Avauspuheenvuoro seminaariin ”Vähävaraisen ja pienituloisen henkilön taloudellinen liikkumavara”

Helsinki 27.2.2012

Tutkimusprofessori Jussi Simpura, THL

Mistä ”toimeentulo” koostuu: haasteita tulonjako- ja hyvinvointimittareille

Hyvät kuulijat:

Heti alkuun on todettava, että THL:llä ei ole virallista kantaa siihen, mitä pitäisi tehdä vähävaraisen ja

pienituloisen henkilön taloudellisen liikkumavaran varmistamiseksi. THL:n asiantuntijat ovat kyllä mukana

aihetta koskevassa työssä monella suunnalla, yhtenä esimerkkinä tämänpäiväisen seminaarin taustalla

oleva raporttisarja. THL:n toimikenttään kuuluvat tämän päivän aiheista toimeentuloturvaa koskeva

seuranta ja tutkimus sekä palvelujärjestelmän kehittäminen ja sen yhtenä osana palvelumaksuihin liittyvä

problematiikka. Myös yleinen köyhyyden ja huono-osaisuuden tutkimus sisältyy THL:n työkenttään. Yhtenä

THL:n sisällä viime kuukausina keskusteltuna kysymyksenä on köyhyyden ja sairauden välinen yhteys, joka

on tyypillinen muna vaiko kana –ongelma, eikä siihen ole yksinkertaisia vastauksia. Perusmallin mukaan

tulot ovat sosioekonomisen aseman kautta terveyteen ja sairauteen vaikuttava tekijä, ja tuloihin taas

vaikuttavat koulutus, ammatti ja niiden takana osittaisvaikutuksella vanhempien sosioekonominen asema –

ja tietysti myös sairaus vaikuttaa tuloihin. Todellinen monen kehän kuhiseva keitos!

Kun tutustuin tätä avauspuheenvuoroa varten viime vuonna päättyneen työryhmätyöskentelyn

raportteihin, oli niistäkin nähtävissä, että yksinkertaiset vastaukset etääntyvät aina sitä mukaa kuin

asiantuntijapohdinta etenee syvemmälle. Tänään ovat esillä työryhmän viimeisessä, neljännessä

raportissa, sen viidennessä luvussa ”Perusturvan riittävyys ja taloudellinen avuttomuus” tehdyt viisi

ehdotusta vähävaraisen ja pienituloisen henkilön taloudellisen liikkumavaran riittäväksi varmistamiseksi.

Ne koskevat toimeentulotukea velkatilanteissa, pikaluottojen ongelmia, kulutusluottojen sekä sosiaali- ja

terveyspalvelujen palvelumaksujen perintää ja lopuksi sosiaalisen luototuksen laajentamista. Kaikki nämä

ovat vähävaraisten ja pienituloisten toimeentuloon paljon vaikuttavia asioita.

Omassa vapaa-ajan työkentässäni olen tammi-helmikuussa 2012 pitänyt Helsingin yliopistolla luentosarjaa

”Tilastojen yhteiskunta”. Sen läpikäyvänä esimerkkinä on ollut tulonjakotilasto: miksi, kenen toimesta ja

kuinka se syntyy, kuinka sitä koskevia tietoja saa ja kuinka niitä käytetään sekä kuinka tuota tilastoa

kehitetään ja minkälaista tulevaisuutta varten. Asiaan liittyy tietysti läheisesti kysymys tuloeroista ja niiden

merkityksestä hyvinvoinnille. Tuloeroista on muutamina viime kuukausina käyty myös keskustelua

julkisuudessa, kun asia on luonteeltaan myös voimakkaasti poliittinen.

Lisäksi voi todeta, että hyvinvointitutkimuksen alueella eletään eräänlaista koetun hyvinvoinnin ja

onnellisuuden tutkimuksen boomia. Tämän suunnan ajattelua esittelee tuoreessa julkaisussaan Itä-

Suomen yliopiston professori Juho Saari. 120-sivuinen katsaus. Koetun hyvinvoinnin nostaminen

voimavaroja kuvaavan hyvinvoinnin rinnalle ja ohikin politiikan tavoitteita määriteltäessä on tietysti erittäin

merkittävä ajattelutavan muutos. Kyyninen onnellisuustutkimuksen kriitikko muistelee, että sadussa

onnellisella miehellä ei ollut edes paitaa. Sama kyynikko voisi uumoilla, että koetun hyvinvoinnin

korostamisen alla voi olla pyrkimyksiä saada ihmiset opetetuksi nauttimaan siitä vähemmästäkin, mitä

heillä jo on, niin että he eivät aina vain pyrkisi enempään eivätkä kadehtisi liikaan niitä, joilla jo on

enemmän. Mutta kriitikoista ja kyynikoista piittaamatta onnellisuuspolitiikan juna on nyt hyvässä

vauhdissa. Sen junan mainosbrosyyreissä ei esiinny sanoja ”vähävarainen” ja ”pienituloinen” kuten tämän

päivän seminaarin otsikossa.

Tuon mainitsemani ”Tilastojen yhteiskunta” -kurssin yhteydessä olen yrittänyt seurata ajankohtaista

tutkimuskirjallisuutta muun muassa tulonjakotilastoon ja tuloeroihin liittyvistä kysymyksistä. Siellähän m

muun muassa kiistellään siitä, minkälaisilla mittareilla pienituloisuutta, köyhyyttä ja tulonjaon

epätasaisuutta oikein pitäisi kuvata. Tavanomaisin mittari on niin sanottu Gini-kerroin; en mene nyt sen

syvällisempään olemukseen, vaan totean vain, että se on mittari, joka kuvaa tulojakauman poikkeamista

täysin tasaisesta tulonjaosta. Kilpailevia mittareita on lukuisia: esimerkiksi EU:n puolivirallinen

pienituloisuusaste (puolivirallinen siksi, että mm. Suomessa ei ole virallista köyhyysraja), eniten ja vähiten

ansaitsevien tuloviidennesten keskitulojen erotus, tai jopa eniten ansaitsevan prosentin osuus kaikista

tuloista. Nostan tässä esiin vielä yhden näkökulman, joka on omiaan hämmentämään tulonjaosta ja

pienituloisuudesta käytävää keskustelua: kysymys koskee julkisen vallan toimesta tuotettuja tai

subventoituja palveluja ja niiden käyttäjien saamia hyvinvointihyötyjä.

Kesällä 2011 ilmestyi Valtioneuvoston kanslian raporttisarjassa Elina Pylkkäsen ja Seppo Sallilan raportti

”Hyvinvointipalveluista saatavan hyödyn määrä ja kohde”(VNK:n raporttisarja 10/2011). Siinä selvitettiin

”keskeisimpien julkisten hyvinvointipalveluiden kohdentumista eri tuloluokille”. Siteeraan tiivistelmää:

”Tulosten mukaan useimmat palvelut kohdentuvat pienituloisimpia suosivasti. Erityisesti iäkkäiden terveys-

ja vanhustenhuoltopalvelut kohdistuvat hyvin voimakkaasti alimpiin tulodesiileihin. Tutkimusmenetelmästä

johtuen tuloerojen pienenemistä ei kuitenkaan pystytty toteamaan yleisesti käytetyillä indikaattoreilla”.

Tuo ”tuloerojen pieneneminen” viittaa siihen, että kalliita, mutta pitkälle subventoituja palveluja käyttävä

henkilö voi nousta alimmasta ylimpäänkin tuloluokkaan, jos hänen saamansa palvelun tuotantokustannus

lasketaan hänen saamakseen ”luontaistuloksi”.

Toinen samaa aihetta sivuava tutkimus ilmestyi OECD:n sarjassa tammikuussa 2012 otsikolla (minun

käännökseni) ”Julkisen vallan tarjoamien palvelujen vaikutus voimavarojen jakaumaan: katsaus uusiin

tuloksiin ja menetelmiin”. Kansainvälisessä tekijöiden kolmikossa oli mukana suomalainen Maria Vaalavuo,

joka työskentelee STM:ssä. Raportin tiivistelmässä todetaan, että nämä ”luontaisetuudet” vastaavat OECD-

maissa keskimäärin 13 prosenttia BKT:stä, mikä on hiukan enemmän kuin tulonsiirtojen BKT-osuus. Maiden

väliset erot ovat tietysti tässä suhteessa suuret. Palvelut tasoittavat tuloeroja, ja tämä vaikutus vaihteli

OECD-maissa viidenneksen ja kolmanneksen välillä riippuen käytetystä tuloeromitasta.

Nämä tuoreet raportit koskevat siis julkisin varoin tuotettujen tai subventoitujen palvelujen

hyvinvointiresurssivaikutuksia palvelujen käyttäjille. Voi tuntua siltä, että tästä on pitkä matka tämän

päivän teemaan, vähävaraisen ja pienituloisen henkilön taloudelliseen liikkumavaraan. Minun

maallikkoperspektiivistäni katsoen kysymys on kuitenkin saman kokonaisuuden eri kulmista. Tuo

kokonaisuus on kotitalouksien toimeentulo, sen lähteet ja siihen vaikuttavat tekijät. Toimeentulo koostuu

monesta eri aineksista ja sen vakautta uhkaavat monet erilaiset seikat. Pääpiirteittäin on kysymys

seuraavasta:

Toimeentulo KÄYTETTÄVISSÄ OLEVINA RESURSSEINA

kotitalouden saamat palkka-, yrittäjä- ja pääomatulot

- maksetut verot

+ kotitalouden saamat tulonsiirrot (lapsilisät, eläkkeet, asumistuki, toimeentulotuki)

+ kotitalouden julkisen vallan subventoimien palvelujen tuottama taloushyöty

- palvelumaksut (sosiaali- ja terveydenhuollon, koulutuksen, kulttuuri- ja

liikuntapalvelujen)

+ lainat ja vipit

- lainanhoitokulut ja perintäkustannukset

Kotitaloudet – joista tämän päivän aiheen kannalta merkittävä osa lienee yhden hengen kotitalouksia –

eivät helposti näe palveluista koituvaa hyvinvointietua, eivätkä aina palvelumaksujenkaan merkitystä

toimeentulolleen. Samaa ounastelen tämän päivän seminaarin erityisaiheen kohdalla: pienituloiset ja

vähävaraiset joutuvat helposti turvautumaan epäedullisiin laina- ja vippijärjestelyihin ja menettävät niissä

kohtuuttoman suuren osan käytettävissä olevista tuloistaan. En ole tämän kysymyksen asiantuntija, joten

odotan oppivani monenlaisia asioita tänä aamuna. Toivotan kaikki osanottajat tervetulleiksi ja päästämme

asiantuntijat valloilleen valaisemaa meitä.

Sallila, Seppo & Pylkkänen, Elina (2011): Hyvinvointipalveluista saatavan hyödyn määrä ja kohde. Helsinki:

VNK:n raporttisarja 10/2011

Verbist,G.; Förster, M.& Vaalavuo, M. (2012): The impact of publicly provided services on the distribution

of resources: review of new results and methods. Paris: OECD Social, Employment and Migration Working

Papers, No.130. OECD Publishing.