Merja JaloMerja Jalo

Sala- peräinen

huuto

wsoy

Merja Jalo

Salaperäinen huuto

NUMMELAN PONITALLIw

so

yN

UM

ME

LA

N

PO

NIT

AL

LI

N84.2 ISBN 978-951-0-41457-6

9 789510 414576

Syksyinen ratsastusleiri vanhassa pappilassa saa oudon käänteen, kun leiriä alkaa vainota kyläläisten pelkäämä aavekoira. Metsästä kuuluu verenhimoisen koiran ulvon-taa, ja Hannu ja Kari törmäävät hautaan, jossa makaa luu-ranko. Mitä kirotussa metsässä oikein tapahtuu? Kun Iran arvokas satula vielä katoaa tallista, nuoret päättävät ottaa asioista selvän.

Nummelan ponitallin matkassa on aina jännitystä, roman-tiikkaa ja upeita hevosia. Rakastettua sarjaa luetaan jo toisessa sukupolvessa.

Kun ratsastus- leiri muuttuukummitus-jahdiksi...

Kannen kuvat: Oili KokkonenKannen suunnittelu: Riikka Turkulainen

NUMMELAN

Merja Jalo

NUMMELAN PONITALLI

Salaperäinen huuto

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ

HELSINKI

© Merja Jalo ja WSOY 2016

ISBN 978-951-0-41457-6

Painettu EU:ssa

Sisällys:

Onnenpotku 7Kikka valmistautuu 16

Anttolan Hovi 21Huuto 27

Legenda riivatusta koirasta 37Tarua vai totta? 43Pelon verkko 49

Huonoja uutisia 57Myrskyvaroitus 64

Rouva Pulkkinen 81Hiuskarvan varassa 94

Nuotiotulilla 101Vainaja 113

Tallilla tapahtuu 123Yllätys 130

Aavekoira iskee 137Rauthovin sankari 148

Aavekoira 156

Onnenpotku

Hevosen hirnahdus oli ensimmäinen ääni, jon-ka Ira Shanian Hasnawi kuuli hypätessään ulos isänsä autosta. Hänen sydämensä takoi hurjasti, sillä hän kantoi mukanaan syntymäpäivälahjaan-sa, upeaa arabiratsun satulaa. Tästä hän oli unel-moinut ja nyt se oli totta! Satula oli viimeinkin hänen. Kukaan Nummelan ponitallilaisista ei voinut aavistaakaan millainen lahja satula oli. Ira puristi sitä rintaansa vasten. Mikään ei vetänyt vertoja tälle lahjalle.

Ira vilkutti isänsä auton perään ja jäi seiso-maan Linnavuoren kartanon tallipihalle. Miten onnellinen hän olikaan! Tallissa Iraa odotti val-koinen arabitamma Kashmir, hänen ikioma he-vosensa.

7

Ira loi silmäyksen Linnavuoren kartanoon. Kartano ei ollut hyvässä kunnossa. Syksyinen tuuli kävi yli pihapiirin ja talon laudoitus pauk-kui. Hän muisti, miten tuuli vinkui talon nur-kissa syysöinä, ja sadesäällä katon läpi tuli vettä. Nummelat olivat pitäneet täällä talliaan siitä läh-tien, kun Pentti ja Jenni Nummelan omistama ponitalli paloi. Oli onni, etteivät hevoset olleet kuolleet, mutta likeltä se piti.

Linnavuoren tallirakennus oli onneksi parem-massa kunnossa kuin muu kartano, ja sieltä kan-tautui nyt heleä hevosen hirnahdus. Se oli Kash-mirin huuto ja Iran sydän sykähti ilosta. Valkoi-nen tamma oli tuotu Jordaniasta melkein heti sen jälkeen, kun Ira perheineen oli muuttanut Suo-meen. Hevonen oli tytön silmäterä.

Kashmir oli aavikon helmi. Se oli kasvanut upealla Wadi Rumin aavikolla. Kun Ira laittoi silmänsä kiinni, hän näki edessään aavikon rosoi-set vuoret, jotka siinsivät kirkkaan sinistä taivasta vasten. Vuorten punaiset kallioseinämät nousivat korkeuksiin ja niiden varjoisat katveet loivat suo-jan alapuolella kulkeville arabihevosille. Muuten autiomaa oli pelkkää kuivaa ja kuumaa, auringos-sa hehkuvaa hiekkaa. Ira pystyi yhä kuulemaan korvissaan tuulen äänen, kun se pyöritti hiekkaa

8

ilmassa. Sieltä autiomaan keskeltä Kashmir oli ko-toisin. Nopea tamma oli yksi kauneimmista Wadi Rumin hevosista. Hevonen, aavikkotuuli, oli hä-nen rakkautensa.

Yllättäen Iran valtasi ikävä. Niin kävi aina, kun hän alkoi muistella entistä kotimaataan Jor-daniaa, jossa hänen sukuaan yhä asui ja jossa hänen setänsä kasvatti hevosia. Hevoset olivat aina kuuluneet Iran elämään ja hänen synnyin-maansa kulttuurissa arvostettiin näitä eläimiä. Arabialainen sananlasku sanoikin, että taivaal-linen on tuuli, joka puhaltaa hevosen korvien välistä.

Iran oma huone oli ollut katto tasanteella. Öisin, kun aavikon yllä paistoi täysikuu, hän kiipesi katsomaan hevosia, jotka seisoivat tar-hassa kuun peilatessa kuvajaisia punaiseen läm-pimään hiekkaan. Jordanian sametinpehmeä yö oli kuin unta. Tarhan upein näky kuutamoöinä oli villi kilpaori, Mel Veraz, jota sanottiin on-nentuojaksi.

Tyttö katsoi saamaansa satulaa. Se ei ollut uusi, mutta sitä oli pitänyt selässä Wadi Rumin kuului-sa musta ori Mel Veraz. Ja kohta satula olisi Kash-mirin selässä.

Hän kantoi satulan sisälle talliin.

9

– Kyllä Essi hämmästyy nähdessään tämän. Iran ja Essi Virtasen välille oli muodostunut

ystävyys. Essi ymmärsi häntä ja Ira saattoi jutel-la hänelle kaikesta. Joskus Ira kertoisi, miten sai Kashmirin omakseen, mutta vielä ei ollut paljas-tusten aika.

Hevoset kolistelivat ja pitivät silmällä vinttiin johtavia portaita. Tytöt olivat heiniä pudottamas-sa ja Ira haistoi heinän tuoksun sieraimissaan.

Hän pysähtyi arabitamman oven taakse ja hy-myili:

– Hei Kassu!Tamman pää ilmestyi ovelle. Sillä oli kaartuva

kaula ja pieni pää, jossa oli leveä otsa. Tummissa silmissä oli ystävällinen katse. Hienot ohuet jou-het näyttivät kuohuvalta mereltä.

– Oletpa sinä kaunis.Tallikäytävälle ilmestyi muitakin.– Hei Ira!Hannu Heleniuksen kirkas ääni tavoitti tytön.

Hannun perässä lampsi Repen Kari-veli. Pojat kulkivat kaikkialla yhdessä.

– Moi, Ira hymyili. – Tulkaa katsomaan mitä olen saanut.

Pojat kohottelivat uteliaina kulmiaan.– Onko se satula? Kari ihmetteli.

10

– On.– Voi miten hieno!Ira säteili.– Isä antoi sen minulle syntymäpäivälahjaksi.

Ei se ole uusi, mutta tietäisittepä kenen satula se on ollut… Kyllä hämmästyisitte! Tämä satula tu-lee tuomaan minulle onnea.

Hannu kosketti pehmeää mustaa nahkaa.– Vau!Satula oli niin komea, että Hannun oli kut-

suttava Kikka ja Repekin vintiltä ihmettä katso-maan.

– Kikka ja Repe! Tulkaa alas niin saatte nähdä Iran uuden satulan!

Vintiltä kuului askelten töminää ja Repe Jussi-lan pää ilmestyi luukulle.

– Mitä te mesoatte siellä?Hannu viittoili hänelle.– Ira on saanut uuden satulan. Tulkaa katso-

maan!– Mitä? Kashmirilleko?Vintiltä laskeutui Repen perässä alas Kirsti

Lahti, ja hänen jäljessään tuli Essikin, joka oli ko-konaan heinänkorsien peittämä.

– Näyttäkää minulle myös, Essi kimitti.Meteli toi kaikki tallissa pyörivät tytöt pai-

11

kalle. Kauppaneuvos Kiisken Päivi-tytär nyrpisti nenäänsä. Hänen vihreissä silmissään vilahti ka-teus.

– Satula ei ole uusi, hän huomautti kärkevästi.– Ei niin, Kati Rinne huudahti.– Mutta hieno se silti on, Hannu sanoi. – Olet-

teko muka nähneet toista tällaista?– Repelläkään ei ole näin kaunista, joku sanoi.Siru Kantola työntyi lähemmäksi. Häneltä

pääsi huokaisu.– Ai juku! Tuollaisesta ei voi kuin uneksia!– Kyllä sinun nyt kelpaa ratsastaa! Kirsti Lah-

ti sanoi.– Satula ei tosiaan ole uusi, mutta se on hienoa

nahkaa ja hyvää käsityötä. Isä voitti sen kortti-pelissä. Satula on Jordanian nopeimman oriin Mel Verazin. Jos tietäisitte miten upea ori on, niin pyörtyisitte kuin ankat, Ira hehkutti. – Aion kokeilla sitä heti Kashmirille.

Kati Rinne ja Siru Kantola nyrpistivät nenään-sä. Heidänkin teki mieli uutta satulaa.

– Miksei meille koskaan tapahdu mitään jän-nittävää? Kati märisi harmistuneena. – Minulla ei ole edes tätiä, joka lahjoittaisi riimun.

Tytöt tirskuivat.– Eipä ole muillakaan.

12

Kikka aukaisi Kashmirin karsinan oven ja kat-soi hevosta.

– Kokeillaanko satulaa heti, hän ehdotti.Muut tulivat katsomaan, kun Ira meni satu-

loimaan tammaa. Mel Verazin satula istui Kash-mirille paremmin kuin Ira oli uskonut.

– Voi jee!– Miten kaunis! Hevosesi on kuin suoraan

satu kirjasta.Ihastelevat tytöt tuijottivat haltioissaan tam-

maa, jota Ira esitteli vielä silloinkin, kun Pena saapui paikalle.

– Täällähän te olettekin sopivasti kuulemassa uutisia, hän sanoi ja näytti kerrankin tyytyväi-seltä. – Meidät kutsuttiin juuri Anttolan Hoviin viettämään syysleiriä. Mitä siihen sanotte? Onko lähtijöitä, vai menenkö yksin?

Hetkessä jokainen unohti Iran uuden satulan.– Anttolan Hoviin?– Eikö se ole teidän setänne tila? Repe tiesi.– Onpa hyvinkin.Penan ja Jennin setä, majuri Thomas Numme-

la, oli kutsunut heidät viikoksi luokseen. Se mer-kitsi Jennille ja Penalle paljon, sillä heillä ei ollut enää elossa olevia vanhempia.

– Sedällä on hieno ratsutila. Vanha pappila,

13

Pena kertoi. – Maatila ulottuu Rauthovin karta-nolinnaan saakka. Ja mitkä ratsastusmaastot siel-lä onkaan. Kumpuilevia ja reheviä maisemia joka puolella, ja laaja laidunmaa, joka viettää läheiseen järveen.

Penan ei tarvinnut kertoa enempää, sillä het-kessä talli täyttyi innokkaista huudoista.

– Tietysti me tullaan. Saanko minä hoitaa Maxia?– Koska me lähdetään?Pena nosti kätensä ylös.– Hiljaa kaikki! hän käski. – Eihän tässä kuule

omia ajatuksiaan, kun te mekastatte. Lähtö tapah-tuu ylihuomenna. Mukaan lähtijät ilmoittautuvat minulle mahdollisimman pian.

– Totta kai me tullaan! Eikö vain, Kikka? Ki-kan paras ystävä Marjatta Aaltonen sanoi. – Sää-ennuste on luvannut ilmojen lämpenemistä. Tie-dä vaikka saataisiin intiaanikesä!

– Ilman muuta.Kikka kääntyi hakemaan kassiaan. Hänen täy-

tyi lähteä heti paikalla kotiin kysymään, voisiko hän lähteä reissuun. Näin tärkeää asiaa ei kannat-tanut kysyä puhelimessa. Vanhempien oli pakko suostua. Muuten Kikka kuolisi.

– Kai sinäkin lähdet leirille? Kikka kysyi Re-peltä.

14

Poika tuijotti maahan ja oli poissaolevan nä-köinen. Hän oli työntänyt kätensä syvälle hou-suntaskuihin. Kaikesta näki, että Repe oli kah-den vaiheilla.

– En haluaisi liikuttaa nyt Kafkaa mihinkään, kun se on juuri päässyt kotiin ja omaan talliin toi-pumaan.

Kikka ymmärsi. Kafkaa oli riepoteltu ympä-ri Eurooppaa ja nuoret olivat juosseet varkaiden perässä aina Italiassa asti. Osan ajasta Kafkaa oli kohdeltu todella huonosti ja se ansaitsi totisesti le-ponsa.

– Voisithan jättää Kafkan lepäämään ja ratsas-taa jollakin toisella hevosella? Kikka ehdotti.

Repe näytti yhä epäröivältä. Hän ei selvästi malttanut erota Kafkastaan.

Kikka ajatteli, että leiri voisi tehdä Repelle hy-vää. Luonnossa ratsastaminen auttaisi häntä ehkä unohtamaan heidän rankat ja pelottavat koke-muksensa.

Tuntui siltä, että Pena luki tytön ajatukset, sillä äkkiä hän tuli ja laski kätensä Repen olkapäälle.

– Saat ratsastaa Mia Caralla, Pena sanoi.Repe hymyili varovaisesti. Kikka tulkitsi sen

myöntymisen merkiksi.

15

Kikka valmistautuu

Lahden poliisikoira Rita heittäytyi matolle ja haukotteli. Koiran tarkkaavaiset silmät seurasivat Kikan jokaista liikettä. Kikka oli saapunut kotiin ja kuuli olohuoneesta vanhempiensa kiihkeän keskustelun. Äiti oli tuohtunut. Oliko se ihme, kun ryövärit tunkeutuivat sairaalaan ja kahmi-vat sieltä tavaraa kuin sekatavarakaupasta. Voro-jen matkaan olivat lähteneet lääkevaraston huu-meet ja opetusluokan luuranko. Luuranko? Kuka ihmettä sellaista tarvitsi, Kikka ajatteli.

Poliisina toimiva isä katsoi vaimoaan. Hänellä oli varkaasta omat mielipiteensä.

– Minusta tuntuu Mervi, että kyse on Ilari Heinäkarista.

– Mistä niin päättelet?

16

– Vankilasta vapautui viime syksynä sakkia ja yksi heistä oli tämä Heinäkari. Tapaus kuulostaa ihan hänen tekosiltaan. Miehestä ei ole ollut kuin harmia. Vaikuttaa siltä, ettei vankila opettanut miehelle yhtään mitään.

– Ymmärränhän minä, että joku haluaa käh-miä sairaalan lääkkeet ja huumeet. Mutta mik-si ihmeessä kukaan ottaisi mukaansa myös luu-rangon?

– Meistäkin se on outoa, Mikko sanoi. – Voi-sin vaikka vannoa, että jotain sillä on mielessä.

Niin, jos vain tietäisi mitä. Isän katse pysäh-tyi tyttäreen, joka oli heittäytynyt Romeo-kissan vierelle sohvalle.

– Oletpa sinä hiljainen. Et kai ole pudonnut sa-tulasta? isä kysyi.

Tyttö nosti katseensa. Vatsanpohja oli täynnä perhosia.

– En ole pudonnut, Kikka aloitti.Kamala, miten häntä jännitti. Tämän oli pak-

ko onnistua. Vanhemmat tuijottivat häntä.– Mikä sitten on hätänä?– No, kun kaikki lähtevät lauantaina ratsastus-

leirille Penan ja Jennin sedän luokse. Se oli oikein virallinen kutsu! Joten minun on pakko päästä sinne, kun kaikki muutkin lähtevät.

17

Äiti huokasi. – Eikö ratsastus Nummelan tallilla riitä, kun

pitää lähteä leirille?– Missä sellainen leiri pidetään? isä halusi tie-

tää.– Anttolan Hovissa.Äiti näytti kiinnostuneelta.– Eikös Anttolan Hovi ole vanha pappila?– Joo, on se.– Jossakin Rauthovin lähellä.Kikka kohotti kulmakarvojaan. Äiti tiesi usko-

mattoman paljon paikasta.– Minä en kestä, jos en saa lähteä sinne. Titta-

kin pääsee.Äiti ei syttynyt. Kikka tunsi katseen, jossa äiti

mietti kustannuksia.– Juurihan sinä reissasit Jussilan pojan kanssa

pitkin Eurooppaa. Eikö se riitä?– Ei missään nimessä! Kikka kiljaisi. – Olin

Euroopassa vain Repeä tukemassa ja auttamassa. Ei sitä lasketa. Kyllä sinä isä tiedät, miten kama-laa on, kun hevonen varastetaan ja viedään maail-man ääriin. Repe oli huolesta sekaisin.

– Niin, niin, pitihän sinun auttaa, isä myönsi. – Sitä paitsi saimme Kafkan takaisin, eli reissu

ei ollut turha!

18

– Keskustelu etenee nyt väärään suuntaan, isä sanoi. – Sinunhan piti mennä pakkaamaan tava-roitasi sille hevosleirille.

– Voi isä! Pääsenkö sittenkin leirille? Kiitos ka-malasti.

Kikka hyppäsi roikkumaan isänsä kaulaan.– Soitan heti Titalle ilouutisen! Kikka sanoi. Ja sitten hänen täytyisi soittaa Repelle. Äkkiä

Kikalla oli kädet täynnä työtä. Mitä pitikään ot-taa matkalle mukaan? Kypärä, raippa, ratsastus-hansikkaat, vaihtovaatteet… ja varasukkia. Niitä ei saanut mistään hinnasta unohtaa. Kaikesta tu-lisi huippujännittävää. Hän riensi huoneeseensa ja kaivoi puhelimen taskustaan. Kesti hetken, ennen kuin Titta vastasi.

– Isä antoi luvan! Kikka huusi ensi sanoikseen luuriin.

Titta päästi riemunkiljaisun.– Ihanaa!– Palan halusta päästä ratsastamaan upeissa

maisemissa. – Tämä on niin huippua!– Älä muuta sano.– Ja nyt Ira pääsee kokeilemaan uutta satulaansa. – Eikö satula ollut hieno? Minäkin haluaisin

sellaisen.

19

– Se oli klassisen kaunis ja huolella tehty. Ira saisi kertoa meille lisää siitä Mel Verazista.

– Se on kuulemma oikea siitosori, Titta tiesi kertoa. – Vaikka arabit arvostavat enemmän tam-moja.

– Jaa miksi?– Varsottamisen tähden.– Niin...– Ira on kuitenkin onnellinen saatuaan oriin

satulan Jordaniasta. Meidän täytyy joskus pyytää, että hän kertoisi meille Kashmirin taustasta. Mil-lainen suku sillä oikein on?

– Näin tehdään.– Soitan vielä Repelle, Kikka tunnusti.Hänen äänensä kavalsi huolen.– Epäiletkö, ettei Repe lähde leirille? Pena lu-

pasi hänelle Mia Caran ratsuksi.– Repe ei ehkä malta erota Kafkasta hetkek-

sikään.– Toivottavasti hän lähtee, leiri ei ole sama il-

man Repeä.– Ei niin.Siitä asiasta Kikka oli harvinaisen samaa mieltä.

20

Anttolan Hovi

Aurinko paistoi syksyisen metsän takaa ja sää muuttui lämpimäksi. Tytöt tuijottivat uteliaana ulos auton ikkunasta. Eteen aukeni kumpuileva maasto, jossa kasvoi puita ja pensaita. Tasainen vihreä pelto oli aidattu laitumeksi ja siellä käys-kentelivät tutut Nummelan hevoset.

Repe huomasi eläimet ensimmäiseksi. – Tuolla on Mia Cara!– Missä, missä...– Näyttäkää minullekin, Essi valitti, sillä hän

ei nähnyt mitään.Kaikki halusivat nähdä ihanat hevoset. Näyt-

tivätpä ne tyytyväisiltä. Hännät huiskivat laiskasti puolelta toiselle. Ikivanhan puun alla Mia Cara nos-ti päätään, kun se huomasi lähestyvän ajoneuvon.

21

Repe hymyili näylle. Hän oli tyytyväinen pää-tökseensä lähteä mukaan. Kafkalle teki hyvää levä-tä hetki laitumella, ja hän saisi nauttia leiri elämästä. Eikä Mia Carakaan hullumpi hevonen ollut.

– Perillä ollaan!Pena seisautti auton keskelle pihamaata ja sa-

man tien ajoneuvon ovet levähtivät auki.– Voi, miten ihana paikka! Kikka huudahti

ympärilleen katsellen.Vähän matkan päässä pensaiden keskellä näkyi

keltainen pappila. Päätylaudat hohtivat valkoisi-na ja rakennus näytti vastamaalatulta. Paikkaa oli selvästi pidetty hyvin. Ikkunoiden alla kukkaset kukkivat.

– Katsokaa! Tuolla on järvi! Titta huudahti.– Onkohan se suuri? Siru kysyi.Jenni hymyili.– Kyllä se aika pitkä on. Mutta tulkaa nyt aut-

tamaan tavaroiden purkamisessa! Täällä on monta kassia. Tulehan Ira hakemaan lahjasatulasi.

Ira riensi oitis tarkistamaan, ettei satulaan vaan ollut tullut naarmuja. Jenni nosti kassit ulos autosta.

– Tuolta tulee joku sotilas, Ira kuiskasi.Jenni kääntyi katsomaan.– Setä!

22

Thomas Nummelalla oli hyvä ryhti. Hän hy-myili kaikille ja heilutti kädessään ratsupiiskaa.

– Tervetuloa!Jenni ja Thomas syleilivät toisiaan.– Onpa hauska saada teidät pappilaan. Terve-

tuloa!– Kiitos, kiitos.Penakin tuli kättelemään.– Tänne on aina ilo saapua, hän sanoi.– Ja hevoset ovat kotiutuneet hyvin, Jenni nau-

roi.Laitumelta kantautui hevosen hirnuntaa.– Täällä niillä on tilaa juosta. Tallimestari, Yr-

jänä Saari, on pätevä mies. Sotilasuralla hänkin. Tutustutte häneen varmasti myöhemmin, kun hän tulee kasarmilta.

Thomas vilkaisi rannekelloaan.– Vaimo siellä odottelee teitä kahvipöytään.

Minä tulen seuraanne myöhemmin. Käyn ensin ratsastamassa. Teen niin joka aamu.

Pena virnisti.– Setä on aina yhtä täsmällinen.Majuri nyökkäsi.– Täsmällisyys on sotilaan kunnia, Pentti-poi-

kaseni. – Niin varmaan.

23

Merja Jalo

Sala- peräinen

huuto

wsoy

Merja Jalo

Salaperäinen huuto

NUMMELAN PONITALLIw

so

yN

UM

ME

LA

N

PO

NIT

AL

LI

N84.2 ISBN 978-951-0-41457-6

9 789510 414576

Syksyinen ratsastusleiri vanhassa pappilassa saa oudon käänteen, kun leiriä alkaa vainota kyläläisten pelkäämä aavekoira. Metsästä kuuluu verenhimoisen koiran ulvon-taa, ja Hannu ja Kari törmäävät hautaan, jossa makaa luu-ranko. Mitä kirotussa metsässä oikein tapahtuu? Kun Iran arvokas satula vielä katoaa tallista, nuoret päättävät ottaa asioista selvän.

Nummelan ponitallin matkassa on aina jännitystä, roman-tiikkaa ja upeita hevosia. Rakastettua sarjaa luetaan jo toisessa sukupolvessa.

Kun ratsastus- leiri muuttuukummitus-jahdiksi...

Kannen kuvat: Oili KokkonenKannen suunnittelu: Riikka Turkulainen

Kun ratsastus-leiri muuttuu