivat vaihdella lapsen fonologisen tietoisuuden
tyypin mukaan.
Fonologinen todennäköisyys ei Storkelin (20004) tukimuksessa vaikuttanut leksikon
omaksumiseen samoin PD-lapsilla kuin lapsilla, joilla oli normaali kielen kehitys.
Yksilöllisen leksikaalisen edustuksen muodostuminen oli herkkä häiriöille kun uusi
äännejono oli yleinen ja samankaltainen useiden muiden sanojen kanssa (Storkel
2004).
4.3.3. Puheen monitorointi
Puheen monitorointi on kognitiivista toimintaa, jota on monentasoista ja joka on
tutkimuksissa määritelty eri tavoin. Sitä on pidetty automaattisena tapahtumana, jo
puheen tuottoprosessin aikana tapahtuvana tai tietoisena toimintana, joka tapahtuisi
vasta oman puheen havaitsemis- ja ymmärtämisprosessin kautta (Postma 2000).
Monitoroinnin on kognitiivinen prosessi, joka toimii jo puheen tuottamisen aikana.
Tämän mukaan puhuja pystyy monitoroimaan ja tarkastamana puhettaan jo ennen kuin
on artikuloinut sen (Laakso 2005).
Puhujan tekemiä oman puheen muutoksia kutsutaan itsekorjauksiksi. Itsekorjaus
kohdistuu usein sanavalintaan. Korjaus voi kohdistua myös yksittäisiin äänteisiin,
sijapäätteisiin tai sanaa pidempiin kokonaisuuksiin (Laakso 2005).
Pienten lasten metalingvistisiä kykyjä on käsitelty kirjallisuudessa hyvin vähän
(Macken ja Ferguson 1983). Lasten kielellisen tietoisuuden omasta puheestaan
21
oletetaan usein kehittyvän kovin myöhään, vasta noin viisivuotiaana (esimerkiksi van
Kleek 1982). Hokkanen (2001) erottelee aikuisen ja lapsen sekä kielihäiriöisen
ihmisen tekemät puheen virheet ja lipsahdukset, koska virheen aiheuttaman prosessin
taustalla vaikuttavat erilaiset syyt. Lapsen tekemiin virheisiin vaikuttaa kielen
kehityksen keskeneräisyys ja kielihäiriöisen aikuisen virheissä syynä on itse
häiriö/vaikeus. Aikuinen, puhehäiriöinen ihminen voi olla tietoinen puheensa
virheistä, mutta silti kyvytön tekemään korjauksia, kun taas nuori lapsi on melko
kyvytön myös monitoroimaan omaa puhettaan (Hokkanen 2001).
Vastakkaisen näkemyksen esittää Schegloff (1989), jonka mukaan lapset tekevät
ensimmäisiä itsekorjauksia jo puolentoista vuoden iässä. Myös Laakson (2005)
tutkimuksen mukaan lapset alkavat jo 1;6 - 1;8 ikäisinä keskeyttää ja korjata
puhettaan. Puheen monitorointia ja itsekorjauksia ilmenee lapsilla jo varhain samaa
tahtia puheen kehityksen kanssa. Samoihin aikoihin kun lapset tavoittavat 50
ensisanan merkkipaalun ja sanaston nopea kehitysvaiheen, alkaa myös oman puheen
itsekorjaus. Viisivuotiaalla korjaussysteemi on jo täysin toimiva ja aloituskeinojen
valikoima sama kuin aikuisilla suomenkielisillä puhujilla (Laakso 2005).
5. TUTKIMUKSEN TARKOITUS
Tässä tapaustutkimuksessa kuvaan yhden lapsen, Aaron-poikani puheen ja
kommunikaation kehitystä iässä 2;0 - 4;6. Aaronin puheen kehityksessä on todettu
kehityksellisen verbaalin dyspraksian piirteitä, dysfasia-diagnoosi saatiin pojan ollessa
4;4 vuoden ikäinen. Perheemme alkoi käyttää puhetta korvaavia keinoja, lähinnä
tukiviittomia, pojan ollessa 2-vuotias. Tässä tutkimuksessa kuvaan paitsi Aaronin
poikkeavan puheen kehityksen ilmenemistä ja kehitystä, myös puhetta korvaavien
keinojen ja kielellisen kehityksen etenemistä, puuttuvista sanoista huolimatta. Tärkeässä
asemassa on myös lapsen oman aktiivisen roolin pohdinta. Kielellisen kehityksen ja
22
vuorovaikutuksen päätekijöinä ei siis tarkastella pelkästään diagnosoitua haittaa ja
lapsen ympäristöä, vaan myös lapsen omia tarpeita, kokemuksia ja ilmaisukeinoja.
Kehityksellisen verbaalin dyspraksian diagnoosi on kiistanalainen. Toivon tämän
tapaustutkimuksen antavan virikkeitä ehkäpä uusille teoreettisille lähestymis- ja
tutkimusasetelmille ja myös kliiniseen arviointi- ja kuntoutustyöhön.
Tutkimuksen keskeiset kysymykset:
1) Kuinka lapsen poikkeava, dyspraktinen puheen ja kielen kehitys etenee kahden ja
puolen vuoden aikana? Millaista on lapsen fonologinen kehitys; löytyykö siitä
yhteyttä normaaliin puheen kehitykseen? Toteutuuko kielellisen kehityksen yleinen
hierarkisuus?
2) Kehityksellisen verbaalin dyspraksian oireiden primaarisuus ja sekundaarisuus.
Mikä johtaa mihin? Ennen puhuttiin puhtaasti motorisesta vaikeudesta, uudemmissa
tutkimuksissa erityisestä kieliopillisesta häiriöstä. Millaisia viitteitä tämän
tutkimuksen havainnot antavat?
3) Millaisia puhetta tukevia ja korvaavia kommunikointikeinoja lapsi käyttää? Miten
nämä keinot kehittyvät ja muuttuvat puheen kehityksen myötä?
4) Millainen on lapsen rooli oppijana ja viestijänä? Voiko kielihäiriöinen lapsi olla
aktiivinen oman puheensa ja aikuiskielen havainnoitsija? Pystyykö lapsi tekemään
ratkaisuja oman kommunikaationsa suhteen? Mitä seuraa kun lapsen puheilmaisun
ei vastaa ilmaisutarvetta, kognitiivista kehitystä eikä ikätasoa?
23
6. TUTKIMUSMENETELMÄT
6.1. Tutkittava lapsi
Aaron on äitinsä lapsista I/2. Pikkusisar syntyi Aaronin ollessa 2;11-ikäinen, lisäksi
perheessä on isosisko. Perhe on yksikielinen. Aaron on ollut varsin terve lapsi,
korvatulehduksia ei ollut pikkulapsi-iässä lainkaan ja kuulo todettiin normaaliksi
neuvolassa 4-vuotiaana. Motorinen kehitys on ollut vähintään ikätasoista, eikä
suualueen motoriikassa ole todettu poikkeavuutta.
Aaron aloitti puheterapian äitinsä aloitteesta 2;5 vuoden iässä ja osa-aikainen
päiväkotihoito alkoi iässä 2;10. Ensimmäisen alustavan diagnoosin, viivästynyt puheen
ja kielen kehitys, Aaron sai lastenneurologilta 3-vuotiaana. Ensimmäinen lausunto
foniatrilta tuli iässä 3;6, diagnoosina edelleen viivästynyt puheen ja kielen kehitys.
Puheterapian ensimmäinen vaihe (1 x viikko) kesti 13 kuukautta (iässä 2;5 - 3;6).
Tämän jälkeen Aaron siirtyi toiseen päiväkotiin, osa-aikaisesti puhehäiriöisten lasten
ryhmään. Puheterapiassa oli pitkä tauko, jonka jälkeen toteutui toinen vaihe, muutama
kerta uuden puheterapeutin kanssa. Ensimmäinen sairaalan tutkimusjakso oli Aaronin
ollessa 4;4-ikäinen, ja silloin saatiin puheterapeutin, toimintaterapeutin ja
lastenneurologin arvio sekä tehtiin EEG-tutkimus. Diagnoosiksi tuli dysfasia, joka
painottuu verbaaliin dyspraksiaa. Puheterapian kolmas vaihe, intensiivinen ja
säännöllinen puheterapia (2 x viikko) alkoi Aaronin ollessa 4;4-ikäinen.
Kommunikoinnin apuvälineiden suunnittelu ja toteutus tapahtui vasta tämän
tutkimuksen tarkkailujakson jälkeen.
24
6.2 Aineiston keruu
Puheen arvioinnissa yksittäiset sanat edustavat yleensä lapsen parasta osaamista ja
spontaanipuhe taas edustaa parhaiten arjen kommunikaatiotilanteiden todellisuutta.
Vapaa keskustelu tuo sanojen välisten prosessien vaikuttavuuden ja lauseiden
mahdollisen kuormittavuuden esille (Savinainen-Makkonen ja Kunnari 2004b). Tämän
tutkimuksen aineisto koostuu Aaronin arjen kommunikaatiotilanteista.
Aineisto keräsin kahden ja puolen vuoden ajalta, Aaronin ollessa 2;0 - 4;6-ikäinen.
Aineisto koostui omista päiväkirjamerkinnöistäni, MCDI-lomakkeista sekä
videonauhoituksista. Aineiston alkuosa painottui videointeihin, joita tehtiin noin kerran
kuukaudessa, kun taas aineiston loppuosa painottuu päiväkirjamerkintöihin ja
videointeja tehtiin harvemmin. Päiväkirjamerkintöjä on runsaasti, ja ne sisälsivät uusien
äänteiden ja sanahahmojen lisäksi omia vakiintuneita ja uusia ilmauksia, eleitä ja
viittomia. Päiväkirjamerkintöihin kirjasin melko tarkkaan kaikki muutokset, joita
kommunikoinnissa oli havaittavissa. Tämä oli mahdollista tehdä melko luotettavasti
aina aineiston loppukuukausille saakka, jolloin kehitys vauhdittui selvästi. Lisäksi
aineistoon kuului muutamia spontaanipuheen kirjallisia koosteita. Nämä koosteet
kirjasin spontaanien leikkitilanteiden aikana ja ne olivat kestoltaan 30min.
Spontaanipuheen koosteista tarkastelin sanaston kokoa ja lauserakenteita. Käytössäni
olivat myös puheterapeuttien ja lääkärien lausunnot ja testitulokset. Tutkimuksen
päähuomio oli kuitenkin lapsen arjessa ja spontaanissa viestinnässä. Käytössäni olleen
laajan aineiston lisäksi minulla oli lapsen arjesta tietoa, jonka perusteella tein tulkintoja
ilmauksista.
Analyysiin valitsin lapsen aktiivisen sanaston sanoja, jotka herättivät huomioni
käyttönsä tai ilmenemismuotonsa perusteella, toisin sanoen niiden käyttö oli
epätyypillistä. Analyysissa pohdin myös joidenkin sanastosta puuttuvien sanojen
kohtaloa ja niiden poissaolon mahdollisia syitä. Koska tutkimuksen perusasetelma oli
dyspraktisen puheen kehityksen vertailu normaaliin puheen kehitykseen ja sen
25
fonologisiin vaiheisiin, analyysi perustui kohdesanojen fonologisten piirteiden
kuvaukseen. Merkittäviä puheen kehityksen fonotaktisia merkkipaaluja olivat muun
muassa diftongien ja konsonanttiyhtymien ilmaantuminen, joten tarkastelin aineistostani
myös näitä prosesseja. Analysoin myös intonaatiota ja sen avulla tapahtuvaa
merkitysten luomista sana- ja lausetasolla. Pohdin myös kieliopillisten morfeemien
puuttumisen syitä. Aineistossani huomioni kiinnittyi myös lapsen aktiiviseen
prosessointiin, niihin keinoihin ja tapoihin, joiden avulla hän pystyi toimimaan ja
ilmaisemaan itseään huolimatta rajoittuneesta puheen tuottokyvystä. Pyrin todentamaan
tätä aktiivisuutta analyysissani. Tämä johti siihen, että analysoitava aineisto muodostui
melko laajaksi.
Aaronilla oli käytössään puhetta tukevaa ja korvaavaa kommunikaatiota. Perheemme
käytti tukiviittomia, joista Aaron sai yhden keinon kompensoida rajoitettua sanastoaan.
Lisäksi Aaron käytti rikkaasti ja itsenäisesti useita muita keinoja: eleitä, ilmeitä,
intonaatiota, kuvia ja omia ilmauksiaan. Kaikki nämä erilaiset puhetta tukevat ja
korvaavat kommunikaatiokeinot yhdessä antoivat Aaronin ympäristölle vihjeitä ja
kuvasivat merkityksiä, jotta ilmaisu oli tulkittavissa puuttuvista sanoista huolimatta.
Kuvaan tätä non-verbaalia kommunikaatiota ja pyrin valottamaan sen tehtävää ja sen
pohjalla mahdollisesti olevaa lingvistista ja kognitiivista tietoutta.
Tutkimuskysymysten ja aineiston laadun vuoksi esitin tutkimushavainnot ja pohdinnan
yhdessä. Sekä aineisto, että tutkimusaihe oli laaja ja kompleksinen. Tavoitteenani oli
nostaa esille toistuvia piirteitä ja käyttäytymistä kommunikaation eri osa-alueilla, jotka
kuvasivat lapsen aktiivista roolia oman puheensa monitoroinnissa. Analyysissa näkyi
kehityksen hierarkisuus ja yhteys normaaliin puheen kehitykseen. Pohdin myös
normaalin kognitiivisen kehityksen ja rajoittuneen puheentuottokyvyn yhteisvaikutusta
ja niitä lisävaikeuksia, joita saattoi aiheuttaa selkeästi muuta kehitystä jäljessä oleva
puheen kehitys.
26
6.3 Analyysi
Aineistossa erottui Aaronin käyttämien omien ilmauksien merkittävyys hänen
kommunikaatiossaan. Omat ilmaukset olivat yksinkertaisia äänteellisiä ilmauksia, jotka
olivat vakiintuneesti käytössä korvaten tiettyjä kohdesanoja. Oma ilmaus [am] ilmeni jo
Aaronin varhaisessa ilmaisussa, jolloin hänen sanavarastonsa koostui vain muutamasta
aikuiskielen mukaisesta sanasta. Ilmauksella oli tärkeä tehtävä ja analysoin ilmauksen
syntyä, käyttöä ja muutoksia sekä mahdollisia syitä omien ilmauksien käyttöön.
Pohtiessani syitä Aaronin puheen kehityksen erityisiin ja huomiota herättäviin
piirteisiin, tein analyysia myös Aaronin fonologisesta kehityksestä. Analyysi tarkentui
vokaalien ja konsonanttien kehitykseen saakka. Fonologisten rajoituksien merkitys
ilmeni selkeästi tutkimuksessa ja analysoin muutoksia näissä rajoituksissa ja niiden
yhteyttä tyypilliseen puheen kehitykseen.
Analysoin myös sanaston kokoa, kasvua, laatua ja huomiota herättäviä piirteitä. Nostin
tarkastelun kohteeksi myös eräitä yksittäisiä sanoja, jotka puuttuivat Aaronin
aktiivisesta sanavarastosta ja pohdin syitä tälle. Kuvaan myös niitä puhetta tukevia ja
korvaavia keinoja, joiden avulla Aaron korvasi puuttuvia sanoja ilmaisussaan.
Tutkimuksessa näkyi merkkejä siitä, että Aaronin rooli omassa kommunikaatiossaan oli
aktiivinen. Analysoin hänen osoittamaa aktiivisuutta ja kykyä havaita oman puheensa
poikkeavia piirteitä. Analysoin myös Aaronin non-verbaalisia keinoja ilmaista
lingvististä tietoa, erityisesti intonaation keinoin. Pohdin myös erittäin rajoittuneen
puheen tuottokyvyn mahdollisia vaikutuksia kielelliseen kehitykseen.
27
6.4 Merkintätavat
Olen merkinnyt Aaronin tuottaman äänteellisen ilmauksen hakasulkeissa ja hänen
tavoittelemansa aikuiskielen kohdesanan tai -lauseen sitaateissa. Esimerkiksi Aaronin
yksinkertaistama muoto [appa] sanasta ”kauppa”. Äänteellinen ilmaus voi olla
sanahahmon lisäksi myös Aaronin luoma oma ilmaus, jolla ei ollut suurta/lainkaan
yhtäläisyyttä kohdesanan fonologiseen muotoon. Esimerkiksi ilmaus [am] saattoi
tarkoittaa sekä kohdesanaa ”maito” että kohdesanaa ”syödä”. Ilmaus saattoi myös
koostua vain yhdestä äänteestä, esimerkiksi äänteistä /s/ tai /i/. Erotuksena lyhyelle
äännölle merkitsin ilmauksen kahtena äänteenä, koska Aaron tuotti ilmauksen
pidempänä. Ilmaus on hakasulkeissa silloin kun sillä oli vakiintunut merkitys ja se toimi
Aaronin omana ilmauksena. Esimerkiksi ilmaus [ss] merkitsi kohdesanaa ”käärme” ja
ilmaus [ii] kohdesanoja ”iso” tai ”pieni”. Analysoidessani yksittäisten äänteiden
ilmaantumista ja kehitystä merkitsin äänteet vinoviivojen sisään, esimerkiksi /s/.
Kun analysoin Aaronin tuottamaa pidempää ilmausta, lausetta tai lausemaista
ilmaisujonoa, olen merkinnyt kokonaisuuden vinoviivojen sisälle. Taukoa ilmaisi (.) ja
hieman pidempää taukoa (..). Esimerkiksi:
/am oppuu/ (.) /namnam/
”Syödä/ruoka loppuun, (sitten saan) namia.”
Tulkinnassa huomioin myös Aaronin ilmaisusta puuttuvia sanoja, ne merkitsin
sulkeiden sisään. Nuolella merkitsin Aaronin käyttämän sanahahmon ja tulkitsemani
todellista tavoitesanaa. Esimerkiksi:
[namnam am] ”nami ruokaa” → ”hyvää ruokaa”
Puuttuvia sanoja ja niiden merkitystä kuvasi usein rikas intonaatio sekä tauot
ilmaisuketjussa. Tauot näkyvät suoraan litteraatiossa, sen sijaan intonaatiosta kerron
lähinnä kuvaamalla sitä. Lapsen painottama tavu tai sana lauseessa on lihavoitu lähinnä
kappaleessa 7.7, jossa analysoin intonaation merkitystä lingvistisen tiedon
28
ilmaisemisessa. Tällöin oli oleellista kuvata uuden ilmaisun korostunutta intonaatiota,
joka vähitellen tasaantui kun ilmaus sai vakiintuneen tulkinnan ja korostunut intonaatio
jäi tarpeettomaksi. Esimerkiksi yhden vokaalin ilmaukset [ii] ”pieni/iso” ja [aa] [uu]
”paha susi”, jotka vähitellen tasaantuivat värittömiksi, sananlailla käyttäytyviksi
ilmauksiksi [ii] ja [aa] [uu].
Diftongien yksinkertaistumista olen kuvannut lähinnä kappaleessa 7.2.1 ja merkitsin
yksinkertaistumisen kursivoidusti. Esimerkiksi [heeti] ”heidi” ja [appa] ”kauppa”.
Sanan rakennetta kuvasin erottelemalla konsonantit (C) ja vokaalit (V), kuten sanassa
"laiva" (CVVCV).
Viittomat olen merkinnyt kaksoisviivojen sisälle, esimerkiksi viittoman kohdesanasta
”mummi” merkitsin //mummi//. Eleitä olen merkinnyt erityissulkeiden sisälle.
Esimerkiksi vakiintunut ele{osoittaa taivaalle}, jonka merkitys oli ”lintu”.
Aaronin iän olen merkinnyt vuosina ja kuukausina, esimerkiksi 2;2 tarkoittaa kahden
vuoden ja kahden kuukauden ikää. Joskus olen huomioinut myös viikot, esimerkiksi
2;2:2 (kaksi vuotta, kaksi kuukautta ja kaksi viikkoa).
7. TULOKSET
Ferguson (1978) määrittelee yksilöllisen ja erityislaatuisen kommunikoinnin
idiosynkraattiseksi kommunikoinniksi. Sitä ilmenee normaalin kielenkehityksen
varhaisvaiheessa, mutta erityisen tyypillistä se on kielihäiriöiden yhteydessä. Tällaisia
ilmauksia kutsutaan vokaabeleiksi. Ilmauksella on vakiintunut ja tunnistettava
äänteellinen muoto ja selkeä käyttötarkoitus. Äänteellisesti vokaabelit eivät muistuta
niitä vastaavia sanoja, esimerkiksi ilmaus [trntrn] leikkiautosta. Vokaabelien ja niitä
vastaavien eleiden käyttötarkoitus kielihäiriöisillä lapsilla ei ole suora puhutun kielen
sanan vastaaminen (von Tetzchner ja Martinsen 1999: 129).
29
Myös tyypillisesti kehittyvät lapset siis käyttävät vokaabeleja, joilla ei ole äänteellistä
yhteyttä kohdesanaan. Yleistä on esimerkiksi eläinten nimeäminen aluksi niiden
ääntelyn perusteella, esimerkiksi [miau/mau] tarkoittaa ”kissaa” ja [hauhau] ”koiraa”.
Näillä vokaabeleilla voisi olla tehtävänään helpottaa lapsen siirtymistä
yksinkertaisempien äänneyhdistelmien avulla kohti aikuiskielen sanoja. Vaikka
äänteellistä yhteyttä vokaabelien ja sanojen välillä ei olisikaan, on näiden välillä yleensä
jonkinlainen käytännöllinen yhteys. Esimerkiksi millaista ääntä pitää kissa tai auto.
Koiran nimeäminen esimerkiksi [hauhau]:ksi ja sitten ”hauva”ksi on äänteellisesti
yksinkertaisempaa kuin sanan ”koira” tuottaminen. Tässä esimerkissä näkyy myös
aikuiskielen ja vokaabelin äänteellinen yhteys. Tämän tutkimuksen Aaron-pojalla
puheen ja äänteiden yhdistämisen vaikeudet näkyivät jo esimerkiksi juuri eläimiin
liittyvä pienen lapsen ääntelyssä. Aaron, jonka oli vaikea tuottaa diftongeja, ei pystynyt
2-vuotiaana tuottamaan esimerkiksi [hau] tai [miau/mau] äänneyhdistelmiä. Sen sijaan
hän tuotti ääntelyä, joka pyrki imitoimaan mahdollisimman tarkasti aitoa eläimen
ääntelyä ja myöhemmin nimesi eläimet viittomilla. Vaikka Aaronin vokaabeleilla ei
todettu olevan yhteyttä aikuiskielen sanoihin, voimme olettaa, että niillä oli kuitenkin
oma tehtävänsä hänen siirtyessään kohti aikuiskielen sanoja. Vaikka esimerkiksi ilmaus
[hau] ei ole varsinainen aikuiskielen sana, lapset ja pienille lapsille puhuttaessa sitä
käytetään yleisesti. Esimerkiksi: ”Koira sanoo hau-hau.” Lapsen on ilmeisesti helpompi
tuottaa diftongi yhden tavun pituisessa ilmauksessa kuin kaksitavuisessa. Kun lapsen
fonologinen kehitys etenee, hän kykenee myös lisäämään diftongin perään toisen tavun
ja sanaan toisen konsonantin [hau] + [va] ja muodostamaan sanan. Tosin tämä sana on
muodoltaan edelleen yksinkertaisempi kuin aikuiskielen kohdesana ”koira”. Aaron
nimesi kohdesanan ”hauva” viittomalla ikään 2;6 saakka, jolloin hän onnistui
tuottamaan tunnistettavan sanahahmon [auva] ”hauva” ja sana korvasi viittoman.
Kompleksisempaa kohdesanaa ”koira” Aaron vältteli tehokkaasti ikään 4;6 saakka.
(Lisää Aaronin diftongien kehityksestä luvussa 7.2.1) Toisin sanoen vokaabeleilla ja
kohdesanojen yksinkertaisilla muodoilla oli tärkeä tehtävä siihen saakka kunnes
Aaronin fonologia oli tarpeeksi kypsyny, jotta aikuiskielen kompleksiset sanat oli
mahdollista tuottaa. Aaronin muodostamilla omilla ilmauksilla vaikutti olevan
samankaltainen tehtävä.
30
7.1 Ilmauksen [am] monipuolinen käyttö
Aaronin oma ilmaus [am] muuntui merkitykseltään kahden ja puolen vuoden aikana.
Ilmaus muotoutui alunperin ilmauksesta [apm], ja molemmilla ilmauksilla oli identtinen
merkitys 3-vuoden ikään saakka, jolloin alkuperäisen ilmauksen [apm] käyttö vähitellen
hiipui ja loppui. Ilmaus [am] oli Aaronin käytössään varhain, jo ennen ikää 2;0 ja sen
tulkittiin tuolloin perheessä tarkoittavan ”maitoa”. Oletettavasti tuon merkityksen
vakiintumiseen ajan myötä vaikutti osiltaan Aaronin perheenjäsenten reagoiminen sen
käyttöön. Perheenjäsenet toimivat samoin kuin jos käytössä olisi ollut sana "maito" ja
siten ilmaus oli tehokas. Ilmauksen tulkintaa puoltavat muun muassa seuraavat
esimerkit.
Ikä 3;0: Ilmauksen [am] merkitys oli laajentunut tarkoittamaan ”ruokaa”: [yää am] ”yäk → pahaa ruokaa”
[namnam am] ”nami → hyvää ruokaa”
Iässä 3;7 Aaron käytti ilmausta [am] yhdyssanan osana: [am-appa] ”ruokakauppa” Ilmauksen [am] rinnalla esiintyi aluksi useammin, ja Aaronin saavuttaessa 3;0 iän yhä
harvemmin, muoto [apm], jonka merkitys oli identtinen ilmauksen [am] kanssa.
Esimerkiksi iässä 2;9 lausemainen ilmaus ja kysymys (intonaation ja ilmeen
perusteella):
[äiti apm ei] "Äiti syö ei." → ”Miksi äiti ei syö?” / ”Eikö äiti syö?”
Muoto [apm] katosi lopulta kokonaan ja ilmaus [am] vakiinnutti asemansa. Ilmauksen
[apm] merkitys ei laajentunut koskaan alkuperäisen semanttisen kenttänsä ulkopuolelle.
Kehityksessä nähtiin merkkejä lapsen aktiivisesta roolista. Aaron pyrki siirtymään kohti
verbaalista ilmaisukeinoa, kun hänen fonologinen kehitysvaiheensa mahdollisti sen.
Tätä ennen hänen oli tyydyttävä itse luomiinsa tai ympäristön tarjoamiin korvaaviin
31
keinoihin. Ilmauksen [am] merkityskenttä laajeni ja supistui kahden ja puolen vuoden
aikana (kuva 1).
Kuva 1. Ilmauksen [am] laajenevat ja eriytyvät merkityskentät
[am]
moi → puhelin
maito → ruoka → syödä
32
Kuva 2. Ilmauksen [am] kehityskaavio I
Ikä alle 2;0: Omat ilmaukset [apm] ja [am] merkitsevät kohdesanaa "maito". Oletettava
fonologinen yhteys; vaikeus tuottaa sananalkuinen labiaalikonsonantti /m/ sekä diftongi /ai/.
Ikä: 3;0: Sanan alkuperäinen merkitys ja fonologinen yhteys on kadonnut. Merkityksen alkulaajentumisen jälkeen se on tarkentunut
semanttisesti vain ruokailuun liittyviin sanoihin.
Ikä 2;1: Ilmauksen merkitys laajenee ruokailuun : ”ruoka, syödä, nälkä”. Näillä kohdesanoilla ei ole fonologista yhteyttä ilmaukseen. Semanttinen yhteys ruokailuun säilyy.
Ikä 2;1: Ilmauksen merkitys laajenee myös muihin juomiin : "mehu, vesi”.Näillä kohdesanoilla ei ole fonologista yhteyttä ilmaisuun. Semanttinen yhteys säilyy.
Ikä 2;4 - 2;9: Ilmaukset eriytyvät. Kohdesanoille ”maito” ja ”mehu” viittoma, kohdesanalle ”vesi” sana [että] .
33
* Semanttinen yhteys muodostui toiminnan kautta. Lapsi yritti vastata puhelimeen ”moi” [am] ja
tämä ilmaus eriytyy tarkoittamaan myös kohdesanaa ”puhelin”.
Kuva 3. Ilmauksen [am] kehityskaavio II.
Iässä 3;0: Ilmaus [am] tarkoittaa kohdesanoja: ”ruoka, syödä, nälkä”. Ilmauksella on vain yksi semanttinen kenttä.
Semanttinen kenttä 2: "moi, puhelin"
Ikä 3;1: Ilmaukselle uusi merkitys: "moi". Alkuperäinen fonologinen yhteys (labiaali
/m/ sanan alussa ja diftongi). Uusi semanttinen kenttä.
Ikä 3;2. Merkitys laajenee samassa *semanttisessa kentässä kohdesanaan
”puhelin”. Ei fonologista yhteyttä.
Semanttinen kenttä 1: ”ruoka, syödä, nälkä”
Ikä: 3;9: Ilmaus eriytyy, kohdesanalla ”syödä” uusi oma ilmaus.
Ikä 3:11 Kohdesana "moi" onnistuu verbaalisesti. Oman ilmauksen tilalle sana
[moi].
Ikä 4;5. Oma ilmaus [am] tarkoittaa vain kohdesanaa "puhelin". Ei alkuperäistä fonologista yhteyttä.
Ikä 4:3: Sanahahmo sanoista "ruoka" [hooka] ja "nälkä" [ääkä] tai kiertoilmaus
ILMAUKSELLA "AM" EI OLE ENÄÄ MERKITYSTÄ TÄSSÄ SEMANTTISESSA
KENTÄSSÄ. KOHDESANOILLA ON JOKIN MUU ILMAISUKEINO.
34
Pian sen jälkeen, kun alkuperäinen merkitys ”maito”, jolla oli fonologinen yhteys
ilmaukseen [am], katosi, tuli tilalle uusi merkitys, jolla oli myös fonologinen yhteys
ilmaukseen (kuva 3). Kohdesana ”moi” alkaa myös äänteellä /m/ ja sitä seuraa diftongi,
samoin kun alkuperäisessä kohdesanassa ”maito”. Kun kohdesanalle ”maito” löytyi
korvaava ilmaisukeino viittoman avulla, se ikään kuin vapautti tilaa uudelle
kohdesanalle uudessa merkityskentässä. Aaronin 50 ensisanaa olivat täynnä iässä 3;10,
ja samaan aikaan helpottui sananalkuisen labiaalikonsonantin /m/ tuottaminen. Aaron
tuotti 3;11 vuoden iässä oikein monia /m/-alkuisia sanoja, esimerkiksi: "moi". Kun
oikea sanamuoto oli mahdollinen, Aaronin ei enää ollut tarpeen käyttää ilmaisua [am]
myöskään sanan ”moi” korvikkeena.
Bonvillian (1999) määrittelee lapsen homonymiaksi prosessin, jossa lapsi käyttää yhtä
foneettista muotoa kahdesta tai useammasta lingvistisestä kohteesta, joilla on
aikuiskielessä eri foneettinen muoto. Varmaa ei ole, onko kyseessä
tahaton/tiedostamaton seuraus tilanteesta, jossa lapsi ei pysty tuottamaan tai
havaitsemaan oikeaa muotoa. Kyseessä voi olla myös aktiivinen strategia, jolla lapsi
välttää uuden foneettisen muodon oppimista. Sama ilmiö esiintyy myös
kuulovammaisten lasten viittomakielen omaksumisessa (Bonvillian 1999). Ainakin
Aaronin tapauksessa kyseessä näytti olevan aktiivinen prosessi, jonka avulla hän pyrki
kompensoimaan puheen tuoton rajoituksiaan ja joka perustui kohdesanan fonologiseen
rakenteeseen ja Aaronin fonologisiin rajoituksiin. Prosessissa näkyi myös merkkejä
semanttisesta tiedosta. Laajentuneet sana- tai ilmaisumerkitykset liittyivät alkujaan
kohdesanan fonologiseen muotoon ja laajentuivat myöhemmin merkitykseltään, mutta
laajentuminen tapahtui aina saman semanttisen kentän sisällä.
Puheen kehityksen varhaisessa vaiheessa, jolloin Aaronilla oli hyvin rajoittunut
sanavarasto käytössään, hänellä ilmeni kuitenkin merkkejä kielellisen järjestelmän
kehityksestä. Iässä 2;6 hän käytti ilmausta "am" verbinä lausemaisessa, kolmiosaisessa
ilmaisujonossa, joka koostui oman ilmauksen lisäksi eleestä ja eläimen ääntelyn
matkimisesta. Ilmauksesta oli eroteltavissa subjekti, verbi ja objekti.
35
{osoittaa taivaalle} [am] [sss]
="lintu, syödä, mato" → "Lintu syö matoja."
Iässä 3;5 Aaron yritti ilmaista kokonaista lausetta äänteellisesti: /am oppuu/ (.) /namnam/ ”(Syön) ruoan loppuun, (sitten saa/syön) namia.”
Ilmauksen tulkintaa helpotti suuresti vahva ja vakiintunut intonaatio sekä lauseen
rytmitys, esimerkiksi puuttuvan konjunktion ”sitten” tilalla oli tauko. Iässä 3;9 Aaron
yritti muodostaa täydellisempää lausetta kuin neljä kuukautta aikaisemmin, nyt verbiä
"syödä" merkitsi haukkaamista ja syömistä imitoiva ääntely [hau]. Intonaatio ja rytmitys
olivat samat kuin ennen.
/hau am oppuu/ (.) /hau namnam/
"Syön ruoan loppuun, (sitten) syön namia."
7.2. FONOLOGISET PROSESSIT
Tämän tutkimuksen Aaron-pojalla oli kerätyn aineiston mukaan käytössään erilaisia
fonologisia sääntöjä, joiden mukaan kohdesanat muuntuivat. Nämä fonologiset prosessit
muuttuivat lapsen puheen kehityksen edetessä ja noudattivat suurelta osin fonologisten
vaiheiden (Iivonen 1995) mukaisia periaatteita. Tarkastelen nyt lapsen fonologisten
prosessien kehitystä ja ilmentymistä neljän kohdesanan ("maito, auto, mato, satu")
perusteella. Näiden neljän sanan kohtaloa Aaronin aktiivisessa sanavarastossa analysoin
tarkemmin seuraavassa luvussa 7.3.
Aaronilla oli edelleen 3;11-4;6 vuoden iässä tarkat rajoitukset siitä, mitä kahta
konsonanttia sama sana voi sisältää, muulloin sanan kaikki konsonantit
yhdenmukaistuivat konsonanttiharmonian avulla. Myös sanan tavurajoitus oli hyvin
vahva.
36
Seuraavanlaisia prosesseja ilmeni Aaronin tuottamissa sanoissa iässä 3;11 -4;6:
1) Äänne /s/ muuttui joskus äänteeksi /t/, ei kuitenkaan aina. Esim.”susi”→ /tuti/.
2) Jos sanan sisällä oli konsonantti /t/, se saattoi muuntaa sanan alkukonsonantin
samaksi /t/-äänteeksi ja myös lisätä sananalkuisen vokaalin eteen ylimääräisen
konsonantin /t/. Esim. ”matti” → /tatti/, ”iita” → /tiita/.
3) Diftongia /ai/ Aaron vältteli tehokkaasti eikä tavoitellut sanoja, joissa se esiintyi,
esimerkiksi sana ”maito” puuttui pitkään aktiivisesta verbaalista sanavarastosta.
Aineistosta ei löydy esimerkkejä tämän diftongin käytöstä ennen ikää 4;6, jolloin Aaron
toisti kohdesanan ”auto” [atu], mutta hylkäsi kuitenkin muodon. (Katso myös
diftongien kehitys luku 7.2.1)
4) Vokaali /o/ muuntui joskus vokaaliksi /u/, kun sen läheisyydessä (ennen tai jälkeen)
sijaitsi konsonantti /t/ . Esim. ”koti” → /uti/.
Taulukko 1. Malli siitä kuinka neljä eri kohdesanaa voisivat muuntua fonologisen
yksinkertaistamisen jälkeen liian samankaltaisiksi.
Kohdesana Fonologiset prosessit Lopputulos
MAITO • sanan alkukonsonantin /m/ omissio • diftongin /ai/ yksinkertaistuminen vokaaliksi /a/ • sanan lopussa sijaitsevan /o/:n muuntuminen vokaaliksi /u/
/ato/, /atu/
MATO • sanan alkukonsonantin /m/ omissio • sanan lopussa sijaitsevan /o/:n muuntuminen vokaaliksi /u/
/ato/, /atu/
SATU • sanan alkukonsonantin /s/ omissio /atu/
AUTO • diftongin /au/ yksinkertaistuminen vokaaliksi /a/ • sana lopussa sijaitsevan /o/:n muuntuminen vokaaliksi /u/
/ato/, /atu/
Fonologisten yksinkertaistamisprosessien jälkeen kaikki neljä kohdesanaa olisivat
muistuttaneet äänneasultaan toisiaan identtisesti ja sanojen erottaminen toisistaan olisi
37
ollut mahdotonta. Näytti siltä, että Aaron ratkaisi tilanteen seuraavanlaisesti. Sanoista
kahta, joissa on diftongi, hän ei yrittänytkään artikuloida: ”maito" ja "auto”. Näistä oli
käytössä viittoma, kiertoilmaus ja oma ilmaus. Sanat, joissa on perusrakenne CVCV,
Aaron tuotti ensimmäisenä verbaalisesti. Lopputuloksena oli kaksi äänneasultaan melko
samanlaista sanahahmoa, jotka olivat kuitenkin ainakin kontekstin perusteella
eroteltavissa toisistaan. (Katso myös seuraava luku 7.3.)
Kun Aaron oli iältään 4;6:1 yhden päivän aikana ilmeni monia uusia edistysaskelia ja
monet fonologiset rajoitukset murtuivat. Fonologiset prosessit ja rajoitukset olivat osin
myös päällekkäisiä, edellisen ja seuraavan kauden prosesseja ilmeni yhtäaikaa.
7.2.1 Diftongien kehitys
Diftongit ovat vokaaliäänteitä, joihin sisältyy artikulaatioelinten liike ääntämisen
aikana. Akustisesti diftongin aikana tapahtuu formanttirakenteen muutos (Ball 1993: 72,
149). Ball (1993: 73) huomauttaa fonologisten häiriöiden tutkimuksessa jätettävän usein
huomioitta vokaalisysteemin häiriöt. Aaronin puheilmaisussa diftongit muodostivat
yhdessä konsonanttiyhdistelmien kanssa fonologian kehityksen voimakkaan esteen.
Savinainen-Makkonen ja Kunnari (2004d) mainitsevat normaalissa kielenkehityksessä
suppenevien diftongien (esimerkiksi /i/-loppuiset) omaksumisen vaivattomuuden. Tässä
tutkimuksessa /i/-loppuiset diftongit tuottivat Aaronille huomattavaa vaikeutta
kaksitavuisissa sanoissa, esimerkiksi sanoissa ”maito” ja ”poika", jotka puuttuivat
täysin Aaronin aktiivisesta sanavarastosta ikään 4;6 saakka. Tosin diftongien
omaksumisessa ja käytössä näkyi myös diftongien lähellä todentuvien äänteiden ja
äänneyhdistelmien vaikutus. Koko sana, sen rakenne ja diftongeja edeltävät ja seuraavat
äänteet vaikuttivat diftongien käyttöön. Erityisen merkittäväksi tekijäksi nousi sanan
tavumäärä. Kun diftongien kehitys hieman eteni Aaronilla 3;0 vuoden iässä, siinä ilmeni
eniten /i/-loppuisia diftongeja yksitavuisissa sanoissa, esimerkiksi: [ei], [pois], [eis]
”seis”, [toin] ”noin”, [voi/poi]”moi”. (Katso omaksumisjärjestys seuraavalla sivulla.)
38
Aaronin sanat, joissa diftongit onnistuivat, on esitetty alla omaksumisjärjestyksessä.
Onnistuvat diftongit esiintyvät pääasiallisesti yksitavuisissa sanoissa aina ikään 4;6
saakka. Mukaan on otettu myös diftongien yksinkertaistamisprosessia, jota ilmeni
kaksitavuisissa sanoissa. Aaronin usein vältteli niiden pitkien kohdesanojen käyttöä,
joissa oli diftongeja. Koko puheen kehitystä leimasi yli kaksitavuisten sanojen
puuttuminen varsin pitkään. Myös diftongien kehityksessä näkyi sanan tavumäärän
kuormittavuus siten, että yksitavuisissa sanoissa diftongit usein onnistuivat aiemmin
kuin kaksitavuisissa. Poikkeuksen muodostivat Aaronin ensimmäiset sanat ”äiti” ja
”hauva”. Diftongien yksinkertaistamiset on merkitty kursivoidusti.
Ikä
1;0: [äiti]
2;0 [heeti] ”heidi”
2;6: [auva] ”hauva”
2;8: [ei] / [ai] ”ei”, [ii oo] ”ei oo”
Sana ”ei” onnistuo toisinaan oikein, toisinaan diftongi muuntui muotoon [ai]. Kahden sanan ilmauksessa
”ei oo” diftongi ”ei” yksinkertaistui [ii] [oo].
2;11 [ei], [ei oo] , [vauva]
3;0 *[eijjaa] ”hiljaa” , [ipi-au] ”pipi-au, sattuu”, [poi / pois]
3;2 [eis] ”seis” , [toin]”noin” , [voi-voi / poi-poi] ”moi-moi”, [okii] ”okei”
Sanassa ”moi” diftongi oi-onnistui, mutta sananalkuinen /m/-äänne ei vielä onnistunut.
3;4 [appa] ”kauppa”
3;11 [moi], [näi] ”näin” , "heiti" [heidi]**
4;0 Toisto:[atu] ”auto”, [anna apuu] ”auta”. *** 4;2 [näi] ”näin”, imperfekti ”nähdä”-verbistä
[hookaa] ”ruokaa”
4;5 [höölä]”pyörä”, ****[keeni] "pieni"
4;6 [päivä], [tai] [sai], [puita], [kieni] ”pieni”
*Tässä esimerkissä näyttää siltä kun lapsi tuottaisi diftongin paikassa, jossa sitä ei ole. ”Diftongimaisuus”
syntyy oletettavasti sanan ”hiljaa” konsonanttiyhtymän /l-j/ yksinkertaistamisesta kaksois-/j/-äänteeseen
”hijjaa”, josta yhdessä sananalkuisen /h/-äänteen kanssa voi syntyä vaikutelma mukana olevasta /e/-
äänteestä [eijjaa].
39
** Sanoessaan nimen ”heidi” Aaron käytti yleensä muotoa [heeti]. Pyrkiessään tarkempaan
lopputulokseen, hän tuotti sanan hitaammin ja jakoi diftongin eri tavuille /he/ /i/ /ti/. Vokaalien /e/ ja /i/
välillä oli intonaationmuutos: äänteessä /i/ sävelkorkeus nousi ja sitä edelsi hienoinen tauko: /he/(.)/i//ti/.
*** Tämä on melko selkeästi tulkittavissa vaikean diftongin -au sanassa "auta" välttelyksi. Korvaava
keino on semanttisesti ja verbaalisesti korrekti, vaikka ei aikuiskielessä yleisesti käytössä, "anna apuu".
(Katso myös luku 7.4.)
**** Sanaa "pieni" ja diftongia kaksitavuisessa sanassa Aaron oli vältellyt intonaation keinoin (katso luku
7.7.1) tuottaen sanan omalla ilmauksellaan [ii] tai [iika] ikään 4;2 saakka ja kiertoilmauksella [kikku]
"pikku" tai [ei oo tito] "ei oo iso" ikään 4;5 asti, jolloin hän yksinkertaisti diftongin muotoon [keeni].
Diftongi onnistui oikein tässä kaksitavuisessa sanassa iässä 4;6 [kieni] "pieni", mutta sanassa ja diftongin
lähellä ei vielä onnistunut konsonantit /p/ ja /n/ yhdessä.
Fonologinen prosessi, jossa vokaalin ja konsonantin /n/ yhdistelmä korvasi diftongin ja
myös joitain konsonanttiyhtymiä, oli uusi ilmiö iässä 4;6:2. Ilmiö laajeni nopeasti,
viikon aikana, muun muassa seuraaviin konteksteihin.
[anto] ”auto”: diftongi -au → /an/ , seuraava konsonantti on /t/
[anta] ”paita”: diftongi -ai → /an/ , seuraava konsonantti /t/
[hontu] ”housut”: diftongi -ou → /on/ , seuraava konsonantti on /t/ (koska /s/ → /t/)
[ontee] ”nousee”: diftongi -ou → /on/ , seuraava konsonantti on /t/ (koska /s/ → /t/)
[onku] ”koulu”: diftongi -ou → /on/ , seuraava konsonantti on /k/ (kun /l/ → /k/)
Huomattavaa on se, että Aaron pystyi tuottamaan diftongin -au oikein muutamissa
sanoissa: ”hauva”, ”vauva”. Diftongin loppuosan /u/ yhdistyi helposti äänteeseen /v/,
jotka molemmat tuotetaan suun etuosassa huulien avulla. Aaron tuotti myös diftongit -
ai ja -oi oikein, kun ne olivat osa yksitavuista sanaa: ”hai”, ”moi”. Toisin sanoen monet
diftongeista olivat Aaronin fonologian mukaisia, mutta niiden yhdistäminen muihin
äänteisiin ja tavuihin oli ongelmallista, erityisesti jos artikulointipaikkaa piti vaihtamaan
liian kauaksi.
Edellä mainittu uusi fonologinen prosessi ilmensi laajempaa muutosta Aaronin
taidoissa. Muutaman viikon aikana iässä 4;6:2 – 4;6:4 tapahtui nopeaa kehitystä myös
diftongien tuottamisessa.
40
Ikä 4:6:2 [huita] ”puita”: diftongi oikein kaksitavuisessa sanassa
Ikä 4:6:3 [puita] : sanan alkukonsonantti /p/ ja diftongi -ui oikein kaksitavuisessa sanassa
Ikä 4:6:2 [okka] ”moikka”: diftongi yksinkertaistui
Ikä 4:6:3 [onkka] ”moikka”:uutta prosessointia, diftongi –oi muuntui→ /on/
Ikä 4;6:3 [moikka]: sananalkuinen /m/ ja diftongi -oi oikein kaksitavuisessa sanassa
Ikä 4:6:2 [keeni"] ”pieni” : sananalkuinen labiaalikonsonantti /p/ ei onnistunut yhdessä diftongin
kanssa vaan muuntui äänteeksi /k/ ja diftongi yksinkertaistui
Ikä 4:6:3 [kieni] ”pieni” : diftongi onnistui
Ikä 4:6:3 [pieni]: sananalkuinen /p/ ja diftongi -ie onnistui kaksitavuisessa sanassa
Ikä 4;6:3 [päivä]: sanan tuotto onnistui oikein
Lisäksi ilmeni vielä diftongien yksinkertaistumista muun muassa sanoissa: [pooli] ”puoli” ja [höötä]
”yötä”.
Diftongien ja sanojen tuottamisen vaikeuteen ja onnistumiseen vaikuttivat Aaronilla
sekä diftongien sisäinen rakenne että sitä edeltävien ja seuraavien konsonanttien
artikulointipaikka. Erityisesti labiaalit sanan alussa olivat työläitä. Mahdollisimman
läheinen artikulointipaikka ja pieni vaihtoliike sanansisäisissä äänteissä vaikutti
Aaronille helpommalta tuottaa kuin laajempaa kielen liikettä ja eri artikulaattoreiden
yhteisliikettä vaativa sana.
Tarkkaa analyysia oli vaikea tehdä johtuen prosessin uutuudesta. Iässä 4;6 Aaron oli
omaksumassa uutta fonologista prosessia, joka näkyi muotojen häilymisenä ja
harjoitteluna kunnes kohdesanan tuotto onnistui. Merkittävää on se, että nyt Aaron
harjoitutti ja kokeili näiden sanojen tuottamista kun aiemmin hän ei lähtenyt
yrittämäänkään itselleen vaikeiden sanojen tuottamista. Vaikuttaa siltä, että Aaron
saavutti vasta tässä iässä 4;6 näiden äänneyhdistelmien vaatiman fonologisen vaiheen,
jolloin hän myös alkoi aktiivisesti harjoituttaa taitojaan.
41
7.2.2 Konsonanttien omaksuminen ja konsonanttiyhtymät
Konsonanttiyhtymät alkavat ilmaantua vasta kun lapsi on omaksunut valtaosan
yksittäiskonsonanteista. Seuraavassa taulukossa on Iivosen (1998) aineiston kahden
pojan (poika J ja poika E), Savinainen-Makkosen (1998) aineiston Sini-tytön sekä
tämän tutkimuksen Aaronin konsonanttien ilmaantumisaikataulu. Siinä ilmenee ikä,
jolloin lapsi oli omaksunut ensimmäiset 11 yksinäiskonsonanttia, konsonanttien
omaksumisjärjestys sekä ikä, jolloin ensimmäinen konsonanttiyhtymä ilmaantui.
Taulukko 2. Konsonanttien ilmaantuminen.
Lapsi Ikä, jolloin oli omaksuttu 11 konsonanttia
Ikä, jolloin 1.konsonant-tiyhtymä ilmaantui
Konsonanttien omaksumisjärjestys
Ensimmäiset konsonanttiyhty- mät
Sini 1;8 1;6 /k,t,p,m,s,h,v,n,j,l,ŋ,f,r,d/ nt, ks, mp, lk
Poika J
1;10 2;2 /t,k,n,p,l,s,m,v,h,j,r,ŋ,f,d/ st, ntt, ks, ŋk
Poika E
2;5 2;5 /t,p,k,m,n,v,l,s,h,ŋ,f,j,r,d/ nt, mp, ŋk, hv
Aaron 4;6 4;6 */t,n,k,h,j,p,v,l,s,m,f,ŋ/
Puuttuvat äänteet: /d/ , /r/
nt, hv, nj, hl, lt
*Konsonanttien omaksumisjärjestystä ei ole erityisesti seurattu, vaan omaksumisjärjestys on arvioitu
jälkeenpäin päiväkirjamerkintöjen perusteella. Äänne /m/ on kirjattu ilmaantuvan myöhään, tässä on
huomioitu äänteen ilmaantuminen vasta aikuiskielen sanassa ("moi"), koska prosessi oli epätyypillisen
työläs. Jo aiemmin äänne ilmeni omissa ilmauksissa [am, nam-nam, ampum].
Taulukossa erottuu huomattava ikäero Aaronin ja muiden lasten välillä iässä, jolloin he
olivat omaksuneet 11 ensimmäistä yksittäiskonsonanttiaan ja muodostivat ensimmäiset
konsonanttiyhtymänsä. Yhteistä lasten puheen kehityksessä on 11 ensikonsonantin
täyttymisen ja konsonanttiyhtymien läheinen ilmaantuminen.
42
Seuraavassa taulukossa on eritelty Aaronin yksittäiskonsonanttien tarkempi
omaksumisjärjestys ja kehityksen huomiota herättäviä piirteitä.
Taulukko 3. Aaronin yksittäiskonsonanttien kehitys
Ikä, johon mennessä konsonantti omaksuttu
Konsonantit Huomioitavaa Kons.yht.
1;0 /t/ sanassa [äiti] /n/ sanassa [anna]
Tyypillinen ensisanojen ilmaantumisikä ja tyypillisiä varhaisvaiheessa omaksuttavia yksittäiskonsonantteja.
2
2;5 /k/, /h/, /j/, /p/ Labiaalikonsonantti /p/ oli Aaronilla vasta 6. konsonantti.
6
2;6 /v/ 7 2;8 /l/ 8 3;0 3;2
/s/, [pois] (myös muoto [poi]) [eis] "seis
Aaron haki tietoisesti äänteen /s/ sanan loppuun. Hän osasi sihistä ja tuotti sanan "pois" aluksi muodossa [poi]. Harjoitteli alkujaan spontaanisti ja sitten äidin ohjauksella ja sai äänteen todentumaan lyhyen sanan loppuun. Äänne oli käytössä häilyvästi, ajoittain se katosi. Sanan sisällä /s/ muuntui.
9
3;9 3;10 3;11
/m/ [mä] [imi] "nimi" [mummi] [moi]
Äänne /m/ oli esiintynyt jo 1-v. iässä omissa ilmauksissa, esim. [am] ja 2-v., esim. [namnam]. Aikuiskielen sanoihin äänne ilmaantui vasta nyt, aluksi yksitavuisiin ja sitten kaksitavuisiin sanoihin. Kahdessa kuukaudessa /m/ onnistui yhdessä diftongin kanssa yksitavuisessa sanassa.
10
4;5 /f/ 11 4;6 /ŋ/ 12 Puuttuvat äänteet olivat /d/ ja /r/.
Aaronin konsonanttien varhainen kehitys sekä omaksumisjärjestys loppuun saakka oli
samankaltaista Iivosen (1998) ja Savinainen-Makkosen (1998) aineistoon verrattuna,
poikkeuksena oli Aaronin erityisen pitkä kehitysväli viimeisten konsonanttien ja
konsonanttiyhtymien omaksumisessa. Lisäksi Aaronilla ilmeni erityistä vaikeutta
äänteiden yhdistämisessä, esimerkiksi konsonantin /m/ käyttö ja yhdistäminen muihin
äänteisiin aikuiskielen sanoissa oli erityisen työlästä. Aaron oli omaksunut kahdeksan
ensimmäistä konsonanttiaan iässä 2;8. Seuraavan ja 9. konsonantin /m/ omaksuminen
oli Aaronille työlästä aikuiskielen sanoissa. Tosin Aaron oli käyttänyt äännettä /m/
43
omissa ilmauksissaan [am] ja [apm] jo ennen 2;0 vuoden ikää ja se ilmeni myös
ilmauksessa [namnam] iässä 2;5 sekä ilmauksessa [ampum] iässä 3;0. Iässä 3;2 Aaron
yritti tuottaa ilmausta ”moi-moi”, joka todentui toisten labiaalien kautta [poi-poi] ja
[voi-voi]. Varsinaisiin aikuiskielen sanoihin äänne /m/ ilmaantui haparoivasti 3;9 iässä
yksitavuisessa sanassa [mä]. Äänteen /m/ Aaron tuotti aluksi poikkeavasti siten, että
kieli nousi ylähuulen päälle, äänne oli kuitenkin tunnistettavissa kohdeäänteeksi /m/.
Äänteen käyttö tarkentui ja yleistyi kuukauden sisällä iässä 3;10 sanoihin [imi] ”nimi”
ja [mummi] sekä iässä 3;11 sanaan [moi]. Iässä 4;1 Aaron tuotti sanan [mun] täysin
oikein kun sana oli tähän saakka esiintynyt muodossa [nan].
Konsonanttia /m/ pidetään melko helppona äänteenä tuottaa, esimerkiksi koska se
tuotetaan huulilla ja visuaalinen malli on selkeä. Aaron käytti äännettä omissa
ilmauksissaan kauan ennen äänteen ilmaantumista aikuiskielen mukaisiin sanoihin. On
mahdollista, että aikuiskielen sanojen tuottamisen vaikeus, jonka Aaron tiedosti hyvin,
lisäsi hänen painettaan tuottaa äänne verbaalissa ympäristössä. Näin ollen oman
ilmauksen tuottamisympäristö olisi ollut stressittömämpi. Tosin myös tyypillisessä
puheen kehityksessä on havaittu esimerkiksi sananloppuisten konsonanttien tuottamisen
onnistuvan lapsilla varhaisemmin onomatopoieettissä ilmauksissa kuin aikuiskielen
sanoissa (Savinainen-Makkonen 2001: 38).
Aaron omaksui 10. konsonanttinsa /m/:n aikuiskielen sanoissa 3;9-vuoden iässä.
Samoihin aikoihin (3;10) täyttyi myös hänen 50 ensisanaansa. Savinainen-Makkosen
(1998:62) aineistossa Sini-tytön ensimmäisissä 50 sanoissa esiintyivät seitsemän
konsonanttia: /k, t, p, m, s, h, v iässä 1;3. Näin ollen Aaronilla oli käytössään enemmän
konsonantteja (9-10) kuin tyypillisessä puheen kehityksessä tässä sanaston kehityksen
vaiheessa, mutta sanaston koon kehitys oli merkittävän viiveistä.
Viimeiset konsonantit näiden 12 konsonantin sarjassa, /f/ ja /ŋ/, ilmaantuivat Aaronilla
vasta iässä 4;5 - 4;6, jota ennen konsonanttien kehityksessä ei pitkään aikaan tapahtunut
juurikaan muutosta. Näyttää siltä, että Aaronin fonologinen kehitys noudatti
suomalaisten lasten melko tyypillistä järjestystä. Poikkeuksena oli äänteen /m/ hidas
44
siirtyminen aikuiskielen sanoihin. Puheen motorinen ja äänteellinen kehitys ilmeni
normaalissa aikataulussa ensimmäisten sanojen ilmaantuessa iässä 1;0, mutta tämän
jälkeen fonologinen kehitys ja aktiivisen sanavaraston kasvu edistyi erittäin hitaasti
seuraavat kolme vuotta.
Aaronin fonologiseen järjestelmään kuului 3;9 vuoden iästä asti kymmenen
konsonanttia, mutta vaikeutta ilmeni sanatasolla, jossa konsonanttien yhdisteleminen ei
onnistunut, vaan yksi sanan konsonanteista muunsi sanan loput konsonantit
kaltaisekseen. Vihmanin (1996:141) mukaan ensisanat sisältävät tyypillisesti
yhdentyyppistä konsonanttia ja yksikonsonanttisuus voi toteutua muun muassa
konsonanttiharmonian kautta. Aaronilla tämä konsonanttiharmonia jatkui vielä varsin
pitkään 50 ensisanan saavuttamisen (3;10) jälkeenkin. Poikkeuksen
konsonanttiharmoniasta tekivät ensimmäisenä seuraavat sanat jo ennen 50 ensisanan
kauden täyttymistä: [hajji, halli] ”harri”, [heeti] ”heidi”, [hauva], [hakkaa], [hattu],
[pois]. Näissä sanoissa on toisena konsonanttina laadultaan poikkeuksellinen /h/, paitsi
sanassa ”pois”. Myös tyypillisessä puheen kehityksessä on havaittu kohdesanan "pois"
ilmaantuminen varhain ja tilapäisesti harvinaisen täydellisenä tuotoksena (Savinainen-
Makonen 2001:72). Neljä vuotta täytettyään Aaron käytti myös muun muassa seuraavia
sanoja (ilmaantumisjärjestyksessä): [vettä] [pimu], [hanaa], [homma], [hyvä], [kynä]
(aluksi muodossa [kyŋä]), kana (aluksi muodossa [kaŋa]), kuuma (aluksi muodossa
[kuuŋa]), [komee] ja [keeni, kieni, pieni]”pieni”. Lisäksi hän käytti yhdyssanoissa kahta
konsonanttia, esimerkiksi [äkiyppy / äkipyppy] ”mäkihyppy” ja [hääpaappi]
”jääkaappi”. Ilmeisesti hän käsitteli yhdyssanojen osat omina kokonaisuuksinaan, ja
konsonanttiharmonia ylsi vain yhteen kokonaisuuteen eli ydinsanaan [jää] + [kaappi].
Molemmat yhdyssanan osat koostuivat enintään kaksitavuisista sanoista.
Konsonanttiharmoniaa arvioitaessa on huomattava virheellisten sanahahmojen
vakiintuneisuus, jonka takia niiden muuntaminen saattoi olla työlästä Aaronille, vaikka
konsonanttiharmonian sääntö olisikin jo lieventynyt. Harjoittelun ja kuntoutuksen avulla
Aaron pystyi tuottamaan myös oikein useita sanoja, joissa spontaanipuheessa ilmeni
edelleen konsonanttiharmoniaa. Esimerkiksi sanan "nopee" hän tuotti vakiintuneesti
muodossa [popee], mutta pystyi myös tuottamaan korrektin muodon kahdella eri
45
konsonantilla [nopee]. Puheterapiassa harjoiteltu kasvojen kosketusvihje-menetelmä oli
apuna tässä ja Aaron käytti tätä apukeinoa myös itsenäisesti arkikommunikaatiossaan.
Myös sanan esiintymiskonteksti saattoi vaikuttaa tuotokseen. Aaronin puheen tuottoon
vaikutti se, oliko kyseessä yksittäinen tavu, epäsana, sana vai lause, oliko kyseessä
nimeäminen, toisto tai harjoitustilanne vai spontaanipuhe. Kuitenkin tämän aineiston
perusteella näyttää siltä, että lapsen perusfonologiassa konsonanttiharmonian sääntö
lieveni, ja tämä ilmeni laajasti myös puheessa. Edelleen kuitenkin vanhat sanahahmot
pyrkivät ajoittain pinnalle, riippuen sanan esiintymisympäristöstä ja kontekstista.
Yksikonsonanttisuus oli merkittävä rajoite Aaronin puheen kehityksessä. Seuraavassa
taulukossa näkyy kehityksen hitaus ja kahden eri konsonantin tuottamisen työläys.
Taulukko 4. Kahden eri konsonantin esiintyminen samassa sanassa.
Ikä Sana/sanahahmo/oma ilmaus
2;0 [hajji] ”harri”, [heeti] ”heidi”
2;6 [hauva]
2;8 – 2;10 [namnam], [hopihopi], [imna] ”pusu”
3;1 [toin] ”noin”
3;2 [pois] → tilapäistä, myöhemmin /s/ katosi sanan lopusta [poi]
3;6 [tiis] ”siisti”
3;9 [aalon] ”aaron”
4;0 [tino] ”dino”
4;1 [mun], [kakot] ”sakot”
4;3 [komee], [tinä] ”sinä”, [heti], [hämähämähäkki] ”hämähäkki”
[hettiin] ”nettiin”, [hooka] ”ruoka”, [huloo] ”muroja” jne.
4;4 [pimu], [pommi], [tönii], [höömään] ”syömään”, [naami] ”maali”
Aaron tuotti sanoja, joissa ilmeni konsonantti /h/ yhdistyneenä toiseen konsonanttiin
melko varhain, esimerkiksi [hajji] ”Harri”ja [heeti] ”Heidi” iässä 2;0 ja [hauva] iässä
2;6. Aaronin tavoittelemissa aikuiskielen mukaisissa sanoissa ei kuitenkaan ilmennyt
kahta eri konsonanttia kuin harvoin ennen ikää 4;2. Ilmauksissa, jotka eivät olleet
varsinaisia aikuiskielen sanoja, onnistui kahden konsonantin tuottaminen helpommin,
esimerkiksi ilmaukset [namnam], [hopihopi] ja [imna] ”pusu” iässä 2;9. Aaronin
46
täytettyä 3-vuotta hän onnistui tuottamaan muutamia uusia kahden konsonantin
sanahahmoja tai sanoja. Toisin sanoen jo ennen 50 ensisanan täyttymistä Aaron pystyi
käyttämään joissakin sanoissa kahta eri konsonanttia, mutta pääasiallisesti
yksikonsonanttisuuden rajoitus oli edelleen vahvana. Myös tyypillisessä puheen
kehityksessä on havaittu samanlaista prosessointia. Voimakas konsonanttiharmonia
(Savinainen-Makkonen 2001:37) ja sanojen yksi- ja kaksitavurajoitukset voivat
vaikuttaa voimakkaasti 50 ensisanan aikana (Savinainen-Makkonen 2001:75). Myös
puheen kehityksen tilapäisesiintymät, jotka ilmenevät jo ennen varsinaista seuraavan
kehitysvaiheen saavuttamista, ovat tyypillisiä (Savinainen-Makkonen 2001:72). Kun
ilmaus on kehittyneempi kuin lapsen fonologinen järjestelmä sitä kutsutaan
progressiiviseksi idiomiksi ja kun tuotos taantuu varhaisemman kehityksen tasolle,
regressiiviseksi idiomiksi (Macken 1979).
Kaikki seuraavat konsonattiyhtymät, ovat esimerkkejä kuukauden ajalta Aaronin
ollessa 4;6 vuoden ikäinen. Ensimmäiset konsonanttiyhtymät olivat seuraavat:
·[inta] "silta", konsonanttiyhtymä /l-t/ → /n-t/
·[anka] "jalka", konsonanttiyhtymä /l-k/ → /n-k/
·[enkää] "pelkää", konsonanttiyhtymä /l-k/ → /n-k/
Edellä mainittu konsonanttiyhtymä oli sama, jota Aaron käytti uutena prosessina myös
diftongien korvikkeena samassa iässä (katso diftongien kehitys s.41).
Konsonanttiyhtymät, jotka ilmaantuivat iässä 4;6:3: ·[pihvi], konsonanttiyhtymä -hv
·[heppanja] "espanja", konsonanttiyhtymä -nj
·[vihleetä] "vihreetä", konsonanttiyhtymä -hl (koska r → l)
·[kuutelta] "kuudelta", konsonanttiyhtymä -lt
47
7.2.3 Protosanojen kauden päättyminen
50 ensisanan kausi / protosanojen kausi kesti Aaronilla huomattavan pitkään, ja sen
aikana olivat voimassa tämän kauden fonologiset rajoitukset erittäin vahvoina. Myös
tyypillisessä puheen kehityksessä on myös havaittu fonologisten rajoitusten vaikutus 50
ensisanaan (Savinainen-Makkonen 2001). Aaron saavutti 50 ensisanaansa 3;10 vuoden
iässä. Tämä on tyypillistä puheen kehitystä merkittävästi hitaammin saavutettu sanaston
merkkipaalu. Kun Aaron saavutti 50 ensisanaansa, hänen sanastonsa kasvoi aiempaan
verrattuna nopeammin, mutta edelleen puhetta leimasivat ja vaikeuttivat merkittävästi
fonologiset rajoitukset. Merkittäviä rajoituksia olivat kaksitavuisuuden ja
yksikonsonanttisuuden rajoitus myös 50 ensisanan kauden jälkeen. Aaron tuotti
selvästi vain niitä kohdesanoja, jotka olivat hänen fonologisten ja fonotaktisten
rajoitustensa mukaisia tai niiden mukaan helposti muokattavissa. Aaron ei typistänyt
pitkiä sanoja tavumäärältään itselleen sopivaksi, kuten esimerkiksi Savinainen-
Makkosen (2001) tutkimuksessa on havaittu 50 ensisanan kaudella tapahtuvan. Aaron
tavoitteli vain niitä kohdesanoja, jotka olivat valmiiksi enintään kaksitavuisia.
Valikoinnin lisäksi Aaron käytti AAC-keinoja sekä omia ilmauksiaan välttääkseen
pitkiä ja kompleksisia sanoja. Aaronin systemaattisen fonologian kauden alkaminen
vaikutti käynnistyvän vasta kun hän oli 4;6-ikäinen. Niinpä hän joutui operoimaan
hyvin rajatulla sanavarastolla, enintään kaksitavuisilla sanoilla aina ikään 4;6 saakka.
Iivonen (1998:11) mainitsee konsonanttiyhtymien omaksumisen yhdeksi
viimeisimmistä fonotaktisista ja yleensä fonologisen kehityksen kohteista. Lasten on
ilmeisesti työlästä siirtyä yhden konsonantin artikulaatiosta toiseen saman sanan sisällä.
Vaikka suomalaislasten konsonanttiyhtymien omaksumisesta on rajatusti tutkimustietoa,
näyttää siltä, että samapaikkaiset konsonanttiyhtymät, esimerkiksi /mp/ ja /nt/ olisivat
lapsille kohtalaisen helppoja (Savinainen-Makkonen ja Kunnari 2004d). Tämä voi
selittää prosesseja, joita ilmeni Aaronin konsonanttiyhtymien ja myös diftongien
omaksumisen alkuvaiheessa.
48
Aaronilla ilmeni vasta 4;5 vuoden iässä runsaammin sanoja, jotka sisälsivät kahta tai
jopa kolmea eri konsonanttia (esimerkiksi "pullo, pallo, hyvin, pääkallo, papukaija").
Hän oli omaksunut 11 yksittäistä konsonanttia 4;6 vuoden iässä. Iässä 4;6:2 ilmeni
ensimmäinen konsonanttiyhtymä ja tavurajoitus katosi.
Aaronin saavuttaessa 4;6:3 vuoden iän, yhden päivän aikana ilmeni näiden fonologisten
perusrajoitusten toisin sanoen yleensä pikkulasten varhaisen puheen kehityksen
rajoitusten, monenlaista murtumista. Aaron tuotti tuona päivänä seuraavat sanat:
[pihvi]
[papeli] ”paperi”
[alokaa] ”varokaa”
Sanassa ”pihvi” on kolme konsonanttia, joista kaksi oli peräkkäistä. Tämä oli
ensimmäinen kerta kun Aaronin havaittiin käyttävän sanaa, joka sisälsi useita eri
konsonantteja, ilman, että kyseessä oli yhdyssana. Sana ”paperi” on kolmitavuinen, ja
kerta oli myös ensimmäinen, jolloin Aaron käytti tai tavoitteli kolmitavuista sanaa, joka
ei ollut yhdyssana. Saman päivän iltana Aaron käytti myös sanaa ”varokaa”, joka on
myös kolmitavuinen. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Aaron käytti verbin monikon
2.persoonamuotoa. Aiemmin Aaron oli käyttänyt monikon sijasta lyhyttä, kaksitavuista
yksikön 2..persoonamuotoa ”varo” [alo]. Kun fonologinen rajoite sanan tavupituudesta
katosi, se vihdoin salli Aaronin alkaa harjoituttaa ja käyttää tähän saakka passiivisesti
omaksumaansa lingvististä tietoa.
Aineistoni perusteella Aaronin puheen kehityksessä fonologisten rajoitusten katoaminen
oli merkittävämpi tekijä kuin 50 ensisanan ilmaantuminen. Fonologisten rajoitusten
kadottua puheen kehitys (diftongit, konsonanttiyhtymät) ja sanasto (yli kaksitavuiset
sanat) sekä kieliopillisuus (taivutuspäätteet, persoonamuodot) lähtivät jo seuraavan
viikon sisällä nopeaan kasvuun niin määrällisesti kuin laadullisestikin.
49
7.3 PUUTTUVIEN SANOJEN KOHTALO
Tarkastelen seuraavaksi neljää sanaa, joiden kohtalo Aaronin aktiivisessa sanavarastossa
oli poikkeuksellinen (vertaa luku 7.2). Kaikki nämä kohdesanat puuttuivat Aaronin
aktiivisesta sanavarastosta, mutta passiivisessa sanavarastossa ne selvästi olivat. Näiden
sanojen tuottamisessa Aaronin käyttäytymistä voidaan tulkita ehkä välttelyksi ja
kohdesanan korvaamiseksi. Sanat olivat: maito (CVVCV), auto (VVCV), satu (CVCV),
mato (CVCV). Sanat ovat kaikki kaksitavuisia substantiiveja. Muita yhteisiä piirteitä
sanoilla on vokaalin /a/ sijainti ensimmäisessä tavussa ja konsonantin /t/ sijainti toisessa
tavussa sekä sananloppuinen /o/ tai /u/. Kahdessa sanassa on diftongi ja kahdessa ei.
(Katso myös taulukko 1.)
7.3.1 Kohdesanat "maito" ja "auto"
Sanaa ”maito” Aaron ei käyttänyt lainkaan ennen ikää 4;6:3. Käytössä oli sanan tilalla
viittoma tai verbaalinen kiertoilmaus. Sanasta "auto" hän ei käyttänyt puhuttua sanaa
eikä viittomaa vaan kohdesanan tilalla oli oma ilmaus [ampum] aina 4;6 vuoden ikään
saakka. Tätä ennen havaittiin vain harvoin Aaronin yrittävän tuottaa oikeaa kohdesanaa.
Vasta iässä 4;6:1 Aaron lähti uutena prosessina kokeilemaan vokaalin ja konsonantin /n/
yhdistelmää diftongin tilalla ja muutamassa päivässä sanasta "auto" tuli Aaronin
spontaanin ja vakiintuneeseen käyttöön muoto [anto]. (Katso myös luvut 7.2.1 ja 7.2.2.)
Kuten luvussa 7.2.3 todetaan Aaronin protosanojen kauden päättymiseen liittyi niin
vokaalien kuin konsonanttien merkittävää fonologista muutosta ja kehitystä. Samaa
muutosta näkyi samassa 4;6 vuoden iässä myös sanaston kehityksessä.
Sekä sanassa "maito", että "auto" on diftongi sanan alussa. Sanassa "maito" olisi voinut
tapahtua alkukonsonantin /m/ omissio. Luvussa 7.2.2 todettiin, että konsonantin /m/
omaksuminen oli erityisen työlästä Aaronille, erityisesti jos konsonantti sijaitsi sanan
50
alussa. Sanan alkukonsonantin omission jälkeen myös tämä sana alkaisi diftongilla.
Nämä diftongit näyttivät muodostavan Aaronille erittäin vaikean tilanteen, josta hän
pyrki selviytymään välttelemis- ja korvaamiskeinoilla. Sanat ”maito" ja "auto”
saattoivat muuntua fonologisessa yksinkertaistamisessa äänneasultaan liian
samankaltaisiksi. (Katso myös taulukko 1).
Kuva 4. Kohdesanan "maito" ilmaisukeinot.
Ennen ikää 2:0: oma ilmaus [am] tai [apm]
Ikä: 2:9: Viittoma //maito// käyttöön.. Oman ilmaukssen [am] merkitys laajenee, mutta ei tarkoita enää maitoa.
Ikä 4:6 viittoma //maito// edelleen käytössä Käytössä myös kiertoilmauksia: Äiti: "Otatko vettä vai maitoa? " Aaron: /ei vettä/ → (maitoa)
Ikä 4:6:3(viikkoa) Ilman lainkaan varhaisempaa sanan tavoittelua, suoraan korrekti
muoto: [maito].
51
*Oletuksena ilmauksen "ampum" muotoutumiseen voisi olla aluksi huulitäryn ja "pumpum" ääntelyn yhteys auton päristelyääniin, joita yleisesti leikkiessä käytetään. Iässä 3;0 ilmaantuvan uuden ja pitkään pysyvän muodon "ampum" voisi olettaa olevan yhdistelmän vanhasta päristelyääntelystä ja kohdesanan [auto] ensimäisestä äänteestä /a/.
Kuva 5. Kohdesanan "auto" ilmaisukeinot.
Voidaan olettaa, että ilmaus, joka oli ollut lapsen käytössä näin pitkään, oli myös
jonkinasteisesti automatisoitunut ja edusti Aaronin aktiivisessa leksikossa vahvasti
sanaa "auto". Kun aikuinen tai toinen lapsi puhui "autosta", Aaron vaihtoi kohdesanan
omaan ilmaukseen nopeasti ja joustavasti omassa puheenvuorossaan. Siitä huolimatta
hän pyrki tuottamaan oikean kohdesanan kehityksen edetessä. Toki on mahdollista, että
Ennen ikää 2;0: huulitäry
Ikä 2;6 Täryyn yhdistyy viittoma //auto//
Ikä 2;8 oma ilmaisu [pumpum], mukana myös viittoma //auto//
Ikä 3;0 oma ilmaus [ampum] vakiintuu, viittoma katoaa
*
Ikä 3;11: Automaattinen toisto (1x) : /atu/, oma ilmaus [ampum] pysyy edelleen
käytössä.
Ikä 3;11 [puuampum] ”puuauto”,
[pum] ”ajaa”
Ikä: 4;4: Kokeilua (2x), tuloksena /aato/, edelleen oma ilmaus käytössä
Ikä 4;6: Diftongin korvaaminen vokaalilla & konsonantilla /n/, spontaaniin käyttöön
[anto].
52
vanhan oman ilmauksen hylkäämiseen vaikutti myös esimerkiksi tilanne, jossa toinen
lapsi tai aikuinen olisi ihmetellyt Aaronin käyttämää ilmausta. Aaron oli ehkä kokenut
olevansa pakkotilanteessa, jolloin ilmaukselle oli löydettävä uusi ilmaisumuoto. Iässä
4;6 ilmeni uusia fonologisia prosesseja, jotka mahdollistivat tämän uuden muodon
käyttöönoton.
Varovaisen kokeilun jälkeen Aaron vaihtoi yllättävän nopeastikin, muutamassa päivässä
spontaanin käyttöön muodon [anto] ja oma ilmaus [ampum] katosi käytöstä iässä 4;6.
Diftongi muuntui vokaalin /a/ ja konsonantin /n/ yhdistelmäksi. Iässä 4;6 Aaron sanoi:
/mä en totaa tanoo/ (..) /anto/ (.) mä tito (.) mä totaan/
"Mä en osaa sanoa auto, (mutta/sitten) isona osaan."
Tämä oli merkki siitä, että lapsi oli tietoinen omasta virheellisestä sanahahmostaan ja
tunnisti oikean muodon mutta oli kyvytön tuottamaan sitä ja joutui vastahakoisesti
tyytymään toiseen vaihtoehtoon. Iässä 4;6;1 ilmeni myös harvinainen ja ainoa
toistoyritys sanasta ”maito”. Aaron oli sanonut täysin oikein yksitavuisen sanan ”hai” ja
lähti mukaan leikittelemään tavutoistolla äidin kanssa.
Äiti: /mai/ Aaron: /pai/ Äiti: /mai/ Aaron: /mai/ Äiti: /to/ Aaron: /anto/ *
*Huom. Aaron ei enää toistanut viimeistä tavua "to" vaan yhdisti suoraan tavut jo sanaksi ("mai-to") ja
suoritti fonologiset yksinkertaistamisprosessit (sananalkuisen /m/-äänteen omissio, diftongin -ai
muuntuminen yhdistelmäksi /an/).
Tämä oli ainoa esimerkki Aaronilta yrittää tuottaa kohdesana "maito", eikä muoto
[anto] jäänyt käyttöön. Tähän ratkaisuun voi olla erilaisia selityksiä. Jälleen kaksi eri
kohdesanaa olisivat fonologisten prosessien jälkeen identtisiä eli sanoja ”auto” ja
”maito” ei erottaisi yhteisestä muuntumasta [anto]. Muoto [anto] voisi myös olla jo liian
kaukana ja vaikeasti tunnistettava kohdesanasta ”maito”? Vihdoin iässä 4;6:3 Aaron
53
tuotti spontaanisti ja täysin oikein muodon sanasta "maito". Tässä esimerkissä näkyi
myös tavumäärän merkityksellisyys diftongien onnistumisessa. Yksitavuisessa sanassa
"hai" ja tavussa "mai-" diftongi onnistui kun taas kaksitavuisessa sanassa "maito"
diftongin tuottaminen ei onnistunut ennen ikää 4;6:3.
7.3.2 Kohdesanat "mato" ja "satu"
Kuva 6. Kohdesanan "mato" ilmaisukeinot
Sanatasolla vaikeudet ilmenivät selkeästi. Aaron pystyi toistamaan oikein tai hakemaan
uudella yrityksellä oikean toistettavan tavun, kun taas sanatasolla ilmenivät voimakkaat
ja sen hetkiset fonologiset rajoitukset. Tämä ilmeni esimerkiksi Aaronin ja isosiskon
leikkiessä tavutoistoa iässä 4;3.
Ikä 2:4 Sanasta "käärme" viittoma ja lisänä sihinä.
Ikä 2;5: Viittoma //mato//, lisänä sihinä..
Ikä 4:1: sana /ato/, /tato/
Ikä 2;6: Viittomat sanoista "käärme" ja "mato" katoavat, jäljelle jää molempia
tarkoittava sihinä.
Ikä 2;11: Lapsi kuvailee joskus sihinällä myös muita pitkiä asioita, esim. "naru" ja
"juna".
Ajoittain myös viittoma //mato// käytössä.
54
Heidi: ”ma”
Aaron: ”ma”
Heidi: ”to”
Aaron: ”to”
Heidi: ”mato”
Aaron: ”tato”
Tämän epäonnistuneen sanatoiston jälkeen Aaron oli tyytymätön omaan sanatuottoonsa
eikä enää halunnut jatkaa leikkiä.
Kuva 7. Kohdesanan "satu" ilmaisukeinot
Yhteenvetona neljän sanan "maito, auto, mato, satu" kohtalosta voin esittää, että Aaron
ratkaisi samankaltaisuuden ongelman viittomien ja omien ilmaisujen avulla. Näin hän
pystyi ilmaisemaan kolme kohdesanaa "maito, auto, mato" lähiympäristölleen
ymmärrettävästi. Kun fonologinen kehitys eteni ja Aaron sai mahdollisuuden kokeilla
uusia mahdollisuuksia, tilanne muuttui. Kaksi sanoista "mato" ja "satu" saivat
ilmaisutavoikseen sanahahmon ja lopulta myös kohdesana "auto" sai sanahahmon.
Kohdesana "maito" sai iässä 4;6;3 täydellisen sanamuodon [maito]. Aaron ei yrittänyt
tuottaa sanoja, joissa lopputuloksena olisi ollut fonologisten prosessien jälkeen
Alle 4-vuoden iässä lapsen viittoma sanasta "kirja" on saattanut edustaa myös kohdesanaa "satu".
Ikä 4:3: [atu ,tatu]
Ikä 4;6: [kiija] "kirja"
55
kohdesanasta liian muuntunut muoto tai muihin hänen sanahahmoihinsa sekoittuva
muoto.
7.3.3 Merkkejä välttelystä: kohdesanat "laiva" ja "possu"
Seuraavassa kaaviossa tarkastelen Aaronin prosessointia kohdesanojen "laiva" ja
"possu" kanssa ja pohdin hänen oman aktiivisen roolinsa merkitystä leksikkovalinnassa.
Kun aikuinen ja Aaron tarkastelivat laivan kuvaa ja aikuinen nimesi kuvan laivaksi,
Aaron ei lähtenyt matkimaan tai yrittänyt artikuloida tätä samaa sanaa vaan käytti aluksi
viittomaa ja vaihtoi sen myöhemmin toiseksi kohdesanaksi "vene". Tämä lyhyempi sana
oli hänen senhetkisen fonologisen vaiheensa mukaisesti mahdollinen tuottaa melko
tunnistettavasti. Aaron havaitsi ja tunnisti sanan "laiva", mutta joutui tyytymään omassa
puhetuotoksessaan yksinkertaisempaan kohdesanaan, joka ei sisältänyt diftongia. Hän
myös ilmaisi 4;5 vuoden iässä, että kohdesana "laiva" oli hänelle liian vaikea.
Aaron: /ei oo heppo (.) mä ei totaa/
"Ei oo helppo, mä en osaa.”
Aaron ilmaisi 4;6 vuoden iässä tietävänsä semanttisen eron käsitteiden "laiva" ja "vene"
välillä. Tilanteessa aikuinen kritisoi Aaronin sanavalintaa tilanteessa, jossa olimme
satamassa ja näimme suuren matkustajalaivan.
Aaron: /toi toti tito nene/ (Osoittaa suurta matkustajalaivaa satamassa.) "Toi (on) tosi iso vene."
Aikuinen: ”Toi on laiva.”
Aaron: */äiti(.) mä totaa hanoo keeni nene (.) mä ei totaa tito nene/
"Äiti. Mä osaan sanoo pieni vene, mä en osaa sanoo iso vene ( →laiva)."
*Lapsi osoitti nyt viestin äidille, mahdollisesti seurauksena toisen aikuisen epätyydyttävästä tulkinnasta.
Tällaista viestin suuntaamista äidille, vaikka keskustelutilanne oli lapsen ja jonkun muun aikuisen/lapsen
välillä, tapahtui melko usein (katso myös esimerkki s.61)
56
Tämä vaihtoprosessi sanojen "laiva" ja "vene" välillä ei kuitenkaan merkitse sitä,
etteikö lapsi tiennyt mitä sanaa häneltä odotettiin, vaan se osoittaa kielellistä
prosessointia ja omien kykyjen arviointia. Tässä tapauksessa lapsi ei voinut valita sanaa,
jonka hän muisti ja tarvitsi ("Mitä haluan sanoa?"), vaan hän joutui hakemaan
kohdesanalle korvikkeen ja tyytymään vähemmän sopivaan sanavalintaan ("Mitä pystyn
sanomaan?").
Kuva 8. Kohdesanan "laiva" ilmaisukeinot
Sanaa "possu" käytettiin lapsen ympäristössä aktiivisesti kuten yleensäkin pienten lasten
kanssa eläimiä nimetessä. Sanaa "sika" käytettiin huomattavasti vähemmän ja
merkitysvivahteeltaan hieman toisin. Myös viittoma sanasta [possu] oli ympäristön
käytössä. Aaron kuitenkin valikoi itse käyttämänsä kohdesanan.
Kohdesana on liian monimutkainen: kaksitavuinen sana, joka sisältää diftongin ja kaksi konsonanttia
"laiva" (CVVCV)
Ikä: 3;11. Viittoma katoaa. Leksikkovalinnan ja fonologisen yksinkertaistamisprosessin tulos: [nene]
(CVCV)
Ikä: 3;2: Viittoma //laiva// käyttöön. Fonologisesti helpomman sanan (joka ei sis.diftongia), semanttisesti läheisen korvikkeen haku → "vene"
(CVCV)
57
Kuva 9. Kohdesanan "possu" ilmaisukeinot
Nämä esimerkit kohdesanoista ”laiva” ja ”possu” olivat selkeitä esimerkkejä välttelystä.
Aaron ei yrittänyt tuottaa eikä tavoitellut kohdesanaa, joka ei ollut hänen fonologiansa
mukaan mahdollinen. Välttelyn lisäksi näkyi merkkejä semanttisesta tietoisuudesta,
Aaron valitsi korvaavaksi keinoksi semanttisesti läheisen sanan, jolla oli fonologisesti
helpompi muoto. Kohdesanojen valikoinnissa Aaron suosi tavurakennetta CVCV ja
vältteli diftongeja. Toisinaan rakenne VCCV(V) oli hänelle mieluisampi, esimerkiksi
kohdesanan "katso" (CVCCV) tilalla Aaron käytti kohdesanaa "kurkkaa" (CVCCCVV).
Erona kohdesnanoissa on se, että Aaronin suosimassa kohdesanassa on kahta eri
konsonanttia kun taas sanassa "katso" on kolme konsonanttia. Aaronin käyttämä muoto
sanasta oli [ukkaa], esimerkiksi lause:
/ukkaa mä/ "kurkkaa mä" → "katso mua"
Se, miksi Aaron ei käyttänyt yleistä puhekielen muoton "kato" ja muodostanut siitä
esimerkiksi muotoa "kako" tai "tato" ei ole selvä. Kuitenkin ilmaus [ukkaa] esiintyi
vakiintuneesti ja vahvasti Aaronin ilmaisussa sanan "katso" tilalla.
Kohdesana on liian monimutkainen rakenteeltaan ja sisältää kaksi eri konsonanttia (CVCCV)
Ikä: 4;2. Viittoma ja oma ilmaisu katoaa. Leksikkovalinnan ja fonologisen yksinkertaistamisprosessin tulos:
[kika] (CVCV)
Ikä: 2;4 : Oma ilmaisu [öö-ö]["röh-röh" ja viittoma
//sika, possu// käyttöön.
Fonologisesti helpomman, semanttisesti läheisen korvikkeen haku → "sika" (CVCV)
58
Edellä mainituissa esimerkeissä Aaron valikoi ja vältteli tiettyjen sanojen tuottamista
niiden fonologisten piirteiden ja omien fonologisten rajoitustensa mukaan. Hän korvasi
kohdesanan puhetta korvaavalla keinolla, sanavaihdolla, kiertoilmauksilla tai
välttelemällä koko ilmaisukohteeseen viittaamista. Tämä välttely ja valikointi oli
Aaronin puhekäyttäytymisen peruspiirre aina ikään 4;6 saakka. Normaalin
kielenkehityksen mukaan välttelyä esiintyy noin ikään 1;6 - 2;0 saakka, jolloin 50
ensisanaa ovat täynnä. Oletan, että kolmenkin vuoden viiveen aikana prosessi on
kehittynyt siitä alkuperäisestä muodosta, joka on alle 2-vuotiaiden käytössä. Lapsen
oma, aktiivinen rooli kasvoi tässä prosessoinnissa. Aaronin kokemukset kielestä ja
omasta puheen tuottokyvystään laajenivat tuon kolmen vuoden aikana. Hänen tietonsa
maailmasta ja käsitteistä laajenivat, vaikka hänen puheen tuottokykynsä pysytteli
pitkään 2-vuotiaan vaiheissa. Prosessi saattoi myös muuntua (katso Storkel 2004).
Aaronin tietoisuus oman puhesuorituksen poikkeavuudesta aikuiskieleen verrattuna oli
usein selkeästi nähtävillä. Tästä oli osoituksena hänen suora kommentointinsa ja
kritiikkinsä omaa suoritustaan kohtaan sekä vastahakoisuus väärien muotojen
käyttämiseen tai liian kompleksisten kohdesanojen välttäminen ja kiertäminen.
Tietoisuus omista puheen tuoton puutteista saattoi myös osaltaan vahvistaa ja tehostaa
välttelyä. Tämä prosessi voi olla merkki Aaronin kyvystä monitoroida omaa puhettaan.
7.4 Puheen monitorointi ja itsekorjaus
Pienten lasten kykyä monitoroida omaa puhettaan on usein epäilty, erityisesti
kielihäiriöisen lapsen kohdalla (katso luku 4.3.3). Nuoren lapsen puheessa tekemät
virheet johtuvat yleensä kielen kehityksen keskeneräisyydestä. Kielihäiriöisen aikuisen
tekemät virheet taas johtuvat erityisestä häiriöstä, jonka aikuinen voi kyllä havaita,
mutta on kyvytön korjaamaan (Honkkanen 2001). Tässä tutkimuksessa yhdistän
kiistanalaisia näkemyksiä ja pyrin todistamaan, että jo varsin nuori lapsi, joka on myös
kielihäiriöinen voi olla aktiivinen, monitoroida omaa puhettaan ja joiltakin osin tehdä
valintoja (muun muassa leksikkovalinnan avulla), joiden avulla hänelle muodostuisi
59
keinoja selvitä puheen tuoton rajoitusten ja kommunikaatiotarpeen konfliktissa. Oletan,
että tämän tyyppinen puheen tuoton (dyspraktinen) vaikeus voisi jopa herkistää lapsen
tunnistamaan omia vaikeuksiaan ja monitoroimaan omaa puhettaan tehokkaasti,
huolimatta nuoresta iästään.
Korvaavien sanojen tai omien ilmausten käytössä Aaron epäröi vain sellaisissa
tilanteissa, joissa hän ei halunnut käyttää kyseistä ilmaisua mutta hänellä ei ollut
parempaakaan keinoa. Esimerkiksi iässä 4;6 hän käytti jonkin verran vastentahtoisesti
viittomaa kohdesanasta ”maito”, mielummin hän valitsi kiertoilmauksen tai
osoittamisenkin, jos tilanne sen salli. Myös sanahahmon [anto] käyttöä kohdesanasta
"auto" Aaron toisinaan epäröi ja hän ilmaisi tietävänsä sanahahmon olevan poikkeava
aikuiskielen sanaan verrattuna. Omaa ilmausta sanalle ”syödä” (haukkaamista imitoiva
äännähdys) Aaron käytti vielä joskus iässä 4;6, mutta näytti häpeilevän ilmaisun
käyttöä. On selvää, että Aaron ei lähtenyt tuottamaan tai tavoittelemaan sanoja, joiden
tuottaminen ei häneltä onnistunut. Pääasiallinen selviytymiskeino tällaisen kohdesanan
kohdalla oli välttely, joka tapahtui viittoman, oman ilmauksen, kiertoilmauksen, tai
kohdesanan vaihdon avulla, tai sitten kohdesanaa eikä myöskään sitä korvaavaa
ilmausta ollut käytössä lainkaan.
Aaron osoitti semanttista ja verbaalista tietoutta iässä 4;0, jolloin hänen oli vaikea
tuottaa diftongeja kaksitavuisissa sanoissa ja kolmitavuisten sanojen tuotto ei onnistunut
lainkaan. Aaron käytti vakiintuneesti ilmausta [anna apuu] tilanteessa, jossa olisi
korrektisti sanottu ”auta”. Ilmaus ”anna apua” tai sen puhekielinen versio ”anna apuu”
on kieliopillisesti ja semanttisesti korrekti, mutta ei yleisesti käytössä aikuiskielessä.
Ilmaus on kuitenkin täysin ymmärrettävä ja toimiva vaikkei sellaisenaan muiden
puhujien käytössä. Aaron löysi tehokkaan keinon välttää ongelmallinen tilanne (diftongi
kaksitavuisessa sanassa) lisäämällä kohdesanaan helposti tuotettavan apuverbin [anna]
ja käyttämällä puhekielen yksinkertaisempaa muotoa.
Aaronin varhaisessa puheen kehityksen vaiheessa puutuin ja ohjasin suoraan hänen
ilmaus-/sanavalintaansa kaksi kertaa tilanteissa, joissa tiesin hänen pystyvän tuottamaan
60
paremman ilmaisun kohdesanalle. Aaronin käytti 3;0 vuoden iässä kohdesanasta "juna"
vakiintuneesti ilmausta [puupuu]. Kohdesanasta "puu" hän käytti monimutkaista
ilmausta, joka oli muille kuin perheenjäsenille mahdoton tulkita ja ymmärtää. Ilmaus oli
/ii am/ eli "dinosaurusten ruoka" → "puiden lehdet" → "puu". (Katso myös luku 7.7)
Tilanteessa, jossa Aaron jälleen kerran nimesi "puun" omalla tavallaan /ii am/, kerroin
hänelle:
Äiti: "Aaron, sähän osaat sanoa puupuu (junasta). Sä osaat myös sanoa puu."
Aaron: /ii apm/
Aaron kieltäytyi kokeilemasta tai hyväksymästä äidin ehdottamaa ratkaisua ja itse en
palannut aiheeseen. Kuitenkin viikon sisällä Aaron osoitti ulkona puuta ja nimesi sen
äidilleen: [puu]. Tämän jälkeen vanha ilmaus [ii apm] katosi ja korrekti, ja muidenkin
ymmärtämä ja käyttämä kohdesana ”puu” jäi käyttöön.
Toinen kerta, jolloin ohjasin Aaronia suoraan oli tilanne, jossa hän iässä 3;2 tuotti
leikkiessään useasti ilmausta [kaa-kaa-kaa].
Äiti: "Sähän osaat hienosti sanoa kaakaa, sehän on ihan kun kaakao."
Muutaman päivän kuluttua Aaron alkoi käyttää kaakaosta helposti ymmärrettävää
nimitystä [kaakaa]. Tätä ennen hän oli käyttänyt kaakaosta kuvaa tai osoittamista.
Nämä äidin suorat ohjaukset ja Aaronin reagoiminen niihin antavat joitakin vihjeitä
Aaronin puhekyvyn ja kielen välisestä suhteesta. Ensinnäkin Aaronin omat ilmaukset
olivat vakiintuneita ja edustivat hänelle vahvasti kohdesanaa, vaikka hänen passiivisessa
sanavarastostaan löytyikin korrekti aikuiskielen sana. Fonologinen edistyminen ei
välttämättä näkynyt heti spontaanipuheessa. Omissa ilmauksissa esiintyvät onnistuneet
äänteet ja äänneyhdistelmät olivat työläämpiä tuoda varsinaisiin aikuiskielen sanoihin
(katso esim. konsonantin /m/ omaksuminen, s.42-43). Toisekseen edellä esitetyissä
esimerkeissä, joissa äiti tarjosi Aaronille varmaa ja helppoa keinoa ilmaista kohdesanat,
tarvittiin Aaronin omaa prosessointia ja hyväksyntää. Kummassakaan tapauksessa
61
Aaron ei hyväksynyt ratkaisua suoralta kädeltä vaan tarvitsi vaihtoprosessiin aikaa.
Ensimmäisen kerran prosessi vei viikon, toisella kerralla muutaman päivän.
Aaron tiedosti ja tunnisti omat poikkeavat sanahahmonsa ja ilmauksensa. Tämä
tietoisuus kehittyi vähitellen, ja sen myötä kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa
väheni. Aaron saattoi myös suunnata viestinsä ohi keskustelukumppanin, suoraan
äidille, koska hän tiesi jo ennakkoon, ettei hänen ilmaisuaan ymmärrettäisi. Tämä liittyi
sekä omien ilmauksien käyttöön, epäselviin sanahahmoihin että viittomien käyttöön.
Esimerkkinä tilanne, jossa Aaron oli 4;3-ikäisenä perheensä kanssa kylässä. Aaron istui
muiden lasten kanssa pöydän ääressä, ja vieras aikuinen tuli kysymään lapsilta, mitä
juotavaa he ottaisivat.
Aikuinen: "Aaron, otatko mehua vai maitoa?"
(Juomapurkit eivät olleet näkyvillä. Aaron ei voinut osoittaa mitään kohdetta.)
Aaron: (Etsi katseellaan äitiä ja viittoi:) //mehu//
(Viittoma oli "hiljainen" ja vaimea, liike oli pieni ja huomaamaton.)
Äiti: "Aaron ottaa vissiin mehua."
Aaron: /joo/
Katso myös luvun 7.3.3 esimerkki (s.55), jossa Aaron vaihtoi keskustelukumppaniksi
äidin kun toinen aikuinen kritisoi Aaronin sanavalintaa. Aaron suuntasi viestin äidilleen
selventääkseen omaa tietämystään ja saadakseen oikean tulkinnan asialleen.
Spontaaneissa puhetilanteissa Aaron keskeytti vain harvoin sanansa ja korjasi itseään.
Vaikutti siltä, että hänellä oli leksikkovalinta tehty hyvissä ajoin, jo ennen artikuloinnin
aloittamista. Aaron operoi ainoastaan kulloistenkin fonologisten rajoitustensa sallimissa
rajoissa. Omat ilmaukset ja korvaavat sanat tai viittomat vaikuttivat hyvin vakiintuneilta
ja melko automaattisilta. Spontaaneissa keskustelutilanteissa Aaron vaihtoi yleensä
nopeasti, viiveettä keskustelukumppanin käyttämän kohdesanan oman systeeminsä
mukaiseen ilmaukseen. Vasta 50 ensisanan täyttymisen jälkeen ilmeni tilanteita, joissa
Aaron keskeytti ja/tai korjasi omaa puhettaan ja nimenomaan sanavalintaa. Yhteyden
lapsen itsekorjausten ja 50 ensisanan välillä on havainnut myös Laakso (2005). Erona
62
Aaronin ja tyypillisen puheen kehityksen omaavan lapsen välillä on tässä kuitenkin
Aaronin ikä sekä hänen käytössään olleet laajat puhetta korvaavat keinot, jotka antoivat
hänelle mahdollisuuden tehdä valintoja ilmaisutapojen välillä jo ennen 50 ensisanan
täyttymistä. Verbaalista itsekorjailua, jota ilmeni Aaronilla 50 ensisanan omaksumisen
jälkeen, ilmeni kuitenkin vain tilanteissa, joissa hän kommentoi nopeasti edellisen
puhujan viestiä ja käytti edellisen puhujan valitsemaa sanaa. Spontaanipuheessa näitä
"virheellisiä" leksikkovalintoja, Aaronin fonologisten rajoitusten mukaan mahdottomia
valintoja ei havaittu.
Aaronin 50 ensisanaa tulivat täyteen iässä 3;10. Ensimmäinen havaittu esimerkki
Aaronin itsekorjauksesta on iässä 3;11, jolloin äiti luki kuvakirjaa Aaronin
pikkusisarelle ja nimesi kirjan kuvia. Aaron leikki itsekseen lattialla ja toisteli äidin
nimeämiä asioita.
Äiti: "kukka."
Aaron:/kukka/
Äiti: "auto"
Aaron:/atu/ (..)
Aaron nosti katseen omasta leikistään lattialta ja sanoi äidille varmasti:
Aaron:/ei oo atu (.) ampum/
Itsekorjaus kohdistui Aaronilla väärin tuotettuun, juuri havaittuun ja toistettuun
kohdesanaan. Aaronin omassa puheentuottosysteemissä tämä aikuiskielen kohdesana oli
väärä, ja Aaron vaihtoi sen omaan ilmaukseensa [ampum]. Aaron ei kuitenkaan
kritisoinut kohdesanaa ”auto” silloin kun aikuiset tai muut lapset käyttivät sitä
puheessaan.
Seuraava esimerkki on kuvaus ja oletus siitä, miksi iässä 4;3 Aaronin puheesta
puuttuivat useimmat taivutuselementit ja puhe oli sähkösanomatyyppistä. Kyseessä ei
varsinaisesti ole itsekorjaus vaan osoitus lapsen spontaanin sanamuodon valinnan
perusteista ja aikuiskielen muodon vaikeudesta. Tilanne oli äidin ja Aaronin välinen
hippaleikki.
63
Aaron: /ota mä kii/
Äiti: "Ota mut kii!"
Aaron: /ota muv (..) kii/ (..) /ei oo heppoo/ (.) /mä ei totaa/.
"Ei oo helppoo, mä en osaa."
Aaron viittasi kritiikissään puhesuoritukseensa ja nimenomaan taivutusmuotoon ”mut”.
Spontaanipuheessa Aaron käytti vakiintuneesti taivuttamatonta muoto ”mä”, mutta
osoitti ymmärtävänsä muodon ”mulle” merkityksen. Edellä mainitussa leikkitilanteessa
äiti korosti omaa tuotostaan ”mut” nähdäkseen lähtisikö Aaron kokeilemaan oikeaa
muotoa. Aaronin spontaanipuheen valinta kohdesanan perusmuodosta oli siis
perusteltua, fonologinen rajoitus esti kahden konsonantin käytön samassa sanassa,
erityisesti sananloppuinen konsonantti oli mahdoton tuottaa. Esimerkki osoittaa myös
sen, että Aaron havaitsi oman tuotoksensa poikkeavuuden verrattuna aikuiskielen
kohdesanaan ja korrektiin kieliopilliseen muotoon.
Iässä 4;4 Aaron keskeytti ja aloitti uudestaan jo aloittamansa lauseen ilman havaittavaa
syytä. Tässä iässä hän tuotti jo melko vakiintuneesti sanahahmot [tito] "iso" ja [tuti]
"susi". Aaronilla oli mielessään lause, jonka hän halusi ilmaista: "Iso susi hyppää
kimppuun." Lause ei ollut mahdoton lapselle tuottaa, sanat olivat kaikki kaksitavuisia ja
konsonanttiharmonia helpottaisi monikonsonanttisuutta. Aaron lähti spontaanisti ja
reippaasti tuottamaan lausetta.
/tito tu. (…)/
Aaron jumittui lauseen alussa ja pysähtyi aloittaakseen lauseen tuoton uudestaan.
Ennakoiko hän tässä vaiheessa tulevia ongelmia? Ongelmia ei vielä ollut kuultavissa.
Vai syntyivätkö ongelmat tilanteessa, jossa Aaron aloitti puhesuorituksen uudestaan ja
suuntasi siihen tietoisesti huomiotaan? Lause todentui seuraavasti:
/titto tutti pyppää pippuu/
"Iso susi hyppää kimpppuun."
64
Vakiintuneet sanahahmot [tito] ”iso” ja [tuti] ”susi” saivat vaikutteita lauseen loppuosan
sanojen tavurakenteesta. Puhesuorituksensa jälkeen Aaron vaikutti havainneensa
lauseen poikkeavuuden ja jäi ihmettelemään tuotostaan.
Sanavaihdosta ja itsekorjauksesta nähtiin esimerkki keskustelutilanteessa, jossa Aaron
kommentoi juuri kuulemaansa väitettä iässä 4;6:1.
Äiti: ”Toi on nätti koira."
Aaron: /ei oo nätti ko (..) hauva/
Tämä puhetilanne muistutti jälleen toistotilannetta, Aaron lähti nopeasti
kommentoimaan edellisen puhujan viestiä ja jatkoi aihetta automaattisesti edellisen
puhujan valitsemalla kohdesanalla ”koira”. Spontaanipuheessa hän käytti sanan ”koira”
sanan tilalla vakiintuneesti sanaa ”hauva”. Tässä tilanteessa Aaron jo aloitti kohdesanan
tuottamisen /ko../, ennen kuin huomasi olevansa ongelmallisessa tilanteessa.
Kohdesanassa [koira] on diftongi –oi-, joka yhdessä lopputavun kanssa oli hänelle
ongelmallinen. Hän keskeytti sanan ja vaihtoi sen oman fonologisen systeeminsä
mahdollistamaan sanaan ”hauva”, jossa diftongi -au- onnistui helppojen konsonanttien
/h/ ja /v/ kanssa. Tässä esimerkissä Aaron oli jo 4;6 vuoden ikäinen ja hänen
fonologisessa järjestelmässään oli käynnissä murros. On oletettavaa, että aiemmin hän
tuskin olisi edes lähtenyt toistamisen alkuun näin vaikeaa kohdesanaa (katso diftongien
vaikeus kaksitavuisissa sanoissa luku 7.2.1). On siis mahdollista, että jälleen
vaikuttavampaa kuin 50 ensisanan täyttyminen Aaronin puheen kehityksessä olisi ollut
fonologisten rajoitusten murtuminen myös itsekorjausten osalta. Aaronhan usein tiesi
korrektin muodon, mutta oli kyvytön sitä tuottamaan. Tämän esimerkin kohdalla on
myös pohdittava ympäristön mallin vaikutusta. Tässä esimerkissä olin jo siirtynyt
nimeämään koiran ”koiraksi” eikä ”hauvaksi” kuten olin tähän saakka Aaronille tehnyt.
Äitinä myötäilin melko automaattisesti Aaronin puheen kehityksen vaihetta ja käytin
hänelle mahdollisia sanamalleja. Tällainen siirtymä saattoi olla myös lapsesta lähtöisin
eli Aaron oli saattanut alkaa käyttää jotakin hänelle uutta mahdollista sanaa tai muotoa,
jota perhe alkoi myös hänen kanssaan käyttää.
65
Esimerkiksi Aaron käytti ”katso” ja myös äänteellisesti helpomman ”kato” tilalla
vakiintuneesti ilmausta [ukkaa] ”kurkkaa”. Aaron sanoi usein [ukkaa mä], joka tarkoitti
”katso mua”. Tällaiseen radikaaliin leksikkovaihtoon perhe ei lähtenyt täysin mukaan,
mutta Aaronin ilmaisut hyväksyttiin ja ymmärrettiin. Perheestä lähtöisin taas olivat
useat sanojen lyhennökset, joita Aaron myös suostui käyttämään, jos muutkin
perheenjäsenet niitä käyttivät. Esimerkiksi sanasta ”kaukosäädin” lyhennös ”kake”.
Aaron ei käyttänyt lyhennöksiä, joita yritettiin räätälöidä hänelle, jos niitä eivät
käyttäneet muut perheenjäsenet. Esimerkiksi pikkusisaren nimi ”Maria” oli Aaronille
erittäin työläs tuottaa eikä tuotosta helposti tunnistanut. Aaron käyttikin sisarestaan
melko myöhään nimitystä ”vauva”, mutta joutui luopumaan nimityksestä sisaren
varttuessa. Perheessämme yritettiin ottaa käyttöön lempinimi ”Manna”, jonka
tuottaminen oli Aaronille huomattavasti helpompaa. Lempinimi ei kuitenkaan jäänyt
käyttöön muiden perheenjäsenten keskuudessa eikä Aaronkaan jäänyt käyttämään sitä
yksinään. Aaronin käyttäytyminen tässä suhteessa oli hieman erikoista, koska hänellä
kuitenkin oli käytössään runsaasti yksilöllisiä omia ilmauksia, joita muut eivät
käyttäneet. Ehkäpä Aaronin oma aktiivinen prosessointi ja hyväksyntä kohdesanojen
valinnassa esti häntä hyväksymästä joitakin muiden tarjoamia kohdesanoja.
7.5 Sanaston kasvu
Kunnari (2000) on tutkinut 11 suomalaisen lapsen tyypillistä leksikaalista ja fonologista
kehitystä. Seuraavassa taulukossa vertaan Kunnarin (2000) tutkimuksen tuloksia
Aaronin puheen kehitykseen.
66
Taulukko 5. Sanaston kasvun keskimääräinen aika (kuukaudet).
Leksikon koko
Kunnari (2000): keskimääräinen ikä
Kunnari (2000): Pojat
Aaron
1.sana
1;0 1;1 1;0
10 sanaa 1;3 1;5
2;5
50 sanaa 1;6 1;8 3;10
Taulukosta näkyy Aaronin sanaston kasvun hidastuminen merkittävästi ensimmäisten
sanojen ilmaantumisen jälkeen. Kehitys ensimmäisestä sanasta 50 sanaan vei Kunnarin
tutkimuksen pojilta 7 kuukautta, ja Aaronilta vastaavan leksikon saavuttaminen vei
lähes kolme vuotta.
Taulukko 6. Sanaston koko verrattuna lapsen ikään
Leksikon koko Kunnari (2000): keskimääräinen ikä
Aaron
4
1;3 2;0
15
1;5 2;8
25
1;6 3;0
Nämä taulukot kuvaavat suoraan verbaalisen sanaston määrällistä kasvua ja kokoa,
mutta eivät kerro lainkaan Aaronin kokonaisvaltaisesta kyvystä kommunikoida ja
muodostaa merkityksiä ja ilmaisuketjua. Vertailu osoitti selvästi Aaronin merkittävän
puheen tuottamisen vaikeuden, jonka voidaan olettaa vaikuttaneen myös muuhun
kielelliseen kehitykseen.
Kunnari (2000: 47) on vertaillut myös sanojen tavupituuden muutoksia lapsilla.
Aineistoon oli hyväksytty myös onomatopoieettiset ilmaukset, jotka usein ovat
67
yksitavuisia. Varhaisessa kehityksessä 27 % sanoista oli yksitavuisia, 71 %
kaksitavuisia ja 2 % monitavuisia. Kehityksen edetessä yksitavuisten sanojen osuus
pieneni ja monitavuisten sanojen osuus kasvoi. Aaronin kaikki ensisanat olivat
kaksitavuisia, lukuun ottamatta omaa ilmausta [am], joka oli yksitavuinen. Kun Aaronin
sanasto oli kasvanut 15 sanaan, yksitavuisten sanojen osuus oli noussut jo 40 %, mutta
monitavuiset sanat puuttuivat sanastosta edelleen.
Taulukko 7. Kooste Iivosen (1994b) tutkimuksen E ja J- poikien sekä tämän tutkimuksen Aaron-pojan
kehityksen eräistä merkkipaaluista.
Kehityksen merkkipaalu
Poika E
IKÄ
Poika J
IKÄ
Aaron
IKÄ
Ensimmäinen sana 0;10 0;10 1;0
Kolmitavuinen sana 2;3 1;10 4;6
Yhdyssana 2;4 1;10 3;2
Aaronin merkittävimpiin fonologisiin rajoituksiin kuului tavurajoitus aina 4;6 vuoden
ikään saakka. Yhdyssanojen osia Aaron käsitteli ilmeisesti erikseen ja ydinsanat
saattoivat olla enintään kahden tavun pituisia kunnes tavurajoitus heikkeni. Seuraavassa
taulukossa tarkastelen Aaronin yhdyssanojen ja tavupituuden kehitystä.
Taulukko 8. Yhdyssanojen ja tavupituuden kehitys iässä 3;2 – 4;6.
Ikä Sana Huomioitavaa 3;2 [kaakaa-akku]
”kaakaokakku” → ”suklaakakku” • Molemmat ydinsanat oli prosessoitu omien fonologisten rajoitusten mukaan: *[kaakaa]”kaakao” – sanan loppuvokaalin omissio *[akku] ”kakku” – sanan alkukonsonantin omissio
•Ensimmäinen yhdyssana. • Kahden kaksitavuisen sanan liitto. (Huom. Ilmaus [kaakaa] on poikkeukselinen, koska se oli aikuisen tarjoama ilmaus. Ei siis lapsen itsensä muodostama.)
3;7 [amappa] ”ruokakauppa” *[am] ”ruoka” – vakiintunut oma ilmaus * [appa]”kauppa” –sanan alkukonsonantin omissio ja diftongin yksinkertaistuminen [puuampum] ”puuauto” *[ampum] ”auto” –vakiintunut oma
• Kohdesana ”ruokakauppa” sisältää kaksi kaksitavuista ydinsanaa. Aaronin versio yksitavuiset ilmauksen ja kaksitavuisen sanahahmon. • Lapsen omia ratkaisuja tilanteissa, joissa kohdesanat ovat
68
ilmaus [ettäukka] ”vettä+kukka” → ”kastelukannu” * sananalkuisen konsonantin omissio kummassakin ydinsanassa [akkaikki] ”hakkaa+rikki” → ”vasara”
tavumäärältään liian pitkiä. Nämä 3 yhdyssanaa "puuauto, kastelukannu ja vasara) olivat väliaikaisia kokeiluja, Aaron käytti niitä vain muutamia kertoja.
3;11 [nuna-ata]”junarata” * [nuna] ”juna” konsonanttiharmonia * [ata] ”rata” alkukonsonantin omissio [puupää]
4;0 [iluappa]”lelukauppa” [umitota]”lumisota” [umiallo] ”lumipallo” * Kaikissa ydinsanoissa on tapahtunut sananalkuisen konsonantin omissio.
• Yksittäisissä sanoissa [mumi] ”lumi” ja [tota] ”sota” esiintyi vielä konsonanttiharmoniaa.
4;1 [ampumtata] ”autorata” [nunatata] ”junarata”
• Konsonanttiharmonia ja sanan alkukonsonantin omissio vuorottelevat.
4;2 [äkihyppy] ”mäkihyppy” [pelle henni] ”pelle hermanni”
• Harvinainen kolmitavuisen sanan typistyminen (havaittu vain yhden kerran)
4;3 [hämähämähäkki]”hämähäkki” [hokohokotiiti] ”krokotiili”
• Lapsen tuotoksessa tavumäärä kasvaa, tavumäärä pysyy parillisena
4;4 [hääheekko] ”jääkiekko” [häähaappi] ”jääkaappi” [hitoäiti] ”isoäiti” * Puheessa on vallalla ”h-maisuus”, äänne /h/ esiintyy usein muiden konsonanttien korvikkeena.
• Ensimmäiset lapsen tuottamat kolmitavuiset sanat. Kaikki kohdesanat olivat yhdyssanoja.
4;5 [hiitihuulo] "riisipuuro" *Sanan kaikki konsonantit ovat muuntuneet. Katso lisää liite 3.
4;6:2 [papeli]”paperi” [hikkuna]”ikkuna”
• Ensimmäiset lapsen tuottamat kolmitavuiset sanat, jotka eivät olleet yhdyssanoja.
4;6:3 [appentiini] ”appelsiini” • Ensimmäinen lapsen tuottama nelitavuinen sana, joka ei ollut yhdyssana.
Aineisto ja edeltävät kappaleet ovat osoittaneet Aaronin vahvat fonologiset rajoitukset.
Tämän tiedon ja yllä oleva taulukon perusteella, tein seuraavia johtopäätöksiä.
1) Aaronin merkittäviin rajoituksiin kuului sanan kaksitavuisuuden rajoitus, joka esti
kolmi- ja nelitavuisten ei-yhdyssanojen käytön aina ikään 4;6 saakka. Tähän saakka
Aaron joutui operoimaan yksi- ja kaksitavuisilla sanoilla. Sanan tavumäärä oli hyvin
69
merkityksellinen Aaronin puheen kehityksessä. Lisäksi esimerkiksi diftongien kehitys
liittyi vahvasti sanan tavurakenteeseen. Dyspraktisilla lapsilla onkin havaittu selkeää
vaikeutta sanojen tavurakenteesen liittyen. Puhevirheisiin johtavien rajoitukset liittyvät
vahvasti tavun rakenteeseen (Marquardt, Sussman, Snow ja Jacks 2002).
2) Aaronin puheentuottojärjestelmää, aktiivista sanavarastoa ja sanamuotoja leimasi
vahvasti kahden tavun rajoitus ja on oletettavaa, että hän käsitteli yhdyssanojen osat
erillisinä, merkityksellisinä yksiköinä (ydinsanat). Myös konsonanttiharmonia näytti
yltävän vain ydinsanan laajuiseen yksikköön. Esimerkiksi kohdesanassa "junarata"
[nuna-ata] ja [nunatata] konsonanttiharmonia ylsi vain ydinsanaan. Kaikki Aaronin
tavoittelemat ensimmäiset nelitavuiset sanat olivat yhdyssanoja, joiden sisältämät kaksi
ydinsanaa olivat enintään kaksitavuisia. Aaronin oma tuotos saattoi olla niukempi kuin
kohdesana, esimerkiksi kolmitavuinen ilmaus [amappa] nelitavuisesta kohdesanasta
”ruokakauppa”. Tämä vaikutti esimerkiltä Aaronilla harvinaisesta sanan tavumäärän
typistymisestä, mutta prosessi ei ollutkaan varsinainen kohdesanan typistyminen, koska
Aaron käytti vakiintuneesti lyhyttä ilmausta [am] kohdesananan "ruoka" tilalla.
3) Sanapituus sanoissa, jotka eivät olleet yhdyssanoja, kasvoi vasta viimeisten
varhaisten fonologisten rajoitusten lievennyttyä iässä 4;6.
Eri tutkijat ovat maininneet niin sanotun sanapyräyksen (vocabulary spurt) lapsen
sanavaraston kehityksessä, mutta määritelleet sen melko eri tavoin (katso esim. Kunnari
2000:91). Usein sanapyräysvaihe kuitenkin mainitaan alkavaksi 50 ensisanan rajapyykin
tullessa täyteen (esim. Ingram 1999, Kunnari 2000). Oman tutkimukseni perusteella
sanaston äkillisen ja nopean kasvun yhteys fonologisten taitojen muutokseen näytti
olevan vahvempi kuin 50 ensisanan täyttyminen. Aaronin sanasto jatkoi 50 ensisanan
täytyttyä kasvuaan hieman nopeammin kuin aikaisemmin, mutta varsinainen sanapyräys
ajoittui vasta ikään 4;6, jolloin varhaiset fonologiset rajoitukset lievenivät.
70
7.6 Kooste Aaronin puheen kehityksestä iässä 2;0 - 4;6
Aaronin ensisanat ja ensikonsonantit ilmaantuivat kielenkehityksen tyypillisessä iässä
1;0. Tämän jälkeen fonologinen kehitys eteni erittäin hitaasti, ja Aaron joutui 2-
vuotiaana turvautumaan suuresti puhetta korvaaviin keinoihin: eleisiin, pantomiimiin,
ilmeisiin, omiin ilmauksiin, kuviin ja viittomiin. Iässä 2;0 Aaronin aktiivinen sanasto
koostui neljästä sanasta, ja seuraavan vuoden aikana sanasto kasvoi 15 sanaan. Aaronin
pääasiallinen ilmaisukeino oli 2-vuotiaana non-verbaalista ääntelyä, ja josta osa
vakiintui omiksi ilmauksiksi. Aaron yhdisteli eleitä, omia ilmaisuja, sanoja ja/tai
viittomia. Iässä 2;5 Aaron yhdisti sanan ja viittoman: sana [anna] + viittoma //mehu// eli
hän tuotti lauseen "anna mehua". Tämä osoitti Aaronin kielellisen kehitykseen olleen
melko ikätasoista, lapsi tuotti kaksiosaisen lauseen 2-vuotiaana. Kuitenkin Aaronin 50
ensisanaa tulivat täyteen vasta lähes puolentoista vuoden kuluttua. Tyypillisessä
kielellisessä kehityksessä 50 ensisanan täyttymisen aikoihin noin iässä 2;0 ilmenee
myös kaksiosaisia ilmauksia. Huolimatta puheen tuoton esteistä Aaron pystyi
ilmaisemaan ikätasonsa edellyttämään kielellistä kehitystä puhetta tukevien ja
korvaavien keinojen avulla.
Puheen ja ääntelyn (esimerkiksi eläinten ääntelyn) toistaminen ja matkiminen sekä
sanojen tavoitteleminen oli erittäin vähäistä 2-vuotiaana. Aineiston analyysissä heräsi
ajatus eläinten ääntelyä kuuvavan ääntelyn yhteydestä sanojen diftongien vaikeuteen.
Jos tulkitsemme esimerkiksi ilmaukset "hau-hau" ja "miau"/"mau" tavuiksi, ne sisältävät
diftongeja. Vakiintuneet, 50 ensi-ilmausta olivat Aaronilla täynnä noin iässä 2;8. Tämä
arvio tosin voi olla aliarvioitu, johtuen eri ilmaisukanavien ja –keinojen arvioinnin
vaikeudesta (esimerkiksi ilmeiden, intonaation ja eleiden yhdistelmät). Samoihin
aikoihin ilmeni ensimmäinen kolmiosainen ilmaisuketju, joka koostui eleestä ja omista
ilmauksista. Joten jo kauan ennen Aaronin 50 ensisanan täyttymistä hänellä oli
käytössään puhetta korvaavia keinoja, joiden avulla hän pyrki ilmaisemaan kolmiosaisia
lauseita.
71
Aaron joutui vielä 3-vuotiaana operoimaan puheen tuotossaan täydellisesti enintään
kaksitavuisilla sanoilla, joissa oli melko tiukka yksikonsonanttisuuden periaate. Hän
tavoitteli vain kohdesanoja, jotka olivat fonologisten rajoitusten mukaisia eli enintään
kaksitavuisia. Konsonanttiharmonia auttoi sanavaraston kasvattamisessa, mutta tätä
apukeinoa Aaron käytti vain sanoissa, joiden fonologinen rakenne oli valmiiksi
yksinkertainen, esimerkiksi kohdesanat, joiden rakenne oli VCCV. Myös diftongit
kuuluivat Aaronin fonologisiin rajoituksiin ja sanoja, joissa oli diftongi, Aaron
pääasiallisesti vältteli tai yksinkertaista.
Lopullinen fonologinen prosessi määräytyi kohdesanan fonologisten piirteiden
kokonaisrasitteesta. Lyhyissä, yksitavuisissa sanoissa oli helpompaa harjoituttaa ja
tuottaa työläitä äänneyhdistelmiä kuin kaksitavuisissa sanoissa. Esimerkiksi useat
diftongit onnistuivat Aaronilta 3-vuotiaana yksitavuisissa, mutta eivät kaksitavuisissa
sanoissa. Aaronin 50 ensisanaa tulivat täyteen iässä 3;10. Tämän jälkeen sanaston
kehitys lähti kasvamaan aiempaan kehitykseen verrattuna nopeammin, mutta edelleen
verkkaisesti. On huomioitava myös se seikka, että vaikka Aaronin 50 ensisanaa
täyttyivät vasta lähes nelivuotiaana, hän tuotti jo pitkään sitä ennen pitkiä
ilmaisuyhdistelmiä ja lauseitakin.
Ikä 4;6 oli merkityksellinen Aaronin puheen kehityksessä, koska tässä vaiheessa monet
fonologiset rajoitukset murtuivat. Sanan tavurajoitus murtui, ja nyt Aaron tavoitteli ja
tuotti myös pitkiä sanoja. Ensimmäiset kolmitavuiset sanat [hikkuna] "ikkuna" ja
[papeli] "paperi" ilmaantuivat yhden päivän aikana, jolloin ilmaantui myös
ensimmäinen konsonanttiyhtymä. Konsonanttiyhtymä ilmeni sanassa "pihvi", joka
sisälsi siis yhteensä kolmea eri konsonanttia. Aiemmin samassa sanassa oli esiintynyt
enintään kahta eri konsonanttia. Tässä vaiheessa ilmeni nopeassa tahdissa myös uusia
kieliopillisia muotoja ja sanantaivutusta. Samana päivänä edellä mainittujen sanojen
kanssa ilmeni myös monikon 2. persoonan käskymuoto "varokaa" [alokaa] ja uusi
sijaintikäsite [alle] ensimmäisen kerran. Seuraavien viikkojen aikana ilmeni muun
muassa seuraavia uusia taivutusmuotoja: [mulle], [mun], [vauvan], [mummille],
[vauvalle], [tuli], [tulen], [ihleetä] "vihreetä", [ekana]. Näissä esimerkeissä näkyy myös
72
sananloppuisen konsonantin todentuminen, joka oli aiemmin Aaronille mahdoton
tuottaa. Merkittävää on selkeä yhteys fonologisten rajoitusten lieventymisen ja
kieliopillisten muotojen ilmaantumisen välillä.
7.7 Lingvistisen tiedon ilmaiseminen non-verbaalein keinoin
Intonaatiolla on usein syntaktinen tehtävä (Ball 1993). Sen avulla voidaan ilmaus jakaa
lyhyempiin, lingvistisiin yksiköihin ja erotella muun muassa kysymykset ja käskyt.
Lisäksi intonaatiolla voi olla emotionaalinen ja semanttinen tehtävä (Ball 1993:94).
Kielellisiä häiriöitä arvioitassa on tärkeää tarkastella myös intonaatiota ja
vuorovaikutustilanteen onnistumista. Prosodiikasta on intonaation lisäksi oleellista
tunnistaa ainakin rytmi ja tauot (Crystal, Fletcher & Garman 1976:57). Kielihäiriöiden
puheen analyysin ongelmana on se, että intonaation kuvauksessa ei ole yhteneväistä
metodia (Ball 1993:94). Tässä työssä tarkastelen intonaation piirteinä sävelkulun nousua
ja laskua sekä painotettuja sanoja ja tavuja. Näiden piirteiden lisäksi tarkastelen Aaronin
ilmauksissa ilmeneviä taukoja.
7.7.1 Ilmaisukeinot sanoille "pieni" ja "iso"
Aaron käytti intonaatiota tehokkaasti luodakseen merkityseroja ja korvatakseen
puuttuvia sanoja. Kun ilmaisukeinot tarkentuivat, hän luopui korostavasta intonaatiosta,
koska se ei enää ollut ainoa merkitystä luova tekijä. Tarkastelen ensin intonaation
merkitystä yksittäisten ilmausten ja sanojen kohdalla. Aaron käytti iässä 2;6
kohdesanoista "pieni" ja "iso" samaa foneettista ilmausta [ii]. Jos sanassa ”pieni”
tapahtuu alkukonsonantin omissio kuten Aaronin puheessa oli yleistä niin molemmat
kohdesanat alkavat tällä /i/-vokaalilla. Näiden kahden Aaronin identtisen äänteellisen
ilmauksen merkityksen välinen ero syntyi intonaation perusteella.
73
Ikä 2;6
[ii] "pieni": Alussa nouseva sävelkulku, äänenkorkeus oli "kimakka" (korkea) ja äänen voimakkuus
pienempi verrattuna alla olevaan ilmaukseen.
[ii] "iso": Nouseva sävelkulku, äänenkorkeus oli matalampi ja äänen voimakkuus suurempi kuin
merkityksessä "pieni".
Ikä 2;8: Ilmaisutapa kohdesanoille "pieni" ja "iso" oli pysynyt samana, mutta ilmaisuun "iso" liittyi myös
uusi merkitys.
[ii] "pieni": = Nouseva sävelkulku, äänenkorkeus on "kimakka" (korkea) ja äänen voimakkuus pienempi
kuin merkityksessä "iso".
[ii] "iso" ja "dinosaurus": = Nouseva sävelkulku, äänenkorkeus on matalampi ja äänen voimakkuus on
suurempi kuin merkityksessä "pieni".
Ikä 3;2 : Ilmaukseen "pieni" liittyi myös ele.
[ii] "pieni": Nouseva sävelkulku, äänenkorkeus on kimakka ja äänen voimakkuus pieni. Lisäksi ele
sormilla.
[ii] "iso" ja "dinosaurus": = Nouseva sävelkulku, äänenkorkeus oli matalampi ja äänen voimakkuus
suurempi kuin merkityksessä "pieni".
3;7: Muutoksia illmaisutavoissa, mutta intonaatiolla oli edelleen merkittävä rooli:
[iika] "pieni": Sävelkulku oli nouseva, äänenkorkeus korkeampi ja toisinaan äänen voimakkuus oli
pienempi kuin merkityksessä "iso". Ilmaus esiintyi toisinaan myös tasaisella intonaatiolla ja tasaisella
äänenkorkeudella ja -voimakkuudella. Lisänä ele sormilla.
[ii] "iso" ja "dinosaurus": Sävelkulku oli nouseva, äänenkorkeus matalampi ja äänen voimakkuus
saattoi nousta, mutta ilmaus esiintyi myös toisinaan täysin tasaisella intonaatiolla ja äänenkorkeudella
sekä -voimakkuudella. Lisänä ele käsillä jos kyseessä oli kohdesana "iso".
Aaron alkoi siis käyttää ilmausta [ii] tasaisella intonaatiolla iässä 3;7. Nyt ilmaisulla oli
enää yksi kokoa ilmaiseva merkitys "iso" ja koska se oli ilmeisesti vakiintunut
merkitykseltään, korostavalle intonaatiolle ei ollut enää tarvetta. Minulla oli aluksi
vaikeuksia tulkita ilmaus, kun se yhdistyi toiseen yhden äänteen ilmaisuun [aa].
Ilmaisuun [aa] liittyi myös aluksi vahva "värikäs" intonaatio, joka sopi hyvin ilmaisun
merkitykseen "paha". Aaron ilmaisi ensi kerran molemmat yhden äänteen ilmaukset,
74
joilla oli aiemmin ollut vahva intonaatio, tasaisena /aa ii/, ja tulkintani ilmaisusta
vaikeutui suuresti ilman kuvaavaa intonaatiota. Ilmaisun merkitys oli: "paha/hurja
dinosaurus". Iässä 3;9 ilmaisutapa oli laajentunut. Kohdesanaa ”susi” takoittava ilmaus
[uu] yhdistyi ja ilmeni tasaisessa intonaatiossa: /aa uu/ "paha susi". Huomautus:
Kaikissa näissä yhden pidennetyn vokaalin ilmausten [aa], [ii] ja [uu] kohdesanojen
toinen äänne on kyseessä oleva vokaali. Jos sanoissa paha, dino ja susi tapahtuu
sananalkuisen konsonantin sekä lopputavun omissio, jää jäljelle edellä mainittu vokaali.
Ikä 3;11
[iika] "pieni": Yleensä tasainen intonaatio ja äänenkorkeus- ja voimakkuus. Joskus lisäele sormilla.
[ii] "iso": Yleensä tasainen intonaatio ja äänenkorkeus ja -voimakkuus.
/aajaa ii/ "paha/vihainen dinosaurus": Nouseva sävelkulku alku"tavulla" [aa] ja laskeva
loppu"tavulla"[jaa]. Tasainen intonaatio viimeisimmällä "tavulla" [ii] "dinosaurus".
Tässä vaiheessa tulkinta intonaation tasaantumisesta voisi olla se, että ilmaukset olivat
eriytyneet ja vakiintuneet. Ilmaus [iika] tarkoitti vain "pientä" ja kohdesanalle "iso" ja
"dinosaurus" oli omat ilmauksensa. Aaron erotteli tässä vaiheessa usein kohdesanat
"iso" ja "dinosaurus" liittämällä dinosaurusta merkitsevään ilmaukseen etuliitteeksi
[aajaa].
Ikä 4;0
[iika] "pieni": Tasainen intonaatio. Joskus sormiele lisänä.
[ii] "iso": Tasainen intonaatio.
[nino] "dino, dinosaurus"
Ikä 4;1
[iika]"pieni" = Tasainen intonaatio. Joskus sormiele lisänä.
[tito] "iso"
[nino] "dino, dinosaurus"
Ikä 4;2
Ilmaus [iika] "pieni" esiintyi enää vain harvoin. Sen sijaan Aaron käytti kiertoilmausta:
[ei tito] / [ei oo tito] "ei iso" / "ei oo iso" tai sanaa:
[kikku] "pikku"
* Aaron vältteli diftongia kaksitavuisessa sanassa "pieni". Katso myös luku 7.2.1
75
[tito] = "iso"
[tino] = "dino, dinosaurus"
Ikä 4;5
[keeni] "pieni"
[tito] "iso"
[tino] "dino, dinosaurus"
Ikä 4;6
[kieni] "pieni"
[tito] "iso"
[tino] "dino, dinosaurus"
7.7.2 Vaikeuksien konpensointikeinoja
Intonaatio toimi myös pidemmissä ilmauksissa, esimerkiksi lauluissa ja loruissa. Iässä
3;0 Aaron tuotti lasten hiekkalaatikko-lorun oikealla intonaatiolla ja rytmityksellä,
melkein täysin vailla kohdesanoja:
/ii *aa akku/ (.) /ei yä akku/
"Tule hyvä kakku, älä tule paha kakku."
Aaron ilmaisi leikkiessään sanonnan "n, y, t, nyt" samanlaisella intonaatiolla kuin y
leisesti käytetään, mutta vailla oikeita äänteitä:
/a(.)kee(.)tii(.)tut/
"än, yy, tee, nyt"
Aaronilla oli käytössään apukeinoja, joiden avulla hän pyrki kompensoimaan
vaikeuksiaan. Esimerkiksi sanoessaan nimen ”heidi”, Aaron useimmiten yksinkertaisti
diftongin ja käytti käytti muotoa [heeti]. Pyrkiessään tarkempaan lopputulokseen Aaron
76
tuotti sanan hitaammin ja jakoi diftongin eri tavuille /he/ /i/ /ti/. Vokaalien /e/ ja /i/
välillä oli intonaationmuutos: ääteessä /i/ sävelkulku nousi hieman ja sitä edelsi
hienoinen tauko /he(.)i/ /ti/.
Rytmityksen vaikeudet näkyivät Aaronilla erityisesti lauluissa, joiden tempo oli usein
liian nopea hänelle. Aaron pyrki usein laulamaan mukana esimerkiksi tietyn sanan
viimeisen tavun ja tällöin hänen ajoituksensa toisinaan petti ja tavu saattoi pyrskähtää
ulos jo ennen sanan alkua tai vasta myöhässä sen jälkeen. Aaronilla pyrki kuitenkin
harjoituttamaan taitojaan ja juuri kyseinen, spontaani tapa laulaa aluksi vain yksi tavu
oikeassa kohdassa auttoi häntä tarkentamaan ajoitustaan. Aaron saattoi myös
valmistautua puhesuoritukseensa, erityisesti hankalan tuotoksen kohdalla, vetämällä
syvään henkeä ja hakemalla hyvää rytmiä aloitukseen. Sana "äiti" toimi usein
apusananana, jonka avulla Aaron ikään kuin haki vauhtia lauseen aloitukseen. Tosin
joskus hän myös toisinaan juuttui "äiti"-sanan toistamiseen. Iässä 3;8 Aaron käytti sanaa
"äiti" myös keskellä lausetta puutuvan sanan korvikkeena. Korvikesana saattoi olla
jokin muukin sana tai äänneyhdistelmä, esimerkiksi ”jokeltelusana” [aiga] Nämä
yksittäiset sanojen lisäykset eivät vaikuttaneet juuttumiselta vaan paremminkin lauseen
puutteellisen sanamäärään täyttämiseltä.
Kysymyssanat ilmaantuivat Aaronin puheeseen myöhään. On huomattava, että Aaronin
ympäristössä kysymyssanoja käytettiin viittoen heikosti. Aaron käytti ensimmäisen
kerran kysymyssanoja "mikä" [hikä] ja "mitä" [hitä] iässä 4;6. Ensimmäiset
kysymyssanat ilmaantuivat siis samaan aikaan kuin fonologinen kehitys eteni ja
sanaston kasvu kiihtyi. Aaron käytti kuitenkin jo ennen ikää 4;6 kysyviä ilmauksia ja
lauseita korvaten kysymyssanat omilla ilmauksilla ja esimerkiksi intonaation avulla.
Iässä 4;2 Aaron ilmaisi kysymyssanaa "mitä" ja ”miksi” ilmaisulla [nii] tai [no].
Ilmauksiin liittyi kysyvä intonaatio sekä ilme.
Ikä 4;2
/mä näi/ (.) /äiti näi/
"Mä näin, näkikö / näitkö äiti?"
77
Ensimmäinen lause oli julistava, Aaron huudahti huomanneensa jotakin. Seuraavan
lauseen intonaatio oli kysyvä, Aaron halusi tietää ehtikö äitikin huomaamaan saman
asian. Koska Aaron joutui operoimaan puheen tuotossaan suurten fonologisten
rajoitusten vaikutuksessa (sanojen kaksitavuisuuden rajoitus, diftongien vaikeus,
yksikonsonanttisuus), hän sai yhteen sanaan vain vähän informaatiota jos arvioimme
pelkästään verbaalista tuotosta. Aaron sai vokaalin /i/ avulla näkyviin mennyttä
aikamuotoa kummassakin lauseessa, vaikka yksikön 1.persoonan sananloppuinen /n/
katosi ja 2. tai 3.persoonan tunnus puuttui kokonaan. Myös kysyvä pääte –kö puuttui,
mutta kysyvä intonaatio ja ilme korvasi sen ja loi ilmaisusta kysyvän.
Iässä 4;3 Aaron tuotti täydellisemmän lauseen:
/äiti näi ten/
”Äiti näitkö sen?”
Intonaatio oli edelleen kysymyslauseen mukainen. Nyt Aaron pystyi jo tuottamaan
sananloppuisen konsonantin /n/ (esimerkiksi omassa nimessään [aalon] ”Aaron”) ja
genetiivimuoto sanasta ”se” onnistui. Aaron pystyi tuottamaan diftongin –äi
yksitavuisessa ja myöskin joissakin kaksitavuisissa sanoissa (esimerkiksi sanassa ”äiti”),
mutta kohdesanan muoto ”näitkö” oli vielä liian kompleksinen rakenteensa puolesta.
Aaron ei pystynyt tuottamaan diftongia kaksitavuisessa sanassa, varsinkin kun sitä
seurasi konsonanttiyhtymä. Hän lyhensi sanan yksitavuiseksi, kuitenkin niin, että siinä
näkyi menneen aikamuodon taivutus.
Ympäristön ihmiset eivät mallittaneet konjunktioiden käyttöä AAC-keinojen avulla ja
konjunktiot puuttuivatkin Aaronin ilmaisusta. Toisin sanoen Aaronilla ei ollut
käytössään puhetta korvaavaa keinoa, jolla hän olisi voinut ilmaista konjunktioita
kehitysvaiheessa, jolloin hänen ilmaisunsa pitenivät ja niiden omaksuminen olisi ollut
luonnollista. Hän kuitenkin otti käyttöönsä omia ratkaisuja ja ilmaisukeinoja
korvatakseen puuttuvia konjunktiosanoja. Puuttuvaa konjunktiota korvasi usein tauko,
ja intonaatio kertoi paljon lauseen merkityksestä. Puuttuvaa konjuktiota saattoi myös
78
korvata jokin äänne tai jokellussana [aiga]. Esimerkiksi sanoja "ja", "mutta" ja "kuin"
Aaron ei käyttänyt lainkaan. Aaron käytti ”ja” sanan negatiivisia muotoja [eikä] ja
ilmausta /emmäkää/ ”en minäkään – mäkään” iässä 4;5. Aaron käytti toisinaan
rinnastuskonjunktion tilalla äännettä /i/, mutta usein konjunktion tehtävää kuvasi myös
pelkästään tauko ja intonaatio.
/aalo (.) i (.) vauva/
”Aaron ja vauva”
tai
/aalo (..) vauva/ ”Aaron ja vauva”
Iässä 4;3 Aaron käytti konjunktion "kuin" tilalla apuäännettä /e/ sekä intonaatiota
kuvatakseen konjunktion merkitystä.
/hitoäiti mama e (.) mummi /
"Isoäiti (on) sama kuin mummi."
Lauseen loppuosan sana "mummi" erottui lauseesta toteamuksen kaltaisena lauseen
päättäjänä ja Aaron painotti tätä sanaa. Sävelkulku oli etenevä, hieman nouseva alussa
ja se laski tasaiseksi viimeisen sanan kohdalla. Ilmaisun merkitys oli helposti
tulkittavissa intonaation perusteella vaikka lauseesta puuttui konjunktio "kuin" ja myös
"olla"-verbi.
Myös iässä 4;4 Aaron korvasi lauseessa konjunktiota "kuin" äänteellä /e/, joka tosin oli
nyt pidempi ilmaus [ee]. Ilmauksella oli nyt toinenkin tehtävä, se korvasi myös
komparatiivin päätettä -mpi. Intonaatio oli edelleen hyvä ja merkitystä kuvaava.
/mä oon tito ee vauva/
"Mä oon isompi kuin vauva.
79
Seuraavassa esimerkkilauseessa Aaron ei käyttänyt apuäännettä /e/ pelkän
komparatiiivin päätteen -mpi tilalla vaan tyytyi partitiivia ilmaisevaan
vokaalipidennykseen. Lauseen merkitys selvisi kuuntelijalle ilman komparatiivia,
intonaatio oli edelleen merkitystä kuvaavaa.
/mä oon alluu tito/
"Mä oon Allua/Alluu isompi"
Aaronille oli tärkeää saada aikuisen huomio kokonaan halutessaan ilmaista jotakin.
Viittomaa edelsi käsky [ukkaa mä] "kurkkaa mua" / [kako mä] "kato mua". Saatuaan
aikuisen katseen kohdistumaan itseensä, Aaron näytti viittoman. Myös aloittaessaan
kertomaan jotakin Aaron vaati yleensä katsekontaktin aloittaakseen puhumisen.
Tällaista huomion ohjaamista ei kuitenkaan ilmennyt kodin ulkopuolella muiden
ihmisten kanssa.
7.8 Kielen ja kognition kehitys
Goldin-Meadow ja Morford (1990) pohtivat sitä kuinka lapset käyttävät
kommunikatiivisia funktioita varhaisvaiheessa eleillä ja myöhemmässä vaiheessa
puheella. Kielen omaksumisen varhaisvaiheissa manuaalinen järjestelmä saattaa tarjota
lapselle helpomman keinon kielen saavuttamiseksi kuin oraalinen. Normaalissa
kielellisessä kehityksessä eleiden käyttö vähenee kun lapsi alkaa puhua. Aaronilla
eleiden käyttö oli runsaampaa ja kesti kauemmin kuin tyypillisessä kielellisessä
kehityksessä, ja myös puheen kehitys oli tyypillistä kehitystä hitaampaa. Yhdessä
intonaation, ilmeiden ja omien ilmausten kanssa eleet muodostivat tehokkaan keinon
ilmaista merkityksiä. Koska Aaronin puhe ei edistynyt eikä näin ollen voinut ottaa
eleiden tehtävää tehokkaampana kommunikaatiokeinona, eleet pysyivät tärkeänä osana
Aaronin kommunikointia. Kun verbaalinen kehitys lopulta eteni riittävästi, väheni
AAC-keinojen käyttö. Tämä näkyi esimerkiksi eleiden, viittomien ja korostavan
intonaation käytön vähentymisessä, kun Aaronin puheilmaisu kehittyi.
80
Arvioimme kehityksellisen verbaalin dyspraksian vaikutusta kielelliseen suoritukseen,
on tärkeää ymmärtää kielen omaksumistavan poikkeuksellisuus näillä lapsilla. Kraat
(1990) huomauttaa AAC-keinoja käyttävien lapsien prosessoivan oman kielellisen
ilmaisunsa heidän käyttämiensä puhetta tukevien ja korvaavien kommunikaatiokeinojen
kannalta tehokkaiden straregioiden kautta. Tämä tehokkaimpien ja ehkä tyypillisestä
poikkeavien strategioiden käyttö ilmeni todennäköisesti myös Aaronin
kokonaisilmaisussa. On myös huomiitava se millä tavoin ja millä laajuudella näille
lapsille opetetaan puhetta tukevaa ja korvaavaa kommunikaatiota. Näillä lapsilla ei ole
kuulovammaa, joten heille ei opeteta viittomakieltä, joka kielellisenä systeeminä sisältää
myös kieliopin. Näille lapsille ei myöskään opeteta esimerkiksi CP-vammojen
yhteydessä usein käytettyä bliss-symbolien käyttöä, joka myös sisältää kieliopin. Koska
kommunikoinnin tavoitteena lopulta on puhe, lapsille tarjotaan väliaikaista puhetta
korvaavaa kommunikaatiotapaa. Tämä tapahtuu pääasiallisesti tukiviittomien avulla,
joita käytetään puheen rinnalla. Kuvakommunikaation avulla olisi mahdollista tukea
kielellistä kehitystä ja lapsen ilmaisua rikkaasti, erityisesti yhdessä tukiviittomien
kanssa.
Aaron sai käyttöönsä kuvakansion vasta iän 4;6 jälkeen, jolloin hänen puheilmaisunsa
oli vihdoin edistynyt siten, että hän pystyi ilmaisemaan esimerkiksi kieliopillista
taivutusta. Näyttää siltä, että Aaronille tarjottiin puhetta tukevia ja korvaavia keinoja
varsin ”kevyesti". Niiden pääasiallinen tavoite oli hänen käytössään olevan sanavaraston
kasvattaminen ja hänen kommunikointimahdollisuuksiensa tehostaminen, mikä toki oli
tärkeää. Nämä keinot eivät kuitenkaan näyttäneet oleva riittävän tehokkaita tukikeinoja
Aaronin kielelliselle kehitykselle eikä myöskään ilmaisun tarpeisiin. Hän joutui
omaksumaan suomen kielen kielioppia passiivisesti, kuulohavaintojen perusteella aina
ikään 4;6 saakka, jolloin useat fonologiset rajoitukset murtuivat ja hän onnistui
tuottamaan kieliopillisia tunnuksia verbaalisti. Hänellä ei ollut mahdollisuuksia käsitellä
esimerkiksi sanojen ja lauseiden aika-, monikko- tai taivutusmuotoja, jotka suomen
kielessä edellyttävät sanaa pidentäviä ja monimutkaistavia lisäosia. Hän pystyi
kompensoimaan joitakin näistä puutteista käyttämällä apunaan esimerkiksi intonaatiota
81
ja eleitä. Aaron pyrki myös taivuttamaan sanoja kunhan tämä tapahtui fonologisten
rajoitusten mukaan. Esimerkiksi Aaron tuotti melko pitkän ilmaisun, jossa ilmeni
sanojen taivutusyritystä iässä 3;6, samoihin aikoihin kun hänen 50 ensisanaansa tulivat
täyteen:
/ei oo nan uti (.) ennää utii/
”Ei oo mun koti, mennään kotiin.”
Kieliopillisten seikkojen ja erityisesti joidenkin abstraktien käsitteiden sekä pitkien
lauseiden ymmärtäminen tuotti Aaronille jonkin verran vaikeuksia tutkimusjaksolla
iässä 4;3. Ottaen huomioon hänen erittäin rajoittuneet mahdollisuutensa kokeilla ja
käyttää kieltä voidaan itse asiassa pitää yllättävänä sitä, etteivät vaikeudet olleet
suurempia. Fonologisten rajoitusten katoamista seuraavan kuukauden aikana Aaron sai
käyttöönsä erittäin nopeasti suuren osan sanojen taivutusmuodoista. Tällöin hän myös
harjoitteli aktiivisesti abstraktien käsitteiden käyttöä ja ymmärtämistä. Tämä tapahtui
keskustelun avulla, ja nyt hän pystyi myös ensimmäistä kertaa kysymään suoraan, mitä
sanat ja käsitteet tarkoittavat. Aaron pystyi nyt myös muodostamaan lauseita, joita
ympäristön ihmiset tarpeen tullen korjasivat ja näin ollen samalla ohjasivat hänen
kielellistä oppimistaan. Perhe reagoi luonnollisesti lapsen kehitysvaiheisiin. Kun Aaron
kykeni tuottamaan kompleksisimpia sanoja ja lauseita perheen oli mahdollista ja
hyödyllistä ensi kertaa korjata ja ohjata Aaronin puhesuoritusta. Tällöin Aaron myös
hyväksyi tällaisen ohjauksen ja pyrki korjaamaan virheellistä tuotostaan mallin mukaan.
Värikäsitteet Aaron omaksui viittomien avulla. Kun fonologiset rajoitukset lievenivät,
Aaron hylkäsi viittomat ja ilmaisi värit verbaalisti iässä 4;6. Kun Aaron ilmaisi värit
verbaalisesti ne ilmaantuivat suoraan taivutettuina. Tähän saakka hän oli ilmaissut värit
viittomilla, vailla taivutusta. Samaan aikaan hän alkoi myös laskea verbaalisti, tosin
vielä sormia apuna käyttäen ja nimeten numerot. Nopeasti hän laajensi laskemisen yli
luvun 10 ylittäviin lukuihin. Numeroiden tunnistaminen oli jo tarpeeksi hyvää
esimerkiksi korttipeleihin. Yhteen- ja vähennyslasku onnistui pienten lukujen osalta.
Aaron oli myös kiinnostunut kirjaimista ja kirjoitti muutamia nimiä itsenäisesti sekä
sanelusta kaikki yksittäiset vokaalit oikein, konsonanttien osalta hän tarvitsi vihjeitä
82
muutamien kirjainten kohdalla. Aaron tunnisti kirjaimia muun muassa rekisterikilvistä
ja katukylteistä. Nämä esimerkit ovat merkkinä Aaronin kognitiivisen kehityksen
valmiudesta, huolimatta puheen ja kielen vaikeuksista. Epävarmuutta ilmeni erityisesti
sijaintikäsitteiden tunnistamisessa ja myös käytössä, kun fonologiset rajoitukset
lievenivät. Myös abstraktien käsitteiden kanssa ilmeni toisinaan sekaannuksia.
Äiti: /heidillä puudutettiin hammas eikä se tuntenu mitään/
Aaron: /titten heiti ei tunne mua/
Aaronin fonologiset rajoitukset estivät häntä esimerkiksi sanomaan oman nimensä
sananloppuista konsonanttia ja Aaron joutui tyytymään kertomaan nimekseen [aalo].
Sananloppuisen konsonantin artikuloiminen helpottui iässä 4;6, mutta tätä ennen Aaron
ei pystynyt sanomaan omaa nimeään itseään tyydyttävällä tavalla. Aaron kirjoitti
nimensä itsenäisesti iässä 4;2 ja tämän jälkeen hän myös opetteli ilmaisemaan nimensä
kirjaimet sormiaakkosin. Tällöin Aaron saattoi sanoa nimensä [aalo] ja lisätä sanan
perään "hiljaisen" äänteen /n/ sormiaakkosin tai ääntäen erikseen /än/
/aalo/ (sormiaakkonen)//N//
tai
/aalo/ (.) /än/
Tämä esimerkki kuvaa melko hyvin sitä merkittävää eroa, joka oli Aaronin puheen
tuottokyvyn ja kielellisen tietoisuuden välillä. Hyvät lukemisen ja kirjoittamistaitojen
valmiudet ja orastavat taidot voisivat tukea erotusdiagnostiikkaa kehityksellisen
verbaalin dyspraksian ja dysfasian välillä. Dysfasiaan oletettavasti kuuluu
syvällisemmän kielellisen prosessoinnin vaikeutta, joka saattaa näkyä selkeämmin luki-
taitojen vaikeutena, kun taas verbaalissa dyspraksiassa (ja aikuisten puheen apraksiassa)
voivat kyky lukea ja kirjoittaa esiintyä häiriöittä.
83
8. POHDINTA
"Puhumattomat lapset voivat analysoida puheääniä ja tehdä foneemisen tason analyysia. Puhutun kielen
tarkka analyysi on mahdollista huolimatta kyvyttömyydestä artikuloida sitä. Puhumattomille lapsille voi
kehittyä samantyyppisiä fonologisia taitoja kuin puhuville lapsille, mutta mahdollinen kriittisen tason
fonologian saavuttamattomuus voi aiheuttaa puhumattomille lapsille vaikeuksia laajemmissa kielellisissä
taidoissa. Auditiivisesti ja visuaalisesti havaittu puhe on tarpeeksi voimakas kompensoidakseen
esimerkiksi rajoitettua puheen tuottokykyä. Spontaanikommunikoinnissa käytössä oleva kognitiivinen
prosessointi ja strategiat saattavat olla erilaisia puhuvilla ja puhumattomilla lapsilla." (Hjelmqvist 1999)
Dyspraktisten lasten metalingvististen kykyjen arvioiminen, erityisesti fonologisen
kompetenssin tason arvioiminen, voi tarjota merkittävää tietoa siitä kuinka näiden lasten
rajoitettu kielen systeemi toimii (Marquardt, Sussman, Snow ja Jacks 2002). Myös
tämän tutkimuksen perusteella näyttää olevan merkittävää selvittää lapsen fonologinen
kehitysvaihe. Se tarjoaa lähtökohdan häiriön luonteen määrittelyyn ja kuntoutuksen
suunnitteluun. Fonologinen kehitysvaihe tarjoaa vertailukohteen myös puheen ja muun
kielen kehityksen osa-alueiden välille. Kun verrataan lapsen fonologista kehitysvaihetta
hänen kronologiseen ikäänsä ja muuhun kielelliseen suoritustasoonsa, voidaan saada
myös viite dyspraksian vaikeusasteeseen ja mahdollisiin kielellisiin lisävaikeuksiin,
joihin pitkittynyt puheen rajoittuneisuus keskeneräisessä kehityksessä voi johtaa.
8.1 Tulokset fonologisen kehityksen osalta
Aaronin protosanojen / 50 ensisanan kausi oli fonologisesti tyypillinen. Sanojen
rakenteet olivat yksinkertaisia verrattuna aikuiskieleen. Tavupituus oli rajoittunut ja
tavurakenteet olivat yksinkertaisia. Aaronin oli vaikea tuottaa sanan sisällä äänteitä,
joiden ääntymäpaikka oli erilainen. Erityisesti eripaikkaisten äänteiden yhdistäminen oli
työlästä. Aaron suosi vahvasti kohdesanoja, jotka olivat enintään kaksitavuisia ja
rakenteeltaan yksinkertaisia. Hän vältteli tehokkaasti sanoja, jotka olivat yli
84
kaksitavuisia ja sisälsivät diftongeja tai konsonanttiyhtymiä. Aaron käytti valikoituja
sanamuotoja, kuten Vihman ja Velleman (2000) mainitsevat ensisanojen yhteydessä
tapahtuvan. Tällöin kohdesanassa oli jo valikoinnin perusteella oikea rakenne. Aaron
käytti kuitenkin myös adaptoituja muotoja, joissa sanan fonotaktinen rakenne muuttui
lähinnä konsonanttiharmonian tai -omission avulla. Huomattavaa on, että Aaron ei
käyttänyt tavuomissiota apukeinona kompensoidakseen erittäin voimakasta
tavurajoitustaan.
Tyypillisessä kielen kehityksessä sanojen valikoivuus vähenee lapsen saavuttaessa 50
ensisanaansa (Schwartz ja Leonard 1982, Kunnari ja Savinainen-Makkonen 2004:72).
Normaalissa kielenkehityksessä tähän vaiheeseen liittyy myös useiden fonotaktisten
rajoitusten lieveneminen (Savinainen-Makkonen 2001, Iivonen 1994b). Tämä on
loogista, koska silloin valikoivuudella ei ole enää varhaista tehtäväänsä lapselle kun hän
pystyy tuottamaan kompleksisempia sanoja. Aaronin kehityksessä tämä fonotaktisten
rajoitusten lieveneminen tapahtui hitaasti, vasta yli puoli vuotta 50 ensisanan
täyttymisen jälkeen ja tällöin lieveni ja katosi nopeasti sanojen valikoivuus. Aaronin
puheen kehityksessä fonologisten merkkipalujen saavuttaminen oli merkittävämpää
kuin sanaston merkkipaalun saavuttaminen. Myös Donahuen (1986) tutkimuksessa
fonologinen rajoite näytti olevan vahvempi tekijä kuin laajan sanaston merkitys puheen
kehityksessä. Kun Aaronin viimeiset fonologiset rajoitukset lähtivät murtumaan, alkoi
hän samalla tavoitella kaikentyyppisiä sanoja, ja sanavarasto lähti kasvamaan erittäin
nopeasti. Tällöin hänen strategiansa tuottaa puhetta selkeästi muuttui. Erona
tyypilliseen puheen kehitykseen oli kehityksen hitaus ja prosessin pitkittyminen
Aaronilla ikään 4;6 saakka. Tällöin kielellinen prosessointi on mahdollisesti ollut
laadultaan kompleksisempaa kuin tyypillisessä kehityksessä tässä vaiheessa, jolloin
muutos tapahtuu huomattavasti nuoremmalla iällä.
Aaronin puheen kehitys poikkesi tyypillisestä kehityksestä siinä, että fonologinen
kehitys oli erittäin hidasta, ja protosanojen / 50 ensisanan kausi kesti huomattavan
pitkään. Aaron saavutti 50 ensisanaansa iässä 3;10 ja hänen systemaattinen fonologian
kehityskautensa alkoi vasta iässä 4;6. Fonologisten rajoitusten vaikutusta 50 ensisanan
85
saavuttamisen jälkeenkin on havaittu jonkin verran normaalissa kielenkehityksessä
(Donahue 1986) sekä poikkeavassa puheen ja kielen kehityksessä (Storkel 2004).
Aaronilla nämä rajoitukset ilmenivät voimakkaina yli puoli vuotta 50 ensisanan
täyttymisen jälkeen. Tyypillisessä puheen kehityksessä mainitaan usein 50 ensisanan
saavuttamisen aikoihin tapahtuvasta nopeasta sanaston, fonologian ja morfologian
kehityksestä. Aaronilla 50 ensisanan täyttyminen ei ollut näin dramaattinen vaihe
puheen kehityksessä vaan vasta varhaisten (protosanojen kauden) fonologisten
rajoitusten lieveneminen aiheutti suurta muutosta Aaronin ilmaisussa. Tätä ennen
sanasto kasvoi hitaasti yli 50 sanankin, mutta sanaston kasvu oli erittäin rajattua ja
jäykkää. Aaron joutui valikoimaan tarkasti kohdesanoja ja prosessoimaan pitkään vain
enintään kaksitavuisilla kohdesanoilla. Fonologiset rajoitukset vaikuttivat merkittävästi
sanaston kasvuun, kuten myös esimerkiksi Schwartz ja Leonard (1982) ja Vihman
(1983) ovat todenneet.
Aaron käytti AAC-keinoja kompensoidakseen rajattua puhekykyään. Hän osoitti
aktiivisuutta näiden keinojen valinnassa ja muutoksissa. Aaronin 50 ensi-ilmausta
tulivat täyteen ainakin noin vuosi ennen 50 ensisanan täyttymistä, joten hänellä oli
hallussaan runsaammin ilmaisukeinoja kuin aktiivinen sanavarasto antoi ymmärtää.
Aaron yhdisteli tehokkaasti monia erilaisia ilmaisukeinoja: eleitä, ilmeitä, viittomia,
kuvia, pantomiimia, sanoja/sanahahmoja, omia ilmauksia ja intonaatiota. Näiden avulla
hän sai ilmaistua melko pitkiäkin, lausemaisia ilmaisuketjuja jo ennen 50 ensisanan
täyttymistä. Vaikka Aaronin puhe oli pitkään sähkösanomatyyppistä, kykeni hän
ilmaisemaan lauseissaan kieliopillisuutta esimerkiksi intonaation avulla. Sekä
ympäristön tarjoamat, että Aaronin itse luomat keinot kompensoida rajoittunutta
sanastoa, olivat merkittävässä asemassa hänen ilmaisussaan. Kun puhe edistyi, Aaron
luopui puhetta korvaavista ja merkityksiä korostavista apukeinoista.
86
8.2 Tulokset kielellisen kehityksen osalta
Fonologisen kehityksen kognitiivisena perustana on lapsen valikoivuus ja luovuus sekä
hypoteesien muodostaminen ja näiden uudelleen organisoiminen (Macken ja Ferguson
1983). Aaron oli hyvin valikoiva kohdesanojen kanssa, mutta lisäksi hän osoitti myös
luovuutta ja semanttista tietoa valitessaan kohdesanoja sekä ilmaisutapoja. Kohdesanan
ollessa rakenteeltaan liian kompleksinen Aaron vaihtoi sen fonologisesti
yksinkertaisempaan sanaan, joka kuitenkin oli semanttisesti läheinen alkuperäisen
kohdesanan kanssa. Aaron saattoi myös muuntaa kohdesanan muotoa siten, että sen
tuottaminen oli hänelle mahdollista. Esimerkiksi diftongin välttäminen kohdesanassa
"laiva" → "vene" [nene] ja kohdesanassa "auta" → /anna apuu/. Aaron käytti myös
toisenlaisia kiertoilmauksia, jos näitä oli tarjolla. Esimerkiksi kysymykseen vastaamisen
yhteydessä. "Otatko maitoa vai vettä?" Aaron kiersi jälleen diftongin ja vastasi: /ei
vettä/ → "maitoa". Aaron myös osoitti aktiivista strategian uudelleenmuokkausta kun
hänen fonologinen kehityksensä eteni ja sanan tuottaminen onnistui. Silloin hän luopui
omista ilmauksistaan, viittomista tai korostavasta intonaatiosta.
Aaron havaitsi oman puhesuorituksensa poikkeavuuden ja hän usein tiesi jo ennen
sanan artikuloimista, ettei sen tuottaminen onnistu häneltä. Aaron saattoikin tuottaa
uusia sanoja vasta kun niiden tuottaminen onnistui täydellisesti, vailla yrityksiä
harjoitella sitä tai tuottaa adaptoituja muotoja. Aaron oli ehkä havainnut jotakin omasta
vaikeudestaan parantaa puhesuoritusta toistamalla sitä. Aaronin kyky monitoroida omaa
puhettaan vaikutti hyvin tehokkaalta, vaikka hän olikin usein kyvytön parantamaan
suoritustaan esimerkiksi toiston avulla.
Laakson (2005) havainto siitä, että lapsen oman puheen itsekorjaus liittyy 50 ensisanan
täyttymiseen, näytti pätevän myös Aaronin kohdalla. Aaronin 50 ensisanaa tulivat
täyteen vasta iässä 3;10, ja hänen täytettyään 4-vuotta ilmenivät ensimmäiset sanojen
varsinaiset itsekorjaukset. Tosin nämä itsekorjaukset rajoittuivat tiukasti
toistotilanteisiin, joissa Aaron käytti toisen puhujan valitsemaa sanaa. Ennen viimeisten
87
fonologisten rajoitusten lieventymistä Aaronilla ilmeni vahvaa välttelyä ja valikointia.
Hän vältteli fonologiansa mukaan mahdottomia sanoja ja käytti niiden sijaan korvaavia
ilmaisukeinoja: viittomia, omia ilmaisuja ja korvaavia sanoja. Tämä välttely oli niin
tehokasta, ettei sen läpi yleensä päässyt sanoja, joita Aaron ei olisi pystynyt tuottamaan
omien vaatimustensa mukaan tyydyttävästi. Aaronilla ilmeni kuitenkin jo varhain
tehotonta itsekorjausta, joka liittyy dyspraktiseen vaikeuteen toistaa ja parantaa omaa
puhesuoritustaan (katso s.95). Aaronin yritykset korjata omaa puhettaan saattoivat
edelleen heikentää tuotosta ja tämä saattoi vaikuttaa itsekorjausten vähenemiseen.
Aaron saattoi yrittää toistaa omaa virheellistä sanaansa, mutta tämä oli työlästä ja tulos
usein epätyydyttävä. Vaihtoehtona hän usein kieltäytyi lainkaan toistamasta
virheellisesti tuottamaansa sanaa.
Aaronin 50 ensi-ilmausta täyttyivät noin iässä 2;8, joten hänellä oli käytössään erilaisia
ilmaisukeinoja jo ennen 50 ensisanaa, jotka täyttyivät vasta iässä 3;10. On myös
huomioitava se seikka, että 4-vuotiaalla lapsella on suurempi ja erilainen tarve ilmaista
asioita kuin 1,6-vuotiaalla lapsella. Kognitiivinen taso, lapsen kokemusmaailma ja
ilmaisutarve on täysin erilainen 4- ja 2-vuotiaalla lapsella. Aaron oli varmasti oppinut
jotakin omasta kyvystään viestiä muiden ihmisten kanssa noiden vuosien aikana, jolloin
hänen sanavarastonsa oli hyvin rajattu ja ilmaisu vaikeasti ymmärrettävää. Aaronin
kognitiivinen kehitys eteni ja ilmaisutarve kasvoi, mutta puheen tuottokyky jäi pitkäksi
aikaa pikkulapsen tasolle. Tämä aiheutti ymmärrettävästi lapselle turhautumista. Tämä
ero puheen ja kognitiivisen kehityksen välillä saattoi myös häiritä kielellistä kehitystä
laajemmin.
Aaronin puhekäyttäytyminen viittasi usein siihen, että hän oli tietoinen omasta
poikkeavasta suorituksestaan, mutta ei pystynyt vaikuttamaan siihen. Tämän vuoksi
kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa oli vähäistä. Hän usein vaimensi koko
viestintänsä (eleet, ilmeet, äänen voimakkuus) joutuessaan tilanteeseen, jossa jo
etukäteen tiesi olevan kyvytön ilmaisemaan vieraalle ihmiselle asiansa. Tämä näkyi
myös sanaston (verbaalisissa) testitilanteissa, jotka turhauttivat Aaronia. Puhekyvyn
edetessä Aaron myös kertoi tiettyjen sanojen olevan hänelle liian vaikeita. Näissä
88
tapauksissa oli merkittävää se, että Aaron tiesi ja ilmaisi tunnistavansa hänelle liian
vaikeat sanat jo ennen niiden tuottamista. Hänellä oli siis kokemukseen perustuvaa
tietoa omista puheen tuoton vaikeuksistaan ja/tai kielellistä tietoutta kohdesanojen
ongelmallisista piirteistä.
Pienen lapsen kieliopillista osaamista on arvioitu viime aikoina kriittisemmin kuin
aikaisemmin. Muun muassa Tomasello (2000) on sitä mieltä, että lasten kieliopillista
kykyä on varhaisemmissa tutkimuksissa yliarvioitu. Bates ja Goodman (1999)
painottavat kieliopin kehityksen yhteyttä sanaston kokoon. Jotkin poikkeavat,
syntaktiset ilmentyvät voivat todellisuudessa olla foneettisen paineen aikaansaamia
(Gleitman, Gleitman, Landau ja Wanner 1988). Tämä fonologian, erityisesti
fonologisten rajoitusten yhteys muuhun kielelliseen kehitykseen näkyy melko selkeästi
myös tässä tutkimuksessa. Aaronin puheen kieliopillisuus lähti merkittävästi kasvamaan
vasta kun fonologiset rajoitukset lievenivät ja sanasto oli tarpeeksi laaja. Aktiivinen
sanavarasto taas ei pystynyt laajentumaan kuin hyvin rajatusti tiukkojen fonologisten ja
fonotaktisten rajoitusten sisällä. Selvää on se, että siihen asti kun lapsi joutuu
operoimaan enintään kaksitavuisilla ja yksikonsonanttisilla sanoilla, puheilmaisu on
hyvin rajattua. Sanavarasto pääsi merkittävästi kasvamaan vasta kun viimeiset
fonologiset rajoitukset lievenivät. Samalla hetkellä vapautui myös mahdollisuus käyttää,
harjoitella ja ilmaista kieliopillisia merkityksiä. Savinainen-Makkonen ja Kunnari
(2004b,c) painottavat fonologisten häiriöiden kuntoutuksen perustuvan aina
perusteelliseen fonologiseen analyysiin. Mitä nuorempi lapsi on kyseessä tai mitä
enemmän äänteissä on virheellisyyttä, sitä tärkeämpää on tutkia systemaattisesti lapsen
fonologisen järjestelmän logiikkaa.
Ilmaisun kieliopillisuutta on tärkeää arvioida paitsi lapsen puhesuoritusta, myös puhetta
tukevia ja korvaavia keinoja, joita lapsi käyttää, ja joita hänelle on opetettu ja joita
hänen ympäristönsä on käyttänyt. Vaikka Aaronin kieliopillinen omaksuminen oli ollut
ikään 4;6 saakka täysin puheen havaitsemisen varassa, hän pystyi kehittämään
kompleksisen kieliopillisen systeemin passiivisesti. Hän ryhtyi käyttämään monia
taivutusmuotoja samalla hetkellä kun viimeiset fonologiset rajoitukset murtuivat.
89
Puhumattomille lapsille voikin kehittyä näkemys ympäristön puhutun kielen kieliopista
(Hjelmqvistin 1999). Puheen kieliopillisuutta arvioitaessa on oleellista tehdä havaintoja
myös prosodiikasta ja pragmaattisista taidoista. Aaron ilmaisi kieliopillisia piirteitä
esimerkiksi ilmeiden, intonaation ja omien äänteellisten ilmauksiensa avulla. Aaron
käytti näitä merkitystä korostavia ja puhetta korvaavia keinoja tehokkaasti.
Kehityksen tärkeät vuodet, jolloin Aaron pystyi vain rajatusti harjoituttamaan kieltään
ja puhettaan ovat saattaneet vaikuttaa merkittävästi hänen kielelliseen prosessointiinsa.
Aaron käytti puhetta jättäen siitä kaiken mahdollisen "ylimääräisen" materiaalin pois.
Lauseista puuttuivat pitkään esimerkiksi olla-verbi, sanojen taivutuspäätteet ja
konjunktiot. Lauseiden merkityksen kannalta useat näistä elementeistä eivät ole
ehdottomia. Oletan aineistoni perusteella, että useat näistä Aaronin ilmaisusta
puuttuvista elementeistä jäivät alkujaan pois johtuen fonologisista rajoitteista. Osa,
kuten taivutuspäätteet ja kysymyssanat, ilmaantuivat Aaronin puheeseen heti kun
fonologiset rajoitteet lievenivät, osa taas jäi puuttumaan senkin jälkeen kun Aaronilla jo
oli taito tuottaa kyseinen äänneyhdistelmä. Tässä puheen kehityksen vaiheessa, iässä 4;6
ja siirtymässä systemaattisen fonologian vaiheeseen, puuttuvia elementtejä olivat
esimerkiksi konjunktiot, vaikka Aaron jo tuotti pitkiä lauseita. Yhtenä syynä tähän voisi
olla esimerkiksi se poikkeava strategia, jonka kautta Aaron omaksui kieltä. Myös
puheen tuottamisen työläys, yksittäisten sanojen tuottaminen ja niiden valikointi on
saattanut viedä huomattavan osan Aaronin huomion suuntaamisesta ja energiasta, joka
käytettiin kielelliseen prosessointiin. Kaikki hiemankin vähemmän tärkeä, ja erityisesti
ilmaisua fonologisesti monimutkaistava aines jäi pois. Ehkäpä konjunktioiden käytön
aloittaminen vaiheessa, jolloin passiivinen sanavarasto ja kognitio oli selkeästi puheen
tuottoa edellä, oli työlästä. Varsinkin kun puheen vaikeudet ja epäselvyys olivat
edelleen vahvat, huolimatta fonologisesta edistymisestä, ja veivät edelleen paljon
Aaronin huomiota ja energiaa.
90
Aktiivinen sanavarasto
niukka, kasvu fonologisten rajoitusten mukaista
Kieliopillisten merkkien
käyttö fonologian sallimissa rajoissa.
Kielellinen prosessointi muovautuu vaikeuksien
mukaan.
FONOLO-GINEN KEHITYS on hidasta ja rajoitukset voimakkaita.
Kuva 10. Fonologisten rajoitusten vaikutus kielelliseen kehitykseen.
91
8.3 Lisätuloksia
Erona tyypilliseen puheen kehitykseen oli Aaronin jo oppimien äänneyhdistelmien ja
sanojen vaihtelevuus ja muuntuminen. Tämä koski erityisesti tilannetta, jolloin hän
toisti omaa puhettaan yrittäen korjata sitä. Sosiaalisen paineen merkitys
puhesuorituksen onnistumiseen oli selkeä ja usein heikensi suorituksen onnistumista.
Tilanteet, joissa Aaron tietoisesti kohdisti huomionsa puheen tuottoonsa (oman
virheellisen suorituksen korjausyritys ja sosiaalisesti vaativa tilanne) aiheutti yleensä
huomattavaa kuormitusta ja virheiden lisääntymistä puheessa.
Myös äänteiden esiintymisympäristö vaikutti suuresti vaihteluun tuotoksen
onnistumisessa sekä virheissä. Äänne tai äänneyhdistelmä, jonka Aaron pystyi
tuottamaan korrektisti esimerkiksi yksitavuisessa sanassa, saattoi kaksitavuisessa
sanassa yksinkertaistua ja kokonaisessa lauseessa olla täysin muuntunut. Eroa
tuotokseen saattoi syntyä sanansisäisten rakenteiden vaikutuksesta, esimerkiksi
diftongia seuraavan konsonantin laadun tai sanan kokonaistavumäärän johdosta. Samoin
lauseen viimeinen sana saattoi vaikuttaa lauseen ensimmäiseen sanaan. Äänteiden
esiintymisympäristöjä on lukemattomia ja siten myös erilaisten virheiden ja
muuntumien lukumäärä voi olla vaihteleva ja suuri. Joten tämä dyspraksialle tyypillinen
virheiden vaihtelevuus voi perustua ainakin osin systemaattisuuteen ja
säännönmukaisuuteen.
On myös huomioitava kyseessä olevan fonologisen vaiheen vaikutus sekä erityisesti
uuden fonologisen vaiheen ja prosessoinnin vaikutus lapsen puhesuoritukseen. Jo
omaksuttu ja onnistuva äänneyhdistelmä saattoi esiintyä edelleen varhaisemmassa,
vakiintuneessa muodossaan, kunnes uusi yhdistelmä hitaasti vakiintui ja automatisoitui.
Myös kehitysvaihetta edellä olevia yksittäisiä sanoja ja äänneyhdistelmiä saattoi esiintyä
tilapäisesti. Tyypillisessä puheen kehityksessä on havaittu myös fonologisen kehityksen
tilapäisiä esiintymiä, jotka ilmentävät tulevaa kehitysvaihetta jo ennen vaiheen
varsinaista saavuttamista (Macken 1979, Savinainen-Makkonen 2001:72).
92
Tämän tutkimuksen lapsella puheen virheellisyyteen ja virheiden vaihtelevuuteen
vaikuttivat siis seuraavat seikat:
1) Huomion kiinnittäminen omaan puhesuoritukseen. Tätä edelsi joko virheellinen
tuotos, jonka Aaron oli itse havainnut ja pyrki korjaamaan tai tilanne vieraan
aikuisen tai ihmisryhmän kanssa, jolloin Aaron ilmeisesti ennakoi tulevia ongelmia
ja oman puheensa vaikeuksia. Aaron tiedosti puheen tuottonsa vaikeuksiaan jo
ennakoivasti (ennen/ilman sanan artikuloimista), mikä saattoi myös kuormittaa
tilannetta.
2) Tuotettavan äänteen tai äänneyhdistelmän rakenne ja erityisesti äänneympäristö,
jossa se ilmeni. Sanansisäiset rakenteet ja lauseen rakenne vaikuttivat äänteen tai
äänneyhdistelmän tuoton onnistumiseen eri tavoin eri ympäristöissä. Äänteiden
yhdistäminen oli erityisen työlästä, kun ne tuotettiin kaukana toisistaan.
3) Fonologisen kehityksen eteneminen synnytti uusia prosesseja ja ilmentymiä
puheeseen. Erityisesti uuden prosessin harjoittelu ja varhaisemman prosessin
sekoittuminen aiheutti vaihtelua puhetuotoksissa. Virheanalyysissa on huomioitava
lapsen kronologinen ikä ja fonologinen vaihe sekä näiden välinen poikkeavuus.
Pitkä aikakausi, jonka lapsi on mahdollisesti ollut kiinni varhaisessa fonologisessa
vaiheessa saattaa vaikeuttaa siirtymistä edistyneempiin äänneyhdistelmiin jos
vahvaa automatisoitumista on jo tapahtunut.
8.4 Metodin pohdinta
Tässä tutkimuksessa olen ollut sekä tutkimuksen tekijä että tutkittavan lapsen äiti. Tämä
asetelma muodostaa tietynlaisen riskin tieteellisen tutkimuksen edellyttämälle
objektiivisuudelle, vaikka tavoitteenani onkin ollut mahdollisimman objektiivinen tapa
93
käsitellä ja analysoida aineistoa. Toisaalta huomioiden tutkimusaiheen
kiistanalaisuuden ja vaikeuden, tällainen asetelma voi olla myös hyödyllinen
tutkimukselle. Äitinä minulla oli lapsesta ja hänen puhekäyttäytymisestään laajaa
tietämystä, jota lapselle vieras tutkija ei olisi voinut hyödyntää. Keräsin aineiston
nimenomaan lapsen arkikommunikaatiosta, johon vaikuttivat monet tekijät eri tavoin.
Aineisto edustaa lapsen luonnollisinta puhekäyttäytymistä sekä sen muutoksia. Ainakin
tämän tutkimuksen lapsen kohdalla tutkimustilanne ei ole antanut tarkinta mahdollisinta
kuvaa hänen kyvyistään ja taidoistaan. Negatiivinen puoli aineiston luonteessa on se,
että siitä puuttuu vakiintuneiden testien vertailukelpoisuus. Kuitenkin aineiston laatu ja
tutkimuksen lähestymistapa tukee näkemystä, että perinteiset, verbaaliseen suoritukseen
pitkälti perustuvat testit eivät välttämättä kuvaa tarpeeksi verbaalin dyspraksian
olennaisia piirteitä ja lapsen kielellistä kehitysvaihetta ja kommunikaatiotaitoja.
Aineiston ja yleensä lapsen puheen kehityksen tutkimuksen ongelmana on myös
yhteneväisen fonologisen kehityksen kuvaustavan puute.
Aineisto on melko monipuolinen, siinä ilmenee hitaita muutoksia fonologiassa,
sanastossa ja AAC-keinojen käytössä. Aineiston analyysi paljastaa osin prosessia, joka
kehityksen takana on vaikuttanut. Keräsin aineistoa kahden ja puolen vuoden ajalta ja
näen tämän melko pitkän ja tärkeän ajanjakson seurannan tutkimuksen vahvuutena.
Puheen kehitys oli verkkaista ja sen analysoinnissa oli hyödyksi laajempi
aikaperspektiivi. Tämän tutkimuksen aineisto sekä itse tutkimustyö oli varsin laaja ja
tämä vaikeutti analyysin ja johtopäätösten sitomista yhteen loogiseksi kokonaisuudeksi.
Halusin kuitenkin liittää tähän työhön näin monia Aaronin puheen ja kommunikaation
piirteitä koska ne kaikki kuvasivat omalta osaltaan ilmaisun rikkautta, vaikeuksien
kompensointikeinoja, aktiivisuutta ja kykyä monitoroida omaa puhesuoritusta. Koska
analysoitavia osa-alueita on niin paljon, merkitsee se väistämättä sitä, että analyysi ei
ole niin tarkasti esiteltävissä kuin olisin toivonut. Tämän vuoksi myös päädyin
esittelemään tutkimushavainnot ja pohdinnan yhdessä.
94
8.5 Jatkotutkimusajatuksia
Tämä aineisto perustuu tapaustutkimukseen, joten yleisiä johtopäätöksiä ei voida
tehdä. Tämän tutkimuksen havainnot saattavat kuitenkin herättää ajatuksia
uudentyyppisestä kehityksellisen verbaalin dyspraksian lähestymis- ja
tutkimustavoista. Uutta tietoa kaipaa myös kliininen työ kielihäiriöisten lasten
parissa, jossa on vasta melko hiljattain otettu systemaattisemmin käyttöön puhetta
tukevia ja korvaavia menetelmiä. Tärkeä tutkimus- ja kuntoutuskohde on näiden
lasten kokonaisvaltaisen kielellisen kehityksen tukeminen. Tämän tutkimuksen
lapsen kieliopillinen kehitys näytti kytkeytyvän pitkälti fonologiseen kehitykseen,
vaikka nykynäkemys dyspraksian osalta painottaakin myös sen luonteeseen kuuluvaa
erityistä kielellistä vaikeutta. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan ehkä olettaa
Aaronin kielellisen heikkouden olevan pääasiallisesti seurausta erittäin rajoitetusta ja
pitkään kestäneestä puheen ja kielen käytön harjoituttamismahdollisuuksista. Tällöin
lisävaikeuksia olisi ehkä mahdollista varhaiskuntoutuksen ja tukitoimenpiteiden
avulla helpottaa ja lieventää, ehkä jopa jonkinasteisesti estää.
Fonologisen vaiheen tarkan analyysin tekeminen voi olla hyödyllistä myös
tutkimuksessa ja tutkimustulosten tulkinnassa. Lapsen rooli fonologian ja kielen
omaksumisessa on vielä epäselvä. Vaikka lapsella ei ole aikuisen kykyä analysoida
kielen osia, on kuitenkin mahdollista, että lapsenkin prosessointi voi olla tehokasta
omalla erityisellä tavallaan. Prosessointi ja strategiat muotoutuvat lapsen kehityksen
ja tarpeiden mukaisesti. Lapsi voi oppia havaitsemaan niitä kielen piirteitä, jotka
ovat hänen kehitysvaiheensa mukaan oleellisia ja kommunikoinnin onnistumisen
kannalta ensisijaisia. Ehkäpä kehityksellisen verbaalin dyspraksian kaltainen häiriö
muokkaa myös lapselle kompensoivia kielellisiä taitoja.
Kielihäiriöiselle lapsella tarjottava puhetta tukeva ja korvaava kommunikaatio on
yleensä tarkoitettu väliaikaiseksi keinoksi niiden vuosien ajaksi, jolloin puhe ei vielä
ole tarpeeksi kehittynyt. Käytännössä puhetta tukevana ja korvaavana keinona toimii
95
usein tukiviittomat, joiden opettaminen ja käyttö aloitetaan parhaimmassa
tapauksessa lapsen ollessa noin 2-vuotias, usein vasta myöhemmin. Oletettavasti
tukiviittomien käyttö kielihäiriöisillä lapsilla ajoittuu varsin usein siis ikävuosille 3-
6. Tämä lyhyt aika ja lapsen ikä rajoittaa tukiviittomien mahdollisuuksia.
Esimerkiksi lapsen ympäristöt vaativat aikaa omaksua viittomia ja kehittyä niiden
käytössä. Tukiviittomat yksinään eivät välttämättä tarjoa lapselle tarpeeksi
mahdollisuuksia harjoituttaa kieltä. Kuntoutuksessa tulisikin huomioida tämä seikka
ja tarjota lapselle ja perheelle mahdollisuutta käyttää useampia puhetta tukevia ja
korvaavia keinoja. Kuvakommunikaatio ja erityisesti kuvakansioiden käyttö voisi
tukea ja rikastuttaa yhdessä tukiviittomien kanssa lapsen kielellistä kehitystä.
Yksittäiset kuvat eivät myöskään tarjoa lapselle kovin rikasta ilmaisukeinoa, mutta
kuvakansion avulla tapahtuva lauseen muodostus on jo monipuolisempaa kielellistä
prosessointia. Kuvien käyttö ratkaisee myös osin lapsen vaihtuvien ympäristöjen
ongelman, joka syntyy viittomien käytössä. Tosiasia on, että viittomia ymmärtäviä ja
käyttäviä ihmisiä ei välttämättä ole juurikaan lapsen ja perheen ympäristöissä. Kuvat
tarjoavat myös nopean ratkaisun tilanteessa, jossa lapsen kuntoutus käynnistyy liian
myöhään ja ympäristöt eivät ole valmistautuneet esimerkiksi viittomien käyttöön.
Viittomat ja kuvat yhdessä tarjoavat rikkaamman ilmaisukeinon kuin kumpikaan
keinoista yksinään.
Tulen jatkamaan aineiston keräämistä Aaronin puheen ja kielen kehityksestä ja juuri
alkaneen systemaattisen fonologian kauden seuraamista.
96
LÄHTEET
Arvidson, H. H., McNaughton, S., Nelms, G., Loncke, F. T. & Lloyd, L. L. (1999)
Graphic symbols: Clinical Issues. Teoksessa (toim.) F. Loncke, J. Glibbens, H. H.
Arvidson & L. L. Lloyd: Augmentative and alternative communication. New
directions in research and practise. Whurr Publishers, Lontoo.
Adams, C (1990) Syntactic comprehension in children with expressive
language impairment. British Journal of Disorders of communication 25, 149-
171.
Aram, D. M. (1984) Johdanto. Seminars in speech and language 5. Thieme-
Stratton, New York.
Ball, M. J. (1993) Phonetics for speech pathology. 2.painos. Whurr Publishers,
London.
Bates, E., Dale, P. & Thal, D. (1995) Individual differences and their implications
for theories of language development. Teoksessa P. Fletcher & B. MacWhinney
(toim.) The Handbook of Child Language. Oxford, Massachussetts, Blackwell.
Bates, E. & Goodman, J.C. (1999) On the emergence of grammar from the lexicon.
Teoksessa B. MacWhinney (toim.) The emergence of language, 22-79. Mahwah,
NJ, Lawrence Erlbaum Associates Inc.
Beukelman, D. R., McGinnis, J. & Morrow, D. (1991) Vocabulary selection in
augmentative and alternative communication. Augmentative and Alternative
Communication 7 (3).
Blischak, D. M. (1994) Phonologic awareness: Implications for individuals with
little or no functional speech. Augmentative and alternative communication 10 (4).
97
Blockberger, S. & Johnston, J. R. (2003) Grammatical Morphology Acquisition by
Children with Complex Communication Needs. Augmentative and Alternative
Communication, vol.19 (4), 207-221.
Bonvillian, J. D. & Nelson, K. E. (1982) Exceptional cases of language
acquisition. Teoksessa (toim.) K. E. Nelson: Children´s language, vol.3.
Lawrence Erlbaum Associates, New Jersey.
Bonvillian, J. D., Orlansky, M. D. & Folven, R. J. (1990) Early sign language
acquisition: Implications for theories of language acquisition. Teoksessa V.
Volterra & C. J. Erting (toim.) From gesture to language in hearing and deaf
children. Springer-Verlag, Berliini.
Buckingham, H. (1981) Explanations in apraxia with consequences for the
concept of apraxia of speech. Teoksessa (toim.) M. T. Sarno: Acquired aphasia
in adults, 2.painos. Academic Press, New York.
Caparulo, B. K. & Cohen, D. J. (1977) Cognitive structures, language and
emerging social competence in autistic and aphasic children. Journal of the
American Academy of Child Psychiatry 16.
Caselli, M. C. (1990) Communicative gestures and first words, Teoksessa V.
Volterra & C. J. Erting (toim.) From gesture to language in hearing and deaf
children. Springer-Verlag, Berliini.
Code, C. (1998) Models, theories and heuristics in apraxia of speech. Clinical
linguistics & Phonetics 12, 47-65.
Crary, M. (1993) Developmental motor speech disorders. San Diego, CA,
Singular Publishing.
98
Crystal, D., Fletcher, P. & Garman, M. (1976) The grammatical analysis of
language disability. A procedure for assessment and remediation. Studies in
language disability and remediation 1. Elsevier, New York.
Davis, B. L., Jakielski, K. J. & Marquardt, T. P. (1998) Developmental apraxia
of speech: determiners of differential diagnosis. Clinical linguistics &
Phonetics 12, 25-45.
Donahue, M. (1986) Phonological constraints on the emergence of two-word
utterances. Journal of Child Language 13, 209-218.
Duffy, J. R (1995) Motor speech disorders. Substrates, differential diagnosis
and management. Mosby-Year-Book, Inc., St.Louis.
Ekelman, B. L. & Aram, D. M. (1983) Syntactic findings in developmental
verbal apraxia. Journal of Communication Disorders 16, 237-250.
Ekelman, B. L. & Aram, D. M. (1984) Spoken syntax in children with
developmental verbal apraxia. Seminars in Speech and Language 5, 97-111.
Ferguson, C. & Farwell, C. (1975) Words and sounds in early language acquisition.
Language 51, 419-439.
Ferguson, C. & Macken, M. A. (1983) The role of play in phonological
development. Teoksessa (toim.) K. E. Nelson: Children´s language, 4. Lawrence
Erlbaum, Hillsdale.
Glasson, C. (1984) Speech timing in children with history of phonological-
phonetic disorders. Seminars in speech and language 5, 85-97.
99
Gleitman, L. R., Gleitman, H., Landau, B. & Wanner, E. (1988) When
learning begings: Initial representations for language learning. Teoksessa
Newmeyer, F. J. (toim.) Language: psychological and biological aspects.
Linguistics: The Cambridge survey, vol.3. Cambridge University Press.
Goldin-Meadow, S. & Morford, M. (1990) Gesture in early child language.
Teoksessa V. Volterra & C. J. Erting (toim.) From gesture to language in hearing
and deaf children. Springer-Verlag, Berliini.
Grunwell, P. (1987) Clinical Pholology. Chapman & Hall, London, New York,
Tokyo, Melbourne, Madras.
Hjelmqvist, E. (1999) Form and meaning in alternative language development.
Teoksessa Loncke, F. T., Glibbens, J., Arvidson, H. H. & Lloyd, L. L.
Augmentative and anlternative communication. New Directions in research and
practice. Whurr Publishers, Lontoo.
Hokkanen, T. (2001) Slips of the tongue. Errors, repairs, and a model. Finnish
Literature Society, Helsinki. Studia Fennica, Linguistica 10.
Iivonen, A (1994a) Paradigmaattisia ja syntagmaattisia näkökohtia lapsen
fonologis-foneettisessa kehityksessä. Teoksessa (toim.) A. Iivonen, A.Lieko &
P.Korpilahti: Lapsen normaali ja poikkeava kielen kehitys, 33-77. Helsinki,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Iivonen, A. (1994b) Lapsen varhainen äänteellinen kehitys. Suomen logopedis-
foniatrinen aikakauslehti 1, 5-19.
Iivonen, A.(1995) Lapsen fonologis-foneettinen kehitys: 3. Lapsi leksikon
kynnyksellä. Suomen logopedis-foniatrinen aikakauslehti 15, 1-15.
100
Iivonen, A (1998) Lapsen sanaston fonotaktisesta kehityksestä. Teoksessa (toim.)
M. Karjalainen: Kielen ituja. Ajankohtaista lapsenkielen tutkimuksesta nro.10.
Oulun yliopistopaino.
Ingram, D. (1974) Fronting in child phonology. Journal of Child Language 1, 233-
241.
Ingram, D. (1976) Phonological Disability in Children. Studies in language
disability and remediation 2. New york, Elsevier.
Ingram, D. (1989) First language acquisition. Method, description and explanation.
Cambridge University Press, Cambridge.
Ingram, D. (1999) Phonological acquisition. Teoksessa (toim.) M. Barrett: The
development of language. Psychology Press, Sussex.
Jakobson, R (1968) Child Language, aphasia and phonological universals. The
Hague, Paris, Mouton.
Kelford Smith, A., Thurston, S., Light, J., Parnes, P. & O´Keefe, B. (1989) The
form and use of written communication produced by physically disabled
individuals using microcomputer. AAC, Augmentative and alternatve
communication 5 (2), 115-125.
Kent, R. D. (2000) Research on speech motor control and it´s disorders. A review
and prospective. Journal of communication disorders 33 (5).
van Kleek, A. (1982) The emergence of linguistic awareness: a cognitive
framework. Merril-Palmer Quarterly, 28, 237-265.
101
Kiparsky, P. & Menn, L. (1977) On the acquisition of phonology. Teoksessa J.
Macnamara (toim.) Language learning and thought. New York, Academic
Press.
Koopmans-van Beinum, F. L. & Van der Stelt, J. M. (1986) Early stages in the
development of speech mocements. Teoksessa (toim.) B. Lindblom & R.
Zetterström: Precursos of Early Speech, 37-50. Basingstoke, Hampshire:
Macmillan Press.
Korpilahti, P. (1998) Kielen kehityksen häiriöt; viivästynyt ja poikkeava
kielenkehitys. Teoksessa (toim.) K. Launonen & A-M. Korpijaakko-Huuhka:
Kommunikoinnin häiriöt. Syitä, ilmenemismuotoja ja kuntoutuksen perusteita.
Tammer-Paino Oy, Tampere.
Kraat. A. (1991) Methodological issues in the study of language development
among children using aided language. Teoksessa (toim.) Brodin, J. & Björck-
Åkersson, E.: Methodological Issues in research in augmentative and alternative
communication. The Swedish Handicap Institute, Vällingby.
Kunnari, S. (2000) Characteristics of Early Lexical and Phonological Development
in Children Acquiring Finnish. Acta Universitatis Ouluensis. Oulu University
Press, Oulu.
Laakso, M. (2005) Oman puheen lipsahdusten monitorointi ja korjaus
keskustelussa: havaintoja lasten ja afaattisten henkilöiden puheesta. Teoksessa A-
M. Korpijaakko-Huuhka, S. Pekkala & H. Heimo(toim.) Puheen ja kielen
tutkimuksen yhdistys ry:n julkaisuja 37. Helsinki.
Launonen, K. (1995) Viittomiseen perustuva varhaiskuntoutus: Downin syndrooma
-lapsen kehitystä voidaan edistää. Lisensiaatintyö, Helsingin yliopisto.
102
Launonen, K. (2005) Kielen ja kognition varhainen yhteys. Teoksessa (toim.) A-M.
Korpijaakko-Huuhka, S. Pekkala & H. Heimo: Puheen ja kielen tutkimuksen
yhdistys ry:n julkaisuja 37. Helsinki.
Leiwo, M. (1980) Lapsen kielen kehitys. Oy Gaydeamus Ab, Tammer-Paino Oy,
Tampere.
Light, J. (1989) Toward a definition of communicative competence for individuals
using augmentative and alternative communication systems. Augmentative and
Alternative Communication 5 (2).
Light, J., Drager, K., McCarthy, J., Mellott, S, Millar, D., Parrish, C., Parsons, A.,
Rhoads, S., Ward, M. & Welliver, M.(2004) Performance of typically developing
four- and five-year-old children with AAC systems using different language
organization techniques. Augmentative and Alternative Communication 20 (2).
Loncke, F. T., Glibbens, J., Arvidson, H. H. & Lloyd, L. L. (1999) Augmentative
and anlternative communication. New Directions in research and practice. Whurr
Publishers, Lontoo.
Macken, M. A. (1979) Developmental reorganization of phonology: Ahierarchy of
basic units of acquisition. Lingua 49, 11-49.
Phonological Acquisition. Teoksessa (toim. FJ. A. Goldsmith) The Handbook of
Phonological Theory, 671-696. Blackwell, Massachusetts, Oxford.
Macken, M. A. & Ferguson, C. A. (1983) Cognitive aspects of phonological
development: model, evidence, and issues. Teoksessa K. E. Nelson (toim.)
Children´s language 4. Lawrence Erlbaum, Hillsdale.
103
Marvin, C. A, Beukelman, D. R. & Bilyeu, D. (1994) Vocabulary-use patterns in
preschool children: Effects of contex and time sampling. AAC, Augmentative and
alternatve communication 10 (4), 224-237.
McNeill, D. (1992) Hand and mind. What gestures reveal about thought. The
University of Chicago Press, Chicago.
Menn, L. (1976) Pattern, control, and contrast in beginning speech: A case study in
the development of word form and word functions. Doctoral dissertation.
University of Illinois, Urbana. (Schwartz & Leonard 1982 viittaavat).
Mäenpää, M (1994) Kehityksellinen verbaali dyspraksia. Teoksessa A.
Iivonen, A. Lieko & P. Korpilahti (toim.) Lapsen normaali ja poikkeava kielen
kehitys. Ykkös.Offset Oy, Vaasa.
Netsell, R (1986) A neurological view of speech production and the dysartrias.
College-Hill Press, San Diego.
Oller, D. K., Wieman, L. A., Doyle, W. J. & Ross, C. (1976). Infant babbling and
speech. Journal of Child Language 3, 1-11.
Petitto, L. A. (1990) The transition from gesture to symbol in American sign
language. Teoksessa V. Volterra & & C. J. Erting (toim.) From gesture to language
in hearing and deaf children. Springer-Verlag, Berliini.
Postma, D-J. (2000) Detection of errors during speech production: a rewiev of
speech monitoring models. Cognition 77, 97-131.
Rapin, I. & Allen, D. A. (1983) Developmental language disorders: Nosologic
Considerations. Teoksessa U. Kirk (toim.) Neuropsychology of language,
reading, and spelling. Orlando: Academic Press.
104
Rapin, I. & Allen, D.A. (1988) Syndromes in developmental and adult aphasia.
M.Plum (toim.) Language, communication and brain. New York: Raven Press.
Reddy, V. (1999) Prelinguistic communication. Teoksessa M. Barrett (toim.) The
development of language. Series in Developmental Psychology. Psychology Press,
Sussex.
Riitesuo, A. (2001) Lapsen varhaisten kommunikaatiotaitojen arviointi. Teoksessa
K. Launonen ja M. Lehtihalmes (toim.) Lapsen kielen käytön kehitys ja sen
ongelmat - pragmaattinen näkökulma. Suomen logopedis-foniatrinen yhdistys ry:n
julkaisuja 33. Yliopistopaino, Helsinki.
Savinainen-Makkonen, T. (1998) Ensisanojen kauden fonologiaa. Tapaustutkimus.
Teoksessa (toim.) M. Karjalainen: Kielen ituja. Ajankohtaista lapsenkielen
tutkimuksesta. Suomen ja saamen kielen ja logopedian laitoksen julkaisuja 10.
Oulun yliopistopaino, Oulu.
Savinainen-Makkonen, T. (2001) Suomalainen lapsi fonologiaa omaksumassa.
Helsingin yliopiston fonetiikan laitoksen julkaisuja 42. Hakapaino Oy, Helsinki.
Savinainen-Makkonen, T. & Kunnari, S. (2004b) Fonologisten taitojen kliininen
arviointi. Teoksessa (toim.) Kunnari, S. & T. Savinainen-Makkonen: Mistä on
pienten sanat tehty. Lasten äänteellinen kehitys. WSOY, Helsinki.
Savinainen-Makkonen, T. & Kunnari, S. (2004c) Fonologisen järjestelmän
ongelmat. Teoksessa (toim.) Kunnari, S. & T. Savinainen-Makkonen: Mistä on
pienten sanat tehty. Lasten äänteellinen kehitys. WSOY, Helsinki.
105
Savinainen-Makkonen, T. & Kunnari, S. (2004d) Motoriset puhehäiriöt ja niiden
kuntoutus. Teoksessa (toim.) Kunnari, S. & T. Savinainen-Makkonen: Mistä on
pienten sanat tehty. Lasten äänteellinen kehitys. WSOY, Helsinki.
Schegloff, E. A (1989) Reflections on language, development, and the interactional
character of talk-in-interaction. Teoksessa (toim.) M.Bernstein & J. S. Bruner:
Interaction in human development. Lawrence Erlbaum, New York.
Schwartz, R. G. & Leonard, L. B. (1982) Do children pick and choose: an
examination of phonological selection and avoidance in early lexical acquisition.
Journal of Child Language 9, 319-336.
Stark, R. E. (1980) Stages of speech development in the first year of life. Teoksessa
(toim. G. Yeni-Komshian, J. Kavanagh & C. Ferguson) 73-90. New York,
Academic Press.
Stoel-Gammon, C (1985) Phonetic Inventories, 15-22 months: a longitudinal study.
Journal of Speech and Hearing Research 28, 505-512.
Stoel-Gammon, C (1989) Prespeech and early speech development of two late
talkers. First Language 9, 207-223.
Stoel-Gammon, C. & Cooper, J. A. (1984) Patterns of early lexical anf
phonological development. Journal of Child Language 11, 247-271.
Storkel, H. L. (2004) The emerging lexicon of children with phonological delays:
Phonotactic constraints and probality in acquisition. Journal of Speech, Language
and Hearing Research 47, 1194-1211.
Ström, U. (2004) Varhainen puhemotoriikka. Teoksessa (toim.) H. Heimo & K.
Norberg-Haggren & J. Paloheimo: Kuinkas nyt suu pannaan? –puhemotoriikan ja
106
syömisen kehitys sekä vaikeudet. Puheen ja kielen kehityksen yhdistys ry:n
julkaisuja 36.
von Tetzchner, S. & Martinsen, H. (1999) Johdatus puhetta tukevaan ja korvaavaan
kommunikointiin. Kehitysvammaliitto ry., Hakapaino Oy, Helsinki.
Tomasello, M. (2000) Do young children have adult syntactic competence?
Cognition 74, 209-253.
Vihman, M. M (1978) Consonant harmony: Its scope and function in child
language. Teoksessa (toim.) J.H. Greenberg: Universals of Human Language, 281-
334. Stanford University press, Stanford, CA.
Vihman, M. M (1992) Early syllables and the construction of phonology.
Teoksessa (toim. C. A. Ferguson, L. Menn & C. Stoel-Gammon) Phonological
Developmnet: Models, research, implications, 393-422. Timonium,MD, New York.
Vihman, M.M. (1993) Variable paths to early word production. Journal of
phonetics 21, 61-82.
Vihman, M. M (1996) Phonological development: The origins of language in the
child. Oxford, Blackwell.
Vihman, M. M., Macken, M. A., Miller, R., Simmons, H. & Miller, J. (1985) From
babbling to speech: A re-assesment of the continuity issue. Language 61, 397-445.
Vihman, M. & Velleman, S. (2000) The construction of a first phonology.
Phonetica 57, 255-266.
107
Överlund, J. (1998) Puhe ja kieli kehittyvät vuorovaikutuksessa. Teoksessa: K.
Launonen & A-M.Korpijaakko-Huuhka (toim.) Kommunikoinnin häiriöt. Syitä,
ilmenemismuotoja ja kuntoutuksen perusteita.
Liite 1. Taulukko Aaronin puheilmaisusta ja lauseista 3-vuotiaana. Ikä Tuotos Kieliopillisuus ja tavoite Muuta
3;0 [äiti am ei] (kysyvä intonaa-tio)
"Eikö äiti syö? Miksi äiti ei syö?"
·Oma ilmaus [am] verbinä "syö-dä". ·Sanajärjestys poikkeava, mutta kyseessä on kysymys ilman ky-symyssanaa? Sanajärjestyksellä voi olla merkitystä korostava tehtävä yhdessä intonaation kanssa.
3;1 [ei an ennä] [äiti ei oo pipi]
"En halua mennä." "Äiti ei oo pipi./ Äitillä ei ole pipiä."
· Kielto "ei" ei taivu persoona-muodoissa. ·Lyhennös [an] sanasta "anna" korvaa usein puuttuvaa verbia lauseessa, erityisesti verbiä "ha-luta".
3;2 [pois äiti ennä] Käskymuoto, tavoitelause: "Me-ne pois äiti."
Sanamuodot "mennä, mennään" ja "ei mennä" on oletettettavasti omaksuttu kokonaisuuksina.
3;3 Äiti: [haluatko mennä isona armeijaan?] Aaron: [joo äiti, an enä] [ei an ennä...]
"Joo äiti, haluan mennä." "En halua mennä...(tarhaan)."
·Edelleen kielto "ei" taivuttamat-tomana. · Puutteellinen sanavarasto nä-kyy usein lauseissa puuttuvina sanoina, tekemisen kohde jää nimeämättä.
3;5 [ei oo puppuu] "Ei oo pumppuu / pumppua." Vokaalipidennys sanan lopussa merkitsemässä taivutusta.
3;6 [ei oo nan uti, ennää utii] [hajji hakkaa (sss) pipi]
"Ei oo mun koti, mennään ko-tiin." "Harri hakkaa/hakkasi kärmeelle pipiä."
·Verbitaivutukset kohdallaan ja sana "koti" erilliset taivutus-muodot jälleen vokaalipidennyk-sen avulla. ·Oma ilmaus [sss] sanasta "käärme". ·Lauseessa subjekti, verbi ja ob-jekti. 4 osainen ilmaus.
3;7 [am-appa, puu-ampum ettäukka akkaikki]
"ruokakauppa, puuauto, kastelukannu, vasara"
Yhdyssanojen muodostamista omista ilmauksista sekä sanoista. Huom: Kohdesana (yhdyssanan osa) on aina enintään kaksita-vuinen.
3;9
Lauseissa vahva intonaatio, lapsi korvaa puuttuvia sanoja jokelte-lusanoilla, toistolla ja "äiti" sa-nalla.
3;10 [nan imi aalo] [äiti imi ila] [äiti pum ampum pois] [mä ei nää] [mä näi jo]
"Mun nimi (on) Aaron." "Äitin nimi (on) Mira." "Äiti ajaa (lähtee) autolla pois." "Mä en nää." "Mä näin jo."
· Aikamuotojen erottelua verbis-sä [nähdä], apuverbi ei taivu.
3;11 ”tut iittaa” ”ei mamu” "mämä" "nää, tää"
[nyt riittää] [ei mahdu] [vähän]
Uudentyyppistä sanastoa.
Liite 2 Kuvausta Aaronin puheessa ilmenneistä äännemuunnoksista erilaisissa ympäristöissä.
Ikä 4;1
/ukkaa äiti (.) mä taa kak/
"kurkkaa → katso"
"katso äiti, mä sain kaks" -Sanan "kurkkaa" Aaron on valinnut itse eikä käytä verbiä "katso". Sanassa tapahtuu alkukonsonantin omissio ja konsonant-
tiyhtymä yksinkertaistuu.
-Sanassa "saa" konsonantti /s/ →/t/. Aaronin fonologinen rajoite esti diftongien ja vokaaliyhtymien tuottamisen sekä sanan-
loppuisen konsonantin tuottamisen, joten sana ei taivu imperfektiin "sain" tai edes preesensin yksikön 1.persoonan konso-
nanttiloppuiseen muotoon "saan".
-Konsonanttiyhtymä sanassa "kaks" on mahdoton, sananloppuinen konsonantti omissoituu.
/mä anna kak ekkaa appii/ "mä painan kaks kertaa nappia" Sanan "painan" kohdalla on vaikeus tuottaa diftongia kaksitavuisessa sanassa, lisäksi kaksi eri konsonanttia /p/ ja /n/ tuotta-
vat vaikeuksia. Aaron vaihtaa sanan "apusanaan" "anna". Tästäkin sanasta puuttuu sanalopuuinen konsonantti.
Sanassa "nappii/nappia" omissoituu alkukonsonantti, taivutus onnistuu puhekielen mallilla.
[nunatata] ”junarata" Yhdyssanan ydinsanat on oletettavasti käsitelty erikseen.
/nuna/ "juna" Viimeisen tavun aloittava konsonantti /n/ muuntaa sanan alkukonsonantin myös äänteeksi /n/. Tyypillistä
tässä kehitysvaiheessa.
/tata/ "rata" Viimeisen tavun aloittava konsonantti /t/ muuntaa sanan alkukonsonantin myös äänteeksi /t/. Tyypillistä
tässä kehitysvaiheessa.
Ikä 4;5
[hiitihuulo] "riisipuuro".Sanan kaikki konsonantit ovat muuntuneet. Yhdyssanan ydinsanat on oletettavasti kä-
sitelty erikseen.
/hiiti/ "riisi" Tässä kehitysvaiheessa vallalla oli "h-maisuus", äänne /h/ korvasi useita konsonantteja, aiemmin e ollut tyy-
pillistä että /r/→/l/. Usein sanan alussa /r/ omissoitui tai muuntui äänteeksi /l/. Äänteen /s/ muuntuminen äänteeksi /t/
oli melko tyypillistä
/huulo/ "puuro" Äänne /p/ muuntui /h/-äänteeksi, ei tyypillinen prosessi. Äänne /p/ oli yleensä helppo tuottaa. Äänne /r/
→ /l/, oli tyypillinne prosessi.
Liite 3
Dialogi äidin ja Aaronin välillä, jossa näkyy hyvin aikuisen aktiivinen rooli Aaronin puheenvuo-
rojen tulkitsijana ja aikuisen tietämys yhteisestä arjesta ja kokemuksista, joita ilman Aaronin il-
maisua olisi mahdoton tulkita.
Ikä 4;2
Aaron ja äiti olivat autossa ja lauloivat.
Äiti: ”Sä osaat jo hyvin”
Aaron:/mä totaa mämä/ (.) /ei oo eppoo äiti/
"Mä osaan vähän, ei oo helppoo."
Äiti:”Ei ookkaan, mutta sä oot oppinu hienosti.”
Aaron:/mä totaa kikku kuu/ (.) mä totaa pip pap/
"Mä osaan (laulaa) pikku kuu-laulun ja tipe tipe tip tap."
Äiti:” Ja sä osaat hienosti pelata sählyä. Joku ei osaa ollenkaan.”
Aaron:/nii äiti/ (.) /mä haluu eekkoo/
"Niin äiti, mä haluun kiekkoo."
Äiti:” Haluut pelata jääkiekkoa?”
Aaron:/joo/ (.) /mä näi eekko/
"Joo, mä näin → löysin kiekon !"
Äiti:”Löysitkö sä sen kiekon?”
Aaron: /joo äiti/ (.) /mä ukkaa uti/ (.) /mä nää eekko/ (.) /äiti ei nää eekko/ (kysyvä int.)
”Joo äiti. Mä etsin kotona ja mä löysin (sen) kiekon. Äiti et sä/ei löytänyt/nähnyt sitä
kiekkoa?"
Äiti: ”En oo löytäny. Hyvä jos sä löysit sen.”
top related